Jakso 1. Johdanto podcastiin. Vieraana opinto- ja uraohjauksen professori Sanna Vehviläinen.

Podcastin ensimmäinen vieras on Sanna Vehviläinen. Vehviläinen on Itä-Suomen yliopiston opinto- ja uraohjauksen professori ja ohjausvuorovaikutustutkimuksen dosentti ja Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen dosentti.

Eric Carver on podcastin juontaja. Carver työskentelee Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Hän vastaa opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin Eric työskenteli uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Carver ja Vehviläinen puhuva aloittivat keskustelun perusteista. Miten ohjaus määritellään? Muita keskustelun aiheita ovat ohjaus ja valta, ohjauksen huomioiminen yliopistojen opetussuunnitelmatyössä sekä ohjauksen tulevaisuus yliopistoissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa jakso 1.

Vieraana Itä-Suomen yliopiston opinto- ja uraohjauksen professori Sanna Vehviläinen.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 13.1.2022.

 

Eric Carver: Tervetuloa uuden Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Tämä on ensimmäinen jakso. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Siellä vastaan opiskelijoiden ohjausta ja opintojen etenemisen seurantaa koskevista yliopistotason linjauksista, niiden valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Podcastin ensimmäinen vieras on Sanna Vehviläinen. Vehviläinen on Itä-Suomen yliopiston opinto- uraohjauksen professori, ohjausvuorovaikutustutkimuksen dosentti samaisessa yliopistossa sekä Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen dosentti. Sanna on ohjausalan todellinen moniosaaja. Hän on toteuttanut, tutkinut ja kehittänyt ohjaustoimintaa opinto- ja uraohjauksen, oppimisen ohjauksen, opinnäytetyön ohjauksen, työnohjauksen ja työkyvyn ohjauksen konteksteissa. Mä suosittelen lämpimästi kaikille tätä Sannan kirjoittamaa ohjaustyön opasta. Se on tosi hyvä yleisteos ohjaukseen ja ohjauksen kysymyksiin. Tosi kiva saada sut mukaan. Tervetuloa, Sanna.

 

Sanna Vehviläinen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään Sannan kanssa neljästä teemasta. Me alotetaan ihan perusteista: miten ohjaus ylipäätään määritellään. Sit puhutaan mielenkiintosest teemasta, ohjauksesta ja vallasta. Siitä, miten ohjaajan ohjattavan ohjaussuhteeseen vaikuttaa ne erilaiset valtapositiot. Sitten on semmonen ajankohtainen aihe täällä mun omalla työpaikalla Helsingin yliopistossa, opetussuunnitelmien uudistaminen. Miten meidän pitäs ohjaus huomioida opetussuunnitelmatyössä. Ja sitten lopuks katsotaan vähän tulevaisuuteen. Minkälaiset asiat vaikuttaa ohjauksen kehitykseen nimenomaan yliopistossa sitten tulevaisuudessa tai ehkä laajemminkin. Mutta alotetaan tosiaan sieltä perusteista ja ohjauksen määritelmästä, niin Sanna, teet sen hyvin siinä sun ohjaustyön oppaassa, mutta millä lailla sä sen tänään määrittelisit? Miten ohjaus määritellään?

 

Sanna Vehviläinen: No kyllä mä se määrittelen edelleen niin ku siinä oppaassa. Eli mä ajattelen, että, mä määrittelen siis ohjausta toimintona, ja ensimmäinen semmonen kriteeri sille on se, että siinä rakennetaan yhteistoiminnallinen suhde. Se toteutuu siis, mä oon usein sanonu, et se on institutionaalista yhteistoimintaa. Eli se tarkottaa, että se toteutuu jonkun instituution, vaikkapa koulutusinstituution tai työvoimahallinnon instituution kyljessä tai piirissä, ja siinä ollaan eriytyneissä rooleissa ja jonkun nimenomaisen asian parissa. Ja sit se yhteistoiminnallisuus tarkottaa sitä, että siinä tarkotus on, että se ohjaaja ja ohjattava oikeesti löytää yhteisen näkökulman siihen asiaan ja molempia kuullaan ja molemmat saa vaikuttaa siihen, miten sitä asiaa lähdetään työstämään. Eli siinä haetaan yhteistoiminnallinen suhde. Ja se ei aina toteudu. Et se on aikaansaannos, jos se onnistuu. Ja se on usein semmonen ohjauksen onnistumisen keskeinen tae, että sitä on haettu sitä yhteistyösuhdetta ja yhteistä ymmärrystä. Silloin se koskettaa sen ohjattavan maailmaa se ohjaustyö. Toinen keskeinen asia on se, että työskentelykohteet on prosesseja. Ohjaustahan on määritelty monella tavalla, suhteina tai asennoitumisena, mut mä itte ajattelen, että realistinen tapa katsoa sitä on määritellä sitä ajassa etenevien prosessien luotsaamisena, tukemisena, muovaamisena. Ja se ikään ku leimaa kaikenlaista ohjausta. Et sielt on löydettävissä se prosessi, ja se prosessi on ohjattavan omistama. Et se on hänen elämässään tavalla tai toisella merkityksellinen asia, joka jotenkin etenee jonkinlaisen työstämisen kautta, ja ohjaaja tulee siihen työstämiseen mukaan sen tehtävänsä puitteissa. Ja ne prosessit voi olla oppimisprosesseja tai opiskeluprosesseja tai työprosesseja, tai joskus siinä kietoutuu oppiminen ja työ, niin ku silloin, ku ollaan työharjottelussa tai jos opitaan tutkimustyötä väitöskirjaprosessin yhteydessä. Mut se ajatus on tosiaan se, että jos ohjaaja hahmottaa, et hänen työnsä kohde on ajassa etenevä, kehkeytyvä työskentely, niin hän saa sillon monipuolisia vaikutusmahdollisuuksia siihen. Ja sit se kolmas asia, mitä pidän tärkeenä, on se, että ohjauksen toimintatavat tulis olla sellasia, et siinä vahvistetaan ohjattavan toimijuutta. Ja toimijuus tarkottaa sellasta ohjattavan subjektiutta ja hänen toimintamahdollisuuksiensa laajenemista jollain elämän alueella. Sillä alueella, jonka parissa ollaan. Ja se voi joskus olla pieni liikahdus, joskus isompi loikka, mut se ajatus on se, et hän tulee enemmän toimijaks, enemmän osalliseks, enemmän tekijäks, ja myöksin kokee pystyvyyttä. Eli toimijuus on sellanen aika laaja käsite, mut se usein paikantuu hyvin konkreettisina asioina, et saan uudenlaisia tehtäviä, opin hoitamaan tiettyjä tehtäviä, uskallan olla mukana, koen pystyvyyttä, näin. Ja siinä se ois pähkinänkuoressa.

 

Eric Carver: No kun oot tutkinu vaikka opinnäytetyön ohjausta tai sitten ura- tai opinto-ohjausta, niin miten tällast erilaiset ohjaussuhteet, miten, muuttuuko se ohjauksen määritelmä jotenkin, vai onko kyse enemmän siitä tavasta, jolla sitä tehdään? Et se on erilaista myös erilaisis tavotteis. Et onko se sitten vaikka gradu tai väitöskirja tai se, että mihin koulutukseen mun pitäis hakeutua.

 

Sanna Vehviläinen: No onhan se erilaista. Mä ajattelen ehkä niin, että yks, mistä se näkyy se ero, on siinä, että minkälainen prosessi on kyseessä. Et kuinka ikään ku viitotettu, institutionaalisesti ohjattu se prosessi on. Et jos meil on opinnäyteprosessi, niin se on oppimisprosessi, joka on hyvin systemaattisesti rakennettu tuottaan tiettyy osaamista tai taitoa. Ja sitten taas, jos meil on vaikka työnohjausta, jossa ihmiset yrittää ymmärtää, et mitä heidän ryhmäänsä nyt tällä hetkel kuuluu, niin silloinhan se prosessi pitää ikään kun nostaa näkyväks ja etsiä. Et se prosessin selkeys ja se, miten se on tuotosvetonen, niin se vaihtelee. Uraohjaukses on kans monesti, saattaa olla joku tämmönen täsmäkysymys, jonka kanssa tullaan. Että miten mä ratkasen tän tilanteen tai mitä mä nyt seuraavaks teen. Mut sit sielt alta paljastuu semmonen jonkunlainen kokonaisuus, jota pitää yhdessä vähän niinku löytää. Eli se prosessi, kohteena oleva prosessi, voi olla hyvin erilainen. Ja sit se toinen ero on usein se, että mikä sen ohjaajan rooli on. Et joissain ohjausprosesseissa ohjaaja on sellases asiantuntijaroolis siinä merkitykses, et hänen tietämyksensä muodostaa kriteerejä sille työskentelylle. Et opettaja voi vaikuttaa siihen prosessiin aika selkeesti tämmöses myös portinvartijaroolissa. Ja sit taas joissain prosesseissa se ohjaaja asettuu enemmän semmoseks tulkintakumppaniks. Että mä autan sua ymmärtää, mitä täs tilantees tapahtuu, mut mä en anna mitään kriteerejä sille, kuinka sun pitäis menetellä tai mikä on hyvä kontribuutio tai näin. Eli siinä ois ehkä ne keskeisimmät erot. Ja tietenkin sit käytännössä ne näyttäytyy erilaisina siks, että ne on eri pitusia ja se kohtaaminen voi olla semmonen aika ohimenevä. Tai sit joidenkin ohjaussuhteiden pituus voi olla pari vuottakin. Että työnohjaus on usein semmonen, et tunnetaan aika kauan ja ollaan tekemisis pitkään. Tai uraohjaus voi olla kans joskus pitempi prosessi.

 

Eric Carver: Kyllä. Yliopistossahan on mahdollista, että sama ihminen on sekä vaikka opinnäytetyön ohjaaja että sitten henkilökohtaisen opetussuunnitelman ohjaaja. Ja siihen ohjauskeskusteluun voi liittyy aika moniakin eri asioita. Onks tää millään lailla ihmeellistä tai ongelmallista, että samassa ohjaussuhteessa on erilaisia kohteita ja erillaisia prosesseja?

 

Sanna Vehviläinen: Ei se varmaan oo, mut must tuntuu, et siin on aika hyödyllist just se, et jos ohjaaja hahmottaa, et kummas roolis hän kulloinkin on. Ja se on yks sellanen, sen yhteistyösuhteen rakentamisen keino onkin just tavallaan vähän niinku eritellä sitä, että täs HOPS-prosessissa mun tehtävä on tämmönen ja tämmönen, ja sun tehtävä on  tommonen ja tommonen, ja mä oon tämmösessä fasilitoivassa roolissa, ja sitten opinnäytteen ohjauksessa mun tehtävä on huolehtia sen työn tietyistä kriteereistä, ja niihin mä sitten aktiivisesti puutun neuvomalla tai tarjoamalla ohjeita. Eli mä oikeestaan aattelen, että sen ohjaajan paikka on ehkä tunnistaa, mistä on kulloinkin kyse ja mitä prosessia kannatellaan. Ja silloin ku mietitään ohjausta sit laajemmin yhteisössä, niin sehän on usein just se juju, että osataanko me yhessä hahmottaa, et minkälaisii prosesseja me ohjataan. Millä asialla me kulloinki ollaan. Et siitä voidaan ehkä puhua hetken päästä.

 

Eric Carver: Mut se on sun mielestä tärkeetä, että varsinkin semmoses tilanteessa, jossa sen ohjauksen kohde tai sen prosessin kohde voi olla, niit voi olla useampii, tai se ei ole aina selvää, että siinä ohjaajan roolissa oleva henkilö muistaa sen myös tuoda esiin, et mitä nyt ollaan tekemässä?

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä kyllä. Joo. Ja se on tietenkin silleen tärkeetä, et ohjaus, kun se on, kun, niinku mä sanoin siin alus, et ohjauksen ydintä on se, että luodaan aktiivisesti suhde siihen ohjattavan merkitysmaailmaan eli siihen, et miten hän ymmärtää asioita, tulkitsee asioita, mitä hän tahtoo, mihin hän pyrkii. Nyt katkes ajatus. Nyt katkes ihan totaalisesti. Tuli blackout. Sanopa vielä, mitä sä kysyit.

 

Eric Carver: Niin, eli tavallaan se mun kysymys oli, että sun mielestä on tärkeetä, tai et se on hyödyllistä, et jos ohjaajalla ja sillä ohjattavalla on vähän erilaisia prosesseja tai keskustelunkohteit, se sama ohjaaja on vaikka sen gradun ohjaaja tai sitten HOPS-ohjaaja, että nimenomaan, et se on keskeistä, että se ohjaaja muistaa aina sen tuoda myös esiin, että mitä nyt tänään tai mistä nyt just puhutaan ja myös avaan sen oman roolin. Et nyt kun me suunnitellaan vaik näitä sun opintoja, niin en mä kerro sulle, mitä sun pitäis tehdä ja näin.

 

Sanna Vehviläinen: Juuri näin. Kyllä. Joo. Nyt mä muistan sen, mitä mä olin sanomassa. Siis että kun ohjaus luo suhteen ohjattavaan ja on ohjattavalle tavallaan sovitettua, niin se on keskustelullista ja vapaata. Ja se perustuu lähinnä tällaseen suht vapaamuotoiseen keskusteluun, jossa kumpikin voi vaikuttaa keskustelun kulkuun. Niin silloinhan käy usein niin, että se voi ikään kun ohjautua johonkin muualle ku pitäs, eli se on ohjajaan tehtävä ehkä tunnistaa, että mennäänks täs nyt väärään suuntaan. Tai et hei, hetkinen, että itse asias must tuntuu, et me ei täs tilantees varmaan voida näitä asioit käydä, mut pitäiskö miettii toinen kohtaaminen tai joku toinen henkilö. Tai jos tuntuu siltä, että missä hyvänsä on ystävällinen ihminen, joka on valmis kuuntelemaan ja olemaan ohjauksellinen, niin sinne tulvii erilaista huolta ja hätää. Et usein mä olen kuullu nimenomaan graduohjausvaiheessa opettajien kertovan, että heille tulee sitten sitä muutakin asiaa, koska se on se tila, jossa se aukeaa se keskustelumahollisuus. Et sinne tulee kaikenlaista. Ja silloinhan se tarkottaa, että vastaanotetaan sitä, mut sit mietitään, että mihin sen kans mennään. Et se on se semmonen paikka, jossa ollaan hetken aikaa se kuunteleva lähimmäinen, mutta siinä graduohjaukses ei tarvitse käsitellä taloushuolia tai seurustelumurheita. Et se on, niin, juuri näin.

 

Eric Carver: Joo, ja täähän on tärkee asia, mistä itsekin puhun, kun puhutaan näist erilaisist ohjausrooleista yliopistossa, että se on tärkeetä niille eri ohjausrooleis  oleville ihmisille se, että he ymmärtää ja heillä on oikeus nähdä oman työnsä rajat.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Ehottomasti.

 

Eric Carver: Et jos tunnistaa, et hei, nyt tämmönen keskustelu vois vaikka soveltua paremmin vaikka uraohjaukseen tai opintopsykologiin tai esimerkiks psykologin kanssa muuten, niin silloin tavallaan, et ei tarvitse ottaa sitä kannettavaks, että nyt minä autan tässä.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Juu.

 

Eric Carver: Joo. No mites, kun itse tulin ohjauksen kentälle, niin usein tuli vastaan semmonen slogani, että ohjaus ei ole neuvontaa. Ja neuvojen antaminen ja neuvominen ja ohjaus asetettiin tämmöseks vastikkainpariks tavallaan keskustelussa usein, ja näkee sitä edelleenkin. No mikä ero näillä nyt sitten on, Sanna? Mikä on ohjausta ja mikä on neuvontaa?

 

Sanna Vehviläinen: No niin. Tämä on lempiaiheitani, koska olen tutkinut neuvomista ohjauksessa.

 

Eric Carver: Kyllä.

 

Sanna Vehviläinen: Joo. Tää asiahan on ollu siis tutkimuksessa ihmeteltävänä jo pitkään, siis sieltä ainaki 90-luvulta asti. Ja olen ottanut asiaan kantaa monta kertaa. Ajattelen itse niin, että neuvonta tämmösenä ammattikäytäntönä tai työotteena tarkottaa sitä, että ammattilainen asettaa ajantasaista pätevää tietoa osaks sitä ohjattavan prosessia silloin, kun hän sitä pyytää. Eli se on tavallaan pätevän tiedon jakamista usein neuvojen muodossa. Neuvothan on siis keskustelun tekoja, neuvonta on ammatillinen käytäntö. Ja must tuntuu, et kun sanotaan, et ohjaus ei oo neuvontaa tai neuvon antamista, niin sil on ehkä haettu sitä, et tää ei oo neuvontatilanne. Semmonen palvelu, et sä tuut hakeen täältä tiedon. Monet ihmiset, jotka tekee neuvontaa, niin ne sanoo, et kyl heidän työssäänkin on ohjauksellisia elementtejä. Et tavallaan näitten raja on aika liukuva, mut mä itse oon hahmottanu sen niin, et ohjaus on sitä, mitä mä tos hetki sitten sanoin. Et sen perustavote on auttaa toista ihmistä enemmän toimijaksi jossain prosessis, jota hän käy läpi, niin et se on hälle tärkee ja hänen omistama. Mutta siellä voi toteutua neuvoja siellä ohjauksen sisällä. Eli se, et mitä tapahtuu ohjauskeskustelussa,  minkälaisten käytäntöjen kautta sitä käydään, niin se on eri tarina, ja siellä on paljon neuvoja. Eli ohjauksessa usein neuvotaan. Ja mä en enää itte oo aikoihin puhunu sillä termillä, että saako neuvoa tai ei, vaan että minkälaisia on taitavasti annetut neuvot tai miten neuvotaan taitavasti, miten neuvoja kannattaa ajottaa ja miten niistä tehdään jaettuja. Eli mun mielest se vitsi on, et must se koko kysymys pitää kääntää toisin. Mut mä luulen, et se johtuu se sekaannus siitä, että niit termejä on käytetty sekasin, neuvonta ja neuvo, ja sit myös niin, että on ollu vaikee hahmottaa, et mitä muuta siellä ohjaukses tehdään kun neuvotaan. Et siel usein tehdään muutakin. Eli mun omat tutkimukset näyttää, että kyllä siellä on hyvin paljon neuvoja, ja monissa ohjauskohtaamisissa neuvo on se melkein tärkein työkalu. Sen ei tarttis olla tärkein työkalu, mut se saa mun mielest ehdottomasti olla yks työkalu.

 

Eric Carver: Eli se ei ole väärin.

 

Sanna Vehviläinen: Se ei ole väärin. Mun mielestä on paljon tärkeempää, et kun mä oon kouluttanu aiheesta, niin mä oon yrittäny saada ihmiset pikemminkin ensinnäkin tiedostaan ensin, että mitä kaikkia tekoja siel tapahtuu, niitä keskustelun tekoja. Neuvo on yks. Sit siel on monii muita. Eli tulla ylipäänsä tietoseks siit, et minkälaisilla työkaluilla sitä ohjaustyötä tekee.

 

Eric Carver: Voidaan kuulijoille paljastaa, et mä oon ollu siis Sannan opissa. Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa piti omia ohjauskeskusteluja nauhottaa, ja se on erittäin silmiä avaavaa. Et mä esimerkiks tunnistin itsestäni semmosen, et kysymysten ja jatkokysymysten ja uudelleen kehystämisten vaiheiden jälkeen usein mul tuli semmonen hetki, mä taisin sanookin sillon, että niin ku musikaaleissa break into song, niin break into lecture. Mult tulee semmonen kahen kolmen minuutin puheenvuoro, joka saatto sisältää niitä neuvoja tai jatkokysymyksiä ja sellast rytmiä. Ja se oli mulle ominaista, enkä mä sano, että se ois välttämättä ollu huonoo tai väärin tai oikein, mut et se oma tyyli on ja se, just niin ku sanoit, et miten tuo asioita, esimerkiks neuvon, keskusteluun. Et on tietonen siitä omasta tyylistä. Se on hirveen hyödyllistä. Ainakin mä koen, et se oli hyödyllistä.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä, ja itse asiassa mä muistan ne sun. Mä katoin tarkkaan niitä sun nauhoja, niin sullahan oli mun mielest myös sellanen tapa, et sä hyvin tarkkaan kaikes rauhassa pohjustit sitä neuvoo. Et se ei tullu ku apteekin hyllyltä, vaan sä olit kuunnellu aika perusteellisesti, et mistä kaikesta se ohjattava kertoo, ennen ku sä sit. Et se kuulosti silt, et sä ehdit myös harkita. Et tohon asiaan mä haluun antaa neuvon, tohon mun ei tarvi antaa. Siis sellanen rauha siinä. Joo.

 

Eric Carver: No mut tän podcastin aihe ei ole Eric Carver uraohjaajana. Mut et ehkä halusin vaan kuulijoille tuoda sen, et se on oikeesti, se on aluks epämukavaa se oman keskustelutyön nauhottaminen ja analysoiminen, mut kyl mä itse uskon, et se on erittäin hyödyllinen tapa oppia tätä. No mennään sitten ohjaus ja valta. Ja miten sun mielestä valta ja vallankäyttö näkyy ohjauksessa?

 

Sanna Vehviläinen: No, ehkä mä hyppäänkin suoraan siihen. Mä olin ajatellu vähän ottaa kaukaa kaukaa, mut äsken mä unohdin, mitä mä olin sanomas, kun mä otin liian kaukaa, niin mä ehkä vastaan tohon ihan suoraan, et missä se näkyy. Sehän näkyy, no mä voin sanoo vuorovaikutustutkijana, et se näkyy vuorovaikutuskäytännöissä. Siis se näkyy esimerkiks siinä, että minkälainen työnjako vallitsee siinä, et kuka ikään kun valitsee, mistä puhutaan, tai kuka valitsee sen, et koska on aika siirtyy seuraavaan asiaan ja koska joku asia on loppuunkäsitelty. Tai mistä jostain keskusteluketjust sit lopulta seuraa. Et miten keskustelu on seuraamuksellist. Et näähän on täynnä valtaa nää tämmöset pienet siirrot. Ja esimerkiks se neuvo puheenvuoronahan on semmonen, että se asemoi ohjaajan asiantuntijaks ja tietävämmäks ainakin sillä hetkellä, ja se voi olla sellanen väline, jonka kautta ohjaukseen tulee tämmösiä institutionaalisia agendoja. Eli siellä viedään läpi jotain institutionaalista päämäärää, ja toki se on vallan väline. Ja sitten tietenkin voidaan ajatella, että onks se valta paha asia vai hyvä asia, niiun mä aattelen vallasta niin, että ilman valtaa me ei tehdä mitään. Mut että valtaa saada asioita mahdolliseksi tapahtumaan vai valtaa toisen yli jollain semmosel tavalla, jota me halutaan kritisoida. Et se on ylipäänsä kiinnostava asia. Edelleen valta näkyy tai tiivistyy sellasiin hetkiin, jossa toinen ihminen määrittelee toista. Siis et jossa ihminen ikään ku asemoidaan tai hänelle ikään ku sovitellaan jotain identiteettiä tai hänen mahdollisuuksiaan avataan tai rajataan. Ja sit se näkyy tietenkin myöskin siinä, et kuinka se yhteistyösuhde syntyy tai ei synny. Et jos on esimerkiks sellanen tilanne, että se ohjattava kokee, että se on pelottava se ohjaaja tai et hän ei uskalla luottaa häneen tai et hän ei ymmärrä, mitä täällä tapahtuu, silloin siin helposti käy niin, että se ei valtaudu se ohjattava siihen tilanteeseen. Et se on kuitenkin institutionaalinen tilanne, jossa sillä ammattilaisel on tietty etulyöntiasema kertoo, mitä siin tapahtuu, mitä siit seuraa, miten siel saa olla. Ja sen takii se on ikään ku ohjaajan näkökulmast hänen täytyy tehdä sellast työtä, et hän voi kutsua sen ohjattavan kumppaniks siihen. Et hehän ei tietenkään ole symmetrisessä asemassa. Heil on ihan erilaiset roolit, vastuut, selontekovelvotteet ja tiedot. Mutta kun siin on ohjattavan elämästä kyse, niin hänen pitää silloin saada tulla kumppaniks, ja silloin se on ohjaajan ja vastuu tehdä sitä tilaa eli valtauttaa sitä ohjattavaa, eli esimerkiks tehdä hänen olonsa tervetulleeks. Jos se on vaikka professori kutsuu opiskelijan huoneeseensa, niin mä oon nähny omilt nauhoiltani, miten arkaillen se ohjattava joskus odottaa siel ovella, et oonks mä nyt tervetullu, ja mä nään kaikki sun paperipinot, et sul on varmaan niin kiire. Et kyllähän se valta on jo niissä asetelmis. Ne on niis meidän tilallisis ratkasuis, meidän institutionaalisessa mandaatissa. Mutta sit se on myös, se kohdistuu myös ohjaajaan. Et tietenkin ohjaajaan kohdistuu vallankäyttöä sen työrakenteiden kautta, työprosessien kautta. Et tälleen mä sitä tarkastelen. Et mun mielestä valta läpäsee aina ammatillisia tilanteita. Ja kun sä varmaan jossain pyysit miettii sitä, että täytyykö siitä puhuu, niin mun mielest se on ihan ittestäänselvää, että aina kun mietitään jotain ammatillist käytäntöö, niin siihen kuuluu se valtapositioiden tutkiminen. Ja opettajalla on aina valtaa. Opettajal on valtaa tietenkin myös siks, et hänel on portinvartijointivalta. Et hänel on valta kertoo, minkälainen kontribuutio missäkin tilantees on kelvollinen. Hänel on valta vaikuttaa siihen, et eteneekö opinnot vai ei. Et jo tän takii me tarvitaan analyysiä siit, et miten valta toteutuu ohjuksessa.

 

Eric Carver: Niin kun se tässä vähän niinku neuvoessa, että ei kyse oo siitä, että onko valta positiivinen vai negatiivinen, vaan se, että miten se näyttäytyy ja mitä se aiheuttaa se vallankäyttä siinä ohjaussuhteessa.

 

Sanna Vehviläinen: Joo. Kyllä. Ja just sen takii, et kun me ollaan valta-asetelmissa jo ennen kun  me on sanottu mitään toisillemme niis ohjaustilanteis, niin se on tavallaan ohjaajan homma ikään ku olla miettiny sitä, et miten hän tekee mahdolliseks siinä valtatilanteest kohtaamisen. Ja mä ajattelen, et ei se valta, ei me, niin ku mä sanoin, me ei voida tehdä mitään, jos meil ei oo valtaa. Et valta on toimintamahdollisuuksia. Mut että mun mielest se kuuluu myös ohjauksen etiikkaan ja sellaseen ohjauksen emansipoivien mahdollisuuksien pohdintaan, et me tunnistetaan ne valtapositiot eikä olla olevinamme niin kun niitä ei olisi. Eli me ei, mä en usko neutraaliin ohjaukseen, vaan mä uskon, et me ollaan aina positioituneita hirveen monin tavoin, ja osa niist positioitumisista on sellasia, että ne on olemas jo ennen ku me alotetaan se keskustelu ja vuorovaikutus. Mut meil on hirveen paljon myös mahollisuuksia muovata sitä tilannetta kohtaamiseksi, joka mahdollistaa oppimista ja meille sitä ammatillista jaksamista tietenkin myös.

 

Eric Carver: Tosi mielenkiintosta. En tiedä, ehkä tää on nyt tämömmönen enemmän tuntemus kun mihinkään tutkimukseen perustuva, mut että mun ehkä arkikokemus on se, että ohjaus ja valta, ne ei oo semmonen arkikeskustelun aihe useinkaan.

 

Sanna Vehviläinen: Okei. Joo. Se voi tietenkin olla näin. Mä oon nyt jotenkin kauheen marinoitu täl valtakeskustelul siks, et me ollaan meidän koulutukses niin paljon viime vuosina mietitty semmosen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmaa, joka on hyvin tämmönen vahva ja nouseva näkökulma ohjaukseen. Ja siinä on sellanen vahva ajatus, että, tai se oikeestaan vastaa semmoseen sosiologiseen kritiikkiin, joka keskustelee siitä, et tällaset yksilön yksilöpsykologiset tavat katsoa ihmistä ja niiden ympärille rakentuneet erilaiset käytännöt, jommonen ohjauskin on, niin ne on tämmösiä hallinan keinoja tai tavallaan tapoja sitouttaa ihmiset individualistiseen kulttuuriin. Ja et niitä katsotaan silleen hyvin skeptisesti. Et se semmonen jatkuva yksilön ylösrakennus ja yksilön minuuden tutkiminen ja vastausten etsiminen siitä yksilön jatkuvasta muovautumisesta on kritiikin kohteena. Ja mä ajattelen, et se social justice -näkökulma vastaa siihen kritiikkiin sillä lailla, et joo, ohjaukses toteutuu valtaa, mut et sil on merkityst, miten sitä toteutetaan, minkälaist ohjauksen variaatio on. Ja et ohjaus voi olla myös toivon ja dialogin ja voimautumisen paikka. Et se oikeesti se mahdollisuus tarjoutuu. Et mä aattelen tästä vähän silleen niin ku koulutuksestakin, et koulutusta tutkitaan vallan uusintamisen ja eriarvosuuden uusintamisen näkökulmast, mut ei me silti sanota, et lopetetaan koulutus kokonaan. Ja samalla koulutusta voidaan tutkia sitä kautta, et mitkä siellä, mitkä käytönnät luo osallisuutta tai tasa-arvosuutta tai hyviä kohtaamisia tai mitä nyt kullakin onkaan ne päämäärät.

 

Eric Carver: Kyllä. Joo. Kyl toi on tärkee asia, ja itse kun työskentelin (muuten) [27:03] maisteriohjelman kanssa, jossa käytettiin tätä communities of practice tavalaan teoriaa vähän semmosena analyysin työkaluna, niin siinä just paljon puhuttiin siitä, että, puhuttiin urasuunnittelutuesta, et miten puhutaan ja millasia tulevaisuuksia pidetään esillä siinä opettajayhteisössä, niin miten se vaikuttaa siihen, miten opiskelijat kokee esimerkiks ne uravaihtohdot ja muut. Ja nää on tosi tärkeitä kysymyksiä. Kyllähän sillä tavallaan sillä vallalla, puhevallala on silloin iso merkitys myös sille, että sillä kuvataan sitä, että mihin täältä mennään. Et nää on tietysti tärkeitä kysymyksiä kyllä miettiä koulutusohjelmissa. Josta siirrymmekin sitten seuraavaan aiheeseen eli opetussuunnitelmatyöhön. Ja jos haluat, niin  voidaan ehkä puhuu laajemmin myös koulutuksen kehittämisestä ja nyt yliopistokoulutuksesta erityisesti. Tossa Opetushallituksen Ohjauksen päivissä puhu Raimo Vuorinen tuota Jyväskylän yliopistosta. Hän on siellä Valtakunnallisen ohjausalan osaamiskeskuksessa projektipäällikkönä ja pitkän linjan toimija. Ja Raimo sano, et aika usein tämmöset koulutusuudistukset tehdään ensin, ja sitten mietitään, et ai niin, mites ohjaus tähän nyt sitten liittyy. Niin onks sun mielestä tää, ootko sä samaa mieltä tästä? Onko meillä koulutuksen alueella vähän tämmönen ongelma, et se ohjaus tulee vähän myöhässä tai vähän se liitetään siihen keskusteluun sitten vähän sitten, kun on jo niitä muutoksia alotettu?

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä mä oon samaa mieltä tosta, ja sitä Twitterissä peukutinkin tota. Etä se oli must hyvin sanottu, ja tota me on tuskailtu. Ja ehkä jotenkin niin, että mä oon aatellu, et usein se ohjaus saa semmosen roolin, että se on tämmöst korjauslakkaa tai  joku backuppi. Et sitten, kun se uudistus ikään ku ilmasee sen suunnan, johon halutaan mennä, ja sit ku kuitenkin tiedetään, et se ei aina mee ihan niin ku toivotaan, niin ohjaus tulee ikään ku paikkaamaan. Et ohjaus on sellanen, se ymmärretään semmosena käytäntönä, joka tasaa ja korjaa yhteiskunnan prosesseja. Et jos esimerkiksi tällasia asioita ku koulutuksen keskeyttäminen ja siitä seuraava syrjäytymisuhka tai saadaanko kaikille toisen asteen koulutus, saadaanko kaikille opinnäyte valmiiksi, keskeytetäänkö opintoja vai ei, niin se ohjaus jotenkin, sen luonnetta ei oikeestaan kyseenalaisteta. Tai sen luonteesta ei käydä keskustelua, mut jotenkin se vaan liitetään sinne. Et tää hoitaa tän homman. Ja se on hirveen suuri ongelma kauheen monellakin tavalla. Et se näkyy niis ehkä vääris odotuksis, mitkä kohdistuu ohjaukseen, mut sit se näkyy myös siinä, et sen kaikkii potentiaalei ei käytetä. Et se on vähän niinku siel ois kokonainen työkalupakki, mut otetaan aina vaan sielt se sama vasara. Eli siitä seuraa, se on vähän niinku semmonen monoliitti, jonka sisälle ei katsota. Ja sen luonteesta ja vaikutusalueesta ei käydä keskustelua. Ja sillon siin käy niin, että ohjauksen, päätöksenteosta vastaavat tai instituutioiden tuloksia mittaavat tahot näkee ohjauksen tuloksen ihan eri tavalla kun ne, jotka tekee sitä työtä tai ne, jotka tutkii sitä. Eli tää on must semmonen kiinnostava kysymys, joka liittyy myös siihen ohjauksen vaikutuksen pohtimiseen.

 

Eric Carver: Niin eli ohjaus on tämmönen tavallaan apuun rientävä voima, kun järjestelmä ei toimi.

 

Sanna Vehviläinen: No juuri näin. Joo. Ja täst must tuntuu, et aika moni on tän saman asian havainnu, ja tää on monen tutkijan semmonen, et vähän turhautunut olo. Et se ei oikeestaan tee oikeutta sille, et mitä ohjauksessa sit tehdään tai mitä voitas tehdä. Ja sit tietyst vinkkelist se saa näyttään ohjauksen turhalta. Et no eihän tästä nyt tullukaan niitä tuloksia, mitä toivottiin. Mitä varten tätä käytetään? Tai joskushan siit sanotaan, et se on holhoomista, ja ei tätä ennenkään oo tarvittu tämmöst ohjausta.

 

Eric Carver: Paapomista.

 

Sanna Vehviläinen: Niin. Et minähän, minäkin pärjäsin ilman ohjausta. Ja sitä ei ymmärretä. Ja se on tietenkin täs, toi Pasasen Heikki, kans pitkän linjan ohjausihminen, on joskus kirjottanu Aikuiskasvatus-lehes siitä, et ohjauksest ei pitäis sanoa, et se tekee itsensä tarpeettomaksi. Et ikään ku et hyvä ohjaus on se, että sitä ei tarvita enää, koska ihminen pärjää ilmankin. Vaan et ohjaus on itsessään merkityksellinen tapa olla vuorovaikutuksessa, joka rakentaa jotain semmosta, niin. Et se ei oo vaan tämmönen korjaussarja. Joo.

 

Eric Carver: Niin, että ne, jotka eivät nyt ymmärtäneet sitä, mitä sanoin, voivat tulla ohjaukseen. Eli tavallaan just se semmonen, joo.

 

Sanna Vehviläinen: Niin niin. Et ohjausta niille, jotka ei muuten pärjää. Ja tokihan se nyt siihenkin rooliin asettuu, mutta se ei täytä ohjauksen kaikkii potentiaaleja sillon.

 

Eric Carver: No mennäänpäs siihen potentiaaliin sitten. Eli miten sun mielestä pitäis, kun koulutusta tai opetussuunnitelmia uudistetaan, niin miten sitä ohjauksen roolia kehittämistä siinä osana sitä koulutuksen kehittämistä sun mielestä sitten pitäisi tehdä?

 

Sanna Vehviläinen: Mä aattelen oikeastaan, tää on perua siis Tampereen yliopiston vaiheista, jossa olin mukana semmoses Campus Conexus -projektissa, jossa päästiin sellasen ison ESR-hankkeen myötä mukaan monenlaisiin Tampereen yliopiston prosesseihin. Ja sieltä mä opin aika paljon, ja mä nään jotenkin ohjaustyön ja opetussuunnitelmatyön toistensa vähän niinku lantin kaksi puolta tai siis toinen toisiinsa kietoutuvina asioina. Et ohjaus on sit toimintaa, joka erilaisissa prosesseissa huolehtii siit, että sen HOPSin mukasta oppimista tapahtuis. Et se on mukana turvaamassa sitä. Se ei oo ainoo tapa. Tietenkin me opetetaan. Mut et mä nään, et keskeinen osa ohjaustyötä on se oppimisen ohjaaminen, joka tapahtuu siellä opetuksessa. Eli niitä pitäis oikeestaan katsoa yhdessä. Ja siin on monenlaista. Mä en oo ihan varma, mihin sä haluat mennä tän kans, mut että mä svoin sitä sit vähän avata, mitä mä siitä ajattelen.

 

Eric Carver: No, avaa. Eli minkälaisiin asioihin pitäis kiinnittää erityisesti huomiota, jotta tää ohjauksen potentiaali siin koulutuksessa toteutuu?

 

Sanna Vehviläinen: Joo, no mä ajattelen, että tää on myös tuolla Itä-Suomen yliopistossa. Ja mun mielest siin on, ensinnäkin pitäis toimii useilla eri tasoilla yhtä aikaa. Et pitäis olla jotain semmosta ihan yliopistotason yhteist keskusteluu siit, et hei tää on tärkeetä, tätä johdetaan, me kaikki ollaan tän takana ja että ohjaus on kaikkien työtä. Ja sit samalla pitäis olla tämmöstä yksikkötason työskentelyä, jossa yksiköitä johtavat ihmiset miettis, et mitä meidän yksikkö tarttis, että meidän ohjaus toimis paremmin. Eli tällänen välitaso. Ja sitten toisaalta se semmonen ihan arjen vuorovaikutuksen taso, johon voi vaikuttaa muun muassa kouluttamalla tai valmentamalla tai fasilitoimalla. Ja se ois yks näkökulma. Että monentasosta yhtä aikaa. Et ikään ku rakennettas tietosesti yhessä ohjauskulttuuria. Toinen asia ois se, et käytäs yhessä läpi jollain semmosella sopivan selkeällä, arkisella taval, et mitä prosesseja me ohjataan yliopistolla, koska sillon aukee se jotenkin, että niin, että opettajat ohjaa oppimisprosesseja ja opiskeluprosesseja. Ja sitten esimerkiks ne ohjausammattilaiset, vaikkapa opintopsykologit ja uraohjaajat, ne ohjaa sitten näitä, no okei, uraohjaajat ohjaa uran ja suuntautumisen ja suunnan ottojen prosesseja, sit siel toteutuu hyvinvointiprosesseja ja kiinnittymisen prosesseja. Eli joku tämmönen kartta, että nää täällä kulkee. Kuka näis on milläkin taval mukana. Ja sitä on ihan mahollista sit jäsentää myös jotenkin visuaalisesti niin, että opiskelijatkin hahmottaa sen. En mä osaa oikein kuvitella, millä muulla tavalla siitä päästäis yhteisymmärrykseen kun tämmösellä, että pureskellaan sitä porukalla ja kirkastetaan sitä ja samalla koulutetaan ja sit samalla luodaan käytäntöjä. Eli joku tämmönen yhteinen aivoriihestys. Ja mun mielest oleellista ei oo se, että kaikki ajattelee täsmälleen samalla tavalla näistä tai kaikki lukee kaikki samat pedagogiset kirjat, vaan että löytyy joku siinä yhteisössä luonteva tapa tunnistaa se yhteinen työn kohde, koska muuten se ei oo yhteistyötä.

 

Eric Carver: Niin et pitäis hahmottaa, et mitä ne ohjausprosessit on, minkälaisia asioita siellä näis erilaisis prosesseis työstetään, millasii ne keskustelun kohteet on, ne linkit ja yhteydet niiden välillä?

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Joo. Ja se on ehkä, se vois olla just jotain sellasta, että miten me ohjataan siitä opiskelua ja hyvinvointia ja kiinnittymistä, ja sit miten me ohjataan sitä suuntautumista, sitä vähittäistä uran kehkeytymistä ja tällasia prosesseja. Miten me ohjataan tieteellisen asiantuntijuuden kehittymistä tai ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä. Et siel tämmöset langat kulkee. Ja sit niis on katkoksia, ja se kysyy hirveen paljon valmiutta yhteistyöhön. Ja mä luulen, et tää on se ongelma, että yhteistyö vaatii aikaa ja rauhaa, ja sit sitä usein ei oo. Et nää ei tuu semmosella ylhäältä päin annetulla käskyllä, vaan nää tulee, jos ei sitä tehdä sitä pureskelutyötä, niin ihmiset tekee niin kun on ennenkin tottunu tekemään, ja mieluiten ehkä ite, niin se käy nopeemmin. Siis vähän sellanenhan se kulttuuri on ollu. Mut mä tiedän kokemuksesta, et sillon kun ne muuttuu yhteisiks ne käytännöt, niin ne huojentaa sitä taakkaa ihan valtavasti.

 

Eric Carver: Niin, koska mä en oo tässä yksin.

 

Sanna Vehviläinen: Nimenomaan. Joo. Ja se on läpinäkyvämpää se koko ohjaustoiminta. Se on selkeempää se opiskeleminen, ja opiskelijat tulee tiiviimmäks osaks sitä yhteisöä. Ja se on se mun viimenen mainoslause tässä, että mä oon aivan vakuuttunu siitä, että ohjauksen kehittämisessä on se hyvä puoli, et kun me rakennetaan sellasia käytäntöjä, jotka tukee opiskelijoiden kiinnittymistä, oppimista, suunnan ottoa, niin me itse saadaan niist hyvää. Et ne on sellasii käytäntöjä, jotka helpottaa meidän keskinäist kommunikaatiota, meidän tavotteen kirkastamista. Et ne on yhteisöllisyyttä rakentavii käytäntöjä. Ja sen takii must ohjaukseen kannattaa, jos johonkin kannattaa panostaa. Et sil on hyvinvointivaikutuksia myös siinä ohjaavassa yhteisössä.

 

Eric Carver: Niin, ja se on tietysti, nyt hyvinvoinnista, sekä opetus-, tutkimushenkilökunnan, muun henkilöstön ja opiskelijoiden hyvinvoinnista ollaan tietysti syystäkin huolissaan, kun korona ja etätyö, etäopiskelut, ja monet meist on kovan kuorman alla ollu. Niin tavallaan se, et monet varmaan kaipaa sitä yhteisöllisyyttä, yhteisöjen tukea ja sitä yhteistyön syventämistä. Ja tietysti tää ohjauskulttuurin vahvistaminen voi olla yks semmonen alue, jossa –

 

Sanna Vehviläinen: Mä uskon, et se on aika hyvä panostus, jos siihen panostetaan. Ja siin on just sekin, et jo pieni askel sellaseen suuntaan, et vähän katotaan yhdes tai kerran vuodes juteollaan tai joku sellanen, et pienetkin muutokset on hyödyllisiä. Et sen ei tartte mennä heti syvätasolle tai et kaikki rupee kannattaa tätä tai me kaikki ikään ku käännytään johki uudenlaiseen ajatteluun. Vaan että jo se, että yksikössä istutaan alas ja nostetaan esille erilaisii asioita, tunnistetaan, missä me ollaan eri mieltä, tunnistetaan jotain pullonkauloja, pikkusen reagoidaan niihin, niin se kotiinpäin tavallaan. Et mä tykkään semmosesta pienestä kehittämisest. Sellaset kehittämisest, joka ei oo kaiken mullistamista kerralla ja uupumista sen alle vaan sitä, et hei, toi me huomattiin, tehään sille jotakin.

 

Eric Carver: Joo. Tossa (-) [39:45] työtehtävään liittyen puhuttiin uraseurantaraportoinnin kehittämisestä. Mä sanoin, et meidän pitää räjäyttää tää. Sit kollega, ei jooko räjäytetä.

 

Sanna Vehviläinen: Ei jakseta.

 

Eric Carver: Et se oli must hyvä, kun se sano sen, koska meilhän on se työelämän kieli vähän silleen laukalla välillä, että aina pitäis kaikki jotenkin juurta jaksaen uudistaa. Ei täydy.

 

Sanna Vehviläinen: Ei. Yleensä ei. Ja mä oon ihan varma, et meidän ohjauskäytännöis, jos niistä keskustellaan ja niitä jotenkin koitetaan suuntia yhdessä, niin niist löytyy hirveästi hyvää. Ja sit se, et jos se jaetaan se hyvä. Siis sehän on yks semmonen mukava seuraus näist, et ihimiset tunnistaa, et täähän on tosi hieno tää, miten me on toteutettu. Nyt me kerrotaan koko muullekin tiedäkunnalle, et me tehään tää näin, haluutteko kokeilla. Ja se on, siis et se ei oo pelkästään rankkaa se kehittäminen. Siihen tulee siis mukaan se semmonen, et onpa ihana jutella. Kiva pysähtyy hetkeks miettimään. Ja mä ehkä suosittasin viel sitä, et jos siihen lähetään, niin että siihen sit varattas sitä resurssia, että yhteisöt sais apuja just tohon. Et joku tulis sinne fasilitoimaan niit tilanteita, niin sit ne ihmiset sais vaan tulla valmiiseen pöytään ja heittäytyä tuottaan ideoita. Et se ois must hirveen hyvin käytettyä rahaa, että käytettäs siihen opettajayhteisön tukemiseen ja keskusteluttamiseen rahaa mieluummin ku esimerkiks, et joku koulutuspaketti kaikille. Et pikemminkin niin, että pedagogiset johtajat sais auttaa arvioimaan, et missä se panos kannattas olla nyt. Hei, tuolla kehitetään nyt tuota ja tuota asiaa. Viedään sinne se panos. Semmonen rinnalla kulkeva, pitkäkestonen mutta kevyt tuki.

 

Eric Carver: Onko sun mielestä nimenomaan keskeistä se, kun puhutaan ohjauksen kehittämisestä, että ajatellaan sitä nimenomaan yhteistyönä?

 

Sanna Vehviläinen: On. Ehdottomasti. Joo. Kyl mä tietenkin, mä uskon siis yksilöohjaukseen, ja mä ajattelen, että yliopistos, jos missä, meillä on paljon ihmisiä, joilla on joku ainutlaatunen osaaminen, jota juuri heidän pitää päästä jakamaan.  Et sillä on paikkansa. Mut mä myöskin ajattelen, että kun me ollaan, kun siis meidän akateemiset perinteethän on syntyny sellasen aikaan, jolloin prosessoreilla oli ehkä kourallinen oppilaita siinä helmoissaan, ja ne pedagogiset suhteet oli aika henkilökohtasia, ja eihän ne toimi tämmösessä yliopistos, mis me nyt eletään. Tämmöses, missä on valtavasti opiskelijoita ja odotukset, jotka kohdistuu opetukseen, on kauheen moninaisia. Niin on mahdoton kuvitella, että me voitais ikään ku vain yksilöinä vastata näihin kaikkiin odotuksiin. Silleen mä ajattelen.

 

Eric Carver: Joo, ja kyl toi on must tosi tärkee näkökulma, ja oon sitä kyllä miettiny sekä yliopistokoulutuksen kontekstis mut myös toisen asteen, perusasteen, et miten me sitä opettajan roolia voitas pari piirua yhteisöllisempään suuntaan ajatella, jotta se sen yksin pärjäävän, läpi harmaan tuulen ja tuiskun kulkevan sankariopettajan viitta, ja niitähän moni on, moni tekee niitä jaksoja, mut ettei se oo semmonen normi.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä, joo. Toi on, mä oon tota pitkään pohtinu ja oppinu sen nimenomaan siinä työssä, mitä oon tehny yliopistopedagogiikassa ohjauksen kouluttajana. Et mä oon tajunnu siel sen tosi kouriin tuntuvasti, et ei oo mitään muuta keinoo ku yrittää tehdä tätä yhdessä. Et ne ohjauksessa näkyvät ongelmat on usein sellasii, et yksittäinen opettaja ei voi ratkaista niitä. Mut et sit mä halusin lisätä tohon sen vielä, et se ei silti tarkota, että meidän pitää kaikkien olla samankaltasia tiimipelaajia. Et se semmonen hyvä arkinen yhteisöllisyys ei edellytä, että me, mä oon esimerkiks itte tosi introvertti ja semmonen yksin tekijä, et en mäkään, et se ei tarkota sitä, et meidän täytyis kaikkien muuttuu toisenlaisiks tai ettei me voitais olla erilaisii persoonia tai ettei meidän preferenssit vois olla kuitenkin edelleen aika kirjavia. Mut et joku sellanen yhteisymmärrys lisää meidän mahdollisuuksia vaikuttaa pedagogisina yhteisöinä. Ja toimintakulttuurejahan ei voi rakentaa yksin. Kukaan ei voi yksin sellasia ponnistaa. Et jos me halutaan pikkuhiljaa kääntää meidän pedagogisen kulttuurin suuntaa, niin se on pakko olla yhteisponnistus.

 

Eric Carver: Kyllä. No mennään viimeseen teemaan, ja se on tietysti valtavan laaja. Että –

 

Sanna Vehviläinen: Nää olikin aika pieniä. [nauraa] (-) [44:53].

 

Eric Carver:  Niin, nää oli täs nopeesti käsitelty tossa ohjauksen määritelmät ja vallan vaikutus ja sitten, miten pitäis ohjaus huomioida koulutuksen kehittämisessä. Mut et kun sä katsot vaikka siinä omas positiossa opinto- ja uraohjaajien kouluttajana ja alan tutkijana, niin minkälaiseen tulevaisuuteen sä näet, että he on menossa? Minkälaiset asiat täällä ohjauksen kentällä sitten korostuu tulevaisuudessa? Ja jos ne on samoja asioita ku ennenkin, niin se on mun mielest hirveen hyödyllistä sanoo ääneen.

 

Sanna Vehviläinen: Joo. Siis mä ajattelen, et ne ohjauksen ydinelementit ei muutu, ne, mistä mä alotin. Että siin on kysymys siitä jonkinlaisest yhteistoiminnallisuudesta tai yhteistyösuhteesta, prosessien tukemisesta, jotka kuuluu ihmisten elämään ja sit siit toimijuuden vahvistamisesta. Ne, mun on vaikee kuvitella, et ne muuttus. Ja ne on must ohjausta konstituoivia elementtejä. Mut sitten monet asiat varmaan kyllä muuttuu ajan myötä. Meidän työprosessit ja meidän tavat tehdä ja työvälineet muuttuu. Ja mä voisin ehkä vähän nyt maalailla, et mitä mä nään. Mä en oo mikään sillai tulevaisuudentutkija enkä silleen oo siinä hyvä siinä lajissa, mutta mä ehkä voisin puhuu siitä, mikä on nyt näkyvissä ja minkä toivoisin vahvistuvan, jos sopii.

 

Eric Carver: Sopii.

 

Sanna Vehviläinen: Oikeestaan siihen palaisin, mihin äsken vähän lopetettiin. Et mä ajattelen, et yliopistossa, joka on tämmönen tosi kova maailma kuitenkin, kova ympäriristö, kilpailullinen ja vaativa, niin mä ajattelen, et me ei mitenkään selviydytä ilman, et me osataan rakentaa hyvinvoivia ja kestävästi johdettuja työyhteisöjä. Ja sellaset yhteisöt pystyy uudistumaan ja selviytymään ja rakentamaan sitä semmosta hyvää akateemista opetusta opiskelijoille.  Ja että mä ajattelen, et se yks syy siihen, miksi ohjausosaaminen on nyt niin kysyttyä, se ei liity pelkästään ehkä siihen, että meidän koulutuspolitiikan muutokset jatkuvasti tekee töitä ohjausihmisille, niin kun vaikka Amisreformi, vaan se liittyy siihen, et sen ohjauksellisen taidon merkitys on silleen kahtalainen, niin ku mä kuvasin. Et se ei oo ainoastaan se, et me pystytään tukee niitä opiskelijoiden prosesseja, vaan et me pystytään tekeen yhteistyötä keskenään. Et se on sitä yhteisöllisyyden rakentamista ja dialogisten tilojen rakentamist maailmaan. Ja tää on must ihan arvaamattoman tärkeetä. Et tää menee ihan siis näihin meidän viheliäisiin ongelmiin, että me ei pystytä ratkasemaan meidän ongelmia ilman kohtaamisen taitoa ja dialogitaitoa. Ja ohjausihmiset osaa sitä. Ja sen takii se on mun mielest yks suunta. Et meitä tarvitaan. Ja ohjausosaamisella mä tarkotan sekä siis ammattiohjaustyötä, siis professionaalista ohjaustyötä, mut myös niitä ohjaustaidon erilaisii muotoja, joita ihmiset hyödyntää johtamisessa, opettamisessa, terveydenhuollossa, sosiaalityössä, näissä kaikissa erilaisissa konteksteissa. Ja mä uskon, et nää ohjausammatit jatkaa professionaalistumistaan entisestään, mut samalla mä jotenkin toivoisin, että ne myös vähän niinku yhdistyis. Et ne alkais, nythän siis, mä ymmärrän sen jotenkin, että se professionaalistumiskehitys on eriytymiskehitystä, eli uraohjaajat haluu kirkastaa sitä omaa erityisosaamistaan, työnohjaajat omansa, koutsit ja valmentajat omaansa, mut sit samaan aikaa mä näkisin hirveesti järkee siinä, että me jotenkin yhdistyttäs ja tunnistettas se semmonen geneerinen ohjausosaamisen ydin, joka on kaikille yhteistä, koska sehän on. Ja siis ihmisethän, kun ne siirtyy ohjauskentiltä toiselle, niin ne pystyy hyödyntään sitä ydinosaamistaan. Niin mä toivoisin sen suuntast kehitystä, et ohjaus alkas tavallaan profiloitua tämmösenä ohjauskäytäntöjen perheenä ja professioiden perheenä. Se ois must hienoa. Ja sit mä ajattelen tost, kun me puhuttiin siitä, et ohjaus on tämmönen korjaussarja, niin mä ehkä ajattelen, et se social justice -suuntaus on siks kiinnostava, et se on luonu aktiivisesti sekä teoriassa että käytännössä ohjauksest sellast tulkintaa, et se onkin aktiivisesti maailmaa rakentava käytäntö, ei vaan paikkaileva ja korjaileva. Et se on aktivismi, tai puhutaan social advocacy, tämmösestä asianajajuudesta. Et se voi olla taistelevaa ohjausta myös. Ja se on must kiinnostavaa. Eli se tarkottaa, et ohjaus ei oo sitä, että sinä oppija, joka et nyt löydä suuntaa, minä autan sinua, vaan että hei, maailma on todella merkillinen paikka, tuu, katsotaan sitä maailmaa yhdessä. Tehdään yhdessä työtä ryhmissä, verkostoissa, pikku tiimeissä ja rakennetaan sitä maailmaa. Rakennetaa meidän omia tulevaisuuksia, meidän näkymiä yhdessä. Ja tää kuulostaa semmoselt aika korkealentoselt, mut mä uskon, et tää on ihan realismia, ja mun mielest ohjauksen voi kokea näin ihan jo nyt. Et mun mielest ohjauksen parhaat hetket on tätä, että ne ikään ku, et me avaudutaan jollekin uudelle ja myös ohjaaja muuttuu niis tilanteis ja oppii ja tulee kosketetuks ja muuttuu siinä itsekin. Ja yks asia viel. Siis tää on se syy tää ajatus siit, että meidän täytyy uskaltaa muovata maailmaamme aktiivisesti ja kriittisesti myös ohjauskäytäntöjen kautta, niin tää on se syy, miks mä oon halunnu, et se ohjauksen määritelmään liittää semmosen osallisuustajun käsitteen. Eli ei vaan, että ohjaus rakentaa toimijuutta vaan et se rakentaa osallisuustajua. Tää on Kai Alhasen, filosofi Kai Alhasen käsite, joka kuvaa sitä, että meidän täytyy synnyttää ja rakentaa ihmisissä tajua siitä, et kuinka he on maailmansa muovaamia ja samalla muovaavat sitä. Eli et meille syntyy taju siitä, miten me ollaan osa tätä globaalia maailmaa. Must se on hyvin ohjauksen henkeen sopiva käsite, ja mä oon ruvennu sitä tässä hydyntämään. Ja ton Anne-Mari Soudon kans ollaan yhessä sitä mietitty, et se osallisuustajun käsite vois auttaa meitä kohti kriittisempää ja oikeudenmukasempaa ja toivoa tuovaa ohjausta.

 

Eric Carver: Kyllähän, jos puhutaan vaikka, itse pitkään työskentelin meiädn kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa heidän uraohjaajanaan ja näin niitä esteitä, jota vaikka kielitaidon puute tai, sanotaan se suoraan, jos ei suoraan rasistiset, niin ainakin syrjivät rekrytointikäytännöt saatto heille tuottaa. Ja sillon tietysti, vaikka itse koin pääasiallisena tehtävänä auttaa heitä toimimaan siinä maailmassa kun se on, niin kyllä mä oon sitten yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistunu ja halunnu tuoda niitä esiin, koska ne on niitä sitten niitä tavallaan siihen rakenteisiin ja yhteiskunnan toimintaan liittyvii ongelmia, joita yksittäinen opiskelija ei voi ratkaista. Ei se voi muuttaa suurien organisaatioiden vaikka rekrytointikäytäntöjä. Niiden organisaatioiden pitää se tehdä. Ja tavallaan nää on just semmosii tiloja, joissa itse koen sen, ja ehkä edelleenkin siin on tietty eettinen jännite, että pitäis auttaa ihmistä siinä hänen tilanteessaan hänen kontekstissaan, mutta entäs jos se konteksti on epäoikeudenmukainen. Entäs jos se tuottaa se konteksti sellasia esteitä, hidasteita tai jopa syrjintää, joka estää sen potentiaalisen henkilön?

 

Sanna Vehviläinen: Se on, joo, juuri näin.

 

Eric Carver: Niin mitäs sitten tehdään?

 

Sanna Vehviläinen: Niin, ja toi on itse asias, toi liittyy yhteen sellaseen tutkimusaiheeseen, jota mä oon tosiaan just Anskun kans, siis Ansku Soudon kans tehny. Ja siinä oikeestaan me yritetään aukoo sitä sillä lailla, että me mietitään opoa kohtaamassa sellasia oppilaita, jotka on kohdannu esimerkiks rasismia tai joiden elämäntilanteis on jotain jotain vaikeita asioita, joita he ehkä kategorisesti meinaa väistää siks, et heist on vaikee kohdata niitä tai he ei voi ratkoo niitä. Niin meidän ajatus kulkee jotenkin niin, että silloin, jos se oppilas kokee, että hänen todellisuutensa saa näkyä siinä tilanteessa ja se vastaanotetaan ja nähdään, eli siis esimerkiks just vastaavas tilantees ku mist nyt puhut, et voidaan sanoo, että tää on todella epäoikeudenmukaista ja että ohjaaja ikään kun näyttää sen, et mä vastaanotan, mä uskon sua ja mä asetun sun kans vastustaa ja kritisoimaan tätä käytäntöä, niin jo se on ikään ku oleellinen kokemus sille ohjattavalle. Ja jos se jää tekemättä, niin se on hirveen (-) [54:41]. Sillon tavallaan ohjaus voi päätyä ikään ku uusintamaan sitä. Ja sen takii me on jouduttu miettiin sitä, ja tää palaa niihin neuvoihin, että jos me on totuttu ajattelee, et ohjaus on sitä, että mun ohjaajana täytyy ratkaista ohjattavan ongelmat ja et mä suostun näkeen vaan ne ongelmat, jotka sopii siihen mun ratkasuun, niin sillon me suljetaan sen ohjattavan kokemus ja silloin me menetetään, tätä mä just tarkotin sillä, et jos ohjaus on liian turboahdettua, niin se menettää mahdollisuutensa. Ja me ajatellaan nyt siinä meidän paperissa tai siis tutkimusartikkelis, mikä me on täst kirjotettu. Ja muutenkin tätä mietitään, et semmonen, mitä me kutsutaan kannattelevaks orientaatioks, et mä oon valmis näkeen, mä oon valmis siihen, et sä näytät todellisuuttas mulle ja mä otan siihen jonkun kannan, niin se on paljon. Se ei ole vähän. Se ei ole tekemättä jättämist. Se on ammatillinen responssi. Ja että se on hirvittävän tärkeää. Ja ne ohjattavat, jotka kokee saavansa sen, kokee, et se on hirveen arvokas. Ja sillon heillä on ikään kun liittolainen. Ja sit se voi tarkottaa myös just tota, mitä sä kerroit, eli jonkinlaist aktiiviisuutta ja kritiikkiä. Mut jos ei halua, jos haluu ratkasta vaan semmosii ongelmii, mitkä sopii siihen tai mitkä ei ala ahdistaa minua, niin sillon me kavennetaan ohjausta.

 

Eric Carver: Niin, ja sit voidaan miettiä, että kenen agendalla sitten ollaan, jos esimerkiksi kieltäydytään tunnistamasta vaikka jotain yhteiskunnallisii ongelmia, jotka vaikuttaa sen yksilön tilanteeseen.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Ja silleen mä symppaan tota, mitä sä puhut siitä, et jotain pitäis auttaa tekemään tässä maailmassa, jossa nyt eletään. Mut se tämä maailma tarkottaa hänelle maailmaa, jossa hän joutuu kamppailemaan. Sillon me tuetaan sitä kamppailua myös tai tullaan siihen mukaan ja jotenkin rinnalle ja ehkä myös ollaan jotenkin ittemme kokosia siinä mielessä, et me ei yritetä olla mitään superihmisiä, vaan mekin voidaan ihmetellä ja jäädä hämillemme, mut me ei lopeteta sitä. Me ollaan silti kontaktissa. Me ei lopeteta sitä toimintaa. Ja silloin sä voit auttaa tavallaan kahdella tavalla. Eli se, että sä näät, mitä hänen elämässään on, ja samalla mietitään, et mitä täs vois tehä. Ne on molemmat molemmat must tosi tärkeitä.

 

Eric Carver: Niin, ja eihän se oo niin, että pitää valita jompikumpi, vaan (–) [57:04].

 

Sanna Vehviläinen: Ei. Ei, mut et useimmiten se, et tää nyt vaan tavallaan noottina, et se ei oo ei minkään tekemist, jos vastaanottaa, kuuntelee ja myötäelää ja tavallaan tuomitsee sen vääryyden siel. Joo.

 

Eric Carver: Voi Sanna, tätä keskustelua vois jatkaa, ja sitä ois kiva jatkaa pitkästikin, ja täs on monta teemaa, mut ehkä me päätetään tähän. Ja iso kiitos sulle, että tulit mukaan. Ja mä aattelin, että tässä podcastissa vois olla semmonen perinne, tää on siis ensimmäinen jakso, että haastateltava sais antaa jonkun lukuvinkin. Sen ei tarvi olla kirjallinen tuotos. Se voi olla joku muukin. Mutta mikä ois semmonen asia, mikä sua on vaikka inspiroinu tai minkä sä haluisit jakaa, et nyt lue tämä?

 

Sanna Vehviläinen: Mä ehdotan semmost kirjaa kun Dialogi demokratiassa, Kai Alhanen.

 

Eric Carver: No niin.

 

Sanna Vehviläinen: Sieltä olen bongannut osallisuustajun käsitteen.

 

Eric Carver: Kiitos, Sanna.

 

Sanna Vehviläinen: Kiitos.

Litterointimerkinnät

Eric Carver: Haastattelija
Sanna Vehviläinen: Vastaaja
   
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.