Helsingin yliopisto
Heräsin aamulla viiden maissa, hyvissä ajoin ennen herätyskelloa. Ilmassa ei näkynyt mitään merkkejä siitä, että olisimme vielä illalla aivan erilaisessa maisemassa ja ilmanalassa. Matkalla lentokentälle tuhannet autot jonottivat maantiellä ja ihmiset kävelivät töihinsä. Oli jo lämmintä. Lentokentällä lähtö alkoi konkretisoitua, kun lentokoneemme, Iljushin 76 –mallinen neljällä suihkuturbiinilla varustettu rahtikone, näkyi odottamassa platalla.
Lentokone oli sisältä tyystin toisenlainen kuin tavanomaiset pitkän matkan matkustajakoneet. Karkea sisustus koostui vain tarpeellisista johtimista, putkista ja eristyksestä. Tällä lennolla matkusti runsaasti rahtia ja vain vähän matkustajia. Siksi matkustajien puolen keskelle oli ankkuroitu verkoilla pino laatikoita. Olipa seinää vasten kiinnitettynä yksi lentokoneen vararengaskin. Istuimet olivat riveissä koneen seinustoilla. Molemmat matkustamon ikkunat sijaitsivat juuri turbiinien etuosan kohdalla. Raskas kone nousi ja kiipesi tasaisesti. Stuertti tarjosi alkupalan, aterian, kahvia, teetä ja hedelmän. Suurin osa matkustajista torkahti tämän jälkeen tai sen aikana. Minä myös. Tämän konetyypin erikoisuus on hieno moniruutuinen panoramaikkuna ohjaamon alapuolella. Se on tarkoitettu navigaattorin käyttöön. Voin vain kuvitella, miten hienoja maisemia tuossa tehtävässä näkee. Matkustajilta oli tässäkin koneessa pääsy ohjaamoon kielletty, mutta stuertti Sergei otti minulle ystävällisesti kuvan tuosta paikasta.
Kun matkustamon ikkunasta alkoi pilvien ja kirkkauden seasta erottua valkoisia jäävuoria, saimme varoituksen vaihtaa matkustusasut polaarivaatteisiin. Omat säkkimme oli pakattu jo keväällä Suomessa. Verhouduimme yhteensopiviin neonoransseihin toppahaalareihin, kaulureihin ja lammaskypäriin. Kasvoihin vedettiin aurinkovoidetta ja ylävuoristoaurinkolasit. Asu vaikutti hullunkuriselta äskettäistä Kapkaupungin lempeää hellettä muistellen.
Muutaman kaarroksen jälkeen lentokone laskeutui tukevasti Novon jäiselle kiitotielle. Tiukasta jarrutuksesta päätellen kiitotie ei ole valtavan pitkä.
Ovi aukesi. Matkustamosta katsottuna ovesta näkyi ainoastaan kirkas valkoinen valo. Sisään astuesa maisema oli aluksi epätodellinen. Kirkas valkoinen ja sininen jatkuivat loputtomasti taivaanrantaan saakka. Siellä täällä ennen horisonttia vastassa oli lumisia vuoria. Pehmeä, kuiva lumi muuttui todelliseksi muutaman ensiaskelen jälkeen.
Emme joutaneet jäädä ihastelemaan, vaan kiiruhdimme tarkastamaan jälleen mukaamme lähtevän kuorman. Keli oli muuttumassa lumisemmaksi, ja meidän oli määrä päästä matkaan pois sen tieltä. Saimme venäläistyylisen aterian toffeekaramelleineen, pääsin näkemään ensimmäisen antarktisen wc:n ja sitten Bassler-lentokoneemme jo saapuikin edelliseltä tehtävältään.
Kone oli kaunis, linjoiltaan klassinen. Se näytti aivan Malmin lentokentältä tutulta DC3:lta, mutta tehokkaammin moottorein ja sukset pyöriensä lisänä. Kun lentokentän venäläinen henkilökunta oli kuormannut taitavasti koneen rahdillamme, matkustajat pääsivät sisään. Ilmaan noustiin melkein saman tien ja valkoinen maisema jäi allemme.
Tämä kone lensi noin kolmessa kilometrissä tai hieman korkeammalla, ja matkustamo on paineistamaton. Ilma tuntui ohuelta, mutta lento sujui mukavasti.
Reilun parin tunnin jälkeen laskeuduimme seurattuamme ensin tasaista shelfjään reunaa. Neumayer-asema erottui alhaalla kuin suuri pitkillä jaloilla seisova eliö. Kone tankattiin siellä, ja toimitus jätti meille reilun puolituntisen pistäytyä itse asemalla. Vierailu oli absurdi – suurin osa aseman väestä oli talvehtinut siellä jo melkein vuoden. He ovat olleet 12 kuukautta suljetussa porukassa ja hiljaisuudessa tehden omaa tutkimustaan ja noudattaen omia rutiinejaan. Vasta aivan muutamana viime viikkona lentoliikenne Etelämantereelle on jälleen alkanut, ja kesävieraat ovat alkaneet saapua. Nyt me sitten pistäydyimme tuolla siistillä ja hyvin viihtyisällä asemalla pikaisesti, hektisinä ja säähän nähden ylilämpimissä vaatteissa.
Hyvästelimme kaksi retkikunnan jäsentä, jotka jäivät saksalaisten vieraiksi saapuakseen myöhemmin luoksemme Aboalle yhteisellä maata pitkin etenevällä lumikissasaattuella, traversella.
Pian kone oli jälleen ilmassa. Katsellessani ulos ikkunasta muistelin, että Neumayer sijaitsee hyvin lähellä paikkaa, jossa brittiläis-norjalais-ruotsalainen retkikunta piti tukikohtaansa Maudheimiä. Meidän täytyi siis juuri nyt nähdä ne alueet, jossa tuosta retkikunnasta kirjoitetun kirjan (Johan Gifvaer: Antarktis – sain sen kerran isältä joululahjaksi) kaikki seikkailut tapahtuivat. Muun muassa geologi Alan Reecen silmänpoisto-operaatio näytteen vasaroinnissa singonneen kivenkappaleen vuoksi. Kovin erikoista, että sellainenkin tarunomainen paikka on todella olemassa.
Lopulta näkyviin tuli valkoisen jään keskeltä tumma vuori. Lentokone kiersi tarkastamaan rinteen vuoren alta ja laskeutui sitten pehmeästi koskemattomaan hankeen. Ilma oli täysin tyyni, kirkas ja aurinkoinen. Nostelimme tavarat alas ja jäimme katsomaan koneen lähtöä. Se pölläytti lunta ja katosi kevyesti taivaalle.
Olimme yksin jäätiköllä. Olin nähnyt sinisiä ja muunvärisiä kontteja sekä korkeita antenneja lentokoneesta, joten minulla oli edelleen syytä uskoa, että olemme turvassa. Ennen asemalle pääsyä pukeuduimme vielä valjaisiin ja muodostimme välillemme köysistön siltä varalta, että alueelle on auennut railoja. Pääsimme turvallisesti kiinteälle kalliolle (basaltteja!) ja kiipesimme ylös asemalle. Se oli joka tavalla sellainen kuin oli kerrottu, ja samalla olin kuitenkin kuvitellut kaiken mielessäni erilaiseksi. Samaan tapaan kuin kirjasta tehdyssä elokuvassa kohtaukset ovat aina eri näköisiä kuin omissa mielikuvissa.
Sain kunnian avata aseman oven. Se oli suljettu tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen asema on kohdannut napaseudun ikiyön ja oletettavasti lukuisia väkivaltaisia lumimyrskyjä. Eteinen näytti siltä, kuin poissa ei olisi oltu kovin kauan. Huussissa oli pieniä talven merkkejä – lumipölly oli tunkeutunut sisälle wc-istuimen kautta.
Jokaisella oli aseman käynnistämisessä omat sovitut tehtävänsä. Me geologit ryhdyimme avaamaan ikkunaluukkuja ja tuuletusaukkojen suojia. Niin sisään saatiin valoa. Konemies ryhtyi käynnistämään generaattoreja ja lämmitystä, kokki laittamaan iltasoppaa ja johtaja asentamaan viestintäyhteyksiä. Rakennusmies ja lääkäri menivät käynnistelemään lumikelkkoja ja hakemaan rahtia sieltä, minne se lentokoneesta siirrettiin. Jokainen teki useita tehtäviä. Lapioin välillä tyhjäksi huussin alla olevaa tynnyrin suojakoppia. Sitten lähdin mukaan viimeiselle rahdinhakukierrokselle. Se oli myös ensimmäinen kertani moottorikelkan kyydissä. Uskomaton kyyti. Edessä oli vain valtava, hohtava jää ja matalalta paistava aurinko suoraan etelästä.
Söimme maukkaan soppa-aterian pilkkihaalareissamme pöydän ääressä. Hengitykset höyrysivät olohuoneessa ja keskiyön aurinko paistoi. Nukkumaan mentiin makuupusseihin.