Ensiaskelet Antarktiksen juonien geokemiaan

Odotettu kohtalon hetki koitti tällä viikolla. Etelämantereella ottamamme kivinäytteet saapuivat kontissa Suomeen jo aikaisemmin, mutta olin vielä kiireinen artikkelipuuhien kanssa. Nyt kävin käsiksi laatikoihin.

Toisten laatikoiden sisällön näin viimein itsenäisyyspäivän alla Aboa-asemalla Kuningatar Maudin maalla. Aurinko paistoi kirkkaasti, hanki hohteli ja valmistauduimme viettämään Suomen 100-vuotispäivää. Ruuvasimme kannet kiinni, kannoimme laatikot pihan poikki kuormavaa’alle punnittaviksi.

Viimeiset kaksi laatikkoa pakkasimme Schirmacher Oasiksella Venäjän Novolazarevskaya-aseman lähellä. Silloinkin aurinko paistoi ja ilmassa oli lähdön tuntua. Jäätikkö pehmeni päivä päivältä. Jäätikköjärven jäinen pato murtui runsaan vesimassan alla niin että järven pinta laski. Laskimme laatikot riviin vanhan Novolazarevskayan puisille ralleille.

Ruuvasin auki Etelämantereella sulkemamme kivilaatikot.

Palasin mielessäni noihin valokuvantarkkoihin mielikuviin, kun ruuvasin auki laatikoiden ruuvit Kumpulan kampuksen kellarien syvässä osassa sijaitsevassa hämärässä kokoelmatilassa. Yritinpä tavoittaa Antarktiksen raikasta ilmaakin näytteitä ympäröivistö muovipusseista. Sieltä komeat, tummanharmaat näytteet sitten paljastuivat. Olin jännittänyt, näyttäisivätkö juonikivet yhtä terveiltä, tiiviiltä ja hyväkuntoisilta kuin auvoisten kenttäpäivien pohjalta muistelin. Huoli oli turha – ainakin ensimmäisenä käsittelyyn tuleva näytesarja näytti oikein hyvältä, ja siinä näytti olevan paljon oliviinia.

Ryhdyin siis käsittelemään näytteitä geokemiallisia analyysejä varten. Olen lähdössä syksyllä vierailulle Carnegie-instituutin isotooppilaboratorioon, ja siinä vaiheessa on eduksi ellei suorastaan välttämätöntä, että kivien tarkka koostumus on tiedossa. Koska tulosten saaminen isoista laboratorioista kestää helposti muutaman kuukauden, on tarpeen saada näytteet liikkeelle pian. Ryhdyin siis hyödyntämään Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen osaston laboratorioita.

Terve kivi halkeaa siististi giljotiinilla.

Valitsin analyysiin edustavia, hyviä kiviä. Koska tutkimuksessa olemme kiinnostuneita primitiivisimmistä, varhaisimmista vaiheista magman kehityksessä, yritin välttää rapautuneita ja hydrotermisesti muuttuneita kohtia. Terve, luja kivi on usein myös sisäisesti kunnossa. Leikkasin näytteet ensin pienemmäksi paloiksi giljotiinilla. Hydraulinen laite kohdistaa näytteeseen lujan puristuksen. Muuttunut ja rapautunut näyte tössähtää usein palasiksi lähes äänettä, mutta nämä Schirmacher Oasiksen juoninäytteet paukahtivat kilahtaen. Se on hyvä merkki.

Leukamurskain paloittelee nyrkin kokoiset kappaleet sepeliksi.

Seuraava vaihe geokemiallisen näytteen tuottamiseksi on kivikappaleiden murskaaminen sepeliksi. Siihen käy suurikokoinen leukamurskain, joka vahvoilla leuoillaan pureskelee kivet. Tässä vaiheessa on syytä integroidun imurin, suojalasien ja kuulosuojaimien lisäksi käyttää hengityssuojainta. Etenkin oliviinipitoisten kivien kanssa on syytä varautua siihen, että osa kiven alkuperäisistä mineraaleista on muuttunut serpentiiniksi – ehkä jopa asbestiseksi.

Jokainen seulottu ja pesty kappale on tarkastettava.

Sepeli on leukamurskaimen jäljiltä pölyistä, ja mukana on myös hyvin hienojakoista ainesta (ja se näyttää erehdyttävästi sokeripäällysteiseltä salmiakilta). Metallisista leuoista on myös saattanut irrota metallisilppua näytteen sekaan. Olikin paras huuhdella kappaleet lävikössä, jotta kaikesta mahdollisesti epämääräisestä päästään eroon. Sen jälkeen huuhtelin kivet ionivaihdetulla vedellä ja kuivasin niitä pari tuntia uunissa teflonastiassa.

Näytteenkäsittelyprosessin aikaa vievin osa on sepelinkappaleiden silmämääräinen tarkasteminen. Kaikenlaisessa geokemiallisessa työskentelyssä halutaan saada mukaan mahdollisimman hyvin tutkittavaa asiaa edustava fraktio. Magmakiveä tarkastella ollaan yleensä kiinnostuneita siitä, mitä magmasta alun perin on kiteytynyt – ei esimerkiksi myöhemmistä raoista, niiden täytteistä tai muuttumistuotteista. Mitä alkukantaisempi kivi on kyseessä, sitä matalammat hivenalkuainepitoisuudet siinä luonnostaan on. Tällaisen kiven tapauskessa pienikin muru jotakin väärää materiaalia, kuten kivessä olleen kaasukuplan myöhemmin kiteytynyt täyte, saattaisi vinouttaa tuloksia. Nämä kivet ovat oletettavasti hyvin primitiivisiä, joten niiden tapauksessa ei kannata ottaa riskiä pienenkään epämääräisyyden kanssa. Kääntelin siis jokaisen kappaleen ympäri ja hylkäsin julmasti sirut, joissa oli leukamurskaimen jättämä jälki, rapautuneen pinnan osa, tussin merkki tai täytteinen manteli.

Nyt näyte on valmis lähtemään matkaan.

Pikainen koe käsi-XRF:llä. Onko tämä sitä miltä se näyttää?

Schirmacher Oasikselta löytyi myös hyvin erikoinen pieni irtolohkare. Tummassa perusmassassa on suorakulmaisia hajarakeita, joissa näyttäisi olevan pertiittejä. Tällainen yhdistelmä on varsin epätavallinen. Kalimaasälpä ei nimittäin kiteydy mafisista kivisulista, eikä edes viihdy niissä vaan saattaa alkaa liueta. Tällaisia esiintymiä kuitenkin tunnetaan muun muassa Kaakkois-Suomesta, Suomenniemen batoliitin yhteydestä. Pasi Heikkilä ojensi tämän näytteen kohdalla auttavan kätensä, ja teimme pikaisen käsi-XRF-analyysin. Geokemia vahvisti arvion: hajarae on kalimaasälpää, ja tumma perusmassa on huomattavasti mafisempaa. Tulevaisuus näyttää, mitä tällä pikku lohkareella on vielä kerrottavana.

Rautameteoriitti Lieksan ja Annama-kondriitin tervetuliaisjuhlat

Eilen keskiviikkona 30.5.2018 Kumpulan kartanossa vietettiin harvinaista juhlallisuuksia. Peräti kaksi uutta meteoriittia liittyi Luonnontieteellisen keskusmuseon geologisiin kansalliskokoelmiin. Kutsuväki koostui meteoriittien kanssa työskentelevistä tutkijoista, kunniavieraina olivat tietysti Lieksa-meteoriitin löytäjä Pekka Vallimies ja Annama-meteoriitin takana olevat Ursan Tulipalloryhmän edustajat.

Hämmästyttävän yhteensattumana mainittakoon, että molempien meteoriittien löydöllä oli eilen vuosipäivä – Lieksalla 1- ja Annamalla 4-vuotispäivä.

Viimeinen kosketus ennen Lieksan meteoriitin siirtymistä meteoriittiarkkuun.

Pekka Vallimies löysi nyrkinkokoisen rautameteoriitin kappaleen ollessaan korvasienimetsällä tasan vuosi sitten. Hän totesi kiinnittäneensä huomionsa ruosteiseen kivenkappaleeseen, joka oli tullut esille hakkuun jälkeisessä metsänkäsittelyssä. Koneen jättämässä viiltourassa makasi ruosteinen kappale osittain paljastunutta lohkaretta vasten. Kun Vallimies otti sen käteensä, kivi alkoi puhutella häntä kokoonsa nähden suuren painonsa kautta. ”Tällaista ei ole Pekan kädessä ennen ollut”, hän ajatteli. Selvältä myös näytti, että kappale ei ole ihmisen tekemä. Vallimies jatkoi kuitenkin vielä toiseen paikkaan korvasieneen, ja sieltä niitä vihdoin löytyikin. Ajatus meteoriitista kehittyi illan aikana kotona ja vahvistui, kun netistä löytyi Kari A. Kinnusen ottama kuva rautameteoriitista. Hänelle Vallimies lopulta kappaleen lähettikin, ja Geologian tutkimuskeskuksen laboratorioissa laboratorioissa varmistui, että kappale ei sovi maalliseksi löydökseksi.

Lieksasta tuli näin ollen 14. Suomesta löydetty meteoriitti, ja ensimmäinen koskaan Suomesta löydetty rautameteoriitti. Toisin kuin kondriitit, tällaiset kappaleet ovat peräisin differentioituneista emäkappaleista. Sellaiset ovat aurinkokunnan alkuvaiheessa olleet osana suurikokoista asteroidia tai planetesimaalia, jonka lämpötila on kohonnut riittävän suureksi sulattamaan ne kokonaan. Metalli on tällöin painovoiman vaikutuksesta painunut kappaleen ytimeen. Kun asteroidi tai planetesimaali on sittemmin törmäyksessä tuhoutunut, avaruuteen on jäänyt silkkaa metallia sisältäviä kappaleita. Jossain vaiheessa tämän Lieksan kappaleen rata on ristennyt maapallon kanssa, ja se on jäänyt Lieksaan odottamaan löytäjäänsä. Putoamisen ajankohta ei ole selvillä.

Löytäjä Pekka Vallimies asettaa Lieksan rautameteoriitin omalle tyynylleen muiden suomalaisten meteoriittien seuraksi.

Oli iloinen asia, että löytäjä halusi lahjoittaa tämän avaruuden ikiaikaisen kulkijan museoon. Kun Vallimies laski sen vihreälle tyynylle samaan koristeelliseen jugend-tyyliseen meteoriittiarkkuun muiden Suomen meteoriittien kanssa, löytö pääsee inspiroimaan ihmisten mieliä myös tulevina satoina vuosina, ja sen tutkimuksia voidaan jatkaa menetelmien edelleen kehittyessä tulevaisuudessa.

Ursan Tulipallotyöryhmän edustajat Esko Lyytinen, Maria Gritsevich, Tomas Kohout, Jarmo Moilanen ja Marko Pekkola luovuttavat Annama-meteoriitin.

Illan toinen tähti (vai pitäisikö sanoa tähdenlento – sitähän se oli aivan kirjaimellisestikin) oli Annama-kondriittimeteoriitin pienempi pääkappale. Sen tarina alkoi kirkkaana tulipallona pohjoisessa Suomessa ja Venäjän luoteiskulmalla. Ursan Tulipallotyöryhmän (joista paikalla olivat muun muassa Jarmo Moilanen, Esko Lyytinen, Maria Gritsevich, Tomas Kohout ja Marko Pekkola) kamerat rekisteröivät sen lentoradan, ja ryhmän laskijat saivat rajattua putoamispaikan Venäjälle Kuolan niemimaan erämaahan melko hyvällä tarkkuudella. Tomas Kohout kertoi puheessaan, että meteoriitin löytämisessä tarvitaan ennen kaikkea onnea. Vaikka meteoriitti olisi pudonnut sopivasti pimeään, pilvettömään aikaan ja putoamispaikka olisi selvillä muutaman kymmenen neliömetrin tarkkuudella, maastosta riippuen kappaleiden löytäminen saattaa olla hankalaa tai jopa mahdotonta. Lisäksi on tärkeää, että projektissa on useita vetureita – yksittäinen tekijä väsähtää aina jossain vaiheessa suunnittelua ja etsintä menee eteenpäin, jos mukana on muita innostuneita ottamaan vetovastuun siinä vaiheessa. Kaikki tämä osui nappiin neljä vuotta sitten. Annama-meteoriitin ensimmäinen kappale löytyi kahden päivän etsinnän jälkeen, kun etsintä oli jo lopetettu: seurue ajoi kahteen kertaan sen ylitse autolla pientä tietä pitkin. Meteoriitti löydettiin vasta toisella kerralla, sillä ensimmäisellä kerralla aurinko oli paistanut suoraan vasten kulkusuuntaa. Seuraava kappale löydettiin pian sen jälkeen. Kondriitti sai nimen Annama läheisen joen mukaan.

Maria Gritsevich asettaa Ursan Tulipallotyöryhmän sekä venäläisten ja norjalaisten kollegojen yhteistyöllä löytyneen Annama-meteoriitin kondriittivitriiniin.

Annama on erityisen harvinainen meteoriitti, sillä sen lentorata ilmakehässä ja sitä kautta myös rata aurinkokunnassa ennen maahan törmäistä on ollut mahdollista laskea. Tällaisia meteoriitteja tunnetaan maailmaltakin vain hyvin vähän. Se on luokiteltu H5-kondriitiksi ja lisätty kansainväliseen meteoriittikatalogiin. Sille tehtyjen lukuisten tutkimusten perusteella on saatu selvitettyä, että Annaman todennäköinen kotitaivaankappale on asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin välisellä alueella kiertävä asteroidi 6 Hebe, josta se on irronnut jo noin 30 miljoonaa vuotta sitten. Kaikkien vaiheidensa jälkeen Annama-meteoriitti lepää nyt omalla paikallaan Luomuksen kondriittivitriinissä.

Ekskursio Ahvenistolle, Suomenniemelle ja Viipurin batoliitille

Magmapetrologian kandidaattikurssin ekskursio Kaakkois-Suomen rapakivibatoliiteille kuuluu olennaisena osana geologian opetuksen kevääseen. Kurssi käydään usein toisena opintovuonna, ja se käsittelee kivisulien muodostumista, kiteytymistä ja kaikkia niitä prosesseja, jotka vaikuttavat magmakiven syntyyn.

Ennen väitöskirjaprojektiani työskentelin Geotieteiden ja maantieteen laitoksella yliopisto-opettajan pestissä ja sitä ennen opetusassistenttina, joten tämä retki keväiseen järvimaisemaan on muodostunut perinteeksi jo minullekin. Väitöskirjantekijänä minulla on viiden prosentin opetusvelvollisuus, ja olin ilahtunut, kun Tapani Rämö pyysi minut jälleen mukaan. Kenttätyöhän on geologin parasta aikaa.

Kvartsi-maasälpäporfyyrijuonella.

Kävimme katsomassa ensimmäisinä päivinä Viipurin batoliitin pienempiä satelliitti-intruusioita, Ahveniston ja Suomenniemen komplekseja. Riikka Fred esitteli uutta tutkimustaan Ahveniston kompleksin happamien ja emäksisten kivisulien sekaantumisrakenteista. Einari Suikkanen kertoi omasta työstään Suomenniemen alkalimaasälpäsyeniittien parissa. Kävimme tapaamassa silmästä silmään myös muutamia ällistyttäviä juonia, joissa keskenään aivan eri maailmoista peräisin olevat kalimaasälpähajarakeet ja basalttinen perusmassa ovat päätyneet keskenään samaan rakoon.

Kuolimo-järven alkalimaasälpäsyeniitti.

Ekskursio päättyi jättiläismäiselle Viipurin batoliitille, jonka kiehtovimpia kohteita on Ylämaan spektroliittilouhos. Suuret, iridisoivat labradoriittirakeet säkenöivät huomioita herättävästi kaikilta kalliopinnoilta etenkin sateisella säällä. Tällä kertaa saimme nauttia loistavista hellesäistä, joten komeimpien kiteiden katseluun tarvittiin vesipulloa.

Spektroliittimegakide Ylämaalla.

Oli piristävää olla kolme päivää kunnolla ulkona energisten, innokkaiden opiskelijoiden kanssa. Ryhmä oli reipas ja aktiivinen. Ja toisaalta – oma ajattelu ei joudu milloinkaan paremmin koetukselle, kuin tarkkaavaisen kuuntelijan tekemiin kriittisiin kysymyksiin vastatessa.

Antarktiksen kivinäytteet saapuivat kotiin Kumpulaan

Tänään koitti se odotettu juhlapäivä, että Antarktiksen operaation aikana kerätyt 350 kg kivinäytteitä saapuivat uuteen kotiinsa Luomuksen geologisiin kokoelmiin. Näimme laatikot viimeksi Novo Runwayn jääkiitotiellä, lähellä Novolazarevskaya-tutkimusasemaa, muutaman kilometrin Schirmacher Oasiksen eteläpuolella. Tärkeät kivinäytteemme jäivät siistiin läjään mannerjäätikölle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, kun Boeing 757 kiihdytti taivaalle meidät mukanaan. Paremmalla rahtikapasiteetilla varustettu myöhempi Iljushin 76 TD -rahtikone kuljetti näytteet Kapkaupunkiin, josta ne saapuivat vesiteitse Suomeen. Tullauksen jälkeen pääsimme noutamaan ne FINNARP:in väeltä Ilmatieteen laitokselta.

Tämäkin ilmeisesti hydrotermisesti muuttunut kivi on nyt Kumpulassa.

Tästä alkaa kivien taival petrografisiksi ohuthieiksi mikroskooppitarkastelua varten, murskeiksi geokemiallisia analyysejä silmällä pitäen sekä jauheiksi ja mineraaliseparaateiksi isotooppimenetelmiä varten. On jännittävää nähdä, miltä kaikki näytteet näyttävät nyt muutaman kuukauden basalttisilmien lepuuttamisen jälkeen. Jos mukana on niin hyväkuntoisia ja tuoreita oliviinipitoisia juonikiviä kuin kentällä näytti, edessä on mielenkiintoinen matka.

350 kg antarktisia kivinäytteitä.

Miten puhua lyhyesti tieteestä?

Kun tekee työtä tutkimuksen parissa, on väistämättä kehitettävä jonkinlainen tapa puhua työstään. Jokainen löytää siihen oman tapansa, joko ajan myötä tai sisäisen kutsumuksensa ajamana. Vähiten ylimääräistä murehtimista ehkä liittyy siihen toimintamalliin, että kertoo ammattinsa ja tutkimusalueensa niin epäkiinnostavasti ja ylimalkaisesti, että kuulija ei kysy enempää.

Uusimaa-lehden mukava Etelämanner-artikkeli 13.1.2018.

Vastakohtainen malli olisi käyttää tilaisuus ja aloittaa perinpohjainen selittäminen tieteenalansa peruskurssitiedoista edeten kohti omaa tutkimusaihetta iltapäivän kääntyessä illaksi ja kuulijan perääntyessä kohti ovea. Kaikkiaan nuoria tutkijoita kannustetaan nykyisin olemaan aktiivisia ja keskustelemaan tutkimuksestaan kiinnostavasti.

Suomenkielisissä keskusteluissa asettaa erityishaasteita se, että kielessämme ei ole vakiintuneita sanoja useille geologiassa tunnetuille ilmiöille. Ei ainakaan sellaisia, joiden merkitystä olisi mahdollista ymmärtää täsmällisesti ilman aiheen asiantuntemusta. Kun ilmiöistä yleensä keskustellaan englanniksi, suomenkielinen sanavarasto ei kehity, vaikka mukana olisi suomalaisiakin tutkijoita. Englannin yleiskielen sanavaraston kattavuuskin lienee tosin pieni harha, sillä tuskinpa alan ulkopuolinen voi tunnistaa termejä silläkään kielellä.

Meillä on täällä Suomessa joka tapauksessa sellainen poikkeuksellinen tilanne, että geologiaa ei opeteta sellaisenaan lainkaan peruskoulussa tai lukiossa. Sellaiset peruskäsitteet kuin maapallon vaippa, kivilaji, mineraali tai vaikkapa tulivuori käsitellään lyhyesti maantiedon opetuksen yhteydessä. Siinä missä elämän kiertokulku ja veden kierto ilmakehässä ovat yleensä tuttuja aiheita, kivikehän elämää ylläpitävä kierto monine merkillisine, dramaattisine ilmiöineen on monelle varsin tuntematon. Näin nopeasti muuttuvan ympäristön aikana kokonaisuuden ymmärtäminen on yhä tärkeämpää. Siksikin ajattelen monien kollegoiden tavoin, että geologin velvollisuus yhteiskunnalle on tarjota ajantasaista ja ymmärrettävää tietoa maapallon toiminnasta vähintäänkin silloin kuin kysytään.

Luulen onnistuvani omien tutkimuspuuhastelujeni selittämisessä aina silloin tällöin. Helpointa kommunikaatio on tietysti silloin, kun vastapuoli on aidosti kiinnostunut, vuorovaikutteinen ja tilanne sallii muutaman minuutin johdattelun. Jos aikaa on vähemmän, muutamalla lauseella voi kehystää asetelman ja antaa käsityksen siitä, minkä suuntaisia asioita yritetään saada aikaan.

Riittääkö yksi lause? Tokihan nyt haaste otetaan vastaan. Tammikuussa olimme Mika Kalakosken kanssa Uusimaa-lehden Eija Quinianin haastattelussa kuluneen talven Etelämanner-retkikunnasta. Keskustelumme rönsyili pitkään Antarktiksen maan ja taivaan välillä, ja lopuksi tulosta piti tietysti tiivistää. Eija jälkikäteen kysyikin, miten kuvaisin lyhyesti väitöskirjaani. Sain aikaiseksi omasta mielestäni hyvinkin kuvaavan tiedotuksen: ”Se käsittelee Karoon magmaprovinssin laavojen vaippalähteitä.” Mika ystävällisesti kommentoi, että virkettä kannattaisi vielä vähän avata. Pyörittelin kaikenlaisia jättiläistulivuoria ja mannerten repeämisiä yhdisteleviä teemoja, mutta niitähän väitöskirjani ei varsinaisesti käsittele. Itse aiheeseen päästäkseni tarvitsisin vielä ainakin pari virkettä. Niinpä alkuperäinen tuotos jäi voimaan.

Seuraavalla viikolla tuo mukava juttu tuli ulos. Sain puhelinsoiton paikallislehden jakelualueella asuvalla ystävältäni Lillyltä, joka oli yhdessä Tiinan ja Tuiren kanssa tavannut tuotostani: ”Totesimme, että nämä kaikki sanat ovat kyllä suomea, mutta mitä tämä lause oikein tarkoittaa?” Tunnustan täten tärvänneeni täydellisen tilanteen popularisoida aihetta, josta harvoin uutisoidaan suomeksi. Hyvänä puolena voi mainita, että ensi kertaa varten on jo tässä vaiheessa varastossa useampia helpommin aukeavia selityksiä.

Monestiko Perämeri on ylitetty hiihtämällä 2000-luvulla?

Kirjoitusta on muokattu 19.4. – ks. sivun loppu.

Jos joku olisi kysynyt minulta otsikon aihetta viime syksynä, en olisi osannut vastata. Ehkäpä olisin veikannut nollaa alueella kulkevien ympärivuotisten laivaväylien vuoksi.

Tänään Helsingin sanomat julkaisi Ismo Uusituvan artikkelin kolmen suomalaisen (Kari Suomela, Jermi Tertsunen ja Kari Kossila) muodostamasta ryhmästä, joka on viime viikonloppuna hiihtänyt Merenkurkun poikki Ruotsiin. Juttu oli mukava ja kuvat lohkareiselta taipaleelta hienoja. Ingressissä todettiin, että ryhmä on tiettävästi ensimmäinen, joka on taittanut matkan 1960-luvun jälkeen, säännöllisen laivaliikenteen alettua. Tiettävästi, mietin.

Muistui silloin mieleeni, että Etelämantereella, majoittuessamme Venäjän tutkimusasema Novolazarevskayan lähellä, kanssamme samaan päivällisseurueeseen kuului espanjalainen José Naranjo. Puhelias henkilö, jolla oli kaikenlaisia juttuja hauskoista kaskuista seikkailutarinoihin. Kiehtovaa kyllä, tarinat vaikuttivat olevan totta – yksityiskohdat esimerkiksi Suomessa tapahtuneisiin sattumuksiin täsmäsivät omiin tietoihini. Herra Naranjo olikin vieraillut Suomessa taajaan harjoitellessaan naparetkiä varten. Siinä yhteydessä hän kertoi hiihtäneensä toverinsa kanssa myös Perämeren poikki Suomesta Ruotsiin. Rannikon asukkaat olivat kuulemma pitäneet heitä hulluina, mutta matka oli onnistunut. Päivällispöydässä vielä pohdittiin, liekö tuollainen hanke enää koskaan on mahdollinen, kun merijäät näyttävät vuosi vuodelta jäävän heikommiksi ilmastonmuutoksen vuoksi. Merenkurkkuhan toki kohoaa edelleen voimakkaasti jääkauden jälkeen, joten sitä pidettiin varteenotettavan hiihdon mahdollistajana, mikäli tulevaisuuden talvina on vielä lunta.

Piti nyt oikein ryhtyä internet-maailmasta selvittelemään, pitikö tämä muisto paikkansa. Ja kyllä: Jose Naranjo ja José Mijares hiihtivät Suomesta Ruotsiin laivaväylien poikki maaliskuussa 2003. Heillä on aiheesta pieni espanjankielinen sivustokin.

Lähetin toimittajalle viestin aiheesta, ja palaute oli kiinnostunut. Tuota pikaa Helsingin sanomat julkaisi Ari Virtasen artikkelin espanjalaisten Perämeren ylityksestä. Mukava sattumus! Tuli nyt samalla katsottua kuvat Josén porukan reissusta. Se oli tietenkin jo Antarktiksella mielessä, mutta siellä internet-mahdollisuutta ei ollut.

Lisäys: Kari Kossila lähetti minulle viestin, että muiden muassa hänen, Poppis Suomelan ja muutaman muun henkilön muodostama suomalaisretkikunta on myös hiihtänyt Perämeren poikki Luulajasta Ouluun vuonna 2013. Hän totesi, että tämän vuoden ylityksen kohteena ollut Merenkurkku ja Perämeri ovat jääoloiltaan hieman erilaisia. Asia selsivi mukavasti myös hänen lähettämästään Suomelan kirjoittamasta hiihtoretkeä käsittelevästä jutusta Retki-lehdessä 3/2013 (s. 44–51). Tosiaan reipashenkinen etappi, ja varmasti mainio paikka koetella retkueen taitoja, jos päämääränä on taipale arktisella alueella.

Tutkijapäivillä Turussa

4th Finnish National Colloquium of Geosciences vietettiin Turussa 14.-15. maaliskuuta. Reissu oli kaikkian mukava, osallistuimme konferenssiin VALVE-projektin maisteriopiskelijan Milla Aaltosen kanssa.

Milla tekee parhaillaan gradua Mosambikilaisten primitiivien laavakiviemme vaiheista niiden matkalla maapallon vaipasta maan pinnalle. Hän käyttää lähestymistapana vyöhykkeisten, eri vaiheissa eri koostumuksisina kiteytyneiden plagioklaasihajarakeiden ja kivien myöhemmin kiteytyneen perusmassan strontiumisotooppisuhteen vaihtelua. Tähän mikroskooppisen mittakaavan ilmiöön pääsee käsiksi laserablaatioon perustuvalla MC-ICP-massaspektrometrilla, jota Milla on päässyt käyttämään Geologisen tutkimuskeskuksen isotooppilaboratoriossa. Nyt Turussa hän esitteli ensimmäisen oman posterinsa, joka sisältää hyvin mielenkiintoisia tuloksia – jo nyt kivistä voi lukea merkkejä primitiivisen vaipan sulan saastumisesta maankuoren aineksilla. Perin monimutkaisen kontaminaatioprosessin tarkempi tulkinta helpottaa kantasulien perimmäisten ominaisuuksien tunnistamista.

Milla ja graduprojektin posteri.

Turun konferenssi oli viehättävä. Pidin tästä kokouksesta paljon. Se oli osanottajamäärältään sopivan pieni – Turun tuomiokirkon aukion laidalla sijaitsevan Geologicum-rakennuksen suojeltu, puupenkkinen Knarren-sali täyttyi, mutta osallistujat muodostivat yhden, hyvin keskenään sekoittuvan joukon. Rinnakkaissessioita ei ollut ja yleisen session aiheet olivat sopivasti sekaisin, joten tällä kertaa pääsi kuulemaan esityksiä myös magmaan liittyvän geokemian ulkopuolisista aiheista. Oma esitelmäni käsitteli samojen Mosambikin pikriittilaavojen vaipan pluumia muistuttavaa geokemiallista luonnetta. Mieleeni jäi ajatuksia suomalaisen pohjaveden heliumsisällöstä (Riikka Kietäväinen), Viiankiaavan monimutkaisesta hydrogeologiasta (Kirsti Korkka-Niemi), maannosten happamuudesta Itämeren reuna-alueilla (Krister Dalhem), uusista kenttägeologian opetusmenetelmistä (Juha Järvinen) ja Itämeren altaan synnystä (Anna-Kaisa Korja). Lähempänä tuttua maastoa oli Paavo Nikkolan kiinnostava esitys magmaattisesta sisäisestä differentiaatiosta laavapatjan piipuissa.

Majesteettinen näköala Turun Geologicum-rakennuksen historiallisesta Knarren-salista.

Ai niin – paluumatka sujui vähän poikkeuksellisesti. Puolisoni harrastaa lentämistä, ja talvi usein muodostaa valoisan ajan lyhyyden ja pilvisten säiden vuoksi taukoa matkalentoharjoitteluun. Hän havaitsi viime viikon torstain lentosään hyväksi, ja keksi suunnata silloin harjoittelulennon Turkuun. Pääsimme siis Paavon kanssa ilmakyydillä Turun lentokentältä Malmille. Ratsuna toimi nelipaikkainen Malmin ilmailukerhon OH-STL. Matka kesti noin tunnin. Turbulenssikin oli odotettua kevyempää. Hajanaiset, paikalliset lumikuurot loivat maisemaan komeaa kolmiulotteisuutta.

Horisontti Lohjanjärveltä etelään päin.

Geokemian työpaja Turussa

Colloquium of Geosciences, varhemmin tutkijapäivät, on suomalaisten geologien kevään toistuva konferenssi. Tänä vuonna järjestäjinä toimivat Turun yliopisto ja Åbo Akademi, ja petrologien mallien parissa kunnostautunut Jussi S. Heinonen veti tänään konferenssia edeltävän yhden päivän työpajakurssin.

Kuluneiden aurinkoisten pakkasviikkojen jälkeen lotiseva vesisade ja liukkaat lammikot eivät miellyttäneet valtavasti, kun aamulla kuudelta hölkkäsin maantien varteen lainehtivalle bussipysäkille. Siitä päivä lähti kuitenkin paranemaan askel kerrallaan. Junan saapuessa Turkuun koin jo virkistäytyneeni valtavasti tämän komean keskiaikaisen kaupungin omaleimaisesta miljööstä.

Jussi opasti meidät virtaviivauksi karsitulla datasetillä läpi kolmen, kohtuullisen yksinkertaisen, petrologisen mallin. Vertailimme, miten yksinkertaisin fraktioivan kiteytymisen malli auttaa jo datan tulkitsemisessa, vaikka jääkin karvalakiksi monimutkaisemmissa tapauksissa. Sitten kokeilimme kuinka assimilaatio sekoitusprosessina parantaa kuvaa, mutta kuinka sekin on karkea työkalu verrattuna energiakonsertiiviseen fraktioivan kiteytymisen ja assimilaation malliin, jolla päästään erityisesti assimilaation suhteen lähemmäs järkeviä voluumeja kontaminantin määrää arvioitaessa.

Itse hän on kehittäjien kanssa eteenpäin termodynamiikan huomioon ottavaa magmakammiosimulaattoria, joka on mallinnustyökaluna aivan toista luokkaa – Jussi oli juuri vuoden Yhdysvalloissa opettelemassa sen sielunelämää. Tulokset näyttävät kuitenkin vaikuttavilta. Simulaattorissa kuulostaa erityisen miellyttävältä se, että se ottaa huomioon valtavan massan kokeellisen petrologian avulla todettuja rajoituksia. Lisää projektista Jussin omalta sivulta.

Oli kotoisaa istua keskittyneen hiljaisuuden vallassa Turun Geotalon ylimmän kerroksen tietokonesalissa sateen ropistessa kattoon ja nähdä numeroiden taipuvan ymmärrettäviin, tulkittaviin muotoihin. Mukava päivä! Huomenna käynnistyy itse konferenssi.

Kivikerhon perustuskirja

Ihmisseurueissa tulee usein puheeksi ammatinvalinta ja se, kuinka kukakin on omalle polulleen päätynyt. Kuten varmasti tavallisinta onkin, omakin tieni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Hakeuduin lukiosta opiskelemaan fysiikkaa päämääränäni tähtitiede ja planeetat. Opiskelijavaihto Islannissa vulkanologiaan ja glasiologiann tutustuen innosti geotieteiden pariin, mutta toisaalta synkistyin samaan aikaan ympäristön- ja ilmastonmuutosaiheista. Pidinpä sivutoimena pientä käsityöyritystäkin.

Näistä kaikista vaiheista opin jotakin, mutta muun muassa sen, että geologia on erinomainen tieteenala planeettojen koostumuksesta, alkuperästä ja sisäisestä dynamiikasta kiinnostuneelle. Geologi pääsee vieläpä raikkaaseen ilmaan kenttätöihin silloin tällöin. Hektisten vuosieni jälkeen mielenkiintoni kohdistui erityisesti ajattomaan perustutkimukseen. Mikään ei anna elämälle parempaa perspektiiviä kuin ymmärrys ajan valtavasta määrästä sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa. Se ei toki tarkoita, että millään ei olisi mitään väliä – ehkä jopa päinvastoin.

Kun opastan kävijöitä Luomuksen geologisissa kokoelmissa, usein kysytään että oliko tämä lapsuuteni toiveammatti. Tiukasti ottaen en ole varma, tiesinkö tällaisen ammatin olemassaolosta. Sen tiedän, että halusin alun perin olla ”kissainsinööri” ja myöhemmin paleontologi (joka toki on myös geotieteellinen ammatti).

Pari vuotta sitten löysin kuitenkin vanhempieni arkistoista unohtuneen dokumentin, joka ei jätä juuri tulkinnan varaa. Olen ilmeisesti noin 7-8-vuotiaana yrittänyt perustaa kivikerhon kivenkerääjien yhteyden takia. Vaatimattomasti olen varannut itselleni vetäjän roolin, ja ehdotan muiden osallisten lahjoittavan minulle kauniin kiven kokoelmistaan. Tarkoituksena on ollut retkien järjestäminen ja käydä kivimuseossa!

Kivikerhon ahnas perustuskirja. Kivet mukaan!

Muistan, että olin kuullut silloisesta Kivimuseosta, enkä ollut koskaan käynyt siellä. Muistaakseni neljännellä luokalla toteutui kivipajan luokkaretki Arppeanumin kolmannessa kerroksissa silloin sijainneeseen museoon. Kyseessä on kuitenkin tosiaan sama instituutio (Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen Geologiset kokoelmat), jonka alaisuudessa nykyään työskentelen. Vaikka kivikerho ei tainnut saada koskaan tuulta purjeisiinsa, pääsin lopulta kivimuseoon oikein ajan kanssa.