Helsingin yliopisto
Kirjoitettu 5.9.2018
Tarkoituksenani oli kirjoitella tästä laboratoriovierailusta jo etukäteen, mutta viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä olivat niin hektiset, että se osoittautui mahdottomuudeksi.
Joka tapauksessa olen nyt täällä (ilmastoidussa) työhuoneessani kuumassa ja kosteassa Washington D.C.:ssä, DTM:n (Department of Terrestrial Magnetism) historiallisessa syklotronirakennuksessa ja minulla on hetki aikaa ennen kuin laitamme geokemian laboratorion johtajan Mary Horanin kanssa ensimmäiset näytteeni liukenemaan fluorivetyhappoon.
Tämä osmiumin ja lyijyn isotooppisuhteisiin valoa luova matka oli toiveissa ja suunnitelmissa kauan. Toinen väitöskirjan ohjaajani Jussi Heinonen on vieraillut täällä useampaan otteeseen työskennellessään pikriittikysymysten kanssa, ja DTM on isotooppiasioissa valtavan tunnustettu instituutio. Täällä tehdään tosiaan muun muassa harvinaisempaa osmiumin isotooppigeokemiaa, jonka perusteella on mahdollista päätellä, onko kivisulien lähdealue maapallon vaipassa sulanut merkittävästi varhain maapallon historiassa, vai onko se esimerkiksi säilynyt lähes moderneihin aikoihin asti sulamattomana. Jo tehdessäni gradua toivoin, että käytössäni olisi tieto tutkimieni pikriittien osmiumisotooppisuhteesta. Ajatus oli mukana tämän VALVE-projektin hakemuksessa, ja nyt mittaukset viimein toteutuvat.
Kun hanhet alkoivat lähteä Suomesta etelään ja yöt viilentyivät, minäkin pakkasin tavarani ja lähdin Islannin kautta Grönlannin yli Yhdysvaltojen itärannikolle. Näytteet olivat mukanani matkalaukussa, jossa oli rajaviranomaisia varten selitys niiden käyttötarkoituksesta. Yhdysvalloissa ollaan nimittäin hyvin tarkkoja esimerkiksi maaperän ja elollisten ainesten tuonnin suhteen.
Näytteiden preparointi edelisellä viikolla oli oma show’nsa. Otin jokaisesta kivestä kappaleen, käärin sen kankaaseen ja hakkasin sen kankaan sisällä rikki geologivasaraa käyttäen. Tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Jokaisesta näytteestä oli olemassa sepeliä jo aikaisempien analyysienkin ajalta, mutta sen olin saanut aikaan metallileukaisella murskaimella, mikä tekee kappaleista kelvottomia tähän analyysiin. Kun mitataan hyvin pieniä pitoisuuksia metallisia alkuaineita, näytteitä ei voi käsitellä metallia sisältävillä työkaluilla kontaminaation välttämiseksi. Tämän menetelmän kääntöpuolena kappaleisiin jäi kiinni kangaskuituja, ja jouduin pesemään ne sekä huuhtelemaan ionivaihdetulla vedellä mahdollisten vedestä tulevien kontaminanttien poistamiseksi. Saatoin siis hyvällä omallatunnolla sanoa viranomaisille tarkoitetussa paperissa, että näytteet olivat puhtaita.
Joka tapauksessa saavuin Washington D.C.:hen syyskuun 3. päivän iltana. Lentokentältä ulos astuessani vastaan pölähti kuuma, kostea löyly. Minulla on huomattavan vähän kokemusta kuumissa ja eritoten kuumankosteissa ympäristöissä elämisestä, joten kesti hetken ymmärtää, että kyseessä ei ollut lämmitetty tuulikaappi ennen syysilmaan astumista, vaan syysilma itse. Samaa yli 30 asteen ja 90 kosteusprosentin lämpötilaa on nyt jatkunutkin siitä saakka.
Aamulla kävelin sirkkojen sirittäessä vanhojen lehtipuiden reunustamaa bulevardia majapaikastani lähellä sijaitsevaan Carnegie-instituuttiin. Näytteet ronttasin mukanani läpinäkyvässä muovipussissa. Vain piimää ja ruisleipää puuttui repusta. Niin sain näkyviini klassisen näköisen kukkulalla sijaitsevan kampuksen, jonka kruunaa vanha Van de Graaff –generaattori. Bohr ja Fermikin ovat kuulemma vierailleet täällä silloin, kun kyseisellä laitteella tehtiin ydinfysiikan historiaa.
Saapuminen DTM:ään oli valtavan kiehtova toimitus. Jo ennestään tuttu, Suomessakin vieraillut laitoksen johtaja Richard W. Carlson ja laitoksen väki ottivat meidät lämpimästi vastaan. Sanoin ”meidät”, koska kanssani samalla ovenavauksella saapui laitoksen tuore postdoc-tutkija Megan Newcombe. Meille järjestettiin avaimet viidessä minuutissa, saimme pääsyn tietoverkkoihin ja kierroksen kaikkiin laboratorioihin. Työhuoneemme ovessa odotti jopa nimikyltti! Jos olinkin vähän pohtinut että miten täällä uudessa maailmassa pärjäilen, niin kaikki nämä toimitukset tekivät selväksi että vierailija on tähän paikkaan täysin tervetullut.
Aloin työhön saman tien. Teimme suunnitelman siitä, miten näytteet kannattaisi käsitellä.
Eilisen käytin jatkokäsittelemällä näytteitäni pulveriksi TIMS-laboratorion johtajan Timothy Mockin alkuun ohjeistamalla. Ensin sepelit menivät keraamisen leukamurskaimen läpi, ja siinä syntyneen hienomman murskeen myllytin keraamisella myllyllä hienoksi jauheeksi. Tämäkin oli nopeammin sanottu kuin tehty. Jokaisen erän välissä laitteen kaikki osat täytyi siivota pölystä, ja näyte-erien välillä lisäksi puhdistaa murskaamalla tai jauhamalla kvartsia. Toisinaan yksi puhdistuskierros ei riittänyt. Tässä työvaiheessa ei kuitenkaan auta kiirehtiä, sillä pienikin hätäily saattaa pilata tulevien viikkojen työn tuloksen. Lähdin majapaikkaan vasta kahdeksan jälkeen illalla.
Kasvimaailmasta olen saanut kaksi uutta paikallista tuttavuutta: Miellyttävästä päästä on paw-paw –hedelmä. DTM:n kirjastonhoitaja kasvattaa niitä puutarhassaan, ja pääsin näin kokeilmaan tätä avokadon tai mangoa muistuttavaa herkullista asiaa. Epämiellyttävä on myrkkysumakki. Kyseinen kasvi reunustaa jalkakäytäviä rehevänä ja aiheuttaa ikävä oireita. Välttelen kaikkiin tuntemattomiin puskiin koskemista.
Niin miellyttävästi kuin tämä vierailu alkoikin, synkkä uutinen varjostaa yleistä tunnelmaa. Täällä työskentelevä volatiilien alkuaineiden ja planetaarisen tutkimuksen pioneeri Erik Hauri menehtyi eilen. Hänen työhuoneensa on vain parin oven päässä, ja vielä tiistaina luulin tapaavani ennen pitkää hänetkin. Kovin moni myös Carnegie-instituutin ulkopuolella on menettänyt ystävän ja työtoverin.