Botswana, megafaunan keidas – kohtaamisia norsujen ja hyeenakoirien kanssa

Hiljattaisella Botswanan meteoriitinetsintäretkellä Kalaharin autiomaassa istuimme iltanuotiolla juttelemassa kotimaidemme tavoista. Joku kysyi puistonvartijoilta, joudutaanko antilooppien kantoja säätelemään metsästämällä, kun näinkin kuivasta ja varmasti herkästä ympäristöstä on kyse. Puiston johtaja Makondo totesi, että ei – heillä on toimiva ekosysteemi, joka on maailmassa nykyään harvinainen. Toimintakykyisiä suurpetoja on niin runsaasti, että ne estävät kokonaan yksittäisten populaatioiden ylikasvun. Epäilemättä valtava suurten eläinten diversiteetti on tiukasti kytkeytynyt terveeseen petokantaan. Tämän tosiseikan vaikutukset näimme hyvin läheltä ympäri Botswanan. Villieläimet ovat läsnä paikallisten elämässä myös puistojen ulkopuolella. En ollut valmistautunut näkemään sellaista eläinten runsautta. Tässä joitakin havaintoja.

Norsun jälki.

Norsu oli ensimmäinen läheltä kohtaamamme villieläin. Tiesin ne ennalta älykkäiksi ja pääosin rauhallisiksi jättiläisiksi, mutta nähdessäni ne silmästä silmään ällistyin todellisesta koosta. Aikuinenhan voi painaa 7 tonnia, mutta kun näin sellaisen kulkevan omin jaloin, pitkin savannia, näky oli mahtava. Ne näyttivät uteliailta ja ystävällisiltä. Yöpyessämme riistansuojelualueen portilla näimme runsaasti uteliaiden norsujen jättämiä jälkiä. Esimerkiksi vierasmajan aurinkolämmitteiset suihkusäiliöt oli laitettu päreiksi, ilmeisesti tutkimustarkoituksessa. Ne olivat myös runnoneet alueen puita matkallaan juomapaikalle ja pois sieltä.

En kuitenkaan osannut varsinaisesti pelätä norsuja. Yleisesti kerrotaan, että afrikannorsut ovat aasialaisia sukulaisiaan temperamenttisempia. Oletin kuitenkin mahdollisten yhteentörmäysten liittyvän lähinnä ihmisen ajattelemattomuuten tai nuorten norsujen läsnäoloon. Vasta sivistävällä iltanuotiolla kuulin jälleen riistanvartijoilta, että urosnorsuilla on talvisin vuosittainen 1-2 kuukauden raivoaika, jonka englanninkielinen nimitys on musth. En ole onnistunut löytämään tälle suomalaista sanaa – onko sellaista? Ilmiö on kiima-ajasta erillinen. Joka tapauksessa tästä kärsivä norsu erittää ohimoistaan temporiinia, kokee pään rauhasissaan hampaan juuripaiseeseen verrattavaa kipua ja on aggressiivinen ympäristöään, jopa naarasnorsuja, kohtaan. Tilassa oleva urosnorsu saattaa hyökätä minkä tahansa kohteen kimppuun ilman provokaatiota. Se ei lainkaan kestä meteliä tai äkillisiä liikkeitä ympäristössään, vaan kiihtyy voimakkaasti.

Rauhallinen aterioiva norsu, joka ei liity tapauksiin.

Myöhemmin, poistuttuamme etsintäalueelta ja ajaessamme Tomaksen kanssa uteliaisuudesta Okavangon Moremi-riistansuojelualueella kapeaa tietä kohtasimme lukuisien rauhallisten, aterioivien norsulaumojen lisäksi yhden yksinäisen uroksen, joka liikehti levottomasti korviaan heilutellen parin metrin päässä tien vierellä tiheässä pusikossa. Olin jo varhain luontodokumenteista oppinut, että korvien leyhyttely on hieman huolettava merkki. Tiet olivat niin kapeita, että takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseen. Kun norsu liikahti hetkeksi sivummas, ajoimme sen ohi niin hiljaisesti kuin osasimme. Norsu kuitenkin suutahti tästä, ja todella kääntyi jahtaamaan meitä ravissa parikymmentä metriä. Se varmasti halusi vain antaa ärsyttävälle autolle näyttävän lähdön, mutta episodi antoi opetuksen norsun oman tilan kunnioittamisesta. Vaikka mielellämme olisimme sen tilaa kunnioittaneet ennen tätäkin. Jäin miettimään, oliko tällä yksilöllä meneillään musth.

Varsinainen veret seisauttanut norsukohtaamisemme sattui vasta illansuussa. Olimme vitkastelleet ihanalla Okavangon suistoalueella siinä määrin, että lähtö ennestään tuntematonta tietä takaisin kaupunkiin oli jäänyt suunniteltua myöhemmäksi. Laskelmoimme, että ehtisimme kuitenkin takaisin tutulle tielle ennen pimeää – ja tuntemattoman tieosuuden piti olla leveä.

Kunto ei ollut aivan niin hyvä kuin olisi voinut toivoa. Hiekkaisessa tiessä oli runsaasti kuoppia, ja tulvavesi katkaisi sen kerran. Oli ajettava läpi. Niinpä aurinko alkoi painua kohti horisonttia. Kun saavuimme viimeiselle etapille ennen tuttua tietä, leveä joki katkaisi tien. Syvästä virtaavasta vedestä ei voinut kuvitella ajavansa yli. Jonkinlainen yhden auton mentävä, ruohoa keskeltä kasvava syvä ajoura kääntyi vasemmalle. Seurasimme hieman huolestuneessa mielentilassa tätä kapeaa kiertotietä ja panimme merkille, että ura kulki aivan joenrannassa. Oli epäselvää, joutuisimmeko joka tapauksessa vielä ajamaan veden läpi toiselle puolelle. Aurinko puolestaan näkyi nyt enää verenpunaisena puolikkaana horisontissa. Kohta tulisi vieläpä säkkipimeää. Kasvavaa epämiellyttävää tunnetta ei hälventänyt sekään, että Okavangon vesissä asuu sekä krokotiileja että äkkipikaisia virtahepoja, jotka nousevat vedestä yöaikaan.

Norsulauman iltamenot joella.

Kauhistus kasvoi täysiin mittoihinsa, kun pienen käännöksen jälkeen avautui upea näky: laskevan auringon värjäämä taivas ja tummat puut kuvastuivat virran pinnasta, ja kymmenen valtavaa norsua oli levittäytynyt jokeen kylpemään, pusikkoon ja tielle. Norsutkin havaitsivat heti meidät ja alkoivat liikahdella korviaan leyhytellen. Pistin merkille, että ainakin parin metrin vieressämme seisova metrisillä syöksyhampailla varustettu järkäle oli uros.

Loistelias näky auringonlaskussa.

Pikainen tilannearvio tuotti sellaisen tuloksen, että emme voi kääntyä takaisin. Osa paluutiestä kulki nyt jo suljetun luonnonpuiston sisällä, mutta lisäksi takaisin kääntyminen syvässä urassa ei olisi edes onnistunut. Toisaalta emme voineet mitenkään jäädä tänne yöksi aiemmin mainittujen villieläinten vuoksi. Ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma oli jatkaa eteenpäin. Kauhulla ajattelin sitä lähitulevaisuuden skenaariota, että kohta ajaisimme kiinni upottavaan mutaan, norsulauma pieksisi meidät ja krokotiilit korjaisivat loput. Suopeasti keskellä tietä seisonut norsu kuitenkin hyppäsi sivuun, ja tartuimme tilaisuuteen. Ajoimme mahdollisimman pieniksi tekeytyen norsujen välistä. Viimeinen niistä seisoi pienellä niemellä metrin päässä tiestä. Se pyörähti paikallaan mennessämme ohi. Onneksemme kaikki jättiläiset olivat riittävän hyvällä päällä jatkaakseen omia iltatoimiaan. Pääsimme ohi. Kuin ihmeen kaupalla tie onnistui jotenkin kiertämään joen, ja pyörämme tapasivat jälleen leveän tien. Parin tunnin loppumatkalla kaupunkiin tien yli meni noenpimeässä yössä muutama norsu, yksi leijona ja kymmeniä lehmiä ja aaseja, mutta matkustimme loppumatkan kevein mielin.

Myöhemmässä keskustelussa rengaskorjaamon pihalla paikalliset kertoivat omia strategoitaan norsulauman ohittamiseen. Kannattaa kuulemma murauttaa hieman moottoria merkiksi, jotta ne havahtuvat ja väistävät. Äänimerkkiä taas ei kannata soittaa, jotta norsut eivät ajattelisi autossa olevan vankina norsunpoikasta ja ryhtyisi hajottamaan autoa. Mielenkiintoinen teoria.

Hyeenakoiralauma Moremin tiellä.

Botswanalla oli Okavangon-päivällemme varattu vielä yksi yllätys. Ajaessamme pois Moremin riistansuojelualueelta näimme tiellä joukon antilooppia pienempiä eläimiä juoksemassa tiellä. Lähemmäs ajaessamme eläimet paljastuivat hyeenakoiriksi (englanniksi african wild dog/painted wolf). Nämä pedot ovat erittäin uhanalaisia. Maailmassa on jäljellä vain 1400 aikuista yksilöä. Tässä laumassa oli 14 yksilöä, joten edessämme oli ilmeisesti 1 % koko maailman populaatiosta. Hyeenakoirat ovat melko vetäytyviä ja tosiaan hyvin harvinaisia, joten niiden näkeminen on vaikeaa. Oli unohtumaton näky olla niiden keskellä.

Hyeenakoira.

Koirat jolkottivat vaivattomasti paitsi yksi käpäläänsä ontuva jäsen. Parikin yksilöä pysähtyi auton viereen ja katsoi uteliaasti suoraan silmiin keltaisilla pedonkekäleillään. Nämä eläimet eivät ole suomalaisesta nimestään huolimatta sukua hyeenoille, vaan läheisemmin aasialaiselle vuorisudelle. Niiden käytös olikin hyvin susimaista. Tiettävästi niiden metsästystekniikka on kaikista Afrikan pedoista menestyksekkäin. Lauma piirittää saaliin, ajaa valittua kohde-eläintä takaa ja tarttuu siihen joka suunnasta estäen sen pakenemisen. Saalista aletaan syödä sen eläessä, ja se kuolee shokkiin. 70-80 % jahdeista onnistuu, kun leijonien jahdeista kaatoon päätyy vain 30 % (tämäkin tieto on peräisin Kalaharin iltanuotiolta). Leijonat vihaavat hyeenakoiria katkerasti ja hankkiutuvat menestyksekkäästi eroon alueellaan asuvista laumoista. Tämä lienee yksi tärkeä syy hyeenakoirien ahdinkoon: ne eivät mahdu samoille suojelualueille leijonien kanssa, ja suojelualueiden ulkopuolella niitä edelleen vainotaan.

Savannikorppikotkia ja marabuhaikaroita valvomassa norsunraatoa.

Muita kohtaamiamme eläinlajeja olivat kuningastrappi, seepra, gnu, kirahvi, kapinlauluhaukka, keihäsantilooppi, hirviantilooppi, mesimäyrä, korvakoira, vaippasakaali, puna-antiloppi, impala, strutsi, afrikanmarabu ja erittäin uhanalainen savannikorppikotka. Jonkin pimeässä hohtavan yöperhosenkin näimme. Kuuluisat Kalaharin käärmeet jäivät onneksi tapaamatta.

Botswanalaiset hallitusta myöten vaikuttavat suhtautuvan lajistonsa suojeluun vakavasti. Okavangon kosteikon ensimmäinen riistansuojelualuekin on alueen asukkaiden itse perustama. Paikallisesta näkökulmasta näiden maanviljelykseltä pois rajattujen alueiden on kuitenkin nyt tuotettava muuta hyötyä matkailun muodossa. Villieläinturismi on Botswanassa iso elinkeino. Sen puoleen hieman ristiriitaisesti tällä hetkellä eläinten elinympäristöjä suojelee parhaiten se, että riittävän moni maan asukas elää eläinturismiin liittyvistä toiminnoista. Maan politiikka on ollut panostaa vähäisten kävijämäärien hyvään palvelemiseen. Se näyttää toimivan. Toivottavasti mekanismi ehtii auttaa myös hyeenakoiraa.

Kotka, Rankki: sileää rapakiveä

Olin kehittänyt keväällä aikomuksen, että kävisin kesällä jossakin kaukaisemman ulkosaariston kohteessa kuten Utössä, Söderskärillä tai Haapasaaressa. Viimeksi mainittu saariryhmä on kiinnostanut eristäytyneen sijaintinsa vuoksi. Toisaalta tehdessämme muutamana vuonna rapakiviin liittyviä kenttätöitä Haminan ja Kotkan saaristossa Tapani Rämön kanssa olen mieltynyt itäisen Suomenlahden saaristokulttuuriin.

Lähdin siis maanantaina kotoa Porvoosta kukonlaulun aikaan kohti Kotkaa, jotta ehtisin Haapasaaren lauttaan. Paha kyllä, kohtalokkaan pitkän ällistelyn jälkeen selvisi, että kyseinen lautta kulkee nykyään Kuusisen eikä Sapokan satamasta. Koska olin jo Sapokassa ja sieltä oli pian lähdössä yhteysalus, vaihdoin matkakohteekseni Rankin.

Rankin sektoriloisto Puurohelli-luodolla.

En tietenkään ollut ottanut Rankista selvää etukäteen, kun en ollut tiennyt olevani sinne menossa. Jokaiselle on tietysti tuttu merisäätiedotteen klassikko ”Kotka, Rankki: ohutta yläpilveä”. Opin kuitenkin matkalla kanssamatkustajilta, että saari on ollut sotilastukikohta, ja että se on vasta neljättä kesää avoinna yleisölle. Säähavaintoasemakin on nykyisin automaattinen.

Vajaan tunnin lauttamatkan päästä tapasimme metsäisen, silokalliorantaisen keskikokoisen saaren. Saari oli saapuessamme hiljainen, mutta kolmisenkymmentä päiväretkeläistä levittäytyi ympäri sitä hetkessä. Metsän sisällä on sekä 1900-luvun alussa sekä loppupuolella rakennettuja kasarmeja. Hienoin yksittäinen asuinrakennus lienee venäläinen pitkä puukasarmi vuodelta 1917. Toimintakuntoiset rannikkotykit istuvat rantakallioilla. Majakanystävälle parhaat rakennelmat olivat Rankin vanhan tunnusmajakan kivijalan raunio sekä nykyisin toiminnassa oleva Rankin sektoriloisto Puurohellin luodolla. Kuljin saaren ympäri viehättävää paikoin louhikkoista, paikoin silokallioista rantaa myöten.

Rantakallion tapahtumarikasta viborgiittia.

Geologisin silmin katseltuna Rankki on jälleen yksi monumentti Viipurin rapakivibatoliitin mahtavuudelle. Koko saari koostuu tuon 1,6 miljardia vuotta sitten jähmettyneen magmakammion hyytyneistä tapahtumista. Vallitseva kivilaji on kaunis viborgiitti: rapakivigraniitti, jossa valtaosaa rapakiviovoideista ympäröi oligoklaasikehä (yksinkertaisesti: punertavan mineraalin pallukoilla on ympärillään vaaleampi rinkula, tai tuoreella pinnalla tummempi rinkula). Osan ovoideista halkaisija on jopa 10 senttimetriä, ja jotkut niistä ovat monikehäisiä.

Porfyyristä apliittigraniittia.

Saaren kaakkoislaidalla magma hämmentyy: siellä perinteisen viborgiitin kanssa tiiviissä kanssakäymisessä on vellonut tekstuuriltaan toisenlainen graniittisula. Tämä porfyyrinen apliitti on perusmassaltaan tasarakeinen, ja ovoideja on siinä vain harvassa. Viborgiitin ja apliitin kontakti on pehmeästi vaihettuva, joten niiden paikalleen asettuminen on luultavasti tapahtunut lähes samanaikaisesti. Molemmissa esiintyy A-tyypin graniiteille tyypillisiä valtavia (< 1 cm) korkean lämpötilan kompakteja pisarakvartsirakeita, niin sanottua lyhytprismaista kvartsia. Pisarakvartsi näyttää usein pinnalta tummalta ja märällä tavalla kiiltävältä.

Kissankelloja kallionraossa.

Kallioiden kosteissa painanteissa viihtyi silmin nähden runsas kirjo erilaisia ulkosaariston pieniä ja suuria kasveja väinönputkista suomenlahdennurmikohokkeihin. Hämmästyttävää oli nähdä korpisuon pumpulisen tupasvillan viihtyvän sileän kallion painanteessa meren horisonttiin katsellen. Täälläkin puolustusvoimien eristys lienee auttanut saaren lajistoa säilymään luonnontilaisena.

Rankki oli hieno paikka, ja suhteessa siellä vallitsevaan ulkosaaristomiljööseen merimatka oli mitättömän lyhyt. Haapasaari jäi silti kaivelemaan. Sitäkin on vielä käytävä katsomassa.