Helsingin yliopisto
Miten yliopisto-opinnoissa voidaan parantaa inklusiivisuutta ja tasa-arvoa opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin keinoin? Minkälaisia esteitä yliopisto-opiskelijoilla on oppimisessa? Miten opiskelijoita voidaan tukea oppimisen esteiden tunnistamisessa ja niiden ylittämisessä? Minkälaisiin asioihin pitää kiinnittää huomiota, jotta yliopisto-opiskelu olisi inklusiivisempaa erilaisille opiskelijoille?
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 6. jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti Juuso Henrik Nieminen. Nieminen työskentelee apulaisprofessorina Hong Kongin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa sekä tutkijatohtorina Ontarion Teknillisessä yliopistossa Kandassa ja Honorary Research Fellow´na Deakin yliopistossa Australiassa. Hän on Itä-Suomen yliopiston dosentti. Nieminen tutkii oppimista edistävää ja inklusiivista arviointia. Hän on erikoistunut oppijoiden näkökulmaan arvioinnin kysymyksissä.
Kuuntele jakso Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 38. ja kolmannen tuotantokauden kuudes jakso.
Jakson aiheena on tasa-arvon ja inkluusion kehittäminen yliopistoissa opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin keinoin. Vieraana on apulaisprofessori Juuso Henrik Nieminen Hong Kongin yliopistosta.
Jakso ja tekstivastine on julkaistu 29.2.2024. Jakson pituus 40 minuuttia.
Eric Carver[00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kuudennen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti Juuso Henrik Nieminen. Nieminen työskentelee apulaisprofessorina Hongkongin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, tutkijatohtorina Ontarion teknillisessä yliopistossa Kanadassa ja Honorary Research Fellow’na Deakinin yliopistossa Australiassa. Hän on myös Itä-Suomen yliopiston dosentti. Nieminen tutkii oppimista edistävää ja inklusiivista arviointia. Hän on erikoistunut oppijoiden näkökulmaan arvioinnin kysymyksissä. Tervetuloa mukaan, Juuso.
Juuso Henrik Nieminen[00:01:12]: Kiitos kiitos.
Eric Carver[00:01:14]: Puhutaan tässä jaksossa Juuson kanssa siitä, että miten yliopisto-opinnoissa voidaan parantaa inklusiivisuutta ja tasa-arvoa opetuksen ja ohjauksen keinoin. Minkälaisia esteitä yliopisto-opiskelijoilla on oppimisessa? Miten opiskelijoita voidaan tukea oppimisen esteiden tunnistamisessa ja niiden ylittämisessä? Minkälaisiin asioihin pitää kiinnittää huomiota, jotta yliopisto-opiskelu olisi inklusiivisempaa erilaisille oppijoille? Aloitetaan pienellä muisteluhetkellä. Me olemme varmaan Juuson kanssa tavanneet ensimmäisen kerran kasvatustieteen päivillä Rovaniemellä vuonna 2017, eli ihan eilispäivänä. Tutkit silloin kollegoidesi kanssa nimenomaan arviointia, se oli matematiikan opetuksessa, jos oikein muistan, ja opiskelijoiden omaa roolia siinä matikan arvioinnissa. Monet muutkin tuntevat sinut nimenomaan arvioinnin tutkijana ja sen alueen erikoisasiantuntijana. Vuonna 2012 sinulta ja Henri Pesoselta tuli tässäkin podcastissa kehuttu teos Huomioi oppimisen esteet, inklusiivinen opetus korkeakouluissa. Miksi sinä Juuso kiinnostuit nimenomaan inklusiivisesta opetuksesta ja miten tämä teema liittyy arviointiin?
Juuso Henrik Nieminen[00:02:32]: Mistähän sitä lähtisi liikkeelle. Minä olen tosiaan alun perin alkanut tekemään väitöskirjaa oppimista tukevasta arvioinnista. Kipinä lähti liikkeelle siitä, että minulla on tausta kouluopetuksessa. Olen matematiikan aineenopettaja taustakoulutukseltani. Matematiikan opetusta opiskellessani en hirveästi ehkä kiinnittänyt huomiota arviointiin. Kun väitöskirjavaiheessa alkoi enemmän lukea ja tutkia, miten se arviointi tosiaan liittyy oppimiseen ja opiskeluun ja opiskelustrategioihin, niin siinä aika nopeasti syntyi isokin kipinä, että ai vitsi, tämähän on tismalleen sitä, mihin kannattaisi keskittyä tässä matematiikan opetuksessa. Ehkä siinä väitöskirjavaiheessa tästä kipinästä nousi sellainen halu ymmärtää, miten suurten opiskelijamassojen opiskeluun voitaisiin sillä arvioinnilla vaikuttaa. Jossain vaiheessa aloin huomata, että on totta, että on helppo puhua tällaisesta opiskelijalähtöisestä arvioinnista ja siitä, kuinka me opiskelijoiden tai oppilaiden osaamista tuemme. Ehkä vähän liiankin helposti valuu sellaiseen, että ajattelee opiskelijoita jonkinlaisena yhtenäisenä massana, jota voi tällä tavalla vaan ohjailla ja tukea. Ikään kuin jokainen opiskelija olisi veistetty täysin samasta puusta. Kesken tämän väitöskirjaprosessin kiinnostuin entistä enemmän ajatuksesta, että opiskelijoita tosiaan on aikamoinen diversiteetti meillä korkeakoulutuksessa ja tietysti myös alemmilla kouluasteilla. Aloin tosiaan tehdä myös erityispedagogiikan opintoja. Kiinnostuin tästä nimenomaan tukea tarvitsevien yliopisto-opiskelijoiden tukemisesta. Huomasin myös, että se on ehkä Suomessa todella vähän tutkittu aihe. Oli hirveän vaikea löytää suomalaista tutkimusta tai ylipäätään suomalaista keskustelua tästä aiheesta vielä vaikkapa tuolloin vuonna 2017, kun me olemme tavanneet. Näihin aikoihin aloitin yhteistyön juuri Pesosen Henrin kanssa, ja olemme yhdessä näitä teemoja Suomessa tutkineet. Se lähti ajatuksesta, että opiskelijat ovat tosiaan aika erilaisiakin keskenään. Opetuksen ja arvioinnin kehityksessä se on jotenkin sellainen lähtökohta, joka on aina otettava mukaan.
Eric Carver[00:05:02]: No minkälaisia esteitä oppimiselle yliopisto-opiskelijoilla on? Ja tiedostan, että kysymys on suht koht laaja. Jos nostat tärkeimpiä tai ehkä sinun tutkimuksesi näkökulmasta keskeisimpiä.
Juuso Henrik Nieminen[00:05:19]: Joo, no tässä ehkä olisi luonteva tapa lähteä liikkeelle luettelemalla jonkinlaisia oppimisvaikeuksia tai mielenterveyden haasteita ja jonkinlaisia diagnoosinimikkeitä ja lähteä sitä kautta avaamaan tätä keskustelua. Minä itse ajattelen ehkä nyt lähteä vähän toisesta suunnasta. Puhutaan tällaisista oppimisen esteistä, joita yliopisto-opiskelijoilla on, kuten kysyit. Minä sanoisin, että keskeinen oppimisen este on juuri arviointi ennemmin kuin tällaiset ehkä yksilökeskeiset haasteet tai tuen tarpeet, joista me yleensä lähdemme liikkeelle. Tämä oli myös ehkä yksi kimmoke siihen, minkä takia minä lähdin väitöskirjan tekemisen jälkeen tutkimaan juuri tällaista inklusiivista arviointia. Me tiedämme, niin Suomessa kuin Suomen ulkopuolellakin, että nimenomaan arviointi on aika iso este monille yliopisto-opiskelijoille. Tätä olen itse koettanut ajatella sekä mikro- että makrotasolta. Jos lähtee mikrotasolta katsomaan, minkä takia arviointi juuri on tällainen este, niin me tiedämme jo hyvin, että arviointi aiheuttaa ihan esteettömyyden ja saavutettavuuden näkökulmasta monenlaisia haasteita. Tämän takia meillä on, jälleen kerran niin Suomessa kuin ehkä globaalistikin, arvioinnin yksilöllisten järjestelyjen instituutio suorastaan. Meiltä löytyy jokaisesta suomalaisesta yliopistosta tällainen palvelu tai hakuprosessi. Se johtuu siitä, että arviointi itsessään ei ole saavutettavaa, jolloin meillä on pakko olla tällaisia yksilöllisiä järjestelyjä. Esimerkkeinä voidaan tarjota vaikka lisäaika tenteissä tai yksilöllinen tenttitila tai lisäaika palautettaviin töihin. Eli sitä kautta ei ole enää tavallaan mikään uutinen, että arviointi itsessään näissä arviointitilanteissa, kuten vaikka tenttitilanteessa, ei ole saavutettavaa monille opiskelijoille. Ja sitten taas toisaalta haluan itse tällä hetkellä tarkastella tätä myös makrotasolta. Eli meillä on tällainen ajatus, että yliopistokoulutus on yhteiskunnallisen inkluusion väline. Se, että monenlaisilla ihmisillä olisi mahdollisuus saada meillä korkeakoulu- tai yliopistotutkinto, näyttäytyy ehkä itselle sellaisena hienona inklusiivisena asiana. Jos tähän ei päästä kehittyneessä yhteiskunnassa, voidaanko silloin puhua todella inklusiivisesta yhteiskunnasta. Jos meillä on joku tällainen palikka korkeakoulutuksessa, joka aiheuttaa näitä esteitä niinkin systemaattisesti kuin arviointi, niin silloin se on myös makrotason näkökulmasta ihan aito este. Silloin kyllä ajattelee, että jotain tälle asialle pitäisi tehdä. Me julkaisimme vastikään kahden aivan huikean kollegani kanssa, Annabelle Morinan ja Gilda Biagiotin, nyt kyllä minun italian ääntämykseni ei ollut ihan kunnossa, mutta julkaisimme kirjallisuuskatsauksen, jossa katsoimme läpi kaikki tähän mennessä julkaistut journaaliartikkelit aiheesta miten tukea tarvitsevat opiskelijat ovat kokeneet arvioinnin yliopistossa. Tässä tuen tarpeella tarkoitettiin esimerkiksi oppimisvaikeuksia, vaikka adhd:ta, autismikirjoa, erilaisia mielenterveyden haasteita. Aika laaja määritelmä meillä oli tässä tutkimuksessa. Huomattiin, että ihan globaalisti tutkimusten perusteella opiskelijoilla on todella negatiivisia kokemuksia. Tosiaan tässä meidän tutkimuksessamme painotettiin sitä, että ne kertovat tällaisesta laajasta yhteiskunnallisesta haasteesta, että arviointi valitettavasti sulkee ulos tiettyjä opiskelijoita ja voi jopa aiheuttaa tällaista toiseuden tunnetta. Tässä nyt on vähän haparoitu tuon vastauksen kanssa, mutta tarkoitan sitä, että aika monesta näkökulmasta voidaan katsoa, että minkälainen este arviointi on juuri opiskelijadiversiteetin näkökulmasta.
Eric Carver[00:09:35]: Niin tässä äkkiseltään tulee mieleen, että sinä käänsit nyt sen näkökulman, että me diagnosoimme yksilöitä ja etsimme ja tunnistamme niitä tarpeita ja haasteita, mitä heillä on. Sinä katsot sitä, miten yliopisto toimii ja mitä haasteita ja ongelmia siinä tavassa vaikka arvioida on. Ymmärränkö minä oikein?
Juuso Henrik Nieminen[00:09:58]: Ilman muuta. Ja minun mielestäni on tärkeää tehdä näkökulmanvaihdos erityisesti sen takia, että aika usein tukipalvelut korkeakoulutuksessa liittyvät juuri arviointitilanteisiin. Niinpä ajattelee, että jos sitä arviointia itsessään lähdettäisiin suunnittelemaan inklusiivisemmin, niin silloin voitaisiin jopa poistaa näitä tuen tarpeita ihan saavutettavuusnäkökulman kautta. Ilman muuta tähän sisältyy monenlaisia käytännön haasteita, mutta näin teoriassa tämä toimisi.
Eric Carver[00:10:27]: Kyllä. Nyt tuntuu vähän hassulta kysyä seuraava kysymys, mutta kysyn sen silti, koska äsken käänsit tavallaan pöydän. Se oli minusta itse asiassa todella tärkeä ajatus, jota jään kyllä itse miettimään paljonkin. Mutta jos nyt kuitenkin puhutaan myös yksilön näkökulmasta, niin miten me voisimme tukea näiden oppimisen esteiden tunnistamisessa ja niiden ylittämisessä opiskelijoita kollektiivisesti tai yksilötasolla?
Juuso Henrik Nieminen[00:11:00]: Tämäkin on toki tosi laaja kysymys ja tähänhän liittyvät monenlaiset erilaiset tukipalvelut, vaikka inklusiivinen ohjaus tai erilaiset terveys- tai mielenterveyspalvelut. Ehkä minä nyt itse voin keskittyä omaan näkökulmaani, joka on juuri opetus ja arviointi. Minä ajattelen, että on aika paljon voimaa siinä, miten me opetamme ja miten me arvioimme. Sillä voidaan ihan oikeasti muuttaa opiskelijoiden oppimista ja voidaan antaa tosi tärkeitä kokemuksia. Mutta emme me tietenkään kaikkea voi mullistaa sillä, että vähän muutamme arviointimenetelmiä ja vaihdamme tenttiportfolioita. Ei se tietenkään tarkoita, että kaikki haasteet ovat tällaisten kysymysten suhteen ratkaistut. Silti paljon voidaan tehdä tällaisella inklusiivisella opetuksen ja arvioinnin kehityksellä. Tästä näkökulmasta ehkä yksi asia, joka minulle tulee mieleen, voisi olla monipuolisempi arviointi. Tämähän ei nyt kuulosta kauhean originellilta ajatukselta. Meillähän on monipuolisesta arvioinnista puhuttu vaikka ja kuinka, vuosikymmenten ajan tutkimuksessa ja käytännössä. Tässä keskustelussa ei ole näkynyt kuvaa, jonka opiskelija itse saa arvioinnin pohjalta. Ehkä tässä voisi puhua jonkinlaista itsearviointitaidoista, mutta olen itse huomannut näissä suomalaisissa tutkimuksissa, että opiskelijat saavat hirveän kapean kuvan omasta osaamisestaan ja asiantuntijuudestaan juuri arvioinnin perusteella, erityisesti jos arviointi perustuu vahvasti vaikka tentteihin tai esseisiin. Se tarjoaa todella kapeita tapoja ikään kuin kasvaa asiantuntijana. Ja totta kai ymmärrystä omasta itsestään ja kasvustaan voi tulla montaa muutakin kautta. Ajattelen itse, että arviointia voisi lähteä kehittämään siitä näkökulmasta, että millaista tietoa se tarjoaa opiskelijoille heidän omasta kasvustaan asiantuntijana. Ja silloin olisi melkein pakkokin huomioida opiskelijadiversiteetti, koska meillä, ainakin jos katsoo korkeakoulustrategioita tai lainsäädäntöä, pointtina olisi kasvattaa moninaisia asiantuntijoita eikä klooneja tai robotteja.
Eric Carver[00:13:27]: Aika paljon puhutaan tällä hetkellä kentällä esimerkiksi opiskelukyvystä, YTHS:n opiskelukyvyn mallin kautta. Jos me mietimme, että mitkä ovat ne asiat, mihin me voimme vaikuttaa? Mitkä ovat ne asiat, jotka eivät ole vaikka yliopiston omissa käsissä? Puhutaan nyt niistä asioista, jotka ovat meidän käsissämme, eli yliopisto-opetus, ohjaus ja niiden kehittäminen. Mitkä asiat ovat tärkeitä siellä? Minkälaisiin asioihin pitäisi kiinnittää huomiota, jotta me menisimme inklusiivisempaan suuntaan?
Juuso Henrik Nieminen[00:14:05]: Pakko sanoa ennen kuin lähden vastaamaan, että tämä on minun mielestäni aivan todella tärkeä näkökulma. Sen takia minä olen itse halunnut keskittyä sinne opetuksen ja arvioinnin kysymyksiin. Samaan aikaan se on myös vähän raastavaa, koska sitä kautta huomaa, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Yhteiskunta ei välttämättä muutu, kun se tentti vaihtuu vertaisarviointitehtävään. Yksi ihan konkreettinen asia, jonka voisin mainita, on arvioinnin yksilölliset järjestelyt. Se on ehkä vähän mielenkiintoinen asia Suomessa. Nimenomaan yliopistossa tehtyjen tutkimustemme pohjalta nämä järjestelyt ovat ehkä meillä paljon vähemmän säädeltyjä kuin monessa muussa maassa, ja opiskelijoilla voi olla aika erilaisia kokemuksia. Joku esimerkiksi saa tällaisen virallisen päätöksen yksilöllisistä järjestelyistä, mutta joku opettaja ei niitä silti halua tarjota. Tai sitten toisinpäin, ettei virallista päätöstä välttämättä tarvitakaan, kun joku mukava, ystävällinen opettaja voi tarjota niitä joka tapauksessa. Meillähän on tosi suuri opettajan autonomia eikä oikeuskeissejä näistä asioista ole samalla tavalla systemaattisesti kuin vaikka Yhdysvalloissa, mistä tulee paljon tutkimusta aiheesta. Arvioinnin yksilöllisten järjestelyn kehitys olisi kyllä monesta näkökulmasta hirveän tärkeää. Niitä järjestetään aika tenttipainotteisesti. Aika kapea tarjotin on erilaisia vaihtoehtoja tällä hetkellä. Itse ehkä ajattelen, että tärkein asia, joka puuttuu monessa yliopistossa systemaattisesti, on tällainen opiskelijoiden kuuleminen yksilöllisten järjestelyjen kehityksessä. Tällä hetkellä esimerkiksi se prosessi nähdään opiskelijoiden toimesta usein aika vaikeaksi. Eli koko tämä järjestely- ja hakuprosessi alkaen siitä, että joudut etsimään tietoa, mitä ei tosiaankaan ole aina helposti saatavilla, päätyen siihen, että todella saat niitä. Eli usein opiskelijoiden omalle kontolle jää myös sen varmistaminen, että niitä tosiaan saa joka kurssilla, kun se päätös on jo saatu. Koko tämä prosessi näyttäytyy opiskelijoille aika useinkin vaivalloisena ja vähän tällaisena häslinkinä. Toivoisin ehkä enemmän kriittistä keskustelua yksilöllisiin järjestelyihin liittyen. Ne ehkä nähdään vähän toissijaisena tai sellaisena yhtenä palikkana, joka tarjotaan jollekin suht pienelle osalle opiskelijoista, joille ehkä niillä ei ole niin paljon väliä. Minä toivon, että tämä ei ole kauhean laaja näkemys tästä asiasta, mutta sellaisena se välillä omien tutkimusaineistojen ja nimenomaan opiskelijoiden äänen kautta näyttäytyy. Eli näiden järjestelyjen kehitys vähän tästä näkökulmasta ja opiskelijoiden ääntä kuunnellen.
Eric Carver[00:17:00]: Tehtäisiin vähän niin kuin kahta asiaa yhtaikaa ja rinnakkain. Ensin on se, miten me sitä opetuksen ja arvioinnin kokonaisuutta kehittäisimme niin, ettei se edellyttäisi niin paljon erilaisia yksilöllisiä järjestelyjä ja että se olisi inklusiivisempi kaikille. Toisaalta kun ajatellaan, että osa aina kuitenkin tarvitsee yksilöllisiä järjestelyitä, niin se olisi kokemuksena myönteisempi ja helpompi opiskelijoille, ymmärränkö minä oikein?
Juuso Henrik Nieminen[00:17:33]: Se on juuri näin, että kyllä näitä inklusiivisen opetuksen ja arvioinnin kysymyksiä pitää aina tarkastella näistä molemmasta näkökulmasta. Ja toki tuo, jonka nyt mainitsinkin, että tenttipainotteisuus näkyy tässä tosi vahvasti. Itse esimerkiksi olen tutkimuksessani tarkastellut näitä suomalaisten yliopistojen dokumentteja ja hakukäytänteitä. Kyllähän ne kietoutuvat tenttien ympärille. Ihan muutama hassu tapaus oli suomalaisesta yliopistosta, joissa ylipäätään mainittiin vaikkapa inklusiivinen arviointi tai monipuolinen arviointi osana tällaista inklusiivista yliopiston opetuksen kehitystä. Eli kyllä tällainen arvioinnin monipuolistaminen, tai koko arvioinnin näkeminen jonain muunakin kuin vain tällaisena mittaamisprosessina. Tenttilähtöisyys, järjestelyjen kietoutuminen näihin tentteihin, kyllähän tämä on vähän tämmöinen möykky, jota pitäisi lähteä avaamaan muutamastakin näkökulmasta.
Eric Carver[00:18:28]: No sinä olet viitannut tämmöisiin toisenlaisiin tapoihin arvioida, niin jos sinä ajattelet nyt nimenomaan inklusiivisuuden näkökulmasta, niin saammeko me apulaisprofessorin kikka kolmosen. Onko jotain siihen arvioinnin rakenteeseen tai filosofiaan liittyviä keikautuksia, mihin sinä esimerkiksi rohkaisisit opettajia?
Juuso Henrik Nieminen[00:18:59]: Tuohon on kyllä vaikea vastata mitenkään muuten kuin tosi poliitikkomaisesti, koska minä näen arvioinnin aina todella kontekstispesifinä asiana. Minä ajattelen, että minun on tosi vaikea tässä heittää jotain kikka kolmosta, joka toimisi vaikkapa lakiopinnoissa tai taideopinnoissa tai siellä minun omassa maailmassani eli matematiikassa. Totta kai arviointi näyttäytyy tosi erilaisena eri aloilla, kandiopinnoissa, maisteriopinnoissa. Siinä mielessä tämä on vaikea kysymys. Mutta kyllä monipuolinen arviointi on jälleen kerran minun vähän tylsältä kuulostava vastaukseni. Minä näen sen perustavanlaatuisena asiana, jonka pitäisi olla kunnossa siitä näkökulmasta, että millaista tietoa opiskelija saa itsestään. Eli jos opiskelija lähinnä saa itsestään niitä tenttiarvosanoja tai esseepisteitä tai ylipäätään arvosanoja, jos nämä ovat se perustavanlaatuinen tieto, niin se on tosi kapeaa tietoa siitä, että kuka minä olen asiantuntijana. Ja ehkä tähän vahvasti linkittyen toivoisin enemmän tällaista jatkuvaa itsearviointia opintoihin juuri tästä teemasta, kuka minä olen, millainen asiantuntija minä tulen olemaan. Tämä on ehkä asia, joka varmasti pätee alalla kuin alalla. Ja tuohon linkittyen ehkä en ole vielä Suomessa hirveästi nähnyt esimerkkejä tällaisesta ohjelmatason arvioinnista, että meillä vaikka tietylle kandiohjelmalle tai maisteriohjelmalle asetettuja tavoitteita arvioitaisiin, vaan kyllä se arviointi vahvasti edelleen liittyy sinne kurssin oppimistavoitteisiin tai yksittäisten kurssien oppimistavoitteisiin. Tuossa näkisin, että olisi semmoinen sauma tuoda näitä asioita yhteen ja tehdä esimerkiksi jonkinlaisia itsearviointivälitsekkauksia opiskelijalle, Miten minun taitoni ovat kasvaneet? Miten minun oma asiantuntijaidentiteettini on kasvanut suhteessa kurssitason tavoitteisiin ja koko tutkinnon tavoitteisiin? Ehkä vähän tällaista metatyöskentelyä toivoisin tänne arviointiin. Minun mielestäni se linkittyy todella vahvasti sinne inklusiivisen arvioinnin kysymyksiin, koska kyllä minulle lähtökohtaisesti kysymys on siitä, miten opiskelijat kasvavat asiantuntijoiksi. Se on myös tapa tuoda esille omia vahvuuksiaan.
Eric Carver[00:21:38]: Niin meillä tässä yhdistyy monta aika tärkeää näkökulmaa. Ensin on tämä tutkintotason, tarinan ja polun hahmottaminen, ja opiskelijan tukeminen sen sanottamiseen, että mitä siellä tapahtuu. Ja myös tilan luominen siihen, että hän pystyy itse reflektoimaan, mitä siellä tapahtuu. Puhutaan myös paljon metakognitiivisista taidoista, itsensä johtamisen taidoista, opiskelutaidoista. Ymmärtääkseni niiden kasvua ja kehitystä tukee yleensä se, että prosessinomaisuus on mukana myös siinä vuorovaikutuksessa opetus- ja tutkimushenkilökunnan kanssa. Pahimmillaan yliopisto-opiskelua kuvataan mediassakin olleilla esimerkeillä, kurssi sisään, kurssi ulos, kurssi sisään, kurssi ulos. Ja toimittajat reflektoivat jossain Hesarin koulutusliitteessä, että vähän hävettää, kun minä en muista opinnoistani muuta kuin sen, että aika paljon piti itseohjautua. [nauraa] Tämän tyyppisesti, jonkun verran sitä metatekstiä lisäämällä ja niitä tiloja lisäämällä me ehkä tukisimme aika montaa opiskelijaa.
Juuso Henrik Nieminen[00:22:52]: Juuri näin. Ja se tarjoaisi myös konkreettisia tapoja puhua niistä haasteista. No voin vaikka tarjota esimerkkinä, että itse olen nyt viime aikoina tutkinut opettajaopiskelijoita, joilla on oppimisvaikeuksia tai monenlaisia diagnosoituja haasteita, esimerkiksi mielenterveyden haasteita. Ja nythän on niin, että usein tällaiset opettajaopiskelijat ovat juuri niitä tulevaisuudenopettajia, jotka pystyvät ymmärtämään erilaisia oppilaita ja jotka voivat olla aivan valtava voimavara kouluyhteisölle. Heillä on omakohtaisesta kokemusta, jonka kautta lähteä kehittämään inklusiivisempaa koulua. Se myös näkyy ilman muuta monilla opiskelijoilla, että on tällainen palo kehittää näitä asioita. Toisaalta samaan aikaan esimerkiksi adhd voi tarkoittaa sitä, että siellä koulumaailmassa voi olla monenlaisia haasteita siinä työssä. Ja nyt tällaisten asioiden sanottaminen ja näistä puhuminen olisi jotain, mitä voisi tehdä arvioinnin kautta jo siellä opintojen aikana. Omissa aineistossani näkyy, miten muutamassakin kolkassa tässä maailmassa opettajaopiskelijat painivat usein yksin näiden asioiden kanssa. He menevät vaikka opettajaharjoitteluun ja joutuvat kohtaamaan nämä asiat ilman, että kukaan suunnittelisi tätä prosessia ja puhuisi sitä läpi. Täällä ovat nämä tutkinnon tavoitteet. Tällaisia haasteita voi tulla ja näin niiden yli voi päästä. Nämä ovat niitä asioita, joita ehkä työelämässäkin pitäisi pystyä pohtimaan. Tällä tavalla ajattelen nyt käyttämällä tätä opettajankoulutusta vain yhtenä esimerkkinä. Tässä olisi jälleen kerran tosi paljon voimaa tuoda tutkintotason tavoitteita yhteen kurssitason tavoitteiden kanssa ja laittaa näitä ikään kuin pakettiin arvioinnin, ja erityisesti monipuolisemman arvioinnin, avulla.
Eric Carver[00:24:46]: Et ole ensimmäinen tämän podcastin vieras, joka kutsuu yliopisto-opettajia tekemään enemmän yhteisöllistä työtä, oli se sitten ohjauksen, arvioinnin tai OPSin kehittämistä. Aika moni sanoo, että luodaan se käytäntöyhteisö, vaikka koulutusohjelma tai joku tutkinto, ja siihen opettavat henkilöt. Keskustelevatko ja työskentelevätkö he tarpeeksi, vai ollaanko siellä minun kurssini ja minun tutkimukseni -lähtökohdassa, ja sitä kautta kiinnitytään siihen.
Juuso Henrik Nieminen[00:25:25]: Juuri näin. Ja toisaalta ehkä voisin itse vielä tuoda esille, että jos me haluamme inklusiivisuutta kehittää opetuksessa ja arvioinnissa, niin emme me silloin voi opiskelijoiden näkökulmaa myöskään sivuuttaa. Eli kyllä me tarvitsisimme ehdottomasti vielä lisää tällaisia palautekanavia, joiden avulla me voisimme juuri tätä inklusiivisuutta kehittää meidän kursseillamme ja tutkinnoissamme. Ja siinä olisi kyllä paljon kehitettävää. Omissa tutkimuksissani on usein näkynyt, että opiskelijoista tuntuu, että heidän ääntään ei ole siellä kuultu, erityisesti juuri näiden yksilöllisten järjestelyjen suhteen. Palautekanavat, ja ehkä vielä enemmän kuin yksisuuntainen palautekanava, jonkinlainen dialogi opiskelijoiden kanssa näistä asioista. Tietysti niitä tehdään turvallisesti ja tarjotaan vaikka jonkinlainen anonyymi tapa tuoda palautetta esille. Samalla myös näytetään, että tätä palautetta on kuunneltu ja sen pohjalta on tehty jotain. Siinä kyllä vieläkin kehitettävää riittäisi.
Eric Carver[00:26:25]: Aivan. Tämän podcastin teema on nimenomaan opiskelijoiden ohjaus. Ei niin, etteikö muusta saisi puhua, niin kuin tänäänkin on puhuttu tähän liittyvästä. Mutta onko sinulla jotain ajatuksia siitä, mikä nimenomaan ohjauksen tai ohjauksen kehittämisen rooli on tässä inkluusion vahvistamisessa?
Juuso Henrik Nieminen[00:26:45]: Minun pitäisi varmaan kysyä tätä sinulta. [nauraa] Toistankohan minä nyt itseäni. Ehkä jälleen kerran täältä omasta suht kapeasta asiantuntijaroolistani voisin todeta monipuolisen arviointidatan roolin. Jos meillä olisi monipuolisempia arvioinnin muotoja, jotka tuottaisivat opiskelijoille – ei vain niitä pisteitä, arvosanoja tai ehkä jonkinlaisia kommentteja – vaan tuottaisivat monipuolisempaa arviointidataa, niin uskoisin, että se myös auttaisi näissä ohjaustilanteissa, kun opiskelija saisi monipuolisempaa tietoa siitä omasta kasvustaan. Mutta tämä nyt on vähän tämmöinen ympäripyöreähkö neuvo.
Eric Carver[00:27:32]: Kun minä olen sinua kuunnellut tämän keskustelun aikana, niin jos minä nyt vastaan itse tähän kysymykseen. Ihan vaan reflektiona siihen, mitä sinä olet sanonut. Jos ohjauksessa meille keskeistä on aina se, että keskustelulla on selkeitä kohteita, opetustutkimushenkilökunnan tai vaikka erityisohjauksen piirissä, niin meidän keskustelumme kohteissa, nyt jos kuuntelen sinua oikein, meidän pitäisi enemmän kiinnittää huomiota siihen, että miltä opiskelijasta tuntuu tai millaisia ajatuksia hänellä on. Millaista palautetta hän on saanut opinnoista, miten hänen osaamisensa on kehittynyt, miten ne erilaiset kurssit ovat tukeneet sitä osaamisen kehittymistä ja miten ne ovat liittyneet toisiinsa. Ja luoda tilaa sille, että opiskelija itse reflektoi sitä matkaa. Sitä pitäisi tapahtua aika usein. Minä en nyt sano, että kuinka usein, mutta sen pitäisi ehkä vahvemmin olla osa sitä meidän arkeamme. Joku kuuntelija voi sanoa, että minulla on 200, 300 opiskelijaa. On nimetty, että minä olen heidän ohjaava opettajansa, että mikä tämä juttu nyt on. Sitten me menemme juuri siihen, että ovatko ne ryhmäprosesseja. Ovatko ne semmoisia lukuvuoden alku- tai loppuorientaatioita, joissa vaikka pienissä ryhmissä käydään niitä keskusteluja. Tässä on paljon ajateltavaa.
Juuso Henrik Nieminen[00:29:04]: Ja ajattelen, että näistä asioista voidaan aina puhua sellaisella mikro- tai makrotasolla, että voitaisiin juuri mikrotason kautta puhua siitä, että saataisiinko jonkinlaisia ryhmäohjaustilanteita tai ties mitä aktiivisia luentoja tai digitaalisia itsearviointivälineitä, että saadaan sadat, ellei jopa tuhannet opiskelijat pohtimaan näitä asioita. Toisaalta kyllä minun mielestäni näistä asioista on pakkokin puhua, kun katsotaan yhteiskunnalliselta, enemmän makrotason näkökannasta. Jos tilanne on se, että tällaisia, vaikkapa monipuolista arviointia ei voida toteuttaa yliopistossa, niin mitä se kertoo koko tästä yliopistokoulutuksen tavoitteen siirtymisestä. Ja tietysti näiden mikro- ja makrotason keskusteluiden pitäisi aina nivoutua jollain tavalla yhteen, mutta minun mielestäni kumpaakaan näkökulmaa ei siinä voida unohtaa. Ja kun puhutaan tällaisesta korkeakoulutuksesta inkluusion välineenä, niin ne ovat jotenkin isoja asioita. Minä olen itse alkanut enemmän ajatella, että jos vaikka minulla itselläni on juuri tämä tuttu tilanne – on aika paljon opiskelijoita, minulla on tänä syksynä ollut 80 graduohjattavaa, mikä kuulostaa aikamoiselta määrältä – niin tavallaan ensin ajattelee, että no mitenhän tästä selviää nyt näitä omia opetuskäytänteitä kehittämällä. Ja sitten koko ajan kehittymisajatus, että ne ovat aika isoja asioita, joiden kanssa tässä painitaan. Miten tämä korkeakoulutus kehittyy, millainen asema sillä on meidän yhteiskunnassamme, monet asiat nivoutuvat näihin, vaikkapa juuri tähän ryhmäko’oista puhumiseen.
Eric Carver[00:30:46]: Kyllä. No tämä ei ole edes erityisen keksitty aasinsilta, vaan aika suora Segway tuohon [naurua] seuraavaan kysymykseen. Minulla on perinteenä, kun mennään loppuun päin, niin tulee joku vähän tästä arjesta irtautuva ja pikkaisen tulevaisuuteen katsova kysymys. Tässä voin sen myöntää, että Juuson fani olen. Ja monet semmoiset jutut, joita olet tuonut tähän korkeakoulukeskusteluun, ovat olleet minulle tosi tärkeitä. Ei mitään paineita siis, seuraava kysymys. [naurua] Kun sinä katsot yliopistokoulutuksen tulevaisuutta vähän pidemmälle, sanotaan viisi – kymmenen vuotta, niin minkälaisia asioita sinä itse haluaisit nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla ja millaisen tulevaisuuden eteen sinä itse haluat tehdä töitä?
Juuso Henrik Nieminen[00:31:39]: Katsotaan, lunastanko tässä nyt lupaukset. Ajattelen, että ison asian on tavallaan pakko tulla tänne opetuksen kehityksen keskiöön, että me pystyisimme näkemään sekä arvioinnin että inkluusion tällaisina ihan perustavanlaatuisina, kaiken keskiössä olevina asioina. Minusta tuntuu, että näillä minun molemmilla tutkimuskohteillani, arviointi ja inklusiivinen opetus, on riski tulla nähdyksi sellaisena yhtenä palikkana, että nytpä kehitetään vähän tätä arviointia tässä ja nytpä tehdään tämmöinen koulutus inklusiivisen koulutuksen tai inklusiivisen opetuksen kehittämisestä. Näitähän voidaan tehdä näin omissa poteroissaan. Mutta tämähän ei missään nimessä ole ideaali tilanne. Eli kyllähän, kuten tässäkin keskustelussa on käynyt esille, sekä arviointi että inklusiivinen ote opetukseen, ne ovat osa ihan sitä kaikkea, mitä me teemme opettajina, opiskelijoina. Haluaisin, että nämä ajatukset tuotaisiin sinne keskiöön näissä keskustelussa. Siitä puheen ollen toivoisin myös, että arviointia ja inklusiivista kehitystä tuotaisiin arkikeskustelussa enemmän yhteen. Olen itse huomannut niin tutkijana kuin kouluttajanakin kyllä sen, että tällaisesta inklusiivisesta opetuksesta keskusteltaessa arviointi jää aika usein paitsioon. Usein inklusiiviset opetusmenetelmät ja -muodot perustuvat vaikka tällaiseen lopputenttiarviointiin, joka tunnetusti on kyllä usein kaukana inklusiivisesta arvioinnista. Ja toisinpäin, eli me arvioinnin kehittäjät emme hirmuisen usein puhu inklusiivisen opetuksen teemoista. Eli myös sinne arvioinnin kehityksen keskiöön pitäisi tuoda tämä inklusiivinen näkökulma. Kaikesta pitäisi keskustella. [nauraa] Ja kuten todettiin, niin voisimme keskustella vähän opettajien kanssa yhdessä ja opiskelijat mukaan ottaen.
Eric Carver[00:33:46]: Minulle on muodostunut semmoinen vähän niin kuin teoreema, jonka minä haluan nyt testata sinulla. Meillä vaikka Helsingin yliopistossa paljon puhutaan opiskelijoiden statusten moninaistumisesta – on tutkinto-opiskelijat, on tietysti vaihto-opiskelijat, kansainväliset tutkinto-opiskelijat, osa heistä on lukukausimaksullisia, osa ei – ja yhä enemmän meillä samoilla kursseilla on avoimen tai pienempien tutkinnonosien tai osaamiskokonaisuuden opiskelijoita ja eri-ikäisiä opiskelijoita. On hyvä asia, että meillä on yhä enemmän tietoa erilaisista oppimisen haasteista tai neuropsykologisista kehityshäiriöistä ja niin edelleen. Aika usein tulee itselle semmoinen olo, että yliopistopedagogiikan perusasioilla, eli linjakkuus, selkeät osaamistavoitteet, selkeät tutkintorakenteet, laadukas ohjaus, inklusiivinen laadukas arviointi, kaikki hyötyvät. Aika usein ne asiat ja keskustelut ovat ehkä alun perin voineet lähteä jonkun ryhmän tarpeesta. Ruuhkavuosien aikana avoimessa opiskeleva perheenäiti tai perheenisä tarvitsee tosi selkeästi, mitä tässä tarvitsee tehdä ja mikä on työmäärä. Kaikki meidän opiskelijamme tarvitsevat tai hyötyvät siitä, että aikataulut tai vaikka työmääräarviot olisivat mahdollisimman spesifeitä ja selkeitä. Tai että arviointi olisi mahdollisimman selkeä ja avoin ja ehkä juuri nimenomaan, että siinä olisi muitakin elementtejä kuin se lopputentti. Onko tässä mitään järkeä, mitä minä höpisen?
Juuso Henrik Nieminen[00:35:33]: No ilman muuta. Ja minä jotenkin ajattelen, että ei meillä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kehittämään opetusta tällaisesta inklusiivisesta näkökulmasta. Juuri tuon toki mitä sanoit, että jos minulla on luentosalissa vaikka 100 kuuntelijaa, niin siellä voi olla monella statuksella opiskelijoita, hyvin erilaisista taustoista ja hyvin erilaisilla elämänkokemuksilla. Ja tietenkään korkeakoulutuksessa me emme samalla tavalla tunne meidän opiskelijoitamme kuin vaikkapa koulumaailmassa, mikä itselläni aineenopetaustaisena on varmaan merkittävin ero, joka näiden koulu- ja oppilaitosten välillä on. Ehkä usein kun puhutaan inklusiivisen opetuksen kehityksestä, niin lähdetään vähän tällaisesta poteroajattelusta, että miten minä kehitän minun kurssiani tällaisesta oppimisvaikeudet-näkökulmasta ja miten tästä toisesta näkökulmasta. Mutta juuri tällainen kokonaislaatuinen opetuksen laadun kehittäminen, ilman muuta se hyödyttää kyllä kaikkia opiskelijoita. Ja samaan aikaan totta kai meidän on pidettävä myös huolta siitä, että jotenkin kontekstispesifisti kuullaan niitä opiskelijoita, jotka saattavat tavalla tai toisella joutua tällaiseen alta vastaavaan positioon, kuten nyt usein juuri vaikkapa opiskelijat, joilla on oppimisvaikeuksia tai jonkinlaisia mielenterveyden haasteita, meillä kursseilla ja arvioinnissa joutuvat.
Eric Carver[00:36:52]: Joo ja tietysti täytyy aina muistaa myös se organisaation resurssiasia, mihin juuri äskenkin viittasit, että jos on 80 graduohjattavaa, niin se ratkaisu ei voi aina olla, että yksittäinen ohjaava opettaja keskustelee yksittäisen opiskelijan kanssa tuntikausia. Sitten me menemme juuri niihin, että mitä ne rakenteet ovat ja mitä ryhmien toiminnanohjaus on, että paljon asioita tähän liittyy. Hei kiitos paljon, Juuso. En yllätä sinua jollain uudella tosi vaikealla kysymyksellä, mutta yksi kysymys on sama kaikille vieraille, ja sinä saat sen myös itse. Lukuvinkki podcastin kuulijoille. Saa olla aiheesta tai sen vierestä. Se, miksi sinä olet vieraana, on se, että yksi lukuvinkki viime tuotantokaudella oli tämä sinun kirjasi. Minä tulin siitä tavallaan tietoiseksi. Se oli minulta mennyt ohi. Heti silloin tuli mieleen, että Juuso pitää saada ensi kaudelle vieraaksi.
Juuso Henrik Nieminen[00:37:52]: Hei, minulla on hyvinkin asiaan liittyvä kirjavinkki. Minä ajattelin nimittäin suositella Päivi Atjosen uutta avointa kirjaa, joka on siis kaikille vapaasti saatavilla. Tämmöinen uusi arviointiin liittyvä kirja nimeltään Akateemisen oppimisen ja osaamisen arviointi, tutkimuspuheenvuoro Itä-Suomen yliopistosta. Päivi on siis hiljattain eläköitynyt Itä-Suomen yliopistosta. Oma vanha pomoni, jonkin sortin mentorihahmo. Siinä on kyllä aikamoinen, sanotaanko sellainen lahja suomalaiselle korkeakoulutukselle, yliopistokoulutukselle tämä opus. Eli siellä löytyy sekä aivan huikea katsaus siitä, mitä me tutkimuksen kohdalla tiedämme aiheesta, että vielä valtava empiirinen data ja tämän datan analyysi siitä, minkälaisia opiskelijanäkökulmia arviointiin tämän hetken yliopistoista löytyy Suomesta. Aivan huikea kirja, jota kyllä suosittelen kaikille. Ja myös suosittelen, että jos joskus kuulet kollegalta, että voi kun me emme tästä arvioinnista tiedä hirveästi Suomessa, niin tämän kirjan linkin voi aina laittaa vielä, se on avoimesti saatavilla.
Eric Carver[00:39:06]: Niin, että ehkä ei tarvita uutta työryhmää miettimään. Minä olen työryhmien ystävä, [naurua] mutta tietoa tästä on. Hei, tosi paljon Juusolle kiitoksia. Ja niin kuin ehkä kuulette, niin Juuso ei istu täällä minun vieressäni tällä hetkellä, vaan on siellä maailmalla. Tosi hienoa, Juuso, että otit tämän ajan ja pääsit vieraaksi.
Juuso Henrik Nieminen[00:39:28]: Kiitoksia kovasti.