Helsingin yliopisto
Olen nyt ollut täällä Carnegie-instituutin planetaaristen tieteiden kampuksella kuusi viikkoa ja työskennellyt sinä aikana kemianlaboratorioissa ja massaspektrometrien parissa. Minulla on ollut hyvä tilaisuus muodostaa käsitys instituutin toimintakulttuurista.
Geo- tai kosmokemian aloja tunteville tämä paikka ei kaipaa esittelyä. Täällä tehdään jatkuvasti tutkimusta planeettatieteiden ensimmäisellä rintamalla ja kehitetään parempia ja herkempiä instrumentteja. Täällä työskentelevät tutkijat julkaisevat jatkuvasti arvostetuissa lehdissä, kuten Naturessa ja Sciencessä. Toisin kuin ulkopuolelta tarkasteltuna tuloksista päätellen voisi luulla, tämä paikka on silti henkilökunnaltaan keskikokoinen, ei valtava. Olisi myös vaivatonta ajatella, että tuloksia saadaan rajattomien resurssien ansiosta, mutta sekään ei tietenkään ole koko todellisuus. Seuraava itsestäänselvyys on tietysti se, että ihmiset tekevät työpaikan. Ei kuitenkaan voi olla sattumaa, että uutterat ihmiset ympäri maailmaa hakeutuvat vuosikymmenten ajan töihin juuri tänne. Miksi työ onnistuu täällä niin hyvin, ja mikä täällä houkuttelee?
Havaitsin ensimmäiset paikallista toimintakulttuuria leimaavat piirteet heti saapumispäivänäni. Johdon sihteeri Janice Dunlap kysyi, mitä tarkalleen teen täällä ollessani, ja muotoili samana päivänä aiheesta tiedotteen koko instituutille kuvan kanssa. Nimikyltti oli jo toimistoni ovessa, ja käytävällä tavatut henkilöt saattoivat siitä kätevästi tarkistaa nimen kirjoitusasun (paikalliset ovat muuten nimien oikeasta asusta ja lausumisesta tarkkoja – olin täällä Sanni enkä Sandy tai Sunnie). Instituutin johtaja Richard Carlson vei minut saman tien tutustumiskierrokselle koko laitokseen, ja esitteli henkilökohtaisesti ne henkilöt, joiden kanssa kussakin laboratoriossa asioisin. Kierrokseen meni ehkä puoli tuntia tai tunti, mutta sen jälkeen tiesin, miten pääsen työssä alkuun. Tieto näytti kulkevan hyvin – seuraavien päivien aikana melkein kaikki aloittivat keskustelun toteamalla, että sinä siis olet se, joka tuli Suomesta ja tutkit laakiobasaltteja.
Sain ensimmäisenä päivänä käteeni myös toimiston ja laboratorioiden avaimet, ja hän lisäsi minut talon sisäiselle sähköpostilistalle. Ennen kuin päivä oli puolessa, minulla oli siis paikka, jonne sain näyterasiani järjesteltyä hyllyille, ylimääräiset laukut lukkojen taakse ja tietokoneen nettiin ja kiinni tulostimeen (IT-spesialisti Adriana Kuehnel kävi hoitamassa sen). Tällaisten käytännön asioiden nopea hoituminen on etenkin lyhyellä vierailuilla kullanarvoista. Olen kotimaassa eräitäkin kertoja käyttänyt useampia päiviä siihen, että olen huonoin yrittänyt hankkia avainta tai kulkulupaa sellaiseen tilaan, jonka käyttö on välttämätöntä työssä eteenpäin pääsemiseksi, mutta kyseisen tilan kulkuoikeuksien hallinta ei kuulu oikein kellekään ja/tai vastuuhenkilö on virkavapaalla tai työmatkalla. Täällä nämä asiat kuuluvat sihteeristölle – vakituisesti suoraan palkatuille henkilöille, jotka työskentelevät nimenomaan tällä kampuksella, ja joilla ei ole lainkaan tutkimukseen tai opetukseen liittyviä tehtäviä. Viimeisten vuosikymmenten säästötoimet ovat vähentäneet juuri tällaisia asioita hoitavaa henkilökuntaa Suomesta tasaisesti.
Työni ensimmäinen vaihe oli analysoitavien elementtien (Re, Os, Pb, Nd ja Sr) eristäminen näytteistä. Osmium-prosessin aikana Rick vietti kanssani laboratoriossa tunteja, ja kertoi samalla miten menetelmä oli kehittynyt. Sitten oli muiden alkuaineiden vuoro. Siirryin tässä vaiheessa Mary Horanin vastuulle hänen johtamaansa geokemian laboratorioon. Mary huolehtii laboratorioista, ja perehdyttää itse huolellisesti vierailijat niiden käyttöön. Sain heti sisään astuessani omat suojatossut, laboratoriotakin ja suojalasit sekä säilytyspaikat niille – ja oman kaapin näytteilleni. Sen jälkeen Mary ensin selitti miksi kukin kemianprosessin askel tehdään ja miksi se on päädytty tekemään näin. Sen jälkeen hän näytti, millaisella tekniikalla se kannattaa tehdä turvallisuus- ja ergonomiaseikat huomioon ottaen, ja lopuksi valvoi sitten kun tein itse perästä. Tämä oli mukavaa erityisesti sellaisten pelottavan vaarallisten aineiden kuin fluorivetyhapon käsittelyn kohdalla. HF pystyy liuottamaan luita ihon ja lihan lävitsekin, ja jo muutaman neliösentin altistus saattaa olla fataali.
Onnistuneen suorituksen jälkeen saatoin jatkaa töitä niin pitkään kuin jaksoin, minkä yleensä teinkin. Monesti sain prosessia nopeutettua päivällä, jos jäin vielä illalla muutamaksi tunniksi viimeistelemään jotakin. Sen jälkeen saatoin jättää liuoksen reagoimaan tai haihtumaan yön yli. Yksinään työskentely oli selkeää, kun jokaiselle työvaiheelle on oma vetokaappinsa, jossa tarvittavat kemikaalit ovat valmiina odottamassa, ja täydennysaineksia on aina saman vetokaapin alaosasssa. Kertakäyttöiset suojavarusteet ja muut yleistarvikkeet sijaitsevat jokaisen pesualtaan vieressä, aina samassa paikassa. Laboratoriossa on yksityiskohtaiset kirjalliset ohjeet jokaiseen prosessiin. Kaikesta tästä seurasi, että työ eteni hyvin. Kun kemianosuus tuli valmiiksi, siirryin massaspektrometreille Timothy Mockin opastukseen. Kaikkiaan isotooppityöskentelyssä on täällä paljon yhteneviä piirteitä Geologian tutkimuskeskuksen isotooppilaboratorion kanssa, missä työskentelin Leena Järvisen ja Arto Pulkkisen johdolla.
Työ sujui siis hyvin. Riittääkö se? Huolimatta sujuvasta puuhastelusta laboratorioiden ja laitteiden parissa, tällaisella kaukaa tulevalla vierailijalla olisi hyvät mahdollisuudet unohtua yksinään laboratorioon ja sitten lähtöpäivänä poistua takaovesta, tutustumatta kehenkään. Se on täällä kuitenkin tehokkaasti estetty. Viikoittain pidetään tavallisesti kaksi seminaaria, joita ennen tarjoillaan aina kahvia. Ennen ja jälkeen luennon on hyvä tilaisuus jutella muiden teemasta kiinnostuneiden kanssa ja tervehtiä muista tutkimuslaitoksista, kuten Marylandin tai John Hopkins –yliopistosta tai Goddard Space Centeristä, saapuneita vieraita.
Uransa alkuvaihetta elävät tutkijathan ovat usein hyvin liikkuvaista ja kansainvälistä väkeä, ja tavan takaa yksinään vieraassa maassa tai ainakin kaupungissa. Post doc –vaiheen väelle, jota on täällä paljon, on järjestetty paljon omaa ohjelmaa. Tärkein viikoittainen tapahtuma on Beer Hour, jonka järjestää jokainen osallistuja vuorollaan. Nimestä huolimatta oluen kulutus ei ole kokoontumisen tärkein anti, vaan pysyvä sovittu tapaaminen ennen, kuin jokainen livahtaa viikonlopuksi yksin omille teilleen. Vakituisen henkilökunnan jäsenetkin vierailevat tapahtumassa toisinaan, jos viipyvät töissä myöhään. Tässä tapahtumassa olen saanut ehkäpä eniten kontakteja ja tutustunut toisten tutkimukseen. Yhteisiä tapahtumia on muutenkin paljon. Pääsin osallistumaan kurpitsajuhliinkin.
Meille järjestettiin virkistysmielessä myös opastettu kierros Washingtonin hallintokeskuksessa, Capitol Hillillä, ja tapaaminen senaattorin kanssa. Käytin tilaisuuteni keskustellakseni ympäristöasioista. Samalla viikolla juhlittiin Post doc –tutkijoiden arvostuspäivää kakun ja lahjojen kera. Kaikki tämä on hyvää vastalääkettä tutkimustyössä tyypillisesti huippukohtien välillä esiintyviä mörköjä, turhuutta, yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä, vastaan.
Näiden lisäksi täällä toimii vielä yksi kokoava voima, Lunch Club. Lounaskerho on merkittävä paikallinen yhteisö, johon kuuluu suurin osa henkilökunnasta. Se kokoontuu joka päivä kello 12.30, ja joku jäsenistä valmistaa aina aterian koko kerholle. Tarkoituksena on esitellä oman kulttuurin ruokaperinteitä. Järjestely on kätevä, sillä lähimmät kaupalliset lounaspaikat ovat täältä vähintään noin 20 minuutin kävelymatkan päässä. Lunch Club sen sijaan kokoontuu kampuksen salissa tai hyvällä säällä terassilla, ja lounaan yhteydessä tulee joka päivä istuttua eri seurueessa. Olen oppinut lounastauoilla muun muassa non-destruktiivisesta menetelmästä mitata vesisisältöä meteoriiteista, Carnegien Chilen-teleskoopin päivärytmistä ja menettelystä meteoriittien hankkimiseksi tutkimuskäyttöön Smithsonian-instituutin kokoelmista. Toisaalta säännölliset tapaamiset tekivät monista ystäviäni.
Ensimmäisenä omana kokkauskertanani valmistin tyypillisen suomalaisen kouluaterian: kasvismakaronilaatikkoa, ananas-porkkanaraastetta ja maitoa. Menu upposi yleisöön. Mestarikokkauksen yhteydessä aiheutin kuitenkin katastrofin. Täällähän biojätettä ei kerätä kiinteistöistä, ja sen optimaalisesta sijoituspaikasta liikkuu monenlaista tietoa. Sen hetkisen tietoni mukaan porkkanankuoret tuli syöttää lavuaarin viemärissä olevaan murskaimeen, jonka kautta ne päätyisivät viemäriin. Menettelyhän kuulostaa pihakompostoimiseen tottuneelle järjettömältä, mutta niin tein. Kaikki meni ensin alas, mutta sitten vesi lavuaarissa alkoi nousta. Pyydettyäni paikalle kampuksen kiinteistöteknikot Gary Borsin ja Maceo Bacoten ilmeni, että murskain on avattava. Maceo otti putken irti ja poisti sieltä läjän porkkanasilppua. Puolen tunnin päästä lavuaari oli taas käyttökunnossa, ja saatoin laittaa tiskikoneen päälle. Heitä porkkanavälikohtaus näytti vain hauskuuttavan.
Kaikkiaan näen tutkijoiden täällä toimittavan kovin vähän sellaisia askareita, jotka eivät liity jotenkin tutkimukseen. Muu henkilökunta puolestaan on suorassa työsuhteessa instituuttiin, ja monet heistä ovat olleet täällä töissä yli 15 vuotta. On siis varsin vähän sellaisia ongelmia, jota joku henkilökunnasta ei osaisi hoitaa pian pois päiväjärjestyksestä – ja mikä ei kuuluisi kenenkään tehtävänkuvaan. Toisin kuin kotipuolessa tehostamistoimien jälkeen, täällä ei näe koskaan avuttomia tutkijoita seisomassa rikkinäisen printterin vieressä jonottamassa tulostinfirman palvelunumeroon, koska nämä asiat hoitaa joku sellainen, joka ne osaa. Niin ikään instrumenteista ja laboratorioista huolehtii kokopäiväisesti yksi henkilö, jolla ei ole muita päällekkäisiä vastuita.
Näillä resepteillä tämä paikka tuntuu jo nyt tiedemielessä kodilta. Niin monta tutkijaa yhtä aikaa pelkästään saman sorttisten planeettatieteiden ongelmien kimpussa, ja vapaat kädet tehdä töitä. Tuntuu siltä, että tunnen jo nyt melkein kaikki instituutin työntekijät nimeltä, ainakin ne, jotka osallistuvat yhteisiin rientoihin. Ei ihme, että tänne on helppo palata ja yhden vierailun jälkeen haluta takaisin.