Helsingin yliopisto
Oli vaikea hahmottaa, missä se tarkkaan ottaen sijaitsi. Alueelle tultiin sisään yksinkertaisen teräsverkkoisen portin kautta, jonka kyltissä toivotettiin kävelijät tervetulleiksi. Ensi näkemältä maasto vaikutti hoitamattomalta pusikkojen valtaamalta niityltä. Tarkemmin katsottuna siitä alkoi erottua yksityiskohtia, harmaantuneita penkkejä, joihin oli kaiverrettu muistotekstejä, ja siellä täällä maassa olevia puisia muistolaattoja.
Paikka oli Bartonin kylässä lähellä Cambridgea sijaitseva, luonnonmukaiseen hautaukseen tarkoitettu alue. 1990-luvulla syntyneen Natural Burial – liikkeen ansiosta Britanniassa on tällaisia ekologiseen hautaukseen varattuja maita jo yli 270 (ks. Natural Death Centre).
Liikkeen tarkoituksena on tarjota kalmistoja, joissa ekologinen ja luonnonmukainen hautaus ovat mahdollisia. Hautapaikat merkitään minimaalisesti käsittelemättömillä puisilla laatoilla. Arkut ovat yksinkertaisia, esimerkiksi pajusta punottuja koreja. Arkun voi korvata myös yksinkertainen käärinliina. Vain villikukat ovat sallittuja. Maaperän biodiversiteettiin halutaan vaikuttaa mahdollisimman vähän.
Itse hautausseremoniat voivat olla perinteisiä tai uusia, uskonnollisia tai uskonnottomia. Hyvin vähän tavanomaista hautuumaata muistuttava alue muodostaa kuitenkin rituaalisen tilan, joka väistämättä uudistaa hautaukseen, suremiseen ja vainajan muistamiseen liittyviä käytäntöjä.
Ekologinen hautaus on yksi esimerkki niistä lukemattomista uusista rituaaleista, joita ympäristö- ja luonnonsuojeluliikkeissä on syntynyt. Kaupungeista poistetuille puille tai kaadetuille metsille järjestetään suruhartauksia. Sukupuuttoon kuolleita tai uhanalaisia lajeja kunnioitetaan tunteikkain rituaalein. Eläinaktivistit kokoontuvat teurastamojen eteen pysäyttääkseen rauhanomaisesti teuraskuljetukset ja osoittaakseen myötätuntoa lähestyvän kuoleman edessä oleville eläimille.
Kenties tunnetuin ekologinen rituaali on maailman suurimmaksi ilmastotapahtumaksi mainostettu Earth Hour, jota tänä vuonna vietetään lauantaina 28.3. Silloin 20.30–21.30 välisenä aikana sammutetaan monissa kodeissa ympäri maailmaa turhat valot ja vietetään kynttiläillallista. (Ks. blogimerkintä ”Maailmankylän rituaali”.)
Rituaalien ja ympäristön suhteessa on kyse vielä paljon laajemmasta kysymyksestä kuin vain ympäristöliikkeiden uusista rituaaleista.
Rituaalit vaikuttavat monin tavoin ympäristöön. Ihmiset ovat kautta aikojen ritualisoineet suhdettaan luontoon ja sen resurssien hyödyntämiseen. Esimerkiksi syömiseen liittyy kaikkialla maailmassa rituaalisia elementtejä, jotka määräävät sitä, mitä ja miten ihmiset syövät, ja jotka siksi vaikuttavat epäsuorasti ympäristöön. Rituaalit ovat kehollista toimintaa, joka sitoo meidät sekä toisiin eläinlajeihin että muihin ihmisiin. Yksikään ihmisyhteisö ei voi toimia ilman rituaaleja.
Mitä rituaalitutkimuksen näkökulma voi opettaa meille ihmisen ja ympäristön suhteesta? Kysymystä on pohdittu yllättävä vähän.
Yksi opetus voisi olla tämä: rituaalitutkimus haastaa lähtökohtaisesti länsimaiseen ajatteluun juurtunutta vastakkainasettelua ruumiin (luonnon, muun eläinkunnan, luonnontieteen jne.) ja mielen (sielun, hengen, järjen jne.) välillä. Itse asiassa kyse ei ole välttämättä vain länsimaisesta ajattelusta. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että ruumiin ja mielen erottelu selittyy ihmisluonnon yleisellä taipumuksella, eräänlaisella intuitiivisella dualismilla. Oletamme vaistonvaraisesti, että meillä on ruumis, vaikka me olemme ruumiillisia olentoja.
Tähän kahtiajakoon kuuluu se, että ajattelemme helposti tietoisen mielemme ohjaavan sitä, mitä kehomme tekee. Kognitiivinen ja neurotieteellinen tutkimus osoittaa kuitenkin jotain aivan muuta. Kehollinen toiminta vaikuttaa ajatteluumme aivan samoin kuin ajattelumme määrää kehomme liikkeitä. Tai jos ollaan tarkkoja, kyse ei ole kehon ja mielen vuorovaikutuksesta. Me ajattelemme ja koemme maailmaa kehostamme käsin.
Protestanttisessa uskonnollisuudessa ja siihen pohjautuvassa tutkimuksessa on korostettu sisäisen uskon, kokemuksen ja teologisen ajattelun keskeisyyttä. Rituaalit on tulkittu ulkoisiksi merkeiksi sisäisestä uskosta, symboleiksi, jotka viittaavat johonkin tärkeämpään.
Rituaalitutkimus korjaa tätä protestanttista vinoutumaa.
Kun päätämme osallistua johonkin ekologiseen rituaaliin, olemme todennäköisesti jollain tavoin miettineet ympäristöasioita ja kenties kokeneet ahdistusta ympäristön tilasta. On siis houkuttelevaa ajatella, että tietoinen mielemme ohjaa käyttäytymistämme ja että rationaalinen minämme on vankasti ohjaksissa.
Emme tule useinkaan ajatelleeksi, kuinka paljon rituaalit ja keholliset käytännöt ohjaavat ajatteluamme ja tunteitamme. Psykologinen tutkimus tarjoaa tuloksia, jotka osoittavat, että jo varsin yksinkertaiset ja lyhytaikaiset keholliset liikkeet voivat vaikuttaa mieleemme yllättävällä tavalla. Kokeet esimerkiksi näyttävät toteen, että toisten kanssa tasatahtiin liikkuminen lisää ihmisten halua auttaa muita. Tiettyjen kasvolihasten (esim. rypistäjälihasten) salpaaminen botoxilla voi vaikuttaa siihen, miten koehenkilöt prosessoivat niihin liittyviä tunteita.
Ekologinen rituaalitutkimus tukee teologi Risto Saarisen väitettä, jonka mukaan jonkin ekologisen käytännön, esimerkiksi kasvissyönnin, harjoittaminen synnyttää ihmisessä toivoa. Mutta lisäksi rituaalitutkimus selittää, miksi tämä on totta — aivan kirjaimellisesti.
Ei ole siksi yhdentekevää minkälaisia rituaaleja harjoitamme.
***
Tämä blogikirjoitus perustuu esitykseen, jonka pidin RED (Religion, Ecology & Diversity) -tutkimusyksikön järjestämässä työpajassa ”Rituaalit ja ekologia” 27.11.2019.
Professori Risto Saarisen Hesarissa 9.2.20 julkaistu haastattelu ”Oikeus toivoon” on luettavissa täältä (tarvitaan tilaajatunnukset)
Ekologisesta hautauksesta kirjoittaa Bea Bergholm AntroBlogissa: ”Ympäristötietoisen viimeinen matka”
Britanniassa toimivasta Natural Burial -liikkeestä saa lisätietoa mm. teoksesta D. Davies & H. Rumble, Natural Burial: Traditional-Secular Spiritualities and Funeral Innovation (Continuum 2012).