Jakso 3. Ohjaus korona-aikana. Apulaisprofessori Anu Lahtinen ja koulutuspoliittinen asiantuntija Marianna Suokas

Minkälaista ohjausta opiskelijat tarvitsevat koronanviruspandemian poikkeusoloissa? Mitä on hyvä ohjaus? Miten opiskelijoiden ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 3. jaksossa näistä aiheista keskustelevat Anu Lahtinen ja Marianna Suokas.

FT, dosentti Anu Lahtinen on historiantutkija, ja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, HYY, palkitsi Lahtisen Hyvänä ohjaajana vuonna 2021.

Marianna Suokas on HYY:n koulutuspoliittinen asiantuntija. Hän vastaa erityisesti hallinnon opiskelijaedustajista ja opiskelijoiden oikeusturvasta. Sekä Hyvä opettaja ja Hyvä ohjaaja –palkintojen valmistelusta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 3. jakso.

Aiheena ohjaus korona-aikana. Vieraina apulaisprofessori Anu Lahtinen ja koulutuspoliittinen asiantuntija Marianna Suokas.

Jakson kesto 44 min.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 27.1.2022.

 

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver, tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tässä jaksossa meillä on kaksi vierasta, dosentti Anu Lahtinen on historian tutkija ja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Helsingin ylioppilaskunta HYY palkitsi professori Lahtisen hyvänä ohjaajana vuonna 2021. Toinen vieras on Marianna Soukas. Hän on koulutuspoliittisena asiantuntijana HYY:ssä. Hän vastaa erityisesti hallinnon opiskelijaedustajista ja opiskelijoiden oikeusturvasta sekä Hyvä opettaja- ja Hyvä ohjaaja-palkintojen valmistelusta. Tervetuloa mukaan, Anu ja Marianna.

 

ANU LAHTINEN: Kiitos.

 

MARIANNA SOUKAS: Kiitos.

 

ERIC CARVER: Me puhutaan tänään erityisesti opiskelijoiden tarpeista ohjaukselle yliopistoissa ja erityisesti miten nimenomaan tää koronatilanne vaikuttaa ohjauksen tarpeisiin. Puhutaan siitä, että mitä on hyvä ohjaus opiskelijan näkökulmasta ja miten ohjausta pitäis tulevaisuudessa kehittää.

 

Aloitetaan ajankohtaisella kysymyksellä ja annetaan ensimmäinen vastaus Mariannalle. Me ollaan oltu kohta kaks vuotta näissä koronapoikkeusoloissa ja näyttää siltä valitettavasti että niistä ei ihan heti päästä siihen uuteen normaaliin. Mikä on nyt HYY:n tilannekuva opiskelijoiden ohjauksen ja tuen tarpeesta. Mitä opiskelijat tarvis nyt kaikkein eniten?

 

MARIANNA SUOKAS: Kyllä se varmaan eniten on sellaista henkilökohtaista kohtaamista tavalla tai toisella. Esimerkiks, et sais sen yhteyden yliopiston henkilökuntaan mahdollisimman nopeasti ja joustavasti. Tää tilanne on toki haastava, et semmoista kasvokkaista kohtaamista ei oikein pystytä järjestämään. Toisaalta etäyhteydet mahdollistaa semmosen joustavan kanssakäymisen erilaisissa tilanteissa. Mut toisaalta tiedon saaminen ohjauksesta voi olla vähän hankalaa opiskelijoille. Esimerkiksi tän tietotulvan takia, et sähköposteissa tulee hirveesti kaikkia ilmoituksia ja sitten ne saattaa helposti mennä ohi.

 

Totta kai kaikilla opiskelijoilla ei oo tarvetta sellaiseen henkilökohtaiseen ohjaamiseen ja tällaiseen, tuen tarve tietenkin vaihtelee. Mutta kyllä aika selkeesti heikoimmassa asemassa on vuonna 2020 aloittaneet opiskelijat. Heille voi olla epäselvää semmoset hyvin perustavanlaatuiset asiat, esimerkiksi mistä tukea saa, keneltä voi kysyä. Tällaiset asiat on kuitenkin sellaisia mitkä tulis ilmi ihan vaan sillä, et tapais muita opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa ns. luonnollisissa olosuhteissa siellä yliopistolla ihan fyysisesti. Sit helposti jää semmonen hiljainen tieto pois, et siks pitää paljon enemmän nähdä vaivaa tiedon ja ohjauksen hakemiseen.

 

Toisaalta on kyl huomattu myös se että neuvonnan ja ohjauksen vastaanottaminen ja pyytäminen voi olla itse asiassa helpompaa. Se kynnys hakeutua ohjauksen ja neuvonnan pariin voi olla tavallaan matalampi opiskelijalle, kun se opiskelija voi itse luoda sellaisen turvallisen tilan jossa voi keskustella vähän hankalammistakin asioista. Ja toisaalta just se että sitä apua voi antaa ja saada joustavammin riippumatta paikasta. Mutta totta kai, ei aina toteudu myöskään se, että sais sitä apua kovin helposti. Se totta kai vaihtelee, etenkin kandi- ja maisteritutkielmiensa kanssa työskentelevät opiskelijat on saattaneet kokea, etteivät aina saa tarpeeks ohjausta ja tukea.

 

ERIC CARVER: Eli periaatteessa tää etäaika mahdollistaa aika matalankin kynnyksen yhteydenoton, jos tietää keneen-

 

MARIANNA SUOKAS: Niin oikeestaan, joo.

 

ERIC CARVER: -ja että sillä henkilöllä on aikaa ja mahdollisuus ottaa se yhteys. Anu, miten sä oot kokenut professorina ja opiskelijoiden opettajana ja ohjaajana korona-ajan? Poikkeaako jotenkin se mitä opiskelijat esimerkiksi ohjauksessa toivoo tai tarvitsee? Mitkä asiat on sun mielestä korostuneet tässä ajassa?

 

ANU LAHTINEN: Varmaan vähän sama asia mitä Mariannakin tossa edellä totes. Hiljaisen tiedon välittäminen on vaikeempaa ja on ehkä tärkeämpää sanoittaa monia asioita. Eli tuntuu, että pitää yrittää kuvata esimerkiks opintojen suorittamiseen liittyviä prosesseja, sillai että se vaan pitää ikään kuin kertoa uudestaan ja uudestaan vaikkapa Zoomissa tai sähköpostilla, miten asiat menee. Ajattelen, et se johtuu siitä että on monenlaisia asioita mitä muuten opiskelijat keskenään sais tietää ihan vain keskustelemalla opetustilanteen yhteydessä. Tai he vois saada saman tiedon sillai että ohimennen ennen opetustilannetta tai sen jälkeen jutellaan jostain asioista. Tai sit yleisesti yliopistolla vois vain yksinkertaisesti hyvin helposti näyttää, että katso, mene tuonne tai täällähän onkin tämä opettaja.

 

Mutta nyt tällä hetkellä kun suurin osa henkilökunnastakin on ollut enemmän tai vähemmän etänä, niin koko ajan törmää tilanteeseen että jos opiskelijan pitää mennä puhuu toiselle opettajalle tai yliopiston hallintoon, niin ensin pitää selvittää mitä se kyseinen opettaja tai hallinto on ohjeistanut, missä he sijaitsee, sijaitseeko he jossain, onko joku tietty sähköposti tai alusta jota kautta heitä pitää lähestyä. Vois sanoa lyhyesti, että metatyön määrä on lisääntynyt varmasti kaikilla.

 

Kun ollaan enimmäkseen viestitelty joko sähköpostilla tai Zoomissa, niin siinä jää paljon semmosia mitä ajattelisin et arjessa on rohkaisevia eleitä, ilmeitä, tämmösiä pieniä viestejä välittymättä. Ajattelisin, että usein se saattaa tuntua vähän kylmältä ja persoonattomalta tai vähän tämmöseltä kolealta se kommunikointi. Eli silloin se tarkoittaa sitä, että opiskelijat tarvitsee enemmän aikaa. Pitää käyttää enemmän aikaa siihen, että kartoitetaan mitä kuuluu ja yrittää luoda semmosia jollakin tavalla luontevia kuulluksi tulemisen tilanteita.

 

ERIC CARVER: Puuttuu tavallaan semmoset yhteisölle ominaiset kiireettömät hetket tai ne hetket ennen tai jälkeen jotain, luentoa, tapaamista tai kokousta, jossa sitten pystytään ottaa matalalla kynnyksellä jotain asioita puheeksi. Onks se sun kokemus, Anu?

 

ANU LAHTINEN: Joo, se on se haaste. Jos suunnittelee vaikka opetusta tai jotain tapaamista opiskelijoiden kanssa, niin jos kasvokkain suunnitellaan etukäteen, siin voi helpommin jutella ja kartoittaa vähän et mikä teist olis hyvä idea. Etänä joutuu ehkä enemmän ikään kuin sit vaan ite lähtee kokeilemaan jotain ratkaisuja. Ja kun opiskelijoiden tilanteet vaihtelee, missä he on ja mikä heidän tilanteensa on. En tiedä onko oikein puhuu tämmösestä etsivästä ohjaustyöstä, mutta varsinkin 2020 syksyllä, kun vanhojen tutkintojen mukaiset tutkielmat piti saada valmiiksi jos aikoi valmistua, niin silloin mä ihan soittelin perään aika monta kertaa opiskelijoille. Pyrin luomaan tämmöset, miten haluisit tavata ja miten voitais vielä edistää asioita.

 

Yks mikä mun mielestä oli hirveen hyvä oli erään meidän, muistaakseni psykologian professorin toteamus, et on tärkeetä nyt myöskin ihan vaan antaa kaikille lupa vähän laskea rimaa, et keskiverto suoritus on huippu suoritus poikkeusoloissa. Paha sanoa, et onko se mitä opiskelijat tarvitsee, mutta jotenkin tässä oon ainakin yrittänyt sitä viestittää. Keskeistä on päästä eteenpäin sillä jaksamisella mitä nyt on eikä alkaa vaatia itseltään jotain semmosta mitä ehkä tavallisina aikoina saattais vaatia.

ERIC CARVER: Marianna, tuliks sulle heti mieleen jotain ajatuksia siitä mitä Anu äsken sanoi?

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, erityisesti tää mitä Anu sanoi viimeiseksi. Sanoa se ääneen opiskelijoille ja myös itsellensä, että tässä erikoisessa tilanteessa on ihan ok, että saa edes jotain tehtyä. Välttämättä ei tarvii edes tarvii tehdä mitään, että tunnistaa ja tunnustaa itselleen, että nyt on paras vähän himmailla tahtia ja näin. Opiskelijat kokee tällä hetkellä jonkinlaista huonommuuden tunnetta myös siitä, että jos heille tulee kokemus, että he ei nyt pärjää yhtä hyvin kuin vaikka keskivertoisesti ehkä heidän mielestään pitäis. Toisaalta heillä ei oo ketään oikeestaan sanomassa, ettei sun tarviikaan välttämättä, että kaikki muutkin on tosi kuormittuneita. Mun mielestä toi on tosi hyvä lähestymistapa tähän aiheeseen ja hienoa että ohjaajat sanallistaa sen opiskelijoille myös.

 

ERIC CARVER: Armoa?

 

MARIANNA SUOKAS: Nimenomaan, kyllä.

 

ERIC CARVER: Helsingin yliopiston ylioppilaskunta jakaa vuosittain tän Hyvä ohjaaja-palkinnon, jonka siis viime vuonna professori Lahtinen sai. Marianna, miksi HYY jakaa tätä palkintoa ja miten päätetään kuka sen saa?

 

MARIANNA SUOKAS: Erityisesti Ohjaaja-palkintoa on nyt jaettu useamman vuoden ajan ja sitä Hyvä opettaja-palkintoa vähän kauemmin. Täs on taustalla se, että me halutaan tuoda esiin miten osaavia ja tehtäviinsä sitoutuneita opettajia ja ohjaajia yliopistolla on. Tää on meidän mielestä hyvin tärkeä huomion osoitus opetus- ja ohjaushenkilökunnalle siitä, että me ja heidän omat opiskelijansa arvostaa heidän työtään hyvin, hyvin paljon. Etenkin näinä tosi kummallisina aikoina on tosi tärkeetä jotenkin tuoda se esille konkreettisesti.

 

Tästä palkinnon tärkeydestä kertoo sekä se miten paljon tän ehdotuskampanjan aikana meille tulee ehdotuksia hyvistä ohjaajista ja opettajista ja myös se miten nää ihmiset joita on ehdotettu reagoi siihen tietoon että heitä on ehdotettu tämmösessä Hyvä opettaja-, Hyvä ohjaaja-kampanjassa. Selkeesti viime vuodet on ollu meille kaikille todella raskaita ja etenkin uutterat opettajat ja ohjaajat tarvitsee tällaista tsemppiä ja huomion osoitusta.

 

Palkintojen valintaprosessi pikkusen vaihtelee vuosittain. Mut perus periaate on se, että HYY pyytää yliopistoyhteisöä niin sanotusti ilmiantamaan hyviä ohjaajia ja opettajia. Eli nää ehdotukset perustuu ihan aitoihin kokemuksiin ja kohtaamisiin. Yleensä näitä ehdotuksia tulee siis nimenomaan opiskelijoilta. Varsinaiset valinnat tehdään jonkinlaisen opiskelijoista koostuvan raadin toimesta ja yleensä me ollaan osallistettu just tätä HYY:n opintovaliokuntaa. Se on semmonen (-) [0:14:49] elin, johon kerääntyy opintoasioista kiinnostuneita opiskelija-aktiiveja. Esimerkiks viime vuonna nää valinnat tehtiin tän opintovaliokunnan puheenjohtajiston toimesta. Mä HYY:n asiantuntijana toimin lähinnä tukena ja organisoin tän ehdotuskampanjan ja viestinnän, et nää ehdotukset ja valinnat tehdään aidosti opiskelijoiden toimesta. Palkinnot jaetaan aina vuosittain HYY:n vuosijuhlilla ja sinne kutsutaan palkinnon saajat vastaanottamaan näitä palkintoja.

 

ERIC CARVER: Kiitos selvennyksestä. Tosi hienoa, että HYY nostaa nää molemmat asiat vuosittain esiin. Se on mun mielestä tosi tärkeetä. Tietysti kun tässä nimenomaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastia tehdään, niin pidän sitä tosi tärkeänä. Anu, urheilijatoimittajakysymys: miltä tuntui saada se Hyvä ohjaaja-palkinto?

 

ANU LAHTINEN: No, onhan se aivan tosi mahtavaa, koska opettajina me ollaan yliopistolla opiskelijoita ja ikään kuin tulevaa sukupolvea varten. Aina matkan varrella sekä normaaliaikoina että tavallisina aikoina välillä tietää onnistuvansa ja auttaneensa ihmisiä eteenpäin ja välillä huomaa että no tän ja tän asian olisin voinu tehdä paremmin. Aina välillä jää miettimään, että mitenkähän tää nyt meni, onnistuinkohan mä nyt auttamaan ja tukemaan eteenpäin. Mä ajattelin, en tiedä kuulostaaks tämmöseltä suomalaiskansalliselta, että no jotain oon varmaan onnistunu sit tekemään oikein, kun tämmönen palkinto tuli. Kylhän se on tosi mahtavaa ja muistan vielä sieltä HYY:n juhlista, että muutkin viime vuonna palkitut oli tosi onnellisia siinä tilaisuudessa, koska se ehkä myöskin tuo esiin sitä että tää tilanne on kahdensuuntainen. Me ei vaan jaeta jotain tietoa tai iskosteta jotain osaamista opiskelijoihin, vaan se on myös meille tärkeetä ja on arvokasta tietää että siinä on myös onnistunut.

 

ERIC CARVER: Saitko sä tietää perusteluja?

 

ANU LAHTINEN: Joo, mä sain kuulla näitä, mut en mä tiedä kehtaanko mä niitä tässä nyt-

 

ERIC CARVER: Kehtaat, kehtaat!

 

ANU LAHTINEN: -sanoa. Kyllähän Marianna Soukas kun soitti mulle, niin niitä mainitsi. Arvostin sitä, että opiskelijat oli tuoneet esiin tän, että jatkuva tämmönen ohjaus ja se että opiskelijat kokee että heitä ei jätetä, et se oli tärkeetä. Perusteluissa tuli myös ikään kuin tieteellisen asiantuntemuksen yhdistäminen opetukseen ja ohjaukseen. Mä olin tosi iloinen et se tuli esiin perusteluna, koska mä ajattelen että yliopistolla me ollaan kollegoja, nuorempia ja varttuneempia kollegoja. Varttuneemmalla kollegalla on enemmän tietoa ja vastuuta, mutta se on sitä samaa osaamisen ja tiedon kartoittamisen jatkumoa millä me ollaan. Siinä tavallaan opiskelijat on yhtä lailla kosketuksessa tutkimukseen ja uuden tiedon etsimiseen, kukin omista tavoitteistaan. Mä olin hirveen iloinen, tuntui siltä että sekin oli sitten välittynyt siinä ohjauksessa, et opiskelijoita ei ohjata vain jotta he valmistuisivat ja tuottaisivat tukinnon, vaan sitä varten et he ymmärtäisivät itselleen tärkeitä asioita ja voisivat mennä siitä eteenpäin omiin suuntiinsa.

ERIC CARVER: Myös ne syvemmät pedagogiset ja siihen tieteenalaan liittyvät tavoitteet näkyi sit niissä perusteluissa?

 

ANU LAHTINEN: Joo, näin se jäi mulle mieleen.

 

ERIC CARVER: Anu, millainen sä oot ohjaajana? Tai ootko sä muuttunu tai kehittyny jotenkin akateemisen uran aikana? Onks suhde ohjaamiseen muuttunut jollain tavalla?

 

ANU LAHTINEN: On se varmasti sillai muuttunut ja ehkä se liittyy just tähän mitä sanoin kokemuksen karttumisesta. Mä olin 25-vuotiaana opintoasiain assistenttina innostunut ohjaamaan opiskelijoita, mutta kun on puolet lisää mittarissa ikää, niin sen näkee vähän eri tavalla. Mä ajattelisin, et yks mitä mä aina yritän opetella lisää on kuunteleminen. Eli se että mä jättäisin mahdollisimman paljon tilaa ainakin alkuvaiheessa opiskelijoille kertoa itse mikä on hänen kokemuksensa ja toiveensa. Tähän liittyy tavallaan semmonen ajatus, että sitten ne ratkaisutkin löytyy osittain sieltä opiskelijan omista ajatuksista ja kokemuksista, kun hän itse pääsee kertomaan ja miettimään tilannetta, niin sit hän pääsee siitä ehkä helpommin eteenpäin kuin jos minä olisin heti antamassa valmiita vastauksia.

 

Samanaikaisesti kylhän iän myötä näkee myös, että jotkut tutkielman tekoon tai opintoihin liittyvät ratkaisut voi olla toimivampia kuin toiset. Sitten voi ehkä myös sanoa vähän sillai kokemuksen syvällä rintaäänellä mitä kannattaa tehdä. Iän myötä must tuntuu, kyllä mä täs nyt kovasti korostan tätä vanhenemista [naurahtaa], mutta tavallaan huomaa just sen että jokaisella on omat tarpeensa, oma joku tulevaisuutensa mitä kohti he on menossa. Ois tärkeetä tukea nimenomaan opiskelijaa siihen päin. Eli pyrkimys kuulla ja nähdä opiskelija itsenään on ehkä se mitä mä ajattelen, et olis tärkeetä.

 

ERIC CARVER: Tykkääks sä ohjata?

 

ANU LAHTINEN: No tietysti, koska siinähän näkee miten tieto, osaaminen ja oivallus kasvaa ja kehittyy. Ja siinähän oppii itse aivan valtavasti uutta sekä tiedollisesti, jos ajatellaan tutkielmien ohjaamista. Muutenkin, et millaisia ratkaisuja ja havaintoja eri ihmiset tekee opintojen mittaan.

 

ERIC CARVER: Marianna, tuliks sulle mieleen jotain tosta mitä Anu äsken sanoi?

 

MARIANNA SUOKAS: Tartun taas tähän viimeiseen. Mäkin oon ajatellut sen, vaikka itse en ole varsinaisesti ohjaustyössä ollut, ainakaan akateemisessa piirissä, mutta just se että se on opettavaista myös ohjaajalle itselleen. Ja se vaatii aika paljon jonkinlaista ihmistuntemusta, se ei oo vain sitä tiedon välittämistä, vaan läsnäoloa. Etenkin mitä nykyhetkessä varmasti tarvitaan kaikin puolin, kun sen läsnäolon välittäminen on aika hankalaa näin etäaikana myös.

 

ANU LAHTINEN: Saanks mä jatkaa tähän?

 

ERIC CARVER: No?

 

ANU LAHTINEN: Mulle tuli mieleen just semmonen mitä mä oon aina välillä ajatellu eri Zoom-tapaamisissa, joukkotapaamisissa tai mitä nyt yliopistolla on ollutkin. Nyt varmasti yks mitä opiskelijat ja me kaikki kaivataan on tulla kohdatuksi, tulla nähdyksi. Poislukien tämmöset selkeät koronaviruslinjaukset, miten pitää pestä käsiä tai kuinka monta metriä etäisyyttä pitää olla. Jos ei nyt niitä ajatella, niin tuskin kovin moni kaipaa mitään semmosia saarnoja, et miten pitäis ajatella, ylittää itsensä tai olla positiivinen. Varmasti tosi moni kaipais sitä, että kysytään miten voit ja miten jaksatte ja sit koetetaan päästä siihen, et sais kuulla ihmisiltä heidän voinnistaan, tunteistaan ja tunnoistaan.

 

ERIC CARVER: On helppo olla samaa mieltä. Minkälaista on teidän mielestä hyvä ja laadukas ohjaus? Marianna, mitä sä aattelet? Mitä asioita opiskelijat nimenomaisesti korostaa?

 

MARIANNA SUOKAS: Kyllä se itse asiassa liittyy just kohtaamiseen. Sellaista henkilökohtaista kohtaamista ja sitä että nimenomaan tulee nähdyksi ja arvostetuksi. Yks aika konkreettinen asia, mikä tavallaan ilmentää tätä ja mitä opiskelijat myös hyvin, hyvin paljon toivovat ja arvostavat on ihan henkilökohtainen palaute heidän omasta suoriutumisestaan ja myös ihan ajatuksista. Tätä henkilökohtaista palautetta ei välttämättä enää saa ainakaan tämmösistä perus kurssimuotoisista jutuista, se ei oo ihan itsestäänselvyys aina. He tulevat tätä kautta, heille tulee kokemus siitä et heidät on nähty ja heidän tekemistä arvostetaan. Se myös luo semmosta itsevarmuutta, jos se oma ohjaaja tuo ilmi miten hän näkee sen miten sä oot nyt suoriutunut ja niin edelleen, koska he pystyvät myös aina kehittämään itseään sit sitä kautta.

 

Ylipäätään ohjauksessa semmonen johdonmukaisuus on tosi tärkeetä. Ja että myös ohjaamista antavalla ihmisellä on tarpeeksi resursseja auttaa ja kattavat tiedot, että opiskelija voi luottaa siihen tietoon mitä saa, jotta heidän ei myöskään tarvitsisi itse jo valmiiksi aika kuormittuneina käyttää hirveesti aikaa semmoseen tiedon varmentamiseen, mitä joissakin neuvontatapauksissa vähän on tullut ilmi. Mut ylipäätään se semmonen henkilökohtainen vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen on osa hyvää ja laadukasta ohjausta.

 

ERIC CARVER: Anu, mitä sä nostaisit esiin nimenomaan hyvänä ja laadukkaana ohjauksena?

 

ANU LAHTINEN: Varmaan aika paljon sitä samaa. Jotenkin mä ajattelen, silloin kun ohjaustapaaminen on onnistunut, niin silloin ohjaaja on pystynyt laittamaan sivuun omat tekemisensä, huolensa ja tarpeensa ja keskittymään siihen mikä on ohjattavan tilanne. Yks asia mitä mä ajattelisin et on tärkeetä on se, että luodaan jonkunlaista jatkumoa. Sovitaan joku seuraava rajapyykki, deadline tai jotenkin konkretisoidaan sitä että miten tästä eteenpäin ja mikä on seuraava askel tai seuraava taho johon ottaa yhteyttä. Silloin se asia ei jää ikään kuin ilmaan, että joskus myöhemmin tapahtuu jotain, vaan saadaan vähän joku semmonen, että viikon tai kuukauden päästä tai ens lukukaudella tavoitellaan tiettyä asiaa.

 

Ongelma tietysti on aina se, et aika ja resurssit on tosi rajallisia. Välillä ohjaajana on ehkä vähän vaikeaa tunnistaa sitä, että mitä minun pitäisi tietää ja mikä on ehkä jonkun toisen asia. Sit tavoitteena on kuiteskin se, et jos löydän vaikka yliopiston sivuilta jonkun seuraavan kohteen johon ottaa yhteyttä, niin sit yritän myös ohjata opiskelijaa sillai et se kaikki tieto ei tuu mun päästä eikä oo mun koneella, vaan yritän ohjata, et on seuraava taho johon ehkä jossain teknisissä tai muihin aihepiireihin liittyvissä asioissa voi olla yhteydessä.

 

Mut kyl se on varmaan, et kohtaamme, ollaan läsnä, kuunnellaan. Tavoitteena on lähtee siit, et mitä opiskelija tarvitsee eikä siitä mitä opettaja haluaa kertoa tai mikä opettajan mielestä on just jännittävintä tai kiinnostavinta.

 

ERIC CARVER: Tosi paljon tärkeitä asioita. Yks semmonen asia mitä itse koen tosi tärkeenä on se, et näissä erilaisissa ohjausrooleissa, on se sit opetus-, tutkimushenkilökuntaa joka ohjaa vaikka opintojen suunnittelua tai tieteellistä tutkielmaa tai uraohjaaja, opintopsykologi, opintoneuvoja tai koulutussuunnittelija jotka kaikki tekee neuvontaa ja ohjausta Helsingin yliopistossa, niin tietää sen oman roolin ja myös ne rajat. Tavallaan ei jokaisella pelipaikalla tarvitse tehdä kaikkea, vaan se, että meillä järjestelmä tai verkosto jossa se ohjaus tapahtuu. Se on tärkeetä, että luottaa myös siihen että ei ole yksin niiden kaikkien kysymysten kanssa. Se on tärkeetä.

 

ANU LAHTINEN: Niin, siin on tavallaan semmonen että yrittää olla vastaamatta asioihin joista ei tiedä. Mä muistan, että mä yritin jotakin hitsin sivuaineasiaa joskus selvittää kunnes mä tajusin, et ei, mä en pysty selvittää tätä. Totesin, et parempi vaan odottaa, et oikea henkilö ottaa siitä kopin. Mutta tavallaan myöskin se, että kun opiskelija varsinkin tämmösinä aikoina saattaa olla aika kuormittunut tai onkin moni, kuten edelläkin oli puhe. Silloin on myöskin tärkeetä jotenkin yrittää napata siitä kiinni että jos on ollu kova kynnys ylimalkaan ottaa kehenkään yhteyttä, ettei sitten tuu semmosta pettymystä, että mä en saanukaan vastausta enkä mä nyt tiedä edelleenkään mitä pitäis, mihin mun pitäis mennä. Vähän varmistelee tai sanoo vaikka semmosen, että se ja se henkilö tai tuolla pitäis olla tieto, mut jos ei selvii, niin ota uudestaan yhteyttä.

 

ERIC CARVER: Kyllä, opiskelija ei sitten joudu tämmösiin ota yhteyttä johonkin muuhun-ketjuun.

 

ANU LAHTINEN: Joo.

 

ERIC CARVER: Joo, se on tärkee. Puhutaan pikkusen tulevaisuudesta. Onko jotain sellaisia asioita mitä te toivoisitte, että yliopistoissa, nimenomaan ohjauksen kehittämisessä, keskityttäis? Jos vaikka Anu aloittaa tällä kerralla.

 

ANU LAHTINEN: No, ensimmäinen ajatus on, että tarvitsis mahdollisimman paljon aikaa ihmisten kohtaamiseen. Jotain sen tapaista, että vähemmän on enemmän. Me ei tarvita välttämättä hirveen pikkutarkkoja seurantamatriiseja tai muuta vastaavaa, vaan enemmänkin olis tärkeetä luoda semmosta väljyyttä, et olis aikaa keskustella ja reagoida yllättäviinkin ja ongelmallisiin tilanteisiin. Mitäpä muuta mä nyt sitten. No, ehkäpä toisella keskustelijalla on tähän joku hyvä jatkokommentti tai eri näkökulma.

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, no ehkä eri näkökulmaa just siihen, että miten ohjausta vois kehittää sillä tavalla opiskelijalähtöisesti. Yks mitä muun muassa me jonkun verran hyödynnetään on nää tiedekunta- ja ainejärjestöt. Niiden kautta vois kysyä ihan suoraan opiskelijoilta, et millaisia kehitystarpeita vaikka ohjauksessa on ja millaisia tarpeita opiskelijoilla on. Näin pystyttäis myös sillai tiedekunta- ja alakohtaisesti kartottamaan niitä tarpeita. Ohjauksen tarpeet voi myös vaihdella tosi paljon sen suhteen, et minkälaisia juttuja ne opiskelijat tekee opinnoissaan ja kohtaa omalla tieteenalallaan. Toisaalta tällaisella menettelyllä ehkä pystyttäis hahmottamaan ja kartoittamaan sitä miten opiskelijoille sais myös paremmin tietoa ohjauksesta ja neuvonnasta ja millaisia asioita he voivat vaikka kysyä ohjauksessa ja niin edelleen.

 

ANU LAHTINEN: Saanks mä jatkaa tähän? Tää oli erittäin hyvä. Mä nimittäin mietin äsken, et kehtaanko mä sanoa että ohjaamisenkin perusteet on aina siellä oppialassa, tieteenalassa, siinä mitä ollaan opiskelemassa ja mihin ollaan kouluttautumassa. On helppo olla samaa mieltä siitä, että tää tieteenala tai opiskelijoiden tietyt vaihtelevat tarpeet on tosi tärkee ottaa huomioon. Ammatillinen suuntautuminen voi olla esimerkiksi joissakin opiskelualoissa hyvin selkeä ja joissakin se voi vaatia aika paljon työtä. Tästä päästään ehkä semmoseen asiaan, mikä must on hyvin tärkee. Opetuksessahan puhutaan tästä, että sanoitetaan sitä osaamista jota tulee kun opiskellaan tiettyjä asioita. Se on myös semmonen mitä ohjauksessa voi vahvistaa. Ohjaaja voi ikään kuin todeta, että nyt kun teet tämmöstä kriittistä analyysiä ja hyödyllistä kirjoitustyötä, niin sehän voisi johtaa myöskin vaikka julkaistuun blogitekstiin, artikkeliin, puheenvuoroon tai esiintymiseen jossain toisaalla. Silloin ohjauksessa voidaan tehdä näkyväks just se, että miten sen opiskeltavan aiheen osaaminen konkretisoituu myöskin vaikkapa työelämässä.

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, toi on kyllä hyvä pointti. Voin näin itsekin generalistiselta taustalta kertoa, että kyllä siinä opintojen vaiheissa kipuilee hyvin paljon sen osaamisen hahmottamisen kautta. Vaikka sitä kertyy koko ajan, mutta sitä on tosi hankala opintojen aikana jotenkin itse havainnollistaa itselleen, saati sit kun hakee vaikka ekoja oman alan työpaikkoja. Sitten miettii, että mitähän mä nyt osaan, kun ei oo käyttänyt välttämättä niitä taitoja muissa kuin kurssikohtaisissa tehtävissä. Ohjauksella ja ohjaajalla on tosi tärkee rooli myös tässä ja se tuo jälleen sitä itsevarmuutta siihen opiskelijan omaan tekemiseen ja oman tulevaisuuden ja mahdollisesti omien urahaaveiden hahmottamiseen.

 

ERIC CARVER: Tää on tärkee näkökulma. Nyt kun Helsingin yliopistossa uudistetaan opetussuunnitelmia, niin on tosi tärkeetä nähdä se ohjaus osana sitä koko opintojen suunnittelua ja opintokokonaisuutta. Nimenomaan myös tästä osaamisnäkökulmasta, miten ne ohjauskeskustelut tukee ja on osa OPS:ia ja miten myös se asiantuntemus karttuu ja miten siitä tullaan tietoiseksi, miten sitä osataan sanoittaa. Mä vastaan tosiaan yliopistolla uraseurantakyselystä ja vuosikausia on kysytty mikä on tärkeä tekijä, vaikuttaa työllistymiseen, niin kyky sanoittaa omaa osaamista on ykkönen vuodesta toiseen. Melkein kaikilla tiedekunnilla taitaa olla kymmenestä, yhestätoista kymmenen tiedekuntaa, jossa tää on ollu ykkönen vuosikausia.

 

Hei, kiitos tosi paljon, Anu ja Marianna. Ois ollu paljon mistä ois voinu kysyä ja tehä jatkokysymyksiä. Mutta ehkä me lopetellaan tätä jaksoa. Loppuun ajattelin tarjota teille mahdollisuuden antaa jonkun vinkin, lukuvinkin tai jonkun neuvon jonka haluaisitte kuulijoille jättää mieleen. Voi olla tästä aihepiiristä tai sen vierestä. Haluaako vaikka Marianna aloittaa?

 

MARIANNA SUOKAS: Joo. Tässä on puhuttu aika paljon itselleen armollisuudesta ja muihin kohdistuvasta armollisuudesta myös. Mulle tuli ainakin mieleen, kun joululomalla luin Silvia Hosseinin esseekokoelman Tiet, totuus ja kuolema. Nimi voi kuulostaa siltä, että onko se armollista vai ei, mutta Hosseini käsittelee siinä omasta näkökulmastani ainakin hyvin mielenkiintoisella tavalla nykyihmisen todellisuutta. Itse koen ainakin hyvin lohduttavina ja myös armollisuutta tuovina tämmöset ajatukset mitä hän toi, etenkin kun eletään suoritus- ja toisaalta myös vähän hyveellisyyskeskeistä elämää, niin jotenkin itselle erityisesti loma-aikana se tuntui jotenkin tosi mielenkiintoiselta ja lohdulliselta lukea ajatuksia ja asioita, joita itsekin välillä kokee. Sitä suosittelen.

 

ANU LAHTINEN: Mä oon aina välillä suositellu näissä yhteyksissä Marcus Aureliuksen mietekokoelmaa, suomennettu nimellä Itselleni, kääntänyt Marke Ahonen. Siinä siis ikääntyvä keisari pohtii kaikenlaisia asioita. Se on semmosta sisäistä keskustelua, missä hän selvästi muistuttaa itseään siitä että hän ja hänkään ei ole saavuttanut elämässään kaikkea terveyttä ja menestystä mitä olis halunnut ja on tavoitellut isoja asioita ja välillä epäonnistunut pienissäkin asioissa, kuten vaikka mielen tyyneyden säilyttämisessä. Se on hieno tekstikokoelma, hieno viesti satojen vuosien takaa. Tämmösiä selviytymisen, jaksamisen, itsensä ja epätäydellisyytensä hyväksymisen mietteitä on ihmiset joutunu pohtimaan ajasta toiseen. Eikä siit tuu koskaan valmista, koskaan ei mitään täydellisyyttä saavuteta eikä oikeastaan pidäkään ja se on ihan okei. On ihan okei olla inhimillinen ja tavoitella jotain ja sitten ehkä päätyäkin johonkin toiseen mitä oli suunnitellut.

ERIC CARVER: Molemmat vinkit oli vähän tässä armon ja armeliaisuuden tiimoilta. Kiitos tosi paljon, Marianna ja Anu, kun olitte vieraina.

 

ANU LAHTINEN: Kiitos.

 

MARIANNA SUOKAS: Kiitos paljon.