Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” Helsingin yliopistossa 31.1.2019

”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektinseminaariin Helsingin yliopiston päärakennukseen oli kokoontunut tammikuun viimeisenä päivänä satapäinen joukko. Seminaaripäivän aikana kuultiin inspiroivia esitelmiä siitä, mitä on sitaattien merkitys kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Aiheesta kuultiin niin juristien, taiteilijoiden kuin tutkijoidenkin puheenvuoroja. Seminaarin tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten taiteen kentällä sitaatteihin pitäisi suhtautua.

Seminaarin avasi ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektin johtaja Sanna Nyqvist lähtemällä liikkeelle sitaatin eri määritelmistä. Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan mukaisesti sillä viitataan joko yksinkertaisesti lainaukseen tai kirjallisesta tai suullisesta esityksestä sanasta sanaan lainattuun kohtaan, joka yleensä tieteellisessä, mutta harvemmin kaunokirjallisessa tekstissä varustetaan lainausmerkeillä ja lähdetiedolla. Kuvataiteessa siteeraamiseen kytketään sellaiset käsitteet kuin lainaaminen, viittaaminen, kollaasi, montaasi ja appropriation art. Nyqvist nosti esille, kuinka kuvasitaatti tuo käsitteenä heti mukaan juridisen näkökulman; kuvasitaatti on julkistetusta kuvasta otettu, tekstiin liittyvä kuva, kun on kyse arvosteltavasta tai tieteellisestä esityksestä tai sanomalehtiartikkelista.

Seminaarin alussa mieltä kiihdyttävä oli Nyqvistin avaama sitaatti-sanan alkuperä. Sitaatti-sana pohjautuu latinankieliseen termiin citatio, joka tarkoittaa kutsua oikeuteen, kutsua todistamaan. Citatio-termin alkuperässä tiivistyi oivallisesti seminaarin lähtökohta: sitaatti on toisaalta elimellinen osa luomistyötä, sillä taiteellinen luominen on aina vanhan taiteellisen tradition hyödyntämistä, mutta institutionalistisesta näkökulmasta katsottuna taiteeseen kytkeytyy myös taiteen asema yhteisössä. Taiteilijat voivat joutua selittelemään tapaa, jolla käyttävät sitaattejaan taiteellisessa teoksessaan. Yhteenvetona voisi todeta, että yhtäältä lainaaminen on vakiintunut osa taiteellista luomista, toisaalta vaatimukset sitaattien merkitsemisestä kirjallisiin ja kuvataiteen teoksiin ovat voimistuneet. Sitaatteihin liittyviä pulmakohtia joutuvat ratkomaan arkisessa työssään niin taiteilijat, galleristit kuin kustantajatkin. Myös taidetta nauttivia kansalaisia askarruttavat sellaiset kysymykset kuin missä menee sallitun ja ei-sallitun siteeraamisen raja.

Taiteilijat korostavat taiteen prosessimaisuutta: Sitaatit ovat luonnollinen osa taiteellista työtä

Kirjailija Laura Lindstedt avasi seminaarin osion, jossa taiteentekijät pohtivat sitaattien merkitystä omasta taiteellisesta tuotannostaan käsin. Lindstedtin omakohtainen puhe pohjautui pitkälti hänen Finlandia-palkittuun Oneiron-romaaniinsa (2015), mutta Lindstedt avasi kuulijoita kutkuttavalla tavalla myös maaliskuussa julkaistavaa kolmatta romaaniaan Ystäväni Natalia (2019) ja esikoisromaaniaan Sakset (2007).

Lindstedtin esitelmä antoi tietoa siitä, millä tavalla kirjailija suhtautuu sitaatteihin ja tieteellisiin lähteisiin kaunokirjallisen teoksensa materiaalina. Oneironia hän kertoi kirjoittaneensa kahdeksan vuotta, ja kirjoittamisprosessin aikana hän kertoi huomanneensa sen, kuinka käsitys sitaateista muuttui. Lindstedt esitteli tapoja, joilla kutoo käyttämänsä sitaatit osaksi omaa romaanikerrontaansa. Oneironissa hän esimerkiksi siteeraa psykoanalyytikko Bruno Bettelheimin kyseenalaisia ajatuksia kibbutseista. Lindstedt kertoi panneensa Bettelheimin tekstiä romaaniinsa siten, että oli asettanut Bettelheimin haastattelutilanteeseen laukomaan suoraan ajatuksiaan. Siteerattu kirjailija on siis fiktiivisenä hahmona läsnä kirjassa. Kirjailijana Lindstedt halusi ottaa selkeästi etäisyyttä Bettelheimiin, minkä vuoksi Oneironin kertoja kritisoi tätä avoimesti (s. 276). Lainattu aineisto siis kehystetään kirjan sisäisellä kritiikillä. Romaanin moniäänisyyttä rakennetaan sitaattien käytöllä ja kommentoimalla niitä eri tavoin.

Lindstedt kertoi puheenvuorossaan myös siitä, miksi hän on laittanut romaaniensa loppuun lähteet esille. Oneironissa on ”Sitaatit”-osuus, johon hän on tarkemmin eritellyt sitaatit ja johon hän on lähteistänyt ne, vaikka tällaista menetelmää ei kaunokirjallisuudessa tarvittaisikaan. Uudessa romaanissaan Ystäväni Natalia Lindstedt hyödyntää assosioivaa prosessointia; sen kertojana on terapeutti, jonka kohteena on potilas, Natalia. Kirjan loppuun tulee lähdeluettelo, joka on saanut nimekseen ”Natalian kirjahylly”. Lindstedt sanoo, että hän on ”kuljettanut lähdeluettelon henkilöhahmon alueelle”. Kyseiseen luetteloon kirjailija on laittanut todellisten lähteiden lisäksi myös keksittyjä.

Lindstedt käsitteli esityksessään myös kirjojensa vastaanoton kautta sitaatteja. Hän oli kohdannut runsaasti ongelmia, kun sitaatteja täynnä oleva Oneiron käännettiin englanniksi. Sitaattien käytöstä on angloamerikkalaisessa kulttuurissa aina sovittava ja siitä on välillä myös maksettava. Suurin ongelma oli ollut Scott Walker -sitaattien kanssa. Lindstedt lainaa kirjassaan muutamia rivejä Walkerin kahdesta kappaleesta ja upottaa ne henkilöhahmo Ulriken mielenmaisemaan. Lindstedt ja hänen kustantajansa olivat moneen otteeseen yrittäneet saada yhteyttä Walkeriin, mutta koska Walker ei reagoinut pyyntöihin, sitaatit poistettiin varotoimenpiteenä Oneironin englanninnoksesta ja ranskannoksesta. Oneiron-käännöskokemukset ovat tehneet Lindstedtin varovaiseksi erityisesti musiikkisitaattien kanssa ja vaikuttaneet siihen, miten hän on kirjoittanut uusinta romaaniaan.

Kuvataiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian taidegrafiikan lehtori Tatu Tuominen puhui seminaarissa otsikolla ”Kollaasintekijän paljastukset”. Tuomisen esitelmä pohjautui nimenomaan kuvataiteilijan ja tekijän näkökulmaan, ja siinä korostui erityisesti se, minkälaisesta taiteentekemisen prosessista Tuomisen luomistyössä on kyse. Hän työskentelee monimediaalisesti, ja hänen teoksensa toimivat mm. äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan alueilla. Hän kertoi käyttävänsä teoksissaan runsaasti lähdemateriaalia jo olemassa olevista teoksista ja kutsui itseään sämplääjäksi, approprioijaksi, jonka teokset puhuvat monilla äänillä samaan aikaan. Tällainen taiteentekeminen ei ole kuitenkaan Tuomisen silmissä mitään uutta, koska siteeraamista on harjoitettu kautta taiteen historian.

Tuominen esitteli omaa taiteentekijän uraansa aina 1980-lukulaisesta nuoruudestaan lähtien, kun hän oli kavereittensa kanssa tehnyt graffiteja Kulosaaren metroaseman alakäyntitunneliin. Vaikka graffiteja on aina pidetty vastakulttuurina, Tuomisen esityksessä nousi yllättäen esille toinen näkökulma – graffitien tekijöilläkin on eräänlainen kirjaamaton tekijänoikeusjärjestelmänsä, baittauskielto eli kielto omaksua visuaalisia elementtejä ja vaikutteita toisilta. Baittauskiellon takia käsitys tekijyydestä on graffitikulttuurissa yllättävän samanlainen kuin valtakulttuurissakin.

Tuominen esitteli puheenvuorossaan kahta teossarjaansa ja kävi hyvin havainnollisesti läpi sitä, miten ne pohjautuvat jo olemassaoleviin teoksiin. Esillä olivat teokset ”Carceri contemporanei” -sarjasta (2006) ja kollaasisarja ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889″. Näistä ensin mainitun teossarjan lähtökohtana olivat muutamat Alvar Aallon tekemät rakennuspiirustukset, kuten esimerkiksi Villa Mairean rakennuspiirrokset. Tuomisen kriittisenä lähtökohtana on ollut ajatus, jonka mukaan yksittäinen miesneroarkkitehti voi ratkaista kaikki yhteiskunnan ongelmat piirustuspöydän ääressä. Tuominen oli lähtenyt työssään liikkeelle siten, että oli kasannut Aallon rakennuspiirrosten viivoja, joiden avulla oli tehnyt matriiseja. Matriisit hän oli uurtanut tietokoneen avulla eräänlaiseksi grafiikan laataksi. Teoksen nimen hän oli puolestaan poiminut 1750-luvulta Piranesin teoksesta Carceri d’invenzione, jossa tämä kuvaa maanalaisia vankiloita.

”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarja puolestaan lähti liikkeelle Jean-Louis Cohenin kirjasta The Future of Architecture since 1889. Tuominen oli lähtenyt ensin leikkaamaan arkkitehtuurin modernismin historiaa käsittelevän kirjan kappaleiksi ja maalaamalla sen sivuja. Tuominen esitteli esitelmässään mm. sitä, kuinka Cohenin kirjan sivuilla ollut Eiffel-torni oli päätynyt hänen taideteokseensa kollaasimaiseksi materiaaliksi. ”Palasia”-teoksen tarkoituksena oli ollut tutkia alkuperäisyyden ideaa. Millä tasolla alkuperäinen sijaitsee? Onko Tuomisen teos alkuperäinen, vaikka hän on muokannut sitä täysin uuteen uskoon leikkaamalla, asettamalla sen palasia esimerkiksi erilaisten kehyksien sijaan? Kuka on alkuperäisin tekijä tällaisessa taiteen tekemisen prosessissa? Ehkäpä kysymystä vielä monimutkaistaakseen Tuominen rakensi näyttelyynsä ”Taakse jätetty” -nimisen videon, joka sisälsi ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarjan tekemisprosessissa ylijäänyttä paperijätettä. Hän sävelsi myös musiikin tähän aiheeseen liittyen.

Tuomisen esitelmä herätti vahvan huomion siitä, että taiteen tulkitsijan tulisi aina pohtia taideteosta lopputuloksen lisäksi prosessin kautta. Olisi hyvä oppia tulkitsemaan taideteoksesta koko taiteentekemisen prosessi, koska se on kirjoitettu modernistisiin ja sen jälkeisen ajan taideteoksiin eksplisiittisesti läsnäolevaksi. Huomio pätee myös Lindstedtin romaaneihin, joissa lähteitä ei ole piilotettu, vaan teoksen luominen on esitetty avoimesti intertekstuaalisena prosessina.

Kirjailija, kustantaja ja kirjallisuudentutkija Kristian Blomberg oli kolmas puhuja taiteilijoiden ja kustantajien ketjussa. Blomberg oli paikalla kustantajan roolissa: hän on ollut pitkään aktiivinen runouden kustantaja Poesia-kustantamossa aina sen perustamisesta lähtien. Blombergin mukaan kustannustoimittajan työssä yhdistyvät lukeminen ja kirjoittaminen. Sitaatit, muotoon liittyvät kysymykset ja muut estetiikan kannalta olennaiset seikat ovat arkea kustannusprosessissa, ja tekijä ja kustannustoimittaja keskustelevat niistä usein.

Blombergin esitelmän otsikko oli ”Kustantajan näkökulma lainaamiseen”, ja hän aloitti esityksensä motolla: ”Sisältöjä tuottaa jokainen, mutta muotoja, jotka tekevät sisällöistä merkittäviä, on hyvinkin harvassa.” Blomberg halusi haastaa kysymyksellään sitä perinteistä ajattelutapaa, että sitaattisuojaa koskevassa keskustelussa usein aletaan puhua vain sitaateista ja niiden oikeutuksesta, kun relevantimpaa voisi toisinaan olla se, että puhuttaisiin muodon siteeraamisesta.

Blomberg peräänkuulutti esitelmässään moniarvoista suhtautumista sitaatteihin. Vaikka usein pohditaan, mikä on alkuperäinen sitaatti ja kuka on alkuperäinen tekijä, tämä pohdinta on usein turhaa, koska usein eri teoksissa käytetään samaa sitaattia. Usein ei myöskään tiedetä, mikä on alkuperäistä. Tässä kohdin Blomberg viittasi esimerkiksi V.S. Luoma-ahon runouteen, jossa moniäänisyys tulee koko ajan esille ja joissa on runsaasti osoitteettomia sitaatteja ja kaikuja aiemmista teksteistä. Blomberg mainitsi Luoma-ahon esimerkkinä runoilijasta, jolle teoksen idea on paljon merkittävämpi kuin tekstuaaliset yksityiskohdat, kuten esimerkiksi juuri sitaattien käyttötapa.

Kustannustoimittajan ominaisuudessa Blomberg on huomannut, että toisinaan eri tekijät ovat samanaikaisesti toisista tietämättään hyödyntäneet samankaltaista ideaa. Hän esittikin ajatuksen, että sitaatin ei ehkä pitäisi koskea niin vahvasti vain yksittäisiä lausumia tai vaikkapa vain juonirakenteita. Blombergin mukaan täytyisi oikeasti pohtia muodon siteeraamista, koska kysymys siitä on relevantti erityisesti luettaessa 2000-lukulaista suomalaista runoutta.

 

Tutkijoiden puheenvuoroja lainoista kaunokirjallisuudessa ja kuvataiteessa

 

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin esitys avasi tutkijoiden puheenvuoro-osuuden. Hänen kaunokirjallisia lainoja käsittelevän esitelmänsä otsikko oli ”Sitaatti, intertekstuaalisuus, varkaus?”. Nyqvist lähti liikkeelle nostamalla esille erilaisia intertekstuaalisuuden ilmenemismuotoja kirjallisuudessa. Intertekstuaalisuutta voi olla kirjallisuuden lajien lainaaminen, paikalliset sitaatit ja alluusiot. Sitä on myös adaptaatioissa, joissa teos siirretään toiseen lajiin ja ympäristöön. Nyqvistin mukaan sitaatille ei ole kirjallisuudentutkimuksessa selkeää, yksiselitteistä määritelmää, mutta siteeraamisen tehtäviä kaunokirjallisuudessa on helppo osoittaa: teos saatetaan sitaattien avulla liittää traditioon, saatetaan osoittaa kunnioitusta tai kritiikkiä siteerattua kohtaan. Sitaatein saatetaan rikastaa tai rikkoa tyyliä ja näin luoda rajat ylittäviä merkitystasoja. Sitaateilla voidaan haastaa lukijaa tai luottaa jaettuun kulttuuriperintöön. Ne voivat myös olla keino rakentaa uskottavaa fiktiivistä maailmaa.

Kaunokirjallisuudessa ei Nyqvistin mukaan ole vakiintuneita tapoja merkitä sitaatteja – itse asiassa yksi vakiintunut tapa on ollut jättää sitaatit merkitsemättä. Tätä tapa on viimeaikaisissa keskusteluissa kyseenalaistettu. Sitaatteja koskevien kiistojen yhteydessä on esitetty kolme keskeistä argumenttia sitaattien merkitsemisen puolesta. Sitaattien merkitsemistä pidetään (1) reiluna lainattua kirjailijaa kohtaan ja (2) reiluna lukijoita kohtaan, minkä lisäksi on esitetty (3) tiukka tekijänoikeuslain sitaattipykälän (22§) tulkinta, jonka mukaan sitaatti pitäisi merkitä ja lähde ilmoittaa. Kuitenkin Nyqvist nosti esille useita syitä, miksi sitaattien merkitseminen ei ongelmitta sovi kaunokirjallisuuteen: se voi rajoittaa kirjailijan ilmaisukeinoja, sulkea teoksen tulkintamahdollisuuden, rikkoa huolella luodun fiktiivisen maailman tai kaventaa teoksen taiteellista potentiaalia. Uhkana voi olla lisäksi se, että taiteellisen prosessin ja lopputuloksen välillä ei enää nähdä eroa. Käytännön pulmana Nyqvist mainitsi sen, että lainausmerkit ovat kaunokirjallisuudessa jo toisessa käytössä: niillä merkitään lainattua (fiktiivistä) puhetta.

Yhtenä esimerkkinä Nyqvist käsitteli lähteiden merkitsemistä historiallisessa romaanissa. Raija Oranen oli Aurora-romaanissaan siteerannut suomennettuja 1800-luvun kirjedokumentteja Katri Lehdon tietoteoksesta Kytäjän kreivitär: Marie Linderin elämä (1985). Tekijänoikeusneuvoston (lausunto 2015: 13) mukaan Orasen olisi pitänyt tehdä lainaukset ”alalla vallitsevan hyvän tavan mukaisesti selkeästi lähde ja tekijä mainiten”. Nyqvist pohti, missä määrin Orasen kustantajan jälkikäteen kirjastoihin toimittama lähdeluettelo (jota yleensä ei ole romaanin kirjastokappaleisiin lisätty) avitti asiaa. Viimeisimmässä romaanissaan Marsalkan ruusu (2018) Oranen käyttää lainausmerkkejä minäkertoja Mannerheimin puheen sisällä aina lainatessaan dokumenttilähteitä. Nyqvistin mukaan kyse on teknisesti esteettisesti ontuvasta ratkaisusta, joka ei myöskään auta selventämään käytettyjen lähteiden alkuperää.

Oikeustieteen tutkija Anette Alén-Savikko käsitteli esitelmässään tekijänoikeutta ja siteeraamista kuvataiteessa oikeustieteellisestä näkökulmasta. Esitelmässään hän viittasi sekä kansallisiin että kansainvälisiin EU-oikeuden tulkintoihin sitaattioikeudesta. Alén-Savikko pohjusti aihettaan viittaamalla erityisesti omaan parodiaa koskevaan tutkimukseensa sekä selvitykseensä siitä, miten reiluuden käsite täytyisi ymmärtää kuvataiteessa siteeraamisen yhteydessä. Hän kertoi käsittelevänsä ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektissa nimenomaan reiluuden ja appropriaation suhdetta toisiinsa.

Alén-Savikko nosti esille havainnollisesti sen ongelman, joka kuvataiteen alalla nousee, jos kuvataiteen teoksia tarkastellaan tekijänoikeuksien näkökulmasta. Tekijänoikeuksissa on kyse yksinoikeuksista (esimerkiksi kappaleen valmistus-, isyys- ja respektioikeus), ja teoskynnyksen nähdään ylittyvän omaperäisyyden ansiosta. Kuitenkin konkreettinen taiteen tekeminen on paljon monimutkaisempi prosessi, kuin mitä oikeustieteellisesti tekijänoikeuksissa ajatellaan. Esimerkiksi Alén-Savikko otti Andy Warholin, jonka taiteen tekemisen yhteydessä on vaikea pohtia alkuperäisyyden kysymystä. Warholin taiteessa lähtökohtana voi olla jonkin halpakopion tai taiteellisesti ”arvottoman” massamedian kuvan kopioiminen, ja lopputuloksesta on tullut arvokkaampi kuin siitä kuvasta, jota Warhol siteeraa.

Tutkijoiden puheenvuoro-osion päättäneen esitelmän piti kirjallisuustieteen tutkija Minna Siikilä-Laitila. Hän eritteli esitelmässään internetin verkkokeskusteluja, joissa aiheena on ollut fantasiakirjallisuus, ja kysyi, miten lukijat ymmärtävät sitaatit fantasiakirjallisuudessa. Liian kömpelöt ja suorat lainat koetaan ongelmallisina verkkokeskusteluissa. Tästä esimerkkinä hän otti Christopher Paolinin tuotannon, joka on saanut paljon kritiikkiä osakseen erityisesti ”röyhkeinä” pidettyjen nimilainojen takia.

Siikilä-Laitilan mukaan kirjallisia lainauksia arvioidaan neljästä eri näkökulmasta. Kirjailijan maine ja ”aura” vaikuttavat aina lukijan ennakko-odotuksiin ja tapaan, jolla siteeraamista arvotetaan. Kirjailijan taidot puolestaan vaikuttavat konkreettiseen lukukokemukseen sekä siihen, miten lukija arvottaa lukemaansa. Lukijan tietotaso ja lukeneisuus selittävät osittain sitä, pystyykö hän arvioimaan siteeraamisen onnistuneisuutta. Osansa on myös fanikulttuurilla tai antifaniudella. Affektiivinen suhde kirjailijaan tai tämän kilpailijaan saattaa vaikuttaa tapaan, jolla siteeraaminen ja sen oikeutus ymmärretään.

Tekijänoikeusjärjestöjen näkökulma sitaatteihin

Tekijänoikeusnäkökulman sitaattiseminaariin toivat Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilsson, jotka molemmat käsittelivät oman ammattinsa näkökulmasta sitä, miten siteeraaminen aiheena nousee esille tekijänoikeusjärjestöjen arkipäiväisessä työssä. Juha Pihlajaniemi lähti esitelmässään liikkeelle siitä, minkälaisissa asioissa Sanastoon yleensä ollaan yhteyksissä. Sitaattioikeuksia koskevat kysymykset työllistävät häntä Sanaston juristina paljon. Tämä ei olekaan ihme, sillä Pihlajaniemen mukaan kirjallisuuden tekijä on aina siteeraaja ja siteerattava samanaikaisesti. Hän on sitä mieltä, että siteeraaminen-käsitettä käytetään keskustelussa liian varomattomasti oikeustieteen näkökulmasta. Hänen mukaansa sitaatti-sanaa käytetään usein synonyymina tekstilainan kanssa, vaikka näistä vain sitaatti on tekijänoikeuksiin liittyvä käsite.

Pihlajaniemi kävi läpi tekstin käytön tapoja tekijänoikeuden valossa. Tekstiä voi käyttää vapaasti silloin, kun tekijänoikeuden suoja on päättynyt tai kun teksti ei ylitä teoskynnystä tai kyse on vapaasta muuntelusta. Rajoitussäännöksen sallimasta käytöstä on puolestaan kyse mm. silloin, kun opetustilanteessa siteerataan lähdettä. Luvanvaraisessa käytössä tekstilainaan tarvitaan lupa tekijältä tai tekijän valtuuttamalta taholta, kuten Sanastolta. Kiellettyä käyttöä on sellainen, joka rikkoo esimerkiksi oikeudenomistajan moraalisia oikeuksia tai johon ei ole saatu lupaa.

Ison osan esityksestään Pihlajaniemi pohti sitaattioikeuden edellytyksiä. Niitä ovat ensinnäkin julkistettu teos (esimerkiksi yksityiskirjeet olisivat oikeuden ulkopuolella). Toisekseen sitaattioikeuden edellytyksenä on se, että sitaatin täytyy olla hyvän tavan mukainen. Toiseksi se täytyy esittää asiallisessa yhteydessä, niin että tekijä ja lähde tuodaan esille. Kolmanneksi sitaatilla on oltava tarkoituksenmukainen laajuus eli sen mitta täytyy olla perusteltu kontekstissaan. Pihlajaniemen mukaan sitaatin pituudelle ei ole asetettu tarkkoja rajoja, eikä oman tekstin ja lainatun tekstin suhteesta ole säännöksiä, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi Tekijänoikeusneuvosto tai muut tekijänoikeuksia punnitsevat instanssit joutuvat aina tapauskohtaisesti arvioimaan, onko siteeraus tehty asiallisesti.

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilssonin aiheena oli pohtia visuaalisten sisältöjen siteeraamista. Työssään Nilsson joutuu usein tekemisiin oikeuksien hallinnoinnin, taiteen jälleenmyyntikorvauksen, sopimuslisenssikorvausten ja näyttämisoikeuksien kanssa. Erityisesti isyysoikeutta ja näin moraalisia oikeuksia koskevat kysymykset tulevat olennaisesti esille Kuvaston arkityössä. Entistä useammin nykypäivänä häneen otetaan yhteyttä tilanteissa, joissa taiteilijoiden välisiin yhteistyöprojekteihin tarvitaan selvyyttä. Nilsson lähti esitelmässään liikkeelle monen muun Sitaattiseminaarin puhujan tavoin pohtimalla sitaatin määritelmää ja nosti esille sen, kuinka hän joutuu käsittelemään työssään usein sitaatin rajapintoja, ja silloin kyseeseen juristina tulevat nimenomaan tekijänoikeuslain käsitykset teoskynnyksestä, vapaasta muuntamisesta ja isyysoikeudesta.

Esitelmässään Nilsson käsitteli siteeraamiskysymystä nostamalla esille konkreettisia esimerkkejä viimeaikaisista työtehtävistään. Hän esitteli esimerkiksi Ateneumissa keväällä esillä olevaa Frantisek Kuplan näyttelyä ja sitä keskustelua, jota käytiin koskien sitä, millä tavalla ja millä ehdoilla taidenäyttelyn katalogissa voidaan julkaista taidekuvia. Hänen mukaansa kuvasitaattien (tekijänoikeuslaki 25 §) tulkinnan lähtökohtana pidetään usein väitettä siitä, että teoksessa tekstin pitää olla pääasia. Nilsson pohti esitelmässään sitä, mitä tämä ”pääasia” tarkoittaa ja mikä on kuvan ja tekstin välinen suhde tilanteessa, jossa siteerataan nimenomaan kuvaa. Kuitenkin sitaatteja voidaan tulkita myös toisen sitaattikäsityksen kautta eli yleisen sitaatin kautta.

Ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus?

Sitaattiseminaarin päätti paneelikeskustelu, jossa pohdittiin vielä yhteisesti sitä, ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus taiteessa. Apulaisprofessori Pauli Rautiaisen moderoimassa keskustelussa mukana olivat Kansallisgallerian juristi Tuula Hämäläinen, kirjailija Harry Salmenniemi, Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja oikeustieteen tutkija Riku Neuvonen. Heistä Harry Salmenniemi toi keskusteluun vahvasti esille taiteellista työtään aktiivisesti tekevän kirjailijan näkökulman, kun muut taas katsoivat asiaa lähinnä juristin silmälasien läpi.

Salmenniemi halusi tuoda esille kirjailijan käytännönläheisen näkökulman. Hän valotti keskustelussa omaa taiteentekemistään ja kertoi, ettei koskaan lähde luomistyössään liikkeelle tyhjästä paperista: hänellä on tietokoneellaan valtavia tiedostoja, joissa on paljon hänen eri aikoina poimimiaan sitaatteja. Kun tekstit ovat olleet pitkään koneella ja hän palaa niihin taukojen jälkeen, hän saattaa olla unohtanut, mistä mikin lausahdus on otettu. Hän saattaa muotoilla tällaista sitaattimateriaalia uudestaan ja käyttää sitä sitten omassa taiteellisessa työssään aineistona, jonka alkuperää hän ei tiedä ja jonka alkuperästä hän ei edes ole kiinnostunut.

Salmenniemen mukaan kirjailijat ovat kuitenkin suhteellisen lainkuuliaisia. Hän ei itse halua joutua neuroottiseen pakkotilaan, jossa alkaisi miettiä, voiko käyttää jotakin sitaattia sitaattioikeuksien takia. Salmenniemen lähestymistapa oli erilainen kuin juristikeskustelijoiden. Esimerkiksi Juha Pihlajaniemi näki, että sitaattioikeudella on edelleen merkityksensä. Hän arvioi, että silloin kun jonkun teosta käytetään joidenkin rajoitusten nojalla, rajoitteet ovat hyvin perusteltuja.

Mielenkiintoista keskustelua käytiin päivän polttavista aiheista, kuten siitä, millaisena oikeuden rooli nähdään siteeraamisasiassa taiteen kentällä. Riku Neuvonen totesi, että siteeraamista voitaisiin havainnollistaa palikan ja laatikon esimerkillä. Meillä on tällä hetkellä palikka ja laatikko, johon palikat eivät mahdu – tekijänoikeuslaki ei vastaa taiteentekemisen käytäntöjä. Neuvonen sanoi, että pitäisi saada pora ja taltta, joilla saataisiin parempia reikiä taiteen luomisen laatikkoon. Pitäisi oppia paremmin ymmärtämään siteeraamisen funktioita. Tuula Hämäläisen mukaan juridiikan tulkinnoissa pitäisi olla joustavuutta, myös Tekijänoikeusneuvostossa, jonka jäsen hän on ollut pitkään.

Salmenniemi kysyi, miten tekijän ja kopioidun kirjoittajan intentiot voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Hän esitti, että kaikille taiteilijoille kopioiminen ei ole punainen vaate, vaan on esimerkiksi olemassa kirjailijoita, jotka haluavat tulla kopioiduksi. Salmenniemi pelkää, että jos tekijänoikeudet ovat liian rajoittavia, ne alkavat rajoittaa taiteentekemistä ja luovuutta.

Pitkään keskusteltiin myös tekijänoikeuslaissa esiintyvistä määritelmistä alkuperäisestä, uudesta ja itsenäisestä teoksesta. Tuula Hämäläisen mukaan nykytaide on haastanut nämä kaikki käsitteet, ja esimerkiksi kuvataiteessa on tunnettu vaikka kuinka pitkään “kopionkopionkopion” käsite. Salmenniemen mukaan lain kirjan on yksi asia, mutta lain henki on toinen. Salmenniemi otti asiaa havainnollistaakseen esimerkin Lindstedtin Oneironista: on eri asia, jos Salmenniemi itse ottaa Oneironista sitaattipohjan omaan taiteelliseen työhönsä kuin se, että McDonalds laittaisi mainokseensa Oneironin naispäähenkilöt syömään hampurilaisia.

Outi Oja