Kategoria: Yleinen

Koronakriisi on oma valtava kriisinsä. Voisko se kuitenkin toimia kenraaliharjoituksena siihen, miten suhtaudumme vielä realisoitumattomiin uhkiin – myös sellaisten katastrofien suhteen, jotka eivät tapahtuessaan ole peruutettavissa?

En ole varma, onko alla esitettävien kaltaisten mielipiteiden aika vielä. Parempi olisi puhua sitten, kun kaikki on ohi ja tiedetään, mitä tapahtui ja mistä se johtui. Nyt eletään vielä sitä akuutin kriisin hetkeä, jona lähes kaikki yhteistyössä poliittisesta kannasta huolimatta yrittävät reagoida tapahtumiin.

Joka tapauksessa, näen covid-19-pandemiassa kaksi hyvää asiaa: Ensimmäinen niistä on se, että seitsemän kuukauden ikäinen tyttäremme näkee nyt isäänsä myös päiväsaikaan ja on tästä silmin nähden onnellinen. Toiseksi pidän mahdollisena ja toivon, että tämä toimii koko maailmalle vakavana ja vaarallisena harjoituksena siitä, miten ennustettavissa oleva globaali uhka käy todeksi.

Minulle käsillä koronakriisi taisi muuttua todelliseksi lukiessani Tomas Pueyon analyysin maaliskuun 12. päivänä. Se alkoi näillä sanoilla:

“The coronavirus is coming to you.
It’s coming at an exponential speed: gradually, and then suddenly.
It’s a matter of days. Maybe a week or two.
When it does, your healthcare system will be overwhelmed. …”

Pienien asioiden summasta koostuva globaali uhka toteutuu juuri näin. Ensin tutkijat laskevat ja mallintavat, että on mahdollista, että tietynlainen vaara olisi teoriassa mahdollinen. He ehdottavat toimia, joilla riskiä voitaisiin hallita, mutta ne yleensä katsotaan ylettömän massiivisiksi uhkan kaukaisuuteen nähden. Sitten saadaan havaintoja, jotka kertovat riskin realisoituneen jossain päin maailmaa. Ne ovat hyvin kaukana eivätkä koske meidän päivittäistä elämäämme mitenkään. Jatketaan kuten ennenkin.

Vähän myöhemmin saadaan tietoja, että se ei-meitä-koskettava tilanne on pahempi kuin alun perin näytti, ja sillä alkaa olla jonkinlaisia heijastuksia päivittäiseen elämään muissakin osissa maailmaa (oli se sitten tuotantoketjujen katkeilun tai pakolaisvirtojen muodossa). Tässä vaiheessa alan asiantuntijat julkistavat ennusteitaan siitä, miten parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa on odotettavissa. Paras tapaus perustuu siihen, että yhteiskuntien toiminta muuttuu nopeasti ja hyvissä ajoin, ja pahin tapaus siihen, että riittäviä toimia ei tehdä ennen kuin liian myöhään. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että uhka leviää joka tapauksessa koko maailmaan, mutta vakavuus on vielä valittavissa.

Sellainen ennuste kuulostaa tässä vaiheessa liioittelulta, jopa pelottelulta. Eletäänhän sentään turvallisessa, rauhallisessa yhteiskunnassa, jossa ei kymmeniin vuosiin ole ollut hallitsemattomia vaaroja. Muutamat ottavat viestin vakavissaan ja alkavat varautua pahimpaan, ja muutamat reagoivat päinvastaisesti. Onhan hullua varastoida vessapaperia, kun uhkaa ei ole koko maassa laisinkaan.

Sitten uhka alkaa ilmestyä omille kotikonnuille. Kehitys on kuitenkin alkuun hidasta. On vielä mahdollista ajatella, että pahimmat seuraukset eivät voi osua omalle kohdalle, koska se on vain holtittomasti ulkomailla matkustelevien ja käsiä pesemättömien ihmisten ongelma. Sitten päivittäisten uusien tapausten määrä alkaa nousta. Ne alkavat yhdistyä oman elämän tuttuihin asioihin ja paikkoihin. Muutamassa päivässä tuo aikaisemmin eksoottinen uhka on läsnä tutussa maailmassa, lähimmässä ruokakaupassa ja lasten kouluissa. Kuolemat alkavat. Tautia epäillään on jo tutuillakin ihmisillä ja käy selväksi, että se leviää myös aerosolina, ja myös oireettomilta kantajilta.

Valtiot reagoivat tähän eri tavoin. Toiset seuraavat asiantuntijoiden neuvoa viivyttelemättä, toiset vasta pakon edessä. Monessa maassa poliittinen epäyhtenäisyys tekee nopeat toimet mahdottomiksi. Toisissa maissa (kuten tätä kirjoittaessa näyttää olevan laita Suomessa) hallitus- ja oppositiopuolueet laittavat erimielisyytensä syrjään epidemian torjumisen ajaksi. Varmaa on kuitenkin se, että epidemia ei pysähdy ilman joko huomattavaa määrää kuolleita tai tehokasta leviämisen rajoittamisstrategiaa. Jokainen valtio joutuu selvitäkseen luomaan ja toteuttamaan sellaisen ennemmin tai myöhemmin – ja myöhempi vaihtoehto todennäköisempi johtaa henkien menetyksen kannalta ei-toivottuun lopputulokseen.

Niin kauan kuin suurten talouksien joukossa on maita, joissa tilannetta ei ole hallinnassa, maailman rajat eivät voi olla avoimia kuten ennen. Juuri rajat ovat minusta olennainen asia covid19:n aiheuttamassa kriisissä. Virustilanteen on mahdollista lähteä kehittymään eri suuntiin kahdessa vierekkäisessä maassa riippuen valtioiden valitsemista toimenpiteistä. Nopea reagointi ja hyvä sosiaaliturva, jonka avulla työntekijöiden on mahdollista jäädä matalammalla kynnyksellä kotiin, voivat pelastaa henkiä, mutta samaan aikaan viereisessä maassa infektio voi levitä.

Tämä lienee merkittävimmin yhteiskuntiin vaikuttanut globaali kriisi sukupolviin. Voisiko tämän kuitenkin ottaa myös pallonlaajuisena kenraaliharjoituksena sitä varten, että tällainen uhka pääsee eskaloitumaan käsiin? Sillä toisin kuin covid-19, käynnissä olevat jättiläiskatastrofit ilmastonmuutos ja biodiversiteetin romahtaminen eivät mene ohi, jos niiden varhaisessa torjunnassa epäonnistutaan. Tämä on näiden kriisien merkittävä ero: eri valtioille koituu covid19-kriisistä erilaisia seurauksia lähinnä omien valintojensa ja kykyjensä mukaan, mutta ilmastonmuutoksen suhteen seuraamukset ovat kaikille maille yhteisiä. Meillä on nyt loistava tilaisuus seurata, miten tilanne etenee ajoissa toimineissa maissa, ja miten pärjätään silloin, kun tilannetta piilotellaan, vähätellään tai annetaan sen tarkoituksella edetä.

Globalien uhkien torjunta ei onnistu miltään valtiolta yksinään, eikä yhteiskunnalta ilman yksilöitään. Siksi hallitusten pitää käyttää valtaansa niidenkin yksilöiden kontrolloimiseen, jotka eivät itsenäisesti ole riittävän motivoituneita tai taloudellisista syistä pysty tekemään oikeita päätöksiä.

Sillä sekä koronaviruksen että ilmastonmuutoksen torjuntatoimilla on vastustajia. Ensin mainitut eivät ehkä väitä, että kyseessä ei olisi tappava tauti, mutta he pitävät kuolleisuutta liian vähäisenä suhteessa luonnolliseen poistumaan, jotta olisivat valmiita luopumaan saavutetuista eduistaan – esimerkiksi ulkona syömisestä, lasten koulussa olosta tai lomailu kotipaikkakunnan ulkopuolella. Minusta näyttää tässä juuri nyt, että koronantorjunnan vastustus on vähentynyt rajoitusten alusta, mutta tämä on silti kiinnostavaa. Johtuukohan se enemmän sosiaalisesta paineesta vai siitä, että samaan aikaan kun Suomessa taudin leviäminen jonkun verran talttunut tehokkaiden toimien vuoksi, ulkomailta saadaan jatkuvasti uutisia vastakkaisesta kehityssuunnasta?

Toivoisin joka tapauksessa, että uuden koronaviruksen muisto olisi riittävän lähellä, kun ympäristökriiseihin varautumisesta jälleen päätetään. Niiden realisoituessa ei ole odottavissa vertailukohdaksi toista maapalloa, jossa kaikki menee päin mäntyä, ja jonka virheistä voitaisiin tällä maapallolla oppia. Olisi järkyttävää päätyä siihen tilanteeseen, että ympäristönmuutokseen joudutaan reagoimaan tällaisella äkkiliikkeellä, katastrofin jo toteutuessa kaikilla rintamilla. Tässä tilanteessa yhteiskuntia kantaa sentään toivo ja tieto paluusta tavalliseen elämään. Peruuttamattoman ja pysäyttämättömän kriisin toteutuessa toivo olisi poissa.

Huhtikuun alussa jännittävä odotus päättyi, ja sain vertaisarvioiden kommentit ensimmäisestä käsikirjoituksestani. Kun näin refereiden nimet (molemmat esiintyivät nimellään), hetki oli veret seisauttava – kummatkin ovat täsmälleen tämän alan pitkän linjan uranuurtajia, joilta ei varmasti ole jäänyt näkemättä käsikirjoituksen mikään keskeinen heikkous. Jos nämä arviot olisivat tyrmääviä, siihen ei välttämättä olisi saatavissa toista mielipidettä.

Kommenttien lukeminen olikin sen puoleen jännittävää. Ne olivat yksityiskohtaisia ja tarkkanäköisiä, mutta loppuun päästyäni oli huojentunut tunnelma – ”tässäkö se nyt oli?” Tarkennettavaa ja selvennettävää tuli, mutta ei paljon. Olin odottanut (ja ohjaajani Arto ja Jussi olivat odottaneet) suurempaa työmaata.

Sain tänään käsikirjoituksen korjaamisen kommenttien pohjalta omalta osaltani loppuun. Luen sen vielä huomenna ajatuksella läpi, ja siirrän pallon kanssakirjoittajilleni hetkeksi. Tunnelma on toiveikas. Tähänastisen perusteella minulle kävisi hyvin, että jatkossakin artikkeleihin voisi saada tällaista palautetta.

Pitkä ja kiemurainen polku tuli välipäätökseen tammikuun puolivälissä. Ensimmäinen artikkelikäsikirjoitukseni oli viimein kehittynyt luonnoksesta siihen vaiheeseen, että se oli valmis lähtemään maailmalle vertaisarvioitavaksi.

Käsikirjoitus oli pitkään lähes valmis, mutta primitiivisten kiviemme koostumusta varioivan kuorellisen kontaminaation mallinnus ei oikein asettunut kohdalleen. Tai jos osui, palapelista tuli liian epäelegantti ja liian monimutkainen. Ratkaisujen etsimistä ei helpottanut se, että läheltä tutkimusaluetta on olemassa varsin vähän isotooppimittauksia sellaisista kivistä, jotka tässä tapauksessa sopisivat kontaminoivaksi kivilajiksi. Jos sellaisia oli, samoista näytteistä ei ollut olemassa hivenalkuaineanalyysejä, ja jos oli, ei ainakaan kaikista tarvittavista alkuaineista yhtä aikaa. Kokosin useammankin ikään kuin toimivan mallin useammista palasista, mutta osoittautui mahdottomaksi ilmaista sellaista prosessia tyylikkäästi ja vakuuttavasti. Lopulta päätimme pelkistää kontaminaatiomallin pelkkiin neodyymi- ja strontiumisotooppeihin, jolloin asia muuttui yksiselitteisemmäksi. Suurin osa tämän pitkän viimeistelytyön tuloksista ei siis lopulta päätynyt itse käsikirjoitukseen mukaan, mutta sitä ei tietenkään olisi voinut välttääkään. Opin ainakin tuntemaan mallini kunnolla.

Lehden valinnasta keskusteltiin, ja päädyin lopulta valitsemaan yhden niistä, joissa on aikaisemmin julkaistu hyvin paljon laakiobasalttiprovinsseihin, sulien vaippalähteisiin ja supermanneraiheisiin liittyviä artikkeleja. Käsikirjoituksen muokkaamiseen lehden formaatin mukaiseksi ja itse submittausprosessiin meni pari päivää. Käsikirjoitus eteni elektronisen seurantajärjestelmän mukaan nopeasti editorille, ja sen jälkeen tilaan ”vertaisarvioijat kutsuttu”. Se ilahdutti – ainakaan käsikirjoitus ei tullut saman tien takaisin epärelevanttina tai keskeneräisenä. Nyt tehtäväni on olla kärsivällinen ja saada aikanaan palautetta sekä tieto siitä, onko artikkelilla jatkomahdollisuuksia tuossa lehdessä. Siinäkin tapauksessa, että sitä esitettäisiin hyväksyttäväksi muutoksin, se tietysti aikanaan palaa minulle työstettäviksi, mutta juuri nyt en voi tehdä mitään sen eteen.

Symbolisena siirtymäriittinä siivosin työpöytäni läjistä vanhoja kommentoituja tulosteita käsikirjoitusten aiemmista vaiheista, geokemian taulukoista, kirjoista ja post-it-lapuista. Siivosin myös tietokoneen aktiivisista työkansioista arkistoon kaiken muun paitsi viimeisimmän relevantin geokemiallisen datan.

Sen jälkeen avasin juhlallisesti tiedostot, jotka sisältävät syksyllä Carnegie-instituutissa syntyneen lyijy-, osmium-, renium-, neodyymi- ja strontiumisotooppidatan.

Pidimme myös ohjaajieni Jussin ja Arton kanssa uuden artikkelin aloituspalaverin. Kävimme läpi edellisen artikkelin työstöprosessia ja päätimme, miten tämän seuraavan kanssa edetään. Osia käytännöistä päädyttiin pitämään ja osaa muuttamaan. Minulla on kaksi erittäin sitoutunutta ohjaajaa, jotka kuitenkin istuvat eri paikoissa ja eri yksiköissä. Havaitsimme, että on luultavasti käytännöllisintä, jos tapaamme koko porukalla säännöllisesti ja silloin aina päätämme seuraavan etapin etenemissuunnan. Yksiselitteinen muotoiltu missio luultavasti virtaviivaistaa prosessiani – tyyppivikani on takertua johonkin kiinnostavaan sivupolkuun ja tutkiskella niitä, mihin menee aina aikaa. Kokonaan en tosin aio siitä luopua, koska aina välillä sivupolulta löytyy jotakin yllättävän relevanttia.

Joka tapauksessa on erittäin mukavaa olla taas tekemisissä uuden, tuoreen datan kanssa. Näytteet ovat tuttuja, mutta niiden isotooppidata on aivan uunituoretta, ja itse isotooppisysteemitkin ovat minulle uusia. En siis näe intuitiivisesti, mitä kukin esimerkiksi lyijyn isotooppisuhteista saattaa tarkoittaa. En siksi osannut hämmästyä, kun paras näyte osui kaikissa systeemeissä kellontarkasti tietyn primitiivisen vaipan kehityspolun geokroonille. Vasta jonkin aikaa opiskeltuani alan ymmärtää, että kyseessä on eräänlainen valkoinen valas, jota moni etsii koskaan löytämättä. Samalla havaitsen, että edessä on jälleen kokonainen tuntemattomien tarinoiden metsä. Joka tapauksessa mukavaa taas tutkia.

Kun Markku Löytönen pyysi minut mukaan Tieteen päivien 2019 Nykyajan tutkimusmatkat –sessioon jo yli vuosi sitten, arvelin sen minulle uudenlaiseksi tehtäväksi. Tieteen päivät on tärkeimpien tiedeorganisaatioiden järjestämä viisipäiväinen suuri tiedetapahtuma, joka tavoittaa melkein mihin tahansa tieteenalojen sisäiseen kokoukseen verrattuna hyvin suuren ja monipuolisen yleisön.

Itse tapahtuma oli tuttu pitkänkin ajan takaa. Vierailin Porthaniassa pidetyillä Tieteen päivillä yhdeksäsluokkalaisena ja innostuin silloin kosmologiasta. Oli inspiroivaa päästä keskustelemaan maailman suurista kysymyksistä niihin perehtyneiden tutkijoiden kanssa. Pidin suurena kunniana olla puhujana mukana samassa tapahtumassa nyt 20 vuotta myöhemmin.

Tieto esiintymistilanteesta tuli kokonaisen vuoden varoitusajalla. Aikaa varautumiseen oli siis runsaasti, ja senkin vuoksi päätin miettiä esitystapaani uusiksi. Tilannetta voisi verrata siihen, että olisin esiintynyt viime vuosina kansainvälisten suurten festivaalien genrelavoilla: yleisö on koostunut niistä, jotka valmiiksi pitävät juuri edustamani tyylilajin musiikista. Siellä oman genren piirteet voi viedä äärimmäisyyksiin ja lähinnä maustaa niitä pienillä huumorista käyvillä omilla tulkinnoilla siellä täällä. Toisaalta olen keikkaillut kaupunkien lavoilla ”Tavastiasta” jumppasaliin. Tällaisissa omilla keikoilla on aikaa lähteä rakentamaan teemaa alusta asti, edetä tarinassaan kronologisesti ja kaiken pohjustuksen jälkeen päätyä lopulta esittämään vuoden hittibiisi, joka ei ilman pitkää alustusta uppoaisi.

Tällainen kaikille avoin yleisölle suunnattu tapahtuma sen sijaan on kuin Ilosaarirockin päälava: se vaatii nopeasti lentoon lähtevän esityksen, josta oman genren vieraannuttavat elementit on eliminoitu. Olin harjoitellut tällaista lähestymistapaa aikaisemmin ainoastaan kerran Tiedekulman Kohteena Etelämanner –illassa, jossa kuitenkin aikaa oli runsaammin ja seuranani olivat retkikuntatoverini Mika Kalakoski ja Arto Luttinen – ja hyvin tärkeänä elementtinä keskustelun host eli isäntä, toimittaja Joonas Turunen.

Tieteen päivien tämän vuoden teema on rohkeus. Olin esitelmäni käsikirjoittamisessa tietyn suuren askeleen edessä. Vaikka yksityiskeskustelussa esitän mielelläni mielipiteitä milloin mistäkin aiheesta, luonnontieteilijän roolissani olen pysytellyt usein kiinteästi työni kehyksissä. Näin tilanteen niin, että minun olisi jätettävä taakseni turvallinen konkretia ja pyrittävä tuomaan niitä ei-absoluuttisesti mitattavia filosofisia periaatteita, jotka ovat minunkin työni takana.

En tiedä miksi, mutta koin tämän hyvin jännittäväksi. Yritin punoa yhteen kolmea erillistä juonta ja irrallisia huomioita yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Lisäsin ja vähensin alaspesifiä tietoa vuoron perään. Laskeskelin esityksen oletettua kestoa ja havaittuani kokonaisuuden olevan törkeästi ylimittainen kirjoitin rungon jälleen uusiksi. Yritin samalla kuljettaa mukana tarpeellista tunnustusta kollegoille ja yhteistyökumppaneille. Liekö tämä pelkkä harjoittelukysymys? Onko omien näkemysten esittäminen lähtökohtaisesti luontevampaa vaikkapa yhteiskuntatieteilijöille?

Esittämistapa on toki jokaisen luonnon ja puheen kohdalla erikseen harkittava asia. Monet käyttävät tekstiä sisältäviä kalvoja, jotka toimivat samalla muistin tukena. Tekstikalvojen huonona puolena visuaalisuus menetetään. Tekstiä sisältävien kalvojen käsittelyä on myös hyvin vaikea nopeuttaa tyylikkäästi, jos jääkin aikataulusta jälkeen. Pitkän linjan esiintyjillä on usein paperinen avainsanoja sisältävä runko puheelleen. Jotkut kirjoittavat esityksensä lähestulkoon puheeksi, joka luetaan ääneen.

Omimmaksi esiintymistavakseni on vakiintunut runsaisiin kuviin nojaava tarinankerronta. Pohdin, mistä teemasta puhun kyseisen kuvan kohdalla. Mieluusti mietin valmiiksi sen kulman, josta tulen aiheeseen. Itse teeman tarkkaa esitystapaa tai sanamuotoja en päätä etukäteen. Yritän keksiä kuvauksen uudestaan esityshetkellä. Haen tällä toimintatavalla parempaa läsnäoloa ja mahdollisuutta reagoida tilassa tai tapahtumassa aikaisemmin tapahtuneisiin tai sanottuihin asioihin. Haittapuolena on se, että toisinaan toimivan allegorian poimiminen oikealla hetkellä epäonnistuu, ja toisaalta se, että kerronnan tärkeimmät pointit on pakko muistaa ulkoa.

Sessiomme meni minusta lopulta mukavasti. Martti Pärssinen kertoi kiehtovia tarinoita tutkimusmatkoiltaan Etelä-Amerikasta, ja Jussi Pakkasvirta poliittisista tutkimuksistaan Keski-Amerikasta.

Meidät kutsuttiin Martti Pärssisen kanssa jopa Ylen aamulähetykseen seuraavaksi aamuksi kertaamaan tutkimusmatkojemme vaaroja. Ajattelin automaattisesti, että kyseessä on televisiolähetys, ja heti lähetystaloon saavuttuani tiedustelin, näkyisivätkö loskaantuneet kenkäni lähetyksessä. ”Tuskin, radioonhan olit tulossa” oli vastaus. Suoraan Ykkösaamun radiolähetykseen osallistuminen oli sekin kiehtova kokemus.

Olin kaikin tavoin iloinen pääsystäni osallistumaan Tieteen päiviin. Kuuntelin muiden sessioiden striimattuja lähetyksiä vielä pitkään plotteja ja muuta grafiikkaa väännellessä. Tällaiset tapahtumat nostavat omassa työssään muhivan ihmisen hetkeksi korkealle pilvien yläpuolelle, josta näkyy koko kiehtova maailma.

Tallenne Nykyajan tutkimusmatkat- sessiosta: https://www.youtube.com/watch?v=4LedE8DnABA

Olen nyt ollut täällä Carnegie-instituutin planetaaristen tieteiden kampuksella kuusi viikkoa ja työskennellyt sinä aikana kemianlaboratorioissa ja massaspektrometrien parissa. Minulla on ollut hyvä tilaisuus muodostaa käsitys instituutin toimintakulttuurista.

Geo- tai kosmokemian aloja tunteville tämä paikka ei kaipaa esittelyä. Täällä tehdään jatkuvasti tutkimusta planeettatieteiden ensimmäisellä rintamalla ja kehitetään parempia ja herkempiä instrumentteja. Täällä työskentelevät tutkijat julkaisevat jatkuvasti arvostetuissa lehdissä, kuten Naturessa ja Sciencessä. Toisin kuin ulkopuolelta tarkasteltuna tuloksista päätellen voisi luulla, tämä paikka on silti henkilökunnaltaan keskikokoinen, ei valtava. Olisi myös vaivatonta ajatella, että tuloksia saadaan rajattomien resurssien ansiosta, mutta sekään ei tietenkään ole koko todellisuus. Seuraava itsestäänselvyys on tietysti se, että ihmiset tekevät työpaikan. Ei kuitenkaan voi olla sattumaa, että uutterat ihmiset ympäri maailmaa hakeutuvat vuosikymmenten ajan töihin juuri tänne. Miksi työ onnistuu täällä niin hyvin, ja mikä täällä houkuttelee?

Havaitsin ensimmäiset paikallista toimintakulttuuria leimaavat piirteet heti saapumispäivänäni. Johdon sihteeri Janice Dunlap kysyi, mitä tarkalleen teen täällä ollessani, ja muotoili samana päivänä aiheesta tiedotteen koko instituutille kuvan kanssa. Nimikyltti oli jo toimistoni ovessa, ja käytävällä tavatut henkilöt saattoivat siitä kätevästi tarkistaa nimen kirjoitusasun (paikalliset ovat muuten nimien oikeasta asusta ja lausumisesta tarkkoja – olin täällä Sanni enkä Sandy tai Sunnie). Instituutin johtaja Richard Carlson vei minut saman tien tutustumiskierrokselle koko laitokseen, ja esitteli henkilökohtaisesti ne henkilöt, joiden kanssa kussakin laboratoriossa asioisin. Kierrokseen meni ehkä puoli tuntia tai tunti, mutta sen jälkeen tiesin, miten pääsen työssä alkuun. Tieto näytti kulkevan hyvin – seuraavien päivien aikana melkein kaikki aloittivat keskustelun toteamalla, että sinä siis olet se, joka tuli Suomesta ja tutkit laakiobasaltteja.

Sain ensimmäisenä päivänä käteeni myös toimiston ja laboratorioiden avaimet, ja hän lisäsi minut talon sisäiselle sähköpostilistalle. Ennen kuin päivä oli puolessa, minulla oli siis paikka, jonne sain näyterasiani järjesteltyä hyllyille, ylimääräiset laukut lukkojen taakse ja tietokoneen nettiin ja kiinni tulostimeen (IT-spesialisti Adriana Kuehnel kävi hoitamassa sen). Tällaisten käytännön asioiden nopea hoituminen on etenkin lyhyellä vierailuilla kullanarvoista. Olen kotimaassa eräitäkin kertoja käyttänyt useampia päiviä siihen, että olen huonoin yrittänyt hankkia avainta tai kulkulupaa sellaiseen tilaan, jonka käyttö on välttämätöntä työssä eteenpäin pääsemiseksi, mutta kyseisen tilan kulkuoikeuksien hallinta ei kuulu oikein kellekään ja/tai vastuuhenkilö on virkavapaalla tai työmatkalla. Täällä nämä asiat kuuluvat sihteeristölle – vakituisesti suoraan palkatuille henkilöille, jotka työskentelevät nimenomaan tällä kampuksella, ja joilla ei ole lainkaan tutkimukseen tai opetukseen liittyviä tehtäviä. Viimeisten vuosikymmenten säästötoimet ovat vähentäneet juuri tällaisia asioita hoitavaa henkilökuntaa Suomesta tasaisesti.

Työni ensimmäinen vaihe oli analysoitavien elementtien (Re, Os, Pb, Nd ja Sr) eristäminen näytteistä. Osmium-prosessin aikana Rick vietti kanssani laboratoriossa tunteja, ja kertoi samalla miten menetelmä oli kehittynyt. Sitten oli muiden alkuaineiden vuoro. Siirryin tässä vaiheessa Mary Horanin vastuulle hänen johtamaansa geokemian laboratorioon. Mary huolehtii laboratorioista, ja perehdyttää itse huolellisesti vierailijat niiden käyttöön. Sain heti sisään astuessani omat suojatossut, laboratoriotakin ja suojalasit sekä säilytyspaikat niille – ja oman kaapin näytteilleni. Sen jälkeen Mary ensin selitti miksi kukin kemianprosessin askel tehdään ja miksi se on päädytty tekemään näin. Sen jälkeen hän näytti, millaisella tekniikalla se kannattaa tehdä turvallisuus- ja ergonomiaseikat huomioon ottaen, ja lopuksi valvoi sitten kun tein itse perästä. Tämä oli mukavaa erityisesti sellaisten pelottavan vaarallisten aineiden kuin fluorivetyhapon käsittelyn kohdalla. HF pystyy liuottamaan luita ihon ja lihan lävitsekin, ja jo muutaman neliösentin altistus saattaa olla fataali.

Onnistuneen suorituksen jälkeen saatoin jatkaa töitä niin pitkään kuin jaksoin, minkä yleensä teinkin. Monesti sain prosessia nopeutettua päivällä, jos jäin vielä illalla muutamaksi tunniksi viimeistelemään jotakin. Sen jälkeen saatoin jättää liuoksen reagoimaan tai haihtumaan yön yli. Yksinään työskentely oli selkeää, kun jokaiselle työvaiheelle on oma vetokaappinsa, jossa tarvittavat kemikaalit ovat valmiina odottamassa, ja täydennysaineksia on aina saman vetokaapin alaosasssa. Kertakäyttöiset suojavarusteet ja muut yleistarvikkeet sijaitsevat jokaisen pesualtaan vieressä, aina samassa paikassa. Laboratoriossa on yksityiskohtaiset kirjalliset ohjeet jokaiseen prosessiin. Kaikesta tästä seurasi, että työ eteni hyvin. Kun kemianosuus tuli valmiiksi, siirryin massaspektrometreille Timothy Mockin opastukseen. Kaikkiaan isotooppityöskentelyssä on täällä paljon yhteneviä piirteitä Geologian tutkimuskeskuksen isotooppilaboratorion kanssa, missä työskentelin Leena Järvisen ja Arto Pulkkisen johdolla.

Työ sujui siis hyvin. Riittääkö se? Huolimatta sujuvasta puuhastelusta laboratorioiden ja laitteiden parissa, tällaisella kaukaa tulevalla vierailijalla olisi hyvät mahdollisuudet unohtua yksinään laboratorioon ja sitten lähtöpäivänä poistua takaovesta, tutustumatta kehenkään. Se on täällä kuitenkin tehokkaasti estetty. Viikoittain pidetään tavallisesti kaksi seminaaria, joita ennen tarjoillaan aina kahvia. Ennen ja jälkeen luennon on hyvä tilaisuus jutella muiden teemasta kiinnostuneiden kanssa ja tervehtiä muista tutkimuslaitoksista, kuten Marylandin tai John Hopkins –yliopistosta tai Goddard Space Centeristä, saapuneita vieraita.

Uransa alkuvaihetta elävät tutkijathan ovat usein hyvin liikkuvaista ja kansainvälistä väkeä, ja tavan takaa yksinään vieraassa maassa tai ainakin kaupungissa. Post doc –vaiheen väelle, jota on täällä paljon, on järjestetty paljon omaa ohjelmaa. Tärkein viikoittainen tapahtuma on Beer Hour, jonka järjestää jokainen osallistuja vuorollaan. Nimestä huolimatta oluen kulutus ei ole kokoontumisen tärkein anti, vaan pysyvä sovittu tapaaminen ennen, kuin jokainen livahtaa viikonlopuksi yksin omille teilleen. Vakituisen henkilökunnan jäsenetkin vierailevat tapahtumassa toisinaan, jos viipyvät töissä myöhään. Tässä tapahtumassa olen saanut ehkäpä eniten kontakteja ja tutustunut toisten tutkimukseen. Yhteisiä tapahtumia on muutenkin paljon. Pääsin osallistumaan kurpitsajuhliinkin.

Meille järjestettiin virkistysmielessä myös opastettu kierros Washingtonin hallintokeskuksessa, Capitol Hillillä, ja tapaaminen senaattorin kanssa. Käytin tilaisuuteni keskustellakseni ympäristöasioista. Samalla viikolla juhlittiin Post doc –tutkijoiden arvostuspäivää kakun ja lahjojen kera. Kaikki tämä on hyvää vastalääkettä tutkimustyössä tyypillisesti huippukohtien välillä esiintyviä mörköjä, turhuutta, yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä, vastaan.

Näiden lisäksi täällä toimii vielä yksi kokoava voima, Lunch Club. Lounaskerho on merkittävä paikallinen yhteisö, johon kuuluu suurin osa henkilökunnasta. Se kokoontuu joka päivä kello 12.30, ja joku jäsenistä valmistaa aina aterian koko kerholle. Tarkoituksena on esitellä oman kulttuurin ruokaperinteitä. Järjestely on kätevä, sillä lähimmät kaupalliset lounaspaikat ovat täältä vähintään noin 20 minuutin kävelymatkan päässä. Lunch Club sen sijaan kokoontuu kampuksen salissa tai hyvällä säällä terassilla, ja lounaan yhteydessä tulee joka päivä istuttua eri seurueessa. Olen oppinut lounastauoilla muun muassa non-destruktiivisesta menetelmästä mitata vesisisältöä meteoriiteista, Carnegien Chilen-teleskoopin päivärytmistä ja menettelystä meteoriittien hankkimiseksi tutkimuskäyttöön Smithsonian-instituutin kokoelmista. Toisaalta säännölliset tapaamiset tekivät monista ystäviäni.

Ensimmäisenä omana kokkauskertanani valmistin tyypillisen suomalaisen kouluaterian: kasvismakaronilaatikkoa, ananas-porkkanaraastetta ja maitoa. Menu upposi yleisöön. Mestarikokkauksen yhteydessä aiheutin kuitenkin katastrofin. Täällähän biojätettä ei kerätä kiinteistöistä, ja sen optimaalisesta sijoituspaikasta liikkuu monenlaista tietoa. Sen hetkisen tietoni mukaan porkkanankuoret tuli syöttää lavuaarin viemärissä olevaan murskaimeen, jonka kautta ne päätyisivät viemäriin. Menettelyhän kuulostaa pihakompostoimiseen tottuneelle järjettömältä, mutta niin tein. Kaikki meni ensin alas, mutta sitten vesi lavuaarissa alkoi nousta. Pyydettyäni paikalle kampuksen kiinteistöteknikot Gary Borsin ja Maceo Bacoten ilmeni, että murskain on avattava. Maceo otti putken irti ja poisti sieltä läjän porkkanasilppua. Puolen tunnin päästä lavuaari oli taas käyttökunnossa, ja saatoin laittaa tiskikoneen päälle. Heitä porkkanavälikohtaus näytti vain hauskuuttavan.

Kaikkiaan näen tutkijoiden täällä toimittavan kovin vähän sellaisia askareita, jotka eivät liity jotenkin tutkimukseen. Muu henkilökunta puolestaan on suorassa työsuhteessa instituuttiin, ja monet heistä ovat olleet täällä töissä yli 15 vuotta. On siis varsin vähän sellaisia ongelmia, jota joku henkilökunnasta ei osaisi hoitaa pian pois päiväjärjestyksestä – ja mikä ei kuuluisi kenenkään tehtävänkuvaan. Toisin kuin kotipuolessa tehostamistoimien jälkeen, täällä ei näe koskaan avuttomia tutkijoita seisomassa rikkinäisen printterin vieressä jonottamassa tulostinfirman palvelunumeroon, koska nämä asiat hoitaa joku sellainen, joka ne osaa. Niin ikään instrumenteista ja laboratorioista huolehtii kokopäiväisesti yksi henkilö, jolla ei ole muita päällekkäisiä vastuita.

Näillä resepteillä tämä paikka tuntuu jo nyt tiedemielessä kodilta. Niin monta tutkijaa yhtä aikaa pelkästään saman sorttisten planeettatieteiden ongelmien kimpussa, ja vapaat kädet tehdä töitä. Tuntuu siltä, että tunnen jo nyt melkein kaikki instituutin työntekijät nimeltä, ainakin ne, jotka osallistuvat yhteisiin rientoihin. Ei ihme, että tänne on helppo palata ja yhden vierailun jälkeen haluta takaisin.

Kirjoitettu 5.9.2018

Tarkoituksenani oli kirjoitella tästä laboratoriovierailusta jo etukäteen, mutta viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä olivat niin hektiset, että se osoittautui mahdottomuudeksi.

Joka tapauksessa olen nyt täällä (ilmastoidussa) työhuoneessani kuumassa ja kosteassa Washington D.C.:ssä, DTM:n (Department of Terrestrial Magnetism) historiallisessa syklotronirakennuksessa ja minulla on hetki aikaa ennen kuin laitamme geokemian laboratorion johtajan Mary Horanin kanssa ensimmäiset näytteeni liukenemaan fluorivetyhappoon.

Tämä osmiumin ja lyijyn isotooppisuhteisiin valoa luova matka oli toiveissa ja suunnitelmissa kauan. Toinen väitöskirjan ohjaajani Jussi Heinonen on vieraillut täällä useampaan otteeseen työskennellessään pikriittikysymysten kanssa, ja DTM on isotooppiasioissa valtavan tunnustettu instituutio. Täällä tehdään tosiaan muun muassa harvinaisempaa osmiumin isotooppigeokemiaa, jonka perusteella on mahdollista päätellä, onko kivisulien lähdealue maapallon vaipassa sulanut merkittävästi varhain maapallon historiassa, vai onko se esimerkiksi säilynyt lähes moderneihin aikoihin asti sulamattomana. Jo tehdessäni gradua toivoin, että käytössäni olisi tieto tutkimieni pikriittien osmiumisotooppisuhteesta. Ajatus oli mukana tämän VALVE-projektin hakemuksessa, ja nyt mittaukset viimein toteutuvat.

Kun hanhet alkoivat lähteä Suomesta etelään ja yöt viilentyivät, minäkin pakkasin tavarani ja lähdin Islannin kautta Grönlannin yli Yhdysvaltojen itärannikolle. Näytteet olivat mukanani matkalaukussa, jossa oli rajaviranomaisia varten selitys niiden käyttötarkoituksesta. Yhdysvalloissa ollaan nimittäin hyvin tarkkoja esimerkiksi maaperän ja elollisten ainesten tuonnin suhteen.

Näytteiden preparointi edelisellä viikolla oli oma show’nsa. Otin jokaisesta kivestä kappaleen, käärin sen kankaaseen ja hakkasin sen kankaan sisällä rikki geologivasaraa käyttäen. Tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Jokaisesta näytteestä oli olemassa sepeliä jo aikaisempien analyysienkin ajalta, mutta sen olin saanut aikaan metallileukaisella murskaimella, mikä tekee kappaleista kelvottomia tähän analyysiin. Kun mitataan hyvin pieniä pitoisuuksia metallisia alkuaineita, näytteitä ei voi käsitellä metallia sisältävillä työkaluilla kontaminaation välttämiseksi. Tämän menetelmän kääntöpuolena kappaleisiin jäi kiinni kangaskuituja, ja jouduin pesemään ne sekä huuhtelemaan ionivaihdetulla vedellä mahdollisten vedestä tulevien kontaminanttien poistamiseksi. Saatoin siis hyvällä omallatunnolla sanoa viranomaisille tarkoitetussa paperissa, että näytteet olivat puhtaita.

Joka tapauksessa saavuin Washington D.C.:hen syyskuun 3. päivän iltana. Lentokentältä ulos astuessani vastaan pölähti kuuma, kostea löyly. Minulla on huomattavan vähän kokemusta kuumissa ja eritoten kuumankosteissa ympäristöissä elämisestä, joten kesti hetken ymmärtää, että kyseessä ei ollut lämmitetty tuulikaappi ennen syysilmaan astumista, vaan syysilma itse. Samaa yli 30 asteen ja 90 kosteusprosentin lämpötilaa on nyt jatkunutkin siitä saakka.

Aamulla kävelin sirkkojen sirittäessä vanhojen lehtipuiden reunustamaa bulevardia majapaikastani lähellä sijaitsevaan Carnegie-instituuttiin. Näytteet ronttasin mukanani läpinäkyvässä muovipussissa. Vain piimää ja ruisleipää puuttui repusta. Niin sain näkyviini klassisen näköisen kukkulalla sijaitsevan kampuksen, jonka kruunaa vanha Van de Graaff –generaattori. Bohr ja Fermikin ovat kuulemma vierailleet täällä silloin, kun kyseisellä laitteella tehtiin ydinfysiikan historiaa.

Saapuminen DTM:ään oli valtavan kiehtova toimitus. Jo ennestään tuttu, Suomessakin vieraillut laitoksen johtaja Richard W. Carlson ja laitoksen väki ottivat meidät lämpimästi vastaan. Sanoin ”meidät”, koska kanssani samalla ovenavauksella saapui laitoksen tuore postdoc-tutkija Megan Newcombe. Meille järjestettiin avaimet viidessä minuutissa, saimme pääsyn tietoverkkoihin ja kierroksen kaikkiin laboratorioihin. Työhuoneemme ovessa odotti jopa nimikyltti! Jos olinkin vähän pohtinut että miten täällä uudessa maailmassa pärjäilen, niin kaikki nämä toimitukset tekivät selväksi että vierailija on tähän paikkaan täysin tervetullut.

Aloin työhön saman tien. Teimme suunnitelman siitä, miten näytteet kannattaisi käsitellä.

Eilisen käytin jatkokäsittelemällä näytteitäni pulveriksi TIMS-laboratorion johtajan Timothy Mockin alkuun ohjeistamalla. Ensin sepelit menivät keraamisen leukamurskaimen läpi, ja siinä syntyneen hienomman murskeen myllytin keraamisella myllyllä hienoksi jauheeksi. Tämäkin oli nopeammin sanottu kuin tehty. Jokaisen erän välissä laitteen kaikki osat täytyi siivota pölystä, ja näyte-erien välillä lisäksi puhdistaa murskaamalla tai jauhamalla kvartsia. Toisinaan yksi puhdistuskierros ei riittänyt. Tässä työvaiheessa ei kuitenkaan auta kiirehtiä, sillä pienikin hätäily saattaa pilata tulevien viikkojen työn tuloksen. Lähdin majapaikkaan vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Kasvimaailmasta olen saanut kaksi uutta paikallista tuttavuutta: Miellyttävästä päästä on paw-paw –hedelmä. DTM:n kirjastonhoitaja kasvattaa niitä puutarhassaan, ja pääsin näin kokeilmaan tätä avokadon tai mangoa muistuttavaa herkullista asiaa. Epämiellyttävä on myrkkysumakki. Kyseinen kasvi reunustaa jalkakäytäviä rehevänä ja aiheuttaa ikävä oireita. Välttelen kaikkiin tuntemattomiin puskiin koskemista.

Niin miellyttävästi kuin tämä vierailu alkoikin, synkkä uutinen varjostaa yleistä tunnelmaa. Täällä työskentelevä volatiilien alkuaineiden ja planetaarisen tutkimuksen pioneeri Erik Hauri menehtyi eilen. Hänen työhuoneensa on vain parin oven päässä, ja vielä tiistaina luulin tapaavani ennen pitkää hänetkin. Kovin moni myös Carnegie-instituutin ulkopuolella on menettänyt ystävän ja työtoverin.

Hiljattaisella Botswanan meteoriitinetsintäretkellä Kalaharin autiomaassa istuimme iltanuotiolla juttelemassa kotimaidemme tavoista. Joku kysyi puistonvartijoilta, joudutaanko antilooppien kantoja säätelemään metsästämällä, kun näinkin kuivasta ja varmasti herkästä ympäristöstä on kyse. Puiston johtaja Makondo totesi, että ei – heillä on toimiva ekosysteemi, joka on maailmassa nykyään harvinainen. Toimintakykyisiä suurpetoja on niin runsaasti, että ne estävät kokonaan yksittäisten populaatioiden ylikasvun. Epäilemättä valtava suurten eläinten diversiteetti on tiukasti kytkeytynyt terveeseen petokantaan. Tämän tosiseikan vaikutukset näimme hyvin läheltä ympäri Botswanan. Villieläimet ovat läsnä paikallisten elämässä myös puistojen ulkopuolella. En ollut valmistautunut näkemään sellaista eläinten runsautta. Tässä joitakin havaintoja.

Norsu oli ensimmäinen läheltä kohtaamamme villieläin. Tiesin ne ennalta älykkäiksi ja pääosin rauhallisiksi jättiläisiksi, mutta nähdessäni ne silmästä silmään ällistyin todellisesta koosta. Aikuinenhan voi painaa 7 tonnia, mutta kun näin sellaisen kulkevan omin jaloin, pitkin savannia, näky oli mahtava. Ne näyttivät uteliailta ja ystävällisiltä. Yöpyessämme riistansuojelualueen portilla näimme runsaasti uteliaiden norsujen jättämiä jälkiä. Esimerkiksi vierasmajan aurinkolämmitteiset suihkusäiliöt oli laitettu päreiksi, ilmeisesti tutkimustarkoituksessa. Ne olivat myös runnoneet alueen puita matkallaan juomapaikalle ja pois sieltä.

En kuitenkaan osannut varsinaisesti pelätä norsuja. Yleisesti kerrotaan, että afrikannorsut ovat aasialaisia sukulaisiaan temperamenttisempia. Oletin kuitenkin mahdollisten yhteentörmäysten liittyvän lähinnä ihmisen ajattelemattomuuten tai nuorten norsujen läsnäoloon. Vasta sivistävällä iltanuotiolla kuulin jälleen riistanvartijoilta, että urosnorsuilla on talvisin vuosittainen 1-2 kuukauden raivoaika, jonka englanninkielinen nimitys on musth. En ole onnistunut löytämään tälle suomalaista sanaa – onko sellaista? Ilmiö on kiima-ajasta erillinen. Joka tapauksessa tästä kärsivä norsu erittää ohimoistaan temporiinia, kokee pään rauhasissaan hampaan juuripaiseeseen verrattavaa kipua ja on aggressiivinen ympäristöään, jopa naarasnorsuja, kohtaan. Tilassa oleva urosnorsu saattaa hyökätä minkä tahansa kohteen kimppuun ilman provokaatiota. Se ei lainkaan kestä meteliä tai äkillisiä liikkeitä ympäristössään, vaan kiihtyy voimakkaasti.

Myöhemmin, poistuttuamme etsintäalueelta ja ajaessamme Tomaksen kanssa uteliaisuudesta Okavangon Moremi-riistansuojelualueella kapeaa tietä kohtasimme lukuisien rauhallisten, aterioivien norsulaumojen lisäksi yhden yksinäisen uroksen, joka liikehti levottomasti korviaan heilutellen parin metrin päässä tien vierellä tiheässä pusikossa. Olin jo varhain luontodokumenteista oppinut, että korvien leyhyttely on hieman huolettava merkki. Tiet olivat niin kapeita, että takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseen. Kun norsu liikahti hetkeksi sivummas, ajoimme sen ohi niin hiljaisesti kuin osasimme. Norsu kuitenkin suutahti tästä, ja todella kääntyi jahtaamaan meitä ravissa parikymmentä metriä. Se varmasti halusi vain antaa ärsyttävälle autolle näyttävän lähdön, mutta episodi antoi opetuksen norsun oman tilan kunnioittamisesta. Vaikka mielellämme olisimme sen tilaa kunnioittaneet ennen tätäkin. Jäin miettimään, oliko tällä yksilöllä meneillään musth.

Varsinainen veret seisauttanut norsukohtaamisemme sattui vasta illansuussa. Olimme vitkastelleet ihanalla Okavangon suistoalueella siinä määrin, että lähtö ennestään tuntematonta tietä takaisin kaupunkiin oli jäänyt suunniteltua myöhemmäksi. Laskelmoimme, että ehtisimme kuitenkin takaisin tutulle tielle ennen pimeää – ja tuntemattoman tieosuuden piti olla leveä.

Kunto ei ollut aivan niin hyvä kuin olisi voinut toivoa. Hiekkaisessa tiessä oli runsaasti kuoppia, ja tulvavesi katkaisi sen kerran. Oli ajettava läpi. Niinpä aurinko alkoi painua kohti horisonttia. Kun saavuimme viimeiselle etapille ennen tuttua tietä, leveä joki katkaisi tien. Syvästä virtaavasta vedestä ei voinut kuvitella ajavansa yli. Jonkinlainen yhden auton mentävä, ruohoa keskeltä kasvava syvä ajoura kääntyi vasemmalle. Seurasimme hieman huolestuneessa mielentilassa tätä kapeaa kiertotietä ja panimme merkille, että ura kulki aivan joenrannassa. Oli epäselvää, joutuisimmeko joka tapauksessa vielä ajamaan veden läpi toiselle puolelle. Aurinko puolestaan näkyi nyt enää verenpunaisena puolikkaana horisontissa. Kohta tulisi vieläpä säkkipimeää. Kasvavaa epämiellyttävää tunnetta ei hälventänyt sekään, että Okavangon vesissä asuu sekä krokotiileja että äkkipikaisia virtahepoja, jotka nousevat vedestä yöaikaan.

Kauhistus kasvoi täysiin mittoihinsa, kun pienen käännöksen jälkeen avautui upea näky: laskevan auringon värjäämä taivas ja tummat puut kuvastuivat virran pinnasta, ja kymmenen valtavaa norsua oli levittäytynyt jokeen kylpemään, pusikkoon ja tielle. Norsutkin havaitsivat heti meidät ja alkoivat liikahdella korviaan leyhytellen. Pistin merkille, että ainakin parin metrin vieressämme seisova metrisillä syöksyhampailla varustettu järkäle oli uros.

Pikainen tilannearvio tuotti sellaisen tuloksen, että emme voi kääntyä takaisin. Osa paluutiestä kulki nyt jo suljetun luonnonpuiston sisällä, mutta lisäksi takaisin kääntyminen syvässä urassa ei olisi edes onnistunut. Toisaalta emme voineet mitenkään jäädä tänne yöksi aiemmin mainittujen villieläinten vuoksi. Ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma oli jatkaa eteenpäin. Kauhulla ajattelin sitä lähitulevaisuuden skenaariota, että kohta ajaisimme kiinni upottavaan mutaan, norsulauma pieksisi meidät ja krokotiilit korjaisivat loput. Suopeasti keskellä tietä seisonut norsu kuitenkin hyppäsi sivuun, ja tartuimme tilaisuuteen. Ajoimme mahdollisimman pieniksi tekeytyen norsujen välistä. Viimeinen niistä seisoi pienellä niemellä metrin päässä tiestä. Se pyörähti paikallaan mennessämme ohi. Onneksemme kaikki jättiläiset olivat riittävän hyvällä päällä jatkaakseen omia iltatoimiaan. Pääsimme ohi. Kuin ihmeen kaupalla tie onnistui jotenkin kiertämään joen, ja pyörämme tapasivat jälleen leveän tien. Parin tunnin loppumatkalla kaupunkiin tien yli meni noenpimeässä yössä muutama norsu, yksi leijona ja kymmeniä lehmiä ja aaseja, mutta matkustimme loppumatkan kevein mielin.

Myöhemmässä keskustelussa rengaskorjaamon pihalla paikalliset kertoivat omia strategoitaan norsulauman ohittamiseen. Kannattaa kuulemma murauttaa hieman moottoria merkiksi, jotta ne havahtuvat ja väistävät. Äänimerkkiä taas ei kannata soittaa, jotta norsut eivät ajattelisi autossa olevan vankina norsunpoikasta ja ryhtyisi hajottamaan autoa. Mielenkiintoinen teoria.

Botswanalla oli Okavangon-päivällemme varattu vielä yksi yllätys. Ajaessamme pois Moremin riistansuojelualueelta näimme tiellä joukon antilooppia pienempiä eläimiä juoksemassa tiellä. Lähemmäs ajaessamme eläimet paljastuivat hyeenakoiriksi (englanniksi african wild dog/painted wolf). Nämä pedot ovat erittäin uhanalaisia. Maailmassa on jäljellä vain 1400 aikuista yksilöä. Tässä laumassa oli 14 yksilöä, joten edessämme oli ilmeisesti 1 % koko maailman populaatiosta. Hyeenakoirat ovat melko vetäytyviä ja tosiaan hyvin harvinaisia, joten niiden näkeminen on vaikeaa. Oli unohtumaton näky olla niiden keskellä.

Koirat jolkottivat vaivattomasti paitsi yksi käpäläänsä ontuva jäsen. Parikin yksilöä pysähtyi auton viereen ja katsoi uteliaasti suoraan silmiin keltaisilla pedonkekäleillään. Nämä eläimet eivät ole suomalaisesta nimestään huolimatta sukua hyeenoille, vaan läheisemmin aasialaiselle vuorisudelle. Niiden käytös olikin hyvin susimaista. Tiettävästi niiden metsästystekniikka on kaikista Afrikan pedoista menestyksekkäin. Lauma piirittää saaliin, ajaa valittua kohde-eläintä takaa ja tarttuu siihen joka suunnasta estäen sen pakenemisen. Saalista aletaan syödä sen eläessä, ja se kuolee shokkiin. 70-80 % jahdeista onnistuu, kun leijonien jahdeista kaatoon päätyy vain 30 % (tämäkin tieto on peräisin Kalaharin iltanuotiolta). Leijonat vihaavat hyeenakoiria katkerasti ja hankkiutuvat menestyksekkäästi eroon alueellaan asuvista laumoista. Tämä lienee yksi tärkeä syy hyeenakoirien ahdinkoon: ne eivät mahdu samoille suojelualueille leijonien kanssa, ja suojelualueiden ulkopuolella niitä edelleen vainotaan.

Muita kohtaamiamme eläinlajeja olivat kuningastrappi, seepra, gnu, kirahvi, kapinlauluhaukka, keihäsantilooppi, hirviantilooppi, mesimäyrä, korvakoira, vaippasakaali, puna-antiloppi, impala, strutsi, afrikanmarabu ja erittäin uhanalainen savannikorppikotka. Jonkin pimeässä hohtavan yöperhosenkin näimme. Kuuluisat Kalaharin käärmeet jäivät onneksi tapaamatta.

Botswanalaiset hallitusta myöten vaikuttavat suhtautuvan lajistonsa suojeluun vakavasti. Okavangon kosteikon ensimmäinen riistansuojelualuekin on alueen asukkaiden itse perustama. Paikallisesta näkökulmasta näiden maanviljelykseltä pois rajattujen alueiden on kuitenkin nyt tuotettava muuta hyötyä matkailun muodossa. Villieläinturismi on Botswanassa iso elinkeino. Sen puoleen hieman ristiriitaisesti tällä hetkellä eläinten elinympäristöjä suojelee parhaiten se, että riittävän moni maan asukas elää eläinturismiin liittyvistä toiminnoista. Maan politiikka on ollut panostaa vähäisten kävijämäärien hyvään palvelemiseen. Se näyttää toimivan. Toivottavasti mekanismi ehtii auttaa myös hyeenakoiraa.

Olin kehittänyt keväällä aikomuksen, että kävisin kesällä jossakin kaukaisemman ulkosaariston kohteessa kuten Utössä, Söderskärillä tai Haapasaaressa. Viimeksi mainittu saariryhmä on kiinnostanut eristäytyneen sijaintinsa vuoksi. Toisaalta tehdessämme muutamana vuonna rapakiviin liittyviä kenttätöitä Haminan ja Kotkan saaristossa Tapani Rämön kanssa olen mieltynyt itäisen Suomenlahden saaristokulttuuriin.

Lähdin siis maanantaina kotoa Porvoosta kukonlaulun aikaan kohti Kotkaa, jotta ehtisin Haapasaaren lauttaan. Paha kyllä, kohtalokkaan pitkän ällistelyn jälkeen selvisi, että kyseinen lautta kulkee nykyään Kuusisen eikä Sapokan satamasta. Koska olin jo Sapokassa ja sieltä oli pian lähdössä yhteysalus, vaihdoin matkakohteekseni Rankin.

En tietenkään ollut ottanut Rankista selvää etukäteen, kun en ollut tiennyt olevani sinne menossa. Jokaiselle on tietysti tuttu merisäätiedotteen klassikko ”Kotka, Rankki: ohutta yläpilveä”. Opin kuitenkin matkalla kanssamatkustajilta, että saari on ollut sotilastukikohta, ja että se on vasta neljättä kesää avoinna yleisölle. Säähavaintoasemakin on nykyisin automaattinen.

Vajaan tunnin lauttamatkan päästä tapasimme metsäisen, silokalliorantaisen keskikokoisen saaren. Saari oli saapuessamme hiljainen, mutta kolmisenkymmentä päiväretkeläistä levittäytyi ympäri sitä hetkessä. Metsän sisällä on sekä 1900-luvun alussa sekä loppupuolella rakennettuja kasarmeja. Hienoin yksittäinen asuinrakennus lienee venäläinen pitkä puukasarmi vuodelta 1917. Toimintakuntoiset rannikkotykit istuvat rantakallioilla. Majakanystävälle parhaat rakennelmat olivat Rankin vanhan tunnusmajakan kivijalan raunio sekä nykyisin toiminnassa oleva Rankin sektoriloisto Puurohellin luodolla. Kuljin saaren ympäri viehättävää paikoin louhikkoista, paikoin silokallioista rantaa myöten.

Geologisin silmin katseltuna Rankki on jälleen yksi monumentti Viipurin rapakivibatoliitin mahtavuudelle. Koko saari koostuu tuon 1,6 miljardia vuotta sitten jähmettyneen magmakammion hyytyneistä tapahtumista. Vallitseva kivilaji on kaunis viborgiitti: rapakivigraniitti, jossa valtaosaa rapakiviovoideista ympäröi oligoklaasikehä (yksinkertaisesti: punertavan mineraalin pallukoilla on ympärillään vaaleampi rinkula, tai tuoreella pinnalla tummempi rinkula). Osan ovoideista halkaisija on jopa 10 senttimetriä, ja jotkut niistä ovat monikehäisiä.

Saaren kaakkoislaidalla magma hämmentyy: siellä perinteisen viborgiitin kanssa tiiviissä kanssakäymisessä on vellonut tekstuuriltaan toisenlainen graniittisula. Tämä porfyyrinen apliitti on perusmassaltaan tasarakeinen, ja ovoideja on siinä vain harvassa. Viborgiitin ja apliitin kontakti on pehmeästi vaihettuva, joten niiden paikalleen asettuminen on luultavasti tapahtunut lähes samanaikaisesti. Molemmissa esiintyy A-tyypin graniiteille tyypillisiä valtavia (< 1 cm) korkean lämpötilan kompakteja pisarakvartsirakeita, niin sanottua lyhytprismaista kvartsia. Pisarakvartsi näyttää usein pinnalta tummalta ja märällä tavalla kiiltävältä.

Kallioiden kosteissa painanteissa viihtyi silmin nähden runsas kirjo erilaisia ulkosaariston pieniä ja suuria kasveja väinönputkista suomenlahdennurmikohokkeihin. Hämmästyttävää oli nähdä korpisuon pumpulisen tupasvillan viihtyvän sileän kallion painanteessa meren horisonttiin katsellen. Täälläkin puolustusvoimien eristys lienee auttanut saaren lajistoa säilymään luonnontilaisena.

Rankki oli hieno paikka, ja suhteessa siellä vallitsevaan ulkosaaristomiljööseen merimatka oli mitättömän lyhyt. Haapasaari jäi silti kaivelemaan. Sitäkin on vielä käytävä katsomassa.