Pitkän matkan alku: lämmin saapuminen Carnegie-instituuttiin

Kirjoitettu 5.9.2018

Tarkoituksenani oli kirjoitella tästä laboratoriovierailusta jo etukäteen, mutta viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä olivat niin hektiset, että se osoittautui mahdottomuudeksi.

Joka tapauksessa olen nyt täällä (ilmastoidussa) työhuoneessani kuumassa ja kosteassa Washington D.C.:ssä, DTM:n (Department of Terrestrial Magnetism) historiallisessa syklotronirakennuksessa ja minulla on hetki aikaa ennen kuin laitamme geokemian laboratorion johtajan Mary Horanin kanssa ensimmäiset näytteeni liukenemaan fluorivetyhappoon.

Van der Graaf -generaattori ja syklotronirakennus.

Tämä osmiumin ja lyijyn isotooppisuhteisiin valoa luova matka oli toiveissa ja suunnitelmissa kauan. Toinen väitöskirjan ohjaajani Jussi Heinonen on vieraillut täällä useampaan otteeseen työskennellessään pikriittikysymysten kanssa, ja DTM on isotooppiasioissa valtavan tunnustettu instituutio. Täällä tehdään tosiaan muun muassa harvinaisempaa osmiumin isotooppigeokemiaa, jonka perusteella on mahdollista päätellä, onko kivisulien lähdealue maapallon vaipassa sulanut merkittävästi varhain maapallon historiassa, vai onko se esimerkiksi säilynyt lähes moderneihin aikoihin asti sulamattomana. Jo tehdessäni gradua toivoin, että käytössäni olisi tieto tutkimieni pikriittien osmiumisotooppisuhteesta. Ajatus oli mukana tämän VALVE-projektin hakemuksessa, ja nyt mittaukset viimein toteutuvat.

Kun hanhet alkoivat lähteä Suomesta etelään ja yöt viilentyivät, minäkin pakkasin tavarani ja lähdin Islannin kautta Grönlannin yli Yhdysvaltojen itärannikolle. Näytteet olivat mukanani matkalaukussa, jossa oli rajaviranomaisia varten selitys niiden käyttötarkoituksesta. Yhdysvalloissa ollaan nimittäin hyvin tarkkoja esimerkiksi maaperän ja elollisten ainesten tuonnin suhteen.

Näytteiden preparointi edelisellä viikolla oli oma show’nsa. Otin jokaisesta kivestä kappaleen, käärin sen kankaaseen ja hakkasin sen kankaan sisällä rikki geologivasaraa käyttäen. Tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Jokaisesta näytteestä oli olemassa sepeliä jo aikaisempien analyysienkin ajalta, mutta sen olin saanut aikaan metallileukaisella murskaimella, mikä tekee kappaleista kelvottomia tähän analyysiin. Kun mitataan hyvin pieniä pitoisuuksia metallisia alkuaineita, näytteitä ei voi käsitellä metallia sisältävillä työkaluilla kontaminaation välttämiseksi. Tämän menetelmän kääntöpuolena kappaleisiin jäi kiinni kangaskuituja, ja jouduin pesemään ne sekä huuhtelemaan ionivaihdetulla vedellä mahdollisten vedestä tulevien kontaminanttien poistamiseksi. Saatoin siis hyvällä omallatunnolla sanoa viranomaisille tarkoitetussa paperissa, että näytteet olivat puhtaita.

Carnegie-instituutin vehreä ja kuuma kampus.

Joka tapauksessa saavuin Washington D.C.:hen syyskuun 3. päivän iltana. Lentokentältä ulos astuessani vastaan pölähti kuuma, kostea löyly. Minulla on huomattavan vähän kokemusta kuumissa ja eritoten kuumankosteissa ympäristöissä elämisestä, joten kesti hetken ymmärtää, että kyseessä ei ollut lämmitetty tuulikaappi ennen syysilmaan astumista, vaan syysilma itse. Samaa yli 30 asteen ja 90 kosteusprosentin lämpötilaa on nyt jatkunutkin siitä saakka.

Aamulla kävelin sirkkojen sirittäessä vanhojen lehtipuiden reunustamaa bulevardia majapaikastani lähellä sijaitsevaan Carnegie-instituuttiin. Näytteet ronttasin mukanani läpinäkyvässä muovipussissa. Vain piimää ja ruisleipää puuttui repusta. Niin sain näkyviini klassisen näköisen kukkulalla sijaitsevan kampuksen, jonka kruunaa vanha Van de Graaff –generaattori. Bohr ja Fermikin ovat kuulemma vierailleet täällä silloin, kun kyseisellä laitteella tehtiin ydinfysiikan historiaa.

Uusi työhuoneeni oli jo nimikoitu.

Saapuminen DTM:ään oli valtavan kiehtova toimitus. Jo ennestään tuttu, Suomessakin vieraillut laitoksen johtaja Richard W. Carlson ja laitoksen väki ottivat meidät lämpimästi vastaan. Sanoin ”meidät”, koska kanssani samalla ovenavauksella saapui laitoksen tuore postdoc-tutkija Megan Newcombe. Meille järjestettiin avaimet viidessä minuutissa, saimme pääsyn tietoverkkoihin ja kierroksen kaikkiin laboratorioihin. Työhuoneemme ovessa odotti jopa nimikyltti! Jos olinkin vähän pohtinut että miten täällä uudessa maailmassa pärjäilen, niin kaikki nämä toimitukset tekivät selväksi että vierailija on tähän paikkaan täysin tervetullut.

Aloin työhön saman tien. Teimme suunnitelman siitä, miten näytteet kannattaisi käsitellä.

Eilisen käytin jatkokäsittelemällä näytteitäni pulveriksi TIMS-laboratorion johtajan Timothy Mockin alkuun ohjeistamalla. Ensin sepelit menivät keraamisen leukamurskaimen läpi, ja siinä syntyneen hienomman murskeen myllytin keraamisella myllyllä hienoksi jauheeksi. Tämäkin oli nopeammin sanottu kuin tehty. Jokaisen erän välissä laitteen kaikki osat täytyi siivota pölystä, ja näyte-erien välillä lisäksi puhdistaa murskaamalla tai jauhamalla kvartsia. Toisinaan yksi puhdistuskierros ei riittänyt. Tässä työvaiheessa ei kuitenkaan auta kiirehtiä, sillä pienikin hätäily saattaa pilata tulevien viikkojen työn tuloksen. Lähdin majapaikkaan vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Kasvimaailmasta olen saanut kaksi uutta paikallista tuttavuutta: Miellyttävästä päästä on paw-paw –hedelmä. DTM:n kirjastonhoitaja kasvattaa niitä puutarhassaan, ja pääsin näin kokeilmaan tätä avokadon tai mangoa muistuttavaa herkullista asiaa. Epämiellyttävä on myrkkysumakki. Kyseinen kasvi reunustaa jalkakäytäviä rehevänä ja aiheuttaa ikävä oireita. Välttelen kaikkiin tuntemattomiin puskiin koskemista.

Kampuksen pihaterassi vesisateessa.

Niin miellyttävästi kuin tämä vierailu alkoikin, synkkä uutinen varjostaa yleistä tunnelmaa. Täällä työskentelevä volatiilien alkuaineiden ja planetaarisen tutkimuksen pioneeri Erik Hauri menehtyi eilen. Hänen työhuoneensa on vain parin oven päässä, ja vielä tiistaina luulin tapaavani ennen pitkää hänetkin. Kovin moni myös Carnegie-instituutin ulkopuolella on menettänyt ystävän ja työtoverin.

Botswana, megafaunan keidas – kohtaamisia norsujen ja hyeenakoirien kanssa

Hiljattaisella Botswanan meteoriitinetsintäretkellä Kalaharin autiomaassa istuimme iltanuotiolla juttelemassa kotimaidemme tavoista. Joku kysyi puistonvartijoilta, joudutaanko antilooppien kantoja säätelemään metsästämällä, kun näinkin kuivasta ja varmasti herkästä ympäristöstä on kyse. Puiston johtaja Makondo totesi, että ei – heillä on toimiva ekosysteemi, joka on maailmassa nykyään harvinainen. Toimintakykyisiä suurpetoja on niin runsaasti, että ne estävät kokonaan yksittäisten populaatioiden ylikasvun. Epäilemättä valtava suurten eläinten diversiteetti on tiukasti kytkeytynyt terveeseen petokantaan. Tämän tosiseikan vaikutukset näimme hyvin läheltä ympäri Botswanan. Villieläimet ovat läsnä paikallisten elämässä myös puistojen ulkopuolella. En ollut valmistautunut näkemään sellaista eläinten runsautta. Tässä joitakin havaintoja.

Norsun jälki.

Norsu oli ensimmäinen läheltä kohtaamamme villieläin. Tiesin ne ennalta älykkäiksi ja pääosin rauhallisiksi jättiläisiksi, mutta nähdessäni ne silmästä silmään ällistyin todellisesta koosta. Aikuinenhan voi painaa 7 tonnia, mutta kun näin sellaisen kulkevan omin jaloin, pitkin savannia, näky oli mahtava. Ne näyttivät uteliailta ja ystävällisiltä. Yöpyessämme riistansuojelualueen portilla näimme runsaasti uteliaiden norsujen jättämiä jälkiä. Esimerkiksi vierasmajan aurinkolämmitteiset suihkusäiliöt oli laitettu päreiksi, ilmeisesti tutkimustarkoituksessa. Ne olivat myös runnoneet alueen puita matkallaan juomapaikalle ja pois sieltä.

En kuitenkaan osannut varsinaisesti pelätä norsuja. Yleisesti kerrotaan, että afrikannorsut ovat aasialaisia sukulaisiaan temperamenttisempia. Oletin kuitenkin mahdollisten yhteentörmäysten liittyvän lähinnä ihmisen ajattelemattomuuten tai nuorten norsujen läsnäoloon. Vasta sivistävällä iltanuotiolla kuulin jälleen riistanvartijoilta, että urosnorsuilla on talvisin vuosittainen 1-2 kuukauden raivoaika, jonka englanninkielinen nimitys on musth. En ole onnistunut löytämään tälle suomalaista sanaa – onko sellaista? Ilmiö on kiima-ajasta erillinen. Joka tapauksessa tästä kärsivä norsu erittää ohimoistaan temporiinia, kokee pään rauhasissaan hampaan juuripaiseeseen verrattavaa kipua ja on aggressiivinen ympäristöään, jopa naarasnorsuja, kohtaan. Tilassa oleva urosnorsu saattaa hyökätä minkä tahansa kohteen kimppuun ilman provokaatiota. Se ei lainkaan kestä meteliä tai äkillisiä liikkeitä ympäristössään, vaan kiihtyy voimakkaasti.

Rauhallinen aterioiva norsu, joka ei liity tapauksiin.

Myöhemmin, poistuttuamme etsintäalueelta ja ajaessamme Tomaksen kanssa uteliaisuudesta Okavangon Moremi-riistansuojelualueella kapeaa tietä kohtasimme lukuisien rauhallisten, aterioivien norsulaumojen lisäksi yhden yksinäisen uroksen, joka liikehti levottomasti korviaan heilutellen parin metrin päässä tien vierellä tiheässä pusikossa. Olin jo varhain luontodokumenteista oppinut, että korvien leyhyttely on hieman huolettava merkki. Tiet olivat niin kapeita, että takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseen. Kun norsu liikahti hetkeksi sivummas, ajoimme sen ohi niin hiljaisesti kuin osasimme. Norsu kuitenkin suutahti tästä, ja todella kääntyi jahtaamaan meitä ravissa parikymmentä metriä. Se varmasti halusi vain antaa ärsyttävälle autolle näyttävän lähdön, mutta episodi antoi opetuksen norsun oman tilan kunnioittamisesta. Vaikka mielellämme olisimme sen tilaa kunnioittaneet ennen tätäkin. Jäin miettimään, oliko tällä yksilöllä meneillään musth.

Varsinainen veret seisauttanut norsukohtaamisemme sattui vasta illansuussa. Olimme vitkastelleet ihanalla Okavangon suistoalueella siinä määrin, että lähtö ennestään tuntematonta tietä takaisin kaupunkiin oli jäänyt suunniteltua myöhemmäksi. Laskelmoimme, että ehtisimme kuitenkin takaisin tutulle tielle ennen pimeää – ja tuntemattoman tieosuuden piti olla leveä.

Kunto ei ollut aivan niin hyvä kuin olisi voinut toivoa. Hiekkaisessa tiessä oli runsaasti kuoppia, ja tulvavesi katkaisi sen kerran. Oli ajettava läpi. Niinpä aurinko alkoi painua kohti horisonttia. Kun saavuimme viimeiselle etapille ennen tuttua tietä, leveä joki katkaisi tien. Syvästä virtaavasta vedestä ei voinut kuvitella ajavansa yli. Jonkinlainen yhden auton mentävä, ruohoa keskeltä kasvava syvä ajoura kääntyi vasemmalle. Seurasimme hieman huolestuneessa mielentilassa tätä kapeaa kiertotietä ja panimme merkille, että ura kulki aivan joenrannassa. Oli epäselvää, joutuisimmeko joka tapauksessa vielä ajamaan veden läpi toiselle puolelle. Aurinko puolestaan näkyi nyt enää verenpunaisena puolikkaana horisontissa. Kohta tulisi vieläpä säkkipimeää. Kasvavaa epämiellyttävää tunnetta ei hälventänyt sekään, että Okavangon vesissä asuu sekä krokotiileja että äkkipikaisia virtahepoja, jotka nousevat vedestä yöaikaan.

Norsulauman iltamenot joella.

Kauhistus kasvoi täysiin mittoihinsa, kun pienen käännöksen jälkeen avautui upea näky: laskevan auringon värjäämä taivas ja tummat puut kuvastuivat virran pinnasta, ja kymmenen valtavaa norsua oli levittäytynyt jokeen kylpemään, pusikkoon ja tielle. Norsutkin havaitsivat heti meidät ja alkoivat liikahdella korviaan leyhytellen. Pistin merkille, että ainakin parin metrin vieressämme seisova metrisillä syöksyhampailla varustettu järkäle oli uros.

Loistelias näky auringonlaskussa.

Pikainen tilannearvio tuotti sellaisen tuloksen, että emme voi kääntyä takaisin. Osa paluutiestä kulki nyt jo suljetun luonnonpuiston sisällä, mutta lisäksi takaisin kääntyminen syvässä urassa ei olisi edes onnistunut. Toisaalta emme voineet mitenkään jäädä tänne yöksi aiemmin mainittujen villieläinten vuoksi. Ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma oli jatkaa eteenpäin. Kauhulla ajattelin sitä lähitulevaisuuden skenaariota, että kohta ajaisimme kiinni upottavaan mutaan, norsulauma pieksisi meidät ja krokotiilit korjaisivat loput. Suopeasti keskellä tietä seisonut norsu kuitenkin hyppäsi sivuun, ja tartuimme tilaisuuteen. Ajoimme mahdollisimman pieniksi tekeytyen norsujen välistä. Viimeinen niistä seisoi pienellä niemellä metrin päässä tiestä. Se pyörähti paikallaan mennessämme ohi. Onneksemme kaikki jättiläiset olivat riittävän hyvällä päällä jatkaakseen omia iltatoimiaan. Pääsimme ohi. Kuin ihmeen kaupalla tie onnistui jotenkin kiertämään joen, ja pyörämme tapasivat jälleen leveän tien. Parin tunnin loppumatkalla kaupunkiin tien yli meni noenpimeässä yössä muutama norsu, yksi leijona ja kymmeniä lehmiä ja aaseja, mutta matkustimme loppumatkan kevein mielin.

Myöhemmässä keskustelussa rengaskorjaamon pihalla paikalliset kertoivat omia strategoitaan norsulauman ohittamiseen. Kannattaa kuulemma murauttaa hieman moottoria merkiksi, jotta ne havahtuvat ja väistävät. Äänimerkkiä taas ei kannata soittaa, jotta norsut eivät ajattelisi autossa olevan vankina norsunpoikasta ja ryhtyisi hajottamaan autoa. Mielenkiintoinen teoria.

Hyeenakoiralauma Moremin tiellä.

Botswanalla oli Okavangon-päivällemme varattu vielä yksi yllätys. Ajaessamme pois Moremin riistansuojelualueelta näimme tiellä joukon antilooppia pienempiä eläimiä juoksemassa tiellä. Lähemmäs ajaessamme eläimet paljastuivat hyeenakoiriksi (englanniksi african wild dog/painted wolf). Nämä pedot ovat erittäin uhanalaisia. Maailmassa on jäljellä vain 1400 aikuista yksilöä. Tässä laumassa oli 14 yksilöä, joten edessämme oli ilmeisesti 1 % koko maailman populaatiosta. Hyeenakoirat ovat melko vetäytyviä ja tosiaan hyvin harvinaisia, joten niiden näkeminen on vaikeaa. Oli unohtumaton näky olla niiden keskellä.

Hyeenakoira.

Koirat jolkottivat vaivattomasti paitsi yksi käpäläänsä ontuva jäsen. Parikin yksilöä pysähtyi auton viereen ja katsoi uteliaasti suoraan silmiin keltaisilla pedonkekäleillään. Nämä eläimet eivät ole suomalaisesta nimestään huolimatta sukua hyeenoille, vaan läheisemmin aasialaiselle vuorisudelle. Niiden käytös olikin hyvin susimaista. Tiettävästi niiden metsästystekniikka on kaikista Afrikan pedoista menestyksekkäin. Lauma piirittää saaliin, ajaa valittua kohde-eläintä takaa ja tarttuu siihen joka suunnasta estäen sen pakenemisen. Saalista aletaan syödä sen eläessä, ja se kuolee shokkiin. 70-80 % jahdeista onnistuu, kun leijonien jahdeista kaatoon päätyy vain 30 % (tämäkin tieto on peräisin Kalaharin iltanuotiolta). Leijonat vihaavat hyeenakoiria katkerasti ja hankkiutuvat menestyksekkäästi eroon alueellaan asuvista laumoista. Tämä lienee yksi tärkeä syy hyeenakoirien ahdinkoon: ne eivät mahdu samoille suojelualueille leijonien kanssa, ja suojelualueiden ulkopuolella niitä edelleen vainotaan.

Savannikorppikotkia ja marabuhaikaroita valvomassa norsunraatoa.

Muita kohtaamiamme eläinlajeja olivat kuningastrappi, seepra, gnu, kirahvi, kapinlauluhaukka, keihäsantilooppi, hirviantilooppi, mesimäyrä, korvakoira, vaippasakaali, puna-antiloppi, impala, strutsi, afrikanmarabu ja erittäin uhanalainen savannikorppikotka. Jonkin pimeässä hohtavan yöperhosenkin näimme. Kuuluisat Kalaharin käärmeet jäivät onneksi tapaamatta.

Botswanalaiset hallitusta myöten vaikuttavat suhtautuvan lajistonsa suojeluun vakavasti. Okavangon kosteikon ensimmäinen riistansuojelualuekin on alueen asukkaiden itse perustama. Paikallisesta näkökulmasta näiden maanviljelykseltä pois rajattujen alueiden on kuitenkin nyt tuotettava muuta hyötyä matkailun muodossa. Villieläinturismi on Botswanassa iso elinkeino. Sen puoleen hieman ristiriitaisesti tällä hetkellä eläinten elinympäristöjä suojelee parhaiten se, että riittävän moni maan asukas elää eläinturismiin liittyvistä toiminnoista. Maan politiikka on ollut panostaa vähäisten kävijämäärien hyvään palvelemiseen. Se näyttää toimivan. Toivottavasti mekanismi ehtii auttaa myös hyeenakoiraa.

Kotka, Rankki: sileää rapakiveä

Olin kehittänyt keväällä aikomuksen, että kävisin kesällä jossakin kaukaisemman ulkosaariston kohteessa kuten Utössä, Söderskärillä tai Haapasaaressa. Viimeksi mainittu saariryhmä on kiinnostanut eristäytyneen sijaintinsa vuoksi. Toisaalta tehdessämme muutamana vuonna rapakiviin liittyviä kenttätöitä Haminan ja Kotkan saaristossa Tapani Rämön kanssa olen mieltynyt itäisen Suomenlahden saaristokulttuuriin.

Lähdin siis maanantaina kotoa Porvoosta kukonlaulun aikaan kohti Kotkaa, jotta ehtisin Haapasaaren lauttaan. Paha kyllä, kohtalokkaan pitkän ällistelyn jälkeen selvisi, että kyseinen lautta kulkee nykyään Kuusisen eikä Sapokan satamasta. Koska olin jo Sapokassa ja sieltä oli pian lähdössä yhteysalus, vaihdoin matkakohteekseni Rankin.

Rankin sektoriloisto Puurohelli-luodolla.

En tietenkään ollut ottanut Rankista selvää etukäteen, kun en ollut tiennyt olevani sinne menossa. Jokaiselle on tietysti tuttu merisäätiedotteen klassikko ”Kotka, Rankki: ohutta yläpilveä”. Opin kuitenkin matkalla kanssamatkustajilta, että saari on ollut sotilastukikohta, ja että se on vasta neljättä kesää avoinna yleisölle. Säähavaintoasemakin on nykyisin automaattinen.

Vajaan tunnin lauttamatkan päästä tapasimme metsäisen, silokalliorantaisen keskikokoisen saaren. Saari oli saapuessamme hiljainen, mutta kolmisenkymmentä päiväretkeläistä levittäytyi ympäri sitä hetkessä. Metsän sisällä on sekä 1900-luvun alussa sekä loppupuolella rakennettuja kasarmeja. Hienoin yksittäinen asuinrakennus lienee venäläinen pitkä puukasarmi vuodelta 1917. Toimintakuntoiset rannikkotykit istuvat rantakallioilla. Majakanystävälle parhaat rakennelmat olivat Rankin vanhan tunnusmajakan kivijalan raunio sekä nykyisin toiminnassa oleva Rankin sektoriloisto Puurohellin luodolla. Kuljin saaren ympäri viehättävää paikoin louhikkoista, paikoin silokallioista rantaa myöten.

Rantakallion tapahtumarikasta viborgiittia.

Geologisin silmin katseltuna Rankki on jälleen yksi monumentti Viipurin rapakivibatoliitin mahtavuudelle. Koko saari koostuu tuon 1,6 miljardia vuotta sitten jähmettyneen magmakammion hyytyneistä tapahtumista. Vallitseva kivilaji on kaunis viborgiitti: rapakivigraniitti, jossa valtaosaa rapakiviovoideista ympäröi oligoklaasikehä (yksinkertaisesti: punertavan mineraalin pallukoilla on ympärillään vaaleampi rinkula, tai tuoreella pinnalla tummempi rinkula). Osan ovoideista halkaisija on jopa 10 senttimetriä, ja jotkut niistä ovat monikehäisiä.

Porfyyristä apliittigraniittia.

Saaren kaakkoislaidalla magma hämmentyy: siellä perinteisen viborgiitin kanssa tiiviissä kanssakäymisessä on vellonut tekstuuriltaan toisenlainen graniittisula. Tämä porfyyrinen apliitti on perusmassaltaan tasarakeinen, ja ovoideja on siinä vain harvassa. Viborgiitin ja apliitin kontakti on pehmeästi vaihettuva, joten niiden paikalleen asettuminen on luultavasti tapahtunut lähes samanaikaisesti. Molemmissa esiintyy A-tyypin graniiteille tyypillisiä valtavia (< 1 cm) korkean lämpötilan kompakteja pisarakvartsirakeita, niin sanottua lyhytprismaista kvartsia. Pisarakvartsi näyttää usein pinnalta tummalta ja märällä tavalla kiiltävältä.

Kissankelloja kallionraossa.

Kallioiden kosteissa painanteissa viihtyi silmin nähden runsas kirjo erilaisia ulkosaariston pieniä ja suuria kasveja väinönputkista suomenlahdennurmikohokkeihin. Hämmästyttävää oli nähdä korpisuon pumpulisen tupasvillan viihtyvän sileän kallion painanteessa meren horisonttiin katsellen. Täälläkin puolustusvoimien eristys lienee auttanut saaren lajistoa säilymään luonnontilaisena.

Rankki oli hieno paikka, ja suhteessa siellä vallitsevaan ulkosaaristomiljööseen merimatka oli mitättömän lyhyt. Haapasaari jäi silti kaivelemaan. Sitäkin on vielä käytävä katsomassa.

Ensiaskelet Antarktiksen juonien geokemiaan

Odotettu kohtalon hetki koitti tällä viikolla. Etelämantereella ottamamme kivinäytteet saapuivat kontissa Suomeen jo aikaisemmin, mutta olin vielä kiireinen artikkelipuuhien kanssa. Nyt kävin käsiksi laatikoihin.

Toisten laatikoiden sisällön näin viimein itsenäisyyspäivän alla Aboa-asemalla Kuningatar Maudin maalla. Aurinko paistoi kirkkaasti, hanki hohteli ja valmistauduimme viettämään Suomen 100-vuotispäivää. Ruuvasimme kannet kiinni, kannoimme laatikot pihan poikki kuormavaa’alle punnittaviksi.

Viimeiset kaksi laatikkoa pakkasimme Schirmacher Oasiksella Venäjän Novolazarevskaya-aseman lähellä. Silloinkin aurinko paistoi ja ilmassa oli lähdön tuntua. Jäätikkö pehmeni päivä päivältä. Jäätikköjärven jäinen pato murtui runsaan vesimassan alla niin että järven pinta laski. Laskimme laatikot riviin vanhan Novolazarevskayan puisille ralleille.

Ruuvasin auki Etelämantereella sulkemamme kivilaatikot.

Palasin mielessäni noihin valokuvantarkkoihin mielikuviin, kun ruuvasin auki laatikoiden ruuvit Kumpulan kampuksen kellarien syvässä osassa sijaitsevassa hämärässä kokoelmatilassa. Yritinpä tavoittaa Antarktiksen raikasta ilmaakin näytteitä ympäröivistö muovipusseista. Sieltä komeat, tummanharmaat näytteet sitten paljastuivat. Olin jännittänyt, näyttäisivätkö juonikivet yhtä terveiltä, tiiviiltä ja hyväkuntoisilta kuin auvoisten kenttäpäivien pohjalta muistelin. Huoli oli turha – ainakin ensimmäisenä käsittelyyn tuleva näytesarja näytti oikein hyvältä, ja siinä näytti olevan paljon oliviinia.

Ryhdyin siis käsittelemään näytteitä geokemiallisia analyysejä varten. Olen lähdössä syksyllä vierailulle Carnegie-instituutin isotooppilaboratorioon, ja siinä vaiheessa on eduksi ellei suorastaan välttämätöntä, että kivien tarkka koostumus on tiedossa. Koska tulosten saaminen isoista laboratorioista kestää helposti muutaman kuukauden, on tarpeen saada näytteet liikkeelle pian. Ryhdyin siis hyödyntämään Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen osaston laboratorioita.

Terve kivi halkeaa siististi giljotiinilla.

Valitsin analyysiin edustavia, hyviä kiviä. Koska tutkimuksessa olemme kiinnostuneita primitiivisimmistä, varhaisimmista vaiheista magman kehityksessä, yritin välttää rapautuneita ja hydrotermisesti muuttuneita kohtia. Terve, luja kivi on usein myös sisäisesti kunnossa. Leikkasin näytteet ensin pienemmäksi paloiksi giljotiinilla. Hydraulinen laite kohdistaa näytteeseen lujan puristuksen. Muuttunut ja rapautunut näyte tössähtää usein palasiksi lähes äänettä, mutta nämä Schirmacher Oasiksen juoninäytteet paukahtivat kilahtaen. Se on hyvä merkki.

Leukamurskain paloittelee nyrkin kokoiset kappaleet sepeliksi.

Seuraava vaihe geokemiallisen näytteen tuottamiseksi on kivikappaleiden murskaaminen sepeliksi. Siihen käy suurikokoinen leukamurskain, joka vahvoilla leuoillaan pureskelee kivet. Tässä vaiheessa on syytä integroidun imurin, suojalasien ja kuulosuojaimien lisäksi käyttää hengityssuojainta. Etenkin oliviinipitoisten kivien kanssa on syytä varautua siihen, että osa kiven alkuperäisistä mineraaleista on muuttunut serpentiiniksi – ehkä jopa asbestiseksi.

Jokainen seulottu ja pesty kappale on tarkastettava.

Sepeli on leukamurskaimen jäljiltä pölyistä, ja mukana on myös hyvin hienojakoista ainesta (ja se näyttää erehdyttävästi sokeripäällysteiseltä salmiakilta). Metallisista leuoista on myös saattanut irrota metallisilppua näytteen sekaan. Olikin paras huuhdella kappaleet lävikössä, jotta kaikesta mahdollisesti epämääräisestä päästään eroon. Sen jälkeen huuhtelin kivet ionivaihdetulla vedellä ja kuivasin niitä pari tuntia uunissa teflonastiassa.

Näytteenkäsittelyprosessin aikaa vievin osa on sepelinkappaleiden silmämääräinen tarkasteminen. Kaikenlaisessa geokemiallisessa työskentelyssä halutaan saada mukaan mahdollisimman hyvin tutkittavaa asiaa edustava fraktio. Magmakiveä tarkastella ollaan yleensä kiinnostuneita siitä, mitä magmasta alun perin on kiteytynyt – ei esimerkiksi myöhemmistä raoista, niiden täytteistä tai muuttumistuotteista. Mitä alkukantaisempi kivi on kyseessä, sitä matalammat hivenalkuainepitoisuudet siinä luonnostaan on. Tällaisen kiven tapauskessa pienikin muru jotakin väärää materiaalia, kuten kivessä olleen kaasukuplan myöhemmin kiteytynyt täyte, saattaisi vinouttaa tuloksia. Nämä kivet ovat oletettavasti hyvin primitiivisiä, joten niiden tapauksessa ei kannata ottaa riskiä pienenkään epämääräisyyden kanssa. Kääntelin siis jokaisen kappaleen ympäri ja hylkäsin julmasti sirut, joissa oli leukamurskaimen jättämä jälki, rapautuneen pinnan osa, tussin merkki tai täytteinen manteli.

Nyt näyte on valmis lähtemään matkaan.

Pikainen koe käsi-XRF:llä. Onko tämä sitä miltä se näyttää?

Schirmacher Oasikselta löytyi myös hyvin erikoinen pieni irtolohkare. Tummassa perusmassassa on suorakulmaisia hajarakeita, joissa näyttäisi olevan pertiittejä. Tällainen yhdistelmä on varsin epätavallinen. Kalimaasälpä ei nimittäin kiteydy mafisista kivisulista, eikä edes viihdy niissä vaan saattaa alkaa liueta. Tällaisia esiintymiä kuitenkin tunnetaan muun muassa Kaakkois-Suomesta, Suomenniemen batoliitin yhteydestä. Pasi Heikkilä ojensi tämän näytteen kohdalla auttavan kätensä, ja teimme pikaisen käsi-XRF-analyysin. Geokemia vahvisti arvion: hajarae on kalimaasälpää, ja tumma perusmassa on huomattavasti mafisempaa. Tulevaisuus näyttää, mitä tällä pikku lohkareella on vielä kerrottavana.

Rautameteoriitti Lieksan ja Annama-kondriitin tervetuliaisjuhlat

Eilen keskiviikkona 30.5.2018 Kumpulan kartanossa vietettiin harvinaista juhlallisuuksia. Peräti kaksi uutta meteoriittia liittyi Luonnontieteellisen keskusmuseon geologisiin kansalliskokoelmiin. Kutsuväki koostui meteoriittien kanssa työskentelevistä tutkijoista, kunniavieraina olivat tietysti Lieksa-meteoriitin löytäjä Pekka Vallimies ja Annama-meteoriitin takana olevat Ursan Tulipalloryhmän edustajat.

Hämmästyttävän yhteensattumana mainittakoon, että molempien meteoriittien löydöllä oli eilen vuosipäivä – Lieksalla 1- ja Annamalla 4-vuotispäivä.

Viimeinen kosketus ennen Lieksan meteoriitin siirtymistä meteoriittiarkkuun.

Pekka Vallimies löysi nyrkinkokoisen rautameteoriitin kappaleen ollessaan korvasienimetsällä tasan vuosi sitten. Hän totesi kiinnittäneensä huomionsa ruosteiseen kivenkappaleeseen, joka oli tullut esille hakkuun jälkeisessä metsänkäsittelyssä. Koneen jättämässä viiltourassa makasi ruosteinen kappale osittain paljastunutta lohkaretta vasten. Kun Vallimies otti sen käteensä, kivi alkoi puhutella häntä kokoonsa nähden suuren painonsa kautta. ”Tällaista ei ole Pekan kädessä ennen ollut”, hän ajatteli. Selvältä myös näytti, että kappale ei ole ihmisen tekemä. Vallimies jatkoi kuitenkin vielä toiseen paikkaan korvasieneen, ja sieltä niitä vihdoin löytyikin. Ajatus meteoriitista kehittyi illan aikana kotona ja vahvistui, kun netistä löytyi Kari A. Kinnusen ottama kuva rautameteoriitista. Hänelle Vallimies lopulta kappaleen lähettikin, ja Geologian tutkimuskeskuksen laboratorioissa laboratorioissa varmistui, että kappale ei sovi maalliseksi löydökseksi.

Lieksasta tuli näin ollen 14. Suomesta löydetty meteoriitti, ja ensimmäinen koskaan Suomesta löydetty rautameteoriitti. Toisin kuin kondriitit, tällaiset kappaleet ovat peräisin differentioituneista emäkappaleista. Sellaiset ovat aurinkokunnan alkuvaiheessa olleet osana suurikokoista asteroidia tai planetesimaalia, jonka lämpötila on kohonnut riittävän suureksi sulattamaan ne kokonaan. Metalli on tällöin painovoiman vaikutuksesta painunut kappaleen ytimeen. Kun asteroidi tai planetesimaali on sittemmin törmäyksessä tuhoutunut, avaruuteen on jäänyt silkkaa metallia sisältäviä kappaleita. Jossain vaiheessa tämän Lieksan kappaleen rata on ristennyt maapallon kanssa, ja se on jäänyt Lieksaan odottamaan löytäjäänsä. Putoamisen ajankohta ei ole selvillä.

Löytäjä Pekka Vallimies asettaa Lieksan rautameteoriitin omalle tyynylleen muiden suomalaisten meteoriittien seuraksi.

Oli iloinen asia, että löytäjä halusi lahjoittaa tämän avaruuden ikiaikaisen kulkijan museoon. Kun Vallimies laski sen vihreälle tyynylle samaan koristeelliseen jugend-tyyliseen meteoriittiarkkuun muiden Suomen meteoriittien kanssa, löytö pääsee inspiroimaan ihmisten mieliä myös tulevina satoina vuosina, ja sen tutkimuksia voidaan jatkaa menetelmien edelleen kehittyessä tulevaisuudessa.

Ursan Tulipallotyöryhmän edustajat Esko Lyytinen, Maria Gritsevich, Tomas Kohout, Jarmo Moilanen ja Marko Pekkola luovuttavat Annama-meteoriitin.

Illan toinen tähti (vai pitäisikö sanoa tähdenlento – sitähän se oli aivan kirjaimellisestikin) oli Annama-kondriittimeteoriitin pienempi pääkappale. Sen tarina alkoi kirkkaana tulipallona pohjoisessa Suomessa ja Venäjän luoteiskulmalla. Ursan Tulipallotyöryhmän (joista paikalla olivat muun muassa Jarmo Moilanen, Esko Lyytinen, Maria Gritsevich, Tomas Kohout ja Marko Pekkola) kamerat rekisteröivät sen lentoradan, ja ryhmän laskijat saivat rajattua putoamispaikan Venäjälle Kuolan niemimaan erämaahan melko hyvällä tarkkuudella. Tomas Kohout kertoi puheessaan, että meteoriitin löytämisessä tarvitaan ennen kaikkea onnea. Vaikka meteoriitti olisi pudonnut sopivasti pimeään, pilvettömään aikaan ja putoamispaikka olisi selvillä muutaman kymmenen neliömetrin tarkkuudella, maastosta riippuen kappaleiden löytäminen saattaa olla hankalaa tai jopa mahdotonta. Lisäksi on tärkeää, että projektissa on useita vetureita – yksittäinen tekijä väsähtää aina jossain vaiheessa suunnittelua ja etsintä menee eteenpäin, jos mukana on muita innostuneita ottamaan vetovastuun siinä vaiheessa. Kaikki tämä osui nappiin neljä vuotta sitten. Annama-meteoriitin ensimmäinen kappale löytyi kahden päivän etsinnän jälkeen, kun etsintä oli jo lopetettu: seurue ajoi kahteen kertaan sen ylitse autolla pientä tietä pitkin. Meteoriitti löydettiin vasta toisella kerralla, sillä ensimmäisellä kerralla aurinko oli paistanut suoraan vasten kulkusuuntaa. Seuraava kappale löydettiin pian sen jälkeen. Kondriitti sai nimen Annama läheisen joen mukaan.

Maria Gritsevich asettaa Ursan Tulipallotyöryhmän sekä venäläisten ja norjalaisten kollegojen yhteistyöllä löytyneen Annama-meteoriitin kondriittivitriiniin.

Annama on erityisen harvinainen meteoriitti, sillä sen lentorata ilmakehässä ja sitä kautta myös rata aurinkokunnassa ennen maahan törmäistä on ollut mahdollista laskea. Tällaisia meteoriitteja tunnetaan maailmaltakin vain hyvin vähän. Se on luokiteltu H5-kondriitiksi ja lisätty kansainväliseen meteoriittikatalogiin. Sille tehtyjen lukuisten tutkimusten perusteella on saatu selvitettyä, että Annaman todennäköinen kotitaivaankappale on asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin välisellä alueella kiertävä asteroidi 6 Hebe, josta se on irronnut jo noin 30 miljoonaa vuotta sitten. Kaikkien vaiheidensa jälkeen Annama-meteoriitti lepää nyt omalla paikallaan Luomuksen kondriittivitriinissä.

Ekskursio Ahvenistolle, Suomenniemelle ja Viipurin batoliitille

Magmapetrologian kandidaattikurssin ekskursio Kaakkois-Suomen rapakivibatoliiteille kuuluu olennaisena osana geologian opetuksen kevääseen. Kurssi käydään usein toisena opintovuonna, ja se käsittelee kivisulien muodostumista, kiteytymistä ja kaikkia niitä prosesseja, jotka vaikuttavat magmakiven syntyyn.

Ennen väitöskirjaprojektiani työskentelin Geotieteiden ja maantieteen laitoksella yliopisto-opettajan pestissä ja sitä ennen opetusassistenttina, joten tämä retki keväiseen järvimaisemaan on muodostunut perinteeksi jo minullekin. Väitöskirjantekijänä minulla on viiden prosentin opetusvelvollisuus, ja olin ilahtunut, kun Tapani Rämö pyysi minut jälleen mukaan. Kenttätyöhän on geologin parasta aikaa.

Kvartsi-maasälpäporfyyrijuonella.

Kävimme katsomassa ensimmäisinä päivinä Viipurin batoliitin pienempiä satelliitti-intruusioita, Ahveniston ja Suomenniemen komplekseja. Riikka Fred esitteli uutta tutkimustaan Ahveniston kompleksin happamien ja emäksisten kivisulien sekaantumisrakenteista. Einari Suikkanen kertoi omasta työstään Suomenniemen alkalimaasälpäsyeniittien parissa. Kävimme tapaamassa silmästä silmään myös muutamia ällistyttäviä juonia, joissa keskenään aivan eri maailmoista peräisin olevat kalimaasälpähajarakeet ja basalttinen perusmassa ovat päätyneet keskenään samaan rakoon.

Kuolimo-järven alkalimaasälpäsyeniitti.

Ekskursio päättyi jättiläismäiselle Viipurin batoliitille, jonka kiehtovimpia kohteita on Ylämaan spektroliittilouhos. Suuret, iridisoivat labradoriittirakeet säkenöivät huomioita herättävästi kaikilta kalliopinnoilta etenkin sateisella säällä. Tällä kertaa saimme nauttia loistavista hellesäistä, joten komeimpien kiteiden katseluun tarvittiin vesipulloa.

Spektroliittimegakide Ylämaalla.

Oli piristävää olla kolme päivää kunnolla ulkona energisten, innokkaiden opiskelijoiden kanssa. Ryhmä oli reipas ja aktiivinen. Ja toisaalta – oma ajattelu ei joudu milloinkaan paremmin koetukselle, kuin tarkkaavaisen kuuntelijan tekemiin kriittisiin kysymyksiin vastatessa.

Antarktiksen kivinäytteet saapuivat kotiin Kumpulaan

Tänään koitti se odotettu juhlapäivä, että Antarktiksen operaation aikana kerätyt 350 kg kivinäytteitä saapuivat uuteen kotiinsa Luomuksen geologisiin kokoelmiin. Näimme laatikot viimeksi Novo Runwayn jääkiitotiellä, lähellä Novolazarevskaya-tutkimusasemaa, muutaman kilometrin Schirmacher Oasiksen eteläpuolella. Tärkeät kivinäytteemme jäivät siistiin läjään mannerjäätikölle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, kun Boeing 757 kiihdytti taivaalle meidät mukanaan. Paremmalla rahtikapasiteetilla varustettu myöhempi Iljushin 76 TD -rahtikone kuljetti näytteet Kapkaupunkiin, josta ne saapuivat vesiteitse Suomeen. Tullauksen jälkeen pääsimme noutamaan ne FINNARP:in väeltä Ilmatieteen laitokselta.

Tämäkin ilmeisesti hydrotermisesti muuttunut kivi on nyt Kumpulassa.

Tästä alkaa kivien taival petrografisiksi ohuthieiksi mikroskooppitarkastelua varten, murskeiksi geokemiallisia analyysejä silmällä pitäen sekä jauheiksi ja mineraaliseparaateiksi isotooppimenetelmiä varten. On jännittävää nähdä, miltä kaikki näytteet näyttävät nyt muutaman kuukauden basalttisilmien lepuuttamisen jälkeen. Jos mukana on niin hyväkuntoisia ja tuoreita oliviinipitoisia juonikiviä kuin kentällä näytti, edessä on mielenkiintoinen matka.

350 kg antarktisia kivinäytteitä.

Miten puhua lyhyesti tieteestä?

Kun tekee työtä tutkimuksen parissa, on väistämättä kehitettävä jonkinlainen tapa puhua työstään. Jokainen löytää siihen oman tapansa, joko ajan myötä tai sisäisen kutsumuksensa ajamana. Vähiten ylimääräistä murehtimista ehkä liittyy siihen toimintamalliin, että kertoo ammattinsa ja tutkimusalueensa niin epäkiinnostavasti ja ylimalkaisesti, että kuulija ei kysy enempää.

Uusimaa-lehden mukava Etelämanner-artikkeli 13.1.2018.

Vastakohtainen malli olisi käyttää tilaisuus ja aloittaa perinpohjainen selittäminen tieteenalansa peruskurssitiedoista edeten kohti omaa tutkimusaihetta iltapäivän kääntyessä illaksi ja kuulijan perääntyessä kohti ovea. Kaikkiaan nuoria tutkijoita kannustetaan nykyisin olemaan aktiivisia ja keskustelemaan tutkimuksestaan kiinnostavasti.

Suomenkielisissä keskusteluissa asettaa erityishaasteita se, että kielessämme ei ole vakiintuneita sanoja useille geologiassa tunnetuille ilmiöille. Ei ainakaan sellaisia, joiden merkitystä olisi mahdollista ymmärtää täsmällisesti ilman aiheen asiantuntemusta. Kun ilmiöistä yleensä keskustellaan englanniksi, suomenkielinen sanavarasto ei kehity, vaikka mukana olisi suomalaisiakin tutkijoita. Englannin yleiskielen sanavaraston kattavuuskin lienee tosin pieni harha, sillä tuskinpa alan ulkopuolinen voi tunnistaa termejä silläkään kielellä.

Meillä on täällä Suomessa joka tapauksessa sellainen poikkeuksellinen tilanne, että geologiaa ei opeteta sellaisenaan lainkaan peruskoulussa tai lukiossa. Sellaiset peruskäsitteet kuin maapallon vaippa, kivilaji, mineraali tai vaikkapa tulivuori käsitellään lyhyesti maantiedon opetuksen yhteydessä. Siinä missä elämän kiertokulku ja veden kierto ilmakehässä ovat yleensä tuttuja aiheita, kivikehän elämää ylläpitävä kierto monine merkillisine, dramaattisine ilmiöineen on monelle varsin tuntematon. Näin nopeasti muuttuvan ympäristön aikana kokonaisuuden ymmärtäminen on yhä tärkeämpää. Siksikin ajattelen monien kollegoiden tavoin, että geologin velvollisuus yhteiskunnalle on tarjota ajantasaista ja ymmärrettävää tietoa maapallon toiminnasta vähintäänkin silloin kuin kysytään.

Luulen onnistuvani omien tutkimuspuuhastelujeni selittämisessä aina silloin tällöin. Helpointa kommunikaatio on tietysti silloin, kun vastapuoli on aidosti kiinnostunut, vuorovaikutteinen ja tilanne sallii muutaman minuutin johdattelun. Jos aikaa on vähemmän, muutamalla lauseella voi kehystää asetelman ja antaa käsityksen siitä, minkä suuntaisia asioita yritetään saada aikaan.

Riittääkö yksi lause? Tokihan nyt haaste otetaan vastaan. Tammikuussa olimme Mika Kalakosken kanssa Uusimaa-lehden Eija Quinianin haastattelussa kuluneen talven Etelämanner-retkikunnasta. Keskustelumme rönsyili pitkään Antarktiksen maan ja taivaan välillä, ja lopuksi tulosta piti tietysti tiivistää. Eija jälkikäteen kysyikin, miten kuvaisin lyhyesti väitöskirjaani. Sain aikaiseksi omasta mielestäni hyvinkin kuvaavan tiedotuksen: ”Se käsittelee Karoon magmaprovinssin laavojen vaippalähteitä.” Mika ystävällisesti kommentoi, että virkettä kannattaisi vielä vähän avata. Pyörittelin kaikenlaisia jättiläistulivuoria ja mannerten repeämisiä yhdisteleviä teemoja, mutta niitähän väitöskirjani ei varsinaisesti käsittele. Itse aiheeseen päästäkseni tarvitsisin vielä ainakin pari virkettä. Niinpä alkuperäinen tuotos jäi voimaan.

Seuraavalla viikolla tuo mukava juttu tuli ulos. Sain puhelinsoiton paikallislehden jakelualueella asuvalla ystävältäni Lillyltä, joka oli yhdessä Tiinan ja Tuiren kanssa tavannut tuotostani: ”Totesimme, että nämä kaikki sanat ovat kyllä suomea, mutta mitä tämä lause oikein tarkoittaa?” Tunnustan täten tärvänneeni täydellisen tilanteen popularisoida aihetta, josta harvoin uutisoidaan suomeksi. Hyvänä puolena voi mainita, että ensi kertaa varten on jo tässä vaiheessa varastossa useampia helpommin aukeavia selityksiä.

Monestiko Perämeri on ylitetty hiihtämällä 2000-luvulla?

Kirjoitusta on muokattu 19.4. – ks. sivun loppu.

Jos joku olisi kysynyt minulta otsikon aihetta viime syksynä, en olisi osannut vastata. Ehkäpä olisin veikannut nollaa alueella kulkevien ympärivuotisten laivaväylien vuoksi.

Tänään Helsingin sanomat julkaisi Ismo Uusituvan artikkelin kolmen suomalaisen (Kari Suomela, Jermi Tertsunen ja Kari Kossila) muodostamasta ryhmästä, joka on viime viikonloppuna hiihtänyt Merenkurkun poikki Ruotsiin. Juttu oli mukava ja kuvat lohkareiselta taipaleelta hienoja. Ingressissä todettiin, että ryhmä on tiettävästi ensimmäinen, joka on taittanut matkan 1960-luvun jälkeen, säännöllisen laivaliikenteen alettua. Tiettävästi, mietin.

Muistui silloin mieleeni, että Etelämantereella, majoittuessamme Venäjän tutkimusasema Novolazarevskayan lähellä, kanssamme samaan päivällisseurueeseen kuului espanjalainen José Naranjo. Puhelias henkilö, jolla oli kaikenlaisia juttuja hauskoista kaskuista seikkailutarinoihin. Kiehtovaa kyllä, tarinat vaikuttivat olevan totta – yksityiskohdat esimerkiksi Suomessa tapahtuneisiin sattumuksiin täsmäsivät omiin tietoihini. Herra Naranjo olikin vieraillut Suomessa taajaan harjoitellessaan naparetkiä varten. Siinä yhteydessä hän kertoi hiihtäneensä toverinsa kanssa myös Perämeren poikki Suomesta Ruotsiin. Rannikon asukkaat olivat kuulemma pitäneet heitä hulluina, mutta matka oli onnistunut. Päivällispöydässä vielä pohdittiin, liekö tuollainen hanke enää koskaan on mahdollinen, kun merijäät näyttävät vuosi vuodelta jäävän heikommiksi ilmastonmuutoksen vuoksi. Merenkurkkuhan toki kohoaa edelleen voimakkaasti jääkauden jälkeen, joten sitä pidettiin varteenotettavan hiihdon mahdollistajana, mikäli tulevaisuuden talvina on vielä lunta.

Piti nyt oikein ryhtyä internet-maailmasta selvittelemään, pitikö tämä muisto paikkansa. Ja kyllä: Jose Naranjo ja José Mijares hiihtivät Suomesta Ruotsiin laivaväylien poikki maaliskuussa 2003. Heillä on aiheesta pieni espanjankielinen sivustokin.

Lähetin toimittajalle viestin aiheesta, ja palaute oli kiinnostunut. Tuota pikaa Helsingin sanomat julkaisi Ari Virtasen artikkelin espanjalaisten Perämeren ylityksestä. Mukava sattumus! Tuli nyt samalla katsottua kuvat Josén porukan reissusta. Se oli tietenkin jo Antarktiksella mielessä, mutta siellä internet-mahdollisuutta ei ollut.

Lisäys: Kari Kossila lähetti minulle viestin, että muiden muassa hänen, Poppis Suomelan ja muutaman muun henkilön muodostama suomalaisretkikunta on myös hiihtänyt Perämeren poikki Luulajasta Ouluun vuonna 2013. Hän totesi, että tämän vuoden ylityksen kohteena ollut Merenkurkku ja Perämeri ovat jääoloiltaan hieman erilaisia. Asia selsivi mukavasti myös hänen lähettämästään Suomelan kirjoittamasta hiihtoretkeä käsittelevästä jutusta Retki-lehdessä 3/2013 (s. 44–51). Tosiaan reipashenkinen etappi, ja varmasti mainio paikka koetella retkueen taitoja, jos päämääränä on taipale arktisella alueella.