Helsingin yliopisto
Kun Markku Löytönen pyysi minut mukaan Tieteen päivien 2019 Nykyajan tutkimusmatkat –sessioon jo yli vuosi sitten, arvelin sen minulle uudenlaiseksi tehtäväksi. Tieteen päivät on tärkeimpien tiedeorganisaatioiden järjestämä viisipäiväinen suuri tiedetapahtuma, joka tavoittaa melkein mihin tahansa tieteenalojen sisäiseen kokoukseen verrattuna hyvin suuren ja monipuolisen yleisön.
Itse tapahtuma oli tuttu pitkänkin ajan takaa. Vierailin Porthaniassa pidetyillä Tieteen päivillä yhdeksäsluokkalaisena ja innostuin silloin kosmologiasta. Oli inspiroivaa päästä keskustelemaan maailman suurista kysymyksistä niihin perehtyneiden tutkijoiden kanssa. Pidin suurena kunniana olla puhujana mukana samassa tapahtumassa nyt 20 vuotta myöhemmin.
Tieto esiintymistilanteesta tuli kokonaisen vuoden varoitusajalla. Aikaa varautumiseen oli siis runsaasti, ja senkin vuoksi päätin miettiä esitystapaani uusiksi. Tilannetta voisi verrata siihen, että olisin esiintynyt viime vuosina kansainvälisten suurten festivaalien genrelavoilla: yleisö on koostunut niistä, jotka valmiiksi pitävät juuri edustamani tyylilajin musiikista. Siellä oman genren piirteet voi viedä äärimmäisyyksiin ja lähinnä maustaa niitä pienillä huumorista käyvillä omilla tulkinnoilla siellä täällä. Toisaalta olen keikkaillut kaupunkien lavoilla ”Tavastiasta” jumppasaliin. Tällaisissa omilla keikoilla on aikaa lähteä rakentamaan teemaa alusta asti, edetä tarinassaan kronologisesti ja kaiken pohjustuksen jälkeen päätyä lopulta esittämään vuoden hittibiisi, joka ei ilman pitkää alustusta uppoaisi.
Tällainen kaikille avoin yleisölle suunnattu tapahtuma sen sijaan on kuin Ilosaarirockin päälava: se vaatii nopeasti lentoon lähtevän esityksen, josta oman genren vieraannuttavat elementit on eliminoitu. Olin harjoitellut tällaista lähestymistapaa aikaisemmin ainoastaan kerran Tiedekulman Kohteena Etelämanner –illassa, jossa kuitenkin aikaa oli runsaammin ja seuranani olivat retkikuntatoverini Mika Kalakoski ja Arto Luttinen – ja hyvin tärkeänä elementtinä keskustelun host eli isäntä, toimittaja Joonas Turunen.
Tieteen päivien tämän vuoden teema on rohkeus. Olin esitelmäni käsikirjoittamisessa tietyn suuren askeleen edessä. Vaikka yksityiskeskustelussa esitän mielelläni mielipiteitä milloin mistäkin aiheesta, luonnontieteilijän roolissani olen pysytellyt usein kiinteästi työni kehyksissä. Näin tilanteen niin, että minun olisi jätettävä taakseni turvallinen konkretia ja pyrittävä tuomaan niitä ei-absoluuttisesti mitattavia filosofisia periaatteita, jotka ovat minunkin työni takana.
En tiedä miksi, mutta koin tämän hyvin jännittäväksi. Yritin punoa yhteen kolmea erillistä juonta ja irrallisia huomioita yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Lisäsin ja vähensin alaspesifiä tietoa vuoron perään. Laskeskelin esityksen oletettua kestoa ja havaittuani kokonaisuuden olevan törkeästi ylimittainen kirjoitin rungon jälleen uusiksi. Yritin samalla kuljettaa mukana tarpeellista tunnustusta kollegoille ja yhteistyökumppaneille. Liekö tämä pelkkä harjoittelukysymys? Onko omien näkemysten esittäminen lähtökohtaisesti luontevampaa vaikkapa yhteiskuntatieteilijöille?
Esittämistapa on toki jokaisen luonnon ja puheen kohdalla erikseen harkittava asia. Monet käyttävät tekstiä sisältäviä kalvoja, jotka toimivat samalla muistin tukena. Tekstikalvojen huonona puolena visuaalisuus menetetään. Tekstiä sisältävien kalvojen käsittelyä on myös hyvin vaikea nopeuttaa tyylikkäästi, jos jääkin aikataulusta jälkeen. Pitkän linjan esiintyjillä on usein paperinen avainsanoja sisältävä runko puheelleen. Jotkut kirjoittavat esityksensä lähestulkoon puheeksi, joka luetaan ääneen.
Omimmaksi esiintymistavakseni on vakiintunut runsaisiin kuviin nojaava tarinankerronta. Pohdin, mistä teemasta puhun kyseisen kuvan kohdalla. Mieluusti mietin valmiiksi sen kulman, josta tulen aiheeseen. Itse teeman tarkkaa esitystapaa tai sanamuotoja en päätä etukäteen. Yritän keksiä kuvauksen uudestaan esityshetkellä. Haen tällä toimintatavalla parempaa läsnäoloa ja mahdollisuutta reagoida tilassa tai tapahtumassa aikaisemmin tapahtuneisiin tai sanottuihin asioihin. Haittapuolena on se, että toisinaan toimivan allegorian poimiminen oikealla hetkellä epäonnistuu, ja toisaalta se, että kerronnan tärkeimmät pointit on pakko muistaa ulkoa.
Sessiomme meni minusta lopulta mukavasti. Martti Pärssinen kertoi kiehtovia tarinoita tutkimusmatkoiltaan Etelä-Amerikasta, ja Jussi Pakkasvirta poliittisista tutkimuksistaan Keski-Amerikasta.
Meidät kutsuttiin Martti Pärssisen kanssa jopa Ylen aamulähetykseen seuraavaksi aamuksi kertaamaan tutkimusmatkojemme vaaroja. Ajattelin automaattisesti, että kyseessä on televisiolähetys, ja heti lähetystaloon saavuttuani tiedustelin, näkyisivätkö loskaantuneet kenkäni lähetyksessä. ”Tuskin, radioonhan olit tulossa” oli vastaus. Suoraan Ykkösaamun radiolähetykseen osallistuminen oli sekin kiehtova kokemus.
Olin kaikin tavoin iloinen pääsystäni osallistumaan Tieteen päiviin. Kuuntelin muiden sessioiden striimattuja lähetyksiä vielä pitkään plotteja ja muuta grafiikkaa väännellessä. Tällaiset tapahtumat nostavat omassa työssään muhivan ihmisen hetkeksi korkealle pilvien yläpuolelle, josta näkyy koko kiehtova maailma.
Tallenne Nykyajan tutkimusmatkat- sessiosta: https://www.youtube.com/watch?v=4LedE8DnABA