Kuukausi: maaliskuu 2018

Kirjoitusta on muokattu 19.4. – ks. sivun loppu.

Jos joku olisi kysynyt minulta otsikon aihetta viime syksynä, en olisi osannut vastata. Ehkäpä olisin veikannut nollaa alueella kulkevien ympärivuotisten laivaväylien vuoksi.

Tänään Helsingin sanomat julkaisi Ismo Uusituvan artikkelin kolmen suomalaisen (Kari Suomela, Jermi Tertsunen ja Kari Kossila) muodostamasta ryhmästä, joka on viime viikonloppuna hiihtänyt Merenkurkun poikki Ruotsiin. Juttu oli mukava ja kuvat lohkareiselta taipaleelta hienoja. Ingressissä todettiin, että ryhmä on tiettävästi ensimmäinen, joka on taittanut matkan 1960-luvun jälkeen, säännöllisen laivaliikenteen alettua. Tiettävästi, mietin.

Muistui silloin mieleeni, että Etelämantereella, majoittuessamme Venäjän tutkimusasema Novolazarevskayan lähellä, kanssamme samaan päivällisseurueeseen kuului espanjalainen José Naranjo. Puhelias henkilö, jolla oli kaikenlaisia juttuja hauskoista kaskuista seikkailutarinoihin. Kiehtovaa kyllä, tarinat vaikuttivat olevan totta – yksityiskohdat esimerkiksi Suomessa tapahtuneisiin sattumuksiin täsmäsivät omiin tietoihini. Herra Naranjo olikin vieraillut Suomessa taajaan harjoitellessaan naparetkiä varten. Siinä yhteydessä hän kertoi hiihtäneensä toverinsa kanssa myös Perämeren poikki Suomesta Ruotsiin. Rannikon asukkaat olivat kuulemma pitäneet heitä hulluina, mutta matka oli onnistunut. Päivällispöydässä vielä pohdittiin, liekö tuollainen hanke enää koskaan on mahdollinen, kun merijäät näyttävät vuosi vuodelta jäävän heikommiksi ilmastonmuutoksen vuoksi. Merenkurkkuhan toki kohoaa edelleen voimakkaasti jääkauden jälkeen, joten sitä pidettiin varteenotettavan hiihdon mahdollistajana, mikäli tulevaisuuden talvina on vielä lunta.

Piti nyt oikein ryhtyä internet-maailmasta selvittelemään, pitikö tämä muisto paikkansa. Ja kyllä: Jose Naranjo ja José Mijares hiihtivät Suomesta Ruotsiin laivaväylien poikki maaliskuussa 2003. Heillä on aiheesta pieni espanjankielinen sivustokin.

Lähetin toimittajalle viestin aiheesta, ja palaute oli kiinnostunut. Tuota pikaa Helsingin sanomat julkaisi Ari Virtasen artikkelin espanjalaisten Perämeren ylityksestä. Mukava sattumus! Tuli nyt samalla katsottua kuvat Josén porukan reissusta. Se oli tietenkin jo Antarktiksella mielessä, mutta siellä internet-mahdollisuutta ei ollut.

Lisäys: Kari Kossila lähetti minulle viestin, että muiden muassa hänen, Poppis Suomelan ja muutaman muun henkilön muodostama suomalaisretkikunta on myös hiihtänyt Perämeren poikki Luulajasta Ouluun vuonna 2013. Hän totesi, että tämän vuoden ylityksen kohteena ollut Merenkurkku ja Perämeri ovat jääoloiltaan hieman erilaisia. Asia selsivi mukavasti myös hänen lähettämästään Suomelan kirjoittamasta hiihtoretkeä käsittelevästä jutusta Retki-lehdessä 3/2013 (s. 44–51). Tosiaan reipashenkinen etappi, ja varmasti mainio paikka koetella retkueen taitoja, jos päämääränä on taipale arktisella alueella.

4th Finnish National Colloquium of Geosciences vietettiin Turussa 14.-15. maaliskuuta. Reissu oli kaikkian mukava, osallistuimme konferenssiin VALVE-projektin maisteriopiskelijan Milla Aaltosen kanssa.

Milla tekee parhaillaan gradua Mosambikilaisten primitiivien laavakiviemme vaiheista niiden matkalla maapallon vaipasta maan pinnalle. Hän käyttää lähestymistapana vyöhykkeisten, eri vaiheissa eri koostumuksisina kiteytyneiden plagioklaasihajarakeiden ja kivien myöhemmin kiteytyneen perusmassan strontiumisotooppisuhteen vaihtelua. Tähän mikroskooppisen mittakaavan ilmiöön pääsee käsiksi laserablaatioon perustuvalla MC-ICP-massaspektrometrilla, jota Milla on päässyt käyttämään Geologisen tutkimuskeskuksen isotooppilaboratoriossa. Nyt Turussa hän esitteli ensimmäisen oman posterinsa, joka sisältää hyvin mielenkiintoisia tuloksia – jo nyt kivistä voi lukea merkkejä primitiivisen vaipan sulan saastumisesta maankuoren aineksilla. Perin monimutkaisen kontaminaatioprosessin tarkempi tulkinta helpottaa kantasulien perimmäisten ominaisuuksien tunnistamista.

Turun konferenssi oli viehättävä. Pidin tästä kokouksesta paljon. Se oli osanottajamäärältään sopivan pieni – Turun tuomiokirkon aukion laidalla sijaitsevan Geologicum-rakennuksen suojeltu, puupenkkinen Knarren-sali täyttyi, mutta osallistujat muodostivat yhden, hyvin keskenään sekoittuvan joukon. Rinnakkaissessioita ei ollut ja yleisen session aiheet olivat sopivasti sekaisin, joten tällä kertaa pääsi kuulemaan esityksiä myös magmaan liittyvän geokemian ulkopuolisista aiheista. Oma esitelmäni käsitteli samojen Mosambikin pikriittilaavojen vaipan pluumia muistuttavaa geokemiallista luonnetta. Mieleeni jäi ajatuksia suomalaisen pohjaveden heliumsisällöstä (Riikka Kietäväinen), Viiankiaavan monimutkaisesta hydrogeologiasta (Kirsti Korkka-Niemi), maannosten happamuudesta Itämeren reuna-alueilla (Krister Dalhem), uusista kenttägeologian opetusmenetelmistä (Juha Järvinen) ja Itämeren altaan synnystä (Anna-Kaisa Korja). Lähempänä tuttua maastoa oli Paavo Nikkolan kiinnostava esitys magmaattisesta sisäisestä differentiaatiosta laavapatjan piipuissa.

Ai niin – paluumatka sujui vähän poikkeuksellisesti. Puolisoni harrastaa lentämistä, ja talvi usein muodostaa valoisan ajan lyhyyden ja pilvisten säiden vuoksi taukoa matkalentoharjoitteluun. Hän havaitsi viime viikon torstain lentosään hyväksi, ja keksi suunnata silloin harjoittelulennon Turkuun. Pääsimme siis Paavon kanssa ilmakyydillä Turun lentokentältä Malmille. Ratsuna toimi nelipaikkainen Malmin ilmailukerhon OH-STL. Matka kesti noin tunnin. Turbulenssikin oli odotettua kevyempää. Hajanaiset, paikalliset lumikuurot loivat maisemaan komeaa kolmiulotteisuutta.

Colloquium of Geosciences, varhemmin tutkijapäivät, on suomalaisten geologien kevään toistuva konferenssi. Tänä vuonna järjestäjinä toimivat Turun yliopisto ja Åbo Akademi, ja petrologien mallien parissa kunnostautunut Jussi S. Heinonen veti tänään konferenssia edeltävän yhden päivän työpajakurssin.

Kuluneiden aurinkoisten pakkasviikkojen jälkeen lotiseva vesisade ja liukkaat lammikot eivät miellyttäneet valtavasti, kun aamulla kuudelta hölkkäsin maantien varteen lainehtivalle bussipysäkille. Siitä päivä lähti kuitenkin paranemaan askel kerrallaan. Junan saapuessa Turkuun koin jo virkistäytyneeni valtavasti tämän komean keskiaikaisen kaupungin omaleimaisesta miljööstä.

Jussi opasti meidät virtaviivauksi karsitulla datasetillä läpi kolmen, kohtuullisen yksinkertaisen, petrologisen mallin. Vertailimme, miten yksinkertaisin fraktioivan kiteytymisen malli auttaa jo datan tulkitsemisessa, vaikka jääkin karvalakiksi monimutkaisemmissa tapauksissa. Sitten kokeilimme kuinka assimilaatio sekoitusprosessina parantaa kuvaa, mutta kuinka sekin on karkea työkalu verrattuna energiakonsertiiviseen fraktioivan kiteytymisen ja assimilaation malliin, jolla päästään erityisesti assimilaation suhteen lähemmäs järkeviä voluumeja kontaminantin määrää arvioitaessa.

Itse hän on kehittäjien kanssa eteenpäin termodynamiikan huomioon ottavaa magmakammiosimulaattoria, joka on mallinnustyökaluna aivan toista luokkaa – Jussi oli juuri vuoden Yhdysvalloissa opettelemassa sen sielunelämää. Tulokset näyttävät kuitenkin vaikuttavilta. Simulaattorissa kuulostaa erityisen miellyttävältä se, että se ottaa huomioon valtavan massan kokeellisen petrologian avulla todettuja rajoituksia. Lisää projektista Jussin omalta sivulta.

Oli kotoisaa istua keskittyneen hiljaisuuden vallassa Turun Geotalon ylimmän kerroksen tietokonesalissa sateen ropistessa kattoon ja nähdä numeroiden taipuvan ymmärrettäviin, tulkittaviin muotoihin. Mukava päivä! Huomenna käynnistyy itse konferenssi.