Ruoka, juoma, meno muu

Joulu pyörii paljolti ruuan ympärillä. Muutamaa juhlapyhää varten ostetaan valtavia määriä ruokaa, jota meille syytää ruoan tehotuotannon, jakelun ja kaupan maapallon resursseja rankasti kuluttava koneisto. Olen tuskin ainoa, jonka iloa himmentää jouluisin mielen sopukoissa lymyilevä ympäristöahdistus.

Tämä joulun odotus on kuitenkin ollut erityinen.

Syy siihen on se, että olen kahden viimeisen kuukauden aikana opettanut yhdessä kollegan kanssa verkkokurssia ”Ruoka, uskonto ja elämänkatsomus”. Kurssia varten kerättyyn aineistoon perehtyminen, opiskelijoiden innostunut työskentely ja oivallukset ovat panneet minut ajattelemaan joulun ruokia ja ruokailua uudesta näkökulmasta – tarkkaan ottaen monesta uudesta näkökulmasta.

Ruokakurssi on yksi teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelman uusista ns. temaattisista kursseista eli kursseista, jotka suunnitellaan ja toteutetaan vähintään kahden teologisen oppialan yhteistyönä. Satuin istumaan siinä pöydässä, jossa idea ruokakurssista syntyi. Olimme siitä tavattoman innostuneita. Jossain vaiheessa esitettiin kuitenkin epäilyksiä. Eikö ruokaa ja kulttuuria opeteta jo muualla? Onko meillä osaamista ja resursseja kurssin toteuttamiseen? Innostuvatko opiskelijat aiheesta?

Huolet osoittautuivat turhaksi. Sekä innostuneita opiskelijoita että opettajia on löytynyt. Uskonnon tarkastelu ruoan näkökulmasta on näyttäytynyt merkityksellisenä opetusaiheena, joka on temmannut mukaansa kurssiin osallistujia. Ruoka ja uskonto on myös teema, josta uskonnon tutkijat eri puolella maailmaa ovat alkaneet kiinnostua.

Miksi ruoka ja ruokailu kiehtovat uskonnontutkijoita?

Olen vasta noviisi tällä tutkimuskentällä, mutta yritän kuitenkin hahmottaa joitain vastauksen aihioita.

Ruoka on yksi keskeisimpiä keinoja, joilla uskontokulttuurit luovat jäsenissään kestäviä ja näkyviä identiteettejä. Kasvaminen kulttuuriin alkaa jo äidin kohdussa, jossa lapsi tottuu tietynlaiseen ruokamaailmaan. Ruokailu on jokapäiväistä, ja sitä on lähestulkoon mahdotonta pitää yksityisasiana. Ruokailun avulla on helppo erottaa omat muista. Syöminen on yhtä aikaa kollektiivinen että äärimmäisen henkilökohtainen asia.

Ruokaan kulminoituu useita uskonnontutkimuksen avainteemoja, esimerkiksi rituaalit, puhtaus ja saastaisuus ja maaginen ajattelu. Ateriointiin liittyy rituaaleja lähes poikkeuksetta uskontoperinteissä. Ruoka on rituaalinen ”instrumentti”, tabu tai puhtaaksi tai saastaiseksi luokiteltu elementti lukemattomissa eri uskonnollisissa yhteyksissä.

Kristinuskon rituaalinen elämä sai alkunsa varhaisten kristittyjen yhteisistä aterioista. Antiikin ateriointikäytäntöjen tutkiminen auttaa selittämään kristinuskon syntyä.

Identiteetin ja rituaalisten käytäntöjen lisäksi ruokaan liitetään tänä päivänä entistä enemmän eettisiä ja ekologisia kysymyksiä. Tämä voi olla jopa tärkein syy siihen, miksi ruoka ja uskonto -teema on noussut ajankohtaiseksi.

Ruokaan liittyvät eettiset kysymykset ovat synnyttäneet vilkasta keskustelua nyt meneillään olevalla ruokakurssilla. Lukutehtävien pohjalta on pohdittu mm. sitä, mikä suurien uskontoperinteiden rooli on ja voisi olla eläinten oikeuksien ja ekologisesti kestävän elämäntavan puolestapuhujina.

Kaikista suurista uskonnoista löytyy elementtejä, jotka voidaan valjastaa tukemaan ekologisesti kestävämpää elämäntapaa. Monet kurssilaisista olivat myös sitä mieltä, että uskontoperinteiden tulisi uudistua niin, että niillä olisi suurempi rooli ekologisen kriisin kohtaamisessa.

Perinteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. Näin jouluna tämä tosiasia on kouriintuntuva.

Mieleen muistuu kahden suomalaisen piispan julkinen kiistely naispappeudesta jostain 1980-luvun alkupuolelta (varoitus: en ole pystynyt tarkistamaan kertomusta mistään lähteestä).

Naispappeutta vastustava piispa oli kirjoittanut tekstin, jonka otsikkona ja pääväitteenä oli: ”Kirkolla on aikaa”. Siihen Aimo T. Nikolainen, sukkelasanainen eksegeetti, vastasi nopeasti: ”Mistä Suomen kirkkoon tuollainen harhaoppi on levinnyt?”.