Helsingin yliopisto
Koronakriisi on oma valtava kriisinsä. Voisko se kuitenkin toimia kenraaliharjoituksena siihen, miten suhtaudumme vielä realisoitumattomiin uhkiin – myös sellaisten katastrofien suhteen, jotka eivät tapahtuessaan ole peruutettavissa?
En ole varma, onko alla esitettävien kaltaisten mielipiteiden aika vielä. Parempi olisi puhua sitten, kun kaikki on ohi ja tiedetään, mitä tapahtui ja mistä se johtui. Nyt eletään vielä sitä akuutin kriisin hetkeä, jona lähes kaikki yhteistyössä poliittisesta kannasta huolimatta yrittävät reagoida tapahtumiin.
Joka tapauksessa, näen covid-19-pandemiassa kaksi hyvää asiaa: Ensimmäinen niistä on se, että seitsemän kuukauden ikäinen tyttäremme näkee nyt isäänsä myös päiväsaikaan ja on tästä silmin nähden onnellinen. Toiseksi pidän mahdollisena ja toivon, että tämä toimii koko maailmalle vakavana ja vaarallisena harjoituksena siitä, miten ennustettavissa oleva globaali uhka käy todeksi.
Minulle käsillä koronakriisi taisi muuttua todelliseksi lukiessani Tomas Pueyon analyysin maaliskuun 12. päivänä. Se alkoi näillä sanoilla:
“The coronavirus is coming to you.
It’s coming at an exponential speed: gradually, and then suddenly.
It’s a matter of days. Maybe a week or two.
When it does, your healthcare system will be overwhelmed. …”
Pienien asioiden summasta koostuva globaali uhka toteutuu juuri näin. Ensin tutkijat laskevat ja mallintavat, että on mahdollista, että tietynlainen vaara olisi teoriassa mahdollinen. He ehdottavat toimia, joilla riskiä voitaisiin hallita, mutta ne yleensä katsotaan ylettömän massiivisiksi uhkan kaukaisuuteen nähden. Sitten saadaan havaintoja, jotka kertovat riskin realisoituneen jossain päin maailmaa. Ne ovat hyvin kaukana eivätkä koske meidän päivittäistä elämäämme mitenkään. Jatketaan kuten ennenkin.
Vähän myöhemmin saadaan tietoja, että se ei-meitä-koskettava tilanne on pahempi kuin alun perin näytti, ja sillä alkaa olla jonkinlaisia heijastuksia päivittäiseen elämään muissakin osissa maailmaa (oli se sitten tuotantoketjujen katkeilun tai pakolaisvirtojen muodossa). Tässä vaiheessa alan asiantuntijat julkistavat ennusteitaan siitä, miten parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa on odotettavissa. Paras tapaus perustuu siihen, että yhteiskuntien toiminta muuttuu nopeasti ja hyvissä ajoin, ja pahin tapaus siihen, että riittäviä toimia ei tehdä ennen kuin liian myöhään. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että uhka leviää joka tapauksessa koko maailmaan, mutta vakavuus on vielä valittavissa.
Sellainen ennuste kuulostaa tässä vaiheessa liioittelulta, jopa pelottelulta. Eletäänhän sentään turvallisessa, rauhallisessa yhteiskunnassa, jossa ei kymmeniin vuosiin ole ollut hallitsemattomia vaaroja. Muutamat ottavat viestin vakavissaan ja alkavat varautua pahimpaan, ja muutamat reagoivat päinvastaisesti. Onhan hullua varastoida vessapaperia, kun uhkaa ei ole koko maassa laisinkaan.
Sitten uhka alkaa ilmestyä omille kotikonnuille. Kehitys on kuitenkin alkuun hidasta. On vielä mahdollista ajatella, että pahimmat seuraukset eivät voi osua omalle kohdalle, koska se on vain holtittomasti ulkomailla matkustelevien ja käsiä pesemättömien ihmisten ongelma. Sitten päivittäisten uusien tapausten määrä alkaa nousta. Ne alkavat yhdistyä oman elämän tuttuihin asioihin ja paikkoihin. Muutamassa päivässä tuo aikaisemmin eksoottinen uhka on läsnä tutussa maailmassa, lähimmässä ruokakaupassa ja lasten kouluissa. Kuolemat alkavat. Tautia epäillään on jo tutuillakin ihmisillä ja käy selväksi, että se leviää myös aerosolina, ja myös oireettomilta kantajilta.
Valtiot reagoivat tähän eri tavoin. Toiset seuraavat asiantuntijoiden neuvoa viivyttelemättä, toiset vasta pakon edessä. Monessa maassa poliittinen epäyhtenäisyys tekee nopeat toimet mahdottomiksi. Toisissa maissa (kuten tätä kirjoittaessa näyttää olevan laita Suomessa) hallitus- ja oppositiopuolueet laittavat erimielisyytensä syrjään epidemian torjumisen ajaksi. Varmaa on kuitenkin se, että epidemia ei pysähdy ilman joko huomattavaa määrää kuolleita tai tehokasta leviämisen rajoittamisstrategiaa. Jokainen valtio joutuu selvitäkseen luomaan ja toteuttamaan sellaisen ennemmin tai myöhemmin – ja myöhempi vaihtoehto todennäköisempi johtaa henkien menetyksen kannalta ei-toivottuun lopputulokseen.
Niin kauan kuin suurten talouksien joukossa on maita, joissa tilannetta ei ole hallinnassa, maailman rajat eivät voi olla avoimia kuten ennen. Juuri rajat ovat minusta olennainen asia covid19:n aiheuttamassa kriisissä. Virustilanteen on mahdollista lähteä kehittymään eri suuntiin kahdessa vierekkäisessä maassa riippuen valtioiden valitsemista toimenpiteistä. Nopea reagointi ja hyvä sosiaaliturva, jonka avulla työntekijöiden on mahdollista jäädä matalammalla kynnyksellä kotiin, voivat pelastaa henkiä, mutta samaan aikaan viereisessä maassa infektio voi levitä.
Tämä lienee merkittävimmin yhteiskuntiin vaikuttanut globaali kriisi sukupolviin. Voisiko tämän kuitenkin ottaa myös pallonlaajuisena kenraaliharjoituksena sitä varten, että tällainen uhka pääsee eskaloitumaan käsiin? Sillä toisin kuin covid-19, käynnissä olevat jättiläiskatastrofit ilmastonmuutos ja biodiversiteetin romahtaminen eivät mene ohi, jos niiden varhaisessa torjunnassa epäonnistutaan. Tämä on näiden kriisien merkittävä ero: eri valtioille koituu covid19-kriisistä erilaisia seurauksia lähinnä omien valintojensa ja kykyjensä mukaan, mutta ilmastonmuutoksen suhteen seuraamukset ovat kaikille maille yhteisiä. Meillä on nyt loistava tilaisuus seurata, miten tilanne etenee ajoissa toimineissa maissa, ja miten pärjätään silloin, kun tilannetta piilotellaan, vähätellään tai annetaan sen tarkoituksella edetä.
Globalien uhkien torjunta ei onnistu miltään valtiolta yksinään, eikä yhteiskunnalta ilman yksilöitään. Siksi hallitusten pitää käyttää valtaansa niidenkin yksilöiden kontrolloimiseen, jotka eivät itsenäisesti ole riittävän motivoituneita tai taloudellisista syistä pysty tekemään oikeita päätöksiä.
Sillä sekä koronaviruksen että ilmastonmuutoksen torjuntatoimilla on vastustajia. Ensin mainitut eivät ehkä väitä, että kyseessä ei olisi tappava tauti, mutta he pitävät kuolleisuutta liian vähäisenä suhteessa luonnolliseen poistumaan, jotta olisivat valmiita luopumaan saavutetuista eduistaan – esimerkiksi ulkona syömisestä, lasten koulussa olosta tai lomailu kotipaikkakunnan ulkopuolella. Minusta näyttää tässä juuri nyt, että koronantorjunnan vastustus on vähentynyt rajoitusten alusta, mutta tämä on silti kiinnostavaa. Johtuukohan se enemmän sosiaalisesta paineesta vai siitä, että samaan aikaan kun Suomessa taudin leviäminen jonkun verran talttunut tehokkaiden toimien vuoksi, ulkomailta saadaan jatkuvasti uutisia vastakkaisesta kehityssuunnasta?
Toivoisin joka tapauksessa, että uuden koronaviruksen muisto olisi riittävän lähellä, kun ympäristökriiseihin varautumisesta jälleen päätetään. Niiden realisoituessa ei ole odottavissa vertailukohdaksi toista maapalloa, jossa kaikki menee päin mäntyä, ja jonka virheistä voitaisiin tällä maapallolla oppia. Olisi järkyttävää päätyä siihen tilanteeseen, että ympäristönmuutokseen joudutaan reagoimaan tällaisella äkkiliikkeellä, katastrofin jo toteutuessa kaikilla rintamilla. Tässä tilanteessa yhteiskuntia kantaa sentään toivo ja tieto paluusta tavalliseen elämään. Peruuttamattoman ja pysäyttämättömän kriisin toteutuessa toivo olisi poissa.