Helsingin yliopisto
Olin kehittänyt keväällä aikomuksen, että kävisin kesällä jossakin kaukaisemman ulkosaariston kohteessa kuten Utössä, Söderskärillä tai Haapasaaressa. Viimeksi mainittu saariryhmä on kiinnostanut eristäytyneen sijaintinsa vuoksi. Toisaalta tehdessämme muutamana vuonna rapakiviin liittyviä kenttätöitä Haminan ja Kotkan saaristossa Tapani Rämön kanssa olen mieltynyt itäisen Suomenlahden saaristokulttuuriin.
Lähdin siis maanantaina kotoa Porvoosta kukonlaulun aikaan kohti Kotkaa, jotta ehtisin Haapasaaren lauttaan. Paha kyllä, kohtalokkaan pitkän ällistelyn jälkeen selvisi, että kyseinen lautta kulkee nykyään Kuusisen eikä Sapokan satamasta. Koska olin jo Sapokassa ja sieltä oli pian lähdössä yhteysalus, vaihdoin matkakohteekseni Rankin.
En tietenkään ollut ottanut Rankista selvää etukäteen, kun en ollut tiennyt olevani sinne menossa. Jokaiselle on tietysti tuttu merisäätiedotteen klassikko ”Kotka, Rankki: ohutta yläpilveä”. Opin kuitenkin matkalla kanssamatkustajilta, että saari on ollut sotilastukikohta, ja että se on vasta neljättä kesää avoinna yleisölle. Säähavaintoasemakin on nykyisin automaattinen.
Vajaan tunnin lauttamatkan päästä tapasimme metsäisen, silokalliorantaisen keskikokoisen saaren. Saari oli saapuessamme hiljainen, mutta kolmisenkymmentä päiväretkeläistä levittäytyi ympäri sitä hetkessä. Metsän sisällä on sekä 1900-luvun alussa sekä loppupuolella rakennettuja kasarmeja. Hienoin yksittäinen asuinrakennus lienee venäläinen pitkä puukasarmi vuodelta 1917. Toimintakuntoiset rannikkotykit istuvat rantakallioilla. Majakanystävälle parhaat rakennelmat olivat Rankin vanhan tunnusmajakan kivijalan raunio sekä nykyisin toiminnassa oleva Rankin sektoriloisto Puurohellin luodolla. Kuljin saaren ympäri viehättävää paikoin louhikkoista, paikoin silokallioista rantaa myöten.
Geologisin silmin katseltuna Rankki on jälleen yksi monumentti Viipurin rapakivibatoliitin mahtavuudelle. Koko saari koostuu tuon 1,6 miljardia vuotta sitten jähmettyneen magmakammion hyytyneistä tapahtumista. Vallitseva kivilaji on kaunis viborgiitti: rapakivigraniitti, jossa valtaosaa rapakiviovoideista ympäröi oligoklaasikehä (yksinkertaisesti: punertavan mineraalin pallukoilla on ympärillään vaaleampi rinkula, tai tuoreella pinnalla tummempi rinkula). Osan ovoideista halkaisija on jopa 10 senttimetriä, ja jotkut niistä ovat monikehäisiä.
Saaren kaakkoislaidalla magma hämmentyy: siellä perinteisen viborgiitin kanssa tiiviissä kanssakäymisessä on vellonut tekstuuriltaan toisenlainen graniittisula. Tämä porfyyrinen apliitti on perusmassaltaan tasarakeinen, ja ovoideja on siinä vain harvassa. Viborgiitin ja apliitin kontakti on pehmeästi vaihettuva, joten niiden paikalleen asettuminen on luultavasti tapahtunut lähes samanaikaisesti. Molemmissa esiintyy A-tyypin graniiteille tyypillisiä valtavia (< 1 cm) korkean lämpötilan kompakteja pisarakvartsirakeita, niin sanottua lyhytprismaista kvartsia. Pisarakvartsi näyttää usein pinnalta tummalta ja märällä tavalla kiiltävältä.
Kallioiden kosteissa painanteissa viihtyi silmin nähden runsas kirjo erilaisia ulkosaariston pieniä ja suuria kasveja väinönputkista suomenlahdennurmikohokkeihin. Hämmästyttävää oli nähdä korpisuon pumpulisen tupasvillan viihtyvän sileän kallion painanteessa meren horisonttiin katsellen. Täälläkin puolustusvoimien eristys lienee auttanut saaren lajistoa säilymään luonnontilaisena.
Rankki oli hieno paikka, ja suhteessa siellä vallitsevaan ulkosaaristomiljööseen merimatka oli mitättömän lyhyt. Haapasaari jäi silti kaivelemaan. Sitäkin on vielä käytävä katsomassa.