Kuoleman rituaalit: teoria ja käytäntö

Kuoleman rituaalit ovat jännittävä tutkimuskohde, joka yhdistää arkeologeja, historiantutkijoita, antropologeja ja uskonnontutkijoita. Kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa ihmiset ovat haudanneet yhteisönsä menehtyneet jäsenet rituaalisin menoin. Myös kuolleen ruumiin käsittelyyn liittyy poikkeuksetta erityisiä sääntöjä ja tapoja. Kuolleiden uskotaan levittävän ympärilleen epäpuhtautta, heidän ruumiinjäseniään saatetaan pitää erityisen pyhinä tai voimallisina; vainajien ruumiita on käsiteltävä ja kohdeltava tietyllä tavalla: ruumiit haudataan maahan, poltetaan, joskus jopa paloitellaan tarkkojen sääntöjen mukaan, vainajien matkaa tuonpuoleisuuteen pyritään auttamaan monin tavoin.

Kulttuuriset tavat vaihtelevat, mutta kaikkialla vainajan ruumiin käsittelyyn liittyy traditionaalista käyttäytymistä ja erityistä arvokkuutta. Näin on myös meidän yhteiskunnassamme. Koska kuolema kuitenkin useimmiten tapahtuu sairaalassa, kuoleman rituaalien toteuttaminen on rajatumpaa ja aiempaa vaikeampaa. Sairaalan rutiinit ja olosuhteet eivät aina tue omaisten tarvetta hyvästellä läheisiään.

Esimerkkitapaukseni on henkilökohtainen. Äitini kuoli kaksi viikkoa sitten 92-vuotiaana Herttoniemen sairaalassa. Tätä kirjoittaessa hautajaisia ei vielä ole pidetty, mutta äidin kuolemaan liittyi useita asioita, jotka saivat minut pohtimaan kuoleman rituaaleja sairaalaympäristössä.

Tieto äidin kuolemasta tuli varhain aamulla, kun yövuorossa ollut hoitaja soitti. Suru-uutista oli ehditty odottaa jo useamman päivän, sillä äiti oli vaipunut tajuttomuuteen saatuaan sairaalassa sydänkohtauksen. Hoitaja esitti ystävällisesti surunvalittelun ja kyseli milloin tulemme hakemaan äidin vaatteet. Tämä seikka ei tuntunut minusta kovin oleelliselta, mutta lupasin, että tulemme sisareni kanssa sairaalaan niin pian kuin pääsemme.

Kun tulimme sairaalaan, selitimme kansliassa asiamme. Hoitaja (joka ei ollut sama jonka kanssa olin puhunut puhelimessa) ei sanonut juuri mitään. Pyysi vain seuraamaan. Tulimme osaston kylpyhuoneeseen, joka ilmeisesti toimi myös siivoustarvikkeiden säilytystilana. Äidin ruumis oli siellä lakanaan peitettynä. Sairaalan vaatteet oli riisuttu, ja niiden tilalla oli jonkinlainen paperilakana, joka verhosi äidin osittain. Tila oli ankea ja kaikkea muuta kuin mitä olin odottanut paikasta, jonne juuri kuolleet ihmiset sairaalassa sijoitetaan.

Myöhemmin saimme äitiä hoitaneelta lääkäriltä tietää, että sairaalassa on myös kappeli, jonne vainajat voidaan asettaa kauniisti ja arvokkaasti. Olimme vain kuulemma tulleet liian aikaisin. Toisaalta hautaustoimisto voi toimia vasta, kun sille annettu hautauslupa, mikä vie jonkin aikaa isossa sairaalassa. Lääkäri oli ystävällinen ja pahoitteli sitä, että taloudellinen tehokkuus ei salli kohdella osastolla kuollutta potilasta riittävän arvokkaasti.

Tästä yksittäisestä tapauksesta ei voi tietenkään tehdä johtopäätöksiä siitä, miten kuolleiden potilaiden ruumiita sairaaloissamme yleensä käsitellään. Todennäköisesti käytännöt vaihtelevat melko paljon.

Rituaalisesti sopivan tilan löytyminen osastolta voi olla vaikeaa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa sairaalat ovat todennäköisesti aina tupaten täynnä potilaita. Toisaalta voi esittää kysymyksen, miksi äitiä ei alun alkaen viety kappeliin, jossa olisimme voineet hyvästellä hänet (tietysti vasta lain vaatiman kahden tunnin jälkeen).

Äidin tapauksesta voi tehdä sen johtopäätöksen, ettei kyseisellä osastolla ollut minkäänlaista sovittua kaavaa siitä, miten kuolleiden potilaiden omaisten kanssa toimitaan ja miten vainajan katsominen toteutuisi arvokkaasti. Moniin hoitotilanteisiin on olemassa selkeät standardoidut askelmerkit, mutta siitä, miten kuoleman jälkeen toimitaan, ei ilmeisestikään ole olemassa ohjeistusta. Yöhoitaja esitti surunvalittelun, aamuvuorossa ollut hoitaja ei juuri saanut sanaa suustaan. Puhelimessa sanottiin, että hoitajat antavat henkilökohtaisesti tietoa siitä, miten omaisten tulee toimia kuoleman kohdatessa. Paikan päällä ei tästä kerrottu mitään. Kun kysyin, hoitaja haki kansliasta pienen kirjasen.

Valmiiden yhdessä sovittujen kaavojen hyöty on siinä, että ne helpottavat yksilön osalle tulevaa kuormaa. Ei tarvitse miettiä sitä, miten ikävästä tilanteesta selviytyy, kuinka empaattinen osaa olla jne., kun on olemassa selkeä ohjeistus (näin meidän sairaalassa toimitaan tässä tilanteessa).

Myös rituaalien yksi tehtävä on vähentää sitä kognitiivista taakkaa, joka syntyy kun yksilö joutuu toimimaan elämän taite- ja kriisitilanteissa. Valmiit kollektiivisesti sovitut askelmerkit helpottavat yksilöön kohdistuvaa painetta ja vapauttavat energiaa, joka muuten kuluisi toimintavaihtoehtojen prosessoimiseen.

Tutkimuksen teoria ja käytännön elämä tulevat joskus yllättävän lähelle toisiaan.

3 vastausta artikkeliin ”Kuoleman rituaalit: teoria ja käytäntö

  1. Kirjoitukseen on 9.5 lisätty lause, jossa mainitaan lain vaatimus potilaan säilyttämisestä kaksi tuntia osastolla. Lähetin kirjoituksen Herttoniemen sairaalan palautejärjestelmään, josta sainkin pikaisesti asiallisen vastauksen. Viestissä ylilääkäri pahoitteli tapahtunutta. Hän toi esille mm. tuon kahden tunnin vaatimuksen (äiti oli kuitenkin ollut osastolla kuolleena jo noin kuusi tuntia kun tulimme sinne). Vastauksessa myös viitattiin sairaalan ruuhkaisiin tiloihin ja siihen, että sairaaloissa on paljon sijaisia. Kaikki vakinaisetkaan työtekijät eivät kuulemma aina halua omaksua annettuja ohjeita. Olisi mielenkiintoista tietää tarkemminkin, minkälaisia ohjeita kuolleen potilaan käsittelystä hoitohenkilökunnalla nykyisin annetaan.

    • Aikoinaan Herttoniemen sairaalassa yöhoitajana n. 20 v. Toimiessani potilas vietiin heti kun lääkäri oli todennut exituksen, kappeliin, laitettiin nätisti kukkiakin rinnan päälle. Valitettavasti vainajan vaatteet ovat sairaalassa kertakäyttöisiä ja kalseita. Terhokodissa on kauniita pitsilakanoita ja ihana jäähyväishuone, mutta se on saattohoitokoti. Vaihdoin ammattia 50-vuotiaana, koska hävetti olla töissä hoitajana: liian paljon huonoa kohtelua sekä potilaille että työkavereille; tuloksellisuus tarkoitti sitä, että potilas kotiutettiin ennen aikojaan, jolloin seuraavana yönä päivystyspolin kautta hän tuli takaisin osastolle, ja saatiin kirjattua sisään uutena potilaana! ”Vaihtuvuus” piti siis olla suurta…. : Olisin siis ollut hyvin tuloksellinen, jos olisin vaikka myrkyttänyt kaikki potilaat yöllä, jolloin olisi saatu uudet asiakkaat tilalle.

      • Hei,

        Kiitos tästä kommentista. Herttoniemen sairaalassa ajatuksiin suhtauduttiin kohteliaasti mutta kovin syvälliseen vuoropuheluun en sairaalan kanssa päässyt en myöskään sairaalasielunhoidon kanssa jota olin toivonut. Annettiin ymmärtää että äitini kohdalla asiat eivät menneet ihan oikein, mutta siihen mikä olisi ollut asianmukainen menettely, en saanut mitään vastausta. Minusta olisi kiinnostavaa saada käytännöistä lisää tietoa. Pitää myös osata olla diplomaattinen ettei tule menneeksi liikaa toisten reviirille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *