Kategoria: Antarktiset päiväkirjat

Sateiseen, harmaaseen Müncheniin laskeuduimme hieman aikataulusta myöhässä, ja konetta vaihdettiin juosten. Ehdimme silti hyvin Helsingin-koneeseen.

Parin tunnin kuluttua viimeisenä Kapkaupungin aamuna ilmaan heitetty povaus toteutui täsmällisesti. Lentokone alkoi laskeutua, painui harmaaseen pilveen, ja pian pyörät koskivat märkää kiitotietä lumilaikkuisen, vesisateisen lentokentän keskellä. Keskipäivän hämärässä näkyi ensimmäisiä joulukoristeita. Puolisoni Tomas oli vastassa kentällä vesisateesta märässä takissa. Toivotimme Arton kanssa hyvää joulua toisillemme – lähdimme nyt eri suuntiin oltuamme kaksi kuukautta yhdessä lähes yötä päivää.

Oma tieni vei seuraavaksi jouluruokaostoksille läheiseen hypermarkettiin, jossa kävi kiihkeä kuhina kaikkien muidenkin valmistautuessa jouluaaton viettoon joulumusiikin tahdissa. Luomuruisjauhoja hyllystä valitessani en voinut olla hämmästelemättä sitä, että olen jälleen täällä tutussa ympäristössä muiden suomalaisten keskellä. Kuten Aboalla katsomamme Etelämantereen kokki -elokuvan lopussa , löysin itseni miettimästä, oliko Antarktis todella totta.

***

Kiitos tutkimusmatkaseurasta koko FINNARP2017-retkikunnalle: Mikalle, Priitille, Laralle, Pekalle, Antille, Esalle, Vesalle ja erityisesti Artolle, jonka kanssa seikkailimme aamusta iltaan. Lisäksi kiitän Suomen Akatemiaa sekä kaikkia niitä eri kansallisuuksien edustajia, joihin matkalla törmäsin, ja niitä, jotka Etelämantereen hyvässä hengessä auttoivat työtämme eri tavoin. Kiitos matkaseurasta myös tämän lukijalle!

Lähtö oli vääjäämättömästi käsillä. Lentopäivän aamuna tuntui epätodelliselta ajatella, että huomenna tähän aikaan olisimme laskeutumassa Helsinki-Vantaalle, hämärään ja matalapaineiseen Suomeen.

Tilasimme Arton kanssa viimeiset tuorepuristetut hedelmämehut sataman putiikista ja istuimme suoraan taivaan laelta paistavan auringon alle nauttimaan niitä. Kuvittelimme, miten lentokone huomenna alkaisi laskeutua auringonpaisteesta pilvien päältä alaspäin, vajoten pilven sisään. Pilvi jatkuisi ja hämärä laskeutuisi. Vesi alkaisi virrata pitkin koneen ikkunoita, ja silloin ensimmäiset kuusenlatvat erottuisivatkin jo samalla korkeudella. Pyörät koskisivat kiitorataa, ja olisimme kotona.

Näiden mietintöjen päälle näkyi, kuinka sataman altaassa viuhui kalanpyrstö ja hylkeen ruumis kiemurteli sen ympärillä veden pinnassa. Kesti hetken selvittää, mitä siellä tapahtui: hylje oli löytänyt suuren kalanpyrstön, mutta ei saanut sitä nieltyä kokonaisena. Nyt se paiskoi pyrstöä vedenpintaa vasten tarkoituksenaan pieniä se helpommin syötäviksi annoksiksi.

Taksi erotti meidät etelän auringosta kello yksi. Noustuamme kyytiin auto pysähtyi seuraavan kerran lentoaseman katoksen alla, mistä kävelimme sisäteitse lähtöselvitykseen, turvatarkastukseen ja lentokoneeseen. Kuin ihmeen kaupalla ruumaan menevä laukkuni painoi lopulta vain 23 kg.

South African Airlinesin lento Kapkaupungista lähti kohti Johannesburgia, jossa odottelimme pari tuntia ja vaihdoimme lentokonetta. Sateisessa, pimeässä Johannesburgissa tapasimme täysin yllättäen lentokentällä kaksi kollegaa. Lensimme yölennolla ukkospilven läpi, jolloin siipiin iski pieniä salamoita. Myöhemmin taivas oli kirkas, ja näin pienen tulipallon Saharan yllä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun vietän talvipäivänseisauksen eteläisellä pallonpuoliskolla, jossa se tietysti on kesäpäivänseisaus. Leveyspiiri on täällä noin S 30, ja kun maapallon akselin kaltevuus on noin 23,5 astetta, kesäpäivänseisauksena aurinko nousee lähes zeniittiin. Varjoni ei ole varmasti koskaan ollut yhtä lyhyt.

Päivä kului muuten kuljeskellen Waterfrontissa ja pitkällä lounaalla. Iltapäivällä lähdimme kiertoajelulle kaksikerroksisella turistibussilla. Reissu oli sama, jonka teimme jo marraskuussa retkikunnan porukan kanssa, mutta oli mukavaa nähdä maisemat uudestaan.

Iltaa vietettiin Camps Bayn rannalla, jossa luin Orwellin kirjaa 1984. Atlantin aallot löivät vaaleaa hiekkaa, ja 12 apostolin vuoret katsoivat sen meren yli. Aurinko laski, ja viimeinen päivä Etelä-Afrikassa tuli loppuunsa. Illallisen aikana ihmettelin matalalle katolle yösijoilleen käyvää äänekästä tiirayhdyskuntaa. Linnut asettuivat yksitellen nukkumaan katolle, mutta jokainen herätti laskeutuessaan ja pyöriessään naapurinsa elämöimään mukanaan. Kun kaikki neliömetrin tiirat olivat vihdoin nukkumassa, paikalle laskeutui uusi lintu kaakattamaan ja pyörimään, jolloin kaikki taas heräsivät. Hämmästyttävää, että joukossa saattaa olla yksilöitä Suomesta asti.

Merkittävin menomatkalla näkemättä jääneistä kohteista oli Hyväntoivonniemi, Afrikan eteläkärjen kiertävin merireittien kulminaatiopiste. Siellä päätettiin vierailla tänään.

Lähdimme aamulla turistibussilla kohti False Bayta ja Cape Pointia. Matkalla näkyi jo tutuksi käynyttä Kapin omalaatuista kasvillisuutta proteankukkineen. Pari paviaanilaumaa istui ja liikuskeli tien varressa. Muutama oli noussut istumaan pysähtyneen auton konepellillekin. Strutsipari partioi pusikossa.

Niemen lähestyessä maisema kävi huiman kauniiksi. False Bayn vastakkainen ranta siinsi sinisenä meren takaa. Matkailijakeskukselta teimme tarpeelliset kävelyretket rinteen linnoitetuille puolustusasemille ja majakoille. Niemen huipun majakka on vanhempi. Se kuulemma peittyy toistuvasti paksuun sumuun. Sen vuoksi oli katsottu viisaammaksi rakentaa uusi majakka niemen nokkaan, sumupilven alapuolelle.

Uudelle majakalle vievä polku on hyvin sievä. Sen varressa kasvaa kukkivia aloeita ja tynnyrirunkoisia, punakukkaisia aavikkoruusuja. Sedimenttikivistä koostuvan rinteen jyrkkä pudotus päätyy graniittisiin juuriin. Ehkäpä ne ovat syynä siihen, että niemi on kestänyt valtamerten kohtelua näin hyvin. Hyväntoivonniemi on komea ja ylväs.

Paluumatkalla kiertoajelu kävi vielä Boulderin pingviiniyhdyskunnan luona. Linnut vartioivat rantapalstojaan auringossa ja taapersivat mereen kalastusreissuille. Muistelin kuitenkin ne nähdessäni Schirmacher Oasiksen reipasta jääpingviiniä.

Pimeässä nukkuminen pitkästä aikaa sujui hyvin, mutta herääminen oli aikaisempaa hankalampaa. Aamulla oli vuorossa hotelliaamiainen, josta olin haaveillut jo kauan. Siellä oli nimittäin esillä tuoreita hedelmiä sekä tuorepuristettuja mehuja.

Aamiaiselle kuljetaan huoneeltani puutarhapolkua pitkin, ja ympäristön lämpö, liike ja värit hämmästyttivät. Meinasin säikähtää kuoliaaksi, kun mustahöyheniset, punasiipiset kalliorakkelit pölähtivät puskasta lentoon. Etelämantereella ei liiku mitään pieniä matalalla lentäviä objekteja, ei ainakaan muuten kuin tuulen suuntaan.

Kävimme Arton kanssa ihmettelemässä sataman seutua. Nautimme ensimmäisen ravintola-aterian. Salaatti oli itsestään selvä valinta. Retkikunnan aikana ei ollut ehtinyt olla vailla juuri mitään muuta kuin runsaita tuoreita, kypsentämättömiä kasviksia.

Iloksemme saimme Kapkaupunkiin jätetyt Afrikan-matkatavarat toimituksena hotelliin samana päivänä. Tuohon asti olimme pukeutuneet samoihin pitkähihaisiin, lämpimiin vaatteisiin, joissa lähdimme Etelämantereelle. Matkatavaroiden saavuttua saatoimme vaihtaa kevyisiin kesävaatteisiin. Mekko, sandaalit ja hellehattu olivat tervetullutta vaihtelua vaelluskenkiin ja villapaitaan Kapkaupungin keskikesän paahteessa.

Merkittävä etappi oli myös ensimmäinen vierailu ruokakaupassa. Etelä-Afrikassa on saatavilla valtavasti hedelmiä, ja ostoskoriini päätyi kilo litsejä, puoli kiloa kirsikoita sekä kaksi keltaista papaijaa. Ryhdyin tutustumaan näihin heti hotellihuoneeseen päästyäni. Litsit olivat niin mehukkaita, että tahmeaa nestettä lensi niistä avattaessa joka suuntaan. Päädyin viemään ne kylpyhuoneeseen, jonka lattialla viimeistelin lähes koko säkin. Tämän toimenpiteen aikana ymmärsin, miten onnekas nykyihminen on siinä, että tuoreita hedelmiä on esimerkiksi Suomessa saatavana koko talven ajan.*

Kaikkiaan jatkuva lämmin paahde kevyen tuulen kera miellytti varsin kovasti.

Säännöstelin yhä internetin käyttöä. Kuukauden uutispaasto ei tuntunut yhtään huonolta tilanteelta. Avatessani sosiaalisen median sain runsaasti mukavia syntymäpäiväonnitteluita, mutta suurin osa odottavista uutisvirran julkaisuista käsitteli erilaisia närkästyksen aiheita poliittisesta maailmasta. Halusin pysyä hyvien yöunien kuplassani vielä hetken.

*Myöh. huom. Jopa niin, että vähempikin riittäisi.

Aamu oli jälkeen kirkas ja lämmin. Järvessä ollut jääpato oli antanut jossain vaiheessa periksi, ja kuulemma mannerjäätikön pohjoispuolelle on muodostunut komea vesiputous. Järven pintakin oli tämän vuoksi pudonnut ehkä metrin. Rantaan oli jäänyt vangiksi pieniä jäälohkareita. Tuntui oudolta kävellä katselemassa tuttua maisemaa tietäen, että illalla olemme aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Koska eniten matkustajia kantava lentokone, Boeing 757, saapuu tänään, aamupäivä oli täynnä järjestelemistä ja hyvästejä. Pakkasin loppuun tavarani, siivosimme huoneemme ja asetuimme tyhjän majatalon eteen odottaman kyytiä jääkiitoradalle. Ainoastaan kihu laskeutui vielä katolle ja maiskutti toiveikkaana nokkaansa.

Novolazarevskayan johtaja saapui yhdentoista maissa aikaisemman ehdotuksensa mukaisesti Pistenbullyllä. Mukana oli myös kuljettaja ja Novolazarevskayan kokki. Suuressa lumikissassa oli kyydissä bussia muistuttava koppi, johon nousimme. Sitten lähdimme matkaan tasaisella 10 km/h tuntinopeudella. Schirmacher Oasis jäi taakse, ja katosi pian piiloon kaarevasti nousevan mannerjäätikön alle. Pohdiskelin matkan aikana elämän sattumanvaraisuutta. Kaikki nämä tapahtumat, tuttavuudet ja hetket ovat seurausta muutama vuosi sitten luetusta yksittäisestä tieteellisestä artikkelista, joka herätti kiinnostuksen tähän paikkaan. Ja tietysti monesta muusta sen jälkeen seuranneesta päätöksestä ja sattumasta.

Saavuimme Novo Runwaylle kolmisen tuntia ennen Boeingin laskeutumista. Tapasin siellä useita tuttuja matkan varrelta, kuten Twin Otterin pilotit, meitä ensimmäisenä päivänä kyydinneen autoilijan ja Runwayn kokin.

Boeing laskeutui jääkiitotielle etuajassa, jolloin sen näkeminen jäi minulta valitettavasti väliin. Siitä alkoi ihmisten, moottorikelkkojen, rekien ja tavaroiden virta koneelta kohti konttiryhmää. Koneesta tuli muun muassa ryhmä saksalaisia, jotka ovat menossa pystyttämään avaruusaseman kasvihuonesimulaatiota Neumayerille. Heillä oli dokumenttiryhmäkin mukana. Nyt saapui myös suomalaisen retkikunnan viimeinen edustaja Jelena, joka ottaa Schirmacher Oasiksen järvistä vesinäytteitä suomalais-venäläisessä yhteistyöhankkeessa.

Tämän kaiken jälkeen oli aika mennä koneen luokse. Vielä lentokoneen edessä Arto otti minusta ja pehmopingviinistäni Muikusta valokuvan jäätiköllä. Muikku on ollut minulla noin 30 vuotta, ja meistä on otettu samanlainen kuva silloinkin. Toinen jäällä ja toinen likaa hylkivissä enstex-haalareissa. Sellaiset minulla oli nytkin päällä Finnarpin muodikkaassa oranssissa huomiovärissä. Novolazarevskayan väki ja kiitoradan henkilökunta tulivat portaille hyvästelemään. Vaihdettiin viimeisiä yhteystietoja ja toivotettiin hyviä jouluja.

Sitten tuli vihje, että voisimme nousta koneeseen. Siitä seurasi päivän ällistys. Olin kuvitellut koneen tavalliseksi siistiksi matkustajakoneeksi, mikä tietysti olisi tietysti ollut fiiniä viime viikkojen elämän jälkeen. Metalliportaiden jälkeen aukeni kuitenkin täydellinen luksuselämä. Tämä kyseinen lentokone tiettävästi lentää tavallisesti charter-lentoja suurille kiertäville pop-yhtyeille ja sen sellaisille tahoille. Penkit olivat valtavia nahkaisia pyöriviä laitoksia. Vaaseissa oli eläviä, vaaleanpunaisia orkideoja ja tuoksutikkuja, sekä pieniä karamelleja lasipurkeissa. Ateriat tarjottiin oikeista posliiniastioista ja laseista, ja pöydälle tuotiin pöytäliina ennen ateriaa. Tarjottimella oli pieni lasinen suola- ja pippurisirotin. Tämän komeuden keskelle astuin oransseissa enstex-haalareissa ja lunta kengissä.

Koneen luksusominaisuuksiin kuului myös maisema. Saimme koneen luultavasti parhaat paikat: yksittäiset ikkunapaikat ykkösluokasta (tässäkin koneessa oli erikseen vielä sellainen). Kun Etelämanner laskeutui allamme, Schirmacher Oasis kaikkine tuttuine paikkoineen tuli vielä kerran näkyviin. Sitten shelfjää pitkine rannikkorailoineen, meri kelluvine jäävuorineen, ajojäälautat ja lopulta pilvimassa meren yllä. Parin tunnin lennon jälkeen aurinko lähestyi horisonttia ja laski. Se oli vaikuttava hetki varmaankin kaikille hereillä oleville koneessa olijoille. Etelämantereella ei ole ollut yötä kuukausiin.

Matkalla juttelin reissun aikana muodostuneiden tuttujen kanssa. Lentokontän johtaja, joka oli toiselta ammatiltaan geologi, lähti kanssamme samalla lennolla. Hän oli auttanut meitä kyydin järjestämisessä kaukaisimmalle kohteellemme. Nyt hän näytti kuvia aikaisemmista vuosistaan tulivuorien parissa Kamchatkassa. Kävin myös jututtamassa Boeingin pilotteja ohjaamossa.

Olemme nyt lentokoneessa, ja ulkona on kunnolla pimeää. Saavumme Kapkaupunkiin noin tunnin kuluttua.

Myöhemmin (kirjoitettu Suomeen palattua): Rahtilaivojen ja Kapkaupungin valot tulivat näkyviin vasta hyvin lähellä laskeutumista. Kun sivilisaation oranssi hehku näkyi, käännyimmekin jo kiintotien finaalia varten. Koneen ovet avattiin, ja sisään tuli Afrikan lämmintä ilmaa sekä monipuolinen tuoksujen maailma. Ei niin, että Kapkaupungin hajumaailma olisi erityisen voimakas, mutta koska Antarktiksella ei tuoksunut miltään, joten tämä oli suuri muutos. Lentokentällä vilisi väkeä, kukkia ja tekstejä.

Laukkumme saapuivat matkalaukkuhihnalla ja pääsimme taksikyydillä samaan hotelliin, jossa olimme majoittuneet jo tulomatkalla. Hämmästelimme kuljettajalle pimeää yötä ja taivaalla näkyviä tähtiä. Hän hämmästyi ajatuksesta, että muutaman tuhannen kilometrin päässä etelässä yötä ei ole ollenkaan, ja nauroi itsekseen tälle pitkän matkaa.

Hotellissa menin tyytyväisenä suihkun kautta suureen, pehmeään sänkyyn nukkumaan.

Tämä on viimeinen kokonainen päivä Etelämantereella. Se on hyvin lämmin ja aurinkoinen. Tuuli on heikkoa. Lumi ja jää sulavat lorinalla kaikkialla.

Kaksi islantilaista Arctic Truck –kuljettajaa saapui aamulla lentokentältä vaa’an kanssa. Saimme näin punnittua rahtimme. Basenilta tuli yhteensä viisi puulaatikkoa kivinäytteitä. Nuo laatikot odottavat jo lentokentällä. Täältä saimme näytteitä yhden ja puoli puulaatikkoa. Puoleen laatikkoon pakattiin kenttävarusteita, kuten termospulloja ja merkintävälineitä. Aboalta tuotuihin kahteen rinkkaan pakattiin sellaiset kenttä- ja hätämajoitusvälineet, joita emme enää tarvitse: teltan, primuksen, ylimääräiset kuorivaatteet, vasarat, polttoainepullon, isot ja pienet jääraudat sekä jäätikkövaljaat. Vielä lisäksi meillä on molemmilla suuret vesitiiviit varustesäkit, pienet varustesäkit polaarivaatteille ja käsimatkatavarat. Kaikissa on nyt merkittyinä tunnus, paino ja käsittelytapa. Kaikki muu menee Suomeen rahtina (keltainen nauha), mutta suuret varustesäkit saamme Kapkaupungin lentokentällä liukuhihnalta (sininen nauha). Keltaisella nauhalla merkityt tavarat lähtevät jääkiitotielle vielä tänään auton kyydissä, ja näemme ne luultavasti sen jälkeen vasta Suomessa.

Ennen lounasta lähdimme viimeiselle kävelylle Novolazarevskayan eteläpuolelle, aivan asemien lähialueelle. Ilmassa oli lopun tuntua. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja jäätikkö hohteli valkoisena. Kun olimme kävelemässä soraista ajouraa pysäköidyn telaketjuperävaunun ohi, sen varjosta kuului KRAK. Pieni jääpingviini oli ollut suojassa paahteelta ja nousi nyt jalkeille. Peräydyimme ja jätimme sen vahtimaan omaa paikkaansa. Näyttää siltä, että tämä lämpötila on pingviinille liian lämmin, koska se kerran hakeutui suuren esineen varjoon lepäämään. Kun poistuimme kukkulalle, pingviini meni vatsalleen torkkumaan. Sen täytyy olla nälkäinen, koska täällä ei ole mitään syötävää.

Myöhemmin. Lounaan jälkeen isäntäväki kertoi banjan olevan valmiina, ja että voisimme halutessamme käydä siellä nyt. Arto meni ensin, ja jäin tunnistamaan pihalla olevia kiviä kiinalaisten matkailijoiden seuraan.

Sitten tuli minun vuoroni olla saunassa. Hetki oli aivan loistava. Aurinko paistoi ulkona täydeltä terältä, ja saunassa oli melkein 100 astetta lämmintä. Viime suihkukomennuksestakin oli jo kolme päivää. Menin terassille jäähdyttelemään, kun Novolazarevskayan puoleisesta rinteestä kuului KRAK. Ja niin näkyi, että pieni valkovatsainen hahmo seisoi siellä kukkulan huipulla pitkospuiden vieressä. Puin äkkiä likaiset vaatteet päälle ja lähdin katsomaan tapahtumia.

Pingviini hyppi kivilohkareet alas yksi kerrallaan. Alas päästyään se pohti hyvän aikaa, miten sulamisvesipuro kannattaisi ylittää. Sitten se taapersi vierasmajan terassille ja kulki liehuvien lippujen ja kivisen Etelämantereen kartan välistä. Katselijoita kertyi lisää, mutta pingviini oli rauhallinen.

Lopulta minun piti palata saunaan, jotta ehtisin sieltä ulos ennen seuraavia tulijoita. Eikös vain pingviini seurannut sinne. Tullessani ulos se ilmeisesti näki minut, ja kääntyi reitiltään kohti saunaa. Seinässä lukee venäjäksi ”hyvät löylyt, Antarktis!!”. Tämän tekstin alle pingviini heittäytyi yöunille.

Kaikki oli kutsuttu illalla kiinalaisten järjestämään läksiäisjuhlaan. Laitoin viimeisen kerran iltapuvun ylle, ja menimme kutsuille. Juttelimme oppaiden tulkkaamina koko illan erilaisista kaikkia koskettavista seikoista. Oppaat jakoivat ryhmälleen diplomeja todistuksena siitä, että nämä ovat käyneet Etelänavalla ja Kuningatar Maudin maalla. Täydeksi yllätykseksemme meillekin Arton kanssa oli tehty sellaiset, leimoineen kaikkineen. Ripustan sen tietysti kunniapaikalle toimiston seinälle kotiin päästyä.

Näin yöllä unia Ilyushinin työntämisestä ulos hangaarista ja sen siirtämisestä rullaten pitkin jäätikköä kohti Neumayeria. Olen nukkunut täällä todella hyvin, mutta tämä oli ensimmäinen katkonainen yö.

Kapkaupunki on alkanut kasvaa mielessäni viime päivien aikana. Koti ja siellä odottavat asiat ovat tietysti myös mielessä, mutta tässä vaiheessa Kapkapunki on lähempänä. Se on seuraava etappi, jossa koittavat tietyt elämän helpotukset. Siellä on mahdollista pestä vähän pyykkiä ja käydä suihkussa joka ilta(*1). Aikataulu muuttuu vapaaksi. Täällä elämää rytmittävät aamiainen kello 8, lounas klo 13, illallinen klo 19 ja hiljaisuus klo 22. Yksityisyyttä ei juuri ole. Se ei varsinaisesti haittaa, mutta myöskään ei ole tilaa uppoutua ajatuksiinsa joutilaana. Ulkona on liian pureva sää pelkkään oleskeluun, mutta liikkeelle lähtiessä on aina oltava jonkinlainen suunnitelma. Sisällä taas on vain jaettuja tiloja.

Etukäteen olisin kuvitellut, että kaipaisin enemmän joitakin ruoka-aineita. Nyt täällä Schirmacher Oasiksella meillä on ollut mahdollisuus saada silloin tällöin pala appelsiinia, ananasta tai jopa luumu lentokoneen mukana. Ruuassa on toisinaan mukana vähän tuoretta sipulia. Ateriat ovat olleet täällä kuten Aboallakin hyvin herkullisia, erityisesti olosuhteisiin nähden. Epäilemättä tuore salaatti ja ruisleipä kiinnostavat joka tapauksessa kovasti, kun ne tulevat taas saataville. Kummallisin toivomus on ehkä pelkkä tavallinen vesi. Puhdasta vettähän täällä on saatavilla juotavaksi rajattomasti, mutta se on liian puhdasta. Jäätiköltä tuleva vesi on miltei tislattua, joten siihen pitää suurempina määrinä nautittuna lisätä elektrolyyttejä.

Tuleva nopea siirtymä täältä antarktisesta hiljaisuudesta suuren kaupungin hulinan keskelle on jo alkanut huolestuttaa. Täällä on ehtinyt taas tottua siihen, että on välillä ainoa ihminen horisontin, tai ainakin näkyvän maiseman, tällä puolella. Rahaa ei ole tarvinnut käsitellä kuukauteen. Ai niin – olemmehan myös olleet pitkälti uutispimennossa saman ajan. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä maailmalla tai kotimaassa on tapahtunut. Valtavat uutiset tietysti olisivat päätyneet tänne nopeasti Iridium-puhelimien ja –sähköpostin kautta. Miltähän työsähköpostin laatikko näyttää, kun puhelin yhdistyy ensimmäisen kerran langattomaan verkkoon Kapkaupungissa? Pitäisikö kirjoittaa Facebookiin jotakin? Mitä tästä nyt sitten sanoisi?

Pohjoiseen saapuessamme on luultavasti jouluaatonaatto. Täällä ei ole ollenkaan jouluinen tunnelma. Aurinko paistaa liian kirkkaasti, ja kohisevat jäätikköpurot muistuttavat enemmän maaliskuusta.

Taidan lähteä nyt ulos pienelle kävelylle valokuvaamaan paikallista ilmapiiriä, kun se vielä on mahdollista.

Illalla: Löysin mahdollisesti paikkoja, johon sikalan pehkuja on heitetty. Niissä kasvaa sammalta erikoisissa paikoissa.

Majoituksen emäntä valmisti meille venäläisiä blinejä juuri ennen tapaamistamme Novolazarevskayan johtajan kanssa. Ne olivat ohuita ja rapeita, ja päällysteet olivat makeita. Erittäin hyviä.

Tapaamisessa kiitimme hyvästä yhteistyöstä kenttätöidemme suhteen ja sovittiin, että tulemme maanantaina lentokentälle Pistenbullyn kyydissä. Jäätikkötie on huonossa kunnossa sulamisen takia. Siitä tulee mielenkiintoista. Kuulimme myös tarinoita alkuperäisestä Lazarevskaya-asemasta ja Novolazarevskayan varhaisvaiheista. Vanhassa valokuva-albumissa oli kuva aseman lääkäristä suorittamassa umpilisäkkeen poistoa itselleen.

Illalla Patrick kutsui meidätkin kuuntelemaan espanjalaisen oppaan esitystä kiinalaisryhmälle hiihtoretkestä Pohjoisnavalta Kanadaan. Se oli opettavainen tarina. En ollut aikaisemmin kuullut, että pohjoisen retkillä leiriydytään jätesäkki makuupussin vuorina kosteuden kondensoitumisen takia.

1*) Myöh. huom. Kapkaupunki kärsi tuohon aikaan vakavasta vesipulasta, jonka vuoksi kaikki ylimääräinen vedenkäyttö oli kielletty. Se oli vahvasti tiedossa tätä kirjoittaessa – mutta siitä perspektiivistä kahden litran suihkukin vaikutti runsaalta.

2*) Myöh. huom. Jäin siihen käsitykseen, että vanhan Novolazarevskayan rakennukset olisivat pitkälti alkuperäisessä verhoilussaan. Pinta on puuta. On todella kiinnostavaa, miten tuolla kuivassa ilmassa noin viisi vuosikymmentä seisonut puu näyttää edelleen tuoreelta. Harvoin tulee pohdittua, miten runsaasti erilaisia hajottajia, sieniä ja jäkäliä kotoisassa ympäristössä on jatkuvasti läsnä. P.S. Kuuluisa umpilisäkeoperaatio tapahtui keskimmäisen rakennuksen ison seinän pienen ikkunan takana.

Tuuli oli yön aikaan voimistunut, ja silti oli pakkasta. Pihan sulat, jäätikön sulamisvesistä muodostuneet lammikot olivat jäätyneet. Ulkona oli pureva viima, joka jäädytti naaman hetkessä. Meillä ei ollut erityistä syytä lähteä ulos. Nilkkanikin oli jälleen pahastunut eilisestä. Teimme aamupäivällä varmuuskopioita valokuvista ja pakkasimme kenttävälineet sekä kivinäytteet lähtöä varten. Emme vielä tienneet, koska se tapahtuu, mutta täällä lähtö voi aina tulla odotettua lyhyemmällä varoitusajalla, joten on paras olla valmis.

Majoitusemäntämme kertoi päivällä, että nämä rakennukset, joissa nyt asumme, ovat osa alkuperäistä Lazarevskaya-asemaa. Olimmekin kuulleet sen jo aikaisemmin Novolazarevskayan johtajalta. Saunarakennuksen paikalla oli sikala. Hämmästyttävää ajatella, että tänne on ainakaan tuotu jopa sikoja. Ihmeellisin tieto oli kuitenkin se, että vanhan aseman lääkintähuone sijaitsi viereisessä majassa. Juuri tuossa majassa aseman lääkäri leikkasi itseltään umpisuolen. Tämä on hyvin hämmästyttävää. Tapaus on erittäin tunnettu, ja olin tietysti lukenut siitä jo kauan sitten. Tiesin, että se tapahtui venäläisellä asemalla jossakin hyvin kaukaisessa ja eristäytyneessä kolkassa. Niihin aikoihin en kuitenkaan ollut tiennyt, että olin tulossa tänne. Nyt mielikuvani tästä paikasta on hyvinkin eloisa. Olimme olleet kunnolla eristyksissä Vestfjellalla, ja täällä suuren jääkiitotien tuntumassa on jo sellainen tunnelma, kuin olisimme puoliksi sivilisaation keskellä. Suuria tutkimusasemiakin on useampia, ja ajoneuvot liikkuvat kylän eri kohteiden välillä vähän väliä. Siitä huolimatta huonon sään sattuessa täällä ei vieläkään olisi muuta apua saatavilla.

Jään sulaminen eteni iltapäivällä siihen pisteeseen, että Novo Runwaylta tuleva jäätie petti yhden auton alla. Auto kaatui kyljelleen järveen. Toinen auto jäi pitelemään autoa vajoamasta syvemmälle, ja tutkimusaseman telaketjutankki tuli vetämään sen ylös.

Kävimme illalla kävelemässä parilla läheisellä kukkulalla. Ne koostuivat täkäläisestä tyypillisestä gneissistä muutamine mafisine osueineen.

Borschkeittoillallisen jälkeen majoituksen isäntä otti esiin tulevien lentojen tuoreet matkustajalistat. Tietysti havaitsin ensin, että minut ja Arto oli sijoitettu aikaisemmalle, 18. päivä lähtevälle Boeing 757 –lennolle. Aloin etsiä muiden tuttujen nimiä listasta ja havaitsin, että majoituksessamme asuva espanjalainen opas puuttui. Viime päivien pöytäkeskustelujen kuuma keskustelunaihe oli ollut opasryhmän mahtuminen Boeing-lennolle. Erityisesti mainittu espanjalainen pelkää Ilyushinia kuollakseen. Nyt sivua käännettäessä havaittiin, että hän ja kiinalainen kokki olivat ainoina joukostaan jäämässä sille lennolle. Uhri oli puolisen tuntia aivan maansa myynyt ja pohti, että tämä on nyt hänen kohtalonsa, jolla on oltava tarkoituksensa. Vasta puolen tunnin päästä kepposesta vastaava porukka paljasti todellisen listan, jossa myös pilan uhri oli kuin olikin Boeingin kyydissä.

Itse olisin matkustanut näistä konetyypeistä mieluummin Ilyushinilla*. Siinä ei toki ole paljonkaan ikkunoita, mutta tähän mennessä vierailemistani koneista se on ehdottomasti tilavin. Keskelle sidotun rahdin ympärillä pääsi kävelemään kätevästi. Ulkomuodoltaankin se on tyylikäs ja kaunis. Aikaisempi lähtö oli kuitenkin Boeing-vuoron ehdoton etu. Kaikilla on suunnitelmissa ehtiä jouluksi kotiin, ja 20. päiväksi aikataulutetulla Ilyushinilla pienikin viivästys voi johtaa siihen, että lentoja Kapkaupungista eteenpäin ei ehkä tavoittaisi. Tuo vuoro on viimeinen mahdollisuus poistua Etelämantereelta ennen tammikuun puoliväliä, joten myrskyt feeder-lentojen saapumisalueilla saattavat todella viivästyttää lähtöä.

*Myöh. huom. Sen hetkisen tiedon valossa.

Aamu valkeni kirkkaana, mutta tuulisena. Raportoimme aamiaisen jälkeen etenemisestänne Suomeen Mikalle, ja Aboalle. Emme olleet olleet yhteydessä sinne viikkoon. Oli hämmästyttävää kuulla, että siellä raivoaa tällä hetkellä kunnon myrsky, tuulen nopeus 30 metriä sekunnissa.

Työmme täällä tuli tehtyä eilen, mutta koska sää suosi, lähdettiin vielä liikkeelle katsomaan, josko löydettäisiin vielä tuurilla jotain tutkimusten kannalta relevanttia. Olin melko väsynyt, mutta liikuttiin hitaasti. Kylmä viima teki säästä hieman viheliäisen. Tuulensuojan puolella oli jopa lämmin, ja kiivetessä tuli hyvinkin kuuma. Välittömästi huipulle saavuttua tuuli kylmensi olotilan selvästi pakkasella. Naama menee tunnottomaksi hetkessä, ja kädet kohmettuvat heti, jos käsineet joutuu riisumaan hetkeksi. Ilmasto-olojen vaihtelu ei kuitenkaan ole riittävää tasaamaan olemista. Tällaiseen säähän on vaikea pukeutua oikein. Sitä päätyy olemaan märkä ja kylmä vaatteiden sisällä.

Tarkastimme paljastumia Novolazarevskayan luoteispuolella. Emme olleet liikkuneet siellä ennen, mutta siellä oli vanhoissa kartoissa pari merkittyä juonta. Emme löytäneet niitä. Sen sijaan tapasimme useita paljastumia, joissa runsaasti granaattia sisältävät gneissit ja migmatiitit olivat rapautuneet hiekaksi. Ilmeisesti tuuli oli erotellut kevyet mineraalit pois, ja nyt hiekkaiset rinteet koostuivat lähes pelkästään punaisesta granaatista. Se oli hyvin kaunista. Otimme museoonkin näytteen tällaisesta peruskalliosta sekö eräästä mafisen metamorfisen kiven esiintymästä.

Kun löytyi suojaisa ja auringonpaisteinen paikka, siihen oli tällaisessa raa’assa viimassa melkein pakko mennä lounastauon jälkeen hetkeksi lämpenemään. Taisin jopa nukahtaa hetkeksi yhteen hiekkaiseen kuoppaan ankaran ajattelun ohessa. Juuri tällaisen hetken keskellä meidät löysi eteläafrikkalainen Patrick, jolla oli vapaa iltapäivä, ja jolle olimme aamulla kertoneet suunnan, jossa aioimme liikkua. Saimme hänestä apusilmät juonimetsälle tunnin ajaksi.

Kun illalla tultiin takaisin majalle, koko viikon rakenteilla ollut GLONASS-tukiaseman suojakuori oli tullut valmiiksi. Se hohteli pyöreänä auringossa.

Katselemme yleensä iltaisin venäläisiä tv-sarjoja tai keskusteluohjelmia. Parhaassa ohjelmassa annetaan tyylineuvoja. Vieraat saapuvat omissa vaatteissaan, ja heille annetaan tilalle kummallinen värikäs asu.