Kaupankäyntiä

Suomessa ammattiin kouluttaudutaan monesti useita vuosia ennen työelämään siirtymistä. Taita vuorilla, jossa suurin osa elää omavaraistaloudessa, ja ylijäämä myydään lähimarkkinoilla, saattavat työtä olla tekemässä hyvinkin nuoret ja taidot opitaan käytännössä. Kaupankäyntiä eivät rajoita markkinapaikan suuruus tai infrastruktuuri. Jos ylimääräisiä hedelmiä on, voidaan niitä kaupata tienvarrelle asetetun kankaan päällä ja muutamasta hirrestä saa rakennettua jo laajemman valikoiman tarjoavan kioskin.

Lähiruoka saakin aivan uuden merkityksen, kun tuotteen alkuperäisen kasvupaikan voi nähdä, ja kotiinkuljetuskin toimii tarvittaessa. Jos kojusta on tarvitsemasi tavara loppu, voidaan se tuoda suoraan asuinpaikaasi tai käydä hakemassa tuttavan kojusta tai vaikkapa toisesta kaupungista. Sillä ainahan on se joku joka tuntee jonkun, jolla on asiaa sinne suuremmalle paikkaunnalle. Kuriireina toimivat sitten kylien välillä, rinnettä ylös ja alas ajavat pikkubussit, matatut, joiden mukaan eli katoille ja penkkien alle työnnettiin kujetusta vaille olevat tavarat. Aito torihenkikin oli vielä kojuissa voimissaan, sillä useamman kerran pussiin sujautettiin vielä yksi ylimääräinen avokaado tai banaani kaupan päällisiksi. Tähän ei kyllä naapurikadun lähikauppakaan taivu.

Pieniä ilon hetkiä

Eräänä aamuna lähdimme Dakatchan koilliskulmassa sijaitsevaa Hadun kaupunkia kohti. Aurinkoinen päivä kului ajelemalla todella kapeilla poluilla ympäröivän kasvillisuuden vaihdellessa pelto- ja ruohovoittoisesta tiheään pusikkoon ja metsätäpliin. Auto sai kapeilla poluilla piikkipensaista pintanaarmuja kylkiinsä, ja välillä piti nousta ulos katsomaan, etteivät toisen puolen renkaat tipahda veden kuluttamaan uraan mustan maannoksen (black cotton soil) tiellä.

Sunnuntai kun oli, monilla vastaantulijoilla oli hienommat vaatteet päällä, ja näimme useita poikia itse tekemiensä leikkivälineiden kanssa. Lasten kekseliäisyydellä ei tunnu olevan rajoja. Näimme todella hienoja luomuksia ohjauspyörineen kaikkineen, puhumattakaan itse tehdyistä jalkapalloista. Usein lapset pyörittävät muovista rengasta kepin päässä juosten poluilla eteenpäin. Vastaan tuli myös muutama tyttö matkalla kirkosta kotiin kajamba-soittimen kanssa. Tytöt nauroivat ujosti esitellessään soitintaan: yhteen sidottujen ruokojen välissä helisivät pavut soitinta heiluttaessa ja rummuttaessa.

Eräänä toisena päivänä ajelimme toisella puolen Dakatchan aluetta, Mulungunin kylän pohjoispuolella, jossa vietimme eväshetken brachystegia-puun varjossa. Läheisten talojen lapset huomasivat meidät nopeasti ja lähestyivät pikku hiljaa välillä puiden taakse piiloutuen. Lapsia oli kymmenkunta, poikia ja tyttöjä parivuotiaista kymmenkesäisiin. Tytöt katselivat enemmän minua, kun taas poikia kiinnosti auto selvästi enemmän. Annettuani lapsille taskussani olleet ilmapallot katselimme hetken lasten riemua. Lasten vilpitön hymy teiden varsilla ja kylissä varsinkin hieman syrjäisemmillä alueilla on minulle yksi kenttätyön arvokkaimmista asioista. Se antaa voimaa ja valaisee hetkiä, jolloin työ tuntuu vaikealta tai päivä haastavalta.

Dakatchan alue päättyy etelässä Sabaki (tai Galana) –jokeen. Tuo alue on jo hieman syrjässä turistireiteiltä, minkä huomaa siitä, etteivät lapset huutele ”ciao” ohi ajaessamme. Italialaiset turistit ovat päävierailijaryhmä Marafan ”Hell’s Kitchen” -eroosioalueella, mistä johtuvat paikallisten lasten italiankieliset tervehdykset. Vastaan italiankielisiin tervehdyksiin swahilinkielisellä jambo:lla. Aluksi minua ärsytti kuulemani italiankieliset tervehdykset, sillä enhän minä ole italialainen. Lapset tuskin kuitenkaan näkevät eroa vaalean pohjoismaalaisen ja tummakutrisen italialaisen välillä ihon ollessa valkoinen molemmilla. Ja toisaalta, he saattavat myös olla autuaan tietämättömiä huutamansa tervehdyksen olevan italiaa, ja kuvittelevat kaikkien mzungujen tervehtivän siten.

Päivän hyvä työ oli 24-vuotiaan naisen ja hänen 500 Kenian shillingin (n.5euroa) arvoisen vuohensa kuljettaminen muutaman kilometrin matkan. Jutustelimme naisen kanssa, ja nauroimme yhdessä naisen sanoessa olevansa jo vanha. Hänen kahdesta lapsestaan vanhempi kun on jo 9-vuotias. Päivän kohokohtiin kuului myös safari-muurahaisten valtatien näkeminen. Sotilasmuurahaiset suojelivat tietä sekä sen reunoilla että päällä yhteen sitoutuneina työläisten kantaessa munia yhteen suuntaan. Liikennettä oli myös toiseen suuntaan, varmasti työläisiä matkalla hakemaan lisää munia. Ehkä kyseessä oli safarimuurahaisten pesäpaikan siirto? Mietin miten kuningatar liikkuisi, johon Ken arveli, että se kannetaan.

Loiset, nuo tärkeät

Omassa tutkimuksessani keskityn ennen kaikkea hiirimakien suolistoloisiin. Suolisto on loisille monella tapaa hyvä paikka: siellä on lämpöä, ravintoa, kosteutta ja suojaa. Vastaavasti paikassa on omat ongelmansa: hiirimakin immuunijärjestelmä yrittää hankiuttua loisista eroon, ravintomassasta saattaa puuttua tiettyjä ravinteita ja suolen seinämistä on syytä pitää lujaa kiinni, ettei joudu virran vietäväksi.Hiirimakin suolesta löytyykin monenlaista eläjää sukkulamadoista yksisoluisiin aitotumallisiin (puhumattakaan bakteereista, mutta ainakin toistaiseksi ne ovat oman rajaukseni ulkopuolella). Continue reading

Aamutunnelmaa

Aamujen hämärtyessä alkaa kaipamaan taas auringon valoa, varsinkin niitä kirkkaita säteitä, jotka tekevät sängystä nousemisesta huomattavasti helpompaa.
Taita vuorilla herääminen tuntui muutenkin sujuvan luotevammin. Kello 6 kajon mukana alkoivat lähiseudun kotieläimet heräillä ja klo 7 aikaan havahtui jo ilman kännykän herätyspiipaustakin naapurin lehmän ammuntaan. Liikkeelle kannattikin suunnata ajoissa, sillä klo 10 aikaan oli auringossa pyöräileminen jo hikistä hommaa ja useimmat paikalliset suunnanneet pelloilleen, jolloin haastateltavien metsästäminen muutui työläämmäksi.


Vaikka viimereissuni osuikin sedakauden alkuun, olivat aamut silti useimmiten kirkkaita. Tutkimusasema sijaitsee noin 1500 metrin korkeudella rinteessä ja useina aamuina olikin upeaa seurata pilvien kipuamista ylös rinnettä lämpenevän ilman mukana. Vaikka pohjolan asukille aamukosteus tuntui lähinnä mukavan raikkaalta, vetäisivät paikalliset monesti toppatakin tai vähintään villapaidan ylleen ja ainakin kouluun kävelevillä lapsilla oli villainen, vain kasvot paljaaksi jättävä, myssy tiukasti korvien suojina. Ja taas sai pelkässä lyhythihaiseessa ja shortseissa ylämäkeen puuskuttava vieras ihmetystä osakseen….

Korruption saastuttama joki

Kulkiessani Taita-vuorten jokivarsia, olen huomannut jokien muodostavan veden virtaussuuntaan eteneviä tarinoita. Useimmiten ihmiset ylittävät joen kuitenkin vain yhdessä kohdassa, sillalla, jolloin he näkevät tarinasta vain osan. He näkevät kenties pyykkiä peseviä naisia tai joesta vettä kannuihin ammentavia lapsia. Silloin voi vain arvailla mistä tarina alkaa ja kuinka se päättyy. Monet tarinat saavat kuitenkin alkunsa pensaikon suojissa, banaaniviljelmien varjossa, ilman suoraa näköyhteyttä pääteille. Haluan kertoa teille erään tällaisen tarinan, joka toimii hyvänä esimerkkinä Kenian ja varmasti monen muunkin valtion lainsäädännön tehottomuudesta ja systeemin sisäisestä mädännäisyydestä. Continue reading

Vesi virtaa alas Taitalta keltaisissa muovikannuissa

Olen matkalla alhaalta tasangolta Voin kaupungista takaisin ylös vuorille Wundanyihin. Mwataten kylän kohdalla vastaan tulee ihmisiä, jotka kantavat pyöränsä sarvissa keltaisia muovikannuja, jotka on täytetty vedellä ylempänä vuorilla. Koulupukuisia lapsia juoksentelee myös tiellä edestakaisin muovikannujen kanssa. Vastaan tulee myös suuria säiliöautoja, jotka kuljettavat vettä alas vuorilta kouluille ja sairaaloille.
Continue reading

Sähköstä

Intian valtameri kohisee taustalla tätä kirjoittaessani A Rochan kenttätutkimuskeskuksessa Watamussa. Kuulen sirkkojen soiton, etelän äänen. Huoneeni on siisti, ruokaa tarjoillaan reilusti ja se on hyvää, näen iloisia ihmisiä ympärilläni. Tänään sähkö virtaa sutjakkaasti koneeseen ja nettitikkukin toimii. Aina näin ei ole. Continue reading

Kaupungissa

Yllätyksekseni tämänkaltaisella tutkimusasemallakin voi tulla yksinäinen olo. Kun on ainoa, joka ei ole amerikkalainen tai malagassi, tulee vähän väliintippujaolo. Amerikkalaisten tylsä piirre on se, että he usein unohtuvat puhumaan elämästä Amerikassa – ulkopuolisen on vaikea tulla mukaan keskusteluun. Esimerkiksi eräänä päivänä he muistelivat, että missä viidakossa he ovat viimeksi viettäneet Thanksgiving-juhlaansa. Epätoivoinen yritys osallistua keskusteluun muistelemalla, missä olen viettänyt juhannusta, ei oikein ottanut tulta alleen. Continue reading

Koulunpenkillä

Ihmiset ovat erilaisia oppijoita.  Jotkut raapustavat  kiihkeästi muistiinpanoja, toisille riittää pelkät avainsanat ja joillekin taas visuaalisuus on tärkeintä. Taita vuorilla pääsin seuraamaan opetusta, joka kieltämättä sisälsi enemmän aistiärsykkeitä kun tyypillinen suomalainen koulutustilaisuus. Continue reading