13. Väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Professori Kirsi Pyhältö

Millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus? Missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta? Mitä tiedämme tutkimuksen perusteella väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Minkälaista on hyvä ja vaikuttava ohjaus tohtorikoulutuksessa? Miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin?

Jakson vieraana on Kirsi Pyhältö.

Kirsi Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa, HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkijakoulun (HYMYn) johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 13. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Jakson vieraana on professori Kirsi Pyhältö Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta, HYPE:stä.

Jakson kesto 75  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 7.4.2022.

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Kirsi Pyhältö. Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulu HYMY:n johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta. Tervetuloa mukaan, Kirsi!

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kivaa olla täällä.

 

ERIC CARVER: Kiva kun pääsit. Puhutaan tänään Kirsin kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta. Käsitellään myös miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin.

 

Aloitetaas, Kirsi, ihan perusteista. Mitä asioita pitäis erityisesti huomioida kun puhutaan tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Miten tohtorikoulutus ja sen aikana saatu ohjaus eroaa perustutkinto-opiskelusta ja sen aikana saadusta ohjauksesta?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Varmaan semmonen peruslähtökohta tossa on se, että kun puhutaan tohtorikoulutuksesta, niin verrattuna perustutkintokoulutukseen tohtorikoulutuksen yksi ydintavoitteista on uuden tiedon luominen. Tavallaan mennään sinne missä ei olla vielä oltu tutkimuksen keinoin ja sitä kautta rakennetaan jotain uutta. Toisaalta tohtorikoulutushan on ensisijaisesti tutkijan koulutusta. Tässä mielessä kun miettii sen koulutuksen tavoitteita, jossa yhtäällä se tavoite on uuden tiedon luominen ja toisaalta tutkijoiden kouluttaminen. Se eroaa tässä suhteessa perustutkinto-opetuksesta.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkintokoulutukseen, tohtorikoulutushan ei ole kurssimuotoista ensisijaisesti. Jos katotaan tohtoritutkinnon kokonaisuutta, niin siinähän on vain 40 opintopistettä kursseja ja ne kurssitkin jotka siihen tohtoritutkintoon kuuluu perustuvat henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaan. Niistä merkittävä osa voi olla esimerkiksi sitä että osallistutaan johonkin kesäkouluun tai tieteelliseen konferenssiin ja tän tyyppisiin. Eli tavallaan se kurssikokonaisuus joka on pieni osa tohtorin tutkintoa, se on henkilökohtaisesti rakennettu ja sen tehtävä on tukea sitä väitöskirjatutkimusprosessia ensisijaisesti. Suurin osa siitä tutkinnosta on sen väitöskirjatutkimuksen tekemistä.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkinto-opintoihin, se on ohjaussuhde on huomattavan pitkä. Eli väitöskirjan ohjaajan tai ohjaajien ja sen väitöskirjatutkijan ohjaussuhde tyypillisesti on 5-6 vuotta, jos mietitään mikä on keskimääräinen aika joka väitöskirjan tekemiseen kuluu. Sitä kautta verrattuna perustutkinto-opiskeluun ja (-) [0:04:12] ohjaukseen, yksikään ohjaussuhde ei ole näin pitkä tai intensiivinen sen lisäksi, että sen ohjaussuhteen ensisijaiset tavoitteet on nää.

 

Toki siinä on myös yhteneväisiä piirteitä siinä mielessä, että tieteellisen asiantuntijuuden, tutkijan osaamisen oppimisprosessin ohjaamisessa on uraohjauksen piirteitä myöskin. Eli siellä on tiettyjä tämmösiä samankaltaisuuksia, että ei se täysin erilaista ole, mutta kyllä siinä on monia omaleimaisia tunnuspiirteitä verrattuna perustutkinto-opiskelun osana tapahtuvaan ohjaukseen.

 

Tässä on ehkä myöskin tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana siltä osin aika isoakin muutosta. Aikaisemminhan tohtoritutkinnon suorittaneista aika merkittävä osa työllistyi tutkimusinstituutioihin tai yliopistoon. Nyt meillä on hyvin nähtävissä tämmönen globaali ja yleinen trendi, jossa yhä enemmän tohtorit työllistyy yliopiston ulkopuoliseen työelämään. Jolloin kysymys siitä mikä on osaamisen (-) [0:05:42] jota tarvitaan sekä yliopiston sisällä että yliopiston ulkopuolella, on ikään kuin laajentunut se keskustelu verrattuna aiempaan.

 

Ehkä tosta tulokulmasta, toki on siis, jos miettii yliopiston ulkopuolista tohtoreitten työelämää, niin siellä on myöskin uudenlaisia osaamishaasteita. Vaikkapa markkinointiin ja bisnestaitoihin liittyvää. Mutta sitten aika isolta osalta mä näkisin, että kyse on siitä että meidän väitöskirjatutkijat oman väitöskirjaprosessinsa aikana oppii todella laaja-alaisesti monenlaisia asioita. Mutta kysymys on se, että kuinka hyvin he osaa sanallistaa sitä osaamista sellaisella tavalla että yliopiston ulkopuolinen työnantaja tunnistaa osaamisen ja tunnistaa mahdollisuuden hyödyntää sitä. Tässä on ehkä syytä vielä sanoa se, että aika paljonhan on julkista keskustelua käyty siitä, tavallaan esitetty huoli siitä että onko meillä paljon työttömiä tohtoreita. Jos me katotaan tilastoja, niin ei meillä ole. Eli tohtorit edelleen työllistyy tosi hyvin, mutta akateemisille urille tyypillisesti, varsinkin yliopistourapoluilla. Se tyypillinen urapolkuhan on sirpaleinen. Sellaiset urapolut ovat harvinaisia, että sitten kun mä väittelin tohtoriksi, niin sitten mä suoraan saisin vaikka Post docin, josta mä suoraan saisin vakituisen yliopiston lehtoraatin, yliopistotutkijan tai ensimmäisen vaiheen tenureprofessuurin. Yleensä se urapolku on enemmän tai vähemmän pätkittäinen ja arvaamaton. Ikään kuin tämmöset linjakkaammat tai jotka eivät ole pätkittäisiä, niin ne löytyy enemmän juuri sen akateemisen maailman ulkopuolelta. Tietenkin meidän tohtorit aika paljon myöskin työllistyy sitä kautta, että he saattavat perustaa omia toiminimiä tai yrityksiä. Se on myöskin yksi ehkä vähän tuoreempi tohtoreitten työllistymisen muoto.

 

Näin ollen jos miettii tän pitkän alustuksen kautta, palaa tavallaan siihen ohjaukseen. Väitöskirjatutkimusprosessin ohjaus kohdistuu ensisijaisesti siihen miten tutkimusprosessissa ohjaaja voi tukea häntä siinä uuden tiedon luomisessa. Miten hän voi olla yhdessä luomassa sitä uutta tietoa ja myöskin tukea oppimisprosessia, jonka seurauksena väitöskirjatutkija pikku hiljaa oppii tekemään tätä yhä itsenäisemmin ja itsenäisemmin, sitten myöskin sen tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen prosessissa.

 

Ohjaus myöskin siinä väikkäritutkimusprosessissa, siel on tieteenalakohtaisia eroja sen suhteen miten se on orkestroitu. Tyypillisesti esimerkiksi humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla on ollut vahvempi traditio siitä, että ohjaus enemmän kisälli-oppipoikamuotoista ohjausta kahden välisessä suhteessa, tai kolmen välisessä suhteessa jos ohjaajia on useampi. Kun taas vaikka lääketieteessä se on ollut tyypillisempää, että tehdään tutkimusryhmissä. Toisaalta myöskin se malli tutkimusryhmässä työskentelyssä ohjauksessa on aika usein ollut tää kisälli-oppipoika, mut se on ollut ryhmämuotoista. Mut nyt on selkeästi nähtävissä sen tyyppinen kehitys, vaikka Helsingin yliopistossa, ollaan siirrytty yhä enemmän tutkimusryhmissä työskentelemiseen myöskin humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Myöskin väitöskirjamuodossa näkyy muutos. Meillähän tällä hetkellä suurin osa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoista tekee artikkelimuotoista väitöskirjaa, että vähemmistö tekee monografiaa. Molemmat on totta kai täysin legitiimejä tapoja tehdä, mutta siinä näkyy tän tyyppinen kehitys myöskin.

 

Yks mikä meillä tietenkin on, meidän väikkäriohjaajathan on aika hyvin valmistautuneet. Heillä on aika hyvät valmiudet tutkimusprosessien ohjaamiseen ja myöskin tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen ohjaamiseen. Mut se missä me tietenkin kohdataan enemmän haasteita, johtuen siitä että meidän väitöskirjaohjaajien osalta, suurimmalla osallahan meistä, meidän työkokemuksemme on yliopiston sisällä. Tavallaan me ollaan tehty meidän työura yliopistolla, niin sen suhteen on ehkä tämmönen (-) [0:12:22] tai epäsuhta ja missä me ollaan aika ison haasteen edessä. Kun näistä tuoreista tohtoreista suurin osa menee töihin jonnekin muualle kuin yliopistoon, niin silloin tietenkin herää kysymys, että mitkä on meidän valmiudet ohjata heitä sellaiseen työelämään josta meidän kokemuksemme on vähäinen tai voi olla et meil ei oo laisinkaan ulkopuolista kokemusta. Se on ehkä tämmönen viimeisten vuosikymmenten aikana noussut haaste.

 

Mut siinä mä ehkä ajattelen niin, että esimerkiksi meillä Helsingin yliopistolla on ihan fantastinen voimavara jota me ehkä vähän alihyödynnetään eli meidän tohtorialumnit, jotka työskentelee yliopiston ulkopuolella. Tää esimerkiksi voi olla meidän kannalta keskeinen resurssi tossa suhteessa.

 

ERIC CARVER: Pitkään uraohjaajana työskentelin, myös tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden kanssa ja kun uraseurantoja ja tohtoriuraseurantoja on pyörittänyt pitkään, niin tässä keskeistä on nimenomaan se että ei kai tohtorikoulutuksessa niinkään se ongelma ole se, että tieteellinen tutkijan koulutus ei toimisi, vaan nimenomaan mitä muuta tulevaisuuden ja urasuunnittelun tuessa,  et missä määrin. Tietysti urapalvelut tekee sitä työtä, alumniyhteydet tukee sitä, tutkimusyhteistyö yliopiston ja muiden toimijoiden välillä, semmoset rahoitusmuodot esimerkiksi jotka on tukenut sitä matalan kynnyksen verkottumista, niin siinä on paljon asioita missä tavallaan se maailma avautuu sen prosessin-

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja se mikä myöskin ihan peruslähtökohtana on tärkeä ja missä on tutkimuksenkin perusteella havaittu se, että se on usein haaste. Ihan sen väikkäritutkimusprosessin alusta lähtien, sen miettiminen et mitä mä haluaisin tehä isona. Eli tavallaan kysymys siitä, että mitä on ne mun mahdollisuudet, tulevaisuuden työurat, mitä mä haluaisin tehdä ja missä sen tekeminen on mahdollista. Senhän ei tarvii olla selvä itselle heti aluksi, vaan se on enemmän prosessi. Kun se rupee itselle hahmottuman, et okei tän kaltaista työtä mä haluaisin tehdä ja ehkä näissä paikoissa se vois olla mahdollista, niin sitten on hirveän tärkeä kysymys se, että okei mitä mun täytyy tehä tänään, jotta mä voin vaikka 6 vuoden päästä tehä sitä työtä jota mä haluan tehä.

 

Tää kysymys usein spontaanisti viriää väitöskirjatutkijoissa yllättävän myöhään, mikäli sitä prosessia ei tietoisesti ja tavoitteellisesti tueta. Sen väitöskirjatutkimusohjaamisen näkökulmasta tää on ohjaajien kannalta semmonen helpottava ja hyvä uutinen, et sillä ohjaajalla ei tarvii olla vastausta tähän kysymykseen. Mutta hän voi olla virittämässä tätä tärkeää kysymystä ja tätä tärkeää pohdintaa siitä, mistä on osoitettu ihan tutkitusti olevan hyötyä sen myöhemmän uran näkökulmasta.

 

ERIC CARVER: En tiedä mitä metaforia itse käytät väitöskirjatutkimuksen polulla, mutta mitä on itse kuullut vaikka tohtoriurakurssilla näistä alumnitarinoista, niin vuorikiipeilystä puhutaan, Atlantin yli yksin lentokoneella lentäminen [naurahtaa], se oli ehkä vähän vaikea kielikuva. Se on intensiivistä, niin miten luoda se tila sen sisälle siihen, että välillä pysähdyttäis miettimään, että okei tää on nyt tätä huippu-urheilua, mutta mitäs sitten sen jälkeen. Se että siinä tuettais, se on varmaan aika tärkeää?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja myöskin se, että väikkärin tekeminen, noi metaforat mitä sä tossa käytit, noi on hyvin tuttuja myöskin tutkimuksen kentältä. Tavallaan siis tohtorikoulutuksen tutkimus tunnistaa hyvin nämä ilmiöt. Vaikka se kuulostaa äärimmäiseltä, niin näyttää pitävän äärimmäisen hyvin myös paikkansa. Tavallaan sen tutkimuksen tekeminenhän on äärilaji. Se on kuin extreme-urheilua siinä mielessä, että mennään sinne missä vielä kukaan muu ei oo aikaisemmin käynyt. Eli tavallaan tää tutkimusmatkailu, vaikka se iso osa siitä tapahtuukin yliopistolla tai omassa päässä siellä kotisohvalla, niin silti siinä on kyse itsensä ylittämisestä. Siinä on kyse muustakin kuin itsensä ylittämisestä, siinähän pyritään siihen että ylitetään tavallaan myöskin sen tiedeyhteisön kollektiivisen ymmärryksen rajoja, vaikkakin siltä pieneltä osaltaan. Väikkärin funktiohan on luoda jotain uutta, se on ihan eksplisiittisesti väitöskirjatutkimuksen tavoitteeksi.

 

Sit kun sä oot sellaisessa työprosessissa, niin se itsensä ylittäminen on ihan fantastista, mut se tekee myös kipeetä. Se tekee myöskin tästä prosessista ja väitöskirjatutkimuksen tekemisestä tietyllä tavalla emotionaalisesti haavoittuvaista. Eli tavallaan pelkästään se tiedollinen tuki, se että jeesataan siinä et hei tämmösin menetelmin, tuunataan kysymyksen asettelua, tämmönen tutkimusasetelma tai tän tyyppinen kirjallisuus, se on usein riittämätöntä silleen, että ihminen pystyy ylittämään itsensä.

 

Se kaipaa myöskin emotionaalista tukea. Rohkaisua, kun väitöskirjatutkijalla tulee se hetki, että tästä ei tuu mitään, mistään ei tuu mitään ja musta ei tuu yhtään mitään. Ikään kuin myös se emotionaalinen ajattelu siinä tilanteessa. Tai kun sieltä tulee, vaikka jos tekee artikkeliväitöskirjaa, niin siitä ensimmäisestä artikkelista tulee ne review-palautteet ja ne on brutaalit. Siinä semmonen normalisointi, että hei tää on ihan tavallista, tää tapahtuu kaikille, tää tapahtuu myös sille proffalle. Vaikka ne (-) [0:19:54] jotka sieltä voi tulla ja useimmiten tuleekin jos käy hyvä tuuri, et tää on hyvä uutinen ja tää käy kaikille, tää on normaalia, nyt tää on se toimintatapa jolla me lähetään fiksaan tätä. Ensin voi vähän aikaa potkiskella pikkukiviä siellä lenkillä ja sitten ryhdytään hommiin. Tän kaltaisen tuen tarjoaminen myös on tosi oleellisesta väikkäritutkimusprosessissa, jotta jaksetaan itsensä ylittämisen polulla. Varsinkin kun se on siis pitkäkestoinen. Täytyy muistaa, ettei se oo vain tämmönen yksi ääriponnistus, sitä prosessia painellaan 5, 6 vuotta.

 

ERIC CARVER: Niin, jos aatellaan olympialaisia, on 4 vuotta. On vieläkin pidempi sitten keskimäärin.

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Meillähän tavoiteaikahan on 4 vuotta, mut meillä edelleen on tavallaan se, että todellisuus on siellä 5, 6 vuoden väliin.

ERIC CARVER: Niin kuin juonnossa sanoin, sä oot pitkään tutkinut tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia. Mitä me tiedetään tutkimuksen perusteella siitä mitä on hyvä ja vaikuttava ohjaus ja mitä edellytyksiä se tarvii et se toteutuu?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Jos miettii tohtorikoulutuksen tutkimusta ylipäätänsä, joka on yllättävän nuori alue. Silloin kun mä aloittelin ite 2006 tohtorikoulutuksen tutkimusta, niin oikeastaan yks niistä syistä minkä takia mä innostuin tästä tutkimusalueesta liittyi siihen kun mä tein tiettyjä kirjallisuushakuja liittyen tähän tematiikkaan. Sit mä olin silleen, että nyt mä en osaakaan tehä kirjallisuushakuja, kun mä en oikein löydä empiiristä tutkimusta tai mä löydän tosi vähän. Itse asiassa kun yritin uudestaan ja uudestaan ja tsekkasin kollegoilta, että ihan oikeesti, painanks mä jotain väärää nappii [nauraa] kun mä en löydä näitä. Pikku hiljaa rupes hahmottuu, että ihan oikeesti empiiristä tutkimusta on vähän. Se oli mulle alkusysäys. Tänä päivänä kun kattoo, vaikka se on suhteellisen tuore tutkimusalue, niin merkittävin osa sen tutkimusalueen tutkimuksesta itse asiassa kohdistuu ohjaukseen ja erityisesti väitöskirjatutkijoiden kokemuksiin ohjauksesta eri tulokulmasta.

 

Sen alueen tutkimuksen pohjalta ikään kuin kokoavasti oikeastaan voitais todeta mitä me tiedetään siitä mikä on vaikuttavaa ja hyvää ohjausta. Täs haluaisin ehkä tarkennuksen sanoa sen, että kun puhutaan vaikuttavasta ja hyvästä ohjauksesta, niin meidän pitää aina miettiä mikä on se kriteeri millä me väitetään, et joku on jonkinlaista. Kun mä kohtaa niitä asioita, joista mä uskaltaisin väittää että on hyvää ja vaikuttavaa ohjausta, niin mä käytän siinä kriteerinä esimerkinä sitä minkälaisten ohjauksen elementtien tai aktiviteettien on havaittu olevan yhteydessä vähäisempään pahoinvointiin tai lisääntyneeseen hyvinvointiin, minkä on todettu olevan yhteydessä esimerkiksi väitöskirjaprosessin etenemiseen, minkä on todettu olevan yhteydessä pienempään keskeyttämisriskiin, minkä on todettu olevan yhteydessä että se etenee tavoiteajassa. Mä tarkoitan paitsi sitä 4 vuotta, niin ensisijaisesti sitä tavoiteaikaa minkä yksilöllisesti kukin sille prosessille on asettanut. Tavoiteaika vaihtelee aika paljon sen mukaan teeks sä osa-aikaisesti vai teeks sä täysäiväisesti, mikä on ikään kuin se polku jolla sä teet. Ja ylipäänsä siihen positiiviseen jatko-opintokokonaisuuteen, tyytyväisyys ohjaukseen, tyyväisyys jatko-opintojen kokonaisuuteen. Näitä mä käytän kriteerinä sille, että miksi mä väitän että nämä asiat näyttäytyy ohjauksen näkökulmasta laadukkaana.

 

Se mitä me ollaan tän alueen tutkimuksen pohjalta opittu. Yksi tekijä joka näyttäis olevan yhteydessä näihin positiivisiin väitöskirjatutkimusprosessiin liittyviin tekijöihin on se, että on tärkeää että sekä ohjaaja että väitöskirjatutkija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. Tää ehkä kuulostaa meillä suomalaisessa (systeemissä) [0:25:25] jotenkin itsestään selvyydeltä. Mut jos me katsotaan kansainvälisesti miten tohtorikoulutus on orkestroitu, niin se ei ole itsestään selvää, että ohjaaja ja opiskelija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. On myöskin järjestelmiä, joissa instituutio hyväksyy jatko-opiskelijaksi ja sitten sinulle osoitetaan ohjaaja. Mahdollisuus yhdessä sopia siitä, et hei me ollaan lähdössä pitkään yhteiseen työskentelyyn, lähetäänks me siihen, sillä näyttää olevan merkitystä sen prosessin sujumisen näkökulmasta.

 

Sit on myöskin näyttöä siitä, että useampi ohjauksen lähde, toisin sanoen useamman ohjaajan malli on väitöskirjatutkimusprosessin etenemisen näkökulmasta voimavara. Tätä on selitetty sillä, kun meillä jokaisella on nämä meidän oman osaamisen rajat, niin se että on useampi ohjaaja, silloin on useampi tuen lähde ja on ikään kuin laveampi asiantuntijuuspooli josta voi ammentaa eri tarkoituksiin. Myöskin siitä näkökulmasta sitä on selitetty, tätä positiivista efektiä, että silloin myöskin ohjaajat voivat saada parhaimmillaan, siis täydentää toistensa osaamista ja se ohjauskuorma on laveammilla harteilla. Silloin myöskään yhdestä ihmisestä ei tarvitse riittää kaikkeen. Mut tässä tietenkin tulee se, että tän (-) [0:27:09] että useamman ohjaajan malli on voimavara, se edellyttää sitä että ohjaajien välinen yhteistyö ja asioista sopiminen toimii. Luonnollisesti sitten, jos ohjaajilla on vaikeita jännitteitä, niin se kääntyy negatiiviseksi väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta eikä positiiviseksi.

On myöskin osoitettu, että ohjauksen säännöllisyydellä on väliä. Eli tavallaan se ohjauksen määrä. Ihan konkreettisesti näyttää siltä, että positiivisen efektin raja-arvo näyttää olevan, riippuen vähän tutkimuksesta, keskimäärin vähintään kerran kuussa. Jos sä saat ohjausta, niin se näyttää olevan yhteydessä paitsi etenemiseen, niin myöskin tyytyväisyyteen ja väitöskirjatutkijan hyvinvointiin.

Myöskin kauhean tämmösillä simppeleillä asioilla näyttää olevan iso merkitys väitöskirjatutkijoitten kokemana. Se että ohjausta on saatavilla, ohjaaja on sitoutunut ohjaukseen. Kun on sovittu siitä vaikka että on ohjauspalaveri, ohjaaja on valmistautunut ja hän ei samanaikaisesti tee jotain muuta. Tästä käytetään, supervisor commitment, se ilmenee kirjallisuudessa tämmösen otsikon alla. Käytännössä se pitää tän kaltaisia aktiviteetteja sisällään, vastaa sähköposteihin. Tässä mä aattelen, että tää on ohjaajan kannalta kauhean hyvä uutinen, että hyvin simppeleillä asioilla näyttää olevan aika iso efekti. Ei tarvii olla mikään renesanssi-ihminen, mut jos pitää perusjutuista kiinni, niin sillä on jo iso positiviinen efekti.

Myöskin tutkimus on osoittanut, että yhteisistä toimintatavoista sopimisella näyttää olevan väliä. Eli sovitaan miten me tehään yhdessä duunia. Voi olla hyvin erilaisiakin käytäntöjä, mutta se yhdessä sopiminen näyttäis olevan tärkeää. Se efekti mikä siitä tulee on se, että kun meillä ihmisillähän on aina odotuksia suhteessa toisiimme ja varsinkin jos me työskennellään intensiivisesti yhdessä, ja jos me ei keskustella odotuksista, niin todennäköisyys sille että odotukset ei kohtaa rupeaa kasvamaan. Kaikkihan me haluttais, että toinen ihminen ymmärtää meitä ilman et meidän tarvii kertoa ihan hirveesti, et sil ois joku kristallipallo. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu. Se että neuvotellaan siitä miten me tehään yhdessä duunia, se ennalta ehkäisee ei-kohtaamattomista odotuksista johtuvia jännitteitä. Tän prosessin kuluessahan totta kai me ihmiset muututaan ja se mitä me tehään muuttuu, niin myöskin odotukset muuttuu. Tästä ois hyvä neuvotella neuvotella säännöllisesti: tehäänks me näin nyt vai tehäänks me noin? Ne voi olla hyvinkin yksinkertaisia asioita.

Vaikkapa siitä sopiminen, että kun meillä on ollut ohjaustapaaminen, niin se väitöskirjatutkija laittaa muutaman ranskalaisen viivan siitä mistä me sovittiin ja mitä hän tekee seuraavaks. Siit on kolmenlainen hyöty. Se ikään kuin pakottaa ja haastaa sen väitöskirjatutkijan summaamaan mikä oli se ydin meidän tapaamisessa ja sitä kautta jäsentämään omaa työskentelyänsä ja oman työskentelyn tavoitteita. Kun koskaan lähetetty viesti ei oo sama kuin vastaanotettu viesti, niin se mahdollistaa sen, että jos se mistä ohjaajan mielestä sovittiin onkin eri asia kuin mistä hän saa viestin, niin sitten on mahdollisuus fiksata että en mä tota tarkoittanut, vaan mä tarkoitin tätä, jolloin toinen ei työskentele kolmee viikkoo tiettyyn suuntaan ja sitten todeta, että ei se näin mennytkään. Tietenkin myöskin se kun ohjaajatkin on ihmisiä, niin heil on erittäin hyvä jos sähköpostissa on muistin virkistys. Eli he voivat palata myöskin itse siihen. Tai esimerkiksi sopia jostakin sellaisesta, että väitöskirjan ohjattavan velvollisuutena on kertoa milloin hän tarvii ohjausta. Tai että kun on sovittu ohjaamistapaamisesta, niin vaikka 3, 4 päivää ennen pitää lähettää jotain. Joskus se voi olla käsikirjoitus, kysymys, vaan että olen jumissa, voidaanko miettiä tätä. Tän tyyppisistä yhteisen työskentelyn pelisäännöistä on hyvä sopia ja ihan myöskin konkretiasta liittyen vaikkapa tutkimuksen tekemiseen, että tulisi mahdollisimman vähän epämiellyttäviä yllätyksiä vaikkapa liittyen yhteiskirjoittamiseen tai ketkä on mukana vaikka jossain artikkelissa ja millä kriteereillä he ovat mukana, kuka tekee mitäkin-kaltaisia juttuja. Tämmösten asioitten on todettu olevan yhteydessä siihen, että asiat menee todennäköisemmin paremmin kuin huonommin.

Toi mistä mä ehkä jo aiemmin mainitsin liittyen siihen emotionaaliseen tukeen ja tiedolliseen tukeen. Ja se tiedollinen tukihan on konkreetteja neuvoja, yhdessä miettimistä, miten me ratkaistaan palautteen antamista vaikkapa käsikirjoituksesta tai tutkimusuunnitelmasta, erilaisten tutkimus-designien miettimistä, miten me ratkaistaan tämmönen, miten saadaan vaikka relevantti otos meidän tutkimukseen tai mitä se milloinkin on. Mut sit myöskin just tää emotionaalinen tuki eli kannustus, rohkaiseminen, sen väikkäritutkijan oman toimijuuden ja aktiivisen ongelmanratkaisun tuke-, emotionaalinen tukeminen. Tänkin on havaittu olevan yhteydessä siihen, et menee paremmin.

Kiinnostavaa on, että rahoituksestahan ja tän tyyppisistä reunaehdoista käydään tosi paljon keskustelua ja niillä on merkitystä. Mutta ne ei samalla tavalla painotu silloin kun on tutkittu sitä mitä hyvä ohjaus on. Ohjaajat ehkä osittain, kun puhutaan hyvästä ohjauksesta, nostaa tätä ulottuvuutta enemmän esiin kuin väitöskirjatutkijat. Tää ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myöskin niillä välineellisillä tekijöillä olis iso merkitys väikkäritutkimuksen tekemisessä. Se että on pääsy, että on rahoitusta, se ohjaaja kirjoittaa vaikkapa suosituksia tai että on pääsy tiedeyhteisön yhteisiin resursseihin. Tän tyyppisillä asioilla on myöskin merkitystä, mutta erityisest painottuu just nää tiedollisen ja emotionaalisen tuen muodot.

On näyttöä myöskin siitä, että väitöskirjatutkijan verkostoitumista akateemiseen yhteisöön, on se sitten paikallisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti, on merkitystä. Erityisesti se, että väitöskirjatutkijalle rakentuu kokemus siitä että hän kuuluu, hän pääsee osalliseksi siihen yhteisöön. Kun mä puhun yhteisöstä, niin tää yhteisöhän voi olla erilaisia asioita. Jossain tapauksessa se on tutkimusryhmä, jossain toisessa tapauksessa se voi olla vaikkapa samalla käytävällä työpisteen omaavien kahviryhmä tai se voi olla tutkimusseminaari. Mut joku jengi, joku tiedejengi johon (–) [0:36:51] kokemus, et hei mä kuulun tähän. Sillä näyttää olevan merkitystä.

Tässä on ehkä syytä korostaa sitä, että on myöskin tutkimusnäyttöä siitä, et vaikka sä tekisit ikään kuin rakenteellisesti tutkimusryhmässä, niin näyttää siltä, et se helpottaa kuulumisen kokemuksen rakentumista, mutta se ei takaa sitä. Tällaisia prosesseja me voidaan helpottaa rakenteellisilla seikoilla, mutta me ei voida taata. Prosessit vaatii prosessivaivaa. Ohjaajilla on merkittävä rooli sen tiedeyhteisön jäsenyyden väyläämisessä. Esimerkiksi siinä, että jos mä oon tutkimusryhmän johtaja, niin miten mä rakennan niitä työprosesseja kun meille tulee uusi ihminen, miten hänestä tulee osa meidän jengiä, onks jotain sellaisia tukirakenteita. Ja se on myöskin ohjauksen kysymys. Miten mä orkestroin vaikkapa sitä vertaisvuorovaikutusta mun tutkimusseminaarissa, meidän yksikössä tai mun tutkimusryhmässä. Sillä näyttää myöskin olevan vahva positiivinen efekti, ihan myöskin työllistymiseen asti. Sekä ohjaajan että tutkijayhteisön ja tutkijaverkostoilla, sillä näyttää olevan yhteys siihen miten monipuolisia ne uravaihtoehdot ovat tohtoritutkinnon suorittamisen jälkeen ja kuinka nopeaa työllistyminen on. Sillä on sellaisiakin efektejä, jotka ulottuu (yli) [0:38:51] väitöskirjatutkimusprosessin.

Sit on myöskin näyttöä siitä, että jaettu ymmärrys väitöskirjatutkimuskirjaprosessin ongelmista tai haasteista ja toisaalta myöskin voimavaratekijöistä ohjaajien ja väitöskirjatutkijan välillä näyttää olevan yhteydessä myöskin positiiviseen kokemukseen väikkärin tekemisestä. Näitä on aika paljon, sellaisia tekijöitä joita on tunnistettu, et niillä on plusmerkkisesti väliä sen väikkärin etenemisen ja edelleen myöskin hyvinvoinnin näkökulmasta. Ehkä tohon vois viel sanoa sen, että on välillisesti havaittu myöskin se että tämmönen instituutionaalinen tuki, esimerkiks urapalveluitten saatavuus tai se että on olemassa selkeä ohjeistus sille mitkä on ohjaajan tehtävät tai mitkä on odotukset jotka kohdistuu väitöskirjatutkijan velvollisuuksiin, niin sil näyttäis olevan positiivinen vaikutus väikkäritutkimusprosessin etenemiseen.

Myöskin on, vaikkakin se on alue jota on tutkittu selkeästi vähemmän, mut on olemassa näyttöä myöskin siitä, et [hakee sanoja] ohjaajakoulutuksella ja tällä mä nyt tarkoitan sitä et se ei oo pelkästään tällainen muodollinen (kurssikoulutus) [0:41:23], vaan myös ammatillisen ohjaajana kehittymisen aktiviteetit, on se sit vaikka et ohjaajat keskenään keskustelee tai juttelee vaikka mun ohjattavan kanssa, tai luen jotain kirjallisuutta liittyen ohjaukseen. Näil näyttäis olevan myöskin positiivisia efektejä väitöskirjan ohjauksen ja sitä kautta sen väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta.

ERIC CARVER: Kiitos, Kirsi. Täs oli pitkä lista. Äkkiseltään vois ajatella, että no onpas se vaikeaa. Mutta jos mä kuulin oikein, aika pitkälle on kyse nimenomaan siitä miten yhteistyösuhde, vastavuoroinen, avoin ja selkeä ja sitä myös ylläpidetään ja hoidetaan. Jos ennakoivasti kun se prosessi etenee pystytään ottaa puheeks ja on semmonen tila keskustelulle miten se yhteistyösuhde rakentuu, et se on tosi tärkeää.

Sä sanoit yhteisöllisyydestä ja jengiin kuulumisen tärkeydestä, niin siitä rakentelen siltaa seuraavaan kysymykseen, joka liittyy tähän korona-

KIRSI PYHÄLTÖ: Hei, saanks mä sanoa vielä yhen jutun-

ERIC CARVER: Joo.

KIRSI PYHÄLTÖ: -koska tos edellisessä kysymyksessä, jos mä oikein muistan, sä kysyit myös edellytyksistä. Tähän mä haluaisin sanoa ehkä sellaisen, että se että hyvä ohjaus mahdollistuu, niin se tarkoittaa myös sen ohjaajan työn näkökulmasta sitä, että hänellä täytyy olla edellytyksiä hänen työssään tehdä hänen ohjaajantyönsä hyvin. Täs meil on ehkä osittain kehittämisen paikka tohtorin koulutuksessa. Ensinnäkin on tosi tärkeää, että tää ohjaustyö, joka on intensiivistä, vie aikaa ja syö resurssii, niin se oikeesti tunnistetaan ja tunnustetaan osana akateemista työtä, että se ei oo harrastus, se on ihan ytimessä meidän yliopiston toiminnan näkökulmasta. Se tarkoittaa myöskin sitä, että ohjattavien määrän täytyy olla sopiva. Se mikä on sopiva on yksilöllistä vaihtelua. Mutta se että ohjattavia ei ole liian vähän tai heitä ei liian paljon on tärkeää, koska kaikilla on vain rajallinen resurssi tehä tätä duunia.

Sitten myöskin se, että meihin ohjaajiin, me ollaan oman tutkimusalamme erityisasiantuntijoita. Mutta se ei tarkoita automaattisesti sitä, että me ollaan ohjauksen asiantuntijoita. Silloin se vaatimus sillä perusteella, että mä oon vaikka huippu fyysikko, et mun pitäis sen prosessin sivutuotteena (-) [0:44:45] tietää vaikkapa minkälaiset ohjauskäytännöt toimii. Se on kohtuuton vaatimus sille ohjaajalle ja sen takia täytyy olla yliopistossa rakennettu tukiresursseja ohjaajille sen suhteen, että mistä ne hyvät käytännöt, hyvät tutkimusperustaiset käytännöt sille mitä kannattaa tehä, koska uskallan väittää, että lähes kaikkien ohjaajien intressissä on se, että heidän väitöskirjatutkijansa väittelevät, ne saa sen tutkimuksen, ne pystyy luomaan sen uuden tiedon, ne saa sen tutkintonsa tehtyä, sen kokemus on mieluummin positiivinen kuin negatiivinen ja he työllistyy, jolloin se intressi on ikään kuin olemassa, mutta välttämättä ne keinot eivät ole, että niitä enemmän tai vähemmän haetaan sen oman kokemuksen pohjalta. Joko niin, että jos mun oma kokemus oli hyvä, niin mä pyrin mahdollistaan toiselle samankaltaisen ja jos mun oma kokemus oli kaamea, niin sit mä kattelen vähän sivuille ja mietin, et ainakaan sitä mitä mulle tapahtui en halua toistaa. Tän halusin vielä tohon edelliseen sanoa, ettei se jää vaan tämmöseks vaatimuslistaksi ohjaajalle, vaan täytyy aina miettiä siitä näkökulmasta, et mikä on hänen työnsä tekemisen edellytykset.

 

ERIC CARVER: Joo, ja tää on tietysti tärkeä meillä kaikissa ohjaustehtävissä ja ohjausprosesseissa. Silloin kun me oletetaan tai työtehtävään kuuluu jonkunlaisia ohjausrooleja, että siihen on rakennettu tuki, sitä osaamista voi kehittää. Ei ajatella, että nyt vaan uimalla oppii uimaan [naurahtaa], tavallaan onhan se niinkin, mutta kun ollaan koulutusorganisaatio ja siinä ihan hyvä, niin silloin mun mielestä pitäis tää ohjausosaamisen kehittäminen nähdä myös vähän niin kuin HR ja osaamiskehittämisen kysymyksenä eikä synnynnäisenä lahjakkuutena tai kokemusperäisenä oppimisena.

KIRSI PYHÄLTÖ: Joo, ja onhan meil siis kursseja ja tälleen, mut me voitais ehkä vielä, esimerkiksi meidän yksikkö järjestää, mutta kyl me voitais täs viel (-) [0:46:59] yliopistona.

ERIC CARVER: Varmasti näin. Kirsi, seuraava kysymys, mitä äsken vähän virittelin. Oli tää koronaviruspandemia ja paljon on keskusteltu perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnin laskuista ja tietyistä vaikeuksista opinnoista. Toisaalta myös kokemuksien moninaisuudesta, jotkut on kukoistanu, jotkut on nähny paljon hyvää siinä joustavuudessa mitä etäopinnot on mahdollistanu. Mites sitten tohtorikoulutuksen puolella? Onko siellä samanlainen todellisuus, että kokemukset on hyvin moninaiset ja onko siellä jotain sellaisia asioita mitä erityisesti haluaisit nostaa? Miten korona on koettu?

KIRSI PYHÄLTÖ: Kun mä tän alueen tutkija oon, niin palaan tavallaan siihen mitä me tällä hetkellä tutkimuksen pohjalta meillä ja muualla tiedetään Covidin vaikutuksista väitöskirjatutkijoille. Tää on semmonen alue tietenkin mikä luonnollisesti, me tiedetään siitä vielä suhteellisen vähän. Empiiristä näyttöä asioista ei ole mitenkään kauhean massiivisesti, mutta jonkin verran kyllä. Tutkimus ja tutkijathan on sillä tavoin kiinnostavassa positiossa suhteessa Covidiin, että tutkijathan ovat olleet ihan ytimessä luomassa niitä ratkaisuja, joilla Covid-pandemian vaikutuksiin ja Covid-pandemiaan itsessään saatais kiilaa väliin ja miten se saatais ratkaistua. Samanaikaisesti tutkijat, pandemia on vaikuttanut heihin ja heidän työhönsä. Tavallaan kahdella tavalla voi ajatella, että tutkijat ja tutkimus ovat olleet hyvinkin ytimessä tässä Covid-pandemiassa.

Jonkin verran kansainvälistä tutkimusta Covid-vaikutuksista on. Vois sanoa, että kansainvälinen tutkimus on aika yksimielistä tai sen näytön pohjalta näyttää siltä, että ensisijaisesti Covidin vaikutukset väitöskirjatutkijoille on ollu negatiivisia. Nää negatiiviset vaikutukset liittyy esimerkiksi tuottavuuden vähenemiseen silloin kun mitataan esimerkiksi artikkeleiden määrässä. Myöskin tuntimäärä joka on ollut mahdollista käyttää tutkimuksen tekemiseen on pandemian seurauksena vähentynyt. Viivästykset aikatauluissa, myöskin silloin jos tekee osallistuja- ja aineistointensiivistä tutkimusta on raportoitu ongelmia aineistonkeruuseen liittyen. Myöskin väitöskirjaprosessin pitkittymistä, (-) [0:50:21] ennenaikaista rahoituksen päättymistä, koska rahahan juoksee kyllä, vaikka et pääsis aineistoa keräämään. Myöskin verkostoitumisen mahdollisuuksien kaventumista ja tämmösen ammatillisen kehittymisen mahdollisuuksien vähenemistä. Stressitasoja on raportoitu jossain tutkimuksessa, korkeampia kuin ennen Covidia. Myös uupumusta ja väsymystä, mut täs on jonkin verran vaihtelua tässä suhteessa (-) [0:51:05].

Positiivisia vaikutuksia kirjallisuus on tunnistanut esimerkiksi liittyen työelämäbalanssiin. Jossain on raportoitu sitä, että se ois parempi. Myöskin erilaisten sosiaalisten teknologioitten hyödyntämisen ja sitä kautta vuorovaikutuksen parantumista ja osittain myöskin parempaa pääsyä erilaisiin online-tapahtumiin ja -konferensseihin. Nää on tämmösiä positiivisia vaikutuksia mitä on kirjallisuudessa tunnistettu.

Näyttää myöskin siltä, että tää pandemia ei ole kohdellut kaikkia väitöskirjatutkijoita samalla tavalla. Tätä kautta on esitetty tutkimuksessa, että tää pandemia saattaa tuottaa epätasa-arvoa tutkijoitten välille. Kansainvälisesti näyttää siltä, että erityisesti naistutkijat ja vielä naistutkijoista erityisesti ne joilla on alaikäisiä lapsia ovat kokeneet pandemiasta enemmän haittaa kuin miehet ja ne joilla ei ole lapsia. Ne tutkijat, joilla on syystä tai toisesta ollu rajattu pääsy tämmösiin informaatioteknologioihin ja myös näyttää siltä, että sellaiset tutkimusalat joissa tehdään kenttätyötä tai esimerkiksi työskennellään laboratorioissa, niin siellä on koettu negatiivisempia vaikutuksia kuin sellaisilla aloilla joissa se tyypillinen työskentelytapa ei ole tämä. Ja nämä seuraukset liittyy sitten tietenkin siihen kun päiväkoteja ja kouluja on ollut kiinni ja ei oo ollu pääsyä yliopistolle, niin tästä johtuen nämä ryhmät ovat erityisesti kansainvälisen tutkimuksen pohjalta kärsineet Covid-vaikutuksista.

Meillä kerättiin tässä viime keväänä aineistoa myöskin Helsingin yliopiston (väitöskirja-) [0:53:51]. Siihen vastas melkein 800 (väitöskirja-) ja katottiin myöskin meillä kotoperäisesti sitä, että minkälaisia Covid-vaikutukset meidän väitöskirjatutkijoitten kokemana on. Osittain tulokset oli hyvinkin samanlaisia kuin kansainvälisen tutkimuksen tulokset. Eli suurin osa meidän väitöskirjatutkijoista raportoi, että pandemialla on ollu negatiivinen vaikutus sekä heidän väitöskirjatutkimuksensa edistymiseen, että heidän hyvinvointiinsa. Tyypillisiä syitä sille, että miksi näin on ollut se, että pääsy aineistonkeruuseen on ollut rajattu. No sen voi hyvinkin miettiä, että jos sä tutkit vaikka jotain muinaisia dinosauruksen luita jotka ovat Syyriassa ja sä oot täällä Suomessa, niin ne luut on siellä Syyriassa. Eli tavallaan pandemia on tehnyt mahdottomaksi sen asian tutkimisen mitä olet väitöskirjassasi ajatellut tutkia.

Okei, sit toisessa päässä taas on ollut mahdollista myöskin se, että on noussut ihan uudenlaisia aineistomahdollisuuksia tai tutkimuskysymyksiä. Mutta se ehkä koskee enemmän niitä jotka ovat enemmän siellä väitöskirjatutkimuksensa alkuvaiheessa. Jos sä oot vaikka puolivälissä ja osa aineistosta on jo, niin silloin se todennäköisyys sille et sä vaihdat kokonaan aihetta rupeaa olee huomattavasti pienempi. Tähän liittyen tietenkin rajattu mahdollisuus olla yhteydessä sun tutkimusjoukon edustajiin, jos sä teet ihmistutkimusta. Myöskin on raportoitu ikään kuin tämmösten tiedeyhteisöverkostojen rapautumista, ohjauksen vähentymistä.

Tää ohjauksen määrän vähentyminen on yks semmonen elementti, joka oikeastaan liittyy, ei ehkä niinkään siihen että ne absoluuttiset, ohjaustapaamisten määrä olis välttämättä vähentynyt, mutta kun siitä ohjauksesta on riisuttu oikeastaan pandemian myötä kaikki vähemmän muodolliset kohtaamiset eli tavallaan se kaikki interaktio mikä normaalisti on osa sitä ohjausjärjestelmää, vaikkakaan ei virallisesti, mutta se että hei juteltiin tossa käytävällä tai et meil oli tutkimusryhmän meetti tai järjestettiin joku workshop tai näin, sen tyyppiset ovat poistuneet ohjausresurssina (–) [0:57:00] vaikkapa näitten Zoom-ohjauksien tai sähköpostiohjauksien määrä ei oo silleen massiivisesti kasvanut. Voidaan tietenkin kysyä, että voiko tämmönen ylipäänsä korvata semmosta informaalimpaa tieteellistä jutustelua, et välissä puhutaan asiaa ja välissä asian vierestä? Tavallaan nää muodolliset ohjauksen muodot tuskin myöskään voi itsessään sitä korvata, vaikka me nostettais sitä määrää merkittävästikin.

Helsingin yliopistossa väitöskirjatutkijat raportoi myöskin haasteita liittyen työskentelemiseen ja esimerkiksi kursseihin osallistumiseen etänä ja vähentyneitä mahdollisuuksia päästä käsiksi institutionaalisiin resursseihin ja haasteita työelämän ja muun elämän välisessä tasapainossa. Myöskin meillä Helsingin yliopistossa havaittiin, että Covid-vaikutukset eivät ikään kuin jakautuneet tasaisesti väitöskirjatutkijoitten välillä, vaan näyttää siltä, että päätoimiset väitöskirjatutkijat raportoi, että pandemialla on ollu negatiivisempia vaikutuksia heidän etenemiseensä ja heidän hyvinvointiinsa verrattuna osa-aikaisiin väitöskirjatutkijoihin. Myöskin kansainväliset väitöskirjatutkijat verrattuna meidän kotoperäisiin väitöskirjatutkijoihin koki negatiivisempia vaikutuksia pandemiasta kuin nää meidän kotoperäiset. Puolivälissä väitöskirjaa olevat väitöskirjatutkijat, heidän kokemansa Covid-vaikutukset oli negatiivisempia, erityisesti suhteessa sen väitöskirjaprosessin etenemiseen. Tää selittyy aika luonnollisella tavalla sillä, että jos sä oot puolivälissä sun väitöskirjatutkimusprosessia, niin sä oot todennäköisemmin siinä kaikkein intensiivisimmässä aineistonkeruuvaiheessa. Eli silloin se että yhteiskunta meni kiinni ja itse asiassa globaalisti maapallo meni kiinni ja kotiin, niin sillä on ollut vaikutuksia mahdollisuuksiin kerätä aineistoa. Myöskin ne väitöskirjatutkijat jotka tekee väitöskirjaansa tutkimusryhmässä koki negatiivisempia vaikutuksia kuin ne jotka ensisijaisesti työskenteli itsenäisesti. Luonnontieteitten alueella väitöskirjatutkijat erityisesti suhteessa hyvinvointiinsa raportoivat negatiivisempia vaikutuksia verrattuna muihin.

Se missä me erotaan kansainvälisestä tutkimuksesta on se, että meillä ei ollut miesten ja naisten välillä eroa Covid-vaikutusten raportoinnissa, ei etenemiselle eikä hyvinvoinnille. Kiinnostavalla tavalla ne väitöskirjatutkijat joilla oli lapsia, he raportoi vähemmän vakavia seurauksia omalle hyvinvoinnilleen kuin ne väitöskirjatutkijat joilla ei ollu lapsia. Eli tässä suhteessa näyttäis siltä, että meidän väitöskirjatutkijoitten kokemukset on hieman toisenlaisia siihen mitä kansainvälisessä tutkimuksessa on raportoitu. Voidaan tietenkin esittää se kysymys, että onko meidän yhteiskuntamme siinä suhteessa tasa-arvoisempi? Onks niin, että esimerkiksi se vastuu lastenhoidosta ja siinä (-) [1:01:31] kun ei mennä päiväkotiin tai kouluun, niin jakautuu tasaisemmin, jolloin ei synny tavallaan sukupuolittuneita eroja tossa suhteessa. Ja onko esimerkiksi niin, että tulos tästä että ne joilla oli lapsia raportoivat hyvinvointinsa heikentyneen vähemmän, johtuuks tää esimerkiksi siitä, kun pandemian seurauksena ikään kuin sosiaaliset kontaktit vähenivät, niin sitten se yksinäisyyden kokemus on vähäisempi jos sulla on lapsia kuin jos sulla ei ole lapsia? Samoin voidaan miettiä-

ERIC CARVER: (–) [1:02:17]

KIRSI PYHÄLTÖ: Tähän viel sanon sen, että samoin kiinnostava tulos on tää osa-aikaisuus, täyspäiväisyys, ryhmässä, ei-ryhmässä. Kun normaali olosuhteissahan on niin, että ryhmässä työskenteleminen on selkeästi tälläinen puskuroiva voimavaratekijä. Ja nyt sitten ne jotka työskentelee ryhmässä, heidän riskinsä hyvinvoinnin ja etenemisen suhteen oli suurempi kuin niitten jotka eivät työskennelleet, ja tässä ehkä tulee tämmösii myöskin kombinoituja efektejä. Eli jos sä teet vaikka täyspäiväisesti ryhmässä, niin sun investointi sun elämän kokonaisuudessa siihen väitöskirjatutkimuksen tekemiseen on huomattavasti fokusoidumpi verrattuna siihen että se on ikään kuin laveammalle levitetty siinä mielessä, että jos sä teet osa-aikaisesti, niin se että sä et pääse vaikka jotain aineistoa keräämään, niin sen efekti on todennäköisesti (-) [1:03:21]. Myöskin se sosiaalisen deprivaation efekti on todennäköisesti vähäisempi.

ERIC CARVER: Se peilautuu tavallaan odotuksiin, siihen lähtötilanteeseen. Jos lyhyesti aatellaan semmosia keskeisiä asioita mitä nyt alussa kampuksille ja lähitohtorikoulutukseen, jos sellaista sanaa saa käyttää, mitä nostoja tekisit, mikä ois nyt tärkeää tässä paluussa tohtorikoulutuksen näkökulmasta?

KIRSI PYHÄLTÖ: Nyt on tärkeää mun mielestä muistaa se, että väitöskirjatutkijat ovat myöskin olleet, ehkä erityisesti väitöskirjatutkijat, sosiaalisesti deprivoituja. Nyt kun me palataan kampuksille, on tärkeää muistaa se että me emme palaa samaan tilanteeseen kuin mistä me lähdimme. Esimerkiksi tutkimusverkostoissa on (tapahtunut) [1:04:28] rapautumista, meidän täytyy uudelleenrakentaa niitä. Tää tarkoittaa, että meidän täytyy investoida esimerkiksi sen kuulumisen tunteen rakentamiseen uudelleen. Se edellyttää meiltä kohtaamisia ja sitä että me rakennetaan niitä tilanteita ja niitä tiloja.

Ohjaajilta tietenkin edellyttää sitä, että me ymmärrämme sen tilanteen johon me nyt tullaan. Ja niin helppoa kuin se osittain onkin tää etäily ollut, niin nyt ehkä kannustaisin miettii sitä, et olisiko hyvä tän etäilyn etujen ohella nyt investoida erityisesti siihen et me ihan nähdään ja me tehdään yhdessä. Ehkä se myöskin, et tunnistetaan niitä väitöskirjatutkijoitten ryhmiä joihin tää pandemia on osunu koviten. Eli jos otetaan esimerkkinä se, että jos ja kun meillä on niitä väitöskirjatutkijoita joittenka aineistonkeruu on merkittävästi estynyt tai viivästynyt, niin miten me nyt täs tilanteessa voidaan ikään kuin kiihdyttää sitä prosessia? Miten me voidaan tarjota se tuki jota siinä prosessissa tarvitaan? Ei välttämättä täysin pystytä kuroon kiinni, mutta jottei jouduta siihen tilanteeseen, että se väikkäri vaikka jää tekemättä.

Mä ehkä näkisin sen myöskin silleen, että nyt kannattaa myöskin erityistä huomiota kiinnittää hyvinvointiin. Tää hyvinvointiin huomion kiinnittäminenhän ei oo semmonen asia, että ois joku erillinen juttu, et nyt kaikki yhdessä syömään pitsaa ja oopperaan. Hyvinvointiasia on itse asiassa sellainen, mikä on taas mun mielestä kauhean lohdullinen uutinen, että näyttää siltä, et ne semmoiset käytännöt jotka edistää sitä väikkäriprosessin etenemistä ovat samoja käytäntöjä, jotka lisäävät väitöskirjatutkijan hyvinvointia. Eli nää tämmöset perusjutut, niihin palaaminen ja niistä kiinnipitäminen. Ehkä tietyllä tavalla vois ajatella, että täs kohdin tietynlainen intensiteetin lisääminen sen suhteen, että vaikkapa ohjauksen säännöllisyys. On havaittu, et se on yhteydessä sekä hyvinvointiin että sen väikkärin etenemiseen. Onks nyt se aika meille ohjaajille miettiä, et okei otetaan vähän spurttia tähän, tavataan vähän säännöllisemmin vielä kuin ehkä tavattais jostain muista syistä? Nää voi olla sellaisia keinoja, joilla paikataan sitä vajetta joka on syntynyt tän pandemian aikana.

Yks mihin mä haluan vielä erityisesti kiinnittää huomiota on väitöskirjatutkijoitten vertaisvuorovaikutus ja sen rakentaminen. Tilojen ja tapahtumien järjestäminen, jossa väitöskirjatutkijat ja ylipäänsä tutkijat voivat tavata toisiaan ja keskustella niistä oman tutkimuksen tekemisen ytimistä. Mä näen sen tosi tärkeänä. Se on tosi tärkeä asia myöskin näitten meidän nuorten väitöskirjatutkijoitten tulevaisuuden näkökulmasta, koska jos nämä verkostot jäävät rakentumatta, niin se tuleva urapolku, siinä on huomattavasti enemmän riskejä. Ketkä on ne sun tulevat kollegat, jos et sä tunne niitä, jos et sä rakenna nyt niitä verkostoja ja yhteistöitä. Jos kattoo ihan simppelisti, totta kai tiedeyhteisön senioreillakin on merkitystä, mutta jos kattoo vaikka konferenseissa keiden kanssa ihmiset hengaa tai keiden kanssa ihmiset tekee yhteistyötä, niin mun mielestä hirveän konkreetilla tavalla näkyy vertaisten (merkitys) [1:09:36]. Väistämättä, vaikka senioriproffat ja professorit yleensä ovat merkittävä resurssi väitöskirjatutkimusprosessissa ja (ohjauksessa), mut kyl se tulevaisuus, seuraava sukupolvi tutkijoita, jotka sitten ottaa sen seuraavan askeleen tieteen tekemisessä ja luo ne uudet jutut. Ihan vaan jo sen takia, että me jäädään sit aikanaan eläkkeelle.

ERIC CARVER: Tossa kun opiskelijoiden, ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnista, tässä podcastissa käsitelty aiemmissa jaksoissa, niin yks semmonen käsite mikä mul on jääny mieleen: tapahtumattomat asiat. Me voidaan surra sitä, että ne ei tapahtunu ajallaan, mut me voidaan myös yhteisönä luoda tiloja niille, että ne taas tapahtuisi. Yhteisöllisyys, kohtaamiset, verkostot, merkitykselliset vuorovaikutukset ja yhteydet, jotka ei oo päässy syntymään tän poikkeustilan takia. Me voidaan vaikuttaa yhteisönä niin, että niitä tapahtumattomia asioita tulisi sitten tapahtumaan.

Tässä podcastin lopussa oon aina pyytänyt vierailta lukuvinkkiä. Kirsi, mikä ois sun lukuvinkki nyt kuulijoille tohtorikoulutukseen liittyen tai sen vierestä?

KIRSI PYHÄLTÖ: Mä teen nyt silleen härskisti, että mä vedän kotiinpäin sen takia, että mä ajattelen, että niille potentiaalisille kuulijoille jotka on vaikka väikkäriohjaajia tai meillä Helsingin yliopistossa väikkäriänsä tekeviä, niin mä luulen, et heille hyödyllistä olis se, että he lukis sen ihan viimeisimmän Helsingin yliopiston doctoral and supervisory experience summary reportin. Me kirjoitettiin se viime vuonna kerättyjen aineistojen pohjalta meidän väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta kerättyjen aineistojen pohjalta. Mä luulen, että vaikka se onkin tutkimusraportti tai tutkimuspohjainen raportti, niin siit ois hyötyä sellaisel tavalla, et se auttaa esimerkiksi ohjaajia sen tunnistamisessa, et mihin kannattaa kiinnittää huomioo. Toisaalta myöskin väikkäritekijöiden. Meidän väitöskirjatutkijathan on aivan briljantteja tyyppejä, et hehän voivat myöskin tehdä tosi paljon sekä itsenäisesti että yhdessä sen oman prosessinsa sujuvuuden ja siinä rakentuvan hyvinvoinnin eteen. Mut heidänkin pitää tunnistaa se, että millä tekijöillä on väliä. Ja kun me ollaan yliopisto, meidän kaiken toiminnan pitäis perustua tutkittuun tietoon tai sen pitäis olla ainakin sen tutkitun tiedon informoimaa.

Tohtorikoulutuksessa se tarkoittaa sitä, että nää kaks perus ehtoa, että tutkijat kouluttaa tutkijoita ja että se meidän tekeminen perustuu tutkimuksen tekemiseen, niin nehän täyttyy ilman muuta. Mut se mikä ei täyty automaattisesti on se, että se tapa jolla me niitä duuneja tehään, tavat joilla me ohjataan tai tapa millä tavoin me ollaan vuorovaikutuksessa tiedeyhteisössä, niin sehän ei automaattisesti perustu tutkittuun tietoon siitä mikä toimii. Tai se että meillähän pitäis myöskin meidän kehittämistoiminnan perustua siihen, et me tunnistetaan ensin mikä meil toimii hyvin, sit me tunnistetaan myöskin se mikä meillä ei vielä toimi hyvin ja sit me yritetään tehä jotain sille mikä ei viel toimi hyvin ja sit me seurataan tutkimuksellisesti sitä, et (vaikka) [1:13:53] jos se kipu vaihtaa paikkaansa meidän toimintayrityksen tai toiminnan muutoksen seurauksena, niin todennäköisesti me ollaan jotain tehty oikein. Nää jälkimmäiset kolme, siihen me tarvitaan myöskin tohtorikoulutuksen tutkimusta.

ERIC CARVER: Tähän on hyvä päättää tämä jakso, kehitetään tohtorikoulutusta tutkimusperusteisesti. Kiitos paljon, Kirsi, kun pääsit vieraaksi.

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kun sain tulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *