Antarktiksen kivinäytteet saapuivat kotiin Kumpulaan

Tänään koitti se odotettu juhlapäivä, että Antarktiksen operaation aikana kerätyt 350 kg kivinäytteitä saapuivat uuteen kotiinsa Luomuksen geologisiin kokoelmiin. Näimme laatikot viimeksi Novo Runwayn jääkiitotiellä, lähellä Novolazarevskaya-tutkimusasemaa, muutaman kilometrin Schirmacher Oasiksen eteläpuolella. Tärkeät kivinäytteemme jäivät siistiin läjään mannerjäätikölle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, kun Boeing 757 kiihdytti taivaalle meidät mukanaan. Paremmalla rahtikapasiteetilla varustettu myöhempi Iljushin 76 TD -rahtikone kuljetti näytteet Kapkaupunkiin, josta ne saapuivat vesiteitse Suomeen. Tullauksen jälkeen pääsimme noutamaan ne FINNARP:in väeltä Ilmatieteen laitokselta.

Tämäkin ilmeisesti hydrotermisesti muuttunut kivi on nyt Kumpulassa.

Tästä alkaa kivien taival petrografisiksi ohuthieiksi mikroskooppitarkastelua varten, murskeiksi geokemiallisia analyysejä silmällä pitäen sekä jauheiksi ja mineraaliseparaateiksi isotooppimenetelmiä varten. On jännittävää nähdä, miltä kaikki näytteet näyttävät nyt muutaman kuukauden basalttisilmien lepuuttamisen jälkeen. Jos mukana on niin hyväkuntoisia ja tuoreita oliviinipitoisia juonikiviä kuin kentällä näytti, edessä on mielenkiintoinen matka.

350 kg antarktisia kivinäytteitä.

Miten puhua lyhyesti tieteestä?

Kun tekee työtä tutkimuksen parissa, on väistämättä kehitettävä jonkinlainen tapa puhua työstään. Jokainen löytää siihen oman tapansa, joko ajan myötä tai sisäisen kutsumuksensa ajamana. Vähiten ylimääräistä murehtimista ehkä liittyy siihen toimintamalliin, että kertoo ammattinsa ja tutkimusalueensa niin epäkiinnostavasti ja ylimalkaisesti, että kuulija ei kysy enempää.

Uusimaa-lehden mukava Etelämanner-artikkeli 13.1.2018.

Vastakohtainen malli olisi käyttää tilaisuus ja aloittaa perinpohjainen selittäminen tieteenalansa peruskurssitiedoista edeten kohti omaa tutkimusaihetta iltapäivän kääntyessä illaksi ja kuulijan perääntyessä kohti ovea. Kaikkiaan nuoria tutkijoita kannustetaan nykyisin olemaan aktiivisia ja keskustelemaan tutkimuksestaan kiinnostavasti.

Suomenkielisissä keskusteluissa asettaa erityishaasteita se, että kielessämme ei ole vakiintuneita sanoja useille geologiassa tunnetuille ilmiöille. Ei ainakaan sellaisia, joiden merkitystä olisi mahdollista ymmärtää täsmällisesti ilman aiheen asiantuntemusta. Kun ilmiöistä yleensä keskustellaan englanniksi, suomenkielinen sanavarasto ei kehity, vaikka mukana olisi suomalaisiakin tutkijoita. Englannin yleiskielen sanavaraston kattavuuskin lienee tosin pieni harha, sillä tuskinpa alan ulkopuolinen voi tunnistaa termejä silläkään kielellä.

Meillä on täällä Suomessa joka tapauksessa sellainen poikkeuksellinen tilanne, että geologiaa ei opeteta sellaisenaan lainkaan peruskoulussa tai lukiossa. Sellaiset peruskäsitteet kuin maapallon vaippa, kivilaji, mineraali tai vaikkapa tulivuori käsitellään lyhyesti maantiedon opetuksen yhteydessä. Siinä missä elämän kiertokulku ja veden kierto ilmakehässä ovat yleensä tuttuja aiheita, kivikehän elämää ylläpitävä kierto monine merkillisine, dramaattisine ilmiöineen on monelle varsin tuntematon. Näin nopeasti muuttuvan ympäristön aikana kokonaisuuden ymmärtäminen on yhä tärkeämpää. Siksikin ajattelen monien kollegoiden tavoin, että geologin velvollisuus yhteiskunnalle on tarjota ajantasaista ja ymmärrettävää tietoa maapallon toiminnasta vähintäänkin silloin kuin kysytään.

Luulen onnistuvani omien tutkimuspuuhastelujeni selittämisessä aina silloin tällöin. Helpointa kommunikaatio on tietysti silloin, kun vastapuoli on aidosti kiinnostunut, vuorovaikutteinen ja tilanne sallii muutaman minuutin johdattelun. Jos aikaa on vähemmän, muutamalla lauseella voi kehystää asetelman ja antaa käsityksen siitä, minkä suuntaisia asioita yritetään saada aikaan.

Riittääkö yksi lause? Tokihan nyt haaste otetaan vastaan. Tammikuussa olimme Mika Kalakosken kanssa Uusimaa-lehden Eija Quinianin haastattelussa kuluneen talven Etelämanner-retkikunnasta. Keskustelumme rönsyili pitkään Antarktiksen maan ja taivaan välillä, ja lopuksi tulosta piti tietysti tiivistää. Eija jälkikäteen kysyikin, miten kuvaisin lyhyesti väitöskirjaani. Sain aikaiseksi omasta mielestäni hyvinkin kuvaavan tiedotuksen: ”Se käsittelee Karoon magmaprovinssin laavojen vaippalähteitä.” Mika ystävällisesti kommentoi, että virkettä kannattaisi vielä vähän avata. Pyörittelin kaikenlaisia jättiläistulivuoria ja mannerten repeämisiä yhdisteleviä teemoja, mutta niitähän väitöskirjani ei varsinaisesti käsittele. Itse aiheeseen päästäkseni tarvitsisin vielä ainakin pari virkettä. Niinpä alkuperäinen tuotos jäi voimaan.

Seuraavalla viikolla tuo mukava juttu tuli ulos. Sain puhelinsoiton paikallislehden jakelualueella asuvalla ystävältäni Lillyltä, joka oli yhdessä Tiinan ja Tuiren kanssa tavannut tuotostani: ”Totesimme, että nämä kaikki sanat ovat kyllä suomea, mutta mitä tämä lause oikein tarkoittaa?” Tunnustan täten tärvänneeni täydellisen tilanteen popularisoida aihetta, josta harvoin uutisoidaan suomeksi. Hyvänä puolena voi mainita, että ensi kertaa varten on jo tässä vaiheessa varastossa useampia helpommin aukeavia selityksiä.