Tekijä: Eric E Carver

Miten yliopisto-opinnoissa voidaan parantaa inklusiivisuutta ja tasa-arvoa opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin keinoin? Minkälaisia esteitä yliopisto-opiskelijoilla on oppimisessa? Miten opiskelijoita voidaan tukea oppimisen esteiden tunnistamisessa ja niiden ylittämisessä? Minkälaisiin asioihin pitää kiinnittää huomiota, jotta yliopisto-opiskelu olisi inklusiivisempaa erilaisille opiskelijoille?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 6. jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti Juuso Henrik Nieminen. Nieminen työskentelee apulaisprofessorina Hong Kongin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa sekä tutkijatohtorina Ontarion Teknillisessä yliopistossa Kandassa ja Honorary Research Fellow´na Deakin yliopistossa Australiassa. Hän on Itä-Suomen yliopiston dosentti. Nieminen tutkii oppimista edistävää ja inklusiivista arviointia. Hän on erikoistunut oppijoiden näkökulmaan arvioinnin kysymyksissä.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 38. ja kolmannen tuotantokauden kuudes jakso.

Jakson aiheena on tasa-arvon ja inkluusion kehittäminen yliopistoissa opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin keinoin.  Vieraana on  apulaisprofessori Juuso Henrik Nieminen Hong Kongin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 29.2.2024. Jakson pituus 40 minuuttia.

Eric Carver[00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kuudennen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti Juuso Henrik Nieminen. Nieminen työskentelee apulaisprofessorina Hongkongin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, tutkijatohtorina Ontarion teknillisessä yliopistossa Kanadassa ja Honorary Research Fellow’na Deakinin yliopistossa Australiassa. Hän on myös Itä-Suomen yliopiston dosentti. Nieminen tutkii oppimista edistävää ja inklusiivista arviointia. Hän on erikoistunut oppijoiden näkökulmaan arvioinnin kysymyksissä. Tervetuloa mukaan, Juuso.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:01:12]: Kiitos kiitos.

 

Eric Carver[00:01:14]: Puhutaan tässä jaksossa Juuson kanssa siitä, että miten yliopisto-opinnoissa voidaan parantaa inklusiivisuutta ja tasa-arvoa opetuksen ja ohjauksen keinoin. Minkälaisia esteitä yliopisto-opiskelijoilla on oppimisessa? Miten opiskelijoita voidaan tukea oppimisen esteiden tunnistamisessa ja niiden ylittämisessä? Minkälaisiin asioihin pitää kiinnittää huomiota, jotta yliopisto-opiskelu olisi inklusiivisempaa erilaisille oppijoille? Aloitetaan pienellä muisteluhetkellä. Me olemme varmaan Juuson kanssa tavanneet ensimmäisen kerran kasvatustieteen päivillä Rovaniemellä vuonna 2017, eli ihan eilispäivänä. Tutkit silloin kollegoidesi kanssa nimenomaan arviointia, se oli matematiikan opetuksessa, jos oikein muistan, ja opiskelijoiden omaa roolia siinä matikan arvioinnissa. Monet muutkin tuntevat sinut nimenomaan arvioinnin tutkijana ja sen alueen erikoisasiantuntijana. Vuonna 2012 sinulta ja Henri Pesoselta tuli tässäkin podcastissa kehuttu teos Huomioi oppimisen esteet, inklusiivinen opetus korkeakouluissa. Miksi sinä Juuso kiinnostuit nimenomaan inklusiivisesta opetuksesta ja miten tämä teema liittyy arviointiin?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:02:32]: Mistähän sitä lähtisi liikkeelle. Minä olen tosiaan alun perin alkanut tekemään väitöskirjaa oppimista tukevasta arvioinnista. Kipinä lähti liikkeelle siitä, että minulla on tausta kouluopetuksessa. Olen matematiikan aineenopettaja taustakoulutukseltani. Matematiikan opetusta opiskellessani en hirveästi ehkä kiinnittänyt huomiota arviointiin. Kun väitöskirjavaiheessa alkoi enemmän lukea ja tutkia, miten se arviointi tosiaan liittyy oppimiseen ja opiskeluun ja opiskelustrategioihin, niin siinä aika nopeasti syntyi isokin kipinä, että ai vitsi, tämähän on tismalleen sitä, mihin kannattaisi keskittyä tässä matematiikan opetuksessa. Ehkä siinä väitöskirjavaiheessa tästä kipinästä nousi sellainen halu ymmärtää, miten suurten opiskelijamassojen opiskeluun voitaisiin sillä arvioinnilla vaikuttaa. Jossain vaiheessa aloin huomata, että on totta, että on helppo puhua tällaisesta opiskelijalähtöisestä arvioinnista ja siitä, kuinka me opiskelijoiden tai oppilaiden osaamista tuemme. Ehkä vähän liiankin helposti valuu sellaiseen, että ajattelee opiskelijoita jonkinlaisena yhtenäisenä massana, jota voi tällä tavalla vaan ohjailla ja tukea. Ikään kuin jokainen opiskelija olisi veistetty täysin samasta puusta. Kesken tämän väitöskirjaprosessin kiinnostuin entistä enemmän ajatuksesta, että opiskelijoita tosiaan on aikamoinen diversiteetti meillä korkeakoulutuksessa ja tietysti myös alemmilla kouluasteilla. Aloin tosiaan tehdä myös erityispedagogiikan opintoja. Kiinnostuin tästä nimenomaan tukea tarvitsevien yliopisto-opiskelijoiden tukemisesta. Huomasin myös, että se on ehkä Suomessa todella vähän tutkittu aihe. Oli hirveän vaikea löytää suomalaista tutkimusta tai ylipäätään suomalaista keskustelua tästä aiheesta vielä vaikkapa tuolloin vuonna 2017, kun me olemme tavanneet. Näihin aikoihin aloitin yhteistyön juuri Pesosen Henrin kanssa, ja olemme yhdessä näitä teemoja Suomessa tutkineet. Se lähti ajatuksesta, että opiskelijat ovat tosiaan aika erilaisiakin keskenään. Opetuksen ja arvioinnin kehityksessä se on jotenkin sellainen lähtökohta, joka on aina otettava mukaan.

 

Eric Carver[00:05:02]: No minkälaisia esteitä oppimiselle yliopisto-opiskelijoilla on? Ja tiedostan, että kysymys on suht koht laaja. Jos nostat tärkeimpiä tai ehkä sinun tutkimuksesi näkökulmasta keskeisimpiä.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:05:19]: Joo, no tässä ehkä olisi luonteva tapa lähteä liikkeelle luettelemalla jonkinlaisia oppimisvaikeuksia tai mielenterveyden haasteita ja jonkinlaisia diagnoosinimikkeitä ja lähteä sitä kautta avaamaan tätä keskustelua. Minä itse ajattelen ehkä nyt lähteä vähän toisesta suunnasta. Puhutaan tällaisista oppimisen esteistä, joita yliopisto-opiskelijoilla on, kuten kysyit. Minä sanoisin, että keskeinen oppimisen este on juuri arviointi ennemmin kuin tällaiset ehkä yksilökeskeiset haasteet tai tuen tarpeet, joista me yleensä lähdemme liikkeelle. Tämä oli myös ehkä yksi kimmoke siihen, minkä takia minä lähdin väitöskirjan tekemisen jälkeen tutkimaan juuri tällaista inklusiivista arviointia. Me tiedämme, niin Suomessa kuin Suomen ulkopuolellakin, että nimenomaan arviointi on aika iso este monille yliopisto-opiskelijoille. Tätä olen itse koettanut ajatella sekä mikro- että makrotasolta. Jos lähtee mikrotasolta katsomaan, minkä takia arviointi juuri on tällainen este, niin me tiedämme jo hyvin, että arviointi aiheuttaa ihan esteettömyyden ja saavutettavuuden näkökulmasta monenlaisia haasteita. Tämän takia meillä on, jälleen kerran niin Suomessa kuin ehkä globaalistikin, arvioinnin yksilöllisten järjestelyjen instituutio suorastaan. Meiltä löytyy jokaisesta suomalaisesta yliopistosta tällainen palvelu tai hakuprosessi. Se johtuu siitä, että arviointi itsessään ei ole saavutettavaa, jolloin meillä on pakko olla tällaisia yksilöllisiä järjestelyjä. Esimerkkeinä voidaan tarjota vaikka lisäaika tenteissä tai yksilöllinen tenttitila tai lisäaika palautettaviin töihin. Eli sitä kautta ei ole enää tavallaan mikään uutinen, että arviointi itsessään näissä arviointitilanteissa, kuten vaikka tenttitilanteessa, ei ole saavutettavaa monille opiskelijoille. Ja sitten taas toisaalta haluan itse tällä hetkellä tarkastella tätä myös makrotasolta. Eli meillä on tällainen ajatus, että yliopistokoulutus on yhteiskunnallisen inkluusion väline. Se, että monenlaisilla ihmisillä olisi mahdollisuus saada meillä korkeakoulu- tai yliopistotutkinto, näyttäytyy ehkä itselle sellaisena hienona inklusiivisena asiana. Jos tähän ei päästä kehittyneessä yhteiskunnassa, voidaanko silloin puhua todella inklusiivisesta yhteiskunnasta. Jos meillä on joku tällainen palikka korkeakoulutuksessa, joka aiheuttaa näitä esteitä niinkin systemaattisesti kuin arviointi, niin silloin se on myös makrotason näkökulmasta ihan aito este. Silloin kyllä ajattelee, että jotain tälle asialle pitäisi tehdä. Me julkaisimme vastikään kahden aivan huikean kollegani kanssa, Annabelle Morinan ja Gilda Biagiotin, nyt kyllä minun italian ääntämykseni ei ollut ihan kunnossa, mutta julkaisimme kirjallisuuskatsauksen, jossa katsoimme läpi kaikki tähän mennessä julkaistut journaaliartikkelit aiheesta miten tukea tarvitsevat opiskelijat ovat kokeneet arvioinnin yliopistossa. Tässä tuen tarpeella tarkoitettiin esimerkiksi oppimisvaikeuksia, vaikka adhd:ta, autismikirjoa, erilaisia mielenterveyden haasteita. Aika laaja määritelmä meillä oli tässä tutkimuksessa. Huomattiin, että ihan globaalisti tutkimusten perusteella opiskelijoilla on todella negatiivisia kokemuksia. Tosiaan tässä meidän tutkimuksessamme painotettiin sitä, että ne kertovat tällaisesta laajasta yhteiskunnallisesta haasteesta, että arviointi valitettavasti sulkee ulos tiettyjä opiskelijoita ja voi jopa aiheuttaa tällaista toiseuden tunnetta. Tässä nyt on vähän haparoitu tuon vastauksen kanssa, mutta tarkoitan sitä, että aika monesta näkökulmasta voidaan katsoa, että minkälainen este arviointi on juuri opiskelijadiversiteetin näkökulmasta.

 

Eric Carver[00:09:35]: Niin tässä äkkiseltään tulee mieleen, että sinä käänsit nyt sen näkökulman, että me diagnosoimme yksilöitä ja etsimme ja tunnistamme niitä tarpeita ja haasteita, mitä heillä on. Sinä katsot sitä, miten yliopisto toimii ja mitä haasteita ja ongelmia siinä tavassa vaikka arvioida on. Ymmärränkö minä oikein?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:09:58]: Ilman muuta. Ja minun mielestäni on tärkeää tehdä näkökulmanvaihdos erityisesti sen takia, että aika usein tukipalvelut korkeakoulutuksessa liittyvät juuri arviointitilanteisiin. Niinpä ajattelee, että jos sitä arviointia itsessään lähdettäisiin suunnittelemaan inklusiivisemmin, niin silloin voitaisiin jopa poistaa näitä tuen tarpeita ihan saavutettavuusnäkökulman kautta. Ilman muuta tähän sisältyy monenlaisia käytännön haasteita, mutta näin teoriassa tämä toimisi.

 

Eric Carver[00:10:27]: Kyllä. Nyt tuntuu vähän hassulta kysyä seuraava kysymys, mutta kysyn sen silti, koska äsken käänsit tavallaan pöydän. Se oli minusta itse asiassa todella tärkeä ajatus, jota jään kyllä itse miettimään paljonkin. Mutta jos nyt kuitenkin puhutaan myös yksilön näkökulmasta, niin miten me voisimme tukea näiden oppimisen esteiden tunnistamisessa ja niiden ylittämisessä opiskelijoita kollektiivisesti tai yksilötasolla?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:11:00]: Tämäkin on toki tosi laaja kysymys ja tähänhän liittyvät monenlaiset erilaiset tukipalvelut, vaikka inklusiivinen ohjaus tai erilaiset terveys- tai mielenterveyspalvelut. Ehkä minä nyt itse voin keskittyä omaan näkökulmaani, joka on juuri opetus ja arviointi. Minä ajattelen, että on aika paljon voimaa siinä, miten me opetamme ja miten me arvioimme. Sillä voidaan ihan oikeasti muuttaa opiskelijoiden oppimista ja voidaan antaa tosi tärkeitä kokemuksia. Mutta emme me tietenkään kaikkea voi mullistaa sillä, että vähän muutamme arviointimenetelmiä ja vaihdamme tenttiportfolioita. Ei se tietenkään tarkoita, että kaikki haasteet ovat tällaisten kysymysten suhteen ratkaistut. Silti paljon voidaan tehdä tällaisella inklusiivisella opetuksen ja arvioinnin kehityksellä. Tästä näkökulmasta ehkä yksi asia, joka minulle tulee mieleen, voisi olla monipuolisempi arviointi. Tämähän ei nyt kuulosta kauhean originellilta ajatukselta. Meillähän on monipuolisesta arvioinnista puhuttu vaikka ja kuinka, vuosikymmenten ajan tutkimuksessa ja käytännössä. Tässä keskustelussa ei ole näkynyt kuvaa, jonka opiskelija itse saa arvioinnin pohjalta. Ehkä tässä voisi puhua jonkinlaista itsearviointitaidoista, mutta olen itse huomannut näissä suomalaisissa tutkimuksissa, että opiskelijat saavat hirveän kapean kuvan omasta osaamisestaan ja asiantuntijuudestaan juuri arvioinnin perusteella, erityisesti jos arviointi perustuu vahvasti vaikka tentteihin tai esseisiin. Se tarjoaa todella kapeita tapoja ikään kuin kasvaa asiantuntijana. Ja totta kai ymmärrystä omasta itsestään ja kasvustaan voi tulla montaa muutakin kautta. Ajattelen itse, että arviointia voisi lähteä kehittämään siitä näkökulmasta, että millaista tietoa se tarjoaa opiskelijoille heidän omasta kasvustaan asiantuntijana. Ja silloin olisi melkein pakkokin huomioida opiskelijadiversiteetti, koska meillä, ainakin jos katsoo korkeakoulustrategioita tai lainsäädäntöä, pointtina olisi kasvattaa moninaisia asiantuntijoita eikä klooneja tai robotteja.

 

Eric Carver[00:13:27]: Aika paljon puhutaan tällä hetkellä kentällä esimerkiksi opiskelukyvystä, YTHS:n opiskelukyvyn mallin kautta. Jos me mietimme, että mitkä ovat ne asiat, mihin me voimme vaikuttaa? Mitkä ovat ne asiat, jotka eivät ole vaikka yliopiston omissa käsissä? Puhutaan nyt niistä asioista, jotka ovat meidän käsissämme, eli yliopisto-opetus, ohjaus ja niiden kehittäminen. Mitkä asiat ovat tärkeitä siellä? Minkälaisiin asioihin pitäisi kiinnittää huomiota, jotta me menisimme inklusiivisempaan suuntaan?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:14:05]: Pakko sanoa ennen kuin lähden vastaamaan, että tämä on minun mielestäni aivan todella tärkeä näkökulma. Sen takia minä olen itse halunnut keskittyä sinne opetuksen ja arvioinnin kysymyksiin. Samaan aikaan se on myös vähän raastavaa, koska sitä kautta huomaa, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Yhteiskunta ei välttämättä muutu, kun se tentti vaihtuu vertaisarviointitehtävään. Yksi ihan konkreettinen asia, jonka voisin mainita, on arvioinnin yksilölliset järjestelyt. Se on ehkä vähän mielenkiintoinen asia Suomessa. Nimenomaan yliopistossa tehtyjen tutkimustemme pohjalta nämä järjestelyt ovat ehkä meillä paljon vähemmän säädeltyjä kuin monessa muussa maassa, ja opiskelijoilla voi olla aika erilaisia kokemuksia. Joku esimerkiksi saa tällaisen virallisen päätöksen yksilöllisistä järjestelyistä, mutta joku opettaja ei niitä silti halua tarjota. Tai sitten toisinpäin, ettei virallista päätöstä välttämättä tarvitakaan, kun joku mukava, ystävällinen opettaja voi tarjota niitä joka tapauksessa. Meillähän on tosi suuri opettajan autonomia eikä oikeuskeissejä näistä asioista ole samalla tavalla systemaattisesti kuin vaikka Yhdysvalloissa, mistä tulee paljon tutkimusta aiheesta. Arvioinnin yksilöllisten järjestelyn kehitys olisi kyllä monesta näkökulmasta hirveän tärkeää. Niitä järjestetään aika tenttipainotteisesti. Aika kapea tarjotin on erilaisia vaihtoehtoja tällä hetkellä. Itse ehkä ajattelen, että tärkein asia, joka puuttuu monessa yliopistossa systemaattisesti, on tällainen opiskelijoiden kuuleminen yksilöllisten järjestelyjen kehityksessä. Tällä hetkellä esimerkiksi se prosessi nähdään opiskelijoiden toimesta usein aika vaikeaksi. Eli koko tämä järjestely- ja hakuprosessi alkaen siitä, että joudut etsimään tietoa, mitä ei tosiaankaan ole aina helposti saatavilla, päätyen siihen, että todella saat niitä. Eli usein opiskelijoiden omalle kontolle jää myös sen varmistaminen, että niitä tosiaan saa joka kurssilla, kun se päätös on jo saatu. Koko tämä prosessi näyttäytyy opiskelijoille aika useinkin vaivalloisena ja vähän tällaisena häslinkinä. Toivoisin ehkä enemmän kriittistä keskustelua yksilöllisiin järjestelyihin liittyen. Ne ehkä nähdään vähän toissijaisena tai sellaisena yhtenä palikkana, joka tarjotaan jollekin suht pienelle osalle opiskelijoista, joille ehkä niillä ei ole niin paljon väliä. Minä toivon, että tämä ei ole kauhean laaja näkemys tästä asiasta, mutta sellaisena se välillä omien tutkimusaineistojen ja nimenomaan opiskelijoiden äänen kautta näyttäytyy. Eli näiden järjestelyjen kehitys vähän tästä näkökulmasta ja opiskelijoiden ääntä kuunnellen.

 

Eric Carver[00:17:00]: Tehtäisiin vähän niin kuin kahta asiaa yhtaikaa ja rinnakkain. Ensin on se, miten me sitä opetuksen ja arvioinnin kokonaisuutta kehittäisimme niin, ettei se edellyttäisi niin paljon erilaisia yksilöllisiä järjestelyjä ja että se olisi inklusiivisempi kaikille. Toisaalta kun ajatellaan, että osa aina kuitenkin tarvitsee yksilöllisiä järjestelyitä, niin se olisi kokemuksena myönteisempi ja helpompi opiskelijoille, ymmärränkö minä oikein?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:17:33]: Se on juuri näin, että kyllä näitä inklusiivisen opetuksen ja arvioinnin kysymyksiä pitää aina tarkastella näistä molemmasta näkökulmasta. Ja toki tuo, jonka nyt mainitsinkin, että tenttipainotteisuus näkyy tässä tosi vahvasti. Itse esimerkiksi olen tutkimuksessani tarkastellut näitä suomalaisten yliopistojen dokumentteja ja hakukäytänteitä. Kyllähän ne kietoutuvat tenttien ympärille. Ihan muutama hassu tapaus oli suomalaisesta yliopistosta, joissa ylipäätään mainittiin vaikkapa inklusiivinen arviointi tai monipuolinen arviointi osana tällaista inklusiivista yliopiston opetuksen kehitystä. Eli kyllä tällainen arvioinnin monipuolistaminen, tai koko arvioinnin näkeminen jonain muunakin kuin vain tällaisena mittaamisprosessina. Tenttilähtöisyys, järjestelyjen kietoutuminen näihin tentteihin, kyllähän tämä on vähän tämmöinen möykky, jota pitäisi lähteä avaamaan muutamastakin näkökulmasta.

 

Eric Carver[00:18:28]: No sinä olet viitannut tämmöisiin toisenlaisiin tapoihin arvioida, niin jos sinä ajattelet nyt nimenomaan inklusiivisuuden näkökulmasta, niin saammeko me apulaisprofessorin kikka kolmosen. Onko jotain siihen arvioinnin rakenteeseen tai filosofiaan liittyviä keikautuksia, mihin sinä esimerkiksi rohkaisisit opettajia?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:18:59]: Tuohon on kyllä vaikea vastata mitenkään muuten kuin tosi poliitikkomaisesti, koska minä näen arvioinnin aina todella kontekstispesifinä asiana. Minä ajattelen, että minun on tosi vaikea tässä heittää jotain kikka kolmosta, joka toimisi vaikkapa lakiopinnoissa tai taideopinnoissa tai siellä minun omassa maailmassani eli matematiikassa. Totta kai arviointi näyttäytyy tosi erilaisena eri aloilla, kandiopinnoissa, maisteriopinnoissa. Siinä mielessä tämä on vaikea kysymys. Mutta kyllä monipuolinen arviointi on jälleen kerran minun vähän tylsältä kuulostava vastaukseni. Minä näen sen perustavanlaatuisena asiana, jonka pitäisi olla kunnossa siitä näkökulmasta, että millaista tietoa opiskelija saa itsestään. Eli jos opiskelija lähinnä saa itsestään niitä tenttiarvosanoja tai esseepisteitä tai ylipäätään arvosanoja, jos nämä ovat se perustavanlaatuinen tieto, niin se on tosi kapeaa tietoa siitä, että kuka minä olen asiantuntijana. Ja ehkä tähän vahvasti linkittyen toivoisin enemmän tällaista jatkuvaa itsearviointia opintoihin juuri tästä teemasta, kuka minä olen, millainen asiantuntija minä tulen olemaan. Tämä on ehkä asia, joka varmasti pätee alalla kuin alalla. Ja tuohon linkittyen ehkä en ole vielä Suomessa hirveästi nähnyt esimerkkejä tällaisesta ohjelmatason arvioinnista, että meillä vaikka tietylle kandiohjelmalle tai maisteriohjelmalle asetettuja tavoitteita arvioitaisiin, vaan kyllä se arviointi vahvasti edelleen liittyy sinne kurssin oppimistavoitteisiin tai yksittäisten kurssien oppimistavoitteisiin. Tuossa näkisin, että olisi semmoinen sauma tuoda näitä asioita yhteen ja tehdä esimerkiksi jonkinlaisia itsearviointivälitsekkauksia opiskelijalle, Miten minun taitoni ovat kasvaneet? Miten minun oma asiantuntijaidentiteettini on kasvanut suhteessa kurssitason tavoitteisiin ja koko tutkinnon tavoitteisiin? Ehkä vähän tällaista metatyöskentelyä toivoisin tänne arviointiin. Minun mielestäni se linkittyy todella vahvasti sinne inklusiivisen arvioinnin kysymyksiin, koska kyllä minulle lähtökohtaisesti kysymys on siitä, miten opiskelijat kasvavat asiantuntijoiksi. Se on myös tapa tuoda esille omia vahvuuksiaan.

 

Eric Carver[00:21:38]: Niin meillä tässä yhdistyy monta aika tärkeää näkökulmaa. Ensin on tämä tutkintotason, tarinan ja polun hahmottaminen, ja opiskelijan tukeminen sen sanottamiseen, että mitä siellä tapahtuu. Ja myös tilan luominen siihen, että hän pystyy itse reflektoimaan, mitä siellä tapahtuu. Puhutaan myös paljon metakognitiivisista taidoista, itsensä johtamisen taidoista, opiskelutaidoista. Ymmärtääkseni niiden kasvua ja kehitystä tukee yleensä se, että prosessinomaisuus on mukana myös siinä vuorovaikutuksessa opetus- ja tutkimushenkilökunnan kanssa. Pahimmillaan yliopisto-opiskelua kuvataan mediassakin olleilla esimerkeillä, kurssi sisään, kurssi ulos, kurssi sisään, kurssi ulos. Ja toimittajat reflektoivat jossain Hesarin koulutusliitteessä, että vähän hävettää, kun minä en muista opinnoistani muuta kuin sen, että aika paljon piti itseohjautua. [nauraa] Tämän tyyppisesti, jonkun verran sitä metatekstiä lisäämällä ja niitä tiloja lisäämällä me ehkä tukisimme aika montaa opiskelijaa.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:22:52]: Juuri näin. Ja se tarjoaisi myös konkreettisia tapoja puhua niistä haasteista. No voin vaikka tarjota esimerkkinä, että itse olen nyt viime aikoina tutkinut opettajaopiskelijoita, joilla on oppimisvaikeuksia tai monenlaisia diagnosoituja haasteita, esimerkiksi mielenterveyden haasteita. Ja nythän on niin, että usein tällaiset opettajaopiskelijat ovat juuri niitä tulevaisuudenopettajia, jotka pystyvät ymmärtämään erilaisia oppilaita ja jotka voivat olla aivan valtava voimavara kouluyhteisölle. Heillä on omakohtaisesta kokemusta, jonka kautta lähteä kehittämään inklusiivisempaa koulua. Se myös näkyy ilman muuta monilla opiskelijoilla, että on tällainen palo kehittää näitä asioita. Toisaalta samaan aikaan esimerkiksi adhd voi tarkoittaa sitä, että siellä koulumaailmassa voi olla monenlaisia haasteita siinä työssä. Ja nyt tällaisten asioiden sanottaminen ja näistä puhuminen olisi jotain, mitä voisi tehdä arvioinnin kautta jo siellä opintojen aikana. Omissa aineistossani näkyy, miten muutamassakin kolkassa tässä maailmassa opettajaopiskelijat painivat usein yksin näiden asioiden kanssa. He menevät vaikka opettajaharjoitteluun ja joutuvat kohtaamaan nämä asiat ilman, että kukaan suunnittelisi tätä prosessia ja puhuisi sitä läpi. Täällä ovat nämä tutkinnon tavoitteet. Tällaisia haasteita voi tulla ja näin niiden yli voi päästä. Nämä ovat niitä asioita, joita ehkä työelämässäkin pitäisi pystyä pohtimaan. Tällä tavalla ajattelen nyt käyttämällä tätä opettajankoulutusta vain yhtenä esimerkkinä. Tässä olisi jälleen kerran tosi paljon voimaa tuoda tutkintotason tavoitteita yhteen kurssitason tavoitteiden kanssa ja laittaa näitä ikään kuin pakettiin arvioinnin, ja erityisesti monipuolisemman arvioinnin, avulla.

 

Eric Carver[00:24:46]: Et ole ensimmäinen tämän podcastin vieras, joka kutsuu yliopisto-opettajia tekemään enemmän yhteisöllistä työtä, oli se sitten ohjauksen, arvioinnin tai OPSin kehittämistä. Aika moni sanoo, että luodaan se käytäntöyhteisö, vaikka koulutusohjelma tai joku tutkinto, ja siihen opettavat henkilöt. Keskustelevatko ja työskentelevätkö he tarpeeksi, vai ollaanko siellä minun kurssini ja minun tutkimukseni -lähtökohdassa, ja sitä kautta kiinnitytään siihen.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:25:25]: Juuri näin. Ja toisaalta ehkä voisin itse vielä tuoda esille, että jos me haluamme inklusiivisuutta kehittää opetuksessa ja arvioinnissa, niin emme me silloin voi opiskelijoiden näkökulmaa myöskään sivuuttaa. Eli kyllä me tarvitsisimme ehdottomasti vielä lisää tällaisia palautekanavia, joiden avulla me voisimme juuri tätä inklusiivisuutta kehittää meidän kursseillamme ja tutkinnoissamme. Ja siinä olisi kyllä paljon kehitettävää. Omissa tutkimuksissani on usein näkynyt, että opiskelijoista tuntuu, että heidän ääntään ei ole siellä kuultu, erityisesti juuri näiden yksilöllisten järjestelyjen suhteen. Palautekanavat, ja ehkä vielä enemmän kuin yksisuuntainen palautekanava, jonkinlainen dialogi opiskelijoiden kanssa näistä asioista. Tietysti niitä tehdään turvallisesti ja tarjotaan vaikka jonkinlainen anonyymi tapa tuoda palautetta esille. Samalla myös näytetään, että tätä palautetta on kuunneltu ja sen pohjalta on tehty jotain. Siinä kyllä vieläkin kehitettävää riittäisi.

 

Eric Carver[00:26:25]: Aivan. Tämän podcastin teema on nimenomaan opiskelijoiden ohjaus. Ei niin, etteikö muusta saisi puhua, niin kuin tänäänkin on puhuttu tähän liittyvästä. Mutta onko sinulla jotain ajatuksia siitä, mikä nimenomaan ohjauksen tai ohjauksen kehittämisen rooli on tässä inkluusion vahvistamisessa?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:26:45]: Minun pitäisi varmaan kysyä tätä sinulta. [nauraa] Toistankohan minä nyt itseäni. Ehkä jälleen kerran täältä omasta suht kapeasta asiantuntijaroolistani voisin todeta monipuolisen arviointidatan roolin. Jos meillä olisi monipuolisempia arvioinnin muotoja, jotka tuottaisivat opiskelijoille – ei vain niitä pisteitä, arvosanoja tai ehkä jonkinlaisia kommentteja – vaan tuottaisivat monipuolisempaa arviointidataa, niin uskoisin, että se myös auttaisi näissä ohjaustilanteissa, kun opiskelija saisi monipuolisempaa tietoa siitä omasta kasvustaan. Mutta tämä nyt on vähän tämmöinen ympäripyöreähkö neuvo.

 

Eric Carver[00:27:32]: Kun minä olen sinua kuunnellut tämän keskustelun aikana, niin jos minä nyt vastaan itse tähän kysymykseen. Ihan vaan reflektiona siihen, mitä sinä olet sanonut. Jos ohjauksessa meille keskeistä on aina se, että keskustelulla on selkeitä kohteita, opetustutkimushenkilökunnan tai vaikka erityisohjauksen piirissä, niin meidän keskustelumme kohteissa, nyt jos kuuntelen sinua oikein, meidän pitäisi enemmän kiinnittää huomiota siihen, että miltä opiskelijasta tuntuu tai millaisia ajatuksia hänellä on. Millaista palautetta hän on saanut opinnoista, miten hänen osaamisensa on kehittynyt, miten ne erilaiset kurssit ovat tukeneet sitä osaamisen kehittymistä ja miten ne ovat liittyneet toisiinsa. Ja luoda tilaa sille, että opiskelija itse reflektoi sitä matkaa. Sitä pitäisi tapahtua aika usein. Minä en nyt sano, että kuinka usein, mutta sen pitäisi ehkä vahvemmin olla osa sitä meidän arkeamme. Joku kuuntelija voi sanoa, että minulla on 200, 300 opiskelijaa. On nimetty, että minä olen heidän ohjaava opettajansa, että mikä tämä juttu nyt on. Sitten me menemme juuri siihen, että ovatko ne ryhmäprosesseja. Ovatko ne semmoisia lukuvuoden alku- tai loppuorientaatioita, joissa vaikka pienissä ryhmissä käydään niitä keskusteluja. Tässä on paljon ajateltavaa.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:29:04]: Ja ajattelen, että näistä asioista voidaan aina puhua sellaisella mikro- tai makrotasolla, että voitaisiin juuri mikrotason kautta puhua siitä, että saataisiinko jonkinlaisia ryhmäohjaustilanteita tai ties mitä aktiivisia luentoja tai digitaalisia itsearviointivälineitä, että saadaan sadat, ellei jopa tuhannet opiskelijat pohtimaan näitä asioita. Toisaalta kyllä minun mielestäni näistä asioista on pakkokin puhua, kun katsotaan yhteiskunnalliselta, enemmän makrotason näkökannasta. Jos tilanne on se, että tällaisia, vaikkapa monipuolista arviointia ei voida toteuttaa yliopistossa, niin mitä se kertoo koko tästä yliopistokoulutuksen tavoitteen siirtymisestä. Ja tietysti näiden mikro- ja makrotason keskusteluiden pitäisi aina nivoutua jollain tavalla yhteen, mutta minun mielestäni kumpaakaan näkökulmaa ei siinä voida unohtaa. Ja kun puhutaan tällaisesta korkeakoulutuksesta inkluusion välineenä, niin ne ovat jotenkin isoja asioita. Minä olen itse alkanut enemmän ajatella, että jos vaikka minulla itselläni on juuri tämä tuttu tilanne – on aika paljon opiskelijoita, minulla on tänä syksynä ollut 80 graduohjattavaa, mikä kuulostaa aikamoiselta määrältä – niin tavallaan ensin ajattelee, että no mitenhän tästä selviää nyt näitä omia opetuskäytänteitä kehittämällä. Ja sitten koko ajan kehittymisajatus, että ne ovat aika isoja asioita, joiden kanssa tässä painitaan. Miten tämä korkeakoulutus kehittyy, millainen asema sillä on meidän yhteiskunnassamme, monet asiat nivoutuvat näihin, vaikkapa juuri tähän ryhmäko’oista puhumiseen.

 

Eric Carver[00:30:46]: Kyllä. No tämä ei ole edes erityisen keksitty aasinsilta, vaan aika suora Segway tuohon [naurua] seuraavaan kysymykseen. Minulla on perinteenä, kun mennään loppuun päin, niin tulee joku vähän tästä arjesta irtautuva ja pikkaisen tulevaisuuteen katsova kysymys. Tässä voin sen myöntää, että Juuson fani olen. Ja monet semmoiset jutut, joita olet tuonut tähän korkeakoulukeskusteluun, ovat olleet minulle tosi tärkeitä. Ei mitään paineita siis, seuraava kysymys. [naurua] Kun sinä katsot yliopistokoulutuksen tulevaisuutta vähän pidemmälle, sanotaan viisi – kymmenen vuotta, niin minkälaisia asioita sinä itse haluaisit nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla ja millaisen tulevaisuuden eteen sinä itse haluat tehdä töitä?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:31:39]: Katsotaan, lunastanko tässä nyt lupaukset. Ajattelen, että ison asian on tavallaan pakko tulla tänne opetuksen kehityksen keskiöön, että me pystyisimme näkemään sekä arvioinnin että inkluusion tällaisina ihan perustavanlaatuisina, kaiken keskiössä olevina asioina. Minusta tuntuu, että näillä minun molemmilla tutkimuskohteillani, arviointi ja inklusiivinen opetus, on riski tulla nähdyksi sellaisena yhtenä palikkana, että nytpä kehitetään vähän tätä arviointia tässä ja nytpä tehdään tämmöinen koulutus inklusiivisen koulutuksen tai inklusiivisen opetuksen kehittämisestä. Näitähän voidaan tehdä näin omissa poteroissaan. Mutta tämähän ei missään nimessä ole ideaali tilanne. Eli kyllähän, kuten tässäkin keskustelussa on käynyt esille, sekä arviointi että inklusiivinen ote opetukseen, ne ovat osa ihan sitä kaikkea, mitä me teemme opettajina, opiskelijoina. Haluaisin, että nämä ajatukset tuotaisiin sinne keskiöön näissä keskustelussa. Siitä puheen ollen toivoisin myös, että arviointia ja inklusiivista kehitystä tuotaisiin arkikeskustelussa enemmän yhteen. Olen itse huomannut niin tutkijana kuin kouluttajanakin kyllä sen, että tällaisesta inklusiivisesta opetuksesta keskusteltaessa arviointi jää aika usein paitsioon. Usein inklusiiviset opetusmenetelmät ja -muodot perustuvat vaikka tällaiseen lopputenttiarviointiin, joka tunnetusti on kyllä usein kaukana inklusiivisesta arvioinnista. Ja toisinpäin, eli me arvioinnin kehittäjät emme hirmuisen usein puhu inklusiivisen opetuksen teemoista. Eli myös sinne arvioinnin kehityksen keskiöön pitäisi tuoda tämä inklusiivinen näkökulma. Kaikesta pitäisi keskustella. [nauraa] Ja kuten todettiin, niin voisimme keskustella vähän opettajien kanssa yhdessä ja opiskelijat mukaan ottaen.

 

Eric Carver[00:33:46]: Minulle on muodostunut semmoinen vähän niin kuin teoreema, jonka minä haluan nyt testata sinulla. Meillä vaikka Helsingin yliopistossa paljon puhutaan opiskelijoiden statusten moninaistumisesta – on tutkinto-opiskelijat, on tietysti vaihto-opiskelijat, kansainväliset tutkinto-opiskelijat, osa heistä on lukukausimaksullisia, osa ei – ja yhä enemmän meillä samoilla kursseilla on avoimen tai pienempien tutkinnonosien tai osaamiskokonaisuuden opiskelijoita ja eri-ikäisiä opiskelijoita. On hyvä asia, että meillä on yhä enemmän tietoa erilaisista oppimisen haasteista tai neuropsykologisista kehityshäiriöistä ja niin edelleen. Aika usein tulee itselle semmoinen olo, että yliopistopedagogiikan perusasioilla, eli linjakkuus, selkeät osaamistavoitteet, selkeät tutkintorakenteet, laadukas ohjaus, inklusiivinen laadukas arviointi, kaikki hyötyvät. Aika usein ne asiat ja keskustelut ovat ehkä alun perin voineet lähteä jonkun ryhmän tarpeesta. Ruuhkavuosien aikana avoimessa opiskeleva perheenäiti tai perheenisä tarvitsee tosi selkeästi, mitä tässä tarvitsee tehdä ja mikä on työmäärä. Kaikki meidän opiskelijamme tarvitsevat tai hyötyvät siitä, että aikataulut tai vaikka työmääräarviot olisivat mahdollisimman spesifeitä ja selkeitä. Tai että arviointi olisi mahdollisimman selkeä ja avoin ja ehkä juuri nimenomaan, että siinä olisi muitakin elementtejä kuin se lopputentti. Onko tässä mitään järkeä, mitä minä höpisen?

 

Juuso Henrik Nieminen[00:35:33]: No ilman muuta. Ja minä jotenkin ajattelen, että ei meillä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kehittämään opetusta tällaisesta inklusiivisesta näkökulmasta. Juuri tuon toki mitä sanoit, että jos minulla on luentosalissa vaikka 100 kuuntelijaa, niin siellä voi olla monella statuksella opiskelijoita, hyvin erilaisista taustoista ja hyvin erilaisilla elämänkokemuksilla. Ja tietenkään korkeakoulutuksessa me emme samalla tavalla tunne meidän opiskelijoitamme kuin vaikkapa koulumaailmassa, mikä itselläni aineenopetaustaisena on varmaan merkittävin ero, joka näiden koulu- ja oppilaitosten välillä on. Ehkä usein kun puhutaan inklusiivisen opetuksen kehityksestä, niin lähdetään vähän tällaisesta poteroajattelusta, että miten minä kehitän minun kurssiani tällaisesta oppimisvaikeudet-näkökulmasta ja miten tästä toisesta näkökulmasta. Mutta juuri tällainen kokonaislaatuinen opetuksen laadun kehittäminen, ilman muuta se hyödyttää kyllä kaikkia opiskelijoita. Ja samaan aikaan totta kai meidän on pidettävä myös huolta siitä, että jotenkin kontekstispesifisti kuullaan niitä opiskelijoita, jotka saattavat tavalla tai toisella joutua tällaiseen alta vastaavaan positioon, kuten nyt usein juuri vaikkapa opiskelijat, joilla on oppimisvaikeuksia tai jonkinlaisia mielenterveyden haasteita, meillä kursseilla ja arvioinnissa joutuvat.

 

Eric Carver[00:36:52]: Joo ja tietysti täytyy aina muistaa myös se organisaation resurssiasia, mihin juuri äskenkin viittasit, että jos on 80 graduohjattavaa, niin se ratkaisu ei voi aina olla, että yksittäinen ohjaava opettaja keskustelee yksittäisen opiskelijan kanssa tuntikausia. Sitten me menemme juuri niihin, että mitä ne rakenteet ovat ja mitä ryhmien toiminnanohjaus on, että paljon asioita tähän liittyy. Hei kiitos paljon, Juuso. En yllätä sinua jollain uudella tosi vaikealla kysymyksellä, mutta yksi kysymys on sama kaikille vieraille, ja sinä saat sen myös itse. Lukuvinkki podcastin kuulijoille. Saa olla aiheesta tai sen vierestä. Se, miksi sinä olet vieraana, on se, että yksi lukuvinkki viime tuotantokaudella oli tämä sinun kirjasi. Minä tulin siitä tavallaan tietoiseksi. Se oli minulta mennyt ohi. Heti silloin tuli mieleen, että Juuso pitää saada ensi kaudelle vieraaksi.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:37:52]: Hei, minulla on hyvinkin asiaan liittyvä kirjavinkki. Minä ajattelin nimittäin suositella Päivi Atjosen uutta avointa kirjaa, joka on siis kaikille vapaasti saatavilla. Tämmöinen uusi arviointiin liittyvä kirja nimeltään Akateemisen oppimisen ja osaamisen arviointi, tutkimuspuheenvuoro Itä-Suomen yliopistosta. Päivi on siis hiljattain eläköitynyt Itä-Suomen yliopistosta. Oma vanha pomoni, jonkin sortin mentorihahmo. Siinä on kyllä aikamoinen, sanotaanko sellainen lahja suomalaiselle korkeakoulutukselle, yliopistokoulutukselle tämä opus. Eli siellä löytyy sekä aivan huikea katsaus siitä, mitä me tutkimuksen kohdalla tiedämme aiheesta, että vielä valtava empiirinen data ja tämän datan analyysi siitä, minkälaisia opiskelijanäkökulmia arviointiin tämän hetken yliopistoista löytyy Suomesta. Aivan huikea kirja, jota kyllä suosittelen kaikille. Ja myös suosittelen, että jos joskus kuulet kollegalta, että voi kun me emme tästä arvioinnista tiedä hirveästi Suomessa, niin tämän kirjan linkin voi aina laittaa vielä, se on avoimesti saatavilla.

 

Eric Carver[00:39:06]: Niin, että ehkä ei tarvita uutta työryhmää miettimään. Minä olen työryhmien ystävä, [naurua] mutta tietoa tästä on. Hei, tosi paljon Juusolle kiitoksia. Ja niin kuin ehkä kuulette, niin Juuso ei istu täällä minun vieressäni tällä hetkellä, vaan on siellä maailmalla. Tosi hienoa, Juuso, että otit tämän ajan ja pääsit vieraaksi.

 

Juuso Henrik Nieminen[00:39:28]: Kiitoksia kovasti.

 

Minkälaiset asiat vaikuttavat opintojen läpäisyyn? Miksi opiskelutahti hidastuu joillakin opiskelijoilla tai jäädään pitkäksi aikaa jumiin? Hidastaako opintojen aikainen työssäkäynti valmistumista? Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voidaan tukea opiskelijoiden opintojen etenemistä ja valmistumista?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 5. jakson vieraana on kasvatustieteen tohtori, dosentti Tarja Tuononen. Tuononen työskentelee pedagogisena yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskuksessa HYPE:ssä. Hänen vastuutiedekuntinaan ovat humanistinen ja teologinen tiedekunta. Tuonosen tekemä tutkimus keskittyy opiskelijoiden työllistyvyyteen ja siirtymiseen yliopistosta työelämään, erityisesti akateemisten taitojen oppimiseen ja opettamiseen. Tuononen on tutkinut opettajien käsityksiä yleisten akateemisten taitojen opettamisesta ja niiden suhdetta opetuskäytäntöihin.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 37. ja kolmannen tuotantokauden viides jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden opintojen etenemistä ja valmistumisen tuki. Vieraana on  yliopistopedagogiikan yliopistonlehtori Tarja Tuononen Helsingin yliopistosta.

Jakso on julkaistu 22.2.2024 ja tekstivastine 23.2.2024. Jakson pituus 43 minuuttia.

Eric Carver[00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden viidennen jakson vieraana on kasvatustieteen tohtori, dosentti Tarja Tuononen. Tuononen työskentelee pedagogisena yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa HYPEssä. Hänen vastuutiedekuntinaan ovat humanistinen ja teologinen tiedekunta. Tuonosen tekemä tutkimus keskittyy opiskelijoiden työllistyvyyteen ja siirtymiseen yliopistosta työelämään, erityisesti akateemisten taitojen ja oppimisen ja opettamisen näkökulmasta. Tuononen on tutkinut opettajien käsityksiä, yleisen akateemisten taitojen opettamista ja niiden suhdetta opetuskäytäntöihin. Tervetuloa mukaan Tarja.

 

Tarja Tuononen [00:01:15]: Kiitos.

 

Eric Carver[00:01:17]: Puhutaan tässä jaksossa Tarjan kanssa siitä, minkälaiset asiat vaikuttavat opintojen läpäisyyn. Miksi opiskelutahti hidastuu joillakin opiskelijoilla tai jäädään pitkäksi aikaa jumiin? Hidastaako opintojen aikainen työssäkäynti valmistumista? Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voidaan tukea opiskelijoiden opintojen etenemistä ja valmistumista? Aloitetaan tästä sinun tutkimuspääintressistäsi, mikä sinulla on ollut pitkään, ja me olemme päässeet tekemään yhteistyötä Tarjan kanssa silloin, kun vastasin itse uraseurantakyselystä Helsingin yliopistossa, niin sinä olet tutkinut paljon opiskelijan työllistyvyyttä ja siirtymistä työelämään. Minkälaiset tekijät opinnoissa tukevat sekä opintojen etenemistä että työllistyvyyttä sitten myöhemmin?

 

Tarja Tuononen [00:02:07]: No jos minä mietin ihan näitä omia tutkimuksiani ja niiden tuloksia, niin kyllä se ihan keskeinen, ensimmäinen asia siellä on se oma kiinnostus ja motivaatio, mikä tukee sekä etenemistä että myöhemmin myös sitä työllistymistä. Eli se auttaa suuntaamaan niitä omia opintoja, jos tavallaan opiskelee niitä, mitkä itseä kiinnostavat. Ja sitten pystyy tekemään sen mukaan myös valintoja, jos on jo tiedossa, mitä minä ehkä haluan tehdä tulevaisuudessa työelämässä, niin sen oman kiinnostuksen ja suunnitelmien pohjalta voi sitten tehdä valintoja. Eli se on semmoinen ihan tosi keskeinen asia. Mutta sitten toisena tulevat kyllä nämä opiskelutaidot, mitkä siihen etenemiseen erityisesti vaikuttavat, ja erityisesti siellä ne suunnitelmallisen opiskelun taidot, eli että opiskelija osaa aikatauluttaa ja suunnitella niitä opintoja, tehdä suunnitelmia ja aikatauluttaa. Ja opiskelutaidot aika laajasti. Se, että pystyy opiskelemaan syväsuuntautuneesti, muodostamaan kokonaisuuksia, tavallaan muodostamaan sitä ymmärrystä niistä opiskeltavista asioista, niin se on tosi tärkeää. Ja nämähän ovat tietenkin tärkeitä tekijöitä myös siinä työllistyvyydessä, sitä sinun omaa asiantuntemustasi tämmöiset opiskelutaidot myös kehittävät ja edesauttavat siinä. Ja myös se, että opiskelutaidot, puhutaan paljon näistä geneerisistä taidoista ja puhutaan toisaalta paljon työelämätaidoista, mutta oikeastaan nämä ovat kaikki hyvin samanlaisia taitoja. Eli silloin me puhutaan juuri tämmöisestä suunnitelmallisuudesta ja säätelytaidoista, kriittisen ajattelun taidoista, yhteistyö- ja vuorovaikutustaidoista. Ja nämä taidot erityisesti ovat sitten kaikki tärkeitä myös siellä työelämässä ja niitä siellä nykyään tosi paljon painotetaan, Ja tutkimuksissa nousee esiin, että näiden taitojen sanottaminen ja tunnistaminen on erityisen tärkeä sitten siinä työelämään siirtymisvaiheessa, että opiskelija tunnistaa näitä tämmöisiä yleisiä taitoja, mitä on opintojen aikana oppinut.

 

Eric Carver[00:04:05]: Ja muistanko oikein, jos muistelen, että ainakin uraseurantakyselyn tulosten valossa opiskelijat tai yliopistosta valmistuneet sanottavat ja näkevät, että nämä taidot aika hyvin myös kehittyvät opintojen aikana.

 

Tarja Tuononen [00:04:20]: Kyllä ne hyvin koetaan kehittyvän. Mutta sitten jos katsotaan myös, että mitä taitoja sitten todella tarvitaan työelämässä, niin siellä on joidenkin, esimerkiksi yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojen osalta aika paljon myös semmoista gäppiä siinä, että yliopisto-opinnot vielä enemmän voisivat kehittää erityisesti näitä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, koska niiden tarve siellä työelämässä on niin suuri. Siinä on useimmin ehkä eniten havaittavissa sitä eroa, että yliopisto-opinnot eivät niin paljon niitä kehitä, mutta totta kai näitä paljon kehittyy. Erityisesti semmoiset hyvin perinteiset, kriittinen ajattelu, analyyttinen ajattelu, niin ne ovat niitä vahvimpia taitoja, jotka näissä tutkimuksissa näkyvät, että yliopisto niitä kyllä hyvin kehittää. Mutta sitten toinen asia on se, että tunnistaako opiskelija, osaako hän sanottaa niitä, eli kun valmistuneita olen pyytänyt kuvaamaan sitä työelämäosaamista ja minkälaisia taitoja yliopisto on opettanut, niin osalla valmistuneista oli tosi vaikea tunnistaa ja kuvata sitä osaamista. Eli vaikka varmasti heillä näitä taitoja on kehittynyt, niin on vaikea sitten jotenkin sanottaa ja tunnistaa, että ne ovat sitä ihan yhtä tärkeää työelämäosaamista kuin se alan semmoinen substanssiosaaminenkin.

 

Eric Carver[00:05:27]: Kyllä. Mutta tavallaan, kun puhutaan näistä itsensä johtamisen taidoista tai puhutaan laajemmin metakognitiivisista taidoista, niin niiden kehittymiseen panostamisella yliopisto-opinnoissa on sekä opiskeluprosessin että myöhemmän työelämässä toimimisen kannalta hyötyä molemmissa paikoissa.

 

Tarja Tuononen [00:05:52]: Kyllä, ilman muuta. Ja asiantuntijahan tarvitsee nimenomaan semmoista metakognitiivista tietoisuutta, tavallaan reflektiokykyä, oman toiminnan ohjaamista ja monitorointia. Ja tavallaan se erottaakin monesti sen asiantuntijan, että pystyy sitä omaa toimintaansa ja työskentelyänsä arvioimaan jälkikäteen ja sitten tavallaan muuttamaan. Nämä tämmöiset metakognitiiviset taidot ja säätelytaidot nimenomaan kehittävät sitä valmiutta myös.

 

Eric Carver[00:06:16]: Kyllä. Sinä teit yliopisto-opettaja Aura Nortomaan kanssa joitakin vuosia sitten selvityksen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoiden opintojen etenemisestä. Te analysoitte siinä syitä opintojen etenemisen hidastumiseen ja myös selvititte tekijöitä, jotka tukevat opintojen etenemistä. Kerrotko lyhyesti, että miten sitä analyysiä teitte ja mitkä ne ovat keskeiset tulokset?

 

Tarja Tuononen [00:06:46]: Joo, eli meillä oli siinä mukana hyvin monenlaista aineistoa. Eli me keräsimme ihan opintorekisteritietoja, näitä opintopistekertymiä ja suoritustietoja, ja sitten kandipalautteen ja uraseurantakyselyn erityisesti avovastauksia myös luimme. Ja sitten Aura teki myös opiskelijahaastatteluja ja haastatteli henkilökunnan jäseniä, opettajia ja muita edustajia sieltä, eli hyvin monenlaista aineistoa siinä hyödynnettiin. Ja ehkä semmoisia keskeisiä tuloksia, mitä näistä määrällisistä aineistoista saatiin, oli se, että opintopistekertymissä oli opiskelijoiden kesken aika paljon hajontaa ja se hajonta vielä kasvoi tavallaan opintojen etenemisessä, eli niitä eroja alkoi tulla sitten kun opinnot etenivät. Ja jos katsottiin, että mitä tekijöitä siellä nousi, että mitkä olivat sitten yhteydessä opintojen etenemiseen, niin sieltä nousi myös tämä kiinnostus. Eli se, että jos opiskelijat kokivat opinnot kiinnostavina ja relevantteina, niin se oli positiivisesti yhteydessä tähän opintojen etenemiseen. Suunnitelmallinen opiskelu myös. Ja sitten sieltä nousivat myös nämä geneeriset taidot ja sieltä erityisesti analysoinnin taidot, eli tämmöiset taidot olivat positiivisesti yhteydessä opintopisteisiin. Ja sitten negatiivinen yhteys oli tämmöisellä ei-reflektiivisellä oppimisen lähestymistavalla, eli nimenomaan jos opiskelijalla on vaikeuksia muodostaa niitä kokonaisuuksia opiskeltavista asioista, ja asiat jäävät kauhean irrallisiksi, niin tämmöinen tavallaan tapa oppia ja lähestyä sitä oppimista, niin näkyi sitten vähempinä opintopistekertymisenä. Eli kyllä siinä tavallaan ne opiskelutaidot ja semmoinen syväsuuntautuneisuus näkyivät myös näissä tuloksissa.

 

Eric Carver[00:08:25]: Jos me lavennamme sitä katsantokuntaa laajemmin tutkimuskirjallisuuteen, niin mitä me tiedämme siitä, että minkälaiset asiat vaikuttavat näiden opintojen etenemisen kannalta keskeisten opiskelutaitojen kehittymiseen ja sitten laajemmin opintojen läpäisyyn?

 

Tarja Tuononen [00:08:44]: Joo, no siis tähän opiskelutaitojen kehittymiseen, niin oikeastaan voi lähteä jo siitä, että vaikuttaa jo se opiskelijoiden lähtötilanne näistä taidoista. Tutkimuksista ollaan huomattu, että opiskelijat siinä ensimmäisenä vuonna, tavallaan se tilanne, milloin he tulevat, niin heillä voi olla esimerkiksi kriittisen ajattelun taidoissa hyvin isot erot, joten totta kai se vaikuttaa, että minkälaiset taidot sinulla on ja miten sinä sitten tavallaan niissä kehityt eteenpäin. Ja ehkä helposti ajatellaan, ja me olemme tutkineetkin opettajien käsityksiä näiden taitojen opettamisesta ja heidän pedagogisia käytäntöjään, niin helposti opettajat myös ajattelevat, että opiskelijat olisivat jotenkin valmiita, kun he tulevat yliopistoon, niin heillä olisi jo hyvät taidot. Mutta se ei suinkaan pidä kaikkien kohdalla paikkaansa, vaan kyllä näitä taitoja täytyy harjoitella opintojen aikana ja niitä kehittää. Eli kyllä tavallaan myös opettajien tietoisuus siitä ja ikään kuin se, että heillä on myös roolinsa näiden taitojen opettamisessa, että he voivat omilla pedagogisilla valinnoillaan tukea näiden taitojen kehittymistä, että sitä pitäisin tärkeänä. Toisaalta sitten taas se edellyttää ja ehkä vaatii sitä opettajien pedagogista osaamista, että eihän kaikilla opettajilla välttämättä ole sitä, ja sen takia esimerkiksi meidän yliopistopedan kursseillamme näihinkin asioihin kiinnitetään huomiota, että miten he tulevat ensinnäkin tietoisiksi siitä, että mitä he ajattelevat, näkevätkö he oman roolinsa näiden taitojen opettamisessa. Ja sitten toisaalta, että minkälaisilla erilaisilla tekijöillä sinä voit siinä omassa opetuksessasi tukea, eli erilaisilla oppimisympäristöön liittyvillä asioilla, että edellytetään taitoja, laitetaan opiskelijat tekemään ryhmätöitä. Miten sinä muotoilet esseekysymyksiä ja tenttivastauksia, niin sinä voit jo aika paljon vaikuttaa siihen, että minkälaisia taitoja se opiskelija siinä käyttää.

 

Eric Carver[00:10:33]: No jos laajemmin ajatellaan läpäisystä, niin sinä olet tuonut tavallaan esiin juuri motivaation, opiskelutaidot tai itsensä johtamisen, itsensä säätelyn taidot. Onko jotain muita semmoisia keskeisiä asioita, kun puhutaan nimenomaan siitä, että mitkä ovat ne selittävät tekijät siinä, että jotkut menevät siinä putkessa tai etenevät siinä tavoiteajassa, ja sitten jotkut eivät.

 

Tarja Tuononen [00:10:57]: No yksi tekijä, mistä tänä päivänä tietenkin paljon puhutaan ja varmasti näihin vaikuttaa, niin on totta kai myös opiskelijoiden hyvinvointi. Eli jos on siinä hyvinvoinnissa haasteita, niin me tiedämme, että heillä sitten opinnot saattavat sen takia hidastua, mikä on toki ymmärrettävää. Toisaalta nämä ovat varmasti tosi yksilöllisiä tekijöitä, mutta niissä suunnitelmallisuuden taidoissa tai se, että on tapana prokrastinoida. Mutta ehkä yksi semmoinen, mikä tässä ei ole vielä tullut esiin, niin on se, että osalla opiskelijoista on jotenkin vaikeus tehdä valintoja opintojen aikana. Jos he eivät ole varmoja vaikka siitä, että miksi minä isona haluan, niin saatetaan jotenkin pelätä niiden valintojen tekemistä, mitä kursseja minun olisi hyvä ottaa. Se voi tavallaan hidastaa sitä, ettei osata tehdä niitä valintoja eikä saada siihen tarvittavaa apua. Tai sitten toisinpäin, että aletaan haalia vähän varmuudeksi kaikkea, ja sitten tavallaan tulee haalineeksi itselle liikaa sitä tekemistä, ja opinnot siitä syystä sitten etenevät hitaasti. Eli semmoinen valintojen tekemisen vaikeus, ja se tuli oikeastaan siinä Aura Nortomaan, ja meidän tekemässämme selvityksessäkin siellä haastatteluissa, että osa opiskelijoista kuvasi sitä, että se valintojen tekeminen on vaikeaa eikä jotenkin uskalleta tehdä niitä valintoja.

 

Eric Carver[00:12:21]: Aivan. Kyllähän se, jos miettii ohjauksen teoriaa ja uraohjauksen tutkimusta, niin semmoinen käsite tuli heti mieleen kuin commitment anxiety, eli semmoinen sitoutumiskammo tai siitä aiheutuva ahdistus, että jos minä valitsen tämän, niin tulen samalla valinneeksi jotain pois. Ja semmoinen ehkä paine, mikä monilla nuorilla on ihan sieltä oikeastaan lukiosta asti siitä, että pitäisi valita oikein ja tietää, niin sitä varmaan meillä on opiskelijoillakin paljon.

 

Tarja Tuononen [00:12:54]: Kyllä, ja tuo nousee esiin, kun on tutkittu sitä työelämään siirtymistä, niin me tunnistimme erilaisia tämmöisiä siirtymäryhmiä. Ja tämä porukka, jolla oli tavallaan semmoinen niin sanotusti sujuva siirtyminen, eli he sitten kolme vuotta valmistumisen jälkeen itse arvioivat, että tekevät mielekästä työtä ja olivat tyytyväisiä tilanteeseen. Sitten kun me katsoimme sitä heidän valmistumishetkensä tilannetta ja sitä, miten he kuvasivat sitä omaa opiskeluaikaansa, niin siellä oli juuri se, että heillä olivat olleet hyvin selkeitä tavallaan ne suunnitelmat ja uranäkymät, jotka olivat auttaneet heitä tekemään näitä valintoja, hankkimaan sitä relevanttia työkokemusta jo opintojen aikana, ja se edesauttoi sitä heidän siirtymäänsä. Mutta sitten nämä toiset opiskelijaryhmät, joilla se siirtymä ei ehkä ollut niin sujuva, niin heillä oli juuri tätä osalla, että oli ollut vaikea tehdä niitä valintoja ja suunnata niitä opintoja, koska ei ollut näkymää siitä tulevasta työelämästä. Ja tämä on vähän hankala kysymys, koska eihän se tarkoita, että tarvitsisi olla opintojen alusta lähtien selvät sävelet siitä tulevaisuuden suhteen. Mutta että vaikkei osalla opiskelijoista ollut niitä selviä säveliä, niin he kuitenkin tekivät näitä valintoja ja he myös pystyivät muuttamaan, jos he tajusivat, että tämä ei olekaan se asia, mitä minä haluan ehkä tehdä tulevaisuudessa, niin he tekivät sitten tavallaan suunnitelmia ja muutoksia siinä. Eli semmoinen tietynlainen aktiivisuus siinä kuitenkin näkyi, että täytyy tavallaan opiskeluaikana olla aika aktiivinen ja reagoida asioihin, jos huomaa, että ne suunnitelmat, mitä on aikaisemmin tehnyt, eivät ehkä ole enää sen suuntaisia. Mutta se on toki haastavaa, ja monia opiskelijoita voivat siinä opintojen alussa paljon myös nämä askarruttaa tai ne voivat tuntua opintojen alussa myös aika kaukaisilta asioilta, että miksi tämmöisiä asioita vielä pitää miettiä.

 

Eric Carver[00:14:42]: Kyllä. Niin ja sitten tietysti meillä on aina vähän semmoinen riski, että me rupeamme luomaan semmoisia ihanteita tai normeja, taas tulee jostain tutkimusjaottelusta mieleen tuolta uraohjauksen puolelta tämmöinen instrumentalistinen suhde, että sinulla on selkeä uratavoite, ja tällä tutkinnolla mennään tähän. Ja tietysti jos puhutaan meidän professioaloistamme, eläinlääkäri, lääkäri, farmaseutti, joissa on hyvin selkeä ammatti, jota kohti se tutkinto kohtaa. Silloin lainsäätäjä on määritellyt, että tämmöinen tutkinto pitää olla, jotta tätä ammattia saa… Niin totta kai se on erilainen valintojen suhteen kuin semmoiset generalistipolut, joissa, hyvässä ja pahassa, pitää itse asiassa aika paljon itse valita.

 

Tarja Tuononen [00:15:24]: Kyllä. Ja tämä itse asiassa tuli tuossa meidän teologisemme selvityksessä myös esiin, että se toisaalta vähän niin kuin jakoi opiskelijoita. Toisille opiskelijoille se akateeminen vapaus tavallaan sopii oikein hyvin eivätkä he halua siihen ketään sanomaan, että mitä pitäisi ottaa tai määräämään sitä mallipolkua. Ja ehkä siellä taustalla on, että he ovat sitten tämmöisiä suunnitelmallisia ihmisiä tai sitten heille ovat tavallaan selviä ne tulevat polut ja he pystyvät itse tekemään. Mutta itse asiassa oli opiskelijoita, jotka kyllä kuvasivat sitä, että heille tavallaan auttaisi, että sitä vapautta olisi vähemmän. Tai olisi niitä mallipolkuja edes, että voisi katsoa, että mitkä olisivat niitä kursseja vaikka toisena opintovuonna tai kolmantena opintovuonna, että ei kaikkea tarvitse miettiä itse ja sitten jäädä tavallaan siihen epävarmuuteen, että mitä kaikkea minun tulisi nyt ottaa. Siinä oli semmoinen selkeä jako tavallaan opiskelijoiden kanssa, että kyllä osa opiskelijoista myös sitä. Se on ikään kuin vähän karhunpalvelus joillekin opiskelijoille, että sitä vapautta on välillä joissain oppiaineissa aika paljon.

 

Eric Carver[00:16:29]: Kyllä, ja tietysti on vähän myös niin, että aina välillä kuulee semmoisen ajatuksen, että jos me tekisimme kaikista meidän koulutuksistamme ja tutkinnoistamme tämmöisiä hyvin luokkakoulumaisia, kuten nyt vaikka lääketiede, jossa ensimmäisenä vuonna nämä ja toisena vuonna nämä ja liikutaan ryhmänä, ja kaikki käyvät samat kurssit samaan aikaan, niin kyllähän niissä tiedekunnissa ja niillä koulutusaloilla opinnot etenevät nopeammin kuin keskimäärin niissä, joissa on paljon enemmän valintaa ja yksilöllisyyttä. Mutta sitten me menemme just tavallaan siihen, että kun tieteenalat ja koulutuspolut ovat erilaisia ja me myös haluamme, että ne ovat erilaisia, niin sitten miten me näissä eri rakenteissa tuemme opiskelijaa.

 

Tarja Tuononen [00:17:12]: Niinpä.

 

Eric Carver[00:17:12]: Se sijaan, että me teemme kaikista samanlaisia.

 

Tarja Tuononen [00:17:14]: Kyllä. Ja kyllä minä jotenkin aina, jos minä itse käyn opiskelijoille puhumassa, niin tavallaan aina peräänkuulutan sitä omaa kiinnostusta, että luottaa ja menee tavallaan sen mukaan ja tekee niitä valintoja sen mukaan, koska se sitten kuitenkin ruokkii pidemmän päälle. Ja meillä on aika vähän kaikilla mitään sanomista siitä, että minkälaisia asioita me tulevaisuudessa tarvitsemme. Ja sitten toisaalta se, että suurin osa kuitenkin meiltä valmistuneista maistereista itse asiassa menee työpaikoille, joissa välttämättä sillä itse alan substanssiosaamisella ei ole edes niin paljon merkitystä, vaan se on enemmänkin juuri ne ajattelun taidot ja muut valmiudet, mitä täältä yliopistosta saa. Ja se substanssiosaaminen, toki vaihtelee työstä riippuen, mutta sillä ei itse asiassa ole välttämättä niin paljon merkitystä. Ja kun minä näitä esimerkiksi näytän opiskelijoille, tutkimustuloksia, niin heillä saattaa vähän joku välähdys siellä tulla, että ai jaa, että me helposti ajattelemme, että sen kaiken tiedon me tarvitsemme nyt tässä opintojen aikana, mutta tieto muuttuukin niin nopeasti. Ja sitten toisaalta me emme kaikki voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita edes siinä yhden tieteenalan sisällä, vaan me tarvitsemme sitä jatkuvaa oppimista sitten vielä valmistumisen jälkeen. Niin ehkä myös sellaista tavallaan puhetta opiskelijoiden suuntaan, että uskaltaa sitten tehdä niitä valintoja, että sinä et voi kaikkea kuitenkaan tavallaan tietää etkä hallita.

 

Eric Carver[00:18:32]: Niin, ja ollaan tietysti oppimiseen liittyvien tunteiden äärellä, että mistä se hallinnan tunne syntyy. Onko se sitä, että minä osaan kaiken, mitä on opetettu tähän mennessä niillä kursseilla. Vai onko se enemmän sitä, että luottaa siihen, että hallitsee sen alueen ja pystyy yhdistämään niitä asioita.

 

Tarja Tuononen [00:18:50]: Niinpä. Ja pystyy oppimaan lisää. Se on se varmaan aika tärkeä.

 

Eric Carver[00:18:55]: Kyllä. No mutta kuitenkin on niin, että opintojen edistymisen hidastuminen on ongelma. Se on tietysti opiskelijalle itselleen ongelma, silloin kun se tapahtuu ei valitusti tai ei itse tavoitellusti. Se on tietysti ongelma myös koulutusohjelmille, se on yliopistolle sekä tietysti sen opetuksen ja ohjauksen suunnittelun näkökulmasta, mutta myös tietysti meillä valtiovalta hyvin voimakkaasti ohjaa siihen, että tutkintoja pitäisi tulla ja mielellään tavoiteajassa. Se näkyy meidän rahoituksessamme. Mitä me tiedämme siitä, että miksi opiskelutahti hidastuu joillakin opiskelijoilla tai jopa jäädään jumiin pidemmäksi aikaa? Ja onko esimerkiksi opintojen aikainen työssäkäynti syy sille, mikä valmistumisaikoja hidastaa?

 

Tarja Tuononen [00:19:50]: Tässä on varmaan monia asioita jo tullut mainituksi, ja toki jokaisella opiskelijalla on omat tarinansa ja syynsä siihen, mutta varmasti juuri nämä opiskelutaitojen puute, suunnitelmallisuus ja valintojen tekemisen vaikeus, mitkä tässä ovat tulleet esiin. Tutkimuksista on myös huomattu, että se ensimmäinen opiskeluvuosi on aika tärkeä ja määrittelee myös sitä jatkumoa. Eli he, jotka ensimmäisenä vuonna etenevät hyvin, niin heillä on tapana sitten edetä myös seuraavina vuosina hyvin, eli jotenkin se ensimmäinen vuosi ja niihin opintoihin kiinnittyminen on tosi tärkeätä myös sitten sen jatkon kannalta. Osalle tietenkin nämä tutkielmat nousevat semmoiseksi tavallaan vähän isoksi möröksi, että niitä jotenkin liikaa pelätään. Ja jotenkin siinä meidän selvityksessämmekin tuli ilmi, että koetaan, etteivät seminaarit välttämättä aina tue parhaalla tavalla sitä tutkielmaprosessia. Ja tiedän itsekin tässä työn kautta, kun tiedekunnissa työskentelen, niin kyllä siellä näissä tutkielmaprosesseissa on monessa kohtaa varmaan vielä parantamisen varaa, että liian usein he seminaarin aikana eivät saa niitä töitään valmiiksi, ja sitten ne jäävät roikkumaan. Jotenkin se, että sitä seminaaria rakennettaisiin niin, että se tutkielma siinä seminaarin ohella olisi mahdollista valmistua, niin olisi tosi tärkeää. Joskus minusta tuntuu, että me ehkä annamme sitä joustoa myös näissä asioissa joskus vähän liikaa, eikä se sitten palvele myöskään lopulta opiskelijaa, että me aina olemme valmiita joustamaan. Ja jotenkin myös selkeämmät vaikka deadlinet siihen, että milloin viimeistään seminaarin jälkeen tutkielma pitää palauttaa, niin tämmöisissä olen kuullut, että aika paljon joustetaan tai että ei ole annettu edes semmoista lopullista deadlinea, niin kyllä varmaan semmoisilla tekijöillä saataisiin tilannetta vähän erilaiseksi. Tämä kysymys tästä työssäkäynnistä on tietenkin mielenkiintoinen ja siitä paljon aina puhutaan. Mutta itse asiassa siinä ne tulokset, jos me katsomme kansallisia selvityksiä ja tutkimuksia sekä kansainvälistä tutkimusta, niin ne näyttävät aika selkeästi sen, että semmoinen osa-aikainen työssäkäynti – eli noin 20 tuntia viikossa, riippuu vähän eri tutkimuksista, mihin se raja on vedetty – ei ole yhteydessä heikompaan opintopistekertymään verrattuna niihin opiskelijoihin, jotka eivät tee töitä ollenkaan. Tutkimuksissa ainoastaan se kokopäiväinen työssäkäynti selkeästi näkyy, että se sitten on yhteydessä siihen heikompaan opintopistekertymään. Ja myös on tutkimuksista löydetty, että osa opiskelijoista mainitsee työssäkäynnin estävänä tekijänä, ja osa taas edistävänä tekijänä. Eli myös tässä on opiskelijoiden välillä paljon varmasti sitä eroa, että osa kokee sen selkeästi estävänä ja osa kokee sen itse asiassa hyödyllisenä. Ja hyödyllisenä sitä kautta, että he kuvaavat, että se tuo tavallaan sitä struktuuria siihen viikkoon ja päivään. He tietävät tarkemmin, milloin heillä on se selkeä opiskeluaika ja sitten he käyttävät sen opiskeluajan ehkä selkeämmin siihen. Noissa haastatteluissa monet opiskelijat, jotka eivät ole tehneet töitä, kuvanneet myös sitä, että he saattavat helposti yliopistolla olla vaikka kuusi tuntia päivässä, mutta että kuinka paljon siitä itse asiassa on sitä tehokasta työaikaa, kun käydään lounailla ja pidetään taukoja, jotka ovat totta kai tosi tärkeitä nekin ja niissä voi paljon käydä hyödyllistä keskustelua. Mutta tavallaan he ovat itsekin kuvanneet sitä, että se ei välttämättä ole aina niin kauhean tehokasta, kun sinulla on joka päivä tavallaan liikaa sitä aikaa, niin sitä ei ole välttämättä kauhean helppoa aina suunnitella.

 

Eric Carver[00:23:36]: Aivan.

 

Tarja Tuononen [00:23:38]: Niin jotenkin tämä työssäkäynti on vähän semmoinen, että se ei automaattisesti tarkoita, että jos sinä joudut käymään töissä, että sinun opintosi sen takia hidastuvat, mutta totta kai se voi opiskelijasta tuntua stressaavalta ja vaikealta yhdistää ne opinnot ja työ. Ja tavallaan monesti opiskelijalla tulee tähän työssäkäyntiin ylipäätään ja semmoiseen toimeentuloon liittyvää stressiä. Tavallaan kuormittaa se opiskelijan kokonaistilanne, että voi olla huolta siitä, että miten minä pärjään. Ja ehkä se voi olla, että miksi se ei näy niin suoraan noissa opintopistekertymissä, että opiskelijat sitten vaan puristavat ne opinnot ja käyvät siellä töissä, mutta sitten se näkyy semmoisena yleisenä kuormituksena muuten.

 

Eric Carver[00:24:18]: Ei ihan yksiselitteinen ilmiö, mutta silloin varsinkin kun oli itse uraohjaajana ja seurasi työllisyyttä sen jälkeen enemmän tuossa työllisyyden seurannan vastuussa, niin huomasi sen, että mitkään semmoiset hokemat eivät oikein pidä paikkaansa. Se, että työnteko olisi aina haitallista tai aina hyödyllistä, ei kumpikaan ole totta. Se on nimenomaan annoskoosta, ja aika paljon ilmeisesti liittyy just näihin, mistä puhuttiin aikaisemmin, olivat nämä itsesäätelytaidot. Miten hyvin pystyy sen viikon suunnittelemaan, jaksottamaan työtä, opintoa, olemaan tavoitteellinen ja rajaamaan, että mitä minä teen ja kuinka paljon minä panostan eri asioihin.

 

Tarja Tuononen [00:25:05]: Joo, nimenomaan. Ja sitten semmoinen mielenkiintoinen tulos, mikä löydettiin just meidän viimeaikaisesta tutkimuksestamme, että nämä kokopäivätöissä käyvät, olevat opiskelijat, niin itse asiassa heidän säätelytaitonsa olivat korkeammat. He arvioivat omat säätelytaitonsa korkeammaksi kuin nämä muut opiskelijat, että kyllä se tietyllä tavalla voi olla siitä, että se työssäkäynti ja tämä opiskelun ja työn yhdistäminen vaatii näitä taitoja. Ne kehittyvät tai sitten, että ylipäätään heillä täytyy olla niitä taitoja säädellä ja suunnitella sitä omaa toimintaansa, jotta he pystyvät yhdistämään kokopäivätyön ja opiskelun. Jotenkin just kun olen tutkinut sitä työelämään siirtymistä, niin kyllä kuitenkin monet opiskelijat itse jo tunnistavat sen, että on tärkeää saada sitä työkokemusta, jotta sitten se työelämään siirtyminen on helpompaa, niin nämä ovat vaikeita asioita, että niillä on aina kaksi puolta, että opiskellako nopeasti ja ei käydä ollenkaan töissä, mutta sitten toisaalta se työkokemus voi olla tosi arvokas siinä vaiheessa kun siirrytään sitten työelämään.

 

Eric Carver[00:26:03]: Vitsi, minä muistan hyvin sen tutkimuksen, mutta en muista sen nimeä, mutta se oli muistaakseni… Eläketilastoja oli käytetty ja siinä oli neljä opiskeluryhmää, jotka oli vertailtu. Ne, jotka tekivät koko ajan paljon töitä. Ne, joilla lineaarisesti työmäärä opintojen aikana kasvoi, ja ne, joilla ihan siellä lopussa, se siirtymä. Ja sitten ne, jotka eivät siirtyneet missään vaiheessa opinnoista työelämään. Ainoa merkittävä ero oli siinä, näiden kolmen ensimmäisen ryhmän, eli jotka jossain vaiheessa aloitti työnteon, ja sitten ne, jotka ei missään vaiheessa aloittaneet, niillä oli selkeästi heikompi se siirtymä työelämään. Mutta tämä, että koko ajan pitää tehdä paljon töitä, niin ei se ainakaan siinä aineistossa näyttänyt siltä, että se olisi selkeä etu vaikka niihin, jotka aloittavat tai hiljalleen kasvattavat työn määrää opintoaikana.

 

Tarja Tuononen [00:26:59]: Joo, näin se varmasti on. Ja paljon toki voi riippua siitä, että minkälaisiin töihin ollaan siirtymässä, minkälaista se työ on ollut luonteeltaan. Ja sitten toisaalta myös se, että myös opiskelijoissa on eroa siinä, miten he tunnistavat sen työssäkäynnin hyötyjä, sitä osaamista, mitä siellä on kertynyt ja kartuttanut. Eli yhtä lailla sitten, omassa väitöskirjatutkimuksessani havaitsin, että osa opiskelijoista, minkä tahansa tämmöisen työn, joka ei ollut niin yhteydessä heidän omaan opiskelualaansa, opiskelijat löysivät aivan valtavan hienosti sieltä linkkejä siihen omaan opiskeluunsa tai osasivat kuvata niitä taitoja ja sitä osaamista, mitä sieltä oli karttunut. Ja osalla opiskelijoista oli vaikeus tunnistaa sitä samaa osaamista tai hyötyä, vaikka olisi tehnyt omaan alaansa liittyvää työtä. Eli myös tässä tulee se reflektiokyky ja se tavallaan taito tunnistaa sitä eri kontekstissa hankittua osaamista ja yhdistää sitä sinne toiseen kontekstiin, sinne työelämään. Tässä oli myös eroa siinä, että siinä on varmaan myös taas se kyky reflektoida ja tunnistaa sitä osaamista ja taitoa.

 

Eric Carver[00:28:01]: Kyllä, ja nämä liittyvät sitten molempiin näihin elämänalueisiin, sekä niihin opintoihin että siihen työelämään. No niin, ei mitään paineita. Tulee helppo kysymys. Kaikki koulutuksen johtajat läpi Suomen maan haluavat tietää vastauksen tähän. Myös minä, siksi kysyn. Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voidaan tukea opiskelijoiden opintojen etenemistä ja valmistumista? Mitkä ovat ne tärkeät asiat sinun mielestäsi?

 

Tarja Tuononen [00:28:31]: Kyllä minä tähän nyt nostaisin näiden opiskelutaitojen opettamisen roolin, että jotenkin tuntuu, että se on tällä hetkellä vähän ei kenenkään vastuulla tai että se on helposti nyt lykätty sinne opettajien tontille, ja sitten, että onko heillä niitä taitoja ja pedagogista osaamista huolehtia niiden taitojen kehityksestä. Ja onko sitä ymmärrystä edes, että minkälainen variaatio opiskelijalla on näissä taidoissa ylipäätään. Niin jotenkin sitä haluaisin tässä vielä korostaa, että siihen panostamalla. Ja sitten kyllä minä luulen, että tämä yleinen tilanne vielä tästä opiskelijoiden hyvinvoinnista on semmoinen, mihin täytyy jatkossakin kiinnittyä huomiota. Kaikkeen me emme tietenkään sillä saralla voi vaikuttaa, mutta siltä osin kun me pystymme opetuksen järjestelyillä ja työmäärän huomioimisella ja tämmöisillä tekijöillä, ja ehkä myös tämmöisten hyvinvointitaitojen tukemisella yhä enemmän, että se on varmaan semmoinen tulevaisuuden työelämätaito, meille kaikille hyödyllinen. Miten me autamme opiskelijoita kehittämään semmoisia hyvinvointia tukevia tapoja, jotta selviää opinnoista ja pärjää elämässä muutenkin. Ehkä semmoiset nyt nostaisin pääasioiksi, mutta totta kai, jotka täällä aluksi nostin esiin, tämä kiinnostus ja motivaatio, niin myös jotenkin sen, että me tuemme sitä opiskelijoiden omien kiinnostuksen kohteiden ja uravalintojen tunnistamista ja tavallaan kannustamme näiden asioiden miettimiseen ja reflektioon. Ja paljonhan tätä meillä nykyään onkin näillä työelämä- ja asiantuntijuuskursseilla, ja jotenkin haluan kannustaa opiskelijoita myös panostamaan niihin. Vaikka ne voivat tuntua opintojen alussa vähän irrallisilta, että miksi minä tämmöistä tarvitsen, mutta jotenkin se voi olla tärkeää, että niitä reflektion paikkoja on, että minä pohdin, että minkälaiset asiat minua kiinnostavat, mitkä voisivat olla niitä tulevaisuuden työpaikkoja minulle. Ne suunnitelmat saavat toki muuttua, mutta niitä on ihan hyvä pohtia. Ja sitten pohtia myös sitä omaa osaamista välillä, että tässä helposti yliopisto-opinnoissa mennään, painetaan vaan eteenpäin ja sitten kun ollaan siellä valmistumisen kynnyksellä, niin aletaan miettiä, että minkälaista osaamista minä olen saanut, ja sitä voi olla vaikea tunnistaa. Mutta että jotenkin pohtisi aina aika ajoin niitä paikkoja, joissa sitä pysähtyisi miettimään ja keskustelisi muiden kanssa. Se on aina hyvä, kun keskustelee joillekin ihan muun tieteenalan ihmisille, niin sitten ehkä sitä kautta voi myös huomata, että mitä minä olen oppinut tästä omasta tieteenalastani ja minähän osaan jotain, mitä tuo toinen ei ymmärtänyt tai osannut, niin ne voivat olla tosi tärkeitä paikkoja tunnistaa sitä omaa asiantuntijuuden tavallaan kehittymistä.

 

Eric Carver[00:31:09]: Kyllä. Ja kyllä meillä aika paljon nyt pinnan alla väreilee, että miten nämä valintauudistukset vaikuttavat tähän motivaatiopalikkaan, että onko ja missä määrin nyt vaikka todistusvalinnan kautta tuleville hahmottunut se, mikä se ala on ja mitä sen opiskelut käytännössä ovat, mitä ne alueet, missä ne kurssit ovat ja mihin siellä keskitytään ja tämmöistä. Onko tästä vielä meillä selkeästi tutkimusnäyttöä, että miten nämä eri valintatavat vaikuttavat tähän?

 

Tarja Tuononen [00:31:44]: No itse asiassa on, joo. Ja ne ovat vielä hyvin muutamilta tieteenaloilta, että meillä oli siinä mukana Viikistä ainoastaan bio- ja ympäristötieteen, ja sitten keskustasta valtiotieteiden ja humanistinen taisivat olla alat mukana. Ja siellä me kyllä löysimme eroja tämän valintatavan suhteen. Ja nimenomaan ne erot olivat tämän kiinnostuksen mukaan, tai tämmöisten hakumotiivien ja kiinnostuksen mukaan. Eli kyllä tässä todistusvalintaporukassa oli enemmän opiskelijoita, joilla oli myös tämmöistä tavallaan syytä hakeutua yliopistoon, että en oikein tiedä miksi olen hakeutunut, tai minulla ei ollut oikein muitakaan vaihtoehtoja, niin kyllä se tavallaan siinä näkyi erona. Ja tavallaan se oma kiinnostus myös, että miten kiinnostavina ne ensimmäisen vuoden opinnot sitten koettiin, niin siinä oli myös eroja tässä todistusvalinnalla ja muilla tavoilla valituilla. Ja tämä kyllä haastaa, jos nyt palataan tähän kysymykseen yliopisto-opiskelun kehittämisestä. Niistä ensimmäisen vuoden opinnoista tulee entistä tärkeämpiä myös siinä suhteessa, että kyllähän heillä varmaan lähtökohtaisesti joku kiinnostus on tullut, että he ovat nyt tämän valinneet, mutta että me saamme heidät vielä kiinnitettyä niihin opintoihin ja saamme sen heidän oikeasti aidon sisäisen motivaationsa vielä enemmän heräämään, että he myös haluavat jäädä kyseiselle tieteenalalle opiskelemaan. Siihen varmaan ensimmäisen vuoden opinnoissa yhä enemmän täytyy jatkossa kiinnittää huomiota.

 

Eric Carver[00:33:06]: Niin ja minun ymmärrykseni mukaan meillä on syntymässä myös tämmöinen yliopiston sisäinen uudenlainen koulutusmarkkina, jossa tavallaan heidät, jotka on jo valittu, pitää tavallaan vakuuttaa siitä, että te olette valinneet oikein. Ja se on ehkä meille vähän uusi tilanne, vai onko?

 

Tarja Tuononen [00:33:26]: No en minä tiedä, mutta kyllähän enemmän semmoista, että opiskelijat tulee täältä hakemaan palvelua ja he ovat ikään kuin asiakkaita, että opiskelijat osaavat myös toisaalta vaatia yhä enemmän. Toisaalta jotenkin myös monessa yhteydessä tulee mieleen, että peräänkuulutan myös opiskelijan, omaa vastuuta, ja sitä, että kyllä opinnot ovat työläitä ja niihin pitää olla valmis sitoutumaan. Vaikka jos sinä ilmoittaudut tutkielmantekoprosessiin, niin sinun pitää olla valmis siihen sitoutumaan. Se vaatii sinulta omaa työtä ja työpanosta ja tavallaan jotenkin myös sitä, että opinnot vievät aikaa ja ovat vaativia, eikä oppiminen ole aina helppoa. Nimenomaan silloin ollaan jonkun tärkeän äärellä, jos sinä joudut vähän pusertamaan ja tekemään jotenkin enemmän työtä, niin silloin sitä oppimista usein enemmän vielä tapahtuu.

 

Eric Carver[00:34:19]: Aivan, että jos tavallaan nyt joku ensimmäisen tai toisen vuoden kurssi on vaikea ja joutuu ponnistelemaan, niin se ei välttämättä tarkoita sitä, että on väärällä alalla.

 

Tarja Tuononen [00:34:29]: Ei, tai että sinä olet itse huono opiskelija, vaan että asiat ovat vaan vaikeita, mutta niistä kyllä varmasti pääsee yli, ja sitä oppimista niissä kohdissa just tapahtuukin.

 

Eric Carver[00:34:40]: Kyllä, kyllä. No sitten tässä podcastissa minulla on aina mahdollisuus kysyä välillä vähän vaikeita asioita. Ei niin, että nämä olisivat olleet tosi helppoja nämä aikaisemmat kysymykset, mutta irtaudutaan vähän tästä päivän tilanteesta ja juuri tästä hetkestä ja katsotaan pikkaisen pidemmälle, sanotaan tuonne viiden – kymmenen vuoden päähän, niin minkälaisia asioita sinä haluaisit, Tarja, nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla ja minkälaisen yliopisto-opetuksen ja yliopistokoulutuksen tulevaisuuden eteen sinä haluat itse tehdä töitä?

 

Tarja Tuononen [00:35:15]: Jotenkin minä olen tässä viime aikoina yhä enemmän alkanut kiinnittää huomiota ja miettinyt tätä yhä, no nyt jo moninaista opiskelijajoukkoa, mutta jotenkin näen, että se varmaan tulevaisuudessa tulee vielä enemmän moninaistumaan. Meille tulee hyvin erilaisista, erilaisilla tiedoilla ja taidoilla ja lähtökohdista opiskelijoita, niin miten me jotenkin heidän erilaiset tarpeensa, heidän erilaiset motiivinsa jo hakeutua yliopistoon ja tulla, niin miten me jotenkin heitä pystyisimme paremmin huomioimaan ja myös jotenkin takaamaan, että kaikille yliopistopolun, koulutuksen aikana tulee tarvittavat tiedot ja taidot. Tavallaan se työelämäsiirtymä olisi jotenkin, että kaikki olisivat jotenkin tasavertaisessa asemassa sitten kun siirrytään sinne työelämään, että ei siinä ole jo semmoisia isoja eroja siinä vaiheessa, koska kansainväliset tutkimukset ovat jo näyttäneet, että esimerkiksi tämmöinen sosioekonominen asema heijastuu jo siihen, minkälaisia verkostoja sinulla on opintojesi aikana, minkälaista työkokemusta sinä olet hankkinut. Minä itse omissa tutkimuksissani olen, vaikka tätä teemaa en ole vielä tutkinut, niin olen huomannut sieltä rivien välistä haastatteluista ja muista datoista, että opiskelijat lähtevät hyvin erilaisista lähtökohdista siihen työelämäsiirtymiseen, minkälaiset mahdollisuudet heillä on tunnistaa niitä työpaikkoja ja hankkia näitä verkostoja, saada työkokemusta. Tätä on itsellä tarkoitus nyt… Meillä alkaa tässä juuri aineistonkeruu, tämmöinen Valmiina työelämään -hanke, jossa tutkitaan opiskelijoiden ura- ja työllistymisvalmiuksia ja juuri tätä sosioekonomisen aseman yhteyttä. Myös sitten yhtenä ryhmänä meidän kansainväliset opiskelijamme. Minkälaiset tekijät siellä taustalla voivat vaikuttaa, ja miten me voisimme kaikille taata tavallaan yliopistokoulutuksen aikana, että heillä ei olisi sitä eroa siinä työelämään siirtymisessä jo siinä vaiheessa, niin ehkä tämmöiseen tekijään haluaisin kiinnittää huomiota.

 

Eric Carver[00:37:18]: Niin meillä korkeakoulutus, varsinkin siinä sen laajentumisvaiheessa, kun puhutaan toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, monissa maissa, myös tietysti Suomessa, uusia yliopistoja, väestön koulutustaso nousee nopeasti. Ja siinä on tapahtunut aika isojakin luokkasiirtymiä. Ja se koulutus on ollut keino parempaan tulotasoon ja parempaan, varmaan myös terveyteen ja kaikkeen, mitä me tiedämme, mikä koulutustason kanssa korreloi. Mutta nyt tietysti se iso huoli koko meidän koulutussysteemissämme on se, että olemmeko me menossa [?? 00:38:05] semmoiseen vaiheeseen, jossa koulutusjärjestelmät itse asiassa uusintavat sitä sosiaalista, sosioekonomista todellisuutta. Ja tästä tuleekin tämmöinen Matteus-efekti-peli.

 

Tarja Tuononen [00:37:59]: Kyllä. Ja kyllä vähän tutkimuksen evidenssiä on siitä, että se näkyy meilläkin, myös ne tavallaan yliopisto-opiskelijoiden taustat. Siinä esimerkiksi kriittisen ajattelun taidoissa on löydetty eroja, että mikä on vanhempien koulutustausta ja kuinka paljon kirjoja on luettu lapsuudessa, niin se heijastuu myös näihin yliopisto-opiskelijoiden esimerkiksi kriittisen ajattelun taitoihin. Kyllä niitä on jo Suomessa, että se jollain tavalla, vaikka kaikilla on tavallaan vapaa pääsy ja mahdollisuus tulla yliopistoon, niin kuitenkin niitä eroja siellä taustalla voidaan nähdä.

 

Eric Carver[00:38:33]: Kyllä, joskus kuullut semmoisen, en tiedä oliko vitsi vai vähän semmoinen kyyninen heitto, että yliopistojen rahoitusmalli voisi perustua valittujen opiskelijoiden äidin koulutustaustaan. En kannata siis tätä, mutta siinä ajatus on tavallaan se, että niin monella asialla näyttää olevan jonkinlainen yhteys sinne lapsuudenkotiin, että ne välillä sitten vähän ehkä lannistavat, koska itse ainakin olen tämmöinen koulutusoptimisti ja näen, että koulutuksella on valtava potentiaali myös tasoittaa tietyllä tavalla niitä eroja, mutta sitten se huoli on tietysti, että jos se potentiaali häviää tai sitä ei enää aidosti ole.

 

Tarja Tuononen [00:39:09]: Kyllä, mutta siksi tämän teeman halusinkin nostaa, että me alamme kiinnittää tähän enemmän huomiota emmekä enää mene sen taakse, että meillä on hirveän tasa-arvoinen koulujärjestelmä, vaan että kyllä meilläkin siellä näitä heijastuksia näkyy. Me osaamme niihin kiinnittää huomiota ja pystyisimme takaamaan kaikille yhtäläiset mahdollisuudet.

 

Eric Carver[00:39:30]: Niin, että me uskaltaisimme vähän puhua tästä myös.

 

Tarja Tuononen [00:39:35]: Niin, varmaan se vaatii myös sitä. Kyllä. Ja jos mietimme, että yhä enemmän meillä kansainvälistyy, tai vielä, että jos me mietimme, että se ei ole vain se sosioekonominen asema, vaan sieltä voi tulla hyvin erilaisista kulttuuritaustoista, mikä on heidän oppimisen ja opetuksen kulttuurinsa, mihin ovat tottuneet, se voi olla hyvin erilainen. Hehän aloittavat varmaan hyvin erilaisista lähtökohdista tavallaan sitä koulutuspolkua meillä, niin jotenkin sitä, että siellä tulee niin monenlaisia asioita eteen, että meidän täytyy jotenkin olla siihen valmiita.

 

Eric Carver[00:40:06]: Niin ja varmaan semmoinen iso, mistä minun mielestäni käydään aika paljon keskusteluja, joka on tosi tärkeä, mutta ei millään lailla yksinkertainen teema, on se, että mikä on semmoinen yksilöllistämisen osuus tässä meidän muutoksessamme, eli missä määrin me pystymme vastaanottamaan opiskelija aina yksilönä. Näkemään se hänen matkansa meillä yliopistossa ainutlaatuisena ja luomaan niitä tiloja, joissa sille reflektiolle ja niille opiskelutaitojen kehittymiselle on tilaa. Ja missä myös ne erilaiset lähtökohdat tavallaan otettaisiin huomioon. Ja missä määrin, kun meidän resurssipaineemme ja opiskelija-opettaja-suhteemme ovat mitä ovat, niin sitten meidän rakenteitamme muutetaan huokoisemmiksi, että se on inklusiivisempaa ja saavutettavampaa. Varmaan näitä vastauksia haetaan vähän niin kuin molemmista laareista sitten.

 

Tarja Tuononen [00:41:00]: Kyllä, eikä ole helppo kysymys ratkaista. Mutta nimenomaan, että miten me opimme myös arvostamaan erilaisuutta, ja että tänne voi tulla hyvin moninainen porukka, ja kaikki voivat tuoda siihen jotain. Me voimme oppia toisiltamme, mutta sitten tämmöisessä isossa yhteisössä ne eivät ole aina helppoja. Opiskelijamäärät ovat jollain kursseilla tosi isoja, niin miten siinä opettaja, kuitenkin täytyy muistaa se opettajan työmäärä ja myös hänen hyvinvointinsa, niin me emme voi aina edellyttää opettajiltakaan loputtomiin. Kyllä nämä ovat aika haastavia kysymyksiä.

 

Eric Carver[00:41:39]: Kyllä, kyllä. No, jää vielä Tarjallekin tutkittavaa. Tässä on pohdittavaa meille kaikille näissä kysymyksissä. En yllätä sinua jollain tosi vaikealla lisäkysymyksellä tässä, mutta kysyn sinulta kysymyksen, jonka kysyn kaikilta vierailtani. Lukuvinkki kuulijoille, saa olla aiheesta tai sen vierestä. Mitä sinä suosittelisit?

 

Tarja Tuononen [00:42:04]: No tämä oli kyllä minulle ehdottomasti vaikein kysymys tässä podcastissa. Minä jotenkin ajattelin, että miten minä nyt uskallan mitään kirjaa suositella. Minä otin sitten lopulta kirjan, joka on minun omalla lukulistallani. Olen siis ehtinyt sitä vähän silmällä ja muutamia lukuja sieltä katsoa, mutta en ole vielä itsekään kokonaan lukenut. Mutta tämä liittyy tähän aiheeseenkin, mitä tästä ollaan puhuttu. Ja kirjan nimi on tämmöinen kuin Rethinking Graduate Employability in Context. Tämän ovat toimittaneet Päivi Sihvonen, Isopahkala-Bouret Ulpukka, Tomlinson Michael, Korhonen Maija, Haltija Niina. Tämä on viime vuonna ilmestynyt kirja. Tässä he haastavat sitä semmoista perinteistä käsitystä tästä työllistyvyys-, employability-käsitteestä. Tuovat esiin tutkimusta hyvin eri konteksteista. Euroopasta, Pohjois-Amerikasta, Australiasta. Jotenkin siellä korostuu just se, että miten se työllistyvyys on aina suhteellista ja riippuvaista myös siitä kontekstista, missä me olemme. Tämä on minun mielestäni jotenkin tärkeä teema, ja itseä ainakin tämä kirja kiinnostaa. Jos tämä tematiikka kuulijoita kiinnostaa, niin kannatan tähän tutustumaan. Se on ihan open access -kirja, kaikki sen löytävät.

 

Eric Carver[00:43:18]: Okei. Kiitos paljon, Tarja.

 

Tarja Tuononen [00:43:20]: Kiitos paljon.

 

Puhumme tässä jaksossa opetussuunnitelmista ja opetussuunnitelmien ja opiskelijoiden ohjauksen suhteesta. Miten ohjaus tulisi huomioida opetussuunnitelmatyössä? Miten ohjauksen kehittämisessä tulisi huomioida opetussuunnitelmat? Miten opseja ja ohjausta voitaisiin kehittää kokonaisuutena?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 4. jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti Johanna Annala. Annala työskentelee yliopistopedagogiikan yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa opetussuunnitelmaa yhteisön sosiaalisena toimintana, tulkintoina ja prosesseina korkeakoulutuksen muutoksissa. Annala on myös tutkinut opetuksen ja tutkimuksen välistä yhteyttä, osaamisperustaisuuden tulkintoja, opintoihin kiinnittymistä sekä henkilökohtaisten opintosuunnitelmien ohjausta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 36. ja kolmannen tuotantokauden neljäs jakso.

Jakson aiheena on opetussuunnitelmien ja ohjauksen kehittäminen. Vieraana on  yliopistopedagogiikan yliopistonlehtori Johanna Annala Tampereen yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 15.2.2024. Jakson pituus 46 minuuttia.

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden neljännen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti Johanna Annala. Annala työskentelee yliopistopedagogiikan yliopiston lehtorina Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa opintosuunnitelmaa yhteisön sosiaalisena toimintana, tulkintoina ja prosesseina korkeakoulutuksen muutoksissa. Hän on myös tutkinut opetuksen ja tutkimuksen välistä yhteyttä, osaamisperustaisuuden tulkintoja, opintoihin kiinnittymistä sekä henkilökohtaisten opintosuunnitelmien ohjausta. Tervetuloa mukaan Johanna.

 

Johanna Annala [00:01:11]: Kiitoksia.

 

Eric Carver [00:01:13]: Puhutaan Johannan kanssa tässä jaksossa opetussuunnitelmista ja opetussuunnitelmien ja opiskelijoiden ohjauksen suhteesta. Miten ohjaus tulisi huomioida opetussuunnitelmatyössä? Miten ohjauksen kehittämisessä tulisi huomioida opetussuunnitelmat? Miten OPSeja ja ohjausta voitaisiin kehittää kokonaisuutena? Aloitetaan tutkimusmenneisyydestäsi. Olet tutkinut henkilökohtaisten opintosuunnitelmien, tai niin kuin alallamme puhutaan, HOPSien, ohjausta. Miten kuvaisit HOPS-ohjausta tutkimuksen valossa? Minkälainen rooli HOPS-ohjauksella on opiskelijoiden ohjauksen kokonaisuudessa?

 

Johanna Annala [00:01:58]: Siitä on tosiaan jo aikaa, kun tein väitöskirjan tästä aiheesta. Sen otsikkohan oli Merkitysneuvotteluja HOPSista ja sen ohjauksesta. Tätä podcastia varten vähän ryhdyin katselemaan, minkälaista tutkimusta sen jälkeen on tullut. Aika vähän. Yllättävän vähän on HOPSista tehty sekä kansallisesta että kansainvälisestä sen jälkeen tutkimusta, joten perustan nyt aika paljon ajatuksiani myös siihen, mitä omassa väitöskirjassani löysin ja mitkä ajatukset silloin pyörivät mielessä. Ehkä väitöskirjan otsikko Merkitysneuvotteluja on aika keskeinen. Edelleenkin kun päätetään tehdä linjauksia HOPSista tai kehittää sitä jollain tavalla, HOPSia ja sen ohjausta, aina ensimmäisenä pitäisi lähteä merkitysneuvotteluun, että mitä se tarkoittaa tässä instituutiossa, tässä tiedekunnassa tai tässä tietysti tutkinto-ohjelmassa, HOPSia kun voidaan ajatella niin kauhean monella tavalla. Puhutaanko nyt teknisistä kurssivalinnoista jossakin tietojärjestelmäsysteemissä vai onko kysymys kehityskeskustelunomaisista keskusteluista opiskelijan kanssa säännöllisesti, että mitä kaikkea hän on opiskellut ja mitä hän ehkä haluaa tulevaisuudelta ja elämältä ja miten tämä tutkinto siihen liittyy? HOPSia voi oikeastaan tulkita hyvin kapeasta hyvinkin laajaan. Ajattelen, että parhaimmillaan HOPSin ohjaus on merkityksellistä sekä opiskelijalle että ohjaavalle opettajalle. Sehän on valtava tietolähde puolin ja toisin parhaimmillaan. Se on tilaisuus vaihtaa ajatuksia kyseisen alan opiskelusta ja sen merkityksistä, jopa ajankohtaisista ilmiöistä ja työelämän näkymistä. HOPSin ohjaus on yksi keskeinen ohjauksen kokonaisuus. Aika paljon kun ohjauksista puhutaan, mietitään opinnäytteiden ohjausta. HOPSin ohjaus on parhaimmillaan liima, joka kaikki tutkinnon osat pystyy pystyy laittamaan yhteen ja jotenkin merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Parhaimmillaan.

 

Eric Carver [00:04:30]: Joskus on puhuttu siitä sellaisella jaottelulla, että on saatu suljettu HOPS, joka on vain sellainen, että tässä nämä palikat ja nämä menee näin yhteen, ja sitten avoin HOPS, jossa se on enemmän se ohjauskeskustelu, pitää sisällään ehkä tulevaisuuden suunnittelua ja ehkä koulutukseen, alaidentiteettiin tai ammatilliseen identiteettiin liittyviä asioita. Onko tämä suljettu/avoin HOPS -tyyppinen jaottelu mielestäsi relevantti enää?

 

Johanna Annala [00:04:58]: Ehkä se siinä mielessä on relevantti, mitä nyt olen katsonut, että mihin HOPSin ohjauksen kehittäminen tällä hetkellä on keskittynyt ja ehkä myös osin tutkimuskin. Puhutaan hyvin paljon tietojärjestelmistä. Ollaan siellä aika kapeassa päässä, että ne tietojärjestelmän erilaiset elementit ja mahdollisuudet ja rajaukset ovat siinä vahvasti läsnä ja fokuksessa. Jos miettii yliopiston opettajia HOPSin ohjaajina, jotka jo työskentelevät kaikenlaisten järjestelmien keskellä, että miten löytyy se mielekkyys HOPSin ohjaukseen, jos se mielletään sen järjestelmän kautta, eikä mielletäkään niin, että nyt olen juttelemassa nuoremman kollegan kanssa, joka on tulossa alalle, silloin se orientaatio voi olla aika toisenlainen.

 

Eric Carver [00:05:54]: Eli puhutaan silloin siitä, mihin nämä opintohallinnolliset järjestelmät, Sisut tai Pepit tai mitä missäkin korkeakoulussa käytetään, mihin ne taipuvat.

 

Johanna Annala [00:06:04]: Siitäkin, että onko se niiden ehdoilla tapahtuvaa. Ja onko se vain se, jonne tehdään konkreettisia valintoja. Molempia tarvitaan kyllä. Tarvitaanhan niitä valintoja ja päätöksentekoa, mutta myös sitä, ainakin toivoisin, tai sikäli kun muistelen väitöskirjani tuloksia, opiskelijalle ja opettajalle merkityksellisyys tulee muusta keskustelusta kuin niistä teknisistä valinnoista, vaikkakin ne joko edeltävät tai tapahtuvat sen jälkeen, kun on keskusteltu.

 

Eric Carver [00:06:39]: Kuulijoille vinkkinä, että nyt ilmeisesti HOPS-tutkimusta tarvittaisiin lisää, vai mitä, Johanna, ajattelet?

 

Johanna Annala [00:06:47]: Kyllä varmasti voisi olla sitä lisää, ja ehkä myös tänä aikana, jolloin opiskelijoiden mahdollisuudet tehdä erilaisia valintoja, niitä on rajattu enemmän. Ihan näiden koulutuspoliittisten painopisteidenkin takia. Vauhdilla pitäisi tehdä, ei kauheasti olisi aikaa miettiä. Voi olla, että se HOPSin luonne myös on, että onko niin, että kuinka paljon siinä lopulta on valittavaa. Tämä liittyy myös kysymykseen, että monesti kun tullaan opetussuunnitelmakysymykseen, että jos opetussuunnitelmia tehdään sen tyyppisillä linjauksilla, että pitää vähentää tarjontaa resurssien vuoksi ja pitää vauhdittaa opintoja, niin silloinhan mitä koulumaisempi on, sitä vähemmän siellä on opiskelijoille mitään pohdittavaa, mitä minä opiskelisin tai mitä tekisin, vaan sitten mennään sen. Voisi olla ihan kiinnostava nähdä, että mikä se HOPS-näkyää on tänä päivänä opiskelijoille koulutuspolitiikan vinkkelistä.

 

Eric Carver [00:07:53]: Kyllä, kyllä. Katsotaan, saadaanko joku kuulija tästä innostumaan. Mennään nyt tähän pääaiheeseen, eli opetussuunnitelman ja opiskelijoiden ohjauksen toimintamallien yhteispeliin tai sen puutteeseen. Moni ohjauksen alan tutkija ja asiantuntija on esittänyt eri konteksteissa huolensa myös eri koulutustasoilla siihen, että opetussuunnitelmat ja opiskelijoiden ohjauksen toimintamallit eläisivät eri todellisuuksissa. Opiskelijoiden ohjaus on vähän sellainen korjaussarja, erityistuki tai soppatykki Hakaniemen torilla, jolla on oma roolinsa, eikä se välttämättä näyttäydy, että se on niinkään osa opetuksen kokonaisuutta. Eikä näitä välttämättä suunnitella myöskään yhtenä kokonaisuutena. Ohjausta suunnitellaan vähän eri porukoissa tai eri aikaan kuin OPSia. Mitä mieltä sinä olet näistä huolista ja miltä ohjauksen ja opetussuunnitelmien yhteys näyttää tutkimustiedon valossa?

 

Johanna Annala [00:09:03]: Osittain tämä väitöstutkimus vei minut myös opetussuunnitelmatutkimuksen pariin, mitä olen tehnyt jo varmaan toistakymmentä vuotta ja keskittynyt enemmän siihen, että näen aika merkityksellisenä opetussuunnitelman ja opetussuunnitelmaan liittyvät keskustelut ja neuvottelut, että mitä pidetään tärkeänä yliopisto-opetuksessa ja miten sitä rakennetaan opiskelijan näkökulmasta ja toisaalta akateemisen yhteistyön jäsenten työn kokonaisuuksien näkökulmasta. Yksi tapa, miten olen sitä hahmottanut, on tällainen nelikenttä, jota voisin yrittää kuvailla pelkällä puheella, näkemättä sitä nelikenttää. Siinä nelikentässä näen yhtäältä sen, että miten ohjaus on joko hyvin vahvasti kytkeytyneenä opetussuunnitelmaan tai hyvin heikosti, ja toisaalta yksilöllisten tavoitteiden ja erilaisuuden ulottuvuuden versus samanlaisuudet ja normit ja se, mikä on kaikille sama. Tämä nelikenttä tuo ne erilaiset, yhtäältä HOPSin ohjaukseen liittyviä ohjauksen kohteita, mutta myös sitä ohjauksen tapaa, että puhutaanko enemmän neuvonnasta vai pedagogisesta ohjauksesta. Jos ajatellaan ensin näitä alueita, mitkä eivät liity opetussuunnitelmaan, yhtäältä on sellainen, mikä on kaikille sama. Siihen liittyy vaikka tämmöinen kysymys, että montako opintopistettä minun pitää suorittaa kuukaudessa, että saan opintotuen. Siinähän kaikille on samanlainen vastaus. Silloin puhutaan neuvonnasta ja tiedon antamisesta. Se on kuitenkin semmoinen asia, että opiskelija tarvitsee sen tiedon edistääkseen opintoja. Sitten taas jos ajatellaan sitä, mikä on heikosti kiinnittyneenä opetussuunnitelmaan ja osaamisen kehittämiseen, mutta onkin erilaista, on kaikki henkilökohtaiset kysymykset. Terveysasiat, mielenterveysasiat, hyvinvointi ylipäänsä, kaikki erityistarpeet, mitä pitää niitä huomioida, että pääsisit opinnoissa eteenpäin. Ei puhuta nyt edelleenkään opetussuunnitelmasta ollenkaan, vaan puhutaan sen tyyppisistä ohjauspalveluista, jotka ovat siellä taustalla, jotka mahdollistavat sen, että opiskelija pystyy etenemään opinnoissa. Jos mennään sille puolelle, että mitkä ohjaukset liittyvät opetussuunnitelmaan ja myös ihan osaamisperustaisiin tavoitteisiin, niin jokaisella kurssilla, opintojaksollahan on tietynlaiset tavoitteet. Jos ajatellaan, että koko ryhmä osallistuu samalle opintojaksolle, yhdenvertaisuuden takia kaikilla täytyy olla samat tavoitteet ja kriteerit. Silloin ajatellaan, että kaikki saavuttavat samanlaista osaamista. Siellä opettaja ohjaa kaikkia opiskelijoita. Jos ajatellaan, että opiskelijat opiskelevat monia eri kursseja, osa lähtee kansainväliseen vaihtoon, osa tekeekin jonkinlaisia erityisiä projektiopintoja tai harjoitteluja osana tutkintoa, niin siinä tulee taas se erilaisuus. Juuri siinä lohkossa, jolloin on kysymys erilaisista tavoitteista ja opiskelijoiden eroista ja opetussuunnitelmasta, siinä tulee se HOPS-ohjauksen pedagoginen ohjaus hyvin vahvasti kuvaan mukaan. Niin kuin sanoin aiemmin, minusta HOPS-ohjaus on silloin parhaimmillaan liima, joka kytkee sen kokonaisuuden. Voisi vaikka ensimmäisen opintovuoden jälkeen kysyä, että mitä sinä olet oppinut tänä vuonna? Minkälaiset opintojaksot ovat olleet sinulle tärkeitä? Miten  koet kehittyneesi kohti tämän alan asiantuntijuutta, vaikka se vasta onkin idullaan? Mitä olet ajatellut tehdä seuraavaksi? Että jollain tavalla se olisi semmoinen kokonaisuus. Jos ajatellaan, että kaikki mikä on, tai tällä puolella joku koskien yksittäistä opintojaksoa tai sitä HOPSin ohjausta, niin jos se on opetussuunnitelmissa, se on osa opettajan normaalia työtä. Silloin se on resursoitua, koska se on siellä opetussuunnitelmassa. Kaikki se, mikä menee toiselle puolelle, nämä tämmöiset neuvontaan liittyvät asiat tai henkilökohtaisiin esimerkiksi opintopsykologin palveluihin liittyvät asiat, nehän eivät ole opetussuunnitelmaa. Silloin puhutaan osittain korjaussarjasta tai tukipalvelusta. Näiden rajan erottaminen on tärkeää. Se voisi opettajiakin jopa huojentaa, että okei, minun ei tarvitse mennä tuonne, minusta ei tarvitse tulla psykologia, mikä joskus on ollut sellainen ajatus.

 

Eric Carver [00:14:10]: Eikä saa, ellei ole psykologi.

 

Johanna Annala [00:14:12]: Eikä saa, nimenomaan. Että jotenkin löytää se oman roolinsa. Olen pedagoginen ohjaaja, olen mentori tälle alalle tulevalle ihmiselle. Siksi minusta on tärkeää, että HOPSin ohjaaja on alalla oleva tutkija tai opettaja, että hän tuntee alan kysymyksiä ja jollain tavalla on siinä. Jos HOPS-ohjaus siirretäänkin tukipuolelle, silloin irtaudutaan opetussuunnitelmasta. Se on ylimääräistä työtä, johon ei ole resursseja.

 

Eric Carver [00:14:50]: Tuo on mielenkiintoista, koska meillä Helsingin yliopistossa puhutaan erityisohjauksesta silloin, kun puhutaan opintopsykologin tai uraohjaajan ohjauksesta tai ryhmäohjauksesta tai näin. Sitten taas tätä ohjausta nimenomaan, kun se liittyy tutkintoon ja opintoihin, se on meillä tämän rehtorin päätöksen, jota minäkin tässä nyt sitten yritän sen toimeenpanoa edistää, nimenomaan nähty opetus- ja tutkimushenkilökunnan roolina. Hirveän mielenkiintoinen tuo nelikenttä. Huomasin itse ainakin, että heti rupesi eräänlaisia lamppuja sen osalta syttymään. Mitä mieltä sinä olet tästä kritiikistä, että opiskelijoiden ohjausta ja OPSia kehitetään jotenkin eri lailla tai eri sykleissä? Onko se totta?

 

Johanna Annala [00:15:44]: Ehkä ohjaus on myös vähän sen tyyppinen asia. Minusta tuntuu, että ennen vanhaan oli sellainen, että joillakin ihmisillä oli otsassa, että tämä on meidän nörtti, tämä on IT-ihminen ja tämä on meidän KV-ihminen. Onko se vähän niin kuin että tämä on meidän ohjausihminen? Jotkut ihmiset ovat kiinnostuneempia joistain asioista. Tänä päivänä olisi tärkeää, että meillä kaikilla olisi vähän kaikenlaista tietoa ja ymmärrystä monistakin asioista. Se varmaan riippuu hyvin paljon. Sikäli opetussuunnitelmatutkimusta olen tehnyt, mielestäni strategiset linjaukset ylimmän johdon taholta ovat tärkeitä. On tärkeä selkäranka, jos halutaan jotain asiaa kehittää, jos halutaan vaikka ohjauksen ja opetussuunnitelman välistä suhdetta jollain tavalla vahvistaa. Mutta sitä ei voi jättää yksittäisten opettajien vastuulle, vaan ne ovat ne lähiyhteisöt, ja usein lähiyhteisö on se, joka tekee tutkinto-ohjelman opetussuunnitelmia, että siellä käytäisiin merkitysneuvotteluja myös siltä osin, että jos tänne linjataan, mitä tämä linjaus tarkoittaa käytännöissämme? Tai jos meillä on tietynlaisia käytäntöjä, voimmeko kirjata jotenkin ylös, että tämä käytäntö on paremmin jaettu ja myös uudet työntekijät hoksaavat, miten olemme ajatelleet opetussuunnitelman ja ohjauksen välistä keskinäistä yhteyttä? En näe, että olisi aina  välttämätöntä, että yksittäinen ohjaaja seuraisi yliopisto-opiskelijaa viisi tai kolmeakaan vuotta. Se, että opetussuunnitelmassa olisi semmoisia kohtia opintojen alussa, ehkä kandivaiheessa, maisterivaiheessa, että siellä on vaikka opinnäytteiden ohjaajat tai jotkut, siihen jotenkin saisi kytkettyä HOPSin ohjauksen elementin, että se ei ole pelkästään sen tietyn opinnäytteen ohjausta. Opinnäyte nimenomaan on myös sellaista, että siinä tulee henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet esille ja ehkä tulevaisuuden näkymiäkin jo. Niitä ohjauskeskusteluja voisi laventaa niin sanotun HOPS-keskustelun suuntaan myös.

 

Eric Carver [00:18:05]: Että tavallaan keskustelun kohteet olisivat silloin laajemmin sen tutkinnon kokonaisuutta käsitteleviä kuin vaikka vain yhden kurssin tai opinnäytteen?

 

Johanna Annala [00:18:18]: Kyllä. Nimenomaan ajattelen, että jos ylipäänsä opetussuunnitelmaa uudistetaan, on tärkeää miettiä erilaisia jatkumoita. Yksittäinen opettaja, joka on keskellä sitä opetussuunnitelmaa opettavassa yksittäistä opintojaksoa, että hänellä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä on ollut aiemmin ja mitä on seuraavaksi. Oli kysymys vaikka metodiosaamisesta tai jostain teoreettisista asioista, niin samalla tavalla se asiantuntijaksi kasvun kokonaisuus, minusta nyt voisi olla hyvä väline juuri tämä HOPSin ohjaus siihen. Se olisi ajateltu jatkumona läpi tutkinnon.

 

Eric Carver [00:18:57]: Kyllä. Tietysti edellyttää myös sitä, että on aika laajasti, ainakin hahmottaa, jos ei syvällisesti ymmärrä, mikä koulutuksen kokonaisuus on. Vaikka opettaisikin sieltä vain jotain osia.

 

Johanna Annala [00:19:11]: Kyllä. Tämä on ylipäänsä aika iso haaste. Jos ajatellaan varsinkin uusia yliopistoon tulevia opettajia, jotka tulevat tutkimustehtävään ja lähtevät opettamaan jotain liittyen siihen omaan tutkimukseen, että miten hyvin he hahmottavat sen kokonaisuuden. Opetussuunnitelmatyötä voidaan tehdä monella tavalla, että kuinka paljon siinä on siiloutumista erilaisiin pieniin osa-alueisiin. Tiedetään siitä omasta pelkästään. Itse pidän tosi tärkeänä yhteisöllistä opetussuunnitelmatyötä, jossa keskustellaan opetussuunnitelmasta opiskelijan prosessin kannalta. Ei vain sen yksittäisen opettajan työn tekemisen kannalta.

 

Eric Carver [00:20:00]: Niin. Aivan. Jos katsotaan opetussuunnitelmien kehitystä pidemmällä aikavälillä, niin onko tässä opiskelijoiden ohjauksen suhteessa opetussuunnitelmiin tapahtunut jotain muutosta?

 

Johanna Annala [00:20:17]: Jos mietitään sitä aikajännettä, kyllä muutosta on tapahtunut. Muinoin kun opiskelin yhteiskuntatieteissä maisterintutkintoa, muistan, että meitä kannustettiin todella paljon. HOPSin ohjauksesta ei kukaan puhunut mitään. Ehkä juuri siksi lähdin sitä tutkimaankin. Mutta meitä kannustettiin tosi paljon siihen, että opiskelkaa peruskursseja mahdollisimman monesta. Peruskurssit tai ehkä perusopinnot. Minullakin on varmaan, en kyllä muista, kuinka monesta oppiaineesta minulla on peruskurssit tehtynä ja jopa perusopintoja. Kannustettiin semmoiseen, että katso jotain, mikä on kenties, mistä ei tiedä mitään tai mikä vähän kiinnostaa. Tämän tyyppiseen tällä hetkellä, on semmonen fiilis, opiskelijoita ei a) kannusteta ja b) heillä ei ole siihen mahdollisuutta. Opiskelijat ovat omaksuneet ehkä liiankin hyvin tämmöiset tehokkuusvaatimukset, että ei saisi lähteä liian pitkään pohtimaan kiinnostavaa tietoa tai teoriaa tai ajatusta tai älyllisiä haasteita tai mitä tutkinnolta, mitäs jänniä yhdistelmiä tähän tutkintoon voisi tehdä. Varmaan yhteiskunnallinen paine on luonut sen, että yllättävän paljon opiskelijat itsekin puhuvat hyötyajattelusta ja tehokkuusajattelusta. Pari vuotta sitten Toni Kososen, Leena Penttisen ja Marita Mäkisen kanssa kirjoitettiin tällainen artikkeli, lunttaan nimen, University Students’ Approaches to Making the Most of Their Study Time. Tässä keskusteltiin juuri siitä ja tutkittiin geneerisillä aloilla opiskelevia opiskelijoita, joilla voisi olla mahdollisuus tehdä aika monenlaisia valintoja. Löysimme sieltä kolme erilaista diskursiivista positiota. Ehkä perinteinen yliopisto-opiskelijan ajatus, mitä monet, varsinkin vanhemmat, yliopistohenkilökunta ajattelee, että minkälaisia opiskelijoita on yliopistossa, se oli yksi näistä profiileista. Se oli ajatus, että ei tässä ole kiire valmistua ja haetaan henkilökohtaista suhdetta tietoon ja ymmärtämiseen. Halutaan tulla osaksi tiedeyhteisöä myös. Se oli yksi näistä profiileista. Sitten oli tämmöinen, nimesimme sen käytännöllisinstrumentaalinen positio. Ajatellaan, että nyt vain tämä tutkinto tässä tehdään, ja myös luottamus suomalaisessa yhteiskunnassa siihen, että kun minulla on tutkinto, saan töitä. Että jollain tavalla nyt tehdään tämä ja haetaan sitä sellaista hyödyllistä, ei mitään ajanhukkakursseja. Tämä oli yksi orientaatio. Ajateltiin aikataulutuksen kautta myös koko opinnot. Kolmas profiili oli kompetenssin ja uran rakentamisen positio, jossa haettiin nimenomaan menestyksekkään uran kautta, mitä tehtiin valintoja, että halutaan isompi kuva. Ehkä nähtiin myös kaikki ainejärjestötoiminnat ja muut strategisina valintoina. Saan kokemusta puheenjohtajuudesta, tehdään itsestä hyvin työllistettävää profiilia. Nämä ovat sellaiset orientaatiot, joita sillä aineistolla tunnistimme. En tiedä, ehkä niitä voi tunnistaa myös muissa kuin geneeristen alojen kontekstissa. Opiskelijat ovat aika erilaisia. On hyvin monenlaisin tavoittein opiskelijoita. Se vaikuttaa myös valintoihin, mitä he tekevät yliopisto-opinnoissa.

 

Eric Carver [00:24:25]: Kyllä. Niin, kai tässä, missä määrin aina näihin pohdintoihin voi tietynlainen nostalgiakin sotkeutua, mutta ymmärrykseni on, että aika laajasti jaetaan ajatus, ja se varmaan ihan tietysti OPSeja ja näitä tutkintorakenteitakin tutkimalla voitaisiin todentaa, että haahuilun ja vapaan valinnan suhteellinen osuus suhteessa sellaiseen putkitutkintoon tai rajatun valinnan tutkintorakenteeseen, on varmaan ollut, jos puhutaan 20-30 vuoden perspektiivillä, se suunta. Vai mitä sinä ajattelet?

 

Johanna Annala [00:25:09]: Kyllä minusta tuntuu, että se on aika vahvasti juuri tähän suuntaan mennyt. Kyllä sen tietysti ymmärtää, että silloin jos on näinkin iso porkkana kuin opintolainan hyvitys siellä odottamassa, niin kyllähän se porkkana ajaa, ja se voi olla taloudellinen kysymys monelle opiskelijalle, että jos on lainapainotteisesti opiskellut ja sitten saa sen opintolainan hyvityksen, jos suorittaa opinnot tiettyyn aikaan. Silloin voi olla riskinä se, että haahuilee tai lähtee jonnekin vaikkapa vaihtoon tai ottaa siihen opintojen keskelle jotain ihan muita juttuja. Silloin se on joko tietoinen valinta, tai sitten se voi olla, että jollain on taloudellisesti mahdollista tehdä sellaisia, että ei tarvitse niin olla tarkkana palautettujen rahojen kanssa.

 

Eric Carver [00:26:10]: No, siitäpä ei ole edes aasinsilta, vaan suora yhteys seuraavaan kysymykseeni. Suomessa on usean vuosikymmenen aikana kannettu huolta opintojen etenemisestä ja siitä, että Suomessa suoritetaan yliopistotutkintoja keskimäärin vanhempana kuin monissa OECD-maissa. Tämän takia muun muassa opintotukimuutoksilla, joita muuten on aika monta, haastan kuulijani luettelemaan, kuinka monta kertaa opintotukea on muutettu 30 vuoden aikana, ja myös yliopiston rahoitusmallia on muutettu siihen suuntaan, että se tavalla tai toisella rohkaisisi ohjaamaan nopeampaan tutkintojen valmistumiseen. Vastaus tähän kysymykseen, kaikki varmaan koulutusjohtajat kautta Suomen, haluan nyt kuulla tämän seuraavan vastauksen, että miten opetussuunnitelmatyöllä ja ohjauksen kehittämisellä voidaan vaikuttaa opintojen läpäisyyn ja millaisiin asioihin pitäisi tutkimustiedon valossa erityisesti panostaa?

 

Johanna Annala [00:27:18]: Oikeastaan minulla tulee kaksi pääasiaa tästä mieleen. Ensinnäkin kyseenalaistaisin koko OECD:n ja sitä seuraavan koulutuspolitiikan trendin. Onko tämä vakava asia, että meiltä valmistuu opiskelijat vanhempana? Keskimäärin myös suomalaiset opiskelijat käyvät enemmän töissä kuin monissa Keski-Euroopan maissa. On myös monia tutkintoja, että kun sieltä valmistuu, niin jos olet tehnyt putkitutkinnon, sinulla ei ole töitä, jos ei ole työkokemusta.

 

Eric Carver [00:27:55]: Niin, kyllä.

 

Johanna Annala [00:27:56]: Se on semmoinen, että opiskelijat, jotka myös työskentelevät opintojen ohessa, hehän ovat tuottavaa työvoimaa jo siinä vaiheessa ja he kartuttavat sellaista osaamista, joka edistää heidän työllistymistään. En näkisi näitä OECD:n ikälukuja, ehkä ottaisi niitä niin vakavasti. Ne tunnutaan ottavan aika vakavasti vertailevissa tutkimuksissa. Sitten tämä kysymys, niin kuin sanoit, aika tiukka kysymys, että miten voitaisiin vaikuttaa tähän opintojen läpäisyyn. Kyllä, toki voidaan saada tutkintoja nopeasti, monellakin tavalla, mutta saadaanko korkeinta osaamista? Yliopistojen tehtävä on korkeinta koulutusta tarjota opiskelijoille ja tuottaa sellaisia ihmisiä asiantuntijatehtäviin, jotka pystyvät ratkaisemaan ongelmia, joita muut tällä hetkellä työelämässä olevat eivät ole osanneet ratkaista. Voidaanko saavuttaa sellainen, jos ensisijaisesti pyritään vain saamaan osaamista sieltä täältä tuolta erilaisina pisteinä. Suhtaudun hieman kriittisesti erilaisiin osaamismerkkeihin ja mikrotutkintoihin, jos niiden ensisijaisena tavoitteena on vauhdittaa opintoja ja saada suoritukset. Kun olet töissä, saat tästä tämän osaamisen, ja oikeasti se pisteiden anto luovutetaan samalla yliopistojen ulkopuolella äärimmissä esimerkeissä. Tällainen ylipäänsä osaamispuhe, osaajavaje ja kaikkea, niin emme me välttämättä saa uusia huippuosaajia sillä, että nopeutetaan ja tiivistetään tutkintoja. Tutkintoja tulee kyllä ulos. Silloin saavutetaan se numeerinen tavoite. Minulla on hyvin vahva näkemys siitä, että ei ole oikotietä osaamiseen. Ei ole oikotietä oppimiseen. Oppiminen vaatii aina työtä ja ponnistelua. Se vaatii lukemista. Se vaatii perehtymistä. Vaikka kuinka yritettäisiin nopeuttaa, ei se tapahdu välttämättä sen nopeammin. Ihmisen aivot pysyvät kutakuinkin samanlaisena. Meillä on muutakin elämää tässä. Tämä on sellainen kysymys, mitä mietin tässä. En tiedä, haastatko vielä lisää tuolla kysymyksellä, että keksinkö jotain muuta, mutta ainakin jollain tavalla uskon edelleen siihen, että yliopiston opetussuunnitelman keskeinen juttu on tieto, mitä ei muualla ole kuin yliopistoissa. Systeemaattinen, abstrakti tieto, jota ei pysty välttämättä saavuttamaan kokemustiedolla tai käytännön tiedolla. Yliopisto on paikka tälle hyvin erikoistuneelle ja systemaattiselle tiedolle. Kaikkien opiskelijoiden olisi tärkeää löytää jonkinlainen henkilökohtainen suhde siihen, jolloin se sparraa heitä eteenpäin. He pystyvät luomaan yhteyksiä erilaisten asioiden välillä ja ehkä löytämään sen merkityksen vasta vuosien päästä sitten, kun ovat työelämässä. Se tuottaa sellaista osaamista, uskoisin, paremmin kuin pikamatkana juostu yliopistotutkinto.

 

Eric Carver [00:31:52]: Huomaan itse nyt, kun kuulin vastauksen, olevani hyvin pitkälle samaa mieltä. Haastan nyt kuitenkin, kun podcastin kuulija saattaa sanoa, että no, aijaa, eikö mitään voi tehdä. Eikö näihin läpäisyn ja asiantuntijaksi kasvun tukeen ole mitään ratkaisuja? Tulisiko jotain mieleen semmoisia, vaikka suhtautuisi hyvin kriittisesti, niin kuin monet varmaan tämänkin podcastin kuulijat suhtautuvat tämmöiseen koulutuksen kehittämiseen jonkin OECD-kuvan perusteella, että mikä on valmistumisen keskiarvoikä, onko kuitenkin jotain sellaisia asioita, mitä meidän pitäisi erityisesti siellä OPS-pöydissä ja opetussuunnitelmapöydissä tai niissä, missä mietitään OPSin ja ohjauksen yhteyttä, joilla voitaisiin positiivisessa mielessä tukea opiskelijoita?

 

Johanna Annala [00:32:53]: Sillä tavalla ajattelen, että kaikki yhteisöllinen kehittäminen ja keskustelu siitä, mitä tutkinnolla haetaan, se on ihan ydinasia tässä. Jos ajattelisin opetussuunnitelman kehittämistä, niin varmaan, tämä on ehkä itselle itsestään selvää, mutta en ole varma, onko tämä kaikkialla, että sanotaanko näin, että jos opetussuunnitelmaa lähdetään uudistamaan, en lähtisi sitä koskaan uudistamaan siitä suunnasta, että miten minä ja sinä ja tuo ja hän kehittävät omaa kurssiaan, vaan lähtisin siitä isosta kuvasta, että mitä maisterin pitää osata, mitä kandin pitää osata, miten päästään sinne, mitkä ovat ne keskeiset, luovuttamattomat elementit, jolloin voidaan sanoa, että tämä on hyvä yliopistotutkinto. Mietitään erilaisia polkuja ja kokonaisrakennetta, ja vasta aivan viime vaiheessa mennään opintojakson tasolle ja yksittäisten opettajien intressien tasolle. Ymmärrän sen, että opetussuunnitelma ei voi olla voileipäpöytä, jossa on kaikkien tutkijoiden parhaat intressit ja suurimmat kiinnostuksen kohteet, koska sitten siitä tulee kokonaisuutena aika kallista, ja voi olla, että valinnaisuutta on jopa niin paljon, että se hajottaa sitä tutkintoa, ja siinä on omat ongelmaansa. Ehkä silloin voisi miettiä vaihtoehtoisia ja vuorovuosia tai jotain muuta sen tarjonnan suhteen, että erityisalueetkin saisivat tilaisuuden tulla opetetuiksi yliopistossa. Mutta se, että kokonaisuudesta keskusteltaisiin ja mietittäisiin niitä prosesseja ja opetussuunnitelman rakenteita sekä opiskelijan ja erilaisten opiskelijoiden näkökulmasta että henkilökunnan näkökulmasta. Jos on riittävä yhteinen kuva siitä, kuvittelisin, että opetussuunnitelma voi olla laadukas, vaikka se ei ole ikään kuin kaikkialle kurottuva. Sen tyyppisiä mahdollisuuksia näen. Se varmaan myös edellyttäisi sitä, että silloin kun linjataan ihan yliopiston ylätasolla vaikka opetussuunnitelmatyöhön tavoitteita tai opiskelijoiden valmistumiseen liittyvää, ettei se olisi niin numerokeskeistä, että meillä olisi myös laadullisia piirteitä ja laadullisia määritteitä siihen, mitä yliopistolta nyt oikein halutaan. Se on vähän semmoinen vinouttava ja kapeuttava, jos tämmöiset tietyt luvut, tämänikäisiä pitäisi meiltä valmistua tai näin monessa kuukaudessa pitäisi valmistua. Ne kapeuttavat. Mennään aika isoonkin kysymykseen, mutta tämähän myös tarkoittaa sitä, että yliopistot saisivat enemmän autonomiaa. Tällä hetkellähän opetus- ja kulttuuriministeriö määrittää paljon näitä. Rahoitusmalli määrittää sitä, mitä yliopistot edelleen odottavat eri tiedekunnilta. Siinä menee ruohonjuuritasolla ehkä tällaisena aika yksinkertaisenakin tavoitteena, että miten yliopistot saisivat enemmän autonomiaa siinä, että miten he haluavat koulutusta kehittää, ettei se olisi näin numeroperusteista kuin tällä hetkellä on, ja olisi vahvempi perusrahoitus, jolloin voitaisiin kehittää opetusta pidemmällä tähtäimellä.

 

Eric Carver [00:36:42]: Miten itse kehittäisit opiskelijoiden ohjauksen ja opetussuunnitelmien yhteyttä ja sitä kokonaisuutta tulevaisuudessa? Voitaisiinko näitä opetussuunnitelmia ja ohjauksen kehitystyötä tehdä jotenkin kokonaisvaltaisemmin? Onko siihen jotain ajatuksia? Osaan olet itse asiassa aika paljon vastannutkin, mutta mitä summaisit tätä?

 

Johanna Annala [00:37:07]: Luulen, että osittain tosiaan vastasinkin näihin kysymyksiin. Ehkä perusajatus minulla on se, että vaikka luotaisiin minkälainen ohjauksen tila tai rakenne, se ei kuitenkaan takaa sitä, että ohjausprosessit onnistuvat tai että hyvä ohjaussuhde syntyy opiskelijan ja ohjaajan välille. Pedagogisen yhteisön, sen lähiyhteisön arvot määrittävät aika paljon sitä, miten opettajat näkevät ohjauksen merkityksen osana omaa työtään ja miten se liittyy heidän muihin tehtäviinsä, opetukseen ja tutkimukseen ja löytävätkö he yhteyksiä erilaisten omaan työhönsä liittyvien elementtien välillä. Näistä olisi tärkeää keskustella, sillä myös ohjauksen kuormittavuus riippuu siitä, miten se on jäsennetty osaksi sitä työnkuvaa, osaksi opetussuunnitelmaa. Toivoisin ja ajattelisin ja erilaisissa kehittämistilaisuuksissa toivoisin, että puhuttaisiin sitä, että HOPSin ohjaus ei olisi joku lisäjuttu, vaan että se on osa tutkinnon kokonaisuutta ja opiskelijan polkua ja valintoja tukevaa keskustelua, että se nähtäisiin enemmänkin nuoremman alalle tulevan kollegan matkaan saattamisena kuin ei-työhön kuuluvana asiana. Näistä olisi varmaan hyvä keskustella avoimesti, että mitä näkemyksiä jossain yhteisössä on, mitä siellä ajatellaan ja myös annettaisiin kriittisten äänten tulla esille. Keskusteltaisiin siellä, mikä olisi kyseisen yhteisön koosta ja alasta riippuen. Aika eri tilanne on varmasti, jos kysymys on hyvin vahvasti tutkimuspainotteinen, geneerinen ala, tai jos on ammattiin suuntaava ala. Voi olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä ja tarpeita koko HOPS-ohjaukselle ja sen integroimiselle toteutussuunnitelman peruskäytänteisiin.

 

Eric Carver [00:39:32]: Eli kuulinko oikein, että periaatteessa tässä puhutaan sekä siitä, että miten se yhteisö, koulutusohjelmayhteisö tai koulutuksen yhteisö, miten sen arvot rakentuvat ja miten se osaa keskustella siitä, mikä sen ohjauksen rooli on osana opetusta ja opetussuunnitelmaa ja tutkintoa, että miten se integroituu osaksi ammatillisia työrooleja, mutta myös myös yksittäisen opettajan toimintaa?

 

Johanna Annala [00:40:10]: Tietyllä tavalla ajattelen, että kysymys on arvoista ja arvostuksista. Mikä on ohjauksen arvo ja arvostus? Tuossa vähän aikaa sitten kirjoitin blogin aiheesta Academic Hospitality, Akateeminen vieraanvaraisuus. Siinä kun asiasta kirjoitin ja sitä mietin ja siitä luin, niin aiemmissa kirjoituksissa on keskusteltu siitä, miten erilaiset vaatimukset, mitkä tutkijaopettajia kohtaavat, vähentävät mahdollisuuksia akateemiseen vieraanvaraisuuteen tai jopa ovat riskinä sille.  Ihmiset alkavat enemmän ja enemmän keskittyä vain itseen ja siihen, että menestyy ja saa niitä erilaisia [?? 00:40:56] vaadittuja asioita eteenpäin ja saa tutkimusrahoituksia ja mitä milloinkin arvostetaan, että arvostuksetkin muuttuvat aika tiheää tahtia. Kun ajatellaan opiskelijaa ja opiskelijan ohjausta, että mikä sen rooli on arvostuksissa, näen, että se on akateemisen vieraanvaraisuuden yksi keskeinenkin kohta. Olenko vieraanvarainen opiskelijoille, jotka tulevat tähän saman alan yhteisöön, tutkijayhteisöön, opetusyhteisöön, opiskeluyhteisöön? Paljonko minulla on kiinnostusta ja aikaa? Ylipäänsä sitä sanotaan, että jos pieneksikin hetkeksi pysähtyy opiskelijan äärelle, opiskelijat kokevat sen valtavan arvostettavana. Minusta ollaan kiinnostuneita ja minut on otettu osaksi yhteisöä. Niiden ei välttämättä tarvi olla edes kovin pitkiä tai suuria keskustelua, vaan aika pieniäkin kohtaamisia, jolloin tulee semmoinen olotila, että hei, olen osata tätä yhteisöä. Tämä on myös sellainen viesti, mitä haluaisin loputtomasti toistaa. En haluaisi, että yliopisto-opiskelijoista tulee asiakkaita, vaan että he ovat osa yhteisöä. Opintoihin liittyvä ohjaus on osa alalle tulevan uuden opiskelijan sparrausta. Voi olla myös, että ihan opintojen lopussakin, että mitäs nyt? Muistan, että yhteen aikaan, silloin kun ohjasin graduja ja ohjasin siinä yhteydessä HOPSia, viimeisessä graduohjauskeskustelussa kysyin vähän tämmöisessä HOPSin ohjauksen hengessä, että no, nyt sinä olet käynyt läpi tämän kaiken, että minkälaisia terveisiä sinulla olisi tälle meidän tutkinto-ohjelmalle ja tiedekunnallemme? Se on myös semmoinen tietynlainen kohta, että voidaan myös päättää HOPSin ohjaus ja myös tukea opiskelijaa siinä, vaikka hän on usein aika epävarmanakin, että en minä nyt tiedä, mitä minusta tulee, ottaisinko vielä jotain lisää, mitä pitäisi opiskella, mutta voidaan tukea myös opiskelijaa ottamaan se seuraava askel. HOPSin ohjaus voi jatkua jopa sinne saakka.

 

Eric Carver [00:43:20]: Jos oikein pelkistää, niin on kyse siitä, että on tilaa ja aikaa. Tilaa ja aikaa pedagogisessa yhteisössä keskusteluun arvoista, siitä, mikä sen koulutusohjelman tai tutkinnon tai OPSin tavoite on ja rakenne on ja mikä on ohjauksen rooli siinä, mutta myös toisaalta sitä, että tilaa ja aikaa on pitkin sitä opiskelijan matkaa, joka on hänellä ainutlaatuinen.

 

Johanna Annala [00:43:44]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:43:45]: Opetus- ja tutkimushenkilökunnan kanssa pysähtyä miettimään, mistä tullaan, missä ollaan ja mihin mennään.

 

Johanna Annala [00:43:53]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:43:55]: Kiitos tosi paljon, Johanna. Voisin kysyä ja tekisi mieli kysyä kaiken näköistä, mutta kun on luvattu, että tässä on joku tietty järkevä aika tässä meidänkin keskustelussa, niin menen viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Mitäs haluaisit antaa kuulijoille vinkiksi?

 

Johanna Annala [00:44:19]: Mietin, että onko tämä kertomakirjallisuutta vai asiakirjallisuutta. Päädyin Paul Ashwinin teokseen Transforming University Education: A Manifesto. Tämä on Bloomsburyn 2020 julkaisema kirja. Tässä Paul Ashwin, professori Lancasterin yliopistosta, aika lailla tuulettaa monenlaisia itsestäänselvyyksiä, mitä ajatellaan yliopisto-opetuksen tarkoituksesta tänä päivänä. Hänellä aika vahva viesti tässä kirjassa on sellainen, että, yritän tästä vapaasti kääntää nyt hänen keskeisen viestinsä, että yliopisto-opetuksen ja yliopistokoulutuksen keskeinen koulutuksellinen tehtävä ei ole valmistaa jotakuta heidän rooliinsa tulevassa työvoimassa. Sen sijaan korkeakoulutuksen koulutuksellinen tavoite on saattaa opiskelijat transformatiiviseen suhteeseen tiedon kanssa. Se muuttaa heidän käsitystään siitä, keitä he ovat ja mitä kaikkea he voivat tehdä maailmassa. Tämä ilman muuta valmistaa heitä myös tuomaan oman kontribuutionsa yhteiskuntaan, mukaan lukien heidän kontribuutionsa työmarkkinoille. Tämä on yliopistokoulutuksen oheistuote, ei sen driving force, eli keskeinen työtä edistävä ja sitä linjaava asia. Tuo kannattaa lukea. Se on ehkä aika poleeminenkin, mutta myös pikkuisen ajatuksia uuteen asentoon vinksauttava kirja yliopistokoulutuksen tavoitteista ja tehtävistä.

 

Eric Carver [00:46:12]: Kiitos paljon tästä lukuvinkista ja kiitos paljon keskustelusta.

 

 

 

[äänite päättyy]

Miten opiskelijaneuvonta toimii Helsingin yliopistossa yliopistotasolla ja kampuksilla? Minkälaisia asioita on pinnalla opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontapalveluiden kehittämisessä? Miltä näyttää opiskelijaneuvonnan tulevaisuus?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 3. jakson vieraana ovat Jaana Lehtinen ja Jukka T. Lehtonen Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluista.

Jaana Lehtinen työskentelee opintokoordinaattorina Kaisatalon opiskelijaneuvonnassa sekä kehittää opiskelijaneuvonnan asiakaspalvelutyötä ja palveluyhteistyötä opiskelijapalveluiden lähipalvelupisteiden kanssa.

Jukka T. Lehtonen työskentelee Viikin kampuksen lähipalveluissa opintokoordinaattorin tehtäviä hoitavana koulutussuunnittelijana.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 35. ja kolmannen tuotantokauden kolmas jakso.

Jakson aiheena on opiskelijaneuvonta Helsingin yliopistossa. Vieraina jakson vieraana ovat opintokoordinaattori Jaana Lehtinen ja koulutussuunnittelija Jukka T. Lehtonen Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluista.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 8.2.2024. Jakson pituus 50 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin Eric Carver. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kolmannen jakson vieraina ovat kollegat Jaana Lehtinen ja Jukka T. Lehtonen Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluista, eli sitä samasta pumpusta, missä itsekin työskentelen. Jaana Lehtinen työskentelee opintokoordinaattorina Kaisa-talon opiskelijaneuvonnassa sekä kehittää opiskelijaneuvonnan asiakaspalvelutyötä ja palveluyhteistyötä opiskelijapalveluiden lähipalvelupisteiden kanssa. Jukka T. Lehtonen työskentelee Viikin kampuksen lähipalveluissa opintokoordinaattorin tehtävää hoitavana koulutussuunnittelijana. Tervetuloa mukaan, Jaana ja Jukka.

 

Jaana Lehtinen  [00:01:11]: Kiitos.

 

Jukka T. Lehtonen[00:01:12]: Kiitos. Mukava olla täällä.

 

Puhutaan tässä jaksossa Jaanan ja Jukan kanssa siitä, miten opintoneuvonta toimii yliopistossa yliopistotasolla ja kampuksilla. Tietysti Helsingin yliopisto on tässä nyt case-esimerkki. Minkälaisia asioita on pinnalla opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontapalveluiden kehittämisessä ja miltä näyttää opiskelijaneuvonnan tulevaisuus? Mutta tulevaisuuden sijaan me ehkä vähän katsotaan nyt alussa peruutuspeiliin, koska teillä, Jaana ja Jukka, molemmilla on todella pitkä kokemus opiskelijoiden neuvonnan ja ohjauksen tehtävistä täällä Helsingin yliopistossa. Miten opiskelijoiden ohjaus ja neuvonta on muuttunut teidän oman työhistorianne aikana? Jukka saa aloittaa.

 

Jukka T. Lehtonen[00:01:56]: Kiitos. Käytän tässä sen verran vapautta, että aloitan siitä pisteestä, kun siirryin oman työhistoriani alkuun eli valmistumisen kynnykselle. Se oli 90-luvun loppupuolella, ja se oli omana opiskeluaikanani ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kävin opiskelijaneuvonnassa. Menin amanuenssin ovelle, ja silloin oli omaan päähän syttynyt seppeleen kuva silmiin, että ajattelin, että on ehkä tässä nyt valmistuminen, ja oli listaus kaikista kursseista. Koska en ollut itse tutkintorakenteesta saanut mitään ohjausta, niin se oli lähinnä sitä, että mitä näillä nyt tehdään. Tietenkin tiesin oman pääaineeni ja jonkun sivuaineenikin, mutta kyllä siihen aikaan, kun seitsemän vuoden opinnoissa oli tullut kerättyä varmaan 120 nykyiseksi opintopisteeksi muutettuna ylimääräisiä opintoja, niin siinä amanuenssi sitten katsoo, että kyllähän täältä vielä yksi tällainen 35 opintoviikon sivuainekokonaisuus löytyi, jota en ollut itse ajatellutkaan. Ehkä sitä kuvastaa, että silloin 90-luvun lopulla ei kyllä puhuttu HOPS:eista mitään, mutta se muuttui sillä hetkellä, kun alkoi Bologna-prosessi 2000-luvun alkupuolella, ehkä vuonna 2004. Silloin järjestelmällisesti päätettiin, että jokaiseen yliopistotutkintoon tehdään HOPS:eja. Olin itsekin sellaisessa yliopiston työryhmässä, jossa mietittiin, että mitäs nämä HOPS:it ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat tulisivat olemaan. Siinä ehkä tapahtui aika raju muutos sen jälkeen. Ehkä se on isoin muutos, mutta nyt tietenkin tilanne on se, että jos ajattelee, että silloin mietti, mitähän tästä tutkinnosta syntyy, niin nyt taas Sisu-järjestelmä ohjaa HOPS:ia erityisesti tutkintorakenteen puolelta jo niin paljon, että siellä ei voi tehdä edes virheitä. Heti Sisu valittaa, että on sääntöjen vastainen, ja sitten sinne järjestelmään syttyy se seppeleen kuva, että olet nyt valmis. On sitten parissa kymmenessä vuodessa iso taival tältä osin takana.

 

Eric Carver [00:04:52]: Aivan. Paljon enemmän sellaista rakennetta ja ehkä valintoja ohjaavia malleja kuin mitä aiemmin?

 

Jukka T. Lehtonen[00:05:02]: Joo, juuri näin.

 

Eric Carver [00:05:11]: Mitäs Jaana?

 

Jaana Lehtinen  [00:05:07]: Jos minunkin kohdallani peruutetaan sinne itsekkäästi, minähän olen tullut joskus 2000-luvun alussa yliopiston silloiseen opiskelijaneuvontaan, joka toimi tuolla päärakennuksessa, yliopiston tämänkin hetkisessä päärakennuksessa, missä nykyään lienee Yliopistomuseo Liekki, niissä tiloissa. Minä olen tehnyt, ehkä toisella tavalla kuin Jukka, enemmän tällaista keskitettyä niin sanottua neuvontatyötä, ja ehkä siinä, jos ajatellaan muutosta, niin se näkyy, mielestäni ei niinkään välttämättä siten, mitä neuvontatyö on sisällöltään. Se on edelleen opiskelijoiden kohtaamista. Se on aika paljon siltä osin samaa, mutta maailma ympärillä on muuttunut, se nimenomaan akateeminen maailma. Nyt jos minä sanon tän näin, niin moni tietysti nousee siitä barrikadeille, mutta sanon nyt kuitenkin, että vapausasteita on jonkun verran karsiutunut akateemiselta uralta. Siksi Jukan kuvaus oli hyvä tästä, että silloin vain katsottiin, että vielähän tästä saa tämmöistä ja tämän tyyppistä. Senhän me tiedämme, että se on myöskin ohjausta ylempää, että se ei ole yliopiston oma valinta pelkästään, että niitä tutkintoja pidetään kasassa enempi. Eli minusta se on vähän muuttunut siinä. Se muuttaa ehkä neuvonnan tarvetta, koska, no Jukka sanoi, että nykyään Sisu on se järjestelmä, missä opiskelijat opintojaan hallinnoivat, tavallaan tietojärjestelmä sekä hallinnolle että opiskelijalle itselleen. Se jo pääosin määrittelee, mitä saa opiskella, mitkä kuuluvat tutkintorakenteeseeni, ja vapausasteita on tosiaan vähemmän, sekä mahdollisuuksia ylittää tietty tutkinnon kokonaismäärä on vähemmän. Eli siinä mielessä mielestäni meidän työmme neuvonta on muuttunut ehkä itse opintojen rakenteesta järjestelmäneuvonnan suuntaan, että miten sitä järjestelmää käytetään ja mitä jos poiketaan. Sitten myöskin ehkä niin, ehkä tullaan siihen myöhemmin, mutta minä erotan nimenomaan neuvonnan ja ohjauksen, että olen aina kokenut työssäni olevani neuvoja nimenomaan, enkä ohjaaja. Ehkä tuo amanuenssikysymys oli hyvä sen takia, että Jukka otti sen esille, sehän oli tosiaan aikaisemmin tämmöinen sekasikiö tavallaan hallinnon ja opetuksen välissä. Eli meillä oli amanuenssi, joka jopa opetti välillä, amanuenssithan myös opettivat, mutta kuitenkin tekivät tätä, mikä nykyään on kokonaan hallintotyötä. Siinä on minusta ehkä pieni muutos myös, että me emme ole… Minäkin olen ollut töissä myös laitoksella tavallaan omassa tiedekunnassani, ja silloin ollaan lähempänä ehkä sitä, mikä on nykyään sitä opettajaohjaustyötä. Joitain tämmöisiä pieniä siirtymiä, tiettyjen rajojen hakemista ehkä näissä väleissä, myös koulutussuunnittelun ja neuvonnan rajoja. Ehkä tämän tyyppistä tarkentumista. Mutta sitten enemmän minusta on kysymys aika paljon siitä, että ne tavat, millä me joudumme tekemään työtä, ovat muuttaneet myös neuvonnan sisältöä. Siinä missä me ennen käytimme aikaa näpräilyyn, sanon näpräilyyn, koska asiat tehtiin manuaalisesti, minä kutsun sitä hallintotyöksi, eli ihmiset jonottivat maksukuittien kanssa ja me keskityimme ihan toisenlaisiin asioihin, kun nykyään automaatio hoitaa onneksi. Sanon tässä tapauksessa onneksi, koska se vapauttaa meitä ehkä kohtaamiseen sitten paremminkin. Minä tykkään, että neuvontatyö on kivampaa nykyään, siis tietyllä tavalla kivampaa, koska meidät on vapautettu siitä manuaalisesta tietotyöstä ehkä, mitä ennen tehtiin. Sekä se akateeminen eteneminen sillä opintopolulla että ehkä juuri nämä digitaaliset muutokset ovat muuttaneet ehkä hyväänkin suuntaan sitä, mutta kohtaaminen on toki taustalla sama.

 

Jukka T. Lehtonen[00:09:25]: Ehkä tuohon sen voisin lisätä, että sillä tavalla kohtaaminen on muuttunut, kun amanuenssiaikaan itsekin oli laitoksella pitkään, niin silloin ehkä paremmin tunsi vaikka tietyn alan kaikki opiskelijat, että se ovi oli silloin, että sinne pystyi helpommin tulla käymään, mutta toisaalta se oli vähän kaoottisempaa työntekijällekin, että sitä saattoi välillä tulvia sitä opiskelijaa ja opiskelijaviestiä. Se ei ollut kauhean hallittavaa kyllä, ja saattoivat jotkut jäädä paitsioon, jos ei tajunnut itse, että käydään edes ikinä keskustelemassa sen amanuenssin… tai myöhemmin nämä ovat opintosuunnittelijoita.

 

Eric Carver [00:10:14]: Tässä kuulijoille tiedoksi, jotka eivät ole Helsingin yliopiston historiasta tietoisia, niin silloin, kun meillä oli nämä isot rakennemuutokset, joihin liittyivät merkittävät säästöt ja isot yt-neuvottelut, niin silloin luotiin yliopiston palvelut, ja laitos- ja tiedekunnassa hallinto- ja tukipalvelutyötä tekevät tulivat sitten osaksi tätä yhtä isoa yliopistopalveluja. Sitten syntyivät nämä niin sanotut lähipalvelut, jos puhutaan opiskelijapalveluista, niin on sitten nimenomaan koulutussuunnittelu- ja opintoneuvontaan liittyviä palveluita. Tämmöinen toim. huom. -väli tähän. Mennään nyt nykypäivään vähän ja katsotaan, missä ollaan nyt. Jaana, sinä työskentelet itse opintokoordinaattorina, niin sanotusti juuri näissä keskitetyissä palveluissa siellä Kaisa-talossa. Minkälainen rooli teidän tiimillänne Kaisa-talon neuvonnassa on opiskelijoiden ohjauksen ja neuvonnan kokonaisuudessa yliopistolla?

 

Jaana Lehtinen  [00:11:16]: No tuo osittain liittyy juuri tuohon, mitä Erik kuvasit muutosta, milloin tämä yliopistopalvelut luotiin. Luotiin tavallaan jako siihen, että meillä on nämä lähipalvelupisteet, mitä on siis yliopiston eri kampuksilla. Ehkä ei määritellä kampuksia, jos kaikki eivät tunne, mutta kuitenkin, että Helsingin yliopisto on sen verran suuri, että meillä on useita kampuksia. Lähipalvelut ovat ehkä sitä, joka on enemmän sisällä siinä Jukan äsken kuvaamalla tavalla, kuitenkin vielä meitä paljon enemmän sisällä opiskelijan… Me puhumme sisällöllisestä neuvonnasta tai ohjauksesta. Eli he tuntevat kuitenkin paremmin tai ainakin heillä on mahdollisuus selvittää koulutusohjelman osaajien ja opettajien kanssa paremmin opiskelijan akateemiseen kehittymiseen ja sen tutkinnon valintoihin liittyviä asioita. Sitten taas me keskitetyissä palveluissa, minä tykkään kuvata sen niin, että me teemme semmoisia neuvonta-asioita ja hallinnollisia asioita, mitkä koskevat kaikkia yliopiston opiskelijoita samalla tavalla, riippumatta siitä, missä he opiskelevat. Eli muutama esimerkki voisi nyt olla opiskeluoikeudet, lukuvuosi-ilmoittautuminen, sitten tällä hetkellä aiemmin mainittu Sisu-neuvonta, eli se käytön neuvonta. Sitä on meillä nykyään paljon. Mutta sitten esimerkiksi ihan uutena tulokkaana Kielikeskuksen neuvonta on siirtynyt meille. Eli ajatellaan, että kieliopinnot aika lailla samalla tavalla koskevat kaikkia tutkintojen tekijöitä. Me teemme tämän tyyppistä palvelua, tätä keskitettyä palvelua, sen verran ehkä korjaan. Tätä on paitsi Kaisa-talossa, niin tätä on myös kahdella muulla kampuksella, eli Meilahdessa ja Viikissä. Heillä on lähipalveluvastuun lisäksi vastuu tehdä samalla, että heilläkin voi asioida kuka tahansa.

 

Eric Carver [00:13:30]: Jukka, sinä työskentelet nimenomaan täällä Viikin kampuksella, missä tätä podcastiakin nykyään nauhoitetaan ja näissä niin sanotussa lähipalveluissa. Minkälaista opiskelijoiden ohjausta ja neuvontaa sinun omaan työrooliisi kuuluu ja minkälainen rooli laajemmin näillä lähipalveluiden opintoneuvojilla ja koulutussuunnittelijoilla ja tietysti opintokoordinaattoreilla on opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontapalveluiden kokonaisuudessa?

 

Jukka T. Lehtonen[00:13:57]: Jaana ihan hienosti jo kuvasikin tätä lähipalveluiden roolia, mutta voin sanoa, että itselläni koordinaattorina yhdessä opintoneuvojan kanssa on erilaisia tehtäviä. Aika iso osa on vastaamista meileihin, jotka tulee osoitteeseen viikki-student@helsinki.fi. Näitä on vastaavia eri kampuksilla. Sitten päivystetään viikoittain puhelinneuvonnassa ja meidän asiakaspalvelupisteissämme. Mutta sitten, missä tulee syvällisempää ohjausta, niin tulee yleensä ajanvarauksen kautta. Siitä minä itse tykkään, koska yllättävän usein opiskelija on aika perusteellisesti jo kirjoittanut sinne ongelmista, ja siinä voidaan joskus huomata, voidaan joutua etsimään, että kuka olisi sitten oikea henkilö, että se ei aina osu. Tai on voinut itse jo sitten valmistellakin, jos on vähän kiperämpiä kysymyksiä, ja kysyä jollain kollegalta neuvoa, niin sitten niistä tulee minun mielestäni ajanvaraus. Tapaamisista tulee hyviä ja syvällisempiä kohtaamisia. Mutta jos ajatellaan opintoneuvontaa, niin koulutussuunnittelijan rooli on vähän erilainen. Hän tekee paljon lukujärjestyssuunnittelua ja johtoryhmien sihteerinä tehtäviä, mutta hän tuntee ihan kaikkein parhaiten sen jonkun tietyn koulutusohjelman tutkintorakenteen, jos mennään todella syvälle hifistelyyn. Jos tässä meidän Sisu-järjestelmässämme on jotain teknisiä ongelmia, niin he ovat kaikkein parhaita neuvojia silloin, jos kysytään juuri tietystä koulutusohjelmasta. Mutta meillä täällä Viikissä on sikäli todella pitkään talossa olleita opintoneuvojia, niin hekin ovat erikoistuneet tiettyihin tiedekuntiin ja pystytään siltä osin aika monenlaisiin kysymyksiin vastaamaan.

 

Eric Carver [00:16:02]: Jukka tuossa kuvasi tavallaan, että miten se neuvonta käytännössä tapahtuu. Sähköpostilla on iso rooli, puhelinpäivystys, sitten tuonne ajanvarauksella, niin onko tässä niin sanotussa keskitetyssä opiskelijaneuvonnassa samat työkalut, miten se neuvonta käytännössä tapahtuu?

 

Jaana Lehtinen  [00:16:17]: Joo, tuo onkin hyvä kysymys tuo arkityö. Eli neuvonta, juuri nämä asiakaskohtaamiset, tapahtuvat asiakaspalvelussa eli ihan face to face -palveluna. Meillä on Kaisa-talossa kaksi kertaa viikossa, maanantai- ja torstai-iltapäivisin. Nämä vähän eroavat Viikin ja Meilahden kampuksilla, että meillä on vähän laajemmat palveluajat. Mutta meillä esimerkiksi ei ole puhelinta. Sähköposti toki on, ja se on se kaikista käytetyin. Meillä on chat myöskin kolme kertaa viikossa, tiistai, keskiviikko, perjantai, ja tämän lisäksi meillä on Zoom-neuvonta. Eli meidän yhteystietosivuiltamme löytyy pysyvä linkki. Zoom on tiistaisin ja keskiviikkoisin. Siellä saa sekä Sisu-neuvontaa että ihan muutakin neuvontaa. Se on korona-aikana tietysti juurrutettu. Se on aika pidetty ja se on hyvä Sisu-neuvonnassa. Se toimii hyvin siinä, koska opiskelijat jakavat omaa Sisu-näkymäänsä meille, ja meidän on helppo siinä ohjata, että paina tuosta tai tuolta. Mutta nämä on tämänhetkiset muodot.

 

Jukka T. Lehtonen[00:17:31]: Ehkä tuohon vielä sen verran täydentäisin, että kuten itse huomaatte, opiskelijoiden kysymyksiin pitää vähän kahdella tapaa vastata. Sähköpostissa tulee tosi paljon viestejä. Niissä on ehkä kaksi strategiaa. Toinen, että yritetään saada mahdollisimman nopeasti ratkaisu, jos on sikäli ihan puhtaasti hallinnollisia kysymyksiä tai muuta. Varsinkin täällä Viikissä tuntuu, että on tosi tehokkaita opintoneuvoja, jotka tosi nopeasti pystyvät niihin vastailemaan, kun on jo kokeneita. Mutta esimerkiksi ajanvarauksen kautta tulee syvällisempiä ongelmia, mutta myös kun tulee sähköpostiviestiä, niin sieltä aina välillä pitää vähän haistella sivulauseista, että milloin siellä on opiskelijalla jotain isompaa ongelmaa, johon pitäisi puuttua. Itse ainakin yritän aina, jos opiskelija ehdottaa kasvotusten tapaamista, vaikka se voisi olla helpompi itsellekin hoitaa etänä, niin jos opiskelija ehdottaa, yritän siihen aina suostua, koska aika usein, kun opiskelija tulee kasvotusten, hän voi kysyä vain jotain yhtä teknistä tai vaikka Sisu-järjestelmään liittyvää asiaa, mutta useasti sieltä paljastuu kasvotusten tapaamisessa jotain muita asioita.

 

Eric Carver [00:18:56]: Joo, näin. Huomasin itse silloin usein, kun tein uraohjaajan työtä, pääosin opetin ja koulutin ryhmien kanssa, mutta silloin varsinkin kun yksilöohjausta teki myös, niin se tavallaan ilmoitettu agenda voi olla joku semmoinen niin sanotusti… miten se nyt sanottaisi, ok aihe tulla, että voitaisiinko katsoa minun CV:täni? Se ei ole se, mitä teen elämälläni, koska se tuntuu vähän pelottavalta laittaa johonkin lomakkeeseen, että haluaa käydä jonkun ison keskustelun. Siinä voi olla helpompi laittaa, että voitaisiinko puhua vaikka CVstä. Sitten alkaakin ehkä syvällisempi keskustelu siitä, että mihin nämä opinnot oikeastaan nyt suuntaan tai mitä tässä tapahtuu. Onko tämä se, Jukka, mitä sanoit? Että tullaan sellaisella turvallisella agendalla tai vähän suppeasti rajoitetulla agendalla, mutta itse keskustelun aikana se lavenee.

 

Jukka T. Lehtonen[00:19:49]: Joo. Kyllähän se sitten voi äärimmillään mennä, että siinä voi opiskelijoiden suurin piirtein romahtaa kokonaan, kun alkaakin sitten sieltä kumpuaan niitä isompia aiheita.

 

Jaana Lehtinen  [00:20:03]: Tämä on toki ero, ehkä nyt kun puhuimme lähipalveluista ja meidän keskitetyistä palveluistamme, että meillähän ei ole ajanvarausneuvontaa, vaan meillä on pop in -tyyppinen, drop in -tyyppiset. Meillä ei ehkä tule tätä, mutta sen verran noin, kun Jukka kuvasi tuota… Tämä ehkä kertoo siitä muutoksesta, missä minä olen ollut tyytyväinen, että pystytään tiettyjä asioita automatisoimaan on juurikin tämä, että mainitsen tuon chatin yhteydessä, että meillä on myös botti, joka toimii siellä silloin kun me emme ole paikalla. Se botti on ilahduttavasti poistanut meiltä sellaista, että se osaa ratkaista osan opiskelijan ongelmasta, tällaisia käytännön juttuja, että he eivät ole vaan löytäneet, niin botti heittää kivasti ne, ja sitten he löytävät kaiken. Tavallaan nyt sanon näin, että juuri tämä osa automaatiossa tai digitalisaatiossa vapauttaa meitä juuri, kuten Jukka sanoi, haistelemaan ja keskittymään siihen, että joku muu tarvitsee ihan oikeasti tukea. Toki meidän opiskelijamme joutuu hakemaan sen. Se ei voi olla se, että katsotaanko minun CV -tyyppinen, vaan hän joutuu… että jos se botti osaa vastata johonkin simppeleihin, mutta hänellä olisi oikeasti, niin ehkä se tulee avattua. Mutta me olemme ehkä tuossa haistelijan roolissa myöskin. Eli meidän roolimme siinä drop in -jutussa on usein tavallaan aika paljon juurikin tuo, että mistähän tässä nyt oikeasti on kysymys, ja sitten eteenpäin ohjaus. Se unohtui ehkä sanoa tuossa, että se on meillä aika iso nykyään juuri se tämmöinen, että siinä keskustellessa mietitään, että mihin hän tarvitsisi apua. Sitä kautta ehkä, se tulee myöhemminkin, mutta mainitsen nyt jo, jos unohdan, niin minusta neuvontatyöhön on tullut tarvetta moniammatillisuudelle. Sen näkisin juuri näin, että ovat ne, jotka haistavat ja osaavat etsiä siihen tilanteeseen niitä muita osaajia.

 

Eric Carver [00:22:11]: Puhutaan tästä moniammatillisesta yhteistyöstä ja opintoneuvonnan koordinoinnista. Sinä koordinoit, Jaana, opintokoordinaattorien verkostoa täällä Helsingin yliopistolla. Mitä tämä verkosto käytännössä tekee ja minkälaisia asioita siellä käsitellään?

 

Jaana Lehtinen  [00:22:29]: Joo. Verkostohan asetettiin, nyt en muista, kun minä olen ollut myös ennen tätä Kaisa-taloa lähipalveluissa, Kruununhaassa ja Kumpulan lähipalveluissa. Sitten siirryin, olisikohan se ollut nyt sitten 2018, kun tämä Kaisa-talo on perustettu, ja siinä ilmeisesti taisi olla, perustamisasiakirja on väärä sana tähän, mutta siinä tavallaan, kun annettiin tämä tehtäväksianto minulle, niin siinä tuli mukana tämmöinen koordinaattoriverkoston vetäminen. Silloinhan sitä ei tietysti ollut olemassa, ja mielestäni tehtäväksianto oli se, että tiettyjen mahdollisuuksien rajoissa, meillä on aika kirjava määrä samoihin asioihin, samoihin teemoihin liittyviä käytäntöjä, niin tietyllä tavalla tämä, kun meillä on 11 tiedekuntaa ja lähipalvelupisteitä on useita, ja periaatteessa hallinnollisissa päätöksissä tai asioissa, missä ehkä ei pitäisi olla tiedekuntakohtaisia tai lähipalvelupistekohtaisia eroja, niin pyrittiin siihen, että saataisiin käytäntöjä yhtenäistettyä, virtaviivaistettua, ihan resurssisyistäkin ja vapautettua henkilökunnan aikaa juuri esimerkiksi mielellään neuvontaan, ohjaukseen, opiskelijoiden kohtaamiseen. Eli mielestäni lähtöpiste oli se, että katsotaan näitä, tuodaan pöydälle tämmöisiä käytäntöjä. Yritän nyt ottaa esimerkki, mikä kuvaisi jotain jollekin, joka ei tunne yliopistomaailmaa ehkä, jos sattuu kuuntelemaan tätä. Usein on kysymys siitä, että pitää tulla oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti kohdeltua riippumatta siitä, missä tiedekunnassa vaikka opiskelet tietyt asiat. Vaikka se, että opiskelijalla on tietty rajallinen määrä opiskeluoikeutta, kun hän aloittaa täällä, mutta hänelle voidaan myöntää tiettyjen asianhaarojen vallitessa lisäaikaa, kun se päättyy, niin esimerkiksi tämmöinen niin sanottu lisäaikaprosessi. Tehtävänä on vähän katsoa yhdessä sitä, että ne kriteeristöt ovat suurin piirtein samat, millä sitä… Ettei niin, että jos opiskelet vaikka oikeustieteellisessä, niin tietyillä perusteilla et saa lisäaikaa, mutta jos olet vaikkapa kasvatustieteellisessä, niin saat. Eli tämän tyyppisten asioiden ehkä silmälläpito, tunnistaminen ja edistäminen, jos nähdään, että siellä on monestakin syystä virtaviivaistamisen paikkaa. Tämä yhteistyöhän on niin, että siellä on lähipalveluista, kuten Jukka esimerkiksi tästä Viikistä, niin lähipalveluista joko koordinaattori, tiiminvetäjä tai kuka sinne on nimetty, eli lähipalvelut on itse sitten päättänyt tämän, mutta sitten siellä on myös usein riippuen aiheesta eri… Meillähän on kovasti paljon erilaisia teemoja. Sinne kutsutaan asiantuntijoita muilta toimialoilta, mutta siellä on pysyviä jäseniä myös esimerkiksi meidän opiskelijarekisteristämme ja tällä hetkellä Kielikeskuksesta. Sitä on laajennettu vähän yli tämän sitä ajatellen, että siellä olisi mahdollisimman laaja edustus. Se nyt olisi pääosin meidän tehtävämme. Meillä on ollut tämä niin sanottu Sisu-uudistus. Se on vienyt aika paljon senkin kyseisen työryhmän voimia, kun siinä on ollut niin paljon uuden järjestelmän aiheuttamaa kaaosta, mitä on sitten sielläkin osin ratkaistu.

 

Eric Carver [00:26:10]: Kuten Jaana mainitsi, niin Jukka, niin sinä olet ollut tuossa mukana nimenomaan Viikin näkökulmaa edustavana ja niiden tieteenalojen. Miten sinä olet kokenut tuon työskentelyn ja yliopistotason yhteistyön opintoneuvonnan kehittämisen?

 

Jukka T. Lehtonen[00:26:25]: Kun Jaana korosti tätä, että yritetään muodostaa näitä yhtenäisiä linjoja, niin sen koen juuri kaikkein tärkeimmäksi. Vaikka välillä voisi tuntua kivalta, että mentäisi samalla linjalla kuin Viikissä on aina menty, niin kyllä mielestäni se kuitenkin aina on yliopistolle paras, että löydetään semmoinen yhtenäinen linja, mikä helpottaa kaikkien ohjeiden kirjoittamista ja joka puolella ohjaamista, jos mennään samalla linjalla. Aina siinä ei sitten onnistuta, ja tietysti voi olla joitakin yksiköitä, jotka haluavat aina jossain asiassa sooloilla. On sen verran erilaisia koulutusohjelmia, että se on välillä ihan tarpeenkin, että jossain puolella yliopistoa tehdään asiaa eri lailla, ja voi olla todella toimiva käytäntö, mutta ehkä joskus voi tulla mieleen, että joku joka haluaa sooloilla, voi ehkä saada pikkuisen liian helposti saada valtaa. Siltä osin ehkä itsekin siihen voi joskus sortua, että haluaa sitä Viikin linjaa joskus pitää, vaikka ei tajua, että se yhtenäinen olisi parempi.

 

Eric Carver [00:27:43]: Niin, näissä ollaan näissä työn autonomian ja toimijuuden ydinkysymyksissä, mutta myös vähän sen yliopiston sielun ydinkysymyksissä, että missä asioissa nähdään, että se koulutus- ja tieteenalakohtainen harkinta on ensisijainen, ja missä asioissa nähdään, että joku prosessi opiskelijoiden yhdenvertaisuuden tai tehokkuuden näkökulmasta tai molemmista näkökulmista on se paras ratkaisu, ja tämä on jatkuva neuvottelun kenttä ja välillä vähän tietysti päätkin kolisevat siinä.

 

Jaana Lehtinen  [00:28:13]: Kyllä. Se ehkä mikä siinä, jos voin kuvitella, että Jukkaakin turhauttaa, ja varmaan meitä kaikkia välillä, on juuri se, että sitä ei tahdo löytyä sitä sellaista yhteisen tekemisen… ja ehkä se, että me emme aina ihan tunnista tuota, mitä… Tuo oli hyvä, mitä Erik otit esille, että me emme ehkä aina tunnista tuota, että milloin esimerkiksi se toimintatavan ero todella on, että siihen on olemassa joku mikä lähtee siitä tieteen luonteesta tai koulutusohjelman luonteesta, milloin se on todella fine. Silloin meidän täytyy vain tunnistaa se ja todeta, että okei, tässä on kysymys tästä. Jos on kysymys pelkästä hallinnosta esimerkiksi, niin se harvoin selittyy sillä. Silloin meidän pitäisi jaksaa vain punnertaa. Tietysti olisi helpointa, että luotaisiin kokonaan uusi, eikä mitään, mikä on jo osalla käytössä. Mutta useinhan osalla on jo käytössä niin, että se on tavallaan se toivetilan mukainen, niin sitten minusta tuntuu, että monesti siinä ne, joilla tämä ei ole ollut käytössä, jotka joutuvat muuttamaan, niin siinä tulee sitä, kuten sanoit, päät kolisee ja näin. Onhan se hidasta, se on kauhean turhauttavaa, mutta ehkä minusta jo se, että me kykenemme edes löytämään ja tunnistamaan asioita, mitkä on kipeitä ja näin, niin se on ollut siinä ihan mielenkiintoinen.

 

Jukka T. Lehtonen[00:29:39]: Ja tietysti se, mikä sitten on ehkä välillä epäselvää, että missä sitten se voidaan, tai milloin voi tuo joukko tehdä sen päätöksen ja milloin se päätös tarvitsee tehdä jossain muualla, niin se on varmaan ainakin, missä olisi selkeyttämisen paikka.

 

Eric Carver [00:29:55]: Kyllä. Joo, nämä ovat monimutkaisia asioita itse, kun tietysti yritän katsoa tätä yliopistotasoa ja aika paljon nimenomaan opiskelijan oikeuden ja tietysti laadun kautta, niin nämä eivät ole aina ihan yksinkertaisia, että missä sen viivaan pitäisi mennä. Milloin se paikallinen harkinta ja koulutus- ja tiedekuntakohtaisuus on se paras, ja milloin itse asiassa sitten pitäisikin vähän vahvemmin ehkä katsoa sitä, että se olisi niin kuin linjakasta läpi yliopiston. Mutta eikö se ollut aikaisemmin niin, että esimerkiksi tutkinnon, sitten kun on opinnot suoritettu ja pitää hakea se todistus, niin siihen oli aika montakin erilaista prosessia? Se on juuri ehkä hyvä esimerkki siitä, että olikohan siinä mitään järkeä. Eikö se nyt ole virtaviivaista?

 

Jaana Lehtinen  [00:30:45]: Kyllä.

 

Jukka T. Lehtonen[00:30:48]: Joo, tai tämä Sisu-järjestelmä on virtaviivaistanut sitä erityisesti.

 

Eric Carver [00:30:54]: Kyllä. Siinä on hyvä esimerkki, että siinä ei ehkä se lääketieteellinen todistus, tai oikeustieteellinen todistus, kun puhutaan sitä tutkintatodistuksesta, niin siinä, miten se prosessi menee, ei se tieteenalakohtaisuus sitten ihan hirveästi… siinä ei ollut hirveästi järkeä, että niitä tehtiin niin eri tavalla. Joo. Hyvä. No mennään sitten nykyhetkeen. Itse asiassa voidaan kertoa kuulijoille, että olemme olleet mukana osaamisen kehittämisen hankkeessa täällä meidän opetus- ja opiskelijapalveluissamme ja siinä semmoisessa tiimissä, joka kulki otsikolla Opiskelijan kokonaisvaltainen tuki. Jukka nyt sitä vetää, vedin sitä vuodenvaihteeseen asti, ja Jaana ollut siinä mukana, ja on paljon pohdittu juuri neuvonnan ja ohjauksen ja niihin liittyvien osaamisten kehittämistä. Minkälaisia asioita teidän mielestänne on tällä hetkellä erityisesti pinnalla opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontapalveluiden kehittämisessä? Jukka saa aloittaa tästä.

 

Jukka T. Lehtonen[00:31:51]: Nimenomaan ehkä täältä ohjaamisen puolelta pinnalla on, että ollaan yliopistolle muodostamassa ohjaamiseen keskittyvää verkostoa, johon tulee eri lähipalvelupisteitä ja muita asiantuntijoita. Siinä on juuri, että mikä tällaisen verkoston tehtävä tulee olemaan, niin se on nyt se iso kysymys. Yksi iso muutos, mikä tässä tämän vuoden aikana on tapahtunut, on että yliopistolla on olleet näitä opinto-ohjaajia ja heitä ei enää ole, niin miten pystytään paikkaamaan sitä aukkoa, kuinka paljon me pystymme sitten lähipalveluissa muuttamaan työnkuvaa. Esimerkiksi itse olen tässä ihan tämän vuoden aikana koko ajan enemmän ottanut ohjaavaa roolia ja ottanut opiskelijoita huostaani, jotka olivat aikaisemmin opinto-ohjaajien ohjattavia. Se on ehkä isompia kysymyksiä, että lähdetäänkö sille linjalle, että yritetään kouluttaa kaikki opintoneuvojat ja koulutussuunnittelijat paremmiksi kohtaamaan opiskelijoita vai sitten, että lähdetäänkö enemmän siihen, että osa opintoneuvojista ja koulutussuunnittelijoista kouluttautuu ja erikoistuu tähän ohjaamiseen. Totta kai ehdottomasti tarvitaan, että kaikki kehittävät osaamistaan tällä saralla.

 

Eric Carver [00:33:34]: Aivan. Kuulijoille tiedoksi, että meillä oli tällainen iso hanke kaikissa korkeakouluissa, oli koronaan liittyen opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusta, ja meillä vielä Helsingin yliopiston hallitus myönsi strategista rahoitusta juuri näihin asioihin, ja meillä oli opinto-ohjaajia muutama vuosi sitten, mutta valitettavasti eivät voimavarat riittäneet niiden palveluiden jatkoon. Jaana, kun sinä katsot tätä hetkeä, niin mitä näet, että on nyt juuri pinnalla?

 

Jaana Lehtinen  [00:34:05]: Minä näen tuon, minkä Jukka otti esille. Näen sen ehkä siitä näkökulmasta, että minusta se opiskelijoiden ohjauksen tarve on kyllä… en tiedä, onko se kasvanut, mutta se näkyy joka tapauksessa paremmin. Sanoisin, että tämmöinen ilahduttava puheeksi ottamisen kulttuuri on muuttanut sitä, eli opiskelijat osaavat itse ehkä jopa vaatia sitä, ja todella hyvä näin. Sitä taustaa vastenhan se on onnetonta, että me päädyttiin siihen ratkaisuun, tai jouduttiin päätymään, että ne opinto-ohjaajat, että heidän työpanoksestaan siinä luovuttiin. Mutta minä näkisin ehkä kaksi trendiä. Pidän aika tarkan eron neuvonnan ja ohjauksen välillä ihan jo eettisistä syistä, ja sitten sen takia, että ohjaus on oma osaamisen alueensa, ja ainakaan toistaiseksi neuvonnan piirissä toimivilla ihmisillä ei ole sen tyyppistä osaamista, mitä ohjaukseen tarvitaan. Sitten on juuri noin kuin Jukka sanoo, niin sitä toki voidaan sitten lähteä siihen, että henkilökuntaa lisäkoulutetaan ja pitääkin, ja minusta pitää kouluttaa neuvontahenkilökuntaa asiakkaiden tai opiskelijoiden kohtaamiseen, tapaamiseen, vaikka ei lähdettäisi siitä, että se muuttuu ohjaukselliseen suuntaan, niin siitä huolimatta. Mutta juuri ohjaustarpeen lisääntymisen vuoksi yksilöllisten järjestelyiden lisääntymisen vuoksi, niin minä nyt taas jälleen kerran, en tiedä, mennäänkö siihen suuntaan, mutta toivoisin, että me menisimme moniammatillisempaan suuntaan, koska silloin pienillä resursseilla saadaan parempia palveluita sille opiskelijalle. Sen näkisin ja toivoisin. En tiedä, näenkö jotakin, mitä ei ole olemassa, mutta sitä kaipaisin. Toki tässä rinnalla koko ajan, mistä aloitin, kun meillä edelleen on, vaikka olemme neuvoja-nimikkeellä, niin meillä on aika paljon hallinnollista työtä. Siis ihan tämmöistä edelleen järjestelmän näpräämistä ja tämän tyyppistä, niin kyllä minä näen siinä toisen, jos voisi puhua tämmöisestä megatrendistä, niin sehän on tämä etenevä digitalisaatio, että kyllä se myöskin varmaan vaikuttaa ja muuttaa sekä sitä neuvonnan että ohjauksenkin työtä, ehkä enemmän nimenomaan neuvonnan työtä, ja toivon, että vapauttaa resursseja sinne kohtaamisiin sitten.

 

Eric Carver [00:36:33]: Joo, ja nämähän ovat tietysti ohjauksen alan ydinkysymyksiä aina, että miten me määrittelemme ne työotteet ja palvelut, mitä meillä on. Itse määrittelisin neuvonnan juuri sen tyyppiseksi työksi, jossa joku tietää ne oikeat vastaukset, miten ilmoittaudutaan läsnäolevaksi, miten se tutkinto haetaan, mitä siihen tutkintoon kuuluu, voinko mennä vaihtoon Belgiaan, mitä siitä seuraa, mahtuuko se. Joku voi vastata, että kyllä voit, et voi, voit, näin ehdoin. Siinä on kysymys, johon voidaan vastata. Ohjauksellinen työote minun määritelmässäni on enemmän semmoinen, että se vastaus on lähtökohtaisesti sillä ohjattavalla itsellään. Mikä minusta tulee? Mitä minä haluaisin kehittää, millaista osaamista haluaisin kehittää, minkälaiset asiat kiinnostavat, haluanko minä vaihtoon, tämän tyyppisiä, jossa sitten se ohjaaja on siinä peilinä, kysyy kysymyksiä, useimmiten ehkä avoimia kysymyksiä ja tukee sitä reflektiota. Meneekö tämä määrittely teille läpi vai tekisittekö te jotain tarkennuksia?

 

Jukka T. Lehtonen[00:37:46]: Joo kyllä minusta menee. Ehkä se minusta hyvin kuvaa tätä neuvontaa ja ohjauksen eroa, niin ainakin mitä itse olen käynyt ohjauskoulutuksessa, niin siinähän sanoo, että silloin kun alkaa neuvotuttamaan, niin silloin menee jotain pieleen. Eli se on sikäli aika iso ero ehkä ohjauksen ja neuvonnan välillä. Mutta sen kyllä huomaa, että sitä rajaa on varmaan itse kunkin aina sillä tavalla vaikea pitää ja ehkä se ei ole opiskelijoillekaan hyväksi, että sitten ollaan ihan tiukasti aina, jos on tultu opiskelijaneuvontaan, niin ettei siinä sitten yhtään autettaisi ohjauksessa ja kysyttäisi mitään avoimia kysymyksiä yhtään.

 

Eric Carver [00:38:34]: Joo, ja tietysti sitten kun mennään sinne ohjauksen tutkimukseen ja vaikka keskusteluanalyysiin siitä, mitä ohjauskeskustelussa tapahtuu, niin siellähän on valtavasti neuvoja. Jos ajatellaan kokeneita vaikka neuvoja meidän yliopistossamme, niin aivan varmasti he kysyvät avoimia kysymyksiä, aivan varmasti kutsuvat miettimään, mitä opiskelija oikeasti itse haluaa. Eli eihän se ole niin kauhean tarkkarajaista. Sinä voit tehdä opintoneuvontaa niin, että siinä on ohjauksellisia elementtejä. Todella paljon tutkimus näyttää, että ohjauksellisessa keskustelussa on itse asiassa neuvonnallisia elementtejä. Sitten on enemmän kyse siitä, että milloin ne työotteet ja työtavat palvelevat sitä opiskelijan, tässä tapauksessa opiskelijan, tarkoitusta. Milloin joku neuvo vaikka sulkee sen keskustelun? Opiskelija olisi halunnut vielä pohtia, mutta ohjaaja sanoo, että no ei, kun tässähän tämä oli. Ratkaisu tuli, eikö niin?

 

Jukka T. Lehtonen[00:39:35]: Tässä olen joitakin kertoja itse ollut mukana moniammatillisissa ohjauksissa, oli ehkä aikaisempi opinto-ohjaajia tai opintopsykologi ja sitten siinä on vaikka koulutussuunnittelija tai opintoneuvoja, että saadaan yhdessä vastattua moniin kysymyksiin. Olen huomannut, että voi ajatella, että onko tämä työajan haaskausta, että yhdellä opiskelijalla on nyt siinä kaksi ammattilaista käytössä, mutta itse huomannut, että ne ovat tosi tehokkaita. Siinä säästyy loppujen lopuksi kaikkien aikaa, kun ei tarvitse pompotella sitten vaikka sähköposteja välissä. Tietenkään kovin useasti ei voida sellaista tilannetta järjestää.

 

Eric Carver [00:40:14]: Niin, ja se on tietysti varmaan meillä, muillakin kuin opiskelijoilla, niin silloin kun meillä on joku vähän monimutkaisempi tarve, niin varmaan me yleensä pidämme siitä, jos tulee sellainen olo, että siihen halutaan kerralla se apu, eikä niin, että nyt tämän palveluosoitteen jälkeen käänny tämän palveluosoitteen piiriin. Arjessahan me emme voi sitä välttää, mutta silloin kun pystytään palveluissa juuri luomaan noita tilanteita, että voidaan kokonaisvaltaisesti auttaa, niin se on varmaan opiskelijalle hyvin arvokasta.

 

Jaana Lehtinen  [00:40:47]: Kyllä.

 

Jukka T. Lehtonen[00:40:42]: Ja tuolta Kaisa-talostakin keskitetyistä palveluistakin tulee aina välillä, vaikka tänne Viikkiin voi tulla, että nyt täällä on opiskelija, pystyisikö joku juuri tähän kysymykseen saman tien vastaamaan? Jos siinä on joku sillä hetkellä, niin silloinhan varmaan se on ihan arvokas, mutta aina se ei tietenkään onnistu niin, että juuri sillä hetkellä olisi siellä vapaana se, joka siihen parhaiten osaisi vastata.

 

Eric Carver [00:41:08]: No, tässä podcastissa on välillä vähän vaikeitakin kysymyksiä, ja nyt tulee semmoinen. Miltä näyttää opiskelijaneuvonnan tulevaisuus? Ehkä vielä enemmän minua kiinnostaa se, mitä te siltä itse toivotte? Jaana saa aloittaa.

 

Jaana Lehtinen  [00:41:25]: No, miltä se näyttää, niin tällä hetkellähän se näyttää ainakin ehkä resurssien osalta vähän supistuvalta. Mutta sitten toisaalta, kun lisää siihen sen, että se näyttää myöskin ehkä digitalisoituvalta, missä ainakin lähtökohtaoletus olisi se, että automaatio tai erilaiset järjestelmät tekevät osan siitä, mitä on neuvonnassa ennen tehty, niin sitten se siirrytään ehkä siihen miltä toivoisin, että se näyttää. Toivoisin juurikin sitä, että se näyttäisi moniammatillisemmalta. Toivoisin sitä, että meillä olisi enemmän aikaa niihin puhtaisiin kohtaamisiin. Tietyllä tavalla näen sen ihan hyvänä, jos se, että automatisoidaan tai digitalisoidaan, ei tarkoita sitä, että joka kerta kun näin tapahtuu, niin menetetään yksi neuvoja. Eli aina kun joku jää eläkkeelle niin tilalle… Toivon, että siellä kuitenkin edes pidettäisiin sellainen minimiresursointi, ja eiköhän. Onhan kaikilla julkisen vallan alla toimivilla laitoksilla neuvontavelvollisuus, että jonkun täytyy aina tietyllä tavalla vastata asioihin. Mutta näen tulevaisuuden sillä tavalla hyvänä, että ainakin uskon, että me kykenemme paremmin ja rauhallisemmin ja ehkä keskittyneemmin kohtaamaan opiskelijoita sen sijaan, että… Tämä kuulostaa nyt hirveästi, että me olisimme tehneet pelkkää hallinnollista… Tai tämä kertoo ehkä myöskin siitä, ehkä jokainen tietää tässä vaiheessa, minkälaisista tehtävistä minä nimenomaan pidän ja mistä en pidä. En tarkoita sitä, että nekin ovat arvokkaita ja on välttämätöntä, että jos opiskelija tarvitsee nopean ja hyvän avun siihenkin, että jotakin tehdään hänelle jossakin hallinnollisessa järjestelmässä, että hän sen saa toki. Mutta näen hyvänä ja toivon, että se on sellainen.

 

Eric Carver [00:43:45]: Eli automatisaatio, digitalisaatio loisi tilaa niin kohtaamisiin?

 

Jaana Lehtinen  [00:43:57]: Niin, juuri näin.

 

Eric Carver [00:43:58]: Joo, mitä Jukka?

 

Jukka T. Lehtonen[00:44:00]: Joo, no tässä Jaana hienosti veikin jo paljon sanoja suustani. Olen sikäli hyvin samoilla linjoilla, että näen, että tässä digitalisaatio ja erityisesti tekoäly varmaan tulevaisuudessa, niin ehkä kun sanoin, että on näitä opiskelijoiden kysymyksiä, joihin yritetään mahdollisimman nopeasti vastata, niin varmaan jossain vaiheessa sitten tekoäly niihin pystyy vastailemaan, ja toivon myös, että jäisi enemmän aikaa siihen kohtaamiseen. Tietenkin voi tekoälylle käydä niin, että ei pysty sitä aina huomaamaan, että sivulauseessa olikin isompi ongelma, mutta toivon mukaan opiskelijat pystyvät enemmän varaamaan, kun heillä on oikeasti tarve kohdata jotain kasvotusten. Mikä ehkä sitten opintoneuvojen työhön tulee myös paljon vaikuttamaan, niin sähköiset todistukset ovat kehitteillä, tai niitähän on monessa yliopistossa jo olemassa, mutta Helsingin yliopiston osalta kanssa, niin se tulee kyllä todistusprosessia jonkun verran nopeuttamaan.

 

Eric Carver [00:45:17]: Olemme mielenkiintoisessa hetkessä. Tekoälystä puhutaan valtavasti. Monet toivovat ja uskovat, niin minäkin ja Jaanakin, että me pystymme sitä kautta sellaista suorittavaa, ”Lue ohjeen sivu 2, kappale 3, siinä on se vastaus kysymykseesi”… Suorittavaa neuvontaa löytyy ehkä siellä tekoälystä, mutta tietysti juuri kuten Jukka hyvin sen sanoittikin, että usein joku niin sanottu helppo kysymys pitää sisällään jotain enemmän, ja sitä se tekoäly ei varmaan hyvinkään pitkään aikaan pysty tunnistamaan, että olisiko tässä tarve juuri sille kohtaamiselle. Tässä varmaan meillä on iso haaste, että miten me siihen teknologian käyttöönottoon ja sen suunnitteluun osallistumme neuvonnan ja ohjauksen asiantuntijoina, eikä oteta annettuna, että siitä tulee hyvä tai huono, vaan ollaan myös osa sitä keskustelua, että millainen siitä pitäisi tulla.

 

Jukka T. Lehtonen[00:46:21]: Tietty tekohälyhän ei synny itsenään, että se nimenomaan on, niin kuin siinä on se sana ”teko”, niin joku sen tekee ja kouluttaa. Siinä tarvitsisi olla sitten riittävän hyviä asiantuntijoita taustalla.

 

Eric Carver [00:46:42]: Jokainen vieras saa vastata tähän kysymykseen, oli aihe tai asiantuntemus mikä tahansa, ja se on siis lukuvinkki kuulijoille, niin mitä te haluaisitte suositella? Saa olla aiheesta tai sen vierestä. Aloittaako Jukka?

 

Jukka T. Lehtonen[00:46:56]: Huomasin, että tässä on itse asiassa ihan tammikuun alussa ilmestynyt Eino Saaren Kuuntelemisen taito, mutta en ehtinyt sitä vielä haalimaan, niin en uskalla suositella, mutta varmaan siihen itse perehdyn. Tässä kuitenkin nostaisin kaunokirjallisuuden ystävänä muuten kyllä jo ihan paljon pinnalla olleen Iida Turpeisen Elolliset, ja minkä takia se, vaikka kertoo sukupuutosta, niin se mielestäni kuitenkin kertoo varsinkin ensimmäisessä osassa, jossa on tämä Stellerin merilehmälöytäjä, niin se kertoo minusta erityisesti intohimosta ja toivon, että ohjauksessakin muistetaan, että täällä on Helsingin yliopistossa ihan mielettömän lahjakkaita ja innostuneita, motivoituneita opiskelijoita. Voin Stelleristä kuvata, että hän neljä vuotta käytännössä matkusti, jonka jälkeen Beringin laivalla pääsee ensimmäisen kerran kohtaamaan Alaskan ja sen Amerikan osan, mutta sitten siinä on ehkä kaikkein traagisinta, että hänkin on neljä vuotta ollut matkassa, niin sitten lopulta Bering antaa aikaa olla siellä saarella vain alle vuorokauden. Joskus tässä, tai nyt on huomannut, että kirja luettuani mietin myös opiskelijoita, että täällä saattaa olla tosi motivoituneita tyyppejä, jotka ovat myös matkanneet tutkinnossa useita vuosia, ja sitten, että ei vaan tyrehdyttäisi siinä, että on tehnyt pitkän matkan. Yrittää pitää mielessä sen, minkälaisia motivaatioita ja intohimoa siellä on taustalla, ja osaisi ehkä sitten, jos joku on hukannut sen intohimonsa, minkä takia ylipäätänsä lähtenyt opiskelemaan, että se sieltä löytyisi.

 

Eric Carver [00:49:07]: Se on tärkeää muistaa, kun mekin olemme aika iso talo, että jokaisella opiskelijalla se matka on aina ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Jaana, mikä olisi sinun lukuvinkkisi?

 

Jaana Lehtinen  [00:49:19]: Joo, sanon Jukan tuohon ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen matkaan sen, että tuo on nimenomaan juuri se, minkä haluaa palvelukokemuksena välittää, että minä olen tässä sinua varten, eikä ole samanlaista kysymystä, että kysy. Mutta joo, viimeisin lukukokemus oli se Finlandia-palkittu 36 uurnaa, tuo Kähkösen. En osannut hakea tuommoista paralleelia kuin Jukka, mutta tokihan se on ikiaikainen kertomus tietyllä tavalla, jos sen niin haluaa nähdä, meidän ihmisten kasvutarina, ja ehkä sekin siinä, että miten odottamatonta voi tässä tapauksessa olla… Jopa kirjailijan oman äitisuhteen takaa paljastui äidin kehittymiseen liittyneet… mitkä ovat voimakkaasti traumatisoineet tai vaikuttaneet siihen, miksi se myöhempi äitisuhde on muodostunut sellaiseksi kuin on, mutta loistavaa luettavaa joka tapauksessa, ja kertoo toki sitä, mikä on aina hyvä muistaa. Meillä kaikilla on oma menneisyys ja omat kompastuskivet, myös näillä opiskelijoilla.

 

Eric Carver [00:50:33]: Valtavasti kiitoksia, Jaana ja Jukka, kun pääsitte mukaan.

 

Jaana Lehtinen  [00:50:38]: Kiitos. Oli kiva olla mukana.

 

Jukka T. Lehtonen[00:50:40]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]

 

Mitä on hyvä ohjaus ja miten ohjaajana kasvetaan ja kehitytään? Minkälaista ohjausta opiskelijat tarvitsevat ja arvostavat? Minkälainen rooli opetus- ja tutkimushenkilökunnalla on opiskelijoiden ohjauksen kokonaisuudessa. Miten opiskelijoiden ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 2. jakson vieraana ovat Alexandra Bergholm ja Mari Hämäläinen Helsingin yliopistosta.

Filosofian tohtori, dosentti Alexandra Bergholm työskentelee uskontotieteen yliopistonlehtorina. Hänelle myönnettiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYYn Hyvä ohjaaja -palkinto vuonna 2023. Palkinnon myöntämiskriteereinä olivat sitoutuneisuus, opintojen suunnittelun tukeminen, opiskelijan kohtaaminen sekä opiskelijan auttaminen osaksi yliopisto- ja tiedeyhteisöä.

Mari Hämäläinen toimii suhde- ja viestintävastaavana Helsingin yliopiston uskontotieteilijöiden ainejärjestö Mythos ry:ssä. Mythos ry ehdotti Bergholmille Hyvä ohjaaja -palkintoa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 34. ja kolmannen tuotantokauden toinen jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden tarpeet ja toiveet ohjaukselle. Vieraina uskontotieteen yliopistonlehtori Alexandra Bergholm ja uskontotieteilijöiden ainejärjestö Mythos ry:n suhde- ja viestintävastaavana Mari Hämäläinen Helsingin yliopistosta

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 1.2.2024. Jakson pituus 42 minuuttia.

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric  Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajan akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden toisen jakson vieraana ovat Aleksandra Bergholm ja Mari Hämäläinen Helsingin yliopistosta. Filosofian tohtori, dosentti Aleksandra Bergholm työskentelee uskontotieteen yliopistonlehtorina. Hänelle myönnettiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan eli HYY:n Hyvä ohjaaja -palkinto vuonna 2023. Palkinnon myöntämiskriteerinä olivat sitoutuneisuus, opintojen suunnittelun tukeminen, opiskelijan kohtaaminen sekä opiskelijan auttaminen osaksi yliopisto- ja tiedeyhteisöä. Toinen vieras on Mari Hämäläinen, joka toimii suhde- ja viestintävastaavana Helsingin yliopiston uskontotieteilijöiden ainejärjestö Mythos ry:ssä. Mythos oli se taho, joka ehdotti Bergholmille hyvää ohjaajapalkintoa. Tervetuloa mukaan, Aleksandra ja Mari.

 

[Kiitoksia]

 

Eric Carver [00:01:22]: Puhutaan tässä jaksossa Alexandran ja Marin kanssa siitä, että mitä on hyvä ohjaus, miten ohjaajana kasvetaan ja kehitytään, millaista ohjausta opiskelijat tarvitsevat ja arvostavat, minkälainen rooli opetus- ja tutkimushenkilökunnalla on opiskelijoiden ohjauksen kokonaisuudessa, miten opiskelijoiden ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa. Helppoja aiheita sitten tähän keskusteluun. Aloitetaan vähän tästä palkinnosta. Mari, miksi Mythos ry:ssä päätitte ehdottaa Aleksandralle tätä Hyvä ohjaaja -palkintoa?

 

Mari Hämäläinen [00:01:56]: Me ollaan Mythoksessa ja henkilökohtaisesti me hallituslaiset tosi läheisiä Aleksandran kanssa. Ollaan juuri paljon yhteistyössä järjestönä ja opiskelijoina. Ollaan oltu paljon kursseilla ja muutenkin törmäillään. Aleksandra vaan oli täydellinen esikuva tällaisesta hyvästä ohjaajasta. Meillä on ehkä vähän sellainen vitsikin, että kysy Aleksandralta. Sitten selviää. Tai että varaa aika Allulle, niin kaikki järjestyy. Se vastaa kuitenkin ihan just, että kaksi minuuttia, niin se vastaa sulle jo sähköpostiin. Me ollaan myös aikaisemmin suositeltu Aleksandraa opettaja-akatemiaan.

 

Eric Carver [00:02:47]: Nyt tulee tämmöinen urheilutoimittaja-tyyppinen kysymys. Miltä nyt tuntuu, Aleksandra, kun olet tämmöisen tunnustuksen saanut omasta työstä?

 

Alexandra Bergholm  [00:02:58]: Kyllä se tuntuu tosi hienolta. Ja täytyy sanoa, että silloin kun se tuli sähköpostiin tämä tieto tästä palkinnosta, niin kyllä minä ehkä jopa vähän liikutuin itsekseni siellä työhuoneella tästä tunnustuksesta. Että niin kuin Mari sanoi, niin meillä on Mythoksen kanssa tosi paljon yhteistyötä. Ja kaikkia meidän uskontotieteen opiskelijoita, mutta erityisesti meidän humanistiopiskelijoita, pidän omina opiskelijoina, niin hyvin läheisesti. Tuntuu, että tässä yliopistonlehtorin työssä, niin ehkä nimenomaan juuri semmoinen jokapäiväinen ohjaaminen, mitä tehdään opiskelijoiden kanssa, että ihan näitä sähköpostiin vastaamista tai semmoista yleistä neuvontaa ja tukemista, sitä on kuitenkin tosi suuri osa siitä mun työnkuvasta. Sen takia ehkä erityisesti nuo palkinnon myöntämisen kriteerit myös lämmitti sydäntäni, että tuntuu, että tässä nämä opiskelijat, kenen kanssa ollaan päivittäin tekemisissä, niin kokee myöskin, että siitä on ollut heille iloa ja hyötyä.

 

Mari Hämäläinen [00:04:04]: Voin sanoa vielä, että kun siellä on myös se hyvän opettajan palkinto, niin tietenkin sitten me katsottiin vähän, että mihin me nyt, että kumpi näistä on, mutta kyllä meistä selkeästi, vaikka sun opettamisessa ei ole mitään moitittavaa, niin tämä ohjaaja oli kuitenkin sellainen, joka minusta sopi just suhun hyvin ja meistä kaikista.

 

Eric Carver [00:04:27]: Minkälaista kehitystä sulla on ollut opiskelijoiden ohjaajana Aleksandra? Kun tämmöisen palkinnon on saanut, niin miten sinä, kun katsot sitä omaa matkaa opettajana, niin onko sinun ajattelu tai toiminta nimenomaan ohjaajana muuttunut jotenkin vuosien varrella?

 

Alexandra Bergholm  [00:04:46]: Kyllä se on ihan varmasti. Tietysti silloin kun olen alun perin tullut tähän yliopistonlehtorin tehtävään ensin määräaikaisena sijaisena ja sitten sen jälkeen ennen pitkää tähän vakituiseen tehtävään, niin eihän siinä ole mitään muuta kuin se oma käytännön kokemus siitä, että minkälaista on tehdä vaikka opinnäytetyötä tai olla itse opiskelijaroolissa. Mutta sitten kun siihen työhön tulee, niin se täytyy kuitenkin opetella se ohjaustehtävä ja kaikki, mitä siihen kuuluu. Minusta tuntuu, että nyt kun katson taaksepäin, niin aloittelevana opettajana tai tässä tehtävässä, koska sitä peilasi sitä ohjaamista niihin omiin kokemuksiin ja siihen, että minkälainen itse olin opiskelijana, niin ehkä oletusarvoisesti myöskin lähestyi sitä ohjausta sellaisena, että minkälaista ohjausta itse olisin silloin aikoinaan tarvinnut tai ollut tarvitsematta. Siinä huomasin, että olen omissa opinnoissani ollut hyvin itseohjautuva. Jos en tiedä, niin otan selvää. Kun minulla on homma selvä siinä, mitä gradussa tai väitöskirjassa tehdään, niin sitten teen sen. Sitten olen yhteydessä ohjaajaan, jos on tarvetta tai ei.

 

Tässä aika nopeasti huomasi tässä tehtävässä juuri sen, että siinä esimerkiksi opinnäytetyön ohjauksessa ei ole semmoista yhtä sapluunaa, joka sopii kaikille, ja se ei varsinkaan ole se sapluuna, joka sopii minulle henkilökohtaisesti, niin se ei välttämättä sovi kaikille. Ja sen takia olen lähtenyt sitten aktiivisesti miettimään ja kehittämään sitä, että minkälaisia tarpeita yksilöllisesti opiskelijoilla on esimerkiksi opinnäytetyön ohjauksessa ja millä tavalla niitä voi paremmin ottaa huomioon ja miettiä sitä omaa lähestymistapaansa ja ohjaustapaansa aina sen mukaan, että mitä se yksittäinen opiskelija tarvitsee.

 

Ja sitten ehkä toinen, mikä liittyy yleisemmin tähän opintojen ohjaamiseen, niin siinä myöskin tämä, että on löytänyt ehkä vuosien varrella jonkinlaisen tasapainon siihen, että kuinka paljon etsii opiskelijoille valmiiksi niitä vastauksia, mikä monesti on se helpoin ratkaisu, että vastaa vaan sähköpostiin, että tämä on se vastaus kysymykseen. Ja mitkä on sellaisia kohtia, missä ehkä onkin parempi auttaa opiskelijaa itse sen tiedon äärelle. Eli sanoa, että autan sinua nyt siinä, että seuraavalla kerralla sinä löydät sen tiedon täältä ja täältä. Eli se on mielestäni myös opiskelijoille eduksi siinä ohjauksessa ohjata heitä sinne tiedonlähteelle sen sijaan, että aina vaan itse tulee niiden valmiiden vastausten kanssa.

 

Vielä tähän ehkä lisäykseksi, että tietysti siinä vaiheessa, kun olen tullut tähän tehtävään, niin aloitin sitten noita yliopistopedagogiikan opintoja, mitkä olen sittemmin tehnyt loppuun, ne aineopinnot myös. Kyllä sieltä on saanut tosi paljon semmoisia konkreettisia neuvoja ja apuvälineitä siihen pedagogiseen puoleen sekä opinnäytteiden ohjauksessa että yleisessä opintojen ohjauksessa. Se on ehdottomasti ollut oman ammatillisen kehittymisen ja asiantuntijuuden tuki vuosien varrella.

 

Eric Carver [00:08:11]: Tuli kaksi semmoista pikareflektiota mieleen. Ensimmäinen on tämmöinen vanha ohjauksen alan paradigma, että milloin tarjotaan kalasoppaa ja milloin opetetaan kalastamaan? Ja sehän on, jos ajatellaan vaikka nyt niitä linjauksia, mitä meillä on yliopistotasolla, että mitä se ohjauksen tavoite, niin sehän on nimenomaan sen opiskelijan asiantuntijuuden ja kasvun tukemista. Ja sehän tarkoittaa myös sitä, että se ei voi olla sitä, että joku muu hoitaa tai joku muu vastaa, vaan että luodaan sitä tilaa. Mutta samalla semmoinen malli, jota ehkä vähän niin sanottu vanha yliopisto joskus välillä edusti, että tuossa on järvi, ui. Niin se ei ole oikein tätä päivää, eikä se ehkä silloinkaan erityisen hyvin toiminut. Tämä oli mielenkiintoinen, haluan kysyä tuosta, että sä tavallaan kehityit vähän eteenpäin siitä, että miten olisit itseäsi halunnut ohjattavan siihen, että sä näet niitä monenlaisia erilaisia kokemuksia. Haluatko kertoa lisää siitä, että miten se konkreettisesti tapahtuu semmoinen hoksaaminen, että hetkinen, on erilaisia opiskelijoita ja niillä on erilaisia tarpeita?

 

Alexandra Bergholm  [00:09:19]: No kyllä se on mulle tullut ihan konkreettisesti siinä opiskelijoiden kanssa työskentelyssä ja niissä erilaisissa kohtaamisissa, mitä on. Että noissa ohjaustilanteissa, varsinkin jos ajattelee kahdenkeskisiä ohjaustapaamisia esimerkiksi, niin jo pelkästään se, että olet läsnä siinä tilanteessa ja pysähdyt sen tietyn opiskelijan kanssa siihen. Kuuntelet sitä, että mikä se hänen tilanteensa on ja mitkä ne hänen tarpeensa on. Aika nopeasti auttaa hahmottamaan sitä, että tätä en voi lähestyä nyt aina sillä samalla tekniikalla, mitä ehkä olin itse omaksunut. Ja tokihan siinä on myöskin semmoista jatkuvaa itsereflektiota, että olen oppinut paljon itsestäni myöskin tekijänä, tämmöisenä opinnäytetyöntekijänä tai tutkimuksen tekijänä tai muuta. Olen tunnistanut itsestäni niitä semmoisia piirteitä, että ahaa, että näinhän mä toimin. Koska silloin kun on ollut opiskelijaroolissa ja kuten sanottu, ei välttämättä ollut semmoisia puitteita yliopistossa ehkä olemassa, tämmöiseen opiskelijaa kokonaisvaltaisesti tukevaan ohjaukseen, mutta myöskin opinnäytetöiden tekemisessä. Se oli aika pitkälti sitä, että toki seminaarit pyörii, mutta muuten: aijaa, sulla on joku hyvä aihe. No tule sitten, kun väitöskirja on valmis, niin katsotaan, mitä sille tehdään. Niin tosiaan nyt jälkeenpäin miettinyt sitä, että ahaa, mullehan se sopi. Enhän mä sitten oikein tiedäkään, että kuinka moni sielläkin on matkan varrelle jäänyt siitä syystä, että ei ole ollut semmoista tukea saatavilla, mitä on. Huomaan, että kyllä se on varmaan jokaisen opiskelijan kanssa, kun tavataan jonkinlaisen ohjauksen merkeissä, niin siinä aina kuitenkin sitten oppii itsekin jotain.

 

Eric Carver [00:11:23]: Tulee mieleen, Mikko Inkinen vetää nykyään Aalto-yliopistossa tai tietääkseni edelleenkin, niin psykologitiimiä. Oli aikaisemmin itse asiassa meillä Helsingin yliopistossa ja täällä Viikin kampuksella, missä tätäkin nauhoitetaan. Mikko sanoi joskus jossain tilaisuudessa, että on ehkä noin 10-15 prosenttia opiskelijoista, jotka on hyvin itseohjautuvia, jotka ei juurikaan tarvitse tai hyödy ohjauksesta. Sitten on ehkä 5-kymmenen prosenttia opiskelijoista, joilla voi olla sen tyyppisiä haasteita tai ongelmia, että ohjaus ei ole se oikea työkalu niiden ongelmien ratkomiseen. Sitten on noin 80 prosenttia, jotka hyötyvät ohjauksesta. Sitten hän sanoi muistaakseni jotenkin niin: professorikunnassa on aika paljon yliedustettuna se ryhmä, joka kuuluu siihen hyvin itseohjautuvaan ryhmään. Tietyllä tavalla se oma kokemus voi vähän väärällä tavalla ohjata sitä, ainakin alussa sitä ohjaajan identiteettiä. Sen takia tartuin tähän, kun otit sen itse esiin.

 

Alexandra Bergholm  [00:12:19]: Kyllä tunnistan tuon ihan ilman muuta. Musta tuntuu myöskin tämä, että… Yksi sellainen asia, jonka olen itse tässä ohjaustyössä ottanut hyvin vakavasti, on tämä, että haluaisin viestittää opiskelijoille sitä, että sitä ohjausta saa hakea ja sitä pitää hakea, että se kynnys olisi mahdollisimman matala siihen yhteydenottoon. Ja että ei kokisi, että kyllä minun täytyisi tietää, että nyt olen ihan huono, jos annan ohjaajan ymmärtää, että en löydä jotain tietoa tai että en ymmärrä jotain asiaa. Vaan todellakin aina saa ottaa yhteyttä ja aina lähdetään miettimään niitä ratkaisuja tai etsimään niitä vastauksia. Ja uskon, tai minun kokemus on se, että tämä viesti on mennyt perille. Minun mielestä se on tosi kiva, koska sillä tavalla huomaan itse opiskelijoissa sen, että heillä se niin sanotut pystyvyysuskomukset vahvistuu siitä, että itsevarmuus myös siihen tekemiseen tulee, että uskaltaa edetä niissä opinnoissa. Se on hienoa.

 

Eric Carver [00:13:28]: Millaisia ajatuksia sinulla, Mari, on tullut kun olet kuunnellut, mitä Aleksandra on tuosta omasta kehityksestä puhunut?

 

Mari Hämäläinen [00:13:34]: Näkyy kyllä konkreettisesti se, että olet halunnut kehittää sitä. Kyllä on mennyt viestit perille, että aina voi varata aikaa ja helposti voi lähestyä. Meillä varmaan myös opiskelijaporukassa viedään tätä eteenpäin. Olen ollut esimerkiksi tutorina ja tietenkin ainejärjestössä tapaan paljon uusia uskontotieteilijöitä. Aina on tosi helppo sanoa niille, että onko sinulla joku tällainen, että laita Aleksandralle viesti. Ei oikeasti tarvitse pelätä sitä, että laitat sähköpostia. Sekin on kiva, että voin laittaa sulle sähköpostia, mun ei tarvitse jännittää, että onko tämä nyt tosi asiallisesti kirjoitettu. Se voi olla sellainen, että hei, mulla on vähän tällainen juttu, että voitko auttaa mua? Että ei tarvitse ajatella siinäkään sellaista, että apua, että nyt mä laitan mun opettajalle viestiä, että nyt pitää laittaa hyvä allekirjoitus ja pitää olla pisteet ja kaikki pilkut oikeassa kohdassa.

 

Eric Carver [00:14:46]: Faksi kolmena kappaleena. Joo, kyllä kyllä, arvoisa opettaja se ja se. Haluaisin nöyrimmin lähestyä teitä… Joo, kyllä, se on tosi tärkeää. No, tässä on tullutkin… Mari, olet jo tuonut esiin sellaisia asioita, miksi te halusitte nimenomaan, että Aleksandra saa tämän palkinnon, mutta jos haluat vähän laajemmin ottaa kiinni tästä, että minkälaista ohjausta opiskelijat toivovat nimenomaan opetus- ja tutkimushenkilökunnalta?

 

Mari Hämäläinen [00:15:16]: Tässä tuli hyvin esiin, että on paljon erilaisia opiskelijoita. Mikä on hyvä ohjaaja varmasti riippuu siitä myös keneltä kysyy. Mä oon itse kasvanut pienissä kouluissa. Mä oon aina ollut tosi läheinen mun opettajien kanssa. Kun opettaja on sun naapuri. Sitten tiedät sen ja sen perheen ja se tietää sut ja sun perheen. Mä olin valmistautunut siihen, että yliopistossa ei ehkä ole tällaista, että on paljon enemmän opiskelijoita. Mutta mun onneksi mä kuitenkin koen, että olen onnistunut hyvin tutustumaan mun opettajiin ja koen, että me ollaan silleen läheisiä, että voi just tervehtiä. Opettajat tietävät, kuka minä olen. Se on mulle tärkeää henkilökohtaisesti.

 

Uskon, että se, että on helposti lähestyttävä ja hyvin saatavilla on tärkeää kaikille. Kaikki varmasti kokee helpotuksena sen, että tietää edes, että voi laittaa viestiä, jos tarvitsee. Ja sitten just se, ettei saisi tulla sellaista oloa, ettei uskalla kysyä jotain. Että vitsi nyt, jos se tietää, että mä en osaa tätä, niin se on tosi noloa tai jotain sellaista. Että ei tule sellaista oloa, niin se on tärkeää. Ja ehkä just tämä, että yliopistossa aika monella, varsinkin fukseilla, on sellainen fiilis, että nämä on professoreja, ja nämä on jotenkin korkea-arvoisia. Mä muistan fuksiviikolla, kun ensimmäisen kerran me oltiin siellä Topelian pihalla ja fuksit ensimmäisen kerran tapasivat teitä. Tämä oli siis tällainen rento tutustumistilaisuus, niin he olivat siellä ihan, että ei uskalleta puhua noille opettajille. Ne on niin jännittäviä ja pelottavia. Sitten olin ihan, että ne ovat kivoja tyyppejä, että ei hätää. On myös sillä tavalla helposti lähestyttävä, että ei tulisi sellaista, arvoisa opettaja -fiilistä. Tärkeää on se, että tuntuu, että susta ja opinnoista välitetään ja siitä, että sä menestyt ja että sun oleminen siellä on arvokasta ja opiskelu on arvokasta, niin se on varmasti tärkeää kaikille.

 

Eric Carver [00:17:44]: Aika paljon tuntuu, että itse asiassa puhut tämmöisestä kohtaamiseen liittyvistä asioista. Ja ehkä vähän ihmissuhde. Tavallaan puhutaan tietysti ammatillisista ihmissuhteista ja sen merkityksestä. Ymmärsinkö oikein?

 

Mari Hämäläinen [00:17:59]: Joo. Ja ehkä se on sitä, että olem tottunut siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on pienessä koulussa aina ollut sellainen tuttavallinen suhde, mutta se tuo musta myös tähän ohjaajan ja oppilaan suhteeseen lisää ja helpottaa varmasti sitten molempia.

 

Puhuja 1 [00:18:26]: Millaisia ajatuksia tulee Aleksandra, kun kuuntelet Maria?

 

Aleksandra Bergholm  [00:18:29]: Kyllä tunnistan tuosta paljonkin asioita. Koen myöskin, että siinä voi varmasti olla niin, että omat kokemukseni toki on tästä oppiaineesta, missä olen kasvanut ja ollut nyt hyvin pitkään. Voi olla muunkinlaisia tieteenaloja ja koulutusohjelmia ja konstellaatioita, missä tätä opiskelijoiden ja opettajien kohtaamista tapahtuu. Mutta meillä tämä, minkä Mari mainitsi tässä meidän oppiaineissa esimerkiksi, niin on hyvin pitkät ja hartaasti vaalitut perinteet tähän. Me halutaan ylläpitää semmoisia välittömiä suhteita opiskelijoiden ja opettajakunnan välillä. Meillä on säännöllisiä tapaamisia, niin kuin järjestetään Mythoksen kanssa. Ihan tämmöisiä, vaan että vaikkei olisi mitään sen kummempaa virallista asiaa, niin vaihdetaan kuulumisia miten menee ja kerätään säännöllisesti Mythoksen kautta opiskelijoilta palautetta opetuksesta ja hyödynnetään sitä sitten seuraavien kurssien suunnittelussa. Mutta myöskin ihan tämmöiset just, että todellakin voi etunimien pohjalta lähestyä ja moikkailla kaikkia ja se, että opiskelijoille myös välittyy se kuva siitä, että professoreita myöten, että ihmisiähän tässä ollaan. Että me ollaan kaikki saman asian äärellä ja tehdään sitä omista kiinnostuksistamme ja lähtökohdistamme käsin, mutta kuitenkin se, että loppupeleissä tässä ollaan ihan ihminen ihmisen kanssa tekemisissä. Kyllä se on tosi keskeinen osa tätä ihan meidän tekemistä ilman muuta.

 

Eric Carver [00:20:23]: Joo, vaikka tässä tehdään vasta tai jo kolmatta tuotantokautta, en tiedä onko se paljon vai vähän, niin yksi perinne on ollut tämä, että tämän Hyvä ohjaaja -palkinnon saanut on tullut vieraaksi. Se on hienoa, että se on jatkunut. Ja jos mä muistan oikein, niin silloin ensimmäisellä kaudella meidän historian professori Anu Lahtinen oli saanut tämän palkinnon. Hän sanoitti sitä hänen ajattelua ohjauksesta, että se on nuoremman kollegan vastaanottamista ja kasvun tukemista tiedeyhteisön jäsenyyteen. Vähän kuulostaa nyt samalta mitä, tai uskontotieteellisesti laajemmin te ajattelette.

 

Alexandra Bergholm  [00:21:03]: Kyllä, ihan ilman muuta. Olin ilahtunut siitä, että huomasin, että tämä oli nostona palkinnon myöntämisperusteissa otettu. Olen todella iloinen ja onnellinen, jos tuntuu siltä myös opiskelijoista, että tässä ollaan onnistuttu, koska me pidetään sitä tosi tärkeänä. Ei kukaan tule yliopistoon valmiina tutkijana. Ja senkin jälkeen, kun olet jonkun paperin saanut siitä, että olet valmistunut jossain mielessä tutkinnon tai muun puitteissa, niin sitten se on silti jatkuvaa kasvua siihen yliopistoyhteisön jäsenyyteen. Tämä on yksi konkreettinen tapa, millä me voidaan sitä opiskelijoiden osalta tukea.

 

Eric Carver [00:21:55]: Jos ajatellaan opiskelijaohjauksen neuvonnan kokonaisuutta, jota ehkä tämän äskeisen vastauksen innoittamana sanon, että yritän hahmottaa. Helsingin yliopisto on niin iso kuin se on pitkä ja leveäkin. Siinä opiskelijoiden ohjauksen ja neuvonnan kokonaisuudessa on tietysti opetus- ja tutkimushenkilökunnan lisäksi paljon muita. On ohjaajia, opintoneuvoja, koulutussuunnittelija, uraohjaajia, opintopsykologia ja muita asiantuntijoita, vaikka kansainvälisen koulutusyhteistyön palvelut, jotka liittyvät vaihto-opiskeluun ja näin. Minkälainen rooli nimenomaan opiskelijoiden ohjauksen kokonaisuudessa on nimenomaan opetus- ja tutkimushenkilökunnalla? Mitä mieltä olet? Mikä on tavallaan sinun rooli siinä kokonaisuudessa, Aleksandra?

 

Alexandra Bergholm  [00:22:40]: Luulen, että opetus- ja tutkimushenkilökunnassa varmaan yksittäiset ihmiset ottaa itsellensä myös vähän erilaisia rooleja, mutta näkisin sen kuitenkin kaiken kaikkiaan sillä tavalla, että se on hyvä ja se on tarpeellista, että meillä yliopistossa on näitä eri tahoja, jotka on erityisesti vastuussa tietystä neuvonnan tai ohjauksen osa-alueesta, kuten vaikka urapalvelut tai kansainväliset palvelut tai näin. Minulla itselläni tässä, niin kauan kuin olen ollut tässä tehtävässä, niin olen vähän lähtenyt siitä, kuten aikaisemmin mainitsin, että olen itse aina ollut sellainen, että jos en tiedä jotain, niin otan selvää. Olen sitten sitä mukaan selvittänyt aina asioita ja hahmottanut tätä kokonaisuutta, kun jotain kysymyksiä tulee eteen.

 

Musta tuntuu, että olen ehkä osittain tästä syystä ottanut itselleni vähän semmoisen roolin tässä ohjauksessa ja neuvonnassa, että en pyri olemaan mikään yhden luukun palvelu, mutta olen kuitenkin se, että jos muhun otetaan ensimmäisenä yhteyttä, niin vastaan niihin kysymyksiin, mihin pystyn, ja sitten ohjaan eteenpäin. Eli pyrin siihen, että minulla on kuitenkin ymmärrys siitä, mitä ne muut tahot on, johon kannattaa seuraavaksi mennä, ettei sitä opiskelijaa pompoteltaisi tarpeettomasti joka paikkaan. Mun kokemus tämän työn jokapäiväisessä tekemisessä on ollut se, että nämä erilaiset yhteistyötahot, mitä meillä on tässä neuvonnassa, on se sitten näitä kansainvälisiä palveluita tai opintopsykologia tai muita, on kyllä meille, opetushenkilökunnalle, helposti saavutettavia. Pystyy luottamaan siihen, että jos opiskelijan ohjaa eteenpäin, sieltä se vastaus tulee. Minun kokemus on ollut myös, että yhteistyö on ollut tosi sujuvaa, jos on itse tarvinnut kysyä neuvoa tai pyytää apua johonkin. Esimerkiksi koulutussuunnittelijathan ovat aivan huikeita siinä paletissa, mitä he pyörittävät, miten heillä on aina aikaa meidänkin kysymyksiin vastata.

 

Nyt täytyy sanoa tämmöisenä yhtenä nostona, että mä olin tosi ilahtunut tästä jo ennestään hyvästä resurssista eli opiskelijan ohjeista, mutta kun sinne oli nyt tänä syksynä sitten tuli tämä neuvontakompassi, joka on semmoinen työkalu, jossa on sitten vielä niin kuin kootusti ikään kuin nämä kaikki erilaiset neuvontaa ja ohjausta tarjoavat tahot, koottu opiskelijoille niin, että jos sulla on tämmöinen kysymys, niin hakeudut tänne tai ota yhteyttä tänne. Ja se on mun mielestä tosi hieno ja tervetullut juttu sinne, että kuka ikinä sitä onkin ollut kehittämässä, niin kiitos siitä.

 

Eric Carver [00:25:29]: Tämä vastaus herkistää minua joillakin tavoin, koska olin hankkeessa, en tehnyt itse mutta hankkeessa, jossa tämä neuvontakompassi uudistettiin sinne. Sofia Dahlskogille terveisiä. Hän ei ole enää Helsingin yliopistolla töissä, mutta teki siinä hienon työn. Muutenkin tätä ohjauksen kokonaisuutta on pyritty sillä lailla kehittämään, että sekä opiskelijat että ohjaavat opettajat löytäisivät ne tukipalvelut. Eli juuri se, mitä tässä sanoit, ja se kuulosti tosi hienolta, että kukaan ei kokisi olevansa yksin. Ja ehkä opiskelijan näkökulmasta tärkeää on se, ettei olisi semmoisia umpiperiä. Et sä tiput jonnekin palveluosoitteiden väliin tai jonnekin, ja kukaan ei ole sun asian kanssa sitten tekemisessä. Niitä varmasti edelleenkin meillä on, mutta mitä vähemmän, niin sen parempi. Mitä sä Mari ajattelet tästä, mikä sen opetus- ja tutkimushenkilökunnan rooli on tässä koko paletissa?

 

Mari Hämäläinen [00:26:28]: Mustakin on tosi tärkeää, että meillä on näitä palveluita ja niitä tarjotaan ja ne on saatavilla. Erityisesti koronan jälkeen, mutta yleisesti tämä kehityssuunta on tosi itsenäinen opiskelu. Itseohjautuvuus, mutta myös, että pitää yksin tehdä paljon. On näitä tällaisia, mistä saa apua, niin se on tärkeää. Ja sitten on tosi paljon työtä, kuten jotkut suunnittelijat, mitä opiskelijat ei näe, mutta se on tietenkin tosi arvokasta. Itse esimerkiksi olen myös ollut yhteydessä yhden kurssipalautteen kanssa, ja en tiennyt, että kenelle tästä laitan. Laitoin sitten jollekin opintovastaavalle, ja se välitti eteenpäin. Minulle tuli vielä tosi hyvä fiilis siitä, että se ihminen, joka oli suunnittelusta vastuussa, vastasi minulle vielä. Tuli just sellainen, että minun juttuni on kuultu, että löysi perille. Siitä tuli vaan hyvä fiilis. Vaikka välillä tuntuu, että mikään ei toimi, niin sitten kuitenkin tällaiset jutut taas antaa esimerkkiä siitä, että no kyllä ne toimii ja aina saa apua jostain.

 

Eric Carver [00:27:55]: Kyllä. Niin me varmaan tässä se iso kulttuuri, jos nyt verrataan moniin muihin akateemisiin kulttuureihin, puhutaan muista maista, niin meillä on edelleen hyvin itseohjautuvuuteen ja sellaiseen, että ajatellaan, että se opiskeluprosessi itsessään kasvattaa tämmöisen itsenäisen asiantuntijan, että me luotetaan siihen ja me oletetaan myös, että opiskelija löytää itse ja pystyy vaikka näitä ohjeita itse tulkitsemaan ja näin. Mutta yhä useammin tuntuu siltä, että jonkunlaisen inhimillisen kontaktin opiskelija kuitenkin haluaa ja siitä hyötyy. Vaikka olisi kuinka hyvät ohjeet, chattibotit ja tekoälyt vastailisi tuolla, niin sitten kuitenkin se inhimillinen kontakti tarvitaan osaksi sitä opiskelijan matkaa. Onko se, Mari, näin?

 

Mari Hämäläinen [00:28:46]: On. Mun mielestä ainakin on.

 

Eric Carver [00:28:48]: Miten sinä, Aleksandra, ajattelet?

 

Alexandra Bergholm  [00:28:50]: Joo, kyllä mä oon ihan samaa mieltä ja kyllä mullakin monesti noissa just, että jos on joku sellainen asia, mikä vaatii, että täytyy jonkun muun tahon kanssa selvittää tai kysyä. Kyllä se aina, kun lähettää viestin palveluosoitteeseen, tuntuu vähän siltä, että tekisi mieli vaan, että haluan puhua ihmiselle. Vaikka kyllähän siellä palveluosoitteen takanakin ne ihmiset ihan omalla nimellään sitten reagoi ja nopeasti reagoikin. Siitä huolimatta se, että sä koet, että sä asioit jonkun ihmisen kanssa, niin kyllä se nyt muuttaa sitä tilannetta. Tuommoiset botti-tyyppiset ratkaisut, että sä keskustelet vaikka jonkun IT-palveluiden Harri-botin kanssa, niin aika nopeasti sinne yrittää vaan silleen, että saisiko sen ihmiskollegan nyt sinne toiseen päähän.

 

Eric Carver [00:29:44]: Kyllä. Niin meille eletään nyt semmoisen tietynlaisen muutoksen keskellä, että me ei ihan vielä hahmoteta, että missä kaikessa se tekoäly on hyvä ja milloin se voidaan ajatella, että se tämmöisissä hyvin yksinkertaisissa teknisluontoisissa kysymyksissä, missä sitä ihmistä ehkä ihan aidosti ei vaan tarvita, on se paras ratkaisu. Ja milloin on niin, että se joku sivulause tai se joku tunne, joka siinä vuorovaikutuksessa kertoo itse asiassa, että tässä ehkä tarvittaisiin vähän syvällisempää keskustelua. Että ehkä se opiskelijan asia ei ollutkaan se, että olihan se luento maanantaina, vaan se oli joku muu. Ja sitähän se tekoäly ei ainakaan mun ymmärryksen mukaan vielä ainakaan kovin nopeasti tule olemaan se, että se pystyisi aistiin tuntemuksia tai ehkä jotain ahdistusta tai isompaa sen kysymyksen taustalla.

 

Alexandra Bergholm  [00:30:39]: Niin, ei ainakaan vielä katsota.

 

Eric Carver [00:30:40]: Ei ainakaan vielä katsota. Kyllä, kyllä. Nyt mennään vähän isomman pensselin kysymykseen. Miten teidän mielestä opiskelijoiden ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa? Nyt saa sitten ehkä vähän niitä realismin kahleitakin rikkoa ja ajatella ihan silleen tyhjältä pöydältä. Mari, saat aloittaa.

 

Mari Hämäläinen [00:31:05]: No, iso kysymys, vaikea vastaus. Mulle on tärkeää, mistä puhuttiin, että se kynnys ei olisi korkea. Se pitäisi oikeasti olla tosi ihan olematon, että kaikki uskaltaisi ja viitsisi ottaa yhteyttä. Sanoit, että pyritään siihen, että kukaan ei tuntisi, että on yksin, niin kuitenkin sitä valitettavasti näkyy paljon. Näen ja koen, että opiskelijat kokevat tällaista yksin jäämistä. Olisi paljon isoja kysymyksiä tulevaisuudesta ja kaikista muustakin, että miten minä työllistyn tai onko tässä mitään järkeä. Näen, että opiskelijat hakevat paljon vertaistukea, mutta vaikka se helpottaa sitä oloa ehkä, niin se ei ehkä anna kuitenkaan sitä vastausta, mitä etsitään, jota pitäisi tai voisi saada tällaisilta tahoilta, jotka ovat oikeasti spesialisoituneet siihen.

 

Sitten ehkä tähän kynnykseen liittyy tällainen henkinen kynnys, että ei viitsi hakea apua sen takia, että on sellainen pettymisen pelko. Monella on varmaan kokemuksia, että on jäänyt johonkin rakoon, siis ei välttämättä pelkästään yliopistossa, vaan yleisesti jossain palvelussa. Että ei olekaan kuultu, siellä on ollut se botti tai joku on vain sanonut, että no en mä tiedä, että tämä itse asiassa kuuluu jollekin muulle ja sitten on jäänyt siihen. Ei ehkä ole iso luotto ja siksi ei viitsi mennä. Mulla on itselläkin, että vaikka tietäisi, että on jotain uraohjausta olemassa, niin ehkä itsekin menisin vasta, jos joku kaverini sanoisi, että tämä juttu oikeasti auttoi mua. Että mä kävin tällaisessa ja se oli hyvä. Niin en nyt oikein mitään varsinaista vastausta antanut, että mitä pitäisi tehdä, mutta jonkun tuollaisen ongelman näen. Sitten jos jotenkin se tulisi myös opiskelijoiden sisällä sellainen tunne, että voi mennä, ei tarvitse pelätä.

 

Eric Carver [00:33:27]: Tällaisia isoja yhteisöllisyyteen, ryhmään kuulumisen, yliopistoon kuulumisen, tunteista kyse.

 

Mari Hämäläinen [00:33:36]: Tietenkin tähän liittyy yleisyhteiskunnallisia ongelmia. Se ei pelkästään ole meidän yliopiston ongelma, että nuorilla on tällaisia tunteita.

 

Eric Carver [00:33:50]: Aleksandra.

 

Aleksandra Bergholm [00:33:51]: Tuossa tuli paljon tärkeää asiaa, mitä Mari sanoi äsken. Kyllä me myös opetus- ja tutkimushenkilökunnan näkökulmasta ja tätä työtä päivittäin tekevinä tunnistetaan, nähdään näitä ongelmia tai haasteita, mitä opiskelijoilla on jaksamisen tai ylipäätään tämän laajemman yhteiskunnallisen globaalin tilanteen kanssa. Luulen, että meillä ehkä se isoin asia, ja jos saisin nyt tässä vain visioida, eikä tarvitse realiteeteista välittää, on resurssikysymykset. Eli isopyöräuudistuksen myötä, kun mentiin siihen, että meiltä katosi amanuenssit ja katosi toimistosihteerit ja heidän työnkuvansa ikään kuin sirpaloitui meille epämääräisesti, meille opetushenkilökunnalle, niin ettei siitä oikein kuka sitten otti enemmän koppia tai ei. Meiltä myöskin katosi lähituki, niin kuin monissa tämmöisissä opintohallintoon tai opiskelijoiden neuvontaan liittyvissä asioissa, missä me aikaisemmin ollaan voitu mennä siinä käytävällä kollegan ovelle ja sanoa, että miten tämä nyt menee. Toki jos saisimme toivoa, luulen, että olisi aika yleinen toive, että saataisiin sieltä YPA:sta ihmiset takaisin sinne käytäville.

 

Sitten toinen semmoinen, että musta tuntuu, että on valitettavasti monia semmoisia asioita, mitä me ei pystytä ratkaisemaan näissä opiskelijoiden kohtaamishaasteissa. Silloin tietenkin me tehdään vaan parhaamme siinä, mitä voidaan. Yritetään mahdollistaa se, että se kynnys on matala, ja että ohjataan niiden muiden neuvontaresurssien äärelle, mitä on tarjolla, ja että ollaan läsnä niissä kohtaamisissa. Mutta meillä on sitten myöskin esimerkiksi tuossa ihan oppiaineen tai sitten koulutusohjelman tasolla,  me yritetään parhaamme jatkuvasti tehdä semmoista konkreettisempaa kehittämistyötä, millä sitä opiskelijoiden ohjausta saataisiin eteenpäin.

 

Meillä on uskontotieteessä esimerkiksi silloin, kun ison pyörän myötä tuli koulutusohjelman uudistukset, niin me pistettiin pystyyn meidän oma uskontotieteen blogi, joka on epävirallinen, mutta kuitenkin ajan tasalla pyritään pitämään, tiedotuskanava meidän omille opiskelijoille esimerkiksi, missä on kootusti meidän lukuvuoden opetus- ja tutkintovaatimukset ja henkilökunnan yhteistiedot ja se, että milloin kukakin on tutkimusvapaalla tai muuta vastaavaa. Mikä on sellainen, mikä konkreettisesti auttaa opiskelijoiden opintojen suunnittelua esimerkiksi. Sitten meillä on koulutusohjelmassa, eli kulttuurientutkimuksen kandiohjelmassa, me ollaan aktiivisesti kehitetty HOPS-ohjausta. Esimerkiksi sillä tavalla, että olen itse ollut muutaman vuoden siinä HOPS-koordinaattorina, ja meillä on upeasti sitoutuneita HOPS-ohjaajia mukana siinä hopsauksessa niin, että me ollaan varmistettu se, että se todellakin toimii niin, että joka ikinä meidän fuksi saa henkilökohtaista ohjausta ja tietää, että miten miten homma lähtee käyntiin.

 

Nyt me sitten ihan viimeisimpänä juttuna, mikä nyt juuri polkaistaan tässä käyntiin, on se, että me saatiin tätä yliopiston opetuksen kehittämisrahaa sitten tämmöiseen yleiseen opiskelutaitoja käsittelevään verkkokurssin kehittämiseen. Tämä verkkokurssi on tarkoitettu ensisijaisesti hopsauksen tueksi. Sitä tullaan pilotoimaan ensin meidän opiskelijoilla, mutta toivottavasti, jos resurssit riittää, se voitaisiin ottaa käyttöön laajemminkin. Jälleen yksi tapa, millä yritetään varmistaa, että tietoa ja tukea olisi saatavilla opiskelijoilla erilaisissa muodoissa.

 

Eric Carver [00:38:06]: Tietysti opiskelukyvyn ja opiskelutaitojen kehittäminen on iso asia. Puhutaan tästä kalasoppa versus kalastamaan opettaminen, niin se on hirveän tärkeä. Koska se tukee opiskelijoiden itseohjautuvuutta tai sitä kykyä. Tässä meidän systeemissä toimii. Pakko vähän tulkata kuulijoille, jotka ei tunne Helsingin yliopiston lähihistoriaa. Iso Pyörä on sellainen yleisnimi, jota käsitetään koulutusohjelman uudistuksesta. Meille tuli koulutusohjelmat ja johtoryhmät ja mentiin tästä pääaine/sivuaine -koulutusjärjestelmästä toiseen suuntaan. Samaan aikaan oli Sipilän hallituksen hyvin voimakas säästö, joka nimenomaan osui Helsingin yliopistoon. Meillä noin 400 henkilöä irtisanottiin, eli tämmöisen modernin paperitehtaan verran ihmisiä, jotka pääosin sitten olivat tukipalveluista. Ja sen takia niitä tukipalveluita karsittiin rankasti, koska niitä ihmisiä on niin paljon vähemmän. Tämmöinen pikkutulkki. Kun ne on ne YT:t, että kun itse ollut siellä läsnä, niin koen tarpeelliseksi aina myös muistuttaa, että meitä on todella paljon vähemmän kuin silloin aiemmin. Hyvä. Tuliko Marille jotain ajatuksia tuosta vielä, mitä Aleksandra sanoi, myös sitä, miten uskontotieteessä on ohjausta kehitetty?

 

Mari Hämäläinen [00:39:27]: No tästä blogista esimerkiksi olen tosi kiitollinen. Itse käyn sieltä aina katsomassa, että mitä kursseja on tarjolla. Me Mythoksessa mainostetaan sitä aktiivisesti, että kun kerran tällainen on tehty ja siis tämä on ihan täysin oma-aloitteisesti tehty, että Aleksandra sitä siellä pyörittää, aina kun aikaa on. Käyttäkää sitä, hyödyntäkää sitä. Rahakysymys. Aina olisi kiva, jos sitä olisi. Toinen täysin utopistinen toive, että jos jokaisella opiskelijalla olisi joku opettaja niin kuin Aleksandra, niin se olisi hyvä.

 

Eric Carver [00:40:15]: Tämä on ehkä hyvä tapa päättää tämä vastaus, tämän teeman käsittely. Sitten tulee vielä yksi kysymys. Tämä on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki kuulijoille. Saa olla aiheesta toisen vierestä. Haluatko, Aleksandra, antaa ensimmäisen vinkin?

 

Alexandra Bergholm  [00:40:33]: Joo. Mä tietenkin aktiivisesti yritän seurata kaikkia tämmöisiä opinnäytetöiden ohjaukseen liittyvien, menetelmäoppaiden tai muiden julkistuksia niin, että niitä voi aina suositella opiskelijoille. Olin hiljattain tuolla Kimmo Svinhufvudin blogissa, koska hänen Gradutakuu on nyt jo klassikoksi muodostunut on edelleen semmoinen, jota aina suosittelen opiskelijoille. Mutta sieltä minä tein tämmöisen bongauksen, ja nyt täytyy sanoa, että minä en ole ehtinyt tähän vielä tutustua, koska sen tänä aamuna löysin, mutta laitoin omalle lukulistalle tämmöisen hiljattain ilmestyneen Simo Ahosen kirjoittaman kirjan Opinnäyte jumissa – Mitä tehdä, kun homma ei etene? Tämän ajattelin heti laittaa kirjaston varausjonoon ja tutustua tähän seuraavaksi.

 

Eric Carver [00:41:26]: Svinhufvudin klassikon rinnalle on ehkä tulemassa uusi mielenkiintoinen teos tähän liittyen. Mitäs Marilla olisi mielessä lukuvinkiksi?

 

Mari Hämäläinen [00:41:34]: Minun lukuvinkki olisi Luvatun maan lumo. Sen on kirjoittanut Timo R. Stewart. Tämä on ajankohtainen aihe ja myös uskontotieteeseen liittyvä. Jos kiinnostaa, käykää lukemassa tai kuuntelemassa.

 

Eric Carver [00:41:52]: Sain isänpäivälahjaksi, mutta edelleen lukematta. Nyt ehkä sitten vihdoin otan Timon kirjan listoille. Hei, tosi paljon kiitos teille, kun tulitte vieraaksi.

[Kiitoksia]

 

[äänite päättyy]

Miten opinto- ja uraohjauksessa käsitellään kestävän kehityksen teemoja kuten ilmastonmuutosta, ekologista kriisiä tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä? Mikä on opinto-ohjaajan tai uraohjaajan ammatillinen rooli vaikeiden tulevaisuuteen liittyvien kysymysten käsittelyssä ohjauksessa? Miten aikamme suuret haasteet pitäisi huomioida opinto- ja uraohjaajien koulutuksessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden ensimmäisen jakson vieraana on kasvatustieteen tohtori Kalle Vihtari. Vihtari työskentelee yliopettajana Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa. Työssään hän kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Aiemmin on työskennellyt aikuislukiossa opinto-ohjaajana.

Kuuntele jakso Souncloudissa

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 16. ja viimeisen jakson vieraana ovat projektipäällikkö Mari Räsänen, opiskelijahyvinvoinnin asiantuntija Emmi Lehtinen, opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä ja hyvinvointiviestinnän asiantuntija Sofia Dahlskog.

Puhumme tässä jaksossa opiskelijoiden ohjauksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemisesta Helsingin yliopistossa. Minkälaisia asioita kehittämishankkeen aikana on tehty? Mitä olemme oppineet? Minkälaisia ajatuksia hanketiimillä on nyt siitä, miten opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäisi kehittää tulevaisuudessa?

Edellisen tuotantokauden perinteitä noudattaen tuotantokauden viimeisen jakson vieraat ovat podcastin juontajan Eric Carverin kollegoita Helsingin yliopiston ohjauksen ja opiskelijahyvinvoinnin kehittämishankkeen projektitiimistä. Projektitiimiin kuuluvat tämän jakson vieraiden lisäksi uraohjaaja Johanna Ruhanen ja opinto-ohjaaja Sanna Siirilä, joka oli vieraana jo aiemmin podcastissa.

Lämmin kiitos kaikille Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden vieraille ja kuulijoille! Podcastin jatko on tässä vaiheessa epävarmaa. Arvioidaan kuulijapalautteen ja itsereflektion perusteella, että tuleeko podcastille jatkoa. Ja jos tulee, millä tavalla.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 32. ja toisen tuotantokauden 16. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden ohjauksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tuen kehittäminen. Helsingin yliopistossa. Vieraina projektipäällikkö Mari Räsänen, opiskelijahyvinvoinnin asiantuntija Emmi Lehtinen, opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä ja hyvinvointiviestinnän asiantuntija Sofia Dahlskog.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 27.4.2023. Jakson pituus 42 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Mari:	Vierailija 1, Mari Räsänen
Emmi:	Vierailija 2, Emmi Lehtinen
Jasmin:	Vierailija 3, Jasmin Kurkaa-Kivelä
Sofia:	Vierailija 4, Sofia Dahlskog
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 16:nnen ja viimeisen jakson vieraina ovat projektipäällikkö Mari Räsänen, opiskelijahyvinvoinnin asiantuntija Emmi Lehtinen, opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä ja hyvinvointiviestinnän asiantuntija Sofia Dahlskog. Edellisen tuotantokauden perinteitä noudattaen tuotantokauden viimeisen jakson vieraat ovat kollegoitani Helsingin yliopiston ohjauksen ja opiskelijahyvinvoinnin kehittämishankkeen projektitiimistä. Projektitiimiin kuuluvat tämän jakson vieraiden lisäksi uraohjaaja Johanna Ruhanen ja opinto-ohjaaja Sanna Siirilä, joka oli vieraana jo aiemmin podcastissa. Tervetuloa mukaan, tiimi.

 

[Kiitoksia]

 

Eric: Puhutaan tässä jaksossa meidän porukan kanssa opiskelijoiden ohjauksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemisesta Helsingin yliopistossa. Minkälaisia asioita hankkeen aikana on tehty, mitä olemme oppineet, minkälaisia ajatuksia hanketiimillä on nyt siitä, miten opiskelijaohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäs kehittää tulevaisuudessa. Ensimmäisen kysymyksen saa tietenkin meidän projektipäällikkö Mari. Mitä asioita sä nostaisit erityisesti esiin siitä työstä, mitä hankkeessa on nyt tehty lukuvuonna 22-23 eli sen jälkeen, kun viimeks olit vieraana?

 

Mari: Joo. Ehkä nyt näkyvimpänä tästä meidän hankkeen toimenpiteistä on ehdottomasti nää opinto-ohjaajien palvelut. Myös tosi onnistunut toimenpide. Niistä kerrottiin jo sen verran kattavasti tossa Siirilän Sannan jaksossa, että mä nyt ehkä kerron enemmän taustatyöstä ja tällaisten rakenteiden kehittämisestä, mikä näkyy opiskelijoille tavallaan välillisesti. Isompana kokonaisuutena, mitä nyt ollaan tässä projektin aikana koko projektin ajan tehty, on tämä ohjauksen ja neuvonnan palveluiden ja toimijoiden roolien selkiyttäminen. Myös yhteistyön tiivistäminen näiden eri toimijoiden välillä. Tavoitteena ja ajatuksena tässä on se, että me pystytään viestimään opiskelijoille selkeämmin heidän heille tarjolla olevasta tuesta ja varmistaa se, että opiskelija saa aina apua, vaikka menisi niin sanotusti väärältä ihmiseltä ensin kysymään. Me ollaan nyt tässä siinä vaiheessa, et ollaan just saatu valmiiksi ja julkastua tällaset yhdenmukaisesti tehdyt kuvaukset siitä, että minkälaisia ohjauksen ja neuvonnan palveluita ja tukea meiltä yliopistolta löytyy. Eli esimerkiks missä opiskelijan kysymyksissä ja haasteissa kukin taho auttaa, missä muodossa sitä toimintaa tehään ja miten tuetaan esimerkiksi opettajia. Ollaan nyt sitten samalla käymässä tiedekunnittain keskustelua siitä, miten me voitais kehittää sitä yhteistyötä näiden eri ammattiryhmien välillä, vaikka nyt esimerkiksi neuvonnan, opettajien erityisohjauksen välillä. Tosi tärkeetä on se, että henkilökunta tavallaan tuntee toisensa ja tuntee kaikki yliopiston toimijat, että tähän yhteistyöhön tulee semmoset sujuvat käytännöt. Ehkä nyt toisena nostona voisin ottaa vielä ton meidän luoman Moodle-kurssin nimeltä Perehdytys opiskelijoiden ohjaukseen, mikä on suunnattu erityisesti hops-ohjaajille, opettajatuutoreille. Eli kaikessa tällasessa ohjaustehtävissä toimiville opettajille. Me havaittiin siis alunperin, että tällainen yliopistotason perehdytys on opettajille ohjaustyöhön puuttunut ja se on ollu aika paljon sellaista paikallisten perehdytyskäytäntöjen varassa. Toki siis ohjausta käsitellään myös tuolla yliopistopedagogiikan opinnoissa. Lähdettiin sitten luomaan vähän tällasta kevyempää perehdytyskurssia, mikä on itseopiskelukurssi ja tehty pääasiassa meidän ihan jo olemassa olevista, tosi hyvistä materiaaleista. Nyt se on vaan tavallaan sujuvasti etenevä kurssi, jossa on myös mahdollisuus opettajille jakaa niitä kokemuksia. Meillä oli tosi hyvä ja monipuolinen joukko sitä Moodlea tekemässä. Nyt ollaan julkaistu suomeksi testiversio ja siellä ollaan saatu jo muutama sata käyttäjää, tosi hyvää palautetta. Ollaan parhaillaan kääntämässä sitä englanniksi ja ruotsiksi. Tässä nyt ehkä mulla mielessä olevat nostot tästä.

 

Eric: Kiitos Mari. Tässä tosiaan on onneksi meillä mahdollisuus katsoa tän jakson aikana vähän tarkemmin myös tiettyjä erilaisia ja yksittäisiä asioita, mitä on tässä tehty. Emmi, haluisiks sä kertoa jotain esimerkkejä siitä, miten nimenomaan opiskelijoiden hyvinvointia on tuettu hankkeen aikana?

 

Emmi: Joo, toki. Tietysti hankkeen alusta asti jo on lähdetty pohtimaan, et miten tehtäis matalan kynnyksen tapahtumia. Ja totta kai, koska elimme tätä covid-aikaa, niin aika paljon niitä tapahtumia ja toimintaa sitten tehtiin etänä ja Zoomin välityksellä. Siinä saatiin paljonkin oppia siitä, että minkä tyyppiset teemat kiinnostaa ja minkä tyyppiset konseptit toimii. Sen lisäksi tietysti saatiin, mikä oli hieno juttu, niin myös kampuskohtaisesti vähän niinku testialustaksi nuo meidän ohjauskulmat. Sekä tänne keskustan Kaisa-taloon että Viikkiin, kaksikin erillistä ohjauskulmaa. Niitä ollaan päästy nyt tässä käyttämään ja toivotaan, että ne ohjauskulmat jää toki toimintaan hankkeen päätyttyäkin. Mutta nyt kun on päästy enemmän tähän tavalliseen ehkä liveaikaan, että asioita tapahtuu myös Zoomin ulkopuolella, onneksi näinä aikoina, niin toivottavasti päästään vielä enemmänkin kampuksille laajemminkin tekemään näitä erilaisia, matalan kynnyksen tapahtumia. Niissähän hieno juttu on ollu, että tässä hankkeessa on mahdollistunut se, että päästään suunnittelemaan ja toteuttamaan asioita moniammatillisesti. Vaikka yhtenä esimerkkinä meillä on ollu opinto-ohjaajien ja uraohjaajien yhteiset keskiviikkokahvit, joissa opiskelijoita on toki myös kahvia tarjoiltu, mutta on pystytty monenlaista ohjausasiaa esimerkiksi näissä yhteyksissä eteenpäin saattelemaan. Sinne on voinu ilmaantua paikalle ja sitten on niitä asioita, mitä opiskelijalla on mielen päällä ollut, niin on voitu käsitellä eteenpäin ilman, että on tarvinnut mitään ajanvarauksia tai muita tehdä. Siinä on saattanu päästä paikalle myös sellaisissa tilanteissa, että hei tuolla onkin joku hauskan näköinen häppeninki, mitä siellä tapahtuu. Eli on voinu opiskelija itselleen yllättäenkin päästä esimerkiks tälläseen tapahtumaan tai tilaisuuteen ja sit samalla on pystytty tekemään näitä eri palveluita näkyväksi. Toki näitä on ollu monenmoisia, joita vastaavissa hankkeissa ympäri Suomenkin on toki toteutettu, mutta tämä nyt vain yhtenä esimerkkinä ja tottakai toivotaan, että nämä hyvät toimintamallit meillä jää elämään. Sit yks toinen kokonaisuus on se, että on pyritty tätä YTHS:n yhteistyötä selventämään. Toki siellä on isot rakenteelliset muutokset ollu ja tietysti YTHS:n taloudellinen tilanne ei ole kaikista helpoin tällä hetkellä, mutta monia muutoksia siellä… Pyritään selkeyttämään sitä, minkälaista yhteistyötä YTHS ja Helsingin yliopisto tekee näissä hyvinvointiasioissa. Se on yksi teema, jota edelleen varmaan vielä tänä vuonnakin jatketaan. Tossa reilu vuosi sitten YTHS lanseeras nää opiskeluterveysneuvottelut, jotka on yksi työkalu tässä, niin näitä meidän sisäisiä prosesseja sitten, että missä tilanteessa ollaan, kun lähdetään opiskelijaterveysneuvotteluprosessia opiskelijan kanssa järjestämään. Sehän on tietysti aina opiskelijan omasta aloitteesta, mutta toki siinä voi olla aloitteentekijänä YTHS:kin. Vastaanottotoiminnassa voidaan ehdottaa, et oisko tämmönen hyvä ja jos opiskelija siihen haluaa lähteä, niin meiltä täytyy tietysti, täältä meidän korkeakoulusta, siihen vastinparit löytyä ja systeemit, miten siihen prosessiin lähdetään. Toki tässä on nyt vielä hyvä korostaa, että opiskeluterveysneuvotteluprosessissa ei puhuta terveydellisistä asioista. Siinä se korkeakoulun rooli on ne opiskelu- ja ohjausasiat. Muun muassa tämmöset nostot nyt sen lisäksi, mitä Mari tossa jo ansiokkaasti kertoikin. Muun muassa tällästä.

 

Eric: Kiitos. Mites jos me mietitään tavallaan… Tässä on tietysti laajasti erilaisia asioita, mut yks semmonen juttu, mihin nyt on erityisesti panostettu, on näiden putoamisvaarassa olevien opiskelijoiden tuki. Se oli myös se, mitä hankkeen rahoittaja halusi viedä eteenpäin. Jasmin, olit sitä koordinoimassa. Miten tätä opiskelijoiden kontaktointia organisoitiin? Mitä siitä seurasi ja minkälaisen vastaanoton se opiskelijoilta sai?

 

Jasmin: Joo. Eli tosiaan tässä kontaktointipilotissa oli tavoitteena pilotoida sellaisia toimintatapoja, joiden avulla vois tunnistaa ja tavoittaa putoamis- tai viivästymisvaarassa olevia opiskelijoita ja tarjota heille kohdennettua tukea ja ohjausta. Pilotti suoritettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe oli touko-kesäkuussa 2022 ja toinen sitten marras-tammikuussa 2022 ja 2023. Yhteensä mukana oli 12 koulutusohjelmaa seitsemästä tiedekunnasta. Kontaktointityötä teki kuusi opinto-ohjaajaa eri vaiheissa. Yhteistyö alkoi niin koulutusohjelmien kanssa, että ohjelmat ilmaisi, että on halukkaita osallistumaan tähän pilottiin ja jokaisen ohjelman kanssa järjestettiin aloituskokous. Ohjelmasta oli mukana esimerkiksi koulutusohjelman johtaja ja koulutussuunnittelija. Minä olin näissä mukana koordinaattorina ja sitten tää kontaktointityötä toteuttava opinto-ohjaaja myöskin. Siinä keskusteltiin ja ohjelma sitten päätti nää tarkemmat toimintakriteerit, joiden perusteella kontaktoitavat opiskelijaryhmät määriteltiin ja mahdollisesti tukea kaipaavat opiskelijat pyrittiin tunnistamaan pääasiassa opintojen etenemistietojen perusteella. Opot sit toteutti nää kontaktoinnit useammassa aallossa, lähetti viestejä opiskelijoille ja opiskelijat sai sitten vastata tähän yhteydenottoon joko toivomalla, että opo soittaa tai sitten he sai vielä tekstarin, johon oli koottu muun muassa linkki opojen ajanvaraukseen ja opiskelijaneuvonnan sivuille. Käytännössä opot kartoitti opiskelijoiden tuen tarvetta ja tarjosi ohjausaikoja ja sit tarvittaessa ohjasivat opiskelijan oikean palvelun piiriin. Tässä oli kyllä tärkeä yhteistyö koulutusohjelmien kanssa, koska opiskelijoilla saattoi olla esimerkiksi opintoneuvonnan tarvetta. Mutta mitä tästä seuras, niin jos vähän lukuja tässä avaan, niin tämän pilotin aikana lähetettiin yhteensä 511 tekstiviestiä ja näihin vastasi 108 opiskelijaa. Vähän päälle 20 on sitten toi vastausprosentti. Näistä, jotka vastasi, niin 45 opiskelijaa toivo jatkoyhteydenottoa puhelimitse ja 63 toivoi tekstaria. Osa opiskelijoista ohjattiin tosiaan opintoneuvontaan ja 38 opiskelijaa kävi tän yhteydenoton myötä opinto-ohjauksessa. Näissä tapaamisissa opinto-ohjaajat ja opiskelija käsitteli esimerkiksi voimavaroja, opiskelutaitoja, opintoihin paluuta, yliopistoyhteisöön kuulumista ja tämän tyyppisiä teemoja. Se, minkälaisen vastaanoton kontaktointi sai, niin tässä pilotissa me ei kerätty kirjallista palautetta kontaktoinnista, eli ei esimerkiksi lähetetty palautekyselyitä, joten tarkkaa tietoa meillä ei tästä ole, mutta nää kontaktointia toteuttaneet opinto-ohjaajat toi esille, että puheluissa ja ohjaustapaamisissa useampi opiskelija toi esille, että tuntu mukavalta, että kysyttiin kuulumisia ja että yhteydenotto toimi ikään kuin alkusysäyksenä oman tilanteen edistämiselle. Joukossa oli opojen mukaan myös muutama yhteydenotosta hämmentynyt, joilla ei ollut ohjaukseen tarvetta. Mutta tosiaan sitten nää, jotka eivät vastanneet viestiin tai valitsi tämän tekstiviestivaihtoehdon, niin heidän kokemuksista meillä ei ole tietoa. Mut ehkä just tästä jatkosta vielä sanon, että tätä tuen kohdentamistahan voi jatkossa tehdä koulutusohjelmatason toimintana rehtorin päätöksen perusteella ja tämmönen kohdennettu yhteydenotto vois toimia säännöllisesti käytettäväksi työkaluksi opiskelun ohjauksessa. Esimerkiksi sieltä koulutusohjelmasta henkilökunta vois halutessaan hyödyntää tätä yhteydenottotyön mallia vaikka siinä vuosittaisessa opintojen seurannassa ja ohjauksessa.

 

Eric: Niin eli tästä on saatu semmosta oppia, mitä voidaan myös tulevaisuudessa hyödyntää kun mietitään, miten tunnistetaan ja tuetaan sellasia opiskelijoita, joilla syystä tai toisesta voi opinnot olla jumissa. Hyvä. Yks semmonen asia, mitä on tässä isossa hankekokonaisuudessa tehty, on tämmönen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan eli HYY:n kanssa yhteistyössä tehty hyvinvointiaiheinen kilpailu opiskelijajärjestöille. Kerrotko Jasmin, minkälaisesta kilpailusta tässä oli kyse ja millaisia ehdotuksia hyvinvoinnin edistämiseksi järjestöiltä tuli?

 

Jasmin: No tässä oli tavoitteena koota yhteen ideoita, joiden avulla yhä useampi opiskelija uskaltautuisi ja myöskin innostuis lähtemään mukaan järjestöjen toimintaan. Kilpailussa me haettiin nimenomaan semmosii tapahtuma- tai toimintakonsepteja, jotka madaltaisi kynnystä osallistua ja tavoittais nekin opiskelijat, jotka yleensä ei osallistu opiskelijajärjestön toimintaan. Tässä arvioinnissa me painotettiin sitä, että se tapahtumaidea tai toimintaidea ois mahollisimman selkeesti kirjoitettu auki, et mitä siinä tapahtuu. Sit siinä ois perusteltu, että millä tavalla ja miksi se idea tekee osallistumisesta helppoa kaikille ja madaltaa osallistumisen kynnystä. Siinä oli myös tärkeetä perustella, et miten tämä konsepti lisää turvallisuuden tunnetta osallistumiselle. Nää oli ne meidän ydinjutut siinä kilpailussa ja tuli oikein hyviä ehdotuksia, aika monipuolisia ehdotuksia. Jos mä tässä kuvaan, neljä voittajaa valittiin, niin siellä tuli esimerkiksi tällaisia matalan kynnyksen tapahtumia kampuksella, esimerkiks leffailtoja tai peli-iltoja. Sit oli tämmönen messutapahtuma, jossa esitellään järjestön toimintaa vähän eri näkökulmista. Sit me saatiin tämmöinen leikkimielinen, ryhmämuotoinen Master Chef -kilpailuehdotus sinne, tämmönen konsepti. Sitten tuutorointia muistuttava apupyörätoiminta, jolla kans pyritään helpottamaan ja madaltamaan kynnystä lähteä mukaan toimintaan ja pääsee kanssa tutustumaan ihmisiin. Nämä oli kyllä hyvin monipuolisia ja kivasti saatiin ideoita kokoon. Toivon mukaan nyt tosissaan mahdollisimman moni lähtee mukaan ja innostuu ja uskaltautuu mukaan.

 

Eric: Pakko muistella vähän vanhoja, kun oon Turun yliopistossa opiskellut ja siellä oli tämmöinen vastaava kisa vuonna 2007. Olin sitten päättämässä siellä ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana hallituksen kanssa niitä palkintoja, niin muistaakseni Kemistit Ry:n kampanja oli, että älä ole labrahiippari. Ja kampanjan tavoitteena oli se, että käytävillä moikataan. Se oli mun mielestä hyvin selkeesti rajattu ja myös toteutettavissa oleva ja myöhemmin mitattava, mutta valitettavasti en tiedä, miten siinä silloin kävi. Mutta aika kivoja ideoita. Oliko sulla joku oma suosikki Jasmin? Vai onko voittajat jo julistettu?

 

Jasmin: On julistettu joo. Ehkä tässä, mitä kuvasinkin nää neljä voittajaa. En uskalla ehkä sanoa suosikkia. Musta oli kauheen kiva, että saatiin eri tyyppisiä ideoita, koska erilaiset ideat ja erilaiset konseptit taas toimii niin, että mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Se oli musta ehdottomasti plussaa.

 

Eric: Hyvin diplomaattinen ja Jasmin-tyyppinen vastaus. Kiitos Jasmin. Mennään eteenpäin ja puhutaan seuraavaks vähän viestinnästä. Meillä on viestinnän vahva tekijä meidän tiimissä, Sofia. Minkälainen rooli opiskelijaviestinnällä on ollu opiskelijoiden hyvinvoinnin tuen ja ohjauksen kehittämisessä?

 

Sofia: No lähetään tälleen hyvin suurella väitteellä. Koen, että opiskelijaviestinnällä on hyvinkin keskeinen osa tässä ohjauksen ja hyvinvoinnin palveluiden kehittämisessä, sillä opiskelijahan ohjautuu lähes poikkeuksetta palveluihin jonkin sortin viestinnän avulla. Opiskelija voi esimerkiks etsiä tietoa ohjesivuilta, saattaa huomata kivannäköisen tapahtuman infonäytöllä tai sähköpostilistalta, törmää sosiaalisessa mediassa johonkin hyvään käytännön vinkkiin, jonka ottaa osaksi opiskeluarkeaan. Eli voisi sanoa, että palveluihin ohjaudutaan aina tavalla tai toisella jonkin sortin viestinnän kautta. Ja kun tällä viestinnällä on tosi keskeinen rooli, niin totta kai sitä pohdittiin tässä hankkeen käynnistymisessä paljon, et miten me voidaan kehittää tätä opiskelijaviestintää ja projektin tuotoksia sitten ottaa osaksi opiskelijaviestintää. Alussa tunnistettiin se, että meillä yliopistolla opiskelija-viestintää ollaan tehty aika paljon palvelulähtöisesti. Kukin palveluntarjoaja kertoo omista palveluistaan yksittäin ja sitä tietoa tulee aivan älyttömästi opiskelijalle. Tällöin se tieto saattaa tuntua kovin pirstaleiselta opiskelijan mielessä ja hän ei välttämättä löydä sitä tarvitsemaansa tahoa. Tämän takia me lähettiin sitten siitä, että viestintään haluttiin vahvasti enemmän lisää opiskelijalähtöisyyttä ja kokoavaa otetta, joka auttaa opiskelijaa hahmottamaan sen palvelutarjonnan ja ohjautumaan oikean tahon luokse. No mitä tämä opiskelijalähtöisyys tarkoittaa. Se voi tarkoittaa hyvin montaa eri asiaa. Mä listaan tässä nyt muutaman esimerkin, mitä se voi tarkoittaa ja minkälaisii toimenpiteitä me ollaan tehty sen ympäriltä. Me tiedetään, että esimerkiksi opiskelijalähtöisyyttä on se, että me tarkastellaan sitä, mistä ja miten se tieto on saatavilla opiskelijalle. Kuten sanoin, niin aiemmin se tieto on voinu olla aika pirstaleista. Se on ollut useassa eri paikassa ja opiskelijalla on voinu olla vaikea löytää sieltä monen eri viestin keskeltä sen itselleen olennaisen, sen hänen tarpeeseensa vastaavan tahon tai palvelun. Tähän me ollaan sitten kehitetty tämmösiä niin sanottuja yhden luukun sivuja. Opiskelupalvelu, joka siis on tämmönen opiskelijan ykkössivusto. Esimerkiksi neuvontakompassi-niminen sivu auttaa opiskelijaa löytämään oikean avun hänen tilanteeseensa ja se sivu on rakennettu päinvastoin kuin usein sivut saatetaan rakentaa palveluntarjoajakohtaisesti, niin tämä sivu on rakennettu kokonaan opiskelijan tarpeista lähtien. Kuten Marikin tossa puhu näistä meidän yhtenäisistä kuvauksista, näistä ohjauksen ja neuvonnan palveluista, niin ne on myös tässä tärkeässä roolissa. Eli käytännön esimerkkien avulla me voidaan kuvata opiskelijalle, mikä palvelu on missäkin käytännön tilanteessa hänelle oikea paikka. Sen lisäksi toki on tärkeätä, että meillä on semmosta ohjauksellista sisältöä, joka sopii myös semmoseen omatoimiseen käyttöön. Eli ohjauksellista materiaalia voi olla löydettävissä myös opiskelijan omaan arkiseen käyttöön ilman, että hänen täytyisi hakeutua varsinaiseen ohjaukseen. Sen vuoksi meillä on erityisohjauksen tiimien kanssa rakennettu tämmöstä itseopiskelumateriaalin kokonaisuutta, joka tullaan kokonaisuudessaan julkasemaan ensi lukuvuoden alussa. Sen ajatuksena on koota yhteen tämmösiä hyvien käytänteiden ja ohjauksissakin käsiteltävien harjoitteiden työkalupakkia, joiden avulla opiskelija voi joko omatoimisesti tai ohjauksen rinnalla harjotella ja edistää omaa asiaansa. No sit kun me puhuttiin vielä siitä, että mitä se opiskelijalähtöisyys nyt sitten on, niin myös paljon sitä, että miten ja millä termeillä me puhutaan opiskelijoille asioista. Ensinnäkin on kysymys se, et onko se termistö yhtenäinen. Opiskelija voi hämmentyä, jos hän löytää samasta asiasta puhuttavan viidellä eri termillä ja sen vuoksi meillä on myös tässä ohjauksen ja neuvonnan käsitteistöä selkeytetty hankkeessa ja tullaan nyt sitte tuomaan näitä selkiytettyjä käsitteitä osaks meidän opiskelijaviestintää. Ja tietysti sit myös opettajien ja henkilökunnan tietosuuteen, jotta me puhutaan samaa kieltä kaikki keskenään. Sit on toki myös tärkeä miettiä, millä äänensävyllä me puhutaan opiskelijoille. Kannustetaanko me tukemaan sitä opiskelukykyä, halutaanko me alleviivata niitä haasteita. Just tää tämmönen positiivinen, opiskelukykyä ylläpitävä ote siinä viestinnässä, sillä on tosi tärkeä rooli. Toki sit opiskelijalähtöisyyttä on myös se, et me viestitään siellä, missä ne opiskelijat on. Me ollaan muun muassa käynnistetty syksyllä 2022 tämmönen Hyvä kysymys Instagram-sarja, jossa me vastataan opiskelijoiden usein kysyttyihin kysymyksiin. Vastauksia tässä sarjassa antaa opiskelijapalveluiden työntekijät ihan omilla kasvoillaan videomuotosesti. Tässä sarjassa me sit samalla myös esitellään, mitä kukin palveluntarjoaja tekee ja ohjataan opiskelijoita hyödyllisten sisältöjen pariin. Lisäksi meillä on valmisteilla myös tämmönen materiaalipankki opiskelijajärjestöille vähän myöhemmin vielä, josta opiskelijajärjestöjen edustajat voi poimia tämmösiä valmiita some-plansseja, tekstipohjia meidän ohjauksen ja hyvinvoinnin palveluista ja he voi julkaista niitä järjestönsä sosiaalisen median kanavissa. Tämä kokeilu pohjautuu meidän oletettuun näkemykseen siitä, että opiskelijat seuraa vähän tiiviimmin sitä oman lähiyhteisön eli tässä tapauksessa opiskelijajärjestön viestintää. Opiskelijalähtöisyyttä on totta kai myös se, että me tehdään sitä kokoavaa viestintää sillä lailla, että me hyödynnetään yhteistyötä. Nyt meillä myös tämän hankkeen siivittämänä ollaan tiivistetty erityisohjauksen henkilöstön välistä ja heiltä tulevaa, opiskelijoille suuntautuvaa viestintää. Eli ollaan perustettu tämmönen viestintäryhmä erityisohjauksen tekijöille, jossa yritetään kirkastaa näitä meidän viestejä ja vähän keskitetymmin ja suunnitellummin toteuttaa tätä viestintää opiskelijoiden suuntaan.

 

Eric: Meillähän on aika iso tämä organisaatio ja talo ja näitä kanavia kanavia on paljon. Sofia, kuinka vaikeeta on saada opiskelijalle viestittyä oikea-aikaisesti ja oikealla tavalla?

 

Sofia: Se on haasteellista johtuen siitä, että opiskelijoita on niin monenlaisia. Kuten me tiedetään, että tuen muotoja pitää olla monenlaisia, niin meillä pitää olla myös viestinnän muotoja monenlaisia. Ja sen vuoksi esimerkiks, ku Jasmin kerto tästä kontaktointityöstä, niin se on hyvä esimerkki siitä, että välillä kun opiskelija saattaa olla jo siinä tilanteessa, että hän on kokonaan vetäytynyt opiskelijayhteisöstä ja hän ei seuraa niitä yliopiston viestintäkanavia, niin tällaisissa tilanteissa esimerkiks meillä on hyvä olla vielä kohdennetumman viestinnän keinoja. Mutta monipuolista otetta se vaatii ja täytyy pohtia erilaisten opiskelijoiden tarpeita, kun me lähetään suunnittelemaan viestintää.

 

Eric: Näin se on. Me ollaan tässä nyt tehty tiiviisti pari vuotta duunia ja nyt sitten tässä jaksossa reflektoidaan nimenomaan tätä kulunutta vuotta, kun siitä kun viimeksi jaksoa tällä porukalla tehtiin. Tai itse asiassa aika paljon porukkakin on muuttunu siitä. Mitä te olette oppineet hankkeen aikana ja minkälaisia ajatuksia teillä on siitä, miten opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäs kehittää tulevaisuudessa? Ehkä me mennään tässä vähän samassa järjestyksessä kuin äsken, eli Mari saa alottaa.

 

Mari: Joo. No jos miettii, mitä on oppinut, niin ehkä se semmonen ymmärrys siitä, miten monimutkainen systeemi opiskelijahyvinvointi ja vaikka ohjaus kokonaisuutenakin on. Ne on tavallaan vahvistunut nyt tän tämän hankkeen aikana ainakin itselle ja jotenkin semmonen ajatus siitä, että me ei voida tavallaan laput silmillä kehittää vaan yhtä osaa siitä systeemistä, vaan pitää miettiä sitä kokonaisuutta. Jos me muutetaan jotain osasta siitä kokonaisuudesta, niin se heijastuu aina niihin muihin. Ehkä jotain samankaltaisuutta tässä kehittämistyössä on kuin vaikka terveydenhuollon kehittäminen. Siinäkin tavallaan täytyy aina miettiä, miten yhden osan muutos vaikuttaa muille tasoille. Mut ehkä siinä keittämisessä keskeistä on just se kokonaisuuden miettiminen ja sellanen tasapainon löytäminen eri toimintojen ja tahojen välillä. Ite näkisin tärkeänä, että me tarpeeks satsataan ihan siihen perustason ohjaukseen, että esimerkiksi koulutusohjelmassa ohjaus on toimivaa ja että viestintä toimii ja matalan kynnyksen tukea on riittävästi. Se sitten myös osaltaan vois vähentää painetta siihen tosi kohdennettuun tukeen, mitä sitten tarvitaan, jos on jo pitkään jatkuneita haasteita. Ehkä semmonen ennaltaehkäisy on tässä se avainsana.

 

Eric: Oliks sulla Mari ajatuksia erityisesti siitä, mihin tulevaisuudessa pitäs keskittyä tai onko joku nosto mieleen?

 

Mari: Kyl mä korostaisin just tätä perusohjauksen viestinnän toimivuutta. Tavallaan painopistettä vielä ehkä enemmän sinne yksilötuen sijaan. Totta kai sitä aina tarvitaan, mut meillä on tällä hetkellä aika tosi vahvasti painottunut sellaseen yksittäisten opiskelijan tapaamisiin ja kohtaamisiin meidän toiminta.

 

Eric: Enemmän ryhmä- ja kurssimuotoista juttua?

 

Mari: Just näin.

 

Eric: Emmi.

 

Emmi: Joo. Mä voisin oikeestaan, Mari tossa aika hyvin tyhjensi pankkia, mutta voin jatkaa sen verran, et mehän tiedetään ihan opiskelijakyselyistä, et ne asiat, jotka siellä opiskelijahyvinvointiin vaikuttaa, niin ne on siellä koulutusohjelmissa ja niillä kursseilla tapahtuvat asiat pääasiassa. Kun on mahdollisimman selkeät osaamiskuvaukset ja ei tavallaan sellaista kuormitusta samassa kohtaa hirvittävästi, vaikka useiden kurssien kohdalla yhtä aikaa, niin silloin jo suurimmalla osalla menee asiat tosi hyvin. Juurikin tää, että ihan siellä peruskurssilla tehtävät asiat on yks iso asia, joka opiskelijahyvinvointiin tietysti vaikuttaa. Mut mitä tässä on opittu, niin se, että myös tälläsessa isossa talossa se moniammatillinen yhteistyö on siis mahdollista ja se on kauhean hedelmällistä. Siinä huomataan helposti, että hei meidän ei tarvitse tehdä enää päällekkäisiä asioita. Tai kun me tehdään asioita yhdessä, niin me opitaan hirveesti toinen toisiltamme. Tai kun me viedään niitä palveluita sinne Pop upiksi tai kaikenlaiseks tälläseks, ollaan yhtäkkiä yllättäen jossain paikalla, tai toki siitä myös ilmoitellaan, että ollaan paikalla, erilaisia toimintamuotoja, niin sillä tavalla saadaan myös ehkä haaviin sellasia opiskelijoita, jotka ehkä muuten ajattelevat, että miksi ihmeessä nyt, enhän minä tarvitse uraohjausta tai enhän minä tarvitse opintojen ohjausta tai eihän mun tarvi opintopsykologille mennä. Sit tavallaan kun tehdään näkyväks niitä palveluita myös ihan konkreettisella toiminnalla, niin huomataan, että tästähän on ihan oikeasti hyötyä. Monesti siinä kohtaa, kun ei oo mikään sen isompi niin sanotusti hätä, niin sillä tavalla tietysti saadaan sitä ennaltaehkäisevyyttä tuotua. Ja yksi mun mielestä tosi tärkeä asia, joka tässä jo mainittiin, on, et ollaan kuvattu nämä ohjausmallit, et me tiedetään, mitkä on meidän tiimien tai ammattiryhmien tai toimintojen roolit siinä ohjauksessa ja meillä on yhteinen kieli. Se, kun meillä on yhteinen kieli ja yhä enemmän samanlaiset toimintatavat, osataan tosiaan ohjata myös toinen toisillemme, niin sitä helpompaa se opiskelijan ohjauskin tietysti on. Nää on tärkeitä asioita tällasessa isossa organisaatiossa.

 

Eric: Mitäs sanois Jasmin?

 

Jasmin: No hankkeessa on päästy tekee yhteistyötä eri ammattiryhmien, koulutusohjelmien kanssa. Sit toki HYY:n kanssa. Allekirjoitan kanssa, että on ollut tosi opettavaista. Se oma näkemys siitä, mitä kaikkea siellä ohjauksen ja hyvinvoinnin kentällä tapahtuu, on kyllä laajentunut ja syventynyt. Kyllähän ne koordinointitaidot on kehittyneet tässä, kun on projektityössä ollu ja etenkin tossa kontaktointipilotin koordinoimisroolissa. Ne on ollu kyllä tärkeitä juttuja ja ehkä just se, että miten tätä opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäisi jatkossa kehittää, niin meitä opintopsykologitiiminä työllistää paljon nää yksilölliset järjestelyt. Eli tarkotetaan yksilöllistä oppimisen tukea, jolla edistetään yhdenvertaista opiskelua. Opiskelijahan voi näitä tämmösiä yksilöllisiä järjestelyjä saada, jos hänellä on esimerkiksi fyysinen tai psyykkinen sairaus tai haitta, liikunta- tai aistivamma, lukemiseen tai kirjoittamiseen liittyvä ongelma tai jokin muu kognitiivinen vaikeus. Nää yksilölliset järjestelyt pohjaa yhdenvertaisuuslakiin ja meillä on oppilaitoksena velvollisuus tarjota kohtuullisia yksilöllisiä järjestelyjä. Meidän tiimissä Johanna Mikkonen ja Anu Lehtinen näistä tietää eniten, mutta kollegan Johannan kanssa just käytiin keskustelua aiheesta ennen podcastia ja pohdittiin just sitä, että tietoisuuden lisääminen näistä yksilöllisistä järjestelyistä on kyllä tosi tärkeetä, jotta opetushenkilökunta on tietoinen siitä, mistä on kyse, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Näillä on iso merkitys. Näillä järjestelyillä pyritään tasaamaan eroja opiskelijoiden lähtökohtien välillä, koska monilla opiskelijoilla voi olla jotain sairauksia, vammoja tai haittoja, joiden vuoksi he lähtee opintoihin ikään ku takamatkalta. Ja yksilöllisillä järjestelyillä pyritään tosiaan tasaamaan näitä eroja, jotta opiskelijat saavuttais samat osaamistavoitteet. Emmi tossa viittas siihen, mitä tapahtuu ihan siellä opetuksessa, niin se on kyl näin, että monilla pedagogisilla ratkaisuilla voidaan tukea opiskelijoiden oppimista ja hyvinvointia, ihan kaikkien. Sit erityisesti ne hyödyttää vielä niitä opiskelijoita, joilla on haasteita vaikka keskittymisen kanssa. Käytännön esimerkki, et jos vaikka luennolla kuunteleminen ja diojen lukeminen ja muistiinpanojen tekeminen samanaikaisesti, niin se on kognitiivisesti aika lailla mahdotonta. Jos ajatellaan, että yhtäjaksosesti ihminen jaksaa keskittyä kuuntelemaan puhetta semmosen 15-20 minuuttia kerrallaan, niin ilman luontaisia taukoja, ihan semmosii kunnon taukoja, niin tää on tosi haastavaa etenkin niille, joiden keskittyminen voi olla lyhytkestoisempaa. Mutta tää on semmonen iso teema, johon toki sit opintopsykologilta voi kysyä neuvoa, jos tästä tulee jotain kysyttävää. Tän teeman nostaisin esille.

 

Eric: Kiitos Jasmin. Sitten seuraavaksi pääsee reflektoimaan ja tulevaisuutta linjaamaan Sofia.

 

Sofia: Aika suuria vastuita annetaan täältä. Joo. Mä lähestyn tätä kysymystä ehkä vähän tälleen kissan ja sen hännän kautta. Kyllä mä oon tässä oppinu ja nähny sen ihan omin silmin ja oman työn kautta ja ehkä jotenkin vielä se on alleviivautunut itsellenikin tässä, että kuinka tärkeää on se, että opiskelijaviestintää koordinoidaan systemaattisesti ja kuinka tärkeetä on myös opettaa opiskelijat seuraamaan sitä viestintää. Tehdään siitä viestinnästä yksi osa meidän tuen muotoja. Eli opiskelija hahmottaa sen, että ensimmäisistä päivistä saakka meidän täytyy olla viestinnällisesti läsnä opiskelijoille ja viestinnän avulla me voidaan viitoittaa sitä, kenen puoleen se opiskelija voi kääntyä missäkin tilanteessa. Ehkä tää tämmönen tulevaisuuden näkemys on paljon sitä, mitä Mari tossa sano hyvin ennaltaehkäisevästä työstä ja siitä, miten meidän täytyy pitää meidän perusrakenteet kunnossa. Viestinnällä on tosi tärkeä rooli tässä ennaltaehkäisyssä. Eli tämmönen kokoava ja hyvin koordinoitu viestintä auttaa opiskelijaa löytämään itselleen oleelliset tiedot ja toivottavasti se viestintä myös pystyy olemaan silloin oikea-aikasta, jotta hän saa riittävän ajoissa tietää sen, mitä hän haluaa tietää, jottei tilanteet ehdi eskaloitua pahemmiksi. Mun mielestä on tosi tärkeetä, että me yliopistolla kaikki tiedostetaan se, että jokainen on viestiä. Ei ole vain viestinnän asiantuntijoita. Totta kai on myös tosi tärkeetä, että meitäkin on täällä tukemassa, mutta jokaisen täytyy ymmärtää se, et sillä viestinnällä on tosi tärkeä rooli opiskelijan kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa.

 

Eric: Kiitos Sofia. Jatkan tässä podcastin lyhythistoriaa, podcastin perinnettä ja vastaan myös itse tuotantokauden viimeisen jakson yhteen kysymykseen. Kyllä mä ite aattelen sillä tavalla, että me on opittu tässä tämä moniammatillisuuden voima. Se ei oo vaan tää meidän projektitiimi, jos on rautaset tekijät kaikille pelipaikoilla. Tosi siistiä tehä teidän kanssa tätä, tää on ollu tosi hieno kokemus. Mut ihan sieltä, puhutaan yliopiston johdosta, tiedekuntien johdosta, vaikka opetuksesta vastaavat varadekaanit, opintoasiainpäälliköt, koulutussuunnittelijat, opintoneuvojat, sit meidän huippuopot, uraohjaajat, opintopsykologit. Me ollaan lähetty, kaikki ammattiryhmät on lähteny tekee yhessä tätä. Koulutusohjelmajohtajat, ohjaavat opettajat. Tavallaan nähdään ja halutaan nähdä se opiskelijan kokonaisuus, mut myös tavallaan löytää se oma rooli, se oman paikka ja sit ne kaverit siitä vierestä. Ja ei niin, että tää ois aina helppoa tai että kaikki tapahtuis napsnaps näin, mut se voima ja motivaatio, mikä tässä yhteisössä on ollut nimenomaan opiskelijoiden tuen vahvistamiseen tän koronakriisin jälkeen. Tää on ollu musta tosi hieno nähä. Mä toivon, et se tästä hankkeesta jää. Kyl mä tosi paljon, nyt täytyy sanoa vielä erityisesti, et näitä opoja arvostan. Miten ne tuli niin nopeesti kuitenkin tähän palikkaan ja löysi tosi tärkeen roolin ja semmosen roolin, mitä ei ehkä tavallaan oo ollu aikasemmin. Opiskelijat tarvii sitä matalan kynnyksen ohjaustukee opiskeluprosesseihin, yksilöllisiin järjestelyihin, erityisjärjestelyihin ja opot on pystyny ottaa myös sitä taakkaa sieltä lähipalveluista. Multa erityisohjauspalvelulta ne on ollu tosi tärkeä osa tätä palikkaa. Todella toivon, että meillä opoja on myös tämän hankkeen päätyttyä.

 

Eric: Tällä porukalla me ollaan silleen monisanasia ja puhutaan paljon. Tämä jakso vois olla, jos tästä tehtäis director’s cut, niin se vois olla aika pitkäkin, mutta ehkä me ei nyt tehdä sitä tässä. Vika kysymys on aina ollu vieraille tää lukuvinkki, mut me nyt sovittiin tiimin kanssa, että mä vastaan siihen yksin tällä kertaa. Mun lukuvinkki on se, että lukekaa edes yksi niistä lukuvinkeistä, mitä tällä tuotantokaudella on tullut. Mä aattelin koota ne tonne Twitterin puoleen twiittiketjuun vaikka tossa sitten, kun tämä viimeinen jakso on julkaistu. Ja jos et ole lukenut Sanna Vehviläisen Ohjaustyön opasta, niin se kyllä kannattaa lukea. Se on edelleen semmonen. Siellä on muutama sellainen asia, mikä ohjauksen kehittämisessä on hirveen tärkeetä. Samalla lailla kuin ohjauskeskustelussa on tärkeetä aina määritellä, mikä on keskustelun kohde, niin se on myös silloin, kun ohjausta kehitetään. Mistä me puhutaan. Se on välillä vähän tylsää, määritellään käsitteitä ja rennosti kolmella kielellä niinku Helsingin yliopistossa tarvitsee tehdä, mut se on hirveen tärkeetä, että ihmiset löytää ja tunnistaa sen, mistä keskustellaan. Se on siinä hyvin, tulee siellä Sannan kirjassa. Sit tavallaan just ne metaforat, joilla me haetaan sitä, että miten yhdessä Yliopistossa sitä ohjaustyötä tehään. Ne on hirveän hyödyllisiä, suosittelen niihin tutustumaan, jos ei vielä Sannan klassikko oo tuttu. Tässä vaiheessa yritän olla tunteilematta ja vaan kiittää kaikkia vieraita, kiittää kaikkia kuulijoita tästä tuotantokaudesta. Niinku viimekin tuotantokauden päätteeksi sanoin, niin en tiedä jatkuuko. Tätä on tosi kiva tehä, mut se pitää aina arvioida, että mihin aika riittää ja onko vielä aiheita. Eli kuulijapalautetta otan mielellään tämänkin tuotantokauden päätyttyä vastaan ja funderaan sitä, tuleeko jatkoa ja jos, niin millä tavalla. Mutta ei muuta ku kiitos hei tiimi, kaikki te, kun tulitte vieraaksi.

 

Emmi: Kiitoksia, Eric.

 

Eric: Ja kiitos tosiaan vielä kuulijat ja vieraat tältä kaudelta. Palataan mahdollisesti asiaan. Moido.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 15. jakson vieraana ovat Antti Laitinen ja Pauliina Kupila.

Puhumme tässä jaksossa jatkuvasta oppimisesta ja jatkuvan oppimisen ohjauksen palveluiden kehittämisestä. Miten ohjaus liittyy jatkuvan oppimiseen ja sen mahdollisuuksien kehittämiseen? Mitä erityisiä ohjaustarpeita työikäisillä, jo aiemmin tutkinnon suorittaneilla, on verrattuna perustutkinto-opiskelijoihin? Minkälaisia haasteita ohjauksen kehittämiseen liittyy jatkuvan oppimisen näkökulmasta? Miten ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa, jotta se tukisi jatkuvaa oppimista nykyistä paremmin?

Antti Laitinen työskentelee jatkuvan oppimisen asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Laitinen taustaltaan opinto-ohjaaja ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja.

Pauliina Kupila työskentelee projektipäällikkönä opetus- ja kulttuuriministeriössä ja edistää edistän jatkuvan oppimisen digitaalisen palvelukokonaisuuden kehittämistä. Aiemmin hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa jatkuvan oppimisen koulutuspäällikkönä.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 31. ja toisen tuotantokauden 15. jakso.

Jakson aiheena on jatkuva oppinen ja ohjaus. Vieraina projektipäällikkö Pauliin Kupila opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja jatkuvan oppimisen asiantuntija Antti Laitinen Jyväskylän yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 21.4.2023. Jakson pituus 42 minuuttia.

Litterointimerkinnät

 

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Antti:	Vierailija 1, Antti Laitinen
Pauliina:	Vierailija 2, Pauliina Kupila
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 15:nnen jakson vieraina Antti Laitinen ja Pauliina Kupila. Antti Laitinen työskentelee jatkuvan oppimisen asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Laitinen on taustaltaan opinto-ohjaaja ja historia-yhteiskuntaopin opettaja. Pauliina Kupila työskentelee projektipäällikkönä opetus- ja kulttuuriministeriössä ja edistää jatkuvan oppimisen digitaalisen palvelukokonaisuuden kehittämistä. Aiemmin hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa jatkuvan oppimisen koulutuspäällikkönä. Tervetuloa vieraiksi.

 

Pauliina: Kiitos.

 

Antti: Kiitos paljon.

 

Eric: Puhutaan tänään Pauliinan ja Antin kanssa jatkuvasta oppimisesta ja jatkuvan oppimisen ohjauksen palveluiden kehittämisestä. Miten ohjaus liittyy jatkuvaan oppimiseen ja sen mahdollisuuksien kehittämiseen? Mitä erityisiä ohjaustarpeita työikäisillä jo aiemmin tutkinnon suorittaneilla on verrattuna esimerkiksi perustutkinto-opiskelijoihin? Millaisia haasteita ohjauksen kehittämiseen liittyy jatkuvan oppimisen näkökulmasta ja miten ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa, jotta se tukisi jatkuvaa oppimista nykyistä paremmin. Aloitetaan siitä, että tän jakson aihe valikoitui kuulijapalautteen perusteella. Toinen vieraista, Antti Laitinen, ehdotti tätä aihetta twitterissä ensimmäisen tuotantokauden jälkeen, kun kysyin palautetta podcastista ja ideoita jatkoon. Miksi ehdotit tätä aihetta, Antti?

 

Antti: Joo, ensinnäkin kiitos tosi paljon siitä, että kutsuit keskustelemaan tästä tärkeästä aiheesta ja oon tosi suurella mielenkiinnolla seurannut tätä tosi mielenkiintoista podcastia, missä yliopiston ohjausta monelta kantilta on käsitelty. Toki sitten, kun tämä tuli vastaa, niin ajattelin, että mikseipä linkittäisi tätä omaakin työkenttää, eli jatkuvaa oppimista ja kysyisi, että miten ohjaus yliopistoissa kytkeytyy jatkuvan oppimisen teemaan elikkä tähän työuran aikaiseen osaamisen kehittämiseen, mikä koskettaa meitä ihan kaikkia. Oon ehkä pikkasen nähny omankin työn kautta sitä asetelmaa, että vaikka meillä ohjausta yliopistossa kehitetään voimakkaasti tällä hetkellä ja kannetaan huolta siitä, miten valmistuvat työllistyy, niin se semmonen systemaattinen kasvattaminen ja ohjaus siihen osaamisen kehittämiseen läpi elämän, niin tietyllä tavalla mä näen sen ehkä koko koulutusjärjestelmän yhteisenä vastuuna ja toivoisin, että yliopisto-ohjauksessa pystyttäs jo varhaisessa vaiheessa kannustamaan meitä kaikkia kehittää itseämme läpi elämän, koska eihän me koskaan tulla valmiiksi. Jatkuva oppiminen käsitteenä on ehkä vähän tämmöstä hallinnollista jargonia ja ehkä vähän raskaaltakin kuulostava käsite, mut mä ite jotenkin toivoisin, että tämä nähtäis semmoisena ehkä positiivisena ja huojentavanakin ilmiönä. Meidän ei tarvitse olla valmiita, kun me saadaan ne maisterin paperit, vaan ihan aidosti meillä tulisi olla joustavia oppimisen mahdollisuuksia myös läpi elämän. Itse ainakin idealistisesti uskon siihen, et Suomi vois olla joustavan oppimisen ihan mallimaa, mitä se monessa asiassa jo pitkälti onkin, mutta paljon enempäänkin pystytään.

 

Eric: Parempaan pystyttäisiin. Kiitos, kun ehdotit aihetta. Tässä on tämmösen suomalaisen työelämän Best Practice, että jos joku ehdottaa aihetta, niin pääsee itse sitä toteuttamaan.

 

Pauliina: Meinasin just sanoa, että nakki napsahti niin sanotusti.

 

Eric: Tosi hienoa, että Antti tulit Jyväskylästä asti jaksoa tekemään. Spesifi kysymys myös Pauliinalle. Työskentelet tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriössä jatkuvan oppimisen digitaalisen palvelukokonaisuuden kehittämiseksi. Siinä on monta isoa sanaa. Kerro vähän Pauliina, mistä tässä työssä on kyse ja mitä on nyt syntymässä?

 

Pauliina: Joo, kiitos ja kiitos heti alkuun, että pääsin tähän podcastiin Antin kanssa keskustelemaan näistä asioista. Jatkuvan oppimisen digitaalisessa palvelukokonaisuudessa on kyse siitä, että yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö tehdään tämmöstä hanketta, jonka ydintavoitteena on rakentaa palveluja tukemaan sitä yksilöiden koulutus- ja uravalintoja sillä tavalla, että osaamisen ylläpito kasvaa ja kehittyy koko työuran tai koko elämän ajan. Eli vähän niinku mihin Antti tuossa viittasi, että ku ei me olla valmiita milloinkaan. Tavallaan on sitten mahdollista vaihtaa suuntaa tai kouluttautua uudelle uralle tai muuta. Se, mitä tällä digitaalisella palvelukokonaisuudella myös haetaan on sitä, että ylipäätänsä saadaan se työn ja koulutuksen kysyntä kohtaamaan paremmin. Elikkä saatais tuotettua tietoa ja dataa eri toimijoille kentällä. Esimerkiks koulutuksen tarjoajille, että minkälaista koulutusta siellä työelämässä tarvitaan tai oman työllistymisen lisäksi.

 

Eric: Näistä olemassa olevista palveluista, työmarkkinatorista ja näistä, niin tavallaan tämän päälle tai tän lisäks tulee tämmönen uusi kokonaisuus?

 

Pauliina: Joo, elikkä tässä taustavarantoina on siis työmarkkinatori ja opintopolku. Elikkä rakennetaan sellasta näiden palveluiden yhdistävää uutta kokonaisuutta siihen päälle, et jatkossa olis mahdollista saada samasta palvelusta tai samasta käyttöliittymästä näitä. Oli se sitten koulutuskysyntää tai koulutustarjontaa, jota etsit taikka sit se sun oma osaaminen kaipaa uusia työmahdollisuuksia tai muuta, niin ne on mahdollista sit kohtauttaa siinä samassa näkymässä.

 

Eric: Milloin tästä tulee valmis palvelu tai semmoinen palvelu, että sitä pääsee vaikka tämän podcastin kuulijat kokeilemaan?

 

Pauliina: No sanotaanko, että muutama vuosi tässä menee joka tapauksessa. Isosta kokonaisuudesta on kysymys ja ict-kehitystä tarvitaan. Muutama vuosi pitää vielä odottaa. Ei tarvitse pyöritellä peukalojaan, mutta kuitenkin ennen kuin päästään käyttämään.

 

Eric: Kyllä. Isosta jutusta on kyse. No, halusin tän vähän tavallaan taustoittaa, koska tämä hyvin paljon myös liittyy siihen, mistä tänään keskustellaan ja oli itelläkin mahdollisuus nyt tähän vähän tarkemmin tutustua, mistä Pauliina puhu. Mut mennään tähän ohjaukseen ja jatkuvan oppimisen yhteyteen. Miten ohjaus liittyy jatkuvaan oppimiseen ja minkälainen rooli ohjauksella on jatkuvan oppimisen mahdollisuuksien kehittämisessä? Pauliina saat alottaa.

 

Pauliina: Mä lähestyn tätä ehkä sitä kautta, että jatkuva oppija… Ensinnäkin me ollaan hirveen erilaisia, kun puhutaan jatkuvista oppijoista. Meitä on eri-ikäisiä, eri taustoista tulevia ihmisiä ja jokainen tavallaan tarvitsee sellasta uudenlaista tukea nykymaailmassa siihen osaamisen tunnistamiseen ja siihen, että millä tavalla sitä oman osaamisen ja siihen liittyviä kehitystarpeita esimerkiks koulutuksen kautta siihen vois saada jotain lisää. Sen tyyppistä tavallaan ohjausta. Meillä ohjausta järjestetään koulutusorganisaatioissa taikka sitten työvoimatoimistoissa tai työvoimahallinnon palveluissa, mut meillä ei ole sellasta yhtenäistä kokonaisuutena katsovaa palvelua, et me voitais samaa palvelua tarjota ei-organisaatiokeskeisesti vaan kokonaisvaltaisesti. Elikkä esimerkiksi nyt, kun me ollaan täällä yliopiston tiloissa, niin täällähän palvellaan yliopisto-opiskelijoita, mutta tosta kadulta kun kävelee joku, niin miten me voitais sitä jatkuvaa oppijaa auttaa niissä omissa osaamisen kehittämisen haasteissa. Tavallaan se, mitä mä näin, et meidän pitäis päästä sellaseen yhteiseen ratkaisuun. Yhteisesti tuotettais, kunnat, korkeakoulut, muut oppilaitokset, työvoimahallinto, et me rakennettais yhteiset jatkuvan oppimisen palvelut. Käsittääkseni noissa OECD:n raporteissa, mistä tässä on käyty tätä keskustelua, niin siellä myös nostetaan juuri tämä haasteeks, että ohjaus pirstaloituu niin sanotusti.

 

Eric: Antti, minkälaisia ajatuksia?

 

Antti: Joo. Tossa elinikäisen ohjauksen strategiassakin todetaan kehittämistarpeissa nimenomaan työikäisen väestön, aikuisväestön, ohjauspalveluitten kehittäminen. Ehkä siitä kannan vähän huolta, että herkästihän kun me puhutaan tästä teemasta, niin lähdetään kehitteleen tietynlaisia akuutteja palveluita, mutta mä ehkä sen lisäks… Toki me tarvitaan erilaisia aikuisille työikäisille suunnattuja ohjauspalveluita, mut vielä enemmän me tarvittais semmoista kulttuurin muutosta. Sitä, että tietyllä tavalla meistä kukin kasvais semmoseen ajattelumalliin, että osaamisen kehittäminen on iloinen asia ja siihen kannattaa panostaa ja näin edespäin. Siinä mä näkisin, et meillä on vielä aika paljon tekemistä, että miten tietyllä tavalla just jo edeltävien koulutusvaiheiden aikana ohjataan ja valmistetaan siihen turbulenttiin työelämään, minkä keskellä meistä kukin joutuu elämään. Nää digiohjauksen asiat, mistä tuossa viitattiin, on tietysti älyttömän tärkeetä sit kun me puhutaan aikuisväestöstä ja erilaisista elämäntilanteista. Monesti kiireisestä arjesta ja muusta. On jotenkin hirvittävän tärkeätä, että aikuisten ja työikäisen väestön ohjauspalvelut olisi jotenkin erittäin joustavasti ja ketterästi saatavilla ja sen takia digitaalinen tuki on ihan todella tärkeää tässä suhteessa. Ja niinku Pauliina hyvin sanoi, niin tosissaan jatkuva oppiminen on niin laaja ilmiö ja se työikäinen väestö pitää niin erilaisia elämäntilanteita sisällään, että se on valtavan laaja kysymys, mut tietysti ideaalitilanteessa sellaista ohjausta tulisi pystyä tarjoamaan, joka eri elämäntilanteissa olevia auttas eteenpäin. Ei tehdä semmosta vastakkainasettelua nuorison taikka työikäisen väestön kesken, vaan pyritään rakentaa semmosta kokonaista ohjauksen polkua elinikäisen ohjauksen strategian hengessä. Se ois hyvin tärkeetä.

 

Eric: Tietysti ohjauspalvelut, niinku tässä molemmat teistä viittasi, niin ne rahoitukset ja mekanismit, jotka siellä on taustalla, on sidottu tietynlaiseen toimintaympäristöön tai henkilön statukseen. Onko hän työtön, onko hän työllinen, onko hänellä tutkintoon johtavaan koulutukseen oikeus, joku muu tutkinto tai avoin opiskelu tai mikä tahansa. Ne määrittää ne statukset pääsyä ja oikeutta ohjaukseen ja tämmöseen kansalaisuuteen tai tässä maassa asumiseen perustuvia oikeuksia palveluun ei ole tällä hetkellä.

 

Antti: Joo, näin se varmasti on ja toi osaltaan haastaa. Se on varmaan elinikäisen ohjauksen strategiankin visiot. Se on haastava kysymys tosiaan, että miten… Ohjaus ei oo sinänsä mikään kansalaisoikeus, mutta se ehkä voisi tietyllä tavalla parhaassa tapauksessa olla. Mutta tosissaan se kulloinenkin viiteryhmä ja status ohjaa sitä tämänhetkistä mahdollisuutta päästä palveluiden piiriin.

 

Pauliina: Mut eikös siinä tavallaan niinkin yksinkertaisella ratkaisulla se, että ollaan saman katon alla? Järjestetään, et siellä on nää eri, on oppilaitokset ja työvoimahallinto. Tulee nää eri käyttäjäryhmät sitä kautta, tai ne statukset. Tavallaan se, mitä mä joskus oon visioinut, että me pystyttäis tuottamaan jatkuvan oppijan ohjauspalveluita sillä tavalla, että me olemassa olevat toimijat vaan tiedettäis paremmin toistemme tekemisistä ja siitä, et me ollaan saman katon alla fyysisestikin. Vaikka että sä tuut yhdestä ovesta sisään ihan fyysisestikin tässä tapauksessa ja sitten siellä tavallaan sua autetaan siihen, että mikä se sun ongelma on. Tavallaan kenen sektorille se kuuluu, niin sillä ei oo merkitystä, mutta sen saa tavallaan sieltä saman katon alta sen tuen siihen omaan ongelmaan.

 

Eric: Ja tietysti alle 30-vuotiaiden osalta tämä tavallaan on tehtykin sit ohjaamoissa. Mutta siinäkin sitten tavallaan se parasta ennen tulee sieltä iän kautta eli siinäkin tavallaan se oikeus on sidottu johonkin asiaan. No jos puhutaan nyt erityisesti työikäisistä ja jo aiemmin tutkinnon suorittaneista henkilöistä, niin millaisia ohjaustarpeita heillä on erityisesti verrattuna vaikka perustutkinto-opiskelijoille? Jos Antti aloittaa tällä kertaa vastaan.

 

Antti: No tietysti elämäntilanteita voi olla hyvin monenlaisia. Yhtäältä voi olla jotain hyvinkin akuuttia oman osaamisen kehittämiseen liittyen työelämässä tai sit jotakin hyvinkin isoja elämänvalinnan suunnanmuutoksia, mitä halutaan joko ulkoisten olosuhteitten johdosta tai ihan muuten ottaa. Kyl mä näkisin, et tää on ehkä vieläkin vaativampi kenttä tää aikuisten ohjaus. Ehkä moninaisempi kenttä tietyllä tavalla. Se asettaa myös haasteita siihen ohjauspalveluitten toteuttamiseen. Senkin takia se on haastavaa, että tietyllä tavalla, jos… Toki kaikki ihmiset ovat yksilöitä, mutta ehkä nuorisolla se valintojen avaruus on sit tietyllä tavalla jotenkin selkeämpi. Aikuiselämässä ne tilanteet saattaa olla vielä moninaisempia, kun on sitä elämänhistoriaa kertynyt. Haastava kohderyhmä sikäli tämä työikäinen väestö ja varmaan senkin takia asettaa haasteita sille, miten niitä ohjauspalveluita voisi toteuttaa.

 

Pauliina: Joo. Antti sano hyvin. Ehkä mä lisäisin tohon vielä sellasen, että kyllä meillä jokaisella, mullakin on tavallaan haasteita sanottaa sitä omaa osaamista ja se tavallaan nousee ehkä tässä nykypäivässä se, että pitäis kauheen hyvin tunnistaan se oma osaaminen, ku sä haet työpaikkaa tai haluat todentaa oman osaamisen vaikka johonkin, joka ei ole formaalissa koulutuksessa saatua. Tavallaan sellaisen tuen ja ohjauksen saaminen sellaseen, et minkälaisilla työkaluilla sitä voi lähtee purkamaan, et mitä mä oikeasti osaan. Mitä mä oon formaalissa koulutuksessa, mitä mä oon siellä kaiken näköisessä järjestötoiminnassa, mitä mä vapaa-aikana teen, mitä kotiäiti, minkälaisia taitoja siinä kotiäitiydessä kasvaa. Tavallaan se, mitä tässä jatkuvan oppimisen digitaalisessa palvelukokonaisuudessa, niin siinä meillä on ajatuksena, että sitä kautta myös tällaset osaamisen kartuttamisen työkalut tulis käyttöön. Olis erilaisia välineitä myös digitaalisesti sen oman osaamisen tunnistamiseen.

 

Antti: Jos saa tähän kommentoida, niin tää on tosi tärkeä teema tää oman osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen. Ehkä siinä semmonen haaste on just tämä osaamisperusteisuuden edistäminen. Sitähän pitäis koko koulutusjärjestelmässä kehittää ja kehitetäänkin tällä hetkellä kovasti, mutta se pitäis vielä vahvemmin ottaa kaiken opiskelun rakenteisiin ja arviointiin ja muuhun mukaan, että johdonmukaisesti se koulutus lähtis osaamisen kuvauksista ja osaamistavoitteista ja ihmiset oppis ymmärtämään sen, että mitä osaamista se koulutus tuottaa. Koulutushan tuottaa valtavasti osaamista. Herkästi me ajatellaan jotain arvosanoja tai pisteitä tai perinteisiä kokeita tai muuta, mutta olennaista olisi juurikin se, että tehtäis sitä semmosta reflektointia koko opintohistorian ajan. Mitä osaamista meillä on ja pyrittäisiin kehittää ja hakee sellaista osaamista, mitä meiltä puuttuu. Siinä on varmaan semmoinen yhteinen koko koulutusjärjestelmän kehittämisen paikka, missä paljon hyvää tapahtuu, mutta voisi tapahtua vielä enemmän.

 

Eric: Niin ja tässä on tietysti tavallaan, jos ajatellaan työikäistä väestöä sukupolvina tai vuosirenkaina, niin ihan erilailla nyt jo esimerkiks varhaiskasvatuksessa sanotetaan omia tuntemuksia ja omaa osaamista, mikä kiinnostaa, mikä motivoi, kuin esimerkiks tän pöydän ääressä tällä hetkellä koulunsa käyneillä. Mut tietysti on myös niin tutkimusten mukaan, et kun puhutaan jatkuvasta oppimisesta, niin se tietyllä tavalla kasautuu. Eli sellaiset korkeasti koulutetut ja erityisesti korkeasti koulutetut naiset on aika hyviä käyttämään näitä palveluita. Siellä voi osin myös liittyy se, että tämmöset urasuunnittelutaidot tai reflektiotaidot, osaamisen sanoittamisen taidot on jo kehittyneet. Tavallaan osaa operoida ja pelata tätä täällä koulutusmarkkinoilla.

 

Pauliina: Tätä peliä.

 

Eric: Niin. Ja löytää niitä resursseja ja voimavaroja myös. Minkälaisia haasteita ohjauksen kehittämiseen liittyy nimenomaan jatkuvan oppimisen näkökulmasta? Pauliina.

 

Pauliina: Itse en oo ohjauksen arkityötä tehnyt. Lähinnä lähestyn tätä teemaa sitä kautta, että millä tavalla… Kyl mä näen, et se suurin haaste on siinä, et miten niitä palveluja löydetään ja niitä saavutetaan. Meillä on valtavasti toimijoita kentällä, mut se, että löydetäänkö siinä omassa pattitilanteessa sitten se toimija siitä läheltä vai jäädäänkö sen oman ongelman alle eikä päästä siitä välttämättä sit, jos ei ole näitä hyviä taitoja, mihin äsken viittasit, niinkun joillakin meillä on. Tossa aikasemmassa vastauksessa vähän visioin sitä, että olis saman katon alla. Olis koulutuksen tarjoajat, olis kunnat, TE-palvelut, eri oppilaitokset, kaikki sidosryhmät. Tavallaan alle 30-vuotiaitten ohjaamot, mut ne oiskin kaikille. Kyllä mä näkisin, että se ois se haaste, et meiän pitäis ratkaista se, että ne löydetään. Monesti tehdään hankkeita ja siinä perustetaan erilaisia, et kehitetään ja sit hankekauden jälkeen osa jää ehkä eloon ja osa hiipuu pois, mut niissä tuotetaan paljon kaikkea hyvää. Millä tavalla saadaan kaikki se, mitä on tehty, oikeasti kaikkien käyttöön. Se on ehkä se suurin haaste.

 

Eric: Antti.

 

Antti: Mä ehkä katsoisin sinne työpaikkojen suuntaan myös. Monestihan tästä jatkuvasta oppimisesta tulee yksilölle semmoinen ylimääräinen taakka vielä, että vielä työn ohessa kouluttaudut nyt ja pidät huolta ikään kuin työmarkkina- kyvykkyydestäsi. Tän pitäis olla työpaikkojen ydinprosessi, jota johdetaan. Ja se ikään ku lähin ohjauspalvelu periaatteessa pitäis löytyä sieltä työpaikoilta. Varsinkin isommat työnantajat, kenellä on resursseja, niin heidän pitäis jatkuvasti tukea ja pitää huolta kaikista kallisarvoisimman pääoman elikkä ihmisten osaamisesta ja tästä puolesta. Ne on monesti aika lähellä ne isoimmat haasteet tietyllä tavalla, mitkä rajoittaa. Paljon kuulee sitten sitä puhetta, et edelläkävijä työorganisaatiot panostaa nimenomaan siihen inhimilliseen pääomaan ja kehittää henkilöstöä, mutta valitettavan vähän, ainakaan itse, vielä meidän yleisessä keskustelussa törmää tällaisiin puheenvuoroihin. Siinä missä meillä on jotain esimerkillisiä työpaikkoja, mitkä vaikka panostaa henkilöstön fyysiseen tai muuhun hyvinvointiin, niin meillä pitäisi isosti näkyä yhteiskunnassa sellaset työpaikat, missä panostetaan työntekijöiden ja henkilöstön inhimilliseen pääomaan ja jossa koulutus on johdettu ja tuettu prosessi. Ja sitten kaikki me koulutuksen järjestäjät, meidän tulisi järjestää se koulutus ja niinku Pauliina sanoi, sen pitäisi olla helposti löydettävissä ja kaikkien saatavilla siten, että vaikka yritysten HR:t ja muut helposti sen relevantin tarjonnan löytää ja pystyy myös sitä koulutustarjontaa integroimaan siihen työn arkeen, että päästäis pois siitä semmosta työpaikka versus koulunpenkillä tapahtuva oppiminen, et aidosti se koulutustarjonta ja uudistuminen tulis sinne työprosesseihin mukaan. Esimerkiksi meidän korkeakoulujen tarjontahan kehittyy tähän suuntaan nyt tällä hetkellä kovaa vauhtia. Pyritään joustavaa koulutustarjontaa pieninä paketteina tarjoamaan sillä tavalla, että se aidosti ois sinne työarkeen hyödynnettävissä. Nää ehkä keskeisimpinä haasteina tässä nostaisin.

 

Eric: Tuli mieleen silloin, kun olin joitakin vuosia… Siitä on vuosia kauan, kun olin uraa (-) [21:29] puheenjohtaja, mut siinä roolissa meillä oli yhden yrityksen kanssa tämmönen vähän niinku yhteiskehittämispäivä, jossa sitä heidän omaa In House -uraohjaus ja uravalmennusjuttua kehitettiin ja pohdittiin. Se oli kyllä silmiä avaavaa. Ei oo hirveen yleistä, että tavallaan… Aika usein, jos me ajatellaan työnantajien kustantamia uraohjausprosesseja, niin ne on (–). Sit kun on YT:t, on joku muutostilanne, tuetaan. Se on tietysti eettistä ja vastuullista, et sit jos on näitä irtisanomisia, et sit kannetaan huolta niistä entisistä työntekijöistä ja autetaan eteenpäin. Se on sinänsä arvokasta. Mut se, että tämmöset aurinkoisen päivän, hyvän päivän tai arkipäivän urakehittymistä ja miten sitä tuetaan, niin se on varmaan aika monessa organisaatiossa tavalla tai toisella… Ne sano, että sitä ei tehdä, mut missä määrin sitä tehdään. Taidettiin molemmat Antin kanssa huomata sama twiitti tosta tilastokeskuksen tilastot siitä, et koulutuspäivät on siis laskussa. Et miten tavallaan firmat ja työnantajat ostaa ja työntekijät käy tämmöisessä formaalissa koulutuksessa. Itse asiassa on aika voimakkaastikin laskenu ne määrät. Missä määrin se on koronaharhaa, missä määrin se on muuta. Tää on tietysti myös vähän semmonen, et missä määrin me oikeasti sitten investoidaan. Luin Harvard Business Reviewn yhen artikkelin, jossa rohkaistiin näkemään henkilöstö samalla lailla kuin urheilujoukkueessa ajatellaan, et niillä on jälleenmyyntiarvo tavallaan. Se, kuinka hyvin työntekijä on kehittyny, niin siitä pitäis nähä, et sil ois pääoma-arvo. Se on aika radikaali ajatus enkä mä tiedä, kuinka hyvin sitä… En minäkään hahmota, mitä se tarkottas, mut aika useinhan me nähdään osaamiseen tehtävät panostukset menoina.

 

Pauliina: Se on ihan totta ja mietitään työnantajan näkökulmasta, et jos sä panostat kovasti jonkun yksilön osaamisen kehittymiseen, niin onhan siinä myös aina se riski, et se kattoo, että hänelle on käyttöä muualla. Niinku aina on tämmönen tilanne. Oikeasti aika hyvä toi urheilujoukkueversio, viittaus siitä, että joku Lauri Markkanen, niin se kasvattaa arvoa aika hyvin ja kasvattaako se arvoa siinä, kun se istuu penkillä. En tiedä.

 

Eric: Niin, kyllä.

 

Antti: Ja siihen liittyy tietysti aina sitten se koulutuksen ikuinen… Ikään ku dilemma ja haaste on se, että miten näytetään se hyöty, mitä joku koulutus tuottaa. Se on valtavan vaikea asia näyttää toteen. Puhuttiinpa tutkinnoista taikka tutkintoa pienemmistä kokonaisuuksista, mutta ite ainakin ihan arkikokemuksenkin nojalla ajattelen, että jos on ollut mukana jossain korkealaatuisessa koulutuksessa, niin kyllä sen jokainen yksilö omalta osaltaan tietää, milloin… Et se hyvä koulutus jättää jäljen. Vastaavasti toki heikompilaatuinenkin sitten pahassa, mutta meidän pitäisi pystyä rakentaa niitä uuden oppimisen paikkoja sinne työarkeen entistä enemmän. Tietysti itse oon nyt korkeakoulujen tai yliopiston edustaja tässä tapauksessa, niin kyl mä ajattelen niin, että ois jotenkin tavattoman hienoa, että kun meillä tutkitaan eri tieteenaloilla asioita ja kuljetaan siellä ihan kehityksen etulinjassa ja meillä on huippututkimusta, et sen tutkimuksen keskittymien ympärille syntyis sitten myös semmosta koulutustarjontaa, joka ikään kuin olisi osaltaan uudistamassa sitä ympäröivää yhteiskuntaa, työelämää ja työpaikkoja. Sanoisin jopa, että on hirvittävän tärkeetä, että korkeakoulut ja tutkimuslaitokset on tässä jatkuvassa oppimisessa vahvasti mukana. Toki siellä on monenlaisia koulutuksen tarjoajia ja pitää ollakin, mutta on hyvin tärkeetä, et se tutkimus ei elä omaa elämäänsä vaan se välittää vaikutuksensa myös koulutuksen kautta.

 

Eric: Kyllä. Ja kyllähän näitä koko ajan fragmentaarisesti, vaikka en itse oo siis jatkuvan oppimisen äärellä yhtään samanlailla kuin tässä vieraat, mut aina fragmentaarisesti kuulee tätä, että vaikka tietyn alan opettajat huutaen haluaa täydennyskoulutusta sille omalle alalle, jotta pystyy sitä uusinta tutkimusta ymmärtää. Ja tavallaan paradigman muutoksia, mitä tieteessä tapahtuu, niin pystyy sitten suoraan vaikka lukiossa sitä välittämään. Kyllä musta tuntuu, et aika monet hahmottaa sen jatkuvan oppimisen merkityksen ja arvon tässä ajassa. Tässä on paljon positiivista tapahtunu 10 vuoden aikana.

 

Pauliina: Niin, ja onhan paljon professioita tavallaan, jossa on sisäänrakennettu se, että on pakko ylläpitää sitä osaamista. Mut sit meillä on paljon ammatteja, joissa voidaan mennä pidemmän aikaa samalla osaamisella. Mut ehkä ne tavallaan täs nykymenossa lähtee vähenemään. Kyllä tää osaamisen kehittäminen ja ylläpitäminen koskee meitä kaikkia.

 

Eric: Kyllä.

 

Antti: Ja jos saan tähän sanoa vielä. Tuossa kun mainittiin opetusalan täydennyskoulutus, niin tässä on ehkä vähän semmoinen suutarin lapsella ei ole kenkiä -asetelma. Itse ainakin voin olla jäävi sanomaan, mut ajattelen, et kuitenkin koulutusalan toimijat ja opettajat on hirvittävän tärkeä ammattilaisryhmä meidän tulevaisuuden tekemisen kannalta ja siinä, miten ihmisiä kasvatetaan elinikäiseen oppimiseen. Sit jos meidän opettajien täydennyskoulutus ei oo… Siinä varmasti on kehitettävää, sanotaanko näin, niin on vaikea ikään kuin odottaa, että kovin laajassa mitassa heidänkään arjessa välttämättä tämmöstä jatkuvan oppimisen ajatusten mahdollisuutta isosti pidettäs esillä. Ois hirvittävän tärkeätä, että eri aloilla ja myös julkisella puolella, missä pystytään kuitenkin tuohon täydennyskoulutukseen panostaa, jos tahtotilaa riittää, niin ois aitoa rakennetta ja tekemistä esimerkiksi opettajien täydennyskoulutuksessa, jotta on ehkä helpompi heidänkin pitää tätä samaa ajatusta. Olivat minkä alan opettajia hyvänsä, niin sit siinä omassa työarjessa. Tää olis hyvin tärkeätä, että nämä tämmöset perusrakenteet ois kunnossa.

 

Eric: Aivan. Tässä puhutaan tämmösen ajattelun ja kulttuurin kehittämisestä. Se liittyy tietysti tämmöseen professioihin, erilaisiin koulutus-, tieteenala- ja ammatti-identiteetteihin, et miten ne kehittyy. Sit se liittyy tietysti siihen, miten koulutuksen tarjoajat reagoi. Sit on nämä rakenteet, isot linjat, mitä ministeriössä mietitään. Isot kansalliset palvelut ja hankkeet. Lopulta sit kuitenkin vielä mennään siihen yksilö… Onko motivaatiota, näkeekö arvoa, näkeekö merkitystä, onko ehkä sitä osaamista ja voimavaraa tarttuu myös näihin mahdollisuuksiin ja muuta. Kyl tässä on iso juttu.

 

Pauliina: Joo, kyllä me loppupelissä aina käännytään siihen yksilöön. Kyllä sitä itse kukin pohtii aina siinä omassa arjessaan, että kuinka paljon itsellä on aikaa ja motivaatiota työpäivän jälkeen vielä lähtee jotain asiaa luentosaleihin tai verkon yli opiskelemaan.

 

Eric: Tai viikonloppuja käyttämään.

 

Pauliina: Tai viikonloppuja käyttämään.

 

Eric: No, ei niin etteikö isoa pensseliä olisi jo käytetty, mutta mennään ison pensselin kysymykseen. Eli miten tätä ohjausta pitäis tulevaisuudessa kehittää, jotta se tukisi jatkuvaa oppimista nykyistä paremmin? Antti, saat aloittaa.

 

Antti: Tässä ehkä vähän toistan sitä, mitä sanoin, että sitä pitäis tehdä johdonmukaisesti ja varhain. Ohjausta ikään kuin jatkuvaan oppimiseen tai elinikäiseen oppimiseen pitäis pitää johdonmukaisesti esille jo pienestä pitäen, niinku toivottavasti sitä jo paljon tehdäänkin, mutta vielä vahvemmin. Ja ehkä just se ajattelu, että se ohjaustyö kuuluu aika laajallekin joukolle. Esimerkiksi jos ajattelee oppilaitoksia, niin perinteisestihän se on ollut opinto-ohjaajien työ, mut mä itse toivoisin, et mentäis enemmän siihen suuntaan, että tietyllä tavalla se ohjaus tulevaan kuuluu kaikille ja opinto-ohjaajat on niitä tämän alan asiantuntijoita siellä työyhteisössään, jotka sparraa sitä työyhteisöä entistä enemmän yhdessä tekemään töitä tämän eteen. Siinä meillä varmasti vielä on tekemistä. Sitten mitä muuta, niin tässä nyt kuultiin jo vähän tästä näitten digitaalisten palveluitten kehittämisestä. Siihen vaan panostuksia. Toivon lisää, että näissä hyvissä projekteissa, mitä nyt on menossa, jodi mainittiin tässä ja digivisio 2030 tuolla korkeakoulupuolella, niin siellä tehdään tosi hyviä asioita, mutta toivon todella pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta ja jatkuvuutta tälle työlle.

 

Pauliina: Joo, kyllä Antti hyvin tossa vetää yhteen sitä, miten mäkin näen sitä, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. Kyllä mäki näen nää digitaaliset palvelut osana sitä, että tavallaan mahdollistetaan. Esimerkiks just tää jatkuvan oppimisen digitaalinen palvelukokonaisuus tai jodi, mihin viitattiin, niin sehän on omalla tavallaan jo ohjauksen väline. Joillekin se jo auttaa, kun asiat ovat yhdessä paikkaa. Sä pystyt sieltä oman osaamisen ja taustatietojen, reunaehtojen, kiinnostuksen kohteet, ku sä niitä määrittelet, osat tulee taustajärjestelmistä, koulutustiedot, työelämätiedot. Tavallaan se riittää jo osalle ihmisistä. Sä pystyt sitä kautta hahmottamaan ja itse ohjaamaan itseäsi siinä urapolulla tai koulutuspolulla. Mutta sitten tavallaan myös se, että tuodaan niitä digitaalisia ohjauksen työkaluja. Tuodaan mahdollisesti sitä kautta löydettäviksi sun lähellä olevat ohjauspalvelut. Kyl me paljon saadaan teknologian avulla tätä löydettäväksi ja saavutettavammaksi. Ja ehkä mä toistan uudestaan sen, et kyl mä näkisin myös nää face to face, saman katon alla olevat palvelut, et kyl meillä siinä on tekemistä, että tosiaan ois saavutettavissa. Ei pomputeltas tavallaan asiakasta ja yksilöä virastosta tai ovelta toiselle, vaan pystyttäs näkee se sieltä yksilön näkökulmasta, että minkälainen se hänen oma ohjaustarpeensa on.

 

Eric: Antti.

 

Antti: Jos mä saan lisätä tähän vielä, että meillä on mun mielestä erinomainen työ tehty tän elinikäisen ohjauksen strategian ympärillä tässä viime vuosina ja oon ymmärtäny, et siellä on esitetty toive, että nyt seuraavankin hallituksen kaudella tätä strategista otetta tultas jatkaa. Tietyllä tavalla mä ehkä koen, et Suomessa on valtava ohjausalan osaaminen ja on tunnistettu ne keskeiset paikat, mihin tulisi kiinnittää huomiota aika hyvin. Se strategia jo nyt kiteyttää tosi hyvin sitä ja lähtee tutkimuksesta. Meillä on paljon ohjausalan kansainvälistä tutkimusta ja sen alan huippuosaajia. Ehkä paremminkin kyse on nyt sit siitä, että meillä olis sitä tahtotilaa ja resursseja toimeenpanna niitä asioita, mitä on jo meidän kansallisessa ohjausalan verkostoissa ja muissa tunnistettu. Siitä aika pitkälti on kyse. Toivon tietysti, että meillä on näitä elotoimintaa, eloliviä ja muita vastaavia, että vahvasti tämä jatkuvan oppimisen näkökulma myös näissä keskusteluissa näkyy. Ohjaus on niin valtavan laaja teema, et ymmärtää, et aina keskustelu rajautuu joihinkin näkökulmiin. Esimerkiksi moniammatillisesta ohjauksesta ja näistä tärkeistä asioista on paljon puhuttu, mutta soisin, että tää jatkuvan oppimisen keskustelukin näkyis näissä pöydissä. Siellä strategiassa se ainakin vahvasti näkyy ja siellä on selkeänä kehittämiskohteena todettu tämä työikäisten ohjauspalveluiden kehittäminen, mistä myös OECD on Suomee näpäyttäny.

 

Eric: Jotenkin tuntuu… Meillä oli tässä tämmöinen sessio ennen tätä nauhoitusta. Tuolla ministeriössä käytiin läpi, mitä jatkuvan oppimisen alueella tapahtuu. Itse ku nykyroolissa seuraan sitä aika vähän, niin haukoin henkeä, kuinka valtavasti itse asiassa tällä nyt päättyvällä hallituskaudella on tehty ja kuinka monta asiaa on laitettu tekeille. Osa siitä on jo pitkällä. Täs on tosi paljon. Ainakin mulle tuli sellainen olo, että ollaan niinku suomifutiksessa tavataan sanoa, että eteenpäin on menty. Tosi lupaavia juttuja, mutta kyl tässä nyt sen verran reflektoin, mitä te ootte sanonut, että meillä ehkä ohjauksen alalla vieläkin tarvittaisiin lisää sitä ymmärrystä siitä, että tässä ohjauksessa on tämä poliittinen puoli. Mä en puhu nyt puoluepolitiikasta vaan siitä, miten eri organisaatioiden, eri hallinnonalojen, eri ammattiroolien yhteistyötä ja yhteistuumaisuutta, välillä toki siihen kuuluu konflikti ja erimielisyys, miten sitä navigoidaan, jotta pystytään kansalaisille rakentaa hyviä kokonaisuuksia. Se on tietynlainen osaamisen alue, tämä ohjauksen politiikka ja sitä ei ehkä ihan hirveän monessa paikassa opeteta. Ja tavallaan kun itse olen, mun rooli Helsingin yliopistossa, mä oon sanonut, et mä oon neuvotteleva virkamies, vaikka mitään virkoja täällä ei enää ole, niin se on hyvin pitkälle sitä. Haetaan sitä yhteistä, mietitään miten se systeemi vois toimia ja hyväksytään se, että ne tiimit, palvelut ja osaamiset on erilaisia. Silti yritetään. Mun täytyy kiittää kaikkia Helsingin yliopistossa, ketkä on ollu ohjausta selkiyttämässä. Kyllä siihen pystytään. Kyllä ihmiset hyvää haluaa ja on halu kehittää juttuja, mut ei asiat automaattisesti tapa. Mitä ajatuksia tää herättää?

 

Antti: Varmasti juurikin näin. Siitä mä oon ilonen, niinku tossa viittasin tähän elinikäisen ohjauksen strategiaan, että me ollaan Suomessa aika hyviä tekemään strategioita ja kokoamaan semmosia yhteisiä tahtotiloja, mutta se, missä joka puolella myös tässä ohjauksen kentällä on tekemistä, on se asioitten toimeenpano ja semmoinen tavoitteellinen seuranta ja yhdessä eteenpäin vieminen. Usein valitettavasti käy niin, että strategia jää elämään omaa elämäänsä ja sitten meidän arki koostuu hyvin moninaisista, hajanaisista asioista. Ois jotenki hirveen tärkeetä pystyä strategioiden hyviä tavoitteita edistää tavoitteellisesti ja päivittää niitä strategioita aina, kumuloitua niiden aikaisempien saavutusten pohjalle.

 

Eric: Pauliina.

 

Pauliina: No en mä tiedä, sä aika hyvin kuvasit sitä mun arkea tänä päivänä. En ole myöskään neuvotteleva virkamies, mutta paljon keskustellaan ja haetaan yhteistä ymmärrystä eri toimijoiden välillä. Tavallaan meillä on semmonen yhteinen visio, meitä kohden mennään, mut siinä matkan varrella on monta kohtaa, jotka tulee tavallaan siinä sit, ku se kehitys etenee, vastaan ja niistä pitää vaan yhdessä päästä samansuuntaiseen päätökseen.

 

Eric: Kyllä. Tehtävää riittää siis.

 

Pauliina: Kyllä.

 

Eric: Joo. No ehkä me ei tyhjennetä pajatsoa siitä, mitä kaikkea pitäis tehdä. Tässä tuli niin paljon tärkeitä asioita. Mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Pauliina saa aloittaa.

 

Pauliina: No tää oli oikeestaan aika kiva. Mä hirveen vähän luen tällä hetkellä, mut mä kuuntelen paljon. Mä kuuntelen kirjoja, kun mä olen koiralenkillä. Mut silloin koiralenkillä mä kuuntelen aika paljon semmosta kevyttä fiktiota tai sellasta, mikä ei haittaa, jos tulee koirakaveri vastaan. Voi muutama luku mennä siinä, kun juttelee, niin ei haittaa. Mutta ehkä jos kuuntelukirja, niin mä vinkkaisin, jota en ole siis itse vielä lukenut tai kuunnellut, mutta olen ensimmäisen osan kuunnellut, on tämä Satu Rämön Björk. Elikkä uusi dekkari tonne islantilaiseen yhteiskuntaan ja sinne poliisisaaga niin sanotusti. Ensimmäinen kirja on Hildur, oli aivan loistava. Mutta mulla yöpöydällä on myös kyllä yksi kirja, joka odottaa siis oikeasti fyysistä lukemista. Se on toi David Attenborough, olisko se Life on our Planet. Mua jotenkin kiehtoo se ajatus siinä, että David on ehkä jotain 96 vuotta –

 

Eric: Jatkuvaa oppimista harrastanut.

 

Pauliina: Kyllä. Niin tavallaan se, että miten hän tavallaan siinä kirjassa avaa sitä oman… Mitä on tapahtunu luonnossa ja luontokadossa ja ilmastonmuutoksessa siinä hänen oman elämänsä aikana. Tavallaan siinä on semmonen jatkuvan oppimisen teema taustalla ja toisaalta myös semmoinen pelko siitä, et mihin tämä on menossa, mut ehkä myös semmosta toiveikkuutta. Sen mä aion viimeistään kesälomalla lukea. Siinä on myös hirveän hienoja kuvia, koska olen jo selaillut sen.

 

Eric: No niin. Antti.

 

Antti: Tosi hyvä, mä otan kanssa lukuun ehdottomasti, tämä oli kiinnostava kuulla. Mulla katse käänty omaan kirjahyllyyn heti, kun tän ennakkotehtävän kuulin. Mulla on tapana koota kirjahyllyyn aina sellasia kirjoja, mitkä antaa vähän inspiraatioo omaan elämään ja työhön. Vaikka niitä ei aina niin paljon lukiskaan, niin ne aina kummittelee sieltä. Yks semmonen paksu kirja, mihin monesti silmä hakeutuu, kun kattoo omaa kirjahyllyä, on muutaman vuoden takaa Walter Isaacsonin Leonardo da Vincin elämä, mikä on ollu mulle semmoinen tosi inspiroiva tän jatkuvan oppimisen työn kannalta. Suosittelen lämpimästi kaikille. Menee aika monta vuosisataa taaksepäin, mutta siinä on renessanssihumanismia parhaimmillaan ja näkyy se, että miten valtava palo ja mielenkiinto uudenlaisten asioitten oppimiseen jo silloin ihmisessä on ollut. Tietysti on onni, että da Vinci on dokumentoinut myös sitä kiinnostustaan hyvin laajalla skaalalla jälkipolville ja siitä on paljon jäänyt jälkiä. Jotenkin mä toivoisin, tai mä ajattelen, et meissä kaikissa varmaan on tämmöstä paloa tähän jatkuvaan oppimiseen ja laaja-alaisuuteen, mutta kuinka moni meistä ehtii tai jaksaa tai uskaltaa elää sen todeksi. Siinä varmaan kysymysmerkkejä on, mut mä todella toivoisin, et me kaikki mentäis jossain määrin tohon suuntaan. Vaikka ei tehtäisikään ihan tollasia mestariteoksia, mitkä on jäänyt elämään vuosisatoihin, mutta tutkittas elämää ja sen ilmiöitä ja juttuja hyvin avoimin silmin. Da Vincin aikaan ei ehkä ohjauspalveluita ollu niinku nykymuodossa nyt tässä puhuttiin, varsinkaan digitaalisia palveluita, mutta hänelläkin oli tietyllä tavalla ne verkostot ja ne oman aikansa ihmiset ja muut, jotka sparras häntä eteenpäin. Mä näkisin, että se, että hän pärjäs ja sai asioita aikaan, niin osaltaan liitty siihen, et hänellä oli sitä ohjausta ja tukea saatavilla. Sit hän oli myös mestari siinä, et hän teki ihan valtavan määrän juttuja, mitkä jäi paperille eikä koskaan toteutunut. Ehkä mä ajattelen niin, että jos siihen aikaan olisi ollut parempaa ohjausta tarjolla, niin vielä enemmän ois jääny jälkipolville. Vähän niinku hyvässä ja pahassa, niin jotenkin se ohjaus näkyy myös sitten hänen elämässään. Lämpimästi suosittelen kaikkia perehtymään tohon kirjaan. Erinomaisesti kirjoitettu kirja ja oon ymmärtänyt, että siitä ois myös elokuva tekeillä. Toivottavasti semmonenkin päästään näkemään.

 

Eric: Ollaan oman elämämme Da Vinceja. Siihen on hyvä päättää tämä jakso. Kiitos.

 

Pauliina: Kiitos, oli tosi mukavaa.

 

Antti: Kiitos tosi paljon.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 14. jakson vieraana ovat Risto Willamo ja Päivi Salmesvuori.

Puhumme tässä jaksossa tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta. Ymmärrämmekö riittävän hyvin tieteidenvälisyyden vaatimuksia tutkielmien ohjauksessa? Minkälaisia kokemuksia tieteidenvälisiä opinnäytetöitä tehneillä ja näitä tutkielmia ohjanneilla on? Miten yliopistot voisivat nykyistä paremmin tukea tieteidenvälistä tutkimusta ja tutkielmien tekemistä – ja ohjaamista?

Risto Willamo ja Päivi Salmesvuori kuuluvat Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaan. He olivat kirjoittamassa syyskuussa 2022 julkaistua Tieteidenvälisillä poluilla: kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista -kirjaa. Muut kirjan kirjoittajat ovat Maijaliisa Erkkola, Harri Kettunen, Mika Rekola ja Anna-Maija Virtala.

Risto Willamo on työskennellyt Helsingin yliopistossa yli 40 vuoden ajan ja toimii nykyisin yliopistonlehtorina bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa.

Päivi Salmesvuori työskentelee nykyään professorina Åbo Akademissa. Aiemmin hän oli yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 30. ja toisen tuotantokauden 14. jakso.

Jakson aiheena on tieteidenvälisten tutkielmien ohjaus. Vieraina yliopistonlehtori Risto Willamo ja professori Päivi Salmesvaara Helsingin yliopiston Opettajien akatemiasta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 13.4.2023. Jakson pituus 59 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Risto:	Vastaaja 1, Risto Willamo
Päivi:	Vierailija 2, Päivi Salmesvuori
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 14:nnen jakson vieraana ovat Risto Willamo ja Päivi Salmesvuori. Willamo ja Salmesvuori kuuluvat Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaan. He olivat kirjoittamassa viime syksynä julkaistua Tieteidenvälisillä poluilla, kokemuksia tieteen välisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista -kirjaa. Muut kirjoittajat ovat Maija-Liisa Erkkola, Harri Kettunen, Mika Rekola ja Anna-Maija Virtanen. Risto Willamo on työskennellyt Helsingin yliopistossa 40 vuoden ajan ja toimii nykyisin yliopistonlehtorina bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa. Päivi Salmesvuori työskentelee nykyään professorina Åbo akademissa. Aiemmin hän oli yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tervetuloa mukaan Risto ja Päivi.

 

Päivi: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan tässä jaksossa Riston ja Päivin kanssa tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta. Ymmärrämmekö riittävän hyvin tieteen välisyyden vaatimuksia tutkielmien ohjauksessa? Minkälaisia kokemuksia tieteen välisiä opinnäytetyötä tehneille ja näitä tutkielmia ohjanneilla on? Miten yliopistot voisivat nykyistä paremmin tukea tieteidenvälistä tutkimusta ja tutkielmien tekemistä ja ohjaamista? Alotetaan vähän tästä projektista ja sen taustasta. Haluaisin tietää, et miks te lähditte tekemään tätä Tieteidenvälisillä poluilla -kirjaa ja mihin tarpeeseen tämä kirja vastasi? Alottaako Risto?

 

Risto: Joo. Meidän ryhmän huutelin kasaan yhdessä Opettajien akatemian tilaisuudessa. Tieteidenvälisyys on mulle, jos mä alotan ihan omista motiiveista, niin se on mulle henkilökohtaisessa elämässä hyvin voimakkaasti aina läsnä ollut asia. Kerrottakoon nyt taustaks, että mulla oli isä, joka oli hyvin luonnontieteellisesti orientoitunut ja äiti, joka taas oli ihan selkeä humanisti maailmankuvaltaan ja katsomukseltaan. En tiedä, onko tällä mitään selitysvoimaa, ainakin mä oon kotona ja tottunu, että kaikenlaisista asioista puhutaan. Kaikki luuli, että musta tulee biologi silloin nuorena, mut mä ite muistan sen ihan selvästi lukiossa kun mä mietin, etten mä pitäny pelkästään luonnontieteellistä suuntautumista koskaan mitenkään houkuttelevana. Musta tuli siis ympäristötieteilijä ja mä oon nyt ympäristötieteiden yliopistolehtori. Nykykielellä mä mieluummin nimitän itseäni kestävyystieteilijäksi, joka on ehkä vielä paremmin orientoitumista kuvaava sana. Se on aina mulle ollu ihan selvä uravalintana, ympäristökysymykset ja kestävyyskysymykset ja niiden suhteen on itsestään selvää, varmaan nyt jokaiselle kuulijallekin on nykypäivänä selvää, että esimerkiksi kestävyysongelmien ratkaisemisessa tarvitaan kaikkien tieteenalojen panosta, kaikkien tieteenalojen näkökulmia. Ylipäätään nää maailman isot ongelmat on hyvin kompleksisia eikä niitä millään musta pysty ratkomaan ilman sellaista ajattelua, jota mä kutsun mielelläni sanalla kokonaisvaltainen ajattelu, jonka yksi ulottuvuus sit on tää, mitä tieteidenvälisyydellä yleensä tarkoitetaan. Tää on ehkä se mun henkilökohtainen tausta ja sitten mä tulin valituksi tähän Opettajan akatemiaan, niin kuin Päivikin. Yhdessä kokouksessa vaan sitten huutelin, et onko ketään, jota kiinnostaisi lähteä keskustelemaan. En tiedä, miten mä nyt sen asian siellä esitin, mut et perustetaan tämmönen työryhmä, joka pohtii itse asiassa tieteellisten opinnäytetöiden arvioinnista. Ennen kaikkea sitä pohtia. Mutta tänään puhutaan ohjaamisesta ja se tuli myöhemmin sitten siinä meidän kirjaprojektin mukana se ohjaaminen yhtä tärkeänä. Ja kun mä olin siis ympäristötieteitä opiskellu ite ja myöhemmin sit alkanu opettaa, siis 1977 aloin opiskella ja 80-luvulla opettaa, niin siellä omakohtasesti sitten. Se oli ihan itsestään selvää, että kun ympäristötieteissä tehdään opinnäytetöitä, niin ne on tieteidenvälisiä, koska ympäristöongelmien ymmärtäminen (vaatii) [05:22] luonnontieteiden (ratkaisemien) ja syvempi ymmärtäminen (–). Ja sit kun noita opinnäytetöitä tehtiin, (mitä mä ite ohjasin), niin (–) [äänite huonolaatuinen] huomattavan paljon henkilökohtaista kokemusta näistä ongelmista. (–) Ihan ekassa kokouksessa heti tuli selväksi, että kaikilla on vastaavia kokemuksia kuin (minulla). Ei meidän kauan siinä tarvinnu ihmetellä kun me todettiin, että kyllä meidän täytyy (–) kirjoittamaan tästä ja piti tehdä (–), kun sitä asiaa oli niin paljon. Semmoset taustat nyt lyhyesti.

 

Päivi: Mä voin jatkaa tota. Mä voin jatkaa, että tieteidenvälisyys, niin mä luulen, että meillä muilla paitsi Ripalla, joka on tehnyt väitöskirjan, joka löytyy muuten ihan avoimesti julkastuna ja joka on semmonen perusopus, kun lähtee miettimään, että mitä tarkotetaan tieteidenvälisyydellä ja monitieteisyydellä ja mitä eroja on. Ripalla oli jo sellanen meidän muitten mielestä vankka tietotaito ja meillä muilla taas oli ehkä semmonen, et me haluttiin päästä varmemmalle pohjalle, et mistä oikein on kysymys, kun puhutaan tieteidenvälisyydestä ja muista siihen liittyvistä ilmiöistä. Tää oli sellanen ihana paikka yhdessä opiskella. Me ollaan niin eri aloilta me kaikki kirjan tekijät, että se on ollu ihan älyttömän iso rikkaus tässä. Mä iteki, ku mä oon kirkkohistorioitsija ja sukupuolentutkija, niin me ollaan lähtökohtaisesti oikeastaan molemmat hyvinkin tieteidenvälisiä, mutta mä koin, että multa puuttuu tavallaan kyky sanoo auki, mitä tarkottaa kulloinkin. Ja täytyy sanoa, että tää meidän useampivuotinen prosessi on kyllä huomattavasti auttanu tässä asiassa ja sitten se, että meillä on tavallaan koko ryhmällä ollu Ripa johtajana ja semmonen tinkimätön käsitteiden peräänkuuluttaja. On itse asiassa muitakin ryhmässä tälläsiä, niin aina on yhessä pohdittu ja sit löydetty joku kaikkia tyydyttävä ratkaisu, et mitä tarkotetaan milläkin. Sille polulle me lähettiin ja niinku Ripa sanoi, niin tavoitteena oli tehdä yksi artikkeli Helsingin yliopistossa käytössä olevista arviointimatriiseista ja ei siinä sit ihan niin mennykkää. Homma vähän levähti käsiin positiivisella tavalla.

 

Eric: Tulikin takki niin sanottua vanhaa sanontaa lainatakseni. Mulla oli etuoikeus olla mukana tässä kirjan julkaisutilaisuudessa. Sain sen juontaa, silloin alottelin Opettajan akatemian koordinaattorina. Julkaisutilaisuudessa kun kuuntelin Riston alustusta näistä käsitteistä, niin mulle tuli semmonen olo, että oho. Et kyl täs tieteidenvälisyyden monitieteisyyden käsitteessä aikamoista sekamelskaa on ja sanoja käytetään ehkä aika… Siis en puhu teistä vaan tälleen yleiskeskustelussa silleen aika villisti. Minkälaisia käsitteitä te haluatte käyttää ja miksi? Jos Päivi alottaa.

 

Päivi: Itsellä oli kans tavallaan epävarmuus, mistä mennään ja sitten tän projektin aikana on käynyt ilmi, et se on myös englanninkielisellä alueella. Nyt mä oon tuolla ruotsinkielisessä yliopistossa ja voi vitsi, se on ihan sama tilanne, että aika villisti menee tieteidenvälisyys, poikkitieteellisyys, monitieteisyys niin, et kaikilla tarkoitetaan samaa. Me ollaan tossa meidän kirjassa, ja se johdanto varsinkin on sellainen, jossa on yritetty vääntää rautalangasta, mitä nämä eri sanat tarkottaa. Meillä nyt on esimerkiks tieteidenvälisyys sellaisena, mitä vois sanoa, ehkä me nyt kovastikin tykätään siitä, koska siinä on ajatuksena, että eri tieteenalat lähestytään jotain kysymystä useamman tieteenalan näkökulmasta ja tehdään yhteistyötä sen tutkimuskysymyspatteriston kanssa niin, että ei vaan rinnakkain etsitä eri alojen vastauksia, vaan tehään yhteiset tutkimuskysymykset ja yhteiset vastaukset. Me kutsutaan tätä, että ne on integroituneita, ne on limittäin ja lomittain ja siinä aidosti tulee sellanen tiedonvaihto, soveltaminen, yhdistyminen. Esimerkiks monitieteisyys, niin sekin on ihan fine, mutta siinä just rinnakkain katsellaan jotakin, esimerkiks vaikka kuolema, ja sit sitä katsotaan, mitä se tarkottais eri tieteenalojen näkökulmista. Meille semmonen uus, mihin mä oon törmänny koko ja enemmän ja enemmän, uusi ala, on sit transtieteellisyys, josta me ei niin kauheasti vielä tässä kirjassa puhuta, mutta se on hirvittävän mielenkiintoinen, kun se menee sit tonne tiedontuotannon puolelle. Ne vanhat ikään kuin tutkimuskohteet, objektit, otetaankin mukaan subjekteiksi siihen tiedon tuotantoon ja esimerkiks joku kaivostuotannon tutkiminen, niin voidaan ottaa ne maanomistajat, asukkaat mukaan siihen tutkijan tavallaan, ei vaan haastattelupatteristoon vaan ihan, et pohditaan yhdessä niitä ongelmia ja myös ratkaisuja. Se on tavallaan jo sitten yks askel uuteen suuntaan, mutta se on esimerkiks semmonen, mikä tuolla Euroopan tutkimusneuvostossa kiinnostais ja se liittyy oikeastaan suoraan tohon, mitä Ripa sano, et nää kestävyystieteet on alue ja koko maailman tila, johon me haluttas hakee vastauksia ja ratkaisumahdollisuuksia. Meillä ehkä se tieteidenvälisyys on ajatus, että sitä kautta löytyis niitä parhaiten.

 

Eric: Risto, haluatko sä jatkaa tuota Päivin ajatusta? Mikä on tärkeetä näissä käsitteissä?

 

Risto: No tota, tiedoksi, että tieteen termipankki on perustanu Kettusen Harri, joka on myös tässä meidän kirjaryhmässä. Vetää siellä semmosta työryhmää, joka pohtii näitä tieteidenvälisyyden käsitteitä. Siellä kun on keskusteltu, niin on kyl tullu tosi selväksi, että tämä on todella sekavaa ja iso haaste, nää termit. Ehkä mä haluisin sanoa sen nyt tähän kohtaan, että tää on musta tyypillistä, tai jotenkin mä koen tämän nykyajan kestävyystieteilijänä semmosena aika… Tai mä esitän tämmösen hurjan ennusteen, että 100 vuoden kuluttua, kun historioitsijat katsovat taaksepäin, niin tätä meidän aikaa tulee heidän mielestään luonnehtimaan muun muassa se, että jos nyt sanotaan 400 vuotta on ollut tämmöstä tieteen eri… Tiede on kehittynyt kohti semmosta erikoistuvaa ja tarkasti rajaavaa tarkastelutapaa. Ja nyt meillä on sit ympäristökriisit ja muut, jotka on tavallaan. Samalla kun me ollaan tämmönen tarkasti rajaava tiede on saanut mielettömän hienoja asioita aikaseks, niinku lääketieteen kehitys. Mä oon just ollu itse eturauhasen poistoleikkauksessa, herrajumala se kesti muutaman tunnin ja nyt mä oon tässä jo ihan taas terve mies. Aivan käsittämättömiä asioita on opittu tekemään kiitos tämän hienosti kehittyneen, tarkasti rajaavan tieteen. Osavaltanen, niinku me usein sitä sanotaan, kokonaisvaltaisen vastakohta. Mut sen kääntöpuolena on sit nää kompleksiset ympäristöongelmat ja muut tällaset nykyaikaa luonnehtivat ongelmat. Yksi niiden käsittelyn iso ongelma on se, et meillä ei oo sanoja. Yksinkertaisesti ei oo semmosia isoja sanoja, joilla kuvataan nyt kompleksisuutta ja kokonaisvaltaisuutta ja tieteidenvälisyyttä. Tää on yks semmonen ihan meidän aikaa luonnehtiva ilmiö, että meiltä puuttuu sanoja. Tää on tämmönen hyvin ison tason heitto tähän keskusteluun, et se, mikä tieteidenvälisyyden erikoispiirre, että on sekavaa sanojen kanssa, vaan ylipäätään meidän tiedekäsitykselle on aika uutta ja vähän vierasta se, että käsitellään isoja, kompleksisia, mutkikkaita asioita. Se ilmenee muun muassa sillä lailla, että meillä ei ole sanoja. Sit mä ehkä vielä, jos mä saan sanoa sen, että sitten, kun luodaan tämmöinen sana tieteidenvälisyys, niin siitä helposti tulee se olo, et se on jotain outoa, kun se sit tarvii oman sanan. Kun sille toiselle puolikkaalle ei oo sanaa, sille normaalille, vaikka tieteidenvälisyys on ihan yhtä normaalia kuin se tieteen… Me nyt käytettiin siis sanaa tieteenalakohtaisuus, kun me kirjassamme haluttiin puhua siitä toisesta puoliskosta tieteessä. Sit siinä on vähän semmonen riski, että kun me luodaan tämmönen sana tieteidenvälisyys, niin sit se on jotakin sellaista erikoista ja vähän ehkä pelottavaa ja jotain semmosta. Meidän pitäis päästä koko tiedekulttuurissa siihen, että isoja sanoja ois enemmän ja niistä puhuttaisiin ihan luontevasti ja niin edelleen.

 

Päivi: Toi on hirveen hyvä, mitä sanot Ripa ja se syy, miks on vaikea puhua luontevasti vaikka tieteidenvälisyydestä, niin mä muistan ite ainakin just, ku oli vähän epävarma, et mitä se nyt tarkottaa. Niin just se, et me jaksettais keskustella ja jumpata ja pohtia sillai, että kukin pääsis jo ihan opiskeluaikojen alusta asti jyvälle, mistä on kysymys. Äsken kun Risto sanoi, et meillä puuttuu sanoja, niin mä mietin just, että voiko se olla vähän niinku tää tällanen tarkemmin rajattu tieteenalakohtaisuus, mikä on tuottanut aika selkeitä juttuja, ymmärrettäviä, mut nyt tää mutkikkuus voi näkyä muuallakin kuin vaikka kestävyystieteissä. Siis mä ajattelen ihan vaikka ihmiskäsitystä. Meillä on ollu pitkään tavallaan hyvin semmonen selkeä, et on mies ja nainen ja mies ja nainen menee yhteen ja niin edespäin. Nyt tämä onkin muuttunut vähän monipuolisemmaksi. Ihmisten kokemus onkin, että ei ehkä koekaan itseään maskuliiniseksi, feminiiniseksi, mieheksi tai naiseksi, vaan joksikin ihan muuksi ja jälleen me ollaan vähän niitten sanojen puutteessa. Ja tässä esimerkiks tieteidenvälisyys auttaa, jos me sovelletaan sitä ja samalla me saadaan ihmiset ehkä ymmärtään itse itseään paremmin. Just sanojen ja käsitteiden etsimisellä.

 

Risto: Saanko mä vielä ottaa yhden esimerkin. Mä en millään malta olla ottamatta. Vähän tästä omasta alasta, niin sana luonto. Meillä on vain yksi sana ja nythän yksi länsimaisen ihmisen perisynti on se, että hän ei tajua kuuluvansa luontoon. Mut sit toisaalta meillä on se luonto, ne järvet ja metsät ja puut ja pensaat tuolla ikkunan ulkopuolella. Eihän me niihin jotenkin ehkä mielestämme kuuluta, mut sit kaikille opetetaan ala-asteella, et me kuulutaan luontoon. Jos meillä olisi ikään kuin kaksi sanaa, se iso kokonaisuus, jonka osa me ollaan, se ois yhdellä sanalla ja sit nuo ikkunan takana näkyvä kaunis metsä olis toisella sanalla. Jotenkin se tulee kauhean monessa meitä vastaan se, että meillä on isoille kokonaisuuksille kauheen vähän sanoja. Ja se on myös musta tän tieteidenvälisyyden sanasekamelskan yksi tausta.

 

Eric: Otetaas tämmönen nyt rapid fire -kysymyssarja. Miten tieteidenvälisyys, monitieteisyys ja poikkitieteellisyys eroaa? Haluaako jompikumpi ottaa näistä kolmesta sanasta kiinni?

 

Päivi: Mä vähän tossa, Ripa voi jatkaa ja täydentää, viittasin, et monitieteisyys on just ikään kuin, et voidaan olla rinnakkain ja katsella, tutkia, jotakin ilmiöö. Tieteidenvälisyydessä sitten muokataan oikeastaan jo sellaiset tutkimuskysymyksetkin itse yhteisiksi ja etsitään yhdessä aivot yhdistyen vastauksia. Sitten poikkitieteellisyys, siinä me päästäänkin ihanaan, vähän niinku sekametelisoppaan. Sitä on käytetty monessakin merkityksessä. Meillä ehkä tossa meidän kirjassa oli ajatus, että poikkitieteellisyys ois sit semmonen kunnon smoothie, jossa ollaan integroiduttu oikein mainiosti yhteen ja menty vielä pidemmälle tässä todella mutkikkaitten ongelmien ratkaisussa ja niihin vastauksien etsimisessä. Mites Ripa jatkaisit tähän?

 

Risto: No mä sanoisin, että yksi… Mä aina tykkään maalailla suurilla pensseleillä, niin mä meen taas tähän tämmöseen hirmu isoon kuvaan, että yksi tämmönen koko länsimaisen tiedekäsityksen iso ongelma on se, että me ei oikein olla kauheen taitavia näkemään asioita eri tasoilla. On tämmösiä hierarkioita, on alemman tason juttuja ja ylemmän tason juttuja. Toi luonto on musta kauheen hyvä esimerkki siitä, et toisaalta luonto on iso kokonaisuus, johon me kaikki kuulutaan ja sit toisaalta on se muu luonto, ikään kuin ihmisen ulkopuolinen luonto, ne järvet ja puut ja pensaat. Mutta siis tähän meidän keskusteluteemaan mennäkseni, niin kun me tota kirjaa tehtiin, niin me aika paljon jouduttiin just miettiä, että toisaalta on se iso juttu, josta me puhutaan. Se, että on monia tieteenaloja, jotka eriasteisesti tekee yhteistyötä. Ja sit on tarkempia alamuotoja, joihin sä ehkä Eric viittasit, kun sä sanoit nää kolme sanaa. Mehän päädyttiin siihen, mitä aika moni muukin käyttää. Tieteidenvälisyys on sekä yläkäsite että yhden tarkemman alaluokan nimi. Ja sehän on kauhean viheliäinen tilanne. Kun mä opetan tieteidenvälisyyttä, niin se on jatkuva ongelma, että opiskelijat koko ajan kysyy, et kumpaa sä nyt tarkotat, sitä alakäsitettä vai yläkäsitettä. Mut sillai suomen kieli on nyt tänä päivänä asettunu, että se koko jutun nimi on tieteidenvälisyys ja sit sillä on kolme alaluokkaa, jotka Päivi musta hyvin äsken selitti. Monitieteisyys se vähiten integroiva tieteidenvälisyys keskimääräisesti integroiva poikkitieteisyys, joka on sit se, tavallaan on jo ihan täysin yhteinen käsitejärjestö. Ei enää erota sieltä niitä tieteenaloja, vaan ne on vaan yks uus näkökulma syntynyt.

 

Eric: Kiitos. Mä tietosesti vähän halusin vielä palata tähän, koska tämä oli mulle ainakin siellä julkaisutilaisuudessa yks semmonen, et no niin. Itsekin yliopistosektorilla jonkun aikaa töissä olleena, niin ymmärsinkö vihdoinkin jotain tästä. Tää on ollu semmonen ehkä, että kaikkihan me ollaan tän puolella, eikö niin? Tosi hienoa, tärkeetä, mut sit kun vähän raaputetaan pintaa, niin minkä puolella me oikeastaan ollaankaan ja mistä tässä oikeasti puhutaan. Se on minun mielestä tän kirjan yksiä semmosia isoja anteja ainakin mulle. Mennään nyt siihen ohjaukseen. Ymmärretäänkö me riittävän hyvin, että mitä tämä tieteidenvälisyys edellyttää tai millaisia vaatimuksia se tuo ohjaukseen? Haluaako Risto aloittaa?

 

Risto: No ei, mut mä en tietysti voi puhua nyt kuin oman kokemukseni ja oman elämäni, oman piirini pohjalta. Mä oon siis ympäristötieteilijä, kestävyystieteilijä. Mä aina korskeasti opiskelijoille sanon, et meillä on ehkä mahdollisesti koko tiedeyhteisön tieteidenvälisin tää alas. Niinku me siellä kirjassakin puhutaan laaja ja jonkun verran käytetään suomen kielessä  tämmösiä sanoja kuin laaja tieteidenvälisyys ja kapea tieteidenvälisyys. Mä nyt taustaltani oon hyvin laajasti tieteidenvälinen, koska ympäristö varmasti, kaikille helppo ymmärtää, että ympäristöongelmat syntyy luonnossa ja niitä ymmärretään fysiikan ja kemian ja biologian ja niin edelleen pohjalta. Mut ne aiheuttaa ihmisen toiminta ja sitä taas ymmärretään psykologian ja sosiologian ja taloustieteiden pohjalta. Ja sit jos niitä halutaan ratkaista, niin edelleen on mentävä yhteiskunnan ja tekniikka viimeistään siinä vaiheessa vielä tulee mukaan. Eli on hyvin vaikea keksiä mitään tieteenalaa, joka ei liittyisi tähän mun edustamaan kokonaisuuteen. Ja siltä pohjalta jos sä kysyt multa, että ymmärretäänkö me tieteidenvälisyyden vaatimukset, vai mikä se olikaan, tutkielmien ohjauksessa se sun kysymys, niin mä kyl vastaan, että ei. Mä otan vaikka esimerkiks semmosen kysymyksen, jota varmaan kauheen moni opinnäytetöiden ohjaaja pitää hyvin tärkeänä, eli tutkielman rajaaminen. Siitä on ihan kirjoitettu aika paljon meidän kirjassa. Meillä siis kyselyaineistoon pohjaa tää meidän tutkimus ja sieltä vastauksista tuli aika paljonkin tähän rajaamiseen liittyvää. Ja kun mä oon ohjannu tosi paljon tieteidenvälisiä opinnäytetöitä, niin mä oon kyl huomannut, että esimerkiks sille rajaamiselle pitää antaa aikaa tosi paljon. Ainakin nyt ympäristötieteellistä tai kestävyystieteellistä tutkielmaa tekevän ihmisen täytyy saada miettiä pitkään, asetella niitä palikoita päässä järjestykseen. Jos joissain ohjausmalleissa on aika lailla sellainen lähtökohta, että rajaaminen tehdään melkein ekana, niin se on todella haastavaa näillä opiskelijoille, joilla on pää täynnä talouskysymyksiä, lakikysymyksiä ja ekologisia kysymyksiä ja ihmisten käyttäytymistä, kemiallisia reaktioita ja kaikki nää. Niin jos sit sille sanotaan, että rajaa työs, niin se menee helposti vähän lukkoon. Se nyt yhtenä esimerkkinä tämmösestä, et mun mielestä se ei siirry suoraan sieltä tieteenalakohtaisesta työskentelystä se rajaamisen ajatus tieteidenväliseen työskentelyyn. Mutta tää oli nyt tämmösen hyvin laajasta tieteenvälisestä perspektiivistä puhuvan vastaus. Päivi ehkä haluaa jatkaa, mut ennen ku Päivi jatkaa, niin mä sanon, et mä seurasin mun tytärtäni, joka opiskeli sukupuolentutkimusta, joka taas on Päiville tuttu tieteenala. Hän ei sitten tarvinnu kemiaa ja fysiikkaa ja biologiaa opinnoissaan, mutta oli tavattoman tieteidenvälistä kuitenkin. Jotenkin siellä se, kun mä esimerkiks seurasin, kun hän teki graduaan ja sitä ohjattiin, niin siellä se jotenkin tuntui luontevammalta. Enhän mä siis tiedä, mut mulle tuli olo, että siellä sukupuolentutkimuksessa oli tavallaan aika lailla semmonen, et tällaisia nää gradut esimerkiks on ja ne on lähtökohtaisesti tieteidenvälisiä. Ei siinä mitään, se on ihan ok ja tällai niitä meillä ohjataan. Se voi olla, että jossain mun edustamassa ympäristötieteessä on erityisen haastavaa tämä tutkielmien ohjaaminen ja siks mä oon taipuvainen ehkä olemaan aika semmonen… Tai kun sä kysyt, että ymmärretäänkö riittävän hyvin näitä tieteidenvälisyyden vaatimuksia, niin mä aika herkästi vastaan, että ei, mut ehkä mulla on erityisen herkkä ja kriittinen kuva tästä, kun tää mun tieteenalani on sillai niin extralaaja tieteidenvälinen. Päivi jatkaa.

 

Päivi: Hirveen hyvä esimerkki, minkä sä Ripa otit just se, että myös tavallaan semmonen kiire ja tehokkuus, et nyt pitää olla kompakti ja opiskelijoitten pitää edetä tietyssä ajassa plus sitten, mikä liittyy, mitä me vähän ehkä aikaisemmin puhuttiin, että kun ei olla ihan varmoja, mitä tarkoittaa se tieteidenvälisyys, niin pelätään, et homma levähtää käsiin. Tavallaan kun mä mietin esimerkiks jotain ympäristötieteitä tai vaikkapa sukupuolentutkimusta, niin se, että alusta asti päästäs vähä harjotteleen sillä tieteidenvälisyydellä. Se on haaste se rajaaminen. Tossa esimerkiks tulee hyvin, minkä Ripa otti esiin se, että erilaiset säännöt tai ideat sopii silloin tieteidenvälisen opinnäytetyön esimerkiksi semmoselle rakenneaikatauluttamisjutulle. Meillä tossa kirjassa on itse asiassa siellä lopussa liittyen väitöskirjoihin semmoset taulukot, että kun meillä on ne tieteenalakohtaiset kriteerit, oikeestaan mä en edes tiedä, onko muita kriteereitä väitöskirjoja- arvioinnille, niin meillä on siellä ehdotuksia, joita muut ulkomaiset tutkijat on pohtinut aikaisemmin, että miten tieteidenvälinen työ eroaa ja miten ne kriteerit vois olla erilaisia. Tämmönen työ on oikeastaan tekemättä. Hirveen hyvä esimerkki just toi, että tieteidenväliselle kandille, gradulle, vois miettiä sen aikataulun vähän erilailla. Siinä pitää ensin haarukoida ja hahmottaa ja sit se haaste, että miten saa sen rajattua niin, et se pysyy sopivissa rajoissa. Siinähän sit se opettajan kokemus ja tietotaito on tosi tärkeä, että se sit pysyy tehtävissä, ettei levähdä kandi graduksi ja gradu väitöskirjaks. Mut täs on paljon työtä vielä tekemättä.

 

Eric: Kyllä. Ajattelu vaatii aikaa, tämmönen breaking news havainto täältä juontajan puolelta tuli. No, niinku Ripa tossa aikasemmin viittasikin, niin Tieteidenvälisillä poluilla -kirjan taustalla on mittava kyselyaineisto. Minkälaisia kokemuksia tietojenvälisiä opinnäytetöitä tehneillä ja näitä tutkielmia ohjanneilla oli? Mitä sieltä nousi ne pääpointit? Jos Päivi alottaa tällä kertaa.

 

Päivi: Heti täytyy sanoa, että voi olla, että itsellä oli vähän sellanen, että siellä tulee kauheita kauhukertomuksia, mut siellä tuli tosi paljon positiivisia kokemuksia, et miten homma on onnistunu. Ne on itse asiassa tosi tärkeitä, kun me mietitään, että mitä vois vaikka koota ohjeeks, mut sit tuli kyl sellasia vähän epätoivosiakin kertomuksia, että miten melkein kaikki meni pieleen tai miten kesti paljon pitempään ja miten raskasta oli ja mitä ois toivottu, et ois voitu tehdä toisin. Usein vasta jälkeenpäin tajuaa sen, missä meni pieleen, mut tässäkin vähän ideana, että meidän kirja yrittää heittää konkretiaa, et mitä voitais nyt jo ottaa huomioon, kun jatkossa ohjataan eri tason tieteidenvälisiä tutkielmia.

 

Eric: Risto.

 

Risto: Toistatko kysymykset, siis mitä sieltä aineistosta?

 

Eric: Niin, mitä semmosta, jos ajattelet ite, ku sitä aineistoa ja johtopäätöksiä kokositte, niin mitä on semmosia keskeisiä asioita, sieltä nimenomaan kokemuksesta sen aineiston perusteella? Päivi sano, et hyviä kokemuksia paljon, mut myös niitä huonoja keissejä.

 

Risto: Joo. Se oli mulle kauheen leimaa-antavaa, että oli neutraaleja ja sit oli positiivisia ja oli negatiivisia aika sillai tasapuolisesti, mutta negatiiviset tietysti oli usein paljon monisanaisemmin kerrottuja. Ja olihan aika jäätäviä ne kaikista kauheimmat, et oli todellakin synkkiäkin kokemuksia, mut sit oli sellasia, että mulla oli ihana ohjaaja ja se tuki mua koko ajan ja semmosii just jotenkin kauheen sydämeen käyviä, että ei me ohjaajan kanssa oikein kumpikaan ymmärretty alussa, mut sit me yhdessä opiskeltiin ja sit siitä tuli kauhean hyvä kokemus ja niin edelleen. Mut semmosia… Mulle nyt jäi just tää rajaaminen ehkä mieleen. Siitä puhuttiin siellä aineistossa paljon varmaan siks, ku mä olin sitä ite niin paljon miettiny jo etukäteen. Toinen, mikä ehkä nyt oli semmonen, mitä mä olin tavallaan kokeillukin etukäteen ja sitten olin jotenkin iloinen, kun se tuli aineistossa esiin, oli se, että tämmönen vertaistuki. Opiskelijoiden keskinäinen, et perustetaan vaikka kandityötieteidenvälisiä kanditöitä tekevät perustaa keskenään tämmösiä vertaisryhmiä, niitä kehuttiin. Meillähän on siis kirjassa sivukaupalla siellä lopussa tämmösiä ehdotuksia, mitä yliopistoyhteisö vois… Tai tavallaan just, mitä meidän aineistosta nousi esiin ja sit me ollaan koitettu tiivistää niitä semmosiks ehdotuksiksi ja ideoiksi siitä, miten tätä tieteidenvälisten opinnäytetöiden sekä tekemistä että ohjaamista että arvioimista vois kehittää. Mut semmosta avoimuutta kauheasti peräänkuulutettiin. Meillä oli siis opiskelijavastauksia ja sit opettajavastauksia molempia, noin 200 opiskelijaa ja satakunta ohjaa arvioijaa. Molemmat korosti, esimerkiksi opiskelijat kauheasti toivo sitä, että opettajat ois avoimia ja tieteenalojen välisiä raja-aitoja pyrittäis kaatamaan ja pyrittäis luomaan tieteidenvälisiä käytäntöjä erilaisiin yksiköihin ja kannustettaisiin. Tän tyyppistä tuli aika paljon. Just sellasta, että henki oli tavallaan se, ettei sitä kukaan… Jos mä puhun nyt ehkä opiskelijoiden vastausten näkökulmasta, et kyllä me ymmärretään, että te opettajat ette osaa tätä. Ei me sitä oleteta, että te ootte kaikki kauhean taitavia tässä, koska me tajutaan, että tää on uutta ja vaikeeta, mut suhtautukaa avoimesti pliis. Älkää leiriytykö, älkää siilautuko, älkää olko siellä oman tieteenalanne kuopissa ja sit tuomitko sitä toista tieteenalaa, vaan koittakaa lähestyä niitä tämmösenä yhtenä kokonaisuutena. Se oli kans jännää, mulle vähän semmonen yllättävä, että monet puhu kahdesta. Ennen kaikkea opettaja-vastaajat puhu kahdesta tieteenalasta. Ne mielsi, että on se päätieteenala ja sivutieteenala, joka oli mulle ihan vieras, kun mä oon ajatellu, että niitä on vähintään kymmenen aina, kun joku rupeaa tekee ympäristötieteellistä opinnäytetyötä. Siinä ei todellakaan ole vaan kaksi tieteenalaa. Se on sellanen jännä yksityiskohta, että sieltä ilmeni semmonen kaksitieteisyys, et sul on se pääaine ja sit sul on se sivuaine ja ne on kaksi eri tieteenalaa ja sit niitä yhdistetään tutkielmassa.

 

Eric: Aivan.

 

Päivi: Tossa vois, saanko kommentoida vielä tohon. Just tulee tää tieteenalakohtaisuus, nyt ei saa puhua oppiaineesta nykyään enää, niin tää aiheuttaa melkoista hämmennystä eri oppiaineissa ja tieteenaloilla, et mistä me nyt oikein puhutaan. Sit se aiheuttaa pelkoa, että menetetäänkö me meidän ala kokonaan ja sulautetaanko meidät. Kun on koko ajan nää säästötoimet, mitkä vaan tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja sit samaan aikaan puhutaan just, et pitää monimutkaisiin kysymyksiin löytää vastauksia ja meille yliopistossa heitetään tavallaan isompia ja isompia palloja. Tämä myös tekee sen sellasen olon ehkä ohjaajillekin, että mitä mä tässä oikein teen ja mitä mä ehdin tehdä ja pystyn tekeen. Ei vain se ajattelu vaadi aikaa, vaan myös esimerkiks ohjaus vaatii aikaa ja tieteidenvälisten töiden ohjaus vaatisi yhteistyötä ja aikaa opettajien välillä. Ei oo välttämättä luontevia tilanteita tai käytänteitä, semmosia olemassa olevia, et jonkun toisen tai toisien alojen ohjaajat tulis mukaan siihen prosessiin. Siihenkin kyllä on olemassa esimerkkejä, mut nää aiheuttaa kyl sellasta tuskaisuutta varmaan opettajienkin ja sitä myötä myös opiskelijoittenkin kesken. Meillä on melkoisen mielettömät paineet ja sitten jos ajatellaan, että se isoin paine on toi maailman pelastaminen, niin tässä ollaan vähän niinku häpsingissä.

 

Eric: Niin, jos palataan tuohon ajatukseen, minkä Ripa sanoi ihan alussa, että jos tää tieteen… Ei ihan lähihistoria vaan tämä pitkä kaari on se eriytymisen tarina. Ja nyt sit pitäskin lähtee kulkee lähemmäs toisia, niin sehän vaatii aika paljon.

 

Risto: Kyllä.

 

Eric: Mennääs näihin suosituksiin ja ratkaisuihin, mitä tosiaan sieltä kirjasta löytyy. Miten yliopistot vois tukee tieteidenvälistä tutkimusta ja tutkielmien tekemistä ja ohjaamista nykyistä paremmin? Mitäs sanoo Risto?

 

Risto: Joo, no tässähän on jo tullutkin kaikenlaista esiin. Me siinä kirjassa vähän jäsenneltiin näitä. Meillä oli vinkkejä yksittäiselle opettajalle ja yksittäiselle opiskelijalle ja sitten tämmöselle tieteenalayhteisölle ja tiedekunnalle ja koko yliopistolle ja oisko meillä koko maailmallekin ollu lopulta vinkkejä. Tavallaan jaoteltiin niitä eri tasoille ja niitä on aika paljon, tosiaan muutamia sivuja hyvin tiiviissä muodossa siellä meidän kirjassa. Mutta semmosena yleisenä, jos aloitetaan yleisemmistä, niin kaikilla tasoilla yliopistossa ois tosi tärkeetä kannustaa tieteidenvälisyyttä ja riisua siltä sitä semmosta mörköviittaa pois. Taidettiin kirjassa kirjoittaa tieteen toinen puolikas, et jos tämä tieteenalakohtaisuus on toinen, niin tämä tieteidenvälisyys on sitten toinen. Ei se oo hyvä asia eikä se ole paha asia vaan se on ihan neutraali. Se on osa tiedettä ja se on ollut osa tiedettä niin kauan kuin tiedettä on ollu olemassa, että eihän se oo mitään uutta, joka ois nyt keksitty. Mut siihen pitäis suhtautua pelottomasti ja kannustaa niitä ihmisiä, jotka haluaa suuntautua tieteidenvälisesti. Sit ei ehkä niin pelätä sitä, et en mä osaa, kun ei sitä kukaan osaa. Sitä ei opeteta ja se on semmonen valtava yhdessä oppimisen prosessi ja sen taustalla on just tää 400 vuotta tätä vähän niinku tavallaan päinvastasta historiaa. Ei se nyt käy neljässä tai 40:ssäkään vuodessa, et me tavallaan sitten opitaan purkamaan niitä raja-aitoja, joita on rakennettu ja se vaatii positiivista asennetta. Se nyt on tämmöinen hyvin ympäripyöreä yleisneuvo. Toi oli yksi hyvä esimerkki, mistä Päivi äsken puhui, että useammat meidän opettajavastaajista nosti esiin sen ja mä ainakin itekin tiedän sen omassa työssäni, ku joskus käy niin, että vaikka toisen tiedekunnan opiskelija ottaa yhteyttä ja kysyy, et voisiks sä alkaa mun graduohjaajaksi tai kandityöohjaajaksi, niin sit tulee vähän semmonen, et en mä nyt millään ehdi ja kun sä et nyt kuulu mun määriteltyihin työtehtäviin, kun mun määritellyt työtehtävät on nää meidän opiskelijat, mistä mun pitää pitää huolta. Siellä aika monikin nosti sitä esiin siellä meidän vastauksissa, että pitäs ihan määritellä yliopiston käytäntöihin, et se on täysin suotavaa ja suositeltavaa ja kannustettavaa, että jokainen vaikka yliopistonlehtori voi sisällyttää omaan työnkuvaansa x tuntia vuodessa myöskin muiden tiedekuntien tutkielmien ohjaamiseen. Ja tietysti, opettajat varsinkin nosti tätä, mitä Päivikin jo toi esiin, että tämmöstä kuormittavuutta ja työtaakkaa eri muodoissa. Resurssien vähäisyyttä ja tällasta nostettiin tosi paljon esiin. No sit mä sanoin just, ne ryhmät, opiskelijoiden vertaistukiryhmät, mut ylipäätään vois olla ihan tilaisuuksia ja seminaareja ja muita, joissa jotenkin kiinnitetään huomiota. Nostetaan kissa pöydälle ja otetaan esiin tämmöstä, et pohdittais esimerkiksi opin- Mä oon ite vetäny semmosia paljon, jossa tavallaan tieteidenvälisyyttä yhtenä elementtinä opinnäytetyössä pohditaan. Mitä se tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Ainakin meidän opiskelijat on hirmu valmiita pohtimaan ja mielellään pohtii semmosia asioita. Tuleeko sulla Päivi jotain konkreettista mieleen?

 

Päivi: Mä vähän lunttasin meidän kirjasta. Tämä on nyt kaikille tasoille suunnattu tämmönen vinkki vitonen tai ehkä vähän isompikin juttu, mutta tää sopii musta oikeestaan sekä ohjaajille että opiskelijoille että yliopistoille. Tunnistakaa tieteidenvälisyyteen liittyvien oppimisprosessien erityispiirteet. Niistähän me ollaan nyt jo vähän tässä puhuttu, mut just ne oppimisprosessin erityispiirteet ja mitä siitä seuraa arvioinnille, ohjaukselle. Tässä kokemusten jakaminen ja vaihtaminen on kullan arvosta. Oikeestaan tää meidän kirja nyt on täynnä näitä vinkkejä, et tästä vaan vois jatkaa eteenpäin aika helpostikin. Varmaan se on se asenne, niinku Ripa sanoi, ettei pidettäis, että tää on semmosta outoa, kummallista tai vaikeeta tää tieteidenvälisyys, vaan se saatais solutettua vähän niinku itsestään selvänä ajattelutapana ihan opiskelujen alusta lähtien. Siinä musta ei oo mitään muuta kuin että me keskustellaan, me tehään sopimuksia, me mietitään näitä käsitteitä ja termejä, mitä ne tarkoittaa käytännössä. Silloin jokainen tulee varmemmaksi käyttämään niitä. Ja sit toi, että siinä työajassa olis tavallaan mukana se, että me ei tehdä aina extrana sitä, kun me ollaan jonkun toisen alan ohjaaja tai annetaan vinkkejä tai kun joku ihan muun alan opiskelija sanoo, että saanko mä lähettää sulle vähän tekstiä, kun sulla ois varmaan mulle just hyviä ja hedelmällisiä juttuja. Tää täytyis tavallaan siinä työsopimus- työsuunnitelmatasolla ratkasta. Siis jos me halutaan, että tää oikeasti, et ihmiset jaksaa tehdä töitä myös tän kanssa, ettei kaikki mee sillai, että sen lisäksi, mitä me tehään muuta.

 

Risto: Joo ja sit semmonen tosi tärkeä, minkä mä muistan sieltä aineistosta monesta kohtaa myös on se, että opiskelijat ja opettajatkin kuvas näitä sekä positiivisia että negatiivisia kokemuksia siitä, et ku on kahden eri, vaikka arvio… No miksei ohjaajanakin. Mä oon ite ohjannu eri tiedekuntien ihmisten kanssa ja se on ollut musta tosi jotenkin hienoa ja opettavaista. Mut siellä oli aika pahoja tarinoita siitä, kuinka nää on ollu ihan suunnilleen sodassa nämä kaksi ohjaajaa keskenään ja sit se opiskelija on siinä välissä. Taikka sitten arviointivaiheessa se, että… Ehkä ihan surullisimpia tarinoita meidän aineistossa oli ne, kun ohjaaja tai ohjaajat mahdollisesti ovat olleet hyvin sillai, siinä on ollut hyvä meininki ja opiskelija on kokenut saavansa hyvää ohjausta ja hänen tieteidenvälisyyttään on arvostettu ja kannustettu. Ja sit arviointivaiheessa se onkin arvioitu vain yhden tieteenalan, sen hänen pääaineensa, vanhalla kielellä sanottuna, pääaineensa kriteereillä. Mä oon jopa henkilökohtaisesti nähnyt ihan semmosia. Jos tämä ei olisi julkinen lähetys, niin käyttäisin sanaa oikeusmurha. Eli ihan sellasia minusta kauheita tapauksia siitä, että kun mun mielestä tosi hyvä tieteidenvälinen työ on saanu huonon arvosanan, koska arvioimassa on ollu, tai arvioinnissa on käytetty vain yhden tieteenalan kriteerejä. Tämmöset kaikki pitäs kyl saada pois ja äkkiä, ettei vaan tällaista tapahtuisi ja olis avoin suhtautuminen. Totta kai kriittinen täytyy siinäkin olla, en mä sitä tarkota, et sille pitää antaa anteeks asioita, et no joo tää on tämmönen tieteidenvälinen, ei tän tartte olla hyvä. Totta kai senkin täytyy olla hyvä, mut se on eri lailla hyvä silloin ja siitä pitää nähdä ne, jota me just tuolla kirjassa pohditaan myöskin. Mitä se tarkottaa, et joku työ on tieteidenvälisesti ansioitunut. Jännä yksityiskohta oli se, et kun mehän alotettiin tää meidän kirjaproggis sillä, että me käytiin läpi niitä arviointimatriiseja, niinku Päivi sano. Elikkä kaikkien Helsingin yliopistojen tiedekuntien, ainakin gradujen arviointimatriisit, niin ei siellä ollu mitään tieteidenvälisyydestä. Ei negatiivista eikä positiivista. Niistä ei irronnut mitään sellaista, joka haittaisi tai kannustais tieteidenvälisyyteen. Et ei tavallaan mitään, tai sanotaan, että suosisi tai epäsuosisi tieteidenvälisyyttä. Ettei mitään tavallaan rakenteellisia kirjattuja esteitä oo olemassa. Se on enemmän meidän kaikkien pään sisällä, et miten avoimia me osataan olla sitä kohtaan.

 

Eric: Mä huomaan, että mulle tulee päähän (-) [47:06] Communities of Practice -teoria ja se, miten näiden käytäntöyhteisöjen, jota nyt voisi vaikka tieteenaloiks tässä keskustelussa kuvata, niin niiden välille syntyvät tilat on aika herkkiä kapistuksia. Jos nyt vaikka tämmösessä, käytetään nyt sanaa oikeusmurha sitten, niin jos on käynytkin niin, että sinne väliin on syntynyt hyvä tila, jossa se tutkija ja sen ohjaajat operoi, mutta siellä ei ookkaan ne arvioitsijat mukana. Eli ne arvioitsijat onkin siellä tavallaan tieteenalakohtaisissa käytäntöyhteisössä kiinni ja ne tavallaan tulee siihen tilaan, et mitäs täällä tapahtuu. Että eihän tämähän nyt ole tieteenalan x käytäntöjen mukaista ja sit ne alkaa sieltä käsin opponoimaan sitä. Silloin tavallaan se… Onko tää ihan hullu, (-) -teorian sovellus, mikä mulla tossa tuli nyt mieleen.

 

Päivi: Sä kuvasit tilanteen, jossa mä olin syksyllä, jossa oli väitös. Se oli ihan huikee se väitöskirja. Se oli ihan supertieteidenvälinen. Sen lopputulokset ei ollutkaan tällanen lopputulos tai tulosluku, vaan se oli sanottu… Se oli otsikoitu eri kielellä kuin suomeksi, mutta liikkeitä. Ja itse asiassa se lopputulosluku oli sellanen, että se ikään kuin vastuutti lukijankin tekeen eettisiä ajatuksia, jos ei sit käytännön ratkaisuja päässänsä. Se oli iha huikea. Se oli musta semmonen tieteidenvälisen työn yksi malliesimerkki, että miten pitkälle ja syvälle voidaan mennä. Mut sit opponentti sano jotenkin näin, kun sä kuvasit äsken Eric, että no niin, että sori vaan, mulla on nyt nämä kriteerit annettu täältä yliopistosta ja näitten mukaan arvioidaan. Siltä puuttu tavallaan ehkä vähän tietotaito ja uskallus kattoa vähän pidemmälle ja ehkä kokemuskin, et nyt onkin useamman jutun ja mistäs tässä on kysymys. Mä saatoin sitten, mä olin arvosanatoimikunnassa, puolustaa tätä ja tavallaan nostaa sitä… Tai tavallaan ottaa just tän tilan, josta vähän on nyt puhuttu, puolustajat tai ymmärtäjät, niin saatoin, kun mä hiffasin, et tässä mennäänkin nyt johonkin tosi makeeseen, jota meidän yliopistossa kannattais kiittää mieluummin kuin kritisoida. Mut ajattelin siinä kyllä, et voi vitsi meidän pitäs kyllä nuo kaikki kriteerit miettiä tarkemmin, että ne ei oo liian kapeaan suunnattuja.

 

Eric: Joo ja tässä on varmaan se, että varsinkin jos aidosti… Tää menee nyt näihin paradokseihin. Yliopistolaitokselta halutaan tätä. Rikkokaa rajoja. Tulkaa siiloista ja poteroista ulos. Olkaa rohkeita, tehkää näin. Mut sit meidän konventiot ohjaakin eri suuntaan. Tää on tavallaan traagista, mut sit ehkä just semmonen humanisti mussa herää ja sanoo, että jos me ollaan 400 vuotta, niin kuin Risto sanoi, kuljettu tähän eriytymisen suuntaan, niin vaikka se ei oo ehkä meille aina meriitti, et me ei pystytä nopeasti kääntymään, mut se ei vaan ehkä oo hirveen helppoa.

 

Päivi: Sekin vaatii aikaa. Ja ehkä just, mitä nyt tässä on toisteltu, keskustelua, et me löydettäs niitä yhteisiä ajatuksia, sanoja, sääntöjä ja käsitteitä.

 

Eric: Kyllä. Ehkä rohkeutta tulkita sitä tilannetta silloin, jos tunnistetaan tämmöinen tieteidenvälinen tila siellä tutkimuksessa. Siinä ympärilläkin ois sit rohkeutta kattoa, mitä siellä on oikeasti (tapahtunu) [50:59].

 

Päivi: Toi on Eric tosi hieno toi tieteidenvälinen tila ja sen tunnistaminen. Siitä voitais tehä jatko-opus.

 

Eric: Oliko Ristolla vielä joku ajatus tähän liittyen?

 

Risto: Joo. Mä voisin vaan sanoo sen, et kun meitä oli siis kuusi tätä kirjaa tekemässä viidestä eri tiedekunnasta ja kuudelta, niinku Päivi sano, ihan erilaiselta tieteenalalta, niin kyllä me aikalailla konkreettisesti ja jatkuvasti koettiin siinä työssämme se, että mitä sä tarkotat. Voiks sä toistaa, mä en ymmärrä yhtään. Se keskustelu varsinkin alussa, mut sit meistä muodostu enemmän sellanen poikkitieteinen oma kupla, jossa rupes sit olemaan oma keskustelukulttuuri ja niin edelleen. Kyllä se oli kauheen havainnollistavaa meille revästä, pudottaa jostain avaruudesta kuusi olentoa yhteen huoneeseen, jotka ei yhtään puhu samaa kieltä ja sitten tehkää nyt kirja. Kyllä siinä sitten muutama vuosi sen takia meni, mutta hirveen jotenkin opettavaista.

 

Päivi: Vois sanoo luksusta. Päästiin usean vuoden ajan opiskelee yhdessä näitä asioita. Se on tuonu kyllä sellasta. Mä huomaan, et mulla on välillä semmosta kärsimättömyyttä, että ettekö te nyt hitto vieköön voi lukee sitä meidän kirjan johdantoa ja sit sanokaa, mitä mieltä te ootte näistä. Et päästäs puhuu samoista asioista.

 

Eric: Kyllä, mut ehkä se tavallaan, mitä mä nyt pidän vaikka Opettajan akatemian isona arvona, on se sivistys ja halu sinne tieteenväliseen tilassa olemiseen vaikka kaikki tajuu, et se ei oo helppoa. Ne akateemiset heimot, mistä kaikki tulee, ne on aika vahvoja ja niillä on suuria meriittejä taustalla. Just niinku Risto puhui vaikka siitä lääketieteestä, että ei ne heimot oo se ongelma vaan se, että niiden välillä ei oo niitä tiloja tarpeeks. Se on se mun nopea tulkinta tästä, mistä tänään on keskusteltu.

 

Päivi: Joo. Toi on musta hieno. Mä esimerkiks nytten yritän suunnitella kollegoitten kanssa maisteriohjelmaa, joka olis teologian sisällä ja sit siihen pitää ottaa tämä kestävä kehitys huomioon. Elikkä ihan humanistiala ja vielä uskonto siinä messissä. Kyllä mun täytyy sanoa, että mä huomaan, että tavallaan ihmiskäsitys ja maailmankuva liittyy tohon kestävään kehitykseen aika merkittävästi. Ripa tuolla nyökkäilee. On itellä semmonen, et nää liittyy tähän kestävään kehitykseen. Jos me saadaan nää jotenkin lanseerattua, et näistä voidaan oppia ja miettiä ja pohtia, niin sit me olla osaltamme mukana tämmösen kestävän kehityksen projektissa.

 

Risto: Kyllä.

 

Eric: Huomaan, että tällä triolla voisi toinenkin tunti mennä keskustelussa, mutta tehdään kuitenkin niin, että kysyn teiltä sen kysymyksen, jonka kysyn kaikilta vierailta, eli lukuvinkki. Tieteidenvälisillä poluilla -kirja on mun lukuvinkki. Siitä on tänään paljon puhuttu, mutta toiset lukuvinkit sitten. Jos Päivi alottaa. Aiheesta tai aiheen vierestä.

 

Päivi: No, mulle muodostu sellanen Repko Szostakin Introduction to Interdisciplinary -kirja, joka on tehty opettajille ja opiskelijoille. Olikohan 2021 viimeisin painos. Se oli sellanen kans, josta toivon, että mahdollisimman moni sais sen käsiinsä, koska se auttaa just siinä, et päästään eteenpäin siinä keskustelussa. Saadaan se joku yhteinen perusta ja siitä eteenpäin. Tämmönen Repko Szostak. Se löytyy meidän kirjallisuusluettelosta. Jos löytyy Ericin lukuvinkki, niin löytyy tämäkin.

 

Eric: Hyvä, Ripa?

 

Risto: No tota, mä voisin ehkä heittää tällaisen idean, että lukekaa joku villi, ajatuksia. Kun tieteidenvälisyys vaatii avaraa ajattelua ja avaraa mieltä ja niin edelleen. Mulle itelleni oli hirveen nuorena poikana, tää on 80-luvun kirja, semmonen kun James Blake. Muistaakseni ck. Kirjan nimi on kaaos eli Chaos. Se on suomennettu se kirja ja se kertoo kaaosteorian kaaostutkijoista ja siitä, miten kaaosteoria silloin aikanaan siihen 80-luvun pisteeseen asti kehittyi. Muistan, kun mä luin semmosta kohtaa siinä, kun oli yksi kaveri, joka vaan päätti kokeilla, et millasta olis elää 25-tuntista vuorokausirytmiä, kun koko muu yhteiskunta elää 24-tuntista. Sit se aina joka päivä tuli tunnin myöhemmin töihin ja sit se oli jossain välissä yöllä töissä, kun muut oli päivällä. Sit se oli kauhea miettiä, että mitä järkeä. Se oli varmaan amerikkalainen. Mietin, et saakohan toi oikeasti rahoitusta tolle tutkimukselle, mut sit ku mä olin sen koko kirjan lukenut, niin se oli kyllä valtava semmonen, että voi vitsi, että maailmassa voi ajatella monesta asiasta monella lailla. Ja että tää meidän tieteellinen… Meillä on aika semmonen, vaikka just se yks, mistä puhuttiin, kun me tehtiin kirjaa oli se, että ku meillä oli luonnontieteilijäjäsen ryhmässä (ja) [56:57] ihmistieteilijöitä, niin tehdäänkö me semmonen rakenne, et johdanto, aineisto ja menetelmät, tulokset, tulosten tarkastelu, joihin toiset oli tottunu, et näin se tehdään. Tai sit oli sillain, että puuduttaa, (–) aina tota samaa. Meillähän on tieteessä kauhean paljon tällasia. Tavallaan se luonnontieteilijä minussa ymmärtää sen valtavan arvon, mikä on sillä, että artikkelit on yhdenmukaisia. Ja sit se semmonen humanisti yhteiskuntatieteilijä minussa ymmärtää sen arvon, että kun tehdään, tää on kauheen luokittelevaa multa, mut toisaalta on paljon arvoa sillä, että tekee toisella lailla ja toisaalta on paljon arvoa sillä, että tekee aina samalla lailla. Ja tämä kaaos-kirja oli mulle semmonen, et se vähän opetti. Se opetti mua ajattelemaan sitä, että ei kaikki ajattele samalla lailla ja että on ihan okei ajatella hyvinkin erilailla samoista asioista. Sieltä sai niin villejä näkökulmia maailmaan. Mä oon ite pitäny siitä asti kaaosteoriaa yhtenä ihan tosi keskeisenä tieteidenvälisen työskentelyn systeemiajattelutyyppi, sen kanssa samassa työkalupakissa olevana. Mä vähän suren, että esimerkiks kaaosteoriaa ei opeteta yliopistossa se enempää, niin siks mä laitoin tämmösen lukuvinkin, kun pyydettiin.

 

Eric: No niin. Hei kiitos paljon Risto ja Päivi, kun olitte vieraana.

 

Risto: Kiitos, kun saatiin tulla.

 

Päivi: Kiitos.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 13. jakson vieraana ovat Lotta Tikkanen ja Henrika Anttila. Tikkanen ja Anttila työskentelevät yliopistopedagogiikan yliopistonlehtoreina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa (HYPE).

Keskitymme tässä jaksossa opinnäytetöiden ja erityisesti väitöskirjojen ohjaukseen. Minkälaista tutkimustietoa meillä on opinnäytetöiden ohjauksesta? Minkälaista on opinnäytetöiden ohjauksen koulutus? Mitä ohjaajat haluavat oppia tullessaan koulutuksiin? Pitäisikö väitöskirjatutkijoiden ohjaajilta edellyttää koulutusta, jonkinlaista ”ohjauksen ajokorttia”? Miten ohjausosaamista pitäisi tulevaisuudessa kehittää?

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 29. ja toisen tuotantokauden 13. jakso.

Jakson aiheena on väitöskirjojen ohjauksen kehittäminen. Vieraina yliopistopedagogiikan yliopistonlehtorit Lotta Tikkanen ja Henrika Anttila Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta (HYPE).

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 6.4.2023. Jakson pituus 39 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja Eric Carver
Henrika:	Vierailija 1, Henrika Anttila
Lotta:	Vierailija 2, Lotta Tikkanen
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 13. jakson vieraina ovat Lotta Tikkanen ja Henrika Anttila. Tikkanen ja Anttila työskentelevät yliopistopedagogiikan yliopistolehtoreina Helsingin yliopiston yliopistopedagogikeskuksessa, joka tunnustaa tämmöstä lyhennettä kuin Hype. Tervetuloa mukaan.

 

Henrika: Kiitos.

 

Lotta: Kiitos.

 

Eric: Keskitytään tässä jaksossa opinnäytetöiden ohjaukseen ja erityisesti väitöskirjojen ohjaukseen. Minkälaista tutkimustietoa meillä on opinnäytetöiden ohjauksesta? Minkälaista on opinnäytetöiden ohjauksen koulutus? Minkälaisista asioista koostuu laadukas ohjaus ja miten ohjausosaamista pitäisi tulevaisuudessa kehittää? Alotetaan vähän siitä, että mistä kulmasta te tätä katsotte. Eli mä pyytäisin teitä molempia kertomaan aluksi teidän omasta suhteesta opinnäytetyön ohjaukseen. Kuinka kauan te ootte tutkinut aihetta ja kouluttanut ohjaajia? Jos Lotta aloittaa.

 

Lotta: Joo. Mä kiinnostuin ohjauksesta oikeestaan jo silloin, kun mä tein itse väitöskirjaa ja olin ohjattavana. Mulla oli kolme tosi hyvää ohjaajaa ja meitä oli samassa työhuoneessa useampia väitöskirjatutkijoita. Sit aina välillä me juteltiin ohjauksesta. Me huomattiin sit siinä, että meitä kaikkia ohjataan vähän eri tavalla ja meillä on hirveän erilaisia tarpeita sille ohjaukselle. Se oli musta hirveen kiinnostavaa. Sitten, kuten usein on, niin mäkin ajattelin, et mä haluun olla isona yhtä hyvä ohjaaja kuin nää mun ohjaajat oli. Tutkimuksessa mua innostaa eniten semmoset uudet oivallukset ja uudet tutkimustulokset ja ohjaajana haluisin päästä kokemaan näitä samoja fiiliksiä. Se on tavallaan tärkein motivaatio, miks halusin ohjaajaks. Mä oon sittemmin ohjannut kanditutkielmia ja graduja ja nyt myös väitöskirjaa. Tutkimusta väitöskirjaohjauksesta oon tehty verrattain vähän aikaa, parisen vuotta suurin piirtein, mutta tämä on ollut todella intensiivisen tutkimuksen aikaa tää pari vuotta. Me kerättiin 2021 aineisto Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta ja tämä tämä prosessi on opettanu ihan valtavasti tutkimuksesta ja ohjauksesta. Sitten toi ohjaajien koulutus. No sitä suunnilleen nyt viimeisen vuoden ajan oon tehny myös. Tämänhetkisessä yliopistolehtorin tehtävässä pääpaino mun pedagogisen tuen tehtävistä on nimenomaan tohtorikoulutuksessa. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi väitöskirjaohjaajien tämmösiä työpajatyöskentelyä.

 

Eric: Henrika.

 

Henrika: Joo. No mulla on suurelta osin tosi samanlainen tausta kuin Lotalla. Meillä on ollu samat ohjaajat väitöskirjoissa ja siellä me tosiaan samassa työhuoneessa niitä väitöskirjoja pakerrettiin ja ohjauksesta juteltiin. Joskus naurattaa, et kuka olis silloin arvannut, että tässä me nyt ollaan yhdessä ja tutkitaan tohtorikoulutusta ja ohjataan väitöskirjaa yhdessä ja myöskin koulutetaan muita ohjaajia. Mä tossa just laskeskelin, että mun ensimmäisestä tohtorikoulutukseen liittyvästä artikkelista on 10 vuotta. Ei siit artikkelista oo kymmentä vuotta, mut siitä tutkimuksesta on. Se oli mun gradu silloin aikanaan ja siitä sitten kirjoitettiin artikkeli ja synty ehkä se kipinä siihen tutkijauraan. Kolme vuotta sitten mä alotin tässä pedalehtorin tehtävässä ja päädyin sitten takaisin niille tutkimusjuurille ja sinne tohtorikoulutuksen pariin. Niitä kysymyksiä sitten tutkimaan. Tosiaan niinku Lotta sano, että on ollut intensiivistä aikaa, eli ollaan yhdessä sitäkin dataa oltu keräämässä ja tosi opettavaista on. Nyt sit mikä parasta, niin viimeisimpänä mukaan on tullu sit se ohjaajan koulutus. Se on mahdollistanu sitä, että on niitä omia tutkimuksia ja tutkimustuloksia päässy palauttamaan sinne kentälle ja käyttämään niitä oikeasti hyödyksi. Sehän on siinä tutkijan työssä parasta, että pääsee sit oikeasti käyttämään sitä tutkittua tietoa ja viemään sitä eteenpäin. Me ollaan Lotan kanssa yhdessä koulutettu noita ohjaajia ja sit me ollaan pidetty Hypessä myöskin ohjauskoulutusta.

 

Eric: Mielenkiintosta taustaa. Mennään sitten tutkimukseen tästä aiheesta. Minkälaista tutkimustietoa meillä on opinnäytetöiden ohjauksesta tai väitöskirjatutkimuksen ohjauksesta ja millaista se tutkimus tästä aiheesta ylipäätään on? Henrika.

 

Henrika: No onhan sitä paljonkin tutkimusta ja määrä on kasvanut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tosi paljon etenkin tohtorikoulutukseen liittyen. Ehkä tällä, no ei ehkä kauhean yllättäen, mutta se kaikkein tutkituin teema on nimenomaan se ohjaus. Onhan se siinä ihan väitöskirjaprosessin keskiössä. Tutkimuksesta me tiedetään se, että ohjaus on yhteydessä jatko-opintojen etenemiseen ja niiden loppuun saattamiseen ja myös sitten sen prosessin laatuun eli millaseks ne opinnot koetaan. Jos me katotaan ohjaukseen liittyvää tutkimusta, niin aika paljon on keskitytty ohjattavien näkökulmaan ja tarkasteltu ohjausta suhteessa niihin tohtoriopintojen keskiössä oleviin tekijöihin, kuten just siihen opintojen etenemiseen, keskeyttämiseen ja hyvinvoinnin kysymyksiin. On tutkittu kans ohjauksen määrää ja laatua, et kuinka paljon ohjausta on tarpeeksi ja millaista se hyvä ohjaus sitten on. Meillä on evidenssiä siitä, että säännöllinen ja usein tapahtuva ohjaus on yhteydessä väitöskirjatutkijoiden kokemaan tyytyväisyyteen, sekä heidän opintoihin että siihen ohjaukseen. Ja myöskin hyvinvointiin ja opintojen sujuvuuteen, moneen tärkeään tekijään. No sitten, kuinka paljon pitäisi ohjata. Se on varmaan se kysymys, mikä seuraavaks siitä nousee. Se toki riippuu monestakin tekijästä, mutta monessa tutkimuksessa on todettu, et jonkunlainen raja-arvo on se vähintään kerran kuukaudessa. Se voi joillain aloilla tuntua aika hassulta. Jos vaikka tehdään jotain labratöitä, niin silloinhan se ohjaus on hirveen läsnä siinä tilanteessa ja ohjataan ihan päivittäin ja jatkuvasti, mutta joillain aloilla sitten se on ehkä erilaista se ohjaus ja ei niin strukturoitua, tai et pitää oikeasti järjestää semmosia ohjaustapaamisia. No sit Lotta mainitsi jo siitä meidän datasta, mikä me kerättiin. Siinä me kyseltiin väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta, et kuinka usein he, väitöskirjatutkijat, kokee saavansa ohjausta ja kuinka paljon ohjaajat kokee ohjaavansa. Iloista oli se, että väitöskirjatutkijoista yli 60 prossaa koki saavansa sitä ohjausta vähintään kerran kuukaudessa, mikä on tietysti hyvä uutinen. Toisaalta sitten oli pieniä eroja siinä, et ohjaajat kyllä koki ohjaavansa enemmän kuin väitöskirjatutkijat koki saavansa sitä ohjausta. Sekin on mielenkiintosta. Siihen on varmaan monta selitystä. Ehkä se, että ne ohjaajat ja ohjattavat ei oo välttämättä samat, mutta myöskin sitten ohjattavat ei aina ehkä tunnista, mikä kaikki on ohjausta. Että voi olla, että ajatellaan, et vaan se yksilöohjaus on osa sitä ohjausta. On paljon erilaista tutkimusta ja mekin tässä samassa datassa vielä sitä ohjauksen laatua tarkasteltiin. Pyydettiin kuvailemaan omia kokemuksia hyvästä ohjauksesta. Ilahduttavaa oli se, että sekä väitöskirjatutkijat että ohjaajat, molemmat kuvas sosiaalisen tuen muotoja olevan läsnä siellä ohjauksessa. Väitöskirjatutkijat kokee saavansa kannustusta ja tukea ja sitten myöskin informationaalista tukee, eli neuvoja ja ohjausta siihen, miten sitä tutkimusta tehdään ja siihen apuja. Kyllä, monenlaista.

 

Eric: Haluaako Lotta täydentää?

 

Lotta: Joo, tietenkin haluun täydentää. Kun Henrika puhu tosta hyvästä ohjauksesta ja tämmösistä hyvistä ohjauskäytännöistä, niin sit taas ohjausosaamisen ja sen kehittämisen tutkimusta on merkittävästi vähemmän. Me ei oikeastaan tiedetä tarkalleen ottaen, mitkä on semmoset ohjausosaamisen kehittämisen keinot, jotka on oikeasti hyödyllisiä ja toimis parhaiten. Se mitä me tiedetään tutkimusten perusteella on se, että väitöskirjan ohjauksen käytännöt perustuu usein niihin ohjaajien omiin kokemuksiin ohjattavina. Useimmiten ohjaajat ohjaa joko samalla tavalla kuin heitä on ohjattu, tai sitten aivan päinvastoin, jos heitä on ohjattu huonosti ja he on kokenu sen huonoks ohjaukseks. Ja sit taas tämmönen tekemällä oppiminen on ohjauksen kehittämisen jotenkin… Semmonen keskeinen tapa, millä sitä kehitetään. Me myös tiedetään, et ohjaukseen liittyviä omia käsityksiä on vaikea tunnistaa ja siksi myös muuttaa. Sit jos me katotaan, et ollaan tutkittu sitä, et miten ohjaajat kehittää sitä ohjausosaamistaan, niin se on usein tämmöstä informaalia, eli vaikka keskusteluja kollegan kanssa tai tällasta. Meidän tutkimusten tai tutkimustulosten perusteella näytti siltä, että Helsingin yliopiston ohjaajat kehitti ohjaamista tosi aktiivisesti. Lähes 80 % meidän ohjaajista oli osallistunut vähintään kahteen kehittämisaktiviteettiin. Tyypillisimmät osaamisen kehittämisen tavat oli vaikkapa, just niinku sanoin, niin keskustelut kollegojen kanssa ja ohjauskäytäntöjen reflektointi niitten ohjattavien kanssa. Se oli kans hyvin tyypillistä. Hyvin suuri osa myös kertoi, et on perehtynyt yliopiston ohjeisiin ja linjauksiin hyvistä ohjauskäytännöistä tai tämmösiin käytäntöihin yleisesti. Jonkin verran, semmonen reilu kolmannes, oli myös osallistunu jonkinlaiseen vähän tämmöseen formaalimpaan koulutukseen, johonkin työpajaan tai ihan kursseille tai seminaareihin, jotka liittyy ohjaukseen ja sit osa, vajaa kolmannes, myös luki tieteellistä kirjallisuutta ohjauksesta. Se, mikä oli hirveän kiinnostavaa tässä tutkimuksessa oli se, et ne ohjaajat, jotka kerto, et he on osallistunut useampaan kehittämisaktiviteettiin arvioi myös taitonsa ohjaajana paremmaks kuin he, jotka osallistu esimerkiks vaan johonkin yhteen aktiviteettiin. Eli he oli luottavaisempia omien taitojensa suhteen. Myös se oli ihan keskeinen tulos, et nää ohjaajat, jotka koki saavansa tukea sieltä omalta ammatilliselta yhteisöltä, oli myös luottavaisempia omien taitojen suhteen. Eli näyttää siltä, et se ammatillinen yhteisö on tosi keskeinen voimavara sen ohjausosaamisen kehittämisessä.

 

Eric: Niin ja jos muistelen viime tuotantokauden väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutuksen jaksoja, niin se yhteisö on myös väitöskirjatutkijalle hirveen tärkeä. Jäin miettimään, että kuinka vahva tavallaan on se tieteenalan traditio, miten meillä on aina ohjattu väitöskirjat? Näkykö se siellä aineistossa vai onko se enemmän sitä mallioppimista siltä omalta ohjaajalta, mutta niitä ei tavallaan voi erottaa?

 

Lotta: Toi on aika haastava kysymys. Tavallaan sitä tutkimuskirjallisuutta on vielä aika vähän, mutta vaikuttaa siltä, et aika paljon ohjaa just ne omat kokemukset ja käsitykset siitä ohjauksesta, et miten sitä… Joo. Mut koulutuksella on mahdollista niihin sitten tarttua, et pääsee reflektoimaan sitä, mitä siellä ohjaustilanteessa ihan oikeasti tapahtuu ja pystyy tunnistamaan sen, et näin mä toimin tän tyyppisissä tilanteissa ja sitten myös muuttamaan sitä, jos ei se oo tavallaan hyvää ohjausta.

 

Eric: Aivan.

 

Henrika: Tietysti ehkä tossa ne tieteenalakohtaiset sillä tavalla, et jos nyt aattelee vaikka niitä labratöitä, niin siellä se ohjaaminen on jokapäiväistä. Tai jos yhdessä kirjoitetaan artikkeleita, niin sekin ohjaaminen on ehkä erilaista kuin monografioiden, et ehkä siinä sit korostuu vielä se enemmän sen väitöskirjatutkijan tavallaan oma työ siinä monografiassa kuin sit taas siinä yhteiskirjoittamisessa vaikka jossain artikkelissa. Et ehkä siellä jotain pieniä erojakin myös on.

 

Eric: Kyllä. Tossa edellisessä jaksossa puhuttiin väitöskirjatutkijoiden uraohjauksesta, coachingista ja mentoroinnista, niin siinä vaan tietysti totesin ja sen voi tässä todeta uudestaan, että väitöskirjatutkimuksen tai tohtorikoulutuksen kokonaisuutta on hyvin vaikea laittaa yhteen purkkiin, koska se on niin heterogeeninen. Miten sitä tehdään, miten se on rahoitettu. Artikkeli, monografia, tutkimusryhmässä, itsenäisesti, töiden ohella, päätoimisena. Siinä on niin valtavasti sitä hajontaa.

 

Lotta: Yhteisiä tekijöitä, mistä Henrika äsken puhui, niinku hyvän ohjauksen tunnuspiirteistä, niin ne tavallaan pätee hyvin laajasti monenlaiseen, mut on totta kai hirveästi vaihtelua.

 

Eric: No minkälaista on sitten tämä opinnäytetöiden ohjauksen koulutus tai väitöskirjan ohjauksen koulutus Helsingin yliopistossa ja minkälaisiin asioihin siellä konkreettisesti keskitytään?

 

Lotta: Joo, me päätettiin, et Henrika kertoo kohta Hypen ohjaajakoulutuksesta, mut jos me ensin mietitään sitä, et millaista muuta koulutusta meillä on väitöskirjan ohjaajille, niin mä sanoisin, et se on tyypillisesti ainakin viime vuosina organisoitu tämmösten työpajojen muodossa. Näitä työpajoja on ollu tarjolla erilaisista, aika spesifeistä sisällöistä, tai sit ne on ollu jonkun tietyn tutkijakoulun tarpeeseen kohdennettuja. Työtavat näissä on ollu hirveen osallistavia ja sisällöt on perustunut vahvasti tutkimukseen hyvistä ohjauskäytännöistä ja näkökulmat on sit ollu vähä erityyppisiä. Näissä on vaikkapa käsitelty ohjaajan ja ohjattavan rooleja ohjaussuhteessa, erilaisia odotuksia siitä ohjaussuhteesta, yhteiskirjoittamisen kysymyksiä, tiedeyhteisön merkitystä ja sitten ihan monimuotoisuusteemoja laajasti. Vois sanoa, että tämmönen matalan kynnyksen ohjaajakoulutusta on meillä ollu pitkälti tämmöstä tutkimusperustaista, aika lyhytkestoista, tämmösiä yksittäisiä työpajoja hyvin pitkälti. Osallistujille vapaaehtosta ja ei hirveen systemaattista isossa kuvassa. Sit hallinnon puolesta ohjaajille on järjestetty myös erilaisii tämmösiä infosessioita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuksen käytännöistä. Näitä on tyypillisesti järjestetty kontekstista riippuen tutkijakouluissa, ohjelmissa ja tiedekunnissa. Mutta tämä ei myöskään oo koko yliopiston tasolla ollut kovin systemaattista, et tosi paljon riippunu siitä kontekstista. Eli tiivistetysti vois ehkä sanoo, että monenlaista tarjontaa on yliopiston tasolla, tiedekunnissa ja sit näissä tutkijakouluissa ja nyt uudessa tutkijakoulussa toki ja sit tohtoriohjelmissa, mut mitään semmosta strukturoitua, systemaattista kokonaisuutta ei tavallaan oo ollu. Ja lisäks tää kaikki tällanen ohjaajakoulutus on vapaaehtoisista eli perustuu ohjaajien omaan mielenkiintoon ja haluun oppii lisää. Mennääks me sit Hypen ohjaajakoulutukseen?

 

Henrika: Joo. Eli me Hypessä tarjotaan yliopistopedagogiikan opintoja, joita on mahdollista suorittaa meillä jopa 60 opintopistettä ja saada sitä kautta sitten se virallinen yliopisto-opettajan pedagoginen pätevyys. Yksi näistä meidän tarjoamista kursseista on viiden opintopisteen kurssi, Ohjaus yliopistossa ja ohjausharjottelu, ja se sisältyy näihin 25:een perusopinnon kokonaisuuteen. Kuten Lottakin sano, niin meilläkin opetus on tutkimusperustaista, eli toki se tutkimuksen rooli sielläkin korostuu. Se, mitä ja miten opetetaan. Tällä kurssilla sit keskitytään tieteellisten työprosessien ja opinnäytteiden ohjaukseen, niihin liittyviin hyviin käytänteisiin ja ohjausprosessia sääteleviin tekijöihin sekä sitten ohjattavien ja ohjaajien hyvinvoinnin kysymyksiin, mut kyl me sit käydään siellä myös läpi näitä ihan yliopiston ja koulutusohjelmien ohjausta koskevia säädöksiä ja määräyksiä ja ohjeita. Tälle kurssillehan toki on tervetulleita ihan myöskin kandi- ja graduohjaajat, että ei oo pelkästään rajattu esimerkiksi väitöskirjaohjaukseen, mutta tutkimustuloksia tietysti meillä sielläkin on paljon nimenomaan tohtorikoulutuksesta. Mut se, mikä ehkä tällä kurssilla on tosi kivaa on se, et se sisältää sitä ohjausharjottelua ja ne kurssilaiset pääsee ihan itse reflektoimaan sitä omaa ohjausta ja niitä omia ohjauskäytäntöjä ja myöskin sit observoimaan toisten ohjausta. Ohjaus on aika semmonen suljettu ja yksityinen tilanne ja sinne aika harvoin pääsee toisten ohjausta kurkistelemaan ja ohjaajat ei ehkä kauheen usein tiedä, miten muut sit käytännössä oikeasti ohjaa. Siinä mielessä tämä kurssi kyllä tarjoaa aika hienon mahdollisuuden kehittää ja reflektoida niitä omia taitoja ja sitä osaamista ja niitä käytäntöjä. Ja vaikka tämä kurssi on sit osa tietty tätä formaalia koulutusta, mitä me tarjotaan tai mitä tähän tohtori- tai opinnäytetöiden ohjaukseen liittyy, niin kyllä sielläkin se sisältää paljon niitä informaaleja aspekteja eli nimenomaan tehdään sellanen areena, missä ohjaajat kohtaa toisiaan ja pääsee vaihtamaan niitä ajatuksia ja toki luetaan paljon tieteellistä kirjallisuutta, mikä tossa tuli aikasemminkin yhtenä kehittämisaktiviteettina esille. Hypen kurssithan on toki henkilöstökoulutusta eli ne on suunnattu ensisijaisesti Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnalle. Joskus meidän kursseille on aika kova tunku ja joutuu ehkä hakemaan muutamankin kerran ja joudutaan joskus priorisoimaan sit niihin, joilla sitä ohjausta ihan säännöllisesti on ja ohjaajat, ketkä meillä sitten ohjaa paljon, niin on ensisijassa pääsemään näille kursseille. On tosi tärkeetä, et on just sit näitä kevyempiä ja matalamman kynnyksen ohjauskoulutusta myös esimerkiksi sellaisille ohjaajille, vaikka väitöskirjaohjaajille, jotka ei oo työsuhteessa yliopistoon, ni pääsee sitten. Tai haluaa päivittää osaamista tai on jotain kysymyksii just liittyen johonkin spesifiin teemaan, niin hyvä, että on monenlaista.

 

Lotta: Ja kun puhuttiin tästä, et tohtorikoulutus on hirveen heterogeeninen kenttä, niin samalla tavalla ohjaajakoulutuksesta voi ajatella, että yksi tapa ei vaan sovi kaikille. Tämmöstä tarjontaa pitää monenlaista olla.

 

Eric: Kyllä. Mitä ohjaajat sitten haluaa oppia, kun ne tulee näihin koulutuksiin? Joko näihin lyhyempiin tai sinne kurssille. Millasii ohjaukseen liittyviä kysymyksiä ohjaajilla tyypillisesti on? Jos Henrika aloittaa.

 

Henrika: No niinku puhuttiin, niin ohjaajat tulee koulutuksiin tosi monenlaisella kokemuksella ja taustoilla. Jotkut on ohjannut hirvittävän paljon ja on paljon kokemusta väitöskirjan ohjaamisesta, toiset on ihan sen oman ohjausuransa alussa, mut kyllä mun mielestä kaikilla heillä on aika paljon sellasia hyvin konkreettisia ohjaukseen liittyviä kysymyksiä ja kaipaa hyvin konkreettisia työkaluja omaan ohjaukseen ja sen kehittämiseen. Esimerkiksi ihan just tää, kuinka paljon ja kuinka usein pitäisi ohjata. Se toistuu kyllä tosi usein näissä eri koulutuksissa. Miten tuetaan ohjattavien itsenäisyyden kehittymistä, miten motivoidaan ja pidetään yllä sitä motivaatiota pitkienkin työprosessien aikana. Sit halutaan aika paljon varmistusta sille, et onko ne omat ohjauskäytännöt toimivia ja mitä tutkimus oikeestaan niistä sanoo, et onko asioiden taakse jonkun näköstä evidenssiä. Semmoset kysymykset. Ja varmaan nyt alakohtaisia juttuja kysellään myös, mutta joo.

 

Eric: Lotta.

 

Lotta: Joo, sit aika paljon kysellään myös, et miten yksilöllistä sen ohjauksen tulisi olla, et kuinka paljon siinä pitää huomioida näitä yksilöitä. Sit ihan uusilla ohjaajilla on usein… Heillä ei välttämättä oo vielä semmosta spesifiä kysymystä tai muuta, he haluaa vaan kehittyä ja oppia ohjaukseen liittyviä hyviä käytäntöjä. Monesti näkyy, et haluaa tukee sitä ohjattavan hyvinvointia, opiskeluhyvinvointiasi, väitöskirjaprosessin aikana. Moni myös sanoo, et haluaa päästä keskustelemaan toisten ohjaajien kanssa niistä ohjauskäytännöistä. Just niinku Henrika puhu tossa aiemmin, et kun sinne ohjaustilanteeseen ei nyt yleensä ulkopuoliset pääse, niin pääsee juttelemaan sit muiden ohjaajien kanssa. Ja sit on ihan näitä spesifejä kysymyksiä, jotka voi liittyä tohtorikoulutuksen käytäntöihin meillä Helsingin yliopistossa tai sitten vaikka hankaliin ohjaustilanteisiin, et kaipaa niihin sit neuvoja ja näkemyksiä.

 

Eric: Onko jotain semmosii toistuvia oivalluksia tai jotain semmosia, mikä ehkä palautteissa korostuu vaikka sieltä kurssilta, et millasta muutosta kursseilla tapahtuu? Tai onko siellä jotain semmosta, mikä toistuu?

 

Henrika: Mun mielestä aika jännä oli huomata, nyt kun pidettiin viimeks tätä kurssia, että ohjaajat ei aina tiedä just sitä, että mitä kaikkea meillä on tarjolla ja mistä erilaista tietoa löytyy. Meillä on paljon tiedekunnissa erilaisia, tai et löytyy nettisivuiltakin paljon erilaisia ohjeita ja määräyksiä ja säädöksiä, mut he ei välttämättä oo ees ollenkaan tietosia siitä, että sellasia on ja mistä niitä löytyy. Toki just sen takia, et ei oo mitään tämmöstä ajokorttia siihen ohjaamiseen esimerkiks, niin sit välillä tuntuu, että ei löydykään niitä. Mut en mä tiedä. Mun mielestä ainakin meidän kurssilla tuli hyvin selväksi ja he oivalsi kivalla tavalla sitä, että he itse asiassa tekee tosi paljon asioita oikein ja se on mun mielestä jotenkin hirvittävän kiva huomata, että siellä on niitä hyviä käytäntöjä ja tuntuu, et kun luettiin niitä oppimis- tai tämmösii raportteja lopuksi tai arvioinnin yhteydessä, niin huomattiin kyllä, että he olivat jotenkin saaneet niille asioille, mitä he tekee jo, niin nimiä ja ymmärtänyt, et okei tässä on just kyse tästä, et mä tarjoon erilaista tukea mun ohjattaville, mut mä en oo osannut ajatella, et tämmöstähän se just nimenomaan on. Paljon semmosta.

 

Lotta: Ja sitten taas kääntäen, et jos on ollu jotain ohjauksen ongelmia, niin sit osaa nimetä, et tässä on nyt ollu kyse tästä asiasta ja tällä tavalla mä ehkä voisin tän fiksata jatkossa, jos tällasta vielä tapahtuu. Ja miten tätä voi ennaltaehkäistä. Tän tyyppistä palautetta on tullu.

 

Eric: Niin, se on niinku struktuuria ja sanoja tavallaan sen ohjauksen ymmärtämiseen.

 

Henriks: Kyllä. Ja se ehkä korostuu mun mielestä kaikessa meidän pedagogisessa koulutuksessa, mitä me tehdään, että niille asioille, mitkä on tuttuja opetuksesta ja ohjauksesta, niin niille on nimet, mut me ei vaan aina tiedetä, mitkä ne on ja mitä eri asioilla tarkoitetaan ennen kuin saadaan sitä teoriaa ja muuta sinne taustalle.

 

Eric: Niin et siinä mallioppimisessa ja niissä traditioissa on paljon viisautta, mutta tietysti sitten, jos joku homma ei toimi, niin se perinne ei välttämättä riitä.

 

Lotta: Mm, just niin.

 

Eric: Kyllä. Ohjauksen ajokortti saattaa jäädä mulle toimenpideideaksi vastaisuudelle. Katotaan, mitä sille tehdään. Mitä mieltä te ootte tästä, että ei vaadita sitä ajokorttia tai koulutusta?

 

Henrika: Mä heitän tän pallon Lotalle.

 

Lotta: No yliopistoilla on tosi erilaisia käytäntöjä liittyen ohjaajien koulutukseen. Toisissa yliopistoissa on ohjaajille ihan pakollista koulutusta ja sit on yliopistoja, joilla on vaikka tosi systemaattinen, mutta vapaaehtoinen joku koulutuskokonaisuus ohjaajille. Esimerkiks joku verkkokurssityyppinen ratkaisu, jotka on koettu aika hyödylliseksi. Siinä on sit myös aika paljon vaihtelua, et jos joku tämmönen pakollinen kokonaisuus on, niin perustuuko se sit tutkimukseen hyvistä ohjauskäytännöistä vai onko ne näitä hallinnollisia ohjeita ja säädöksiä ja tämän kaltaista. Tohon, että pitäiskö olla pakollinen ajokortti ohjaukseen, niin on äärimmäisen vaikea vastata. Tämä on tietysti myös resurssikysymys ja siihen liittyy monenlaisia haasteita. Tietysti joissain yliopistoissa, kun on otettu käyttöön tämmöstä pakollista ohjaajakoulutusta, niin ne tulokset on ollu aika hyviä, eli näitten väitöskirjatutkijoiden tyytyväisyys ohjaukseen on kyl parantunu. Mutta tähän liittyy niin hirveen moni asia, että tähän on yksiselitteistä kantaa kyl ihan mahdotonta tässä muodostaa.

 

Eric: Voidaan kuulijoille kertoa, että tätä ei ollut etukäteen kerrottu vieraille, että tulisin kysymään, joten varovaisuus on ymmärrettävää. Tuliko Henrikalle mitään mieleen siitä, mitä Lotta äsken aiheesta sanoi?

 

Henrika: No ei, yhdyn kyllä ihan täysin näihin samoihin ajatuksiin. Sit tietysti mun mielestä on tosi tärkeetä, että on just sitä, et on erilaista. On näitä lyhyitä juttuja, mut on sit semmosii pidempikestosii, formaalejakin koulutusmuotoja. Jonkunlaista olis tietysti ehkä ihan hyväkin olla tai et olis kaikille ohjaajille tiedossa joku, me mietittiinkin jotain tämmöstä materiaalipankkia, mistä vois sit löytyy jotain sen kaltaista tietoa, et mistä kannattaa alottaa, kun alottaa ohjaukset.

 

Eric: Kyllä. Mä tossa perustutkinto-opiskelun puolella just näille ohjaaville opettajille, kun (–) [27:02] opiskeluprosessiin liittyvää ohjausroolia, niille tehtiin tämmönen Moodle-kurssi. Se on ihan hyvää palautetta saanu.

 

Henrika: Ihan varmasti.

 

Eric: Otetaan vähän isommat pensselit käteen ja päästetään Lotta ja Henrika linjaamaan tai unelmoimaan, miten se nyt sanotaankin, tätä tulevaisuutta. Miten tätä väitöskirjatutkimuksen ohjausosaamista tai opinnäytetyön ohjausosaamista teidän mielestä pitäis tulevaisuudessa yliopistolla kehittää? Lotta saa aloittaa.

 

Lotta: Joo. Mä alotan nyt tämmösestä enemmän just, mistä äsken puhuttiin perehdytyksestä ja tämmösestä matalan kynnyksen koulutuksesta, jos ei oo taustalla opetussuunnitelmaa niinku Hypen henkilöstökoulutuspuolella on. Mä perehdyin tämmöseen LERUn eli Euroopan tutkimusyliopistojen liiton tuoreisiin suosituksiin. Näiden mukaan yliopistojen tulisi tarjota ohjaajille riittävät taidot ja resurssit väitöskirjatutkijoiden tukemiseksi niin, että väitöskirjatutkijat voi valmistuu sit onnistuneesti. Tässä samassa paperissa kannustetaan yliopistoja kontekstiin sopivan koulutuksen järjestämiseen ja siellä myös suhtaudutaan hyvin myönteisesti pakolliseen koulutukseen. Mä ajattelisin, että tämmösen koulutuksen pitää jatkossakin perustuu vahvasti tutkimukseen ja sen pitäs ottaa huomioon tohtorikoulutuksen nykytila ja ajankohtaiset muutokset. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että kun tohtorikoulutus on merkittävästi laajamittaisempaa nykyään kuin joitakin vuosikymmeniä sitten ja suuri osa meiltä valmistuvista tohtoreista tulee työskentelemään yliopiston ulkopuolella, niin ohjaajilla ois myös taito ottaa huomioon tämä muutos omassa ohjauksessa. Mun mielestä tää vois tarkoittaa sitä, että ohjaajat ymmärtäis alottaa sen keskustelun siitä urasta ohjattavan kanssa jo hyvin varhain ja suhtautua lähtökohtaisesti myönteisesti siihen, jos ohjattava tavoittelee uraa yliopiston ulkopuolella. Heidän pitäs pystyy olemaan siinä urapohdinnassa myös jossain määrin tukena. Et sille väitöskirjatutkijalle annettais aikaa ja tilaa miettiä, et mitä tietoja ja taitoja tarvitsee sitä tulevaisuuden uraa varten. Mä en ajattele, että ohjaajan pitäis osata kertoa kaikista mahdollisista uravaihtoehdoista, mut lähinnä se ajan ja tilan ja tällasen antaminen ja ymmärrys siitä, että kaikista ei tuu yliopistolle tutkijoita. Sitten mä toivoisin näkeväni tulevaisuudessa ohjaajille koulutusta yhteisohjaukseen. Se on hurjan hyvä voimavara ohjauksen kehittämisen kannalta ja myös väitöskirjatutkijalle. Erilaisia näkemyksiä pystyy saamaan ja todennäköisesti myös enemmän tukea siihen väitöskirjaprosessiin. Mutta tämä ei toteudu, jos se yhteisohjaus ei toimi, jos siellä on ristiriitoja, joita sit helposti ohjaajienkin välillä tulee. Ja niinku tossa puhuttiin jo tästä tietopankista, niin haluisin jotenkin nähdä myös, et meidän ohjaajille ois olemassa joku tämmönen verkkokurssityyppinen ratkaisu tai sit tietopankki, johon olis koottu eri teemoja, joista vois suorittaa vaikkapa jotain minikoulutuksia oman mielenkiinnon tai tarpeiden mukaan. Mä en näe, että tää olis mikään ainoa ratkasu nyt ohjauksen kehittämiseks, vaan sellanen vähän niinku ensiapu hankaliin tilanteisiin tai sit se vois just toimii tämmösenä ajokorttina, mistä puhuttiin. Kuitenkin, niinku tässä on jo puhuttu, niin se omien ohjauskäytäntöjen reflektointi muiden kanssa on tosi tärkeetä ja se keskustelu niistä ohjauskäytännöistä, niin mä en näkisi, että tää on nyt mikään ainoa ratkaisu, vaan lähinnä täydentämässä sitä muuta ohjaajakoulutusta.

 

Eric: Henrika.

 

Henrika: Ja tietysti mun pitää nyt tähän liputtaa Hypen opetuksen puolesta myöskin. Totta kai mun mielestä me tarvitaan myös sellasta formaalia, opetussuunnitelmaan pohjautuvaa koulutusta ja se on hyvä lisä tuohon kokonaisuuteen. Tietysti mun toiveissa on se, että me voidaan jatkossakin näitä kehittää, tai tätäkin kursseja kehittää sekä meidän omien että meidän kollegoiden tutkimuksen pohjalta eteenpäin, jotta me voidaan just vastata silläkin siihen tarpeeseen, mitä kaikki muutokset maailmassa sille opetukselle ja ohjaukselle asettaa. Se ois tärkeetä. Mut ehkä meidän pitää tässäkin muistaa se kuitenkin, että ohjaus meillä Helsingin yliopistossa on tosi hyvää ja laadukasta ja meidän väitöskirjatutkijat raportoi olevansa keskimäärin kyllä hyvin tyytyväisiä siihen ohjaukseen, mitä he saa. Sinällään.

 

Lotta: Missään ohjauksen kriisissä me ei kyllä olla.

 

Henrika: Ei todellakaan.

 

Lotta: Vaikka meillä näitä kehitysehdotuksia tietenkin on, niin se ei nyt tarkota, et ohjaus ois ihan…

 

Henrika: Ei, päinvastoin.

 

Lotta: Päinvastoin, kyllä vaan.

 

Eric: No onko jotain semmosta tulevaisuuden, mikä vois muuttaa sitä, mitä tarvitaan väitöskirjaohjaukselta?

 

Henrika: No ehkä toi, mitä Lotta just sano, et kaikki ei tosiaan työllisty tänne, mut kyllä mä luulen, et määrät tulee kasvaa aika paljon. Meille tulee koko ajan enemmän ja enemmän väitöskirjatutkijoita ja tarvitaan ohjaajia. Tavallaan meidän pitää rakentaa just tämmöstä yhteisohjausmallia, ehkä yhdistää jonkun näkösii enemmän tutkimusseminaari-tyylistä tekemistä, että se resurssi tavallaan, mitä meillä on, riittää niille.

 

Lotta: Tämmösten vertaismentorointikäytännöt todennäkösesti, tai näkisin, että kans sellasii tarvitaan väitöskirjatutkijoille enemmän, et he voi toimia tavallaan toistensa vertaisohjaajina myös.

 

Eric: Kyllä. Aihepiiristä kiinnostuneille suosittelen edellistä jaksoa kuuntelemaan, siinä puhuttiin just tästä. Mut on tosi tärkeä havainto. Tietysti mietin ite sitä, että kuinka… No sitäkään ei varmaan ole järkevää säädellä, mut oisko se teidän mielestä hyvä, että kun ekaa kertaa ohjaa väitöskirjatutkimusta, niin siinä olis kokeneempi toinen ohjaaja työparina?

 

Henrika: Mun mielestä se on hirveän hyvä ajatus. Kyllä mä ajattelen, et sellaset on nimenomaan, et siinä yhteisohjauksessa pääset katsomaan sitä jonkun muun tapaa tehdä. Tietysti jos on sit niin, et sulla on hirvittävän kokenut ohjaaja, joka toimii ihan vastoin kaikkia hyviä käytänteitä, niin sit se ei varmaan oo kauheen hyödyllistä, mutta kyllähän se sellanen… Kyl mä uskon, että siinä joudutaan paljon käymään yhteistä keskustelua siitä, miten näitä asioita viedään eteenpäin ja miten me tätä ohjattavaa tuetaan tässä prosessissa ja jakamaan niitä käytäntöjä. Kyl mä uskon, et se on hirveän hyvä, mutta tässäkin päästään tietysti sellaseen yliopistolliseen vapauteen ja muuhun. Vaikeita kysymyksiä. Mut kyl mä ehdottomasti kannustan siihen, et on, ja kannattaa miettiä just sitten, meillä on tietysti nää Advisory Boardit, mitkä ne on suomeks Lotta?

 

Eric: Seurantaryhmät.

 

Henrika: Seurantaryhmät, kiitos, niin kyllähän tietysti kannattaa miettiä myös, että ketä sinne valitsee. Vaikka he ei nyt oo aktiivisesti siinä ohjauksessa mukana, niin he on kuitenkin yks resurssi myöskin käytössä sille ohjattavalle.

 

Lotta: Ja myös ohjaajien mentorointikäytännöt, vaikkei nyt ois yhteisohjaus, niin jos ois joku kokeneempi ohjaaja, jonka kanssa keskustella ohjauksesta, niin semmonenkin ois ihan hyvä käytäntö.

 

Henrika: Musta oli hauska huomata tolla meidän viimeisimmällä kurssilla, et tuntu, et siellä ehkä jotenkin alko niistä kurssilaisista muodostuu semmosia omia porukoita ja he miettivät, että pitäiskö heidän jatkaa tällaista säännöllistä keskustelua ohjauksesta. Se oli kauheen kiva huomata myös, et yli eri kampusten ja tieteen alojen he voi kuitenkin muodostaa sellasii jonkun näkösii vertaismentorointisuhteita.

 

Eric: Semmonen yksi iso teema, jos tässä podcastissa nyt mitään isoja teemoja on, niin kun on niin monenlaisii teemoja, mitä käsitellään, niin yksi ehkä on se, että miten ohjaus, joka aika monella ohjauksen kentällä näyttää yksilön tekemisenä tai kahden henkilön välisenä vuorovaikutuksena ja miten yhteisö ja yhteisöt on osa sitä. Ne tukee sekä sitä ohjaustyötä tekeviä että niitä ohjattavia. Se on varmaan semmonen, mikä on aika tärkeä voimavara.

 

Lotta: Kyllä.

 

Eric: Ettei siitä semmosesta yksin tekemisestä Suokuokka ja Jussi ja Jaana sitten siellä yksin, koska se voi olla myös aika kuormittavaa sitten.

 

Henrika: Kyllä. Ja kyllä se auttaa sit siinäkin, että ne väitöskirjatutkijat pääsee osaksi sitä yhteisöä. Kyllä sitä tiedettä kuitenkin yhdessä tässä tehdään.

 

Eric: Voisin heittää montakin jokerikysymystä ja pistää Lotan ja Henrikan ottaa kantaa kuumiin ohjauspoliittisiin kysymyksiin, mutta ehkä sitä en tee ja mennään viimeiseen kysymykseen, joka on sama kaikille vieraille. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Henrika saa aloittaa.

 

Henrika: Mun mielestä aivan ihana kysymys. Ensimmäiseksi mä vinkkaan kurkkaamaan meidän tutkimusryhmän nettisivuille. Me ollaan osa samaa tutkimusryhmää Lotan kanssa ja se on sellainen kuin Doctoral Education and PHD Career. Sen kun laittaa Googleen, niin sieltä löytyy ja siellä on paljon meidän ja meidän kollegoiden tutkimusartikkeleja tohtorikoulutukseen ja ohjaukseen liittyen. Muun muassa ihan hetki sitten julkaistu artikkeli myös ohjaajien kehittymisestä. Mutta koska mä rakastan kaunokirjallisuutta ja lukeminen on mulle tosi rakas harrastus, niin en mä voi jättää käyttämättä mahdollisuutta suositella myös lukemista aihepiirin ulkopuolelta. Mä sain hetki sitten luettua loppuun Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjättären ja siitä mä tykkäsin tosi paljon ja lämmöllä suosittelen kuulijoille.

 

Eric: Kiitos, sitten Lotta.

 

Lotta: No mä mietin tätä ihan hirvittävän kauan ja ensin mä ajattelin, et mä vinkkaan jotain ammatillisesti hirveän kiinnostavaa luettavaa, mutta näin niinku työhyvinvointia ja opiskeluhyvinvointia jonkin verran tutkineena mä pidän tämmöstä töistä irrottautumista ja niistä palautumista hirveen tärkeenä. Mä myös luen tosi paljon kaunokirjallisuutta, koska tykkään siitä tosi paljon ja se myös auttaa irrottamaan ajatukset näistä työasioista. Päätin nyt sitten vinkata kaunokirjallisuutta. Yks vaikuttavimmista kirjoista hetkeen on ollut Meri Valkaman Sinun Margot ja sitä suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, joille on joskus vaikeeta päästää irti työhön liittyvistä ajatuksista ja heille, jotka haluaa uppoutua tämmösiin hyviin tarinoihin.

 

Eric: Kiitos paljon, kun tulitte vieraiksi Lotta ja Henrika.

 

Lotta: Kiitos.

 

Henrika: Kiitos.