Urban agriculture, defined as the growing of plants and the raising of animals within and around cities, has evolved into a versatile field of activities. It may help cities and municipal planners to manage urban development in a sustainable way. The scale of urban agriculture extends from balcony flower boxes to rooftop greenhouses and several hectares of community supported vegetable fields. So far, people in the Global North mainly practice urban agriculture due to its social and health benefits, but urban agriculture may also be commercial or merge with various public and private services.
Kaupunkiviljelyllä viitataan ruuantuotantoon kaupungeissa ja niiden lähialueilla. Useimmat luultavasti ajattelevat kaupunkiviljelyn yhteydessä vihannesten, marjojen ja hedelmien kasvattamista, mutta kaupunkiviljely voi olla myös pienimuotoista kotieläintuotantoa, koristekasvien viljelyä tai vaikkapa mehiläishoitoa. Käsitteen englanninkielinen vastine ”urban agriculture” kattaa usein ruuan ja muun alkutuotannon lisäksi tuotteiden jalostuksen ja jakelun. Tämä kirjoitus kuvailee kaupunkiviljelyn muuttumista harrastelusta kestävän kehityksen välineeksi.
Kaupunkiviljely ennen…
Kaupunkiviljely on käsitteenä melko uusi, mutta ilmiönä vanha. Suomen harvalukuiset kaupungit pysyivät kauan pieninä. Vaikka kaupungit olivat tiiviisti rakennettuja, heti niiden ympärillä levittäytyivät niityt ja pellot, joilla kaupunkilaiset tuottivat ruokaa omiksi ja kotieläinten tarpeiksi. Suomessa kaupungit olivat aina 1800-luvun lopulle asti kuin suuria maalaiskyliä, joissa elettiin lähes omavaraistaloudessa. Kaupan ja teollisuuden kehittyessä siirryttiin pikkuhiljaa vaihdantatalouteen ja kaupunkiviljely muuttui terveelliseksi harrastukseksi, jota suositeltiin siveellisesti kasvattavana eritoten työläisille ja nuorisolle: ”Että puutarhatyö kohottaa ja jalostaa ihmisen mieltä, on tunnettu asia. Syvä ja tunteellinen luonne saavuttaa puutarhassa sen rauhan, jota hän turhaan etsii kaupungin melun ja levottoman elämän keskellä. Raaka ja itsekäs luonne voi hienostua ja muuttua avuliaaksi seuratessaan kasvien kehitystä omassa puutarhassaan…” (Lundén 1918).
Suomessa, niin kuin muuallakin länsimaissa, 1900-luvun sodat ja ruokapula pakottivat kaupunkilaiset uudelleen tosiasialliseen ruuantuotantoon. Kaupungit palstoittivat pikavauhtia perunamaita asukkaiden vuokrattaviksi, puistot ja pihat otettiin hyötykäyttöön, ja porsaita, kanoja, joskus vuohia ja lampaitakin pidettiin missä vain tilaa oli. Sotien jälkeen hyötyeläinten pito kaupungeissa loppui nopeasti ja muukin viljely väheni heti pahimman pulan hellitettyä.
Vielä 1950- ja 60-luvuilla Helsingissäkin oli ruuantuotantoa kaupunkiasutuksen keskellä ja liepeillä: Maunulan kerrostalojen kupeessa korjattiin heinää ja Itäkeskuksessa viljeltiin kaalia. Viimeistään 70-luvulla pellot hävisivät rakentamisen ja autoille tarkoitettujen väylien tieltä. Rintamamiestonttien peruna- ja mansikkamaat korvattiin nurmikoilla. Myös asenneilmastossa tapahtui muutos: maataloutta ja hyötyviljelyä alettiin pitää vanhanaikaisena, kaikkea sai kaupasta ja elettiinhän nyt avaruusaikakautta! Syötävien kasvien viljely säilyi siirtolapuutarhoissa ja palsta-alueilla, mutta aika huomaamattomana. Palstaviljelyä pidettiin eläkeläisten harmittomana puuhasteluna.
…ja kaupunkiviljely nyt
Länsimaissa kaupunkiviljelyn uusi tuleminen alkoi 2000-luvun alkupuolella. Aktivistit perustivat sissiviljelmiä joutomaille Suomessakin ja herättelivät keskustelua ruokaan ja ruuantuotantoon liittyvistä globaaleista ympäristö- ja oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Viljelyinnostus levisi ensin nuorten ihmisten parissa, mutta tarttui nopeasti muihinkin kaupunkilaisiin. Viljelypalstoista tuli huutava pula ja laari- tai säkkiviljelmiä alkoi näkyä pihoilla ja puistoissa.
Uuden aallon kaupunkiviljely pitää sisällään monenlaista, laajuudeltaan ja merkitykseltään vaihtelevaa toimintaa. Viljelyä harrastetaan nykyään parvekkeilla, pihoilla, palstoilla ja kaupungin osoittamilla alueilla, joko yksin, oman perheen tai lähinaapuruston yhteisin voimin. Länsimaissa harrasteviljelystä ei enää haeta leivän jatketta, vaan ennen muuta virkistäytymistä, rentoutumista ja yhteisöllisyyden kokemusta. Kehittyvissä maissa, ja paikoitellen muuallakin kaupunkien vähemmän varakkailla alueilla, tilanne on toinen: oman palstan sato saattaa parantaa merkittävästi vähävaraisen kaupunkilaisten ruokaturvaa ja monipuolistaa ravintoaineiden saantia.
Myös järjestöt tai julkiset tahot voivat organisoida ei-kaupallista kaupunkiviljelyä. Sen keskeisenä tavoitteena voi viljelyn lisäksi olla esimerkiksi kuntouttaminen, kasvattaminen, kotouttaminen tai vaikkapa maatiaiskasvien ja -eläinten ylläpitäminen. Viljelmiä hoidetaan kouluissa, kerhoissa, hoitolaitoksissa, vankiloissa ja museoiden pihoilla. Nykyään kaupunkiviljely voi olla myös ammatti ja kaupallista liiketoimintaa. Kumppanuusmaatalous tarkoittaa mallia, jossa ammattimainen viljelijä myy satonsa suoraan kuluttajille. Usein toimintaa pyörittää osuuskunta, jonka jäsenet maksavat etukäteen sato-osuudestaan ja saattavat myös osallistua viljelyyn sekä sadon jakeluun. Nopeasti kehittyneet sisäviljelytekniikat ovat tehneet mahdolliseksi salaattien ja yrttien tehokkaan, ympärivuotisen viljelyn keskellä tiiviisti rakennettua kaupunkia tai hylätyissä teollisuusrakennuksissa. Kauppakeskusten katoille voidaan pystyttää kasvihuoneita, joiden tuottamat vihannekset tai mansikat päätyvät asiakkaille taatusti tuoreina. Maanalaisiin tiloihin ja kontteihin on perustettu sienimöitä, ja erityisesti Aasiassa on kehitetty kaupunkioloihin sopivia, vettä ja ravinteita kierrättäviä kalanviljelymenetelmiä.
Kaupunkiviljelyn merkitys
Kaupunkiviljely tukee kestävää kehitystä monella tasolla. Se lisää sosiaalista kestävyyttä parantamalla ruokaturvaa, lievittämällä köyhyyttä ja lujittamalla paikallista yhteisöä. Se edistää taloudellista kestävyyttä tarjoamalla työtä, toimeentuloa ja tilaisuuksia yritystoimintaan. Kaupunkiviljely mahdollistaa jätteiden, sivuvirtojen ja ravinteiden kierrätyksen, pienentää kaupunkien hiilijalanjälkeä ja lisää kaupunkiluonnon monimuotoisuutta. Se myös palvelee kaikilla näillä tavoilla kaupunkien ekologista kestävyyttä. Kaupunkiviljely on osa uutta kaupunkikulttuuria, jossa korostuu itse tekeminen, jakaminen, joustavuus ja kokeilevuus.
Kaupunkien päättäjillä ja viranhaltijoilla on ratkaiseva rooli viljelyn mahdollistamisessa. Eri puolilta maailmaa, kuten Chicagosta, Rotterdamista, Argentiinan Rosariosta tai Japanin Nerimasta, löytyy kukoistavia kaupunkiviljelyn malleja, joiden kehittämisessä kaupungit ovat olleet vahvasti mukana. Kaupunkiviljely tarjoaa luontopohjaisen ratkaisun kaupunkisuunnittelun tarpeisiin.
Keväällä 2021 opetimme yhdessä Johanna Kolehmaisen kanssa Helsingin yliopistossa ensimmäistä kertaa viiden opintopisteen laajuisen kaupunkiviljelykurssin maataloustieteiden osastolla Viikissä. Kurssin tavoitteena oli kuvata kaupunkiviljelyn koko kirjo, opettaa näkemään sen mahdollisuudet ja hakemaan ratkaisuja kaupunkiviljelyn kehittämiseksi. Viime kevään kurssin toteuttivat kanssamme Viikki Food Innovation Lab ja Helsinki Think Company, joiden ohjauksessa ratkottiin kaupunkiviljelyn toimijoilta kerättyjä tosipohjaisia kehittämistehtäviä. Vaikka koronarajoitukset estivät suunnitellut retket ja tapaamiset, kurssi näytti täyttävän keskeiset tehtävänsä. Tarvetta kaupunkiviljelyn opetukselle vaikuttaa olevan ja kurssi pysyy maataloustieteiden maisteriohjelman tarjonnassa tulevinakin vuosina.
Kirjoittaja Leena Lindén on puutarhatieteen yliopistonlehtori maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ja HELSUSin jäsen.
Kirjallisuutta
Kalliomäki, H. & Jokinen, K. 2018. Ruokaa, hyvinvointia ja riippumattomuutta kaupunkeihin. Tieteessä tapahtuu 3/2018: 17–23. https://journal.fi/tt/article/view/70305/31299
Lal, R. 2020. Home gardening and urban agriculture for advancing food and nutritional security in response to the COVID-19 pandemic. Food Security 12: 871–876. https://doi.org/10.1007/s12571-020-01058-3
Lundén, O. 1918. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. Otava, Helsinki. 256 s.
Smit, J., Ratta, A. & Nasr, J. 1996. Urban Agriculture – Food, Jobs and Sustainable Cities. United Nations Development Programme, Habitat II Series, vol. 1. 302 pp. http://urban.agroeco.org/wp-content/uploads/2015/12/UNDP-Urban-Agriculture-Part-one-1.pdf
Wiskerke, J.S.C. (ed.). 2020. Achieving Sustainable Urban Agriculture. Burleigh Dodds Science Publishing, Cambridge, UK. 375 pp.