Helsingin yliopisto
Intensiivinen työ teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelman synnyttämiseksi on saanut minut pohtimaan yhteistyöhön liittyviä perustavia kysymyksiä. Mikä motivoi akateemisia tutkijoita työskentelemään yhdessä? Miten erilaisia tutkimustraditioita voidaan sovittaa yhteen opiskelijan kannalta mielekkäiksi kokonaisuuksiksi? Mitä eri muotoja yhteistyöllä voi olla? Mitkä sen hyödyt ja haasteet ovat?
Uutta koulutusohjelmaa halutaan tehdä laaja-alaiseksi ja monitieteiseksi, mikä teologian opetuksessa tarkoittaa entistä likeisempää yhteistyötä teologisten oppialojen ja niitä edustavien osastojen välillä (sekä jossain määrin myös teologian ja muiden humanististen alojen välillä). Oppialojen yhteistyö opetuksessa ei ole tiedekunnassamme uutta, joten tyhjältä pöydältä monialaisten kurssien suunnittelua ei aloitettu. Tätä kirjoittaessa tutkintovaatimukset ovat jo varsin pitkälle hahmottuneet.
Millä tavoin oppialojen yhteistyö toteutuu uudessa ohjelmassa? Analyysin apuna voisi toimia seuraava alustava hahmotelma yhteistyön erilaisista tasoista.
Yhteistyön yksinkertaisin muoto on toimintojen ajallinen yhdenmukaistaminen eli synkronointi. Opetuksessa tiettyjen asioiden tekeminen samaan aikaan on ollut itsestään selvää. Opetus järjestetään neljässä periodissa, opetuksen suunnittelu tapahtuu tietyn marssijärjestyksen mukaan, opetusilmoitukset jätetään samaan aikaan jne. Helsingin yliopiston koulutusuudistuksessa synkronointia halutaan lisätä eri yksikköjen välillä siten, että opetuksen suunnittelu ja myös rakenteet olisivat yhdenmukaisia.
Samatahtisuus ei vielä välttämättä johda pitkälle menevään yhteistyöhön, vaikka se ainakin jossain määrin toteutettuna on yhteistyön välttämätön elementti. Jos toiminnan yhteisellä suunnittelulla ja toteuttamisella halutaan päästä syvempiin päämääriin (esimerkiksi parempiin oppimistuloksiin tai tutkimuksellisiin innovaatioihin), yhteistyön osapuolilla on oltava yhteinen näkemys työn tavoitteista ja samatahtisuuden lisäksi yhteistyön on kohdistuttava myös toiminnan sisältöihin.
Uusissa koulutusohjelmissa edetään synkronoinnista pitkälle sellaisiin yhteistyön tasoihin, jotka koskevat opetuksen sisältöjä ja päämääriä. HY:n koulutusuudistus esimerkiksi painottaa, että uudet tutkinnot ovat laaja-alaisia ja osaamislähtöisiä. Jotta opetuksen suunnittelun voisi toteuttaa hyvin, opettajien on siis hyväksyttävä nämä tavoitteet yhteisen työn päämääriksi.
Työ yhteisten päämäärien hyväksi voidaan toteuttaa niin, että kunkin osaamisalueen (esimerkiksi teologisen oppialan) edustajat tuovat sovitun työnjaon mukaisen panoksen yhteiseen hankkeeseen. Kutsun tätä yhteistyön strategiaa co-operatiiviseksi erotuksena collaboratiivisesta yhteistyöstä. Erottelun taustalla on painotusero kahden englannin yhteistyötä merkitsevän sanan, cooperation ja collaboration, välillä. Viimeksi mainitulla voidaan viitata yhteistyöhön, jossa osapuolten sitoutuminen yhteisen päämäärän toteuttamiseen tai ongelman ratkaisuun on co-operatiivista työskentelyä syvällisempi ja tavoiteltu tulos määrittelee ensisijaisesti osallistujien tehtäviä ja menetelmiä. Esimerkiksi tutkijoita, jotka toteuttavat yhteistä tutkimushanketta kuvataan englanniksi yleensä termillä collaborator, ei niinkään termillä cooperator.
Humanistisessa tutkimuksessa yleisin yhteistyön strategia on kuitenkin ollut co-operatiivinen. Yhteiset tutkimushankkeet syntyvät usein niin, että yksittäisten tutkijoiden tutkimusaiheet yhdistetään yhteisen teeman tai tutkimusongelman ympärille. Humanistit tuottavat myös paljon antologioita, yhteen koottuja erillisiä tutkimuksia, joita yhdistää (enemmän tai vähemmän) jokin tietty teema tai kysymyksenasettelu. Humanistit tekevät yhä pääsääntöisesti tutkimusta yksin. Yhteisjulkaisujen määrä on paljon vähäisempi kuin luonnontieteissä, jossa tutkimustyö on yleensä ryhmätyötä. Tutkimusongelmat ja -menetelmät luonnontieteissä ovat usein sen kaltaisia, ettei niitä voi toteuttaa yksittäisten tutkijan projekteina.
Uutta tutkimustietoa ja laaja-alaista oppimista syntyy parhaiten silloin kun co-operatiivista yhteistyötä syvennetään collaboraation suuntaan. Yksittäisten tutkijoiden ja opettajien panosta ei ainoastaan kerätä yhdeksi kokonaisuudeksi, vaan tutkimuskysymykset ja osaamistavoitteet mietitään tarkkaan yhdessä ja toteutuksessa pyritään aidosti monitieteisiin ratkaisuihin.
Kuten yhteistyö yleensä myös tieteiden välinen yhteistyö on monimuotoinen ilmiö (ks. blogimerkintä 10. 12. 2013). Mitä syvemmälle tieteiden ja tutkimusalojen välistä vuoropuhelua viedään, sitä suurempia ajallisia ja kognitiivisia uhrauksia se vaatii osallistujiltaan. Yksittäisen tutkijan kannalta monitieteisyys on riskialtista. Toisaalta monet uudet tutkimukselliset ja opetukselliset innovaatiot syntyvät tieteiden ja oppialojen rajapinnoilla.
Mikä motivoi tutkijoita resursseja vaativaan ja riskialttiiseen yhteistyöhön? Yhteistyötä voidaan ohjata jossain määrin ylhäältä käsin niin kuin meneillä olevassa koulutusuudistuksessa tehdään. Mutta ilman opettajien ja tutkijoiden omaa kiinnostusta ja innostusta tuskin päästään co-operaatiota pitemmälle. Uskoisin, että kyse on samanlaisesta motivaatiosta, joka ajaa tutkijoita ja opettajia ylipäänsä etsimään uutta tietoa. Tarvitaan vain kokemus siitä, että jonkin toisen alan piirissä saavutettu tieto on relevanttia omalle tiedon etsinnälle ja että yhteistyö tieteiden tai tutkimusalojen rajojen yli avaa kokonaan uusia näköaloja tutkittavaan ilmiöön. Tutkimus- ja opetusympäristöllä on tässä keskeinen rooli.
Yksi ehdoton edellytys yhteistyölle on. Ilman mahdollisen yhteistyökumppanin työn arvostusta ei uutta luovaa tutkimusta ja opetusta synny.