Helsingin yliopisto
Artikkelin täyspitkä versio on julkaistu Tähdet ja avaruus –lehdessä 6/2018.
Yhdysvaltalainen observatorio havaitsi 2. kesäkuuta yötaivaalla pienen asteroidin, joka oli törmäyskurssilla kohti maapalloa. Asteroidin osuminen ilmakehään valaisi eteläisen Afrikan pimeän illan. Taivaallisen kiven saapuminen käynnisti seikkailun Botswanassa.
Vyötäröön ulottuva leijonanvärinen heinä heilimöi tuulessa, kun pujottelemme maastopalojen jäljiltä hiiltyneiden akaasiapensaiden välistä. Kuljemme pitkin etsintälinjaa ja katse on tiukasti maassa. Irtonaisessa hiekassa on kirahvien, antilooppien, koppakuoriaisten ja helmikanojen jälkiä.
Aukealla seuraan liittyy pyöreitä, kämmenen kokoisia kissankäpälän painalluksia. Ne ovat ovat tuoreita ja kulkevat kanssamme samaan suuntaan. Riistanvartijat siirtyvät johtoon.
”Vaikka etsitte meteoriittia, koettakaa katsoa nyt tarkasti myös eteenpäin. Me tulemme tuulen alta. Jos yllätämme ne nukkumasta, ne voivat pelästyä,” riistanvartija Matshelo Makondo tiedottaa.
Pidän silmällä maaperää, mutta etsin myös katseellani leijonankorvia heinän seasta. Olemme jalkapatikassa Kalaharin autiomaan luoksepääsemättömissä uumenissa. Emme toki halua säikäyttää ihmisiin tottumatonta petolaumaa. Leijona ei välttämättä pakene säikähtäessään.
Yötaivaalta autiomaahan
Aurinko paistaa lämpimästi kesäkuun puolivälissä porvoolaisen jokirantaravintolan pöytään.
Puolisoni Tomas Kohout naputtelee keskittyneesti älypuhelintaan. Paikalla ovat meidän molempien vanhemmat, jotka ovat jo valmiit tilaamaan annoksensa. ”Tomas, laittaisitko nyt sentään puhelimen pois,” hänen äitinsä koettaa huomauttaa vaivihkaa tšekiksi.
”Tällä kertaa se on aiheellista”, puolustan. ”Botswanassa on havaittu tulipallo, josta on luultavasti päätynyt maahan meteoriitteja.”
Kerron, että Ursan tulipallotyöryhmäläiset ovat saaneet laskettua putoamisalueen. ”Tomas yrittää nyt järjestää etsintöjä afrikkalaisten kanssa. Tähän on pakko reagoida nopeasti.”
”Ette kai te aio lähteä Afrikkaan?” vanhempamme tiedustelevat. Vastausta ei ole sillä erää annettavaksi.
Kolmen päivän kuluttua työskentelen yliopistolla geokemian parissa, kun Tomas pirauttaa ja ilmoittaa, että matkustaisin hänen kanssaan juhannuspäivänä Etelä-Afrikan kautta Botswanaan.
Kuulen, että päämääränämme on eksoottinen Keski-Kalaharin autiomaa, jossa tavoitteena on etsiä meteoriittia.
Kyseessä on harvinainen ja jännittävä tapaus. Tulipallon synnyttänyt pieni asteroidi 2018 LA havaittiin arizonalaisesta observatoriosta, kun se vielä viiletti tähtitaivaalla. Kahdeksan tuntia myöhemmin arviolta kolmen metrin läpimittainen ja 30-tonninen kappale törmäsi maapallon ilmakehään. Onneksemme osumapaikka sattui mantereelle eikä mereen. Oli todennäköistä, että maanpinnalle oli selvinnyt useampia satoja kiloja meteoriitin palasia. Jos avaruuskiviä saataisiin talteen, olisi mahdollista verrata asteroidin todellista koostumusta siitä kaukomenetelmin saatuihin havaintoihin. Tämä on huikea tilaisuus. Vastaava on onnistunut vain kerran aikaisemmin.
Putoamispaikan mallinnus
Kesäkuun 2018 tulipallo tallentui muutamiin valvontakameroihin sekä Etelä-Afrikassa että Botswanassa. Ursan tulipalloryhmän Esko Lyytinen ja Jarmo Moilanen laskivat tallenteiden perusteella kappaleen radan näköpiiristä katoamisen jälkeen. He korjasivat putoamisennusteen Panu Lahtisen toimittaman Botswanan tuuliprofiilin avulla. Laskujen perusteella meteoriitit olivat pudonneet kymmeniä kilometriä pitkälle kaistaleelle Botswanaan. Putoamisalue oli Kalaharin autiomaan valtavassa villieläinreservaatissa nimeltä Central Kalahari Game Reserve. Tämä vaikutti hyvältä uutiselta, sillä kuivalta, hiekkaiselta tasangolta meteoriitinkappaleita olisi mahdollista löytää.
Paikan selviämisestä lähtien aika alkaa kuitenkin juosta. Meteoriitin kosmogeeniset, avaruuden suojattomuudessa syntyneet isotoopit hajoavat nopeasti. Kappale olisi saatava talteen, kun pitoisuudet ovat vielä mitattavissa, mieluiten vain muutaman viikon sisällä. Orgaanisten ainesten kannalta taas olisi tärkeää, ettei vettä ehdi sataa ennen löytöä. Varmin tapa saada näyte osaksi Botswanan kansalliskokoelmia, ja samalla tieteen käyttöön, on ehtiä paikalle ensimmäisenä.
Liikenneohje: väistäkää kaikkia
Viimeiset illat kotimaassa menevät joutuisasti savanni- ja aavikko-oloihin tarvittavaa laitteistoa ja varusteita kokoillessa. Tomas hankki maastoauton, ja metsästimme satelliittipuhelinta mukaan matkalle. Radiopuhelimia saimme lainaan suomalaisilta kollegoilta. Juhannuspäivänä lennämme Frankfurtin kautta Johannesburgiin ja edelleen Air Botswanan potkurikoneella Mauniin.
Botswanassa lentokentällä autovuokraamon edustajat opettavat, miten safariautomme differentiaalilukot kytketään päälle ja kuinka kattoteltat avataan. Vararenkaita on kaksi.
Tiedustelemme myös vasemmanpuoleisen liikenteen väistämissäännöistä, mutta heidän mukaansa on joka tapauksessa parasta väistää risteyksissä kaikkia.
Käsitykseni Botswanasta oli tähän asti kokonaisuudessaan muodostunut leppoisten Naisten etsivätoimisto No 1 -kirjojen perusteella. Kyseisten opusten tietopohja osoittautui yllättävän hyödylliseksi. Iloisilla väreillä kalkittujen rakennusten lomassa seisoo johanneksenleipäpuita, akaasioita ja termiittikekoja. Tien molemmin puolin kuljeskelee karjaa ja aaseja. Lähes kaikki autot ovat valkoisia. Aasit kerätään kuulemma kokoon aina silloin tällöin, jos on esimerkiksi tarvetta vetää rikkoutunut auto korjaamolle. Hiekkaisilla pientareilla autotien vieressä on kojuja ja putiikkeja: autokoulu, pullokauppa ja autokorjaamo. Kirkkaansiniset linnut hoitelevat puissa omia asioitaan.
Ensikohtaaminen taivaallisen kiven kanssa
Kaarramme paikallisen hotellin pihaan tavataksemme juuri ensimmäisen etsintäryhmän mukana kentältä palanneen yhteistyökumppanimme, Botswana Institute of Science and Technologyn Alexander Proyerin. Emme ole olleet yhteyksissä useisiin päiviin, sillä Kalaharissa ei ole puhelinverkkoa. Tapasimme samalla SETI:n Peter Jenniskensin ja Okavango Research Institutionin Oliver Moseksen, joiden muodostama retkikunta oli liittynyt omaamme.
Siellä, hotellin ruokokattoisessa ravintolassa, kuulemme suuren uutisen: ensimmäinen kappale on jo löytynyt! Pommitimme heti Proyeria kysymyksillä. Kivi vai rauta? Minkä kokoinen? Onko se varmasti tuore? Miltä se näyttää? Proyer kertoi kaiken tietonsa. Löytö on hyvin pieni kivinen palanen, mutta epäilemättä meteoriitti – ja vastapudonnut sellainen.
Onko se akondriitti?
Pakkauduimme kaikki myöhään illalla hotellihuoneeseemme ja pidättelemme hengitystä, kun Alex tuo folioon käärityn taivaallisen kappaleen sisään. Se on todella pieni.
Kun alumiinifolio aukeaa, mahdolliset epäilykset meteoriitin tuoreudesta karisevat. Sen lasimainen sulamiskuori on sisälamppujen valossa kelmeän vihertävä, jollain tavalla läpikuultava – ei oikeastaan perinteisen kondriitin näköinen. Tomas toteaa heti suorasukaisesti, että tämä näyttää akondriitilta.
Akondriitti olisi mahtava yllätys. Ne ovat harvinaisin meteoriittien pääluokka. Sellaiset ovat peräisin differentioituneista emokappaleista, joilla on metallinen ydin ja kivinen vaippa – sellaisista kuin suuri Vesta-asteroidi tai jopa Mars. Tuntuu järisyttävältä katsella silmästä silmään kappaletta, joka vielä hetkeä aikaisemmin matkasi aurinkokunnassa yksinään.
Saamme lisää tietoa meteoriitin mystisestä syntyperästä vain laitteiden avulla. Tomas kalibroi mittarin ja mittaa kappaleen magneettisen suskeptibiliteetin. Odotamme hiljaa, kun hän julistaa tuloksen. Luvun kuultuaan kaikki ovat hiljaa, kunnes joku kysyy mitä se tarkoittaa. Tomaskaan ei osaa sanoa: kappaleen magneettisuutta on aina käsiteltävä suhteessa sen massaan tai tilavuuteen, ja kumpaakaan emme toistaiseksi tiedä. Alamme arvailla pienen kiven painoa. 20 grammaa vai vähemmän? Ei ainakaan paljon enemmän. Jos näin on, kappale ei mitenkään yllä kondriiteille tyypillisiin lukuihin – ja se tarkoittaa, että Botswanan meteoriitti saattaa todella olla akondriitti!
Tunnelma huoneessa sähköistyy. Tutkailemme Jet Propulsion Laboratoryn (JPL) LA 2018-asteroidille laskemaa rataa aurinkokunnassa. Mistä kappale on tullut? Mikä sen emokappale voisi olla? Tomas jatkaa aamuyöllä vielä 3D-skannauksella määrittääkseen meteoriitin tilavuuden, joka tarvitaan sen tiheyden laskemiseen. Mittaamattoman arvokas kappale nukkuu kanssamme aamuun asti.
Meteoriitin paino mitataan heti aamulla ORI:n laboratoriossa, jotta magneettisuuslukemaan saadaan varmuus. Vajaat 17 grammaa! Noin pieni kivinen kappale on ajanut kymmeniä ihmisiä ympäri maailmaa. Silti paino vahvistaa eilen arvioidun: kappale on mahdollisesti akondriitti.
Kenttäelämää villissä Kalaharissa
Tiistaina 26.6. pyydämme sähköpostitse viime hetken vinkit etsintäalueesta Eskolta ja Jarmolta, ja lähdemme Tomaksen kanssa Maunin sivistyksestä etelään kohti Kalaharin autiomaata. Tapaaminen BIUST:n kenttäryhmän kanssa on sovittu Central Kalahari Game Reserve (CKGR) -riistansuojelualueen portille.
Etelään kuljettaessa asutus, lehmät ja aasit käyvät yhä harvemmiksi. Viimeinen etappi portille kulkee paksusta irtohiekasta koostuvaa tietä myöten. Kun saavutamme portin iltapäivällä, käy ilmeiseksi, että sisälle riistansuojelualueelle ei ole turvallista lähteä enää tähän aikaan. Pimeä laskeutuu jo kuuden maissa illalla. Sen jälkeen säkkipimeässä joutuu äkisti pulaan, jos vaikkapa rengas rikkoutuu huonossa paikassa.
Yö portilla on hyvin jännittävä: en ole aikaisemmin nähnyt esimerkiksi savanninorsua, en etenkään vapaana luonnossa. Nyt niiden juomareitti kulkee aivan teltta-automme vierestä. Öinen ryske, lorina ja pauke tiedottaa niiden puuhasteluista.
Leirimme vieressä on ollut aurinkolämmitteisiä suihkuja, mutta uteliaat norsut ovat hajottaneet ne nähdäkseen mitä niiden sisällä on. Riistanvartijat lohduttelivat meitä illalla kertomalla, että norsut todennäköisesti vain nuuhkivat telttojamme hellästi, jos sattuvat tulemaan leiriin. Näemme illalla lähietäisyydeltä myös mesimäyrän, korvakoiran ja kirahveja.
Aseistetut puistonvartijat liittyvät retkikuntaan
Aamun valjettua seuraamme liittyy kolme Botswana Department of Wildlifen aseistettua puistonvartijaa, joista yksi on suojelualueen johtaja Matshelo Makondo. Heidän läsnäolonsa on seuraavina päivinä suuri ilo. Puistonvartijat tuntevat autiomaan eläimistön, ekosysteemin ja sen suojeluarvon kuin omat taskunsa, ja heitä kuunnellessa oppii valtavasti.
Aloitamme varsinaisen tutkimusmatkan kohti autiomaan uumenia. Pystytämme leirin alueelle, jonne matkailijoilla ei ole pääsyä – suoraan Botswanan tulipallon räjähdyspaikan alapuolelle.
Ennen edellisten parin viikon etsintäryhmiä lukuun ottamaatta kukaan ihminen ei ole leiriytynyt siellä yli 100 vuoteen. Autiomaan villi ekosysteemi on lähtemätön elämys. Missään ei ole näkyvissä yhtään ainoaa roskaa. Ehkä yllättävin asia koko autiomaassa on se, miten pullollaan se on elämää. Päiväsaikaan näkyvissä on joitakin lintuja ja antilooppeja, mutta yöllä maisema räjähtää.
Hyönteiset, muurahaiset, muurahaiskarhot, piikkisiat, pedot, lepakot, yöperhoset (osa pimeässä loistavia), korvaketut, käärmeet ja ties mitkä mönkiäiset täyttävät joka ikisen neliömetrin. On hämmentävää, miten aamulla valtavan aavikon jokainen kolkka on käännetty ympäri.
Etsintäpäivät noudattavat tuttua kenttäelämän rytmiä. Kylmiin aamuihin herätään makuupussien uumenista auringon noustessa kello 7. Päivät ovat botswanalaisten makuun viileitä, mutta suomalaisesta perspektiivistä läkähdyttävän kuumia. Auringon noustua korkealle taivaalle lämpötila nousee nopeasti noin 30 asteeseen. Varjoa on vähän. Suurien puiden alla sijaitsevat varjopaikat kuhisevat suuria punkkeja, koska myös muut eläimet lepäilevät varjossa mielellään.
Eksyneen taivaankappaleen palasia etsiessämme emme voi mutkitella paljonkaan, joten teemme usein läheistä tuttavuutta alueen pensaikon kanssa. Erityismaininnan ansaitsee akaasia. Tämä pirullinen kasvi tarttuu terävillä okaillaan vaatteeseen tai ihoon, vaikka ohitukseen olisi omasta mielestään jättänyt ainakin puoli metriä tilaa. Kun se kerran on tarttunut kiinni, peruuttaminen ei auta. Kaikki okaat ovat eri suuntiin kierossa. Ainoa keino päästä irti on riuhtaista, kunnes piikit irtoavat. Ne raatelevat vaatetta ja jättävät syvät naarmut. Ilmeisesti tästä syystä akaasiat ovat erämaan ainoita kunnolla vihreitä kasveja.
Leijonien ja leopardien yölliset vierailut
Joka ilta teemme kuivista karahkoista nuotion, jonka ympärillä jutellaan täysikuun valossa nukkumaanmenoon saakka. Yöllä emme juuri poistu teltoista. Se osoittautuu järkeväksi ratkaisuksi, sillä heti toisena yönä löydän aamulla puskaan mennessäni hiekasta leijonalauman jäljet.
Juuri edellisenä iltana olin ihaillut Kuun valaisemaa savannia ja katsellut leiriämme sen laidalta. Olin miettinyt, onko maisemassa villipetoja ja jos on, kuinka lähelle meitä ne saattaisivat parhaimmillaan tulla.
Päädyin ajattelemaan, että ne varmasti pysyttelisivät ainakin lähimpien suurten piikkipensaiden takana. Olen väärässä. Aamulla isot, pyöreät tassunjäljet tallaavat omat eilisiltaiset jalanjälkeni.
Ainakin kolmen leijonan lauma on käynyt tarkastamassa leirimme vain 8 metrin päässä nukkuvista päistämme. Puistonvartijat pitävät todennäköisenä, että lauma on seurannut meitä jo päivällä, ja tullut leirin hiljennyttyä tarkistamaan mitä puuhaamme.
Vaihtaessamme leiripaikkaa löydämme teltoille ilmestyneet leopardin ja sen poikasen jäljet. Yhtenä erityisen kylmänä, nolla-asteisena yönä uhanalaisen hyeenakoiran kimeä naurava haukku aivan telttojen välistä herättää meidät kaikki.
Yhtä kaikki, vaikka riistanvartijoilla on valtavasti meheviä petotarinoita, yleinen käsitys on kirkas: terve, villi leijona tai leopardi ei käy ihmisen päälle, ei ainakaan teltan läpi. Yksi tärkeimmistä syistä siihen lienee, että ne eivät ymmärrä teltan rakenteen keveyttä, eivätkä ole tietoisia siitä, että ihmisiä voisi helposti syödä. Ne eivät ole nähneet ihmisiä koskaan – riistansuojelualueella liikutaan ainoastaan autoissa. Me olemme harvinainen poikkeus. Villieläimet eivät tiedä, millainen riski kimppuumme käyminen olisi niille, eikä niillä ole tarvetta ottaa asiasta selvää.
1–2 kappaletta neliökilometrillä
Lähes viikon kenttäelämä sujuu joutuisasti. Rengasrikot haittaavat siirtymisiä jatkuvasti. Kaikki autot olivat maastokelpoisia, mutta meidän on hylättävä menopelimme etsintöjen edetessä – emme voi ajaa vuokratulla ajopelillämme piikkisessä pusikossa. Tikut ja okaat kaapivat maalin autojen kyljistä.
Autot menettävät lukuisia renkaita teräviin tikkuihin – jopa siinä määrin, että yhden partion on lähdettävä kaupunkiin viemään renkaita paikattaviksi. Kenttäpäivät käyvät vähiin ja kuluvat loppuun ilman uutta löytöä. Maasto on monin tavoin haastavaa. Onneksi yksi kappale oli saatu jo aikaisemmin talteen, ja koko ryhmä pääsi palaamaan kotiin vahingoittumattomana.
Viikko Kalaharissa tekee selväksi, miten suuri rooli oikein lasketulla putoamisalueella on tuoreen meteoriitin löytämisessä. Olimme etsineet koko viikon alueella, jossa todistettavasti on meteoriitin kappaleita. Silti löytö tarvitsi valtavasti onnea. Jokaisella yhdellä neliökilometrillä saattoi olla vain 1–2 pientä kappaletta. Tämä varsin heikko todennäköisyys kuitenkin realisoitui, ja tieteellä on nyt käytettävissään uusi mahdollinen akondriittipudokas, josta on havaintoja sekä avaruudesta että laboratoriosta.
