Ryhmä 9: ”Mikään ei kasva pellossa, jota koko ajan kynnetään”

“Mikään ei kasva pellossa, jota koko ajan kynnetään” 

 

 

Kyntö on toimenpide, jolla pyritään saamaan viljelykasveille hyvä kylvöalusta” – Wikipedia 

 

 

 

Jos kyntö luo hyvää kasvualustaa, niin eikö olisikin parasta kyntää niin paljon kuin vaan pystyy? Ei aivan.  

Tai näin ainakin ajattelee haastattelemamme professori Heikki Ruismäki. Ruismäen haastattelun perusteella jäi ajatus siitä, että opettajan koulutuksen muutokset ovat tuoneet mukanaan juurettomuutta ja painopiste on siirtynyt tehokkuusajatteluun eikä pysähtymiselle ole enää sijaa.  

Viljan kylväminen ei ole hätäisen hommaa, mutta jo kylvöjä suunnitellessa jokaisen maanviljelijän ajatukset suuntautuvat siihen elokuiseen sadonkorjuun aamuun kuin kultainen, kypsä vilja loistaa pellolla kilpaa auringon kanssa ja on valmis puitavaksi. Palkinnoksi kärsivällisyydestä ja kovasta työstään maajussi saa taattua perheelleen elannon. Samoin meihin tuleviin (musiikinkin)opettajiin istutettu siemen tähtää siihen hetkeen, kun kylvö alkaa tuottamaan satoa. 

Olimme varsin yllättyneitä, kun Ruismäki kertoi omista opettajaopinnoistaan 70-luvulla, jolloin musiikin opetusta tarjottiin yhteensä 300 tuntia. Jokaiseen musiikinopetuksen alueeseen panostettiin. Esimerkiksi mies- ja naislaululle, musiikkiteknologialle ja musiikkiliikunnalle oli omat huippuluokan opettajat. Myös Henna Suomen (2019) väitöskirja tukee näitä ajatuksia. Väitöskirjassa kerrotaan, että Ahosen (2009) mukaan musiikilla oli luokanopettajakoulutuksessa vahva asema vielä 1950-luvulla. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun seminaarit lakkautettiin 1970-luvulla ja luokanopettajakoulutus siirtyi yliopistoihin. 1980-luvulla ainedidaktinen osaaminen kuitenkin korostui, mikä korotti muusikin tuntimäärää. 1990-luvulla taloudellinen tilanne johti kuitenkin siihen, että erityisesti taito- ja taideaineita leikattiin. Tämän jälkeen motivaatio musiikin opettamiseen on laskenut vastavalmistuneiden luokanopettajien keskuudessa. 

Nykypäivänä kontaktiopetusta on huomattavasti vähemmän verrattuna Ruismäen opiskeluaikoihin. Muutama ryhmämme jäsenistä on aloittanut juuri vapaan säestyksen kurssin, jossa opetus tapahtuu noin 10 opiskelijan ryhmissä. Opiskelijat harjoittelevat pianoa kuulokkeilla yhteisessä tilassa, ja opettaja kiertelee kuuntelemassa jokaista muutaman minuutin. Tämä minimaalinen hetki opettajan kanssa ei ole varmastikaan mitään verrattuna siihen, jos saisi yksityisopetusta esimerkiksi edes 30 minuuttia viikossa. Oppiminen ei luultavasti ole yhtä tehokasta kuin ennen. Samalla meidän opettajiksi opiskelevien taidot eivät välttämättä ehdi kehittyä niin paljon, että olisimme tai kokisimme olevamme tarpeeksi itsevarmoja musiikinopettajia alakoulussa. 

Ruismäen haastattelusta jäi mieleemme erityisesti hänen käytännönläheisyytensä sekä mieltymyksensä humanistisiin lähtökohtiin. Hänestä soittamisessa ja soiton opiskelussa on tärkeää, että opiskelija hyväksyisi sen tason, millä on, ja toisaalta rohkaistaisiin myös aloittelijoita. Ruismäen sanoin ”pitäisi kehittää motivaatiota niistä lähtökohdista, jotka on”. Olemme tästä samaa mieltä: 

Yhdeksän vuotta viulua musiikkiopistossa soittaneena käteeni jäi soittotaidon lisäksi valtava suorituskeskeisyys ja se, että ei saanut pysyä sillä tasolla millä oli ja nauttia siitä, vaan piti koko ajan kehittyä paremmaksi ja paremmaksi.”-Milja, luokanopettajaopiskelija 

Samalla, jos aloittelija ei saa rohkaisua soittoonsa, lopahtaa motivaatio nopeasti muiden tasoon vertailun keskellä. Rohkaisemisen kautta voikin syntyä kasvun ajattelun asenne, ja taidossaan voi kehittyä. Kuinka paljon tällaisella ajattelutavalla voitaisiinkaan vähentää virheiden ja epäonnistumisen pelkoa! 

Ruismäen opiskeluaikoina motivaatio ja innostuneisuus palkittiin. Ruismäki sai yksityistunteja ja jopa avaimet yliopiston musiikkiluokkaan, jotta pääsisi vapaasti soittamaan. Aiemmin musiikkiopinnot myös sisälsivät paljon valinnaisia opintoja, sillä raha ei ollut keskiössä. Kukaan ei kysynyt mitä maksaa, vaan pyrittiin vahvistamaan opiskelijan omaa kiinnostusta. Nykypäivänä voimme vain haaveilla tällaisesta. 

Oktaavi ei ole niitä helpoimpia intervallejamutta senkin soittamiseen sormet tottuvat, kun saavat soittaa. 

 

Ruismäen ajatukset saivat meidät myös pohtimaan, että nykyään yliopiston on vaikeaa tukea opettajaopiskelijoiden omaa taiteellista harrastuneisuutta ja innokkuutta. Ryhmämme luokanopettajaopiskelijat ovat kohdanneet taideaineiden opiskelussa pahoitteluja puuttuvista resursseista. Opetettavien aineiden hinta on tullut keskiöön ­- enemmän maksavat aineet ovat supistusten kourissa.  

Lukemassamme tutkimuksessa (Sepp ym. 2018) pohdittiin opettajaopiskelijoiden minäpystyvyysuskomuksia suhteessa pianonsoittoon ja säestykseen. Tutkimuksessa mainittiin, että Tereskan (2003) mukaan yksi kolmesta alakoulun opettajista kieltäytyy opettamasta musiikkia ja lisäksi Anttilan (2010) tutkimuksessa havaittiin, että suurimmalta osalta suomalaisista opettajaopiskelijoilta puuttuu itseluottamusta laulamisen suhteen ja moni heistä ei osaa soittaa mitään soitinta. Tutkimuksen tulosten mukaan minäpystyvyydellä on vaikutusta siihen millaiset tavoitteet opettajaopiskelija asettaa itselleen ja miten motivoitunut hän on pianonsoiton ja säestyksen kurssiin. Suomen (2019) väitöskirjassa vain 6% luokanopettajiksi opiskelevista koki olevansa päteviä opettamaan musiikkia. 

Tämä kaikki saa pohtimaan sitä, mikä on musiikinopetuksen tulevaisuus, jos opettajaopiskelijoiden kompetenssi ja motivaatio laskevat ja innokkaillekaan opiskelijoille ei ole resursseja taitojensa hiomiseen.  

Musiikkikasvatuksen tutkimuksen kysyntää pohtiessaan Ruismäki nosti esille, ettei sillä tietenkään ole yhtä paljon kysyntää kuin esimerkiksi ihmishenkiä pelastavalla lääketieteellisellä tutkimuksella. Vaikka ymmärrämmekin ajatuksen taustan, meitä silti hieman kirpaisee tällainen tyypillinen vertaus ”elintärkeään” lääketieteeseen ja ”ei-elintärkeään” musiikkikasvatukseen. Olkoonkin, että varmasti lääketieteen suuret löydöt esimerkiksi nousevat median otsikoihin mahtipontisemmin, on musiikkikasvatuksen tutkimuksella myös omat jalkansa, joilla se jylhästi seisoo ja juurensa, joihin sen perinteet perustuvat. Toivoisimmekin, että vaikka ulkopuoliset tahot saattaisivatkin aika ajoin väheksyä taiteisiin ja taideaineisiin liittyvää tutkimusta, vähättelyä ei tapahtuisi alan sisäpuolelta. Musiikkikasvatus kuitenkin koskettaa monia, aina yhtä kokonaista ikäluokkaa, joka sen tielle astuu joka vuosi. 

Olisin huolissani, jos musiikki ei merkitsisi ihmisille enää mitään –Ruismäki 

Musiikki on ihmisen perustarve. Peltoon kylvetyllä viljalla ihminen tyydyttää näläntunteensa ja työllistää itsensä, musiikilla ihminen sanoittaa ja purkaa tunteitaan, irrottautuu arjesta, kokee yhteenkuuluvuutta samanhenkiseen ryhmään ja luo elinikäisiä tunnemuistoja.  

 Haastattelutilanteessa Ruismäellä oli myös paitsi monia, puntaroituja ajatuksia, myös nimensä mukaisesti ruista ranteissa, kun hän useaan otteeseen istahti pianon penkille kesken keskustelun demonstroimaan soittamalla erilaisia asioita. Yhden kerran soittaminen liittyi improvisaatioon ja toisella kertaa hän soitti ja lauloi pienen pätkän John Lennonin Imagine-kappaletta ja sanoi sitten, että näin pieni pätkä musiikkia, jonka tunnistaa, herättää heti meissä jonkinlaisia ”fiiliksiä ja tunnelmia”. Tämä oli mielestämme oivaltava esimerkki siitä, miten musiikki on juurtunut sen verran tiukasti monen, ellei jopa karrikoidusti kaikkien ihmisten olemiseen, ja miten musiikin kautta on mahdollisuus viestiä erilaisilla tavoilla, laulamalla ja soittamalla, rummuttamalla siinä missä kirjoitetuin ja lausutuin sanoin. Musiikki matkustaa elimistössämme kuin pitkien hiilihydraattien viljat tarjoten ravintoa jopa niin pitkäksi aikaa, että kun jonkin kappaleen kuulee uudestaan vuosien päästä, se saattaa viedä yhdessä sujahduksessa takaisin hetkeen, jonka luuli jo unohtuneen. Myös koulussa voisi tarjota ja tarjoutuukin oppilaille tällaisia kokemuksia, kun palataan kuulemaan tai soittamaan joku aiemmin tuttu kappale. 

 Taito- ja taideaineista leikkaaminen vaikuttaa auttamatta niitettävän sadon laatuun. Jatkuvasti kynnettävän pellon vilja ei ehdi juurtua, ja sateisina kesinä uutisoidaan laajasti siitä, kuinka vilja uhkaa jäädä peltoon pilaantumaan. Nälkävuosina leivän sekaan keksittiin laittaa pettua puuttuvien jauhojen tilalle ja se sisälsikin noin 40% ihmisen tarvitsemista ravintoaineista. Taito- ja taideaineiden viikkotunteja taas korvataan lukuaineilla ja matematiikalla, jolloin oppilaat löytävät taideaineita pääosin valinnaisten aineiden luetteloista. Mitä tapahtui matalalle kynnykselle ja harrastusmahdollisuuksien tasa-arvoistamiselle? Kaikille siis tarjotaan kyllä mahdollisuus opiskella näitä aineita, mutta kynnys kursseille osallistumiseen ei ehkä ole matalin mahdollinen. Ravintoarvot eivät ole ideaalit. Toki tämä vastakkainasettelu on vahvasti karrikoitu, mutta se on tekstissä osaltaan myös tarkoituksenmukaista. Huomioon on otettava kuitenkin tasapuolisuuden nimissä myös ilmastonmuutosta torjuvat uudet innovaatiot, kuten sirkka- ja juuresleivät. Nyt ehkä tarvittaisiinkin kekseliäitä uusia innovaatioita musiikin integrointiin muihin aineisiin. Miksi opiskeltavien aineiden pitäisi olla toisilleen vaihtoehtoisia tai tosiaan poissulkevia?  

Musiikkikasvatuksen merkityksestä pitää keskustella, mutta ihanne olisi, että sen arvo tunnustettaisiin ja sen toteuttamiseen panostettaisiin, oli taloustilanne mikä tahansa. Musiikkikasvatuksen potentiaali on musiikkitoiminnan elämänlaatua parantavissa ominaisuuksissa, jotka ylettyvät tunne-elämän syövereihin ja fyysiseen hyvinvointiin. Musiikinopetuksen tehtävä ei ole enää vain soittotaidon opettaminen ja hyvän musiikkisuhteen luominen, vaan myös oppilaan henkisen kasvun tukeminen ja sosiaalisten taitojen vahvistaminen. Musiikki onkin siihen paras väline, sillä musiikillisen toiminnan kautta on mahdollista kehittää niin itsetuntemusta kuin -ilmaisua, tunne- ja sosiaalisia taitoja sekä vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Musiikki tuottaa harrastajalleen mielihyvää aivoissa syntyvien endorfiinien kautta ja musisoimisen ja musiikkielämysten kautta syntyvät hyvän olon tunteet perustuvat todellisiin fysiologisiin reaktioihin. Ihminen virkistyy ja aktivoituu fyysisesti. (Ahonen 1997: 310–311.) Musiikki toimii myös turvallisena ympäristönä ja globaalina kielenä, kuin lääkkeenä tunne-elämän pahoinvointiin. Siksi se onkin avainasemassa nykyisin haastaviksi muodostuneiden vuorovaikutus- ja tunnetaitojen kehittymiselle. Näistä perustaidoistako olemme valmiita säästämään? 

 

”Jos opetat lapselle laulun, hän laulaa sitä kunnes kyllästyy siihen, mutta jos opetat hänelle keinot oppia itsenäisesti, hän voi nauttia musiikista koko ikänsä.” (Ahonen 2004: 168.) 

 

 

 

Lähteet: 

Ahonen, Heidi 1997: Musiikki, sanaton kieli. Musiikkiterapian perusteet. Finn Lectura, Helsinki. 

Ahonen, Kari 2004: Johdatus musiikin oppimiseen. Finnlectura, Tampere. 

https://www.google.com/url?sa=i&source=images&cd=&ved=2ahUKEwiEy_vmh5LlAhVHAxAIHY1dDIIQjRx6BAgBEAQ&url=https%3A%2F%2Fpixabay.com%2Fphotos%2Fpiano-hand-music-1531788%2F&psig=AOvVaw2scuF6GqjUcFPsQDpoOx99&ust=1570809570881182 

Suomi, Henna 2019: Pätevä musiikin opettamiseen? Luokanopettajaksi valmistuvan musiikillinen kompetenssi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden toteuttamisen näkökulmasta: 2.2 Musiikin muuttuva asema luokanopettajakoulutuksessa ja 7 TULOSTEN TARKASTELU, University of Jyväskylä, Jyväskylä 

Sepp, Hietanen, Enbuska, Tuisku, Ruokonen, Ruismäki 2018: STUDENTS’ EXPECTATIONS AND REFLECTIONS ABOUT PIANO COURSES IN FINNISH PRIMARY SCHOOL TEACHER EDUCATION, University of Helsinki & University of Lapland, Finland 

 

 

Julia Tuoma, Aino Malmi, Sonja Järvinen, Mari Aarnipelto, Maaria Taipale, Milja Niemi, Anni Mokkila, Liina Lehtimäki

Ryhmä 2: Tekemällä oppiminen

Olemme viimein päässeet tutustumaan nimikkotutkijamme tekemään tutkimukseen ja tavanneet itse tutkijan.   Tutkimuksessa päätutkijana toimi Kaiju Kangas. Hän toimii teknologiakasvatuksen apulaisprofessorina Helsingin yliopistolla.

Tutkimus oli osa laajempaa kokonaisuutta ja käsitteli alakoululaisten suunnitteluprosessia ja toimintaa ryhmätyönä tehtävän kokonaisen käsityöprojektin aikana. Sen tarkoitus oli avata yhden ryhmän yhteistä suunnitteluprosessia ymmärtääksemme paremmin heidän multimodaalista* suunnitteluajatteluaan.  Tapaamisessa kuulimme tutkimuksesta tarkemmin ja esiin nousi kiinnostavia, enemmän tai vähemmän tuttuja käsitteitä. Valitsimme kaksi mielestämme oleellista ja mielenkiintoista käsitettä, joiden pintaa aiomme nyt raapaista.

*monitasoinen, monitieteellinen, monimuotoinen ja laajakäsitteinen

 

Embodied thinking

Embodied thinking, eli kehollinen ajattelu tuotti terminä haasteita, sillä emme löytäneet sille suoraa suomennosta. Omiin historioihimme pohjaavat ajatukset sinkoilivat varastossa liikkumisesta saamelaiseen käsityöhön ja takaisin. Koottujen ajatuksiemme kautta rakentui kehys siitä, että kyse on jollain tapaa kehon ja mielen yhteistyöstä, sisältäen sekä karkean että hienojakoisen lihasmuistin ja motoriikan. Unohtamatta omien kokemuksien kautta mittatyökaluiksi kehittyneitä aistejamme ja subjektiivista kokemustamme estetiikasta. Joten pyysimme Kangasta vielä avaamaan termiä niin kuin hän oli sen tarkoittanut. Laaja tulkintamme vahvistui ymmärrykseksi.

Kehollinen ajattelu on mielen ja kehon yhteistyössä tapahtuvaa ajattelua. Se kehittyy konkretian kautta henkilön ollessa vuorovaikutuksessa materiaalien, aistien sekä ympäröivän tilan kanssa. Valitessamme näppituntumalla materiaaleja tai työvälineitä, havainnoidessamme tilaa ja kohteita, sekä suhteuttaessamme liikkumistamme tilassa, käytämme kehollista ajattelua. Esimerkiksi ruuhkaisilla käytävillä liikkuessamme huomaamattakin mittaamme ihmisiä ja tilaa ympärillämme “mahdunko tuosta vai pitääkö pyytää väistämään?” ennen kuin avaamme suumme pyytääksemme anteeksi.

 

Maker mentality

Toinen meitä kiehtonut käsite oli maker mentality eli ns. “minä pystyn henki”.  Maker kulttuurissa lähtökohtainen ajatustapa on, että oppiminen tapahtuu tekemisen kautta. Oppiminen tapahtuu asioita kokeillen, ei pulpetissa istuen. Juuri tämän tekemällä oppimisen kautta, oppilaat saavat kokea maailmaa, suunnitellen, ideoiden ja luoden. Koulussa oppilaille tuleekin tarjota monipuolisesti tietoa ja kokemuksia erilaisista työskentelytavoista. Esimerkkinä voidaan esittää nimikkotutkijamme oma tutkimus, (Design Thinking in Elementary Students’ Collaborative Lamp Designing Process: Kangas, Seitamaa-Hakkarainen, Hakkarainen), jossa tutkittavat lapset laitettiin ryhmissä suunnittelemaan sekä toteuttamaan lamppu. Suunnittelun ja toteutuksen edetessä sisustusalan ammattilainen opasti lapsia erilaisissa lampun teon tekniikoissa (esim. miten mitata matka katosta lampun haluttuun korkeuteen).

Maker kulttuuria ylläpitävät niin amatöörit, yrittäjät kuin ammattilaisetkin. Se ei ole pelkkää tekemistä vaan se lisää vahvasti myös yhteisöllisyyttä. Projektit voidaan luoda yhteistyössä toisten kanssa, mikä lisää jaettua merkityksellisyyttä omassa yhteisössä. Onkin uumoiltu, että tällainen luominen on 3. teollistumisen aikaa, onhan se nähtävissä jo pienien yrityshautomoiden ja yhteisöllisten tekemisen tilojen muodossa. Kaikki ei tarvitse olla omaa, ja taitojakin jaetaan avoimesti sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi oppia mitä tahansa. Silti jokaisen tuotteen takana on itse tekijä, joka takaa omaleimaisen lopputuloksen.

Mitä perinteisille kädentaidoille tulee tapahtumaan? Tuleeko oppipoika, kisälli, mestari oppiminen säilymään? Mitä tapahtuu taidoille, jotka siirtyvät tekijöille työpajojen uumenissa?

Olemme tulevaisuuden opettajina ja tutkijoina haasteen edessä. Miten muuttaa koulumaailmaa riittävän nopeasti, jotta tarpeet kohtaavat oppijat. Ovatko tulevaisuuden tekijät monitaitureita, jotka näkevät maailman täynnä mahdollisuuksia? Uskoisimme teknologian ja perinteisten kädentaitojen arvon nousevan yhteisen ekologisen huolen myötä kulutuskulttuuria vastaan.

Lisää tutkimusta tarvitaan tekemisen kautta oppimiseen, jossa intervention koulussa tekevät alan ammattilaiset. Helsingin yliopisto onkin tuottanut monta mielenkiintoista tutkimusta asiasta, mutta työnsarkaa riittänee tässä aiheessa pitkään!

 

Essi Kilpeläinen, Elisa Siuko, Jaakko Pikkarainen ja Mari Hämäläinen

 

 

Lähteet:

Kuva 1: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/koulutus-kasvatus-ja-oppiminen/jokainen-voi-olla-teknologian-tekija-kannustaa-apulaisprofessori

Kuva 2: file:///Users/mari/Downloads/enbodied%20kuva.png

Kuva 3: https://www.hanoverresearch.com/insights-blog/5-surprising-impacts-the-maker-movement-is-having-on-manufacturing/

 

 

Ryhmä 7: Lastenlauluja ja Juhla Mokkaa – Musiikilliset interventiot ja oppimisen taidot 

Viime kerralla jäimme pohtimaan muun muassa sitä, mitä menetelmää tutkimuksessamme käytetään (spoilerivaroitus: neurotieteellinen) ja mihin se oikeastaan keskittyy. Enää ei tarvitse arvailla, mistä on kyse: nyt on nimittäin selvinnyt, että tutkimuksemme on oikeastaan jopa yli 20 tutkimusta yhdessä paketissa, jonka aiheena on musiikin vaikutus oppimiseen. Se on kirjallisuuskatsaus, jossa nimikkotutkijamme Minna Huotilainen käsittelee aihetta sekä oman tutkimuksensa että muiden tutkijoiden tekemien tutkimusten kautta. Näiden tutkimusten kokonaisuuden tarkoitus on selvittää, voiko musiikilla olla merkitystä oppimiseen ja oppimisen taitoihin, esimerkiksi analyyttiseen ajatteluun, ongelmanratkaisuun ja sosiaalisiin taitoihin. 

Tutkimukset ovat osoittaneet, että lapset, jotka aktiivisesti harrastavat musiikkia, eli soittavat säännöllisesti esimerkiksi musiikkiopistossa, oppivat paremmin kuin musiikkia harrastamattomat lapset. Tämä voi johtua myös siitä, että lapset, jotka päätyvät musiikin pariin, tulevat alunperinkin erilaisesta perhe- ja sosioekonomisesta taustasta kuin toinen ryhmä. (Hyde et al., 2009; Putkinen et al., 2014). Harrastuneisuuden lisäksi tärkeä tutkimuksissa esiin nouseva käsite on musiikki-interventio. Se tarkoittaa tässä kontekstissa oppitunteihin sisällytettyä musiikillista toimintaa, ja sen on todettu parantavan myös oppimista ja erityisesti verbaalisia taitoja (Moreno et al., (2011). Viimeisenä huomiona: myös vapaa-ajan ns. epävirallinen musiikin harrastaminen, eli sellainen, joka ei esimerkiksi tähtää jonkin instrumentin harjoitteluun, vaikuttaa oppimiseen. Vapaamuotoinen ja spontaani laulu, musiikin kuuntelu, tanssiminen ja muu musiikkiin liittyvä toiminta, jota ei ole ohjeistettu, parantaa erityisesti keskittymiskykyä (Putkinen et al., 2013). Lisäksi se parantaa muun muassa sosiaalisia taitoja, yhteistyökykyä ja itsesäätelytaitoja.

 

Tutkimuksen tulokset olivat samansuuntaisia, millaisia olimme odottaneetkin, mutta uusia ahaa-hetkiä syntyi lukiessa erityisesti tutkimusmenetelmien kiinnostavuuden osalta. Musiikin vaikutuksesta oppimiseen on puhuttu mediassa laajasti, joten se ei ole mikään uusi aihe tutkimukselle. Myös Huotilaisen kirjallisuuskatsauksesta huomasimme, että aihetta oli tutkittu jo hyvin monia kertoja ja eri näkökulmista, eli emme ole ainoita, jotka ovat tahtoneet selvittää tämän mysteerin. Oli jotenkin todella ihana lukea ja nähdä, että aihetta on tahdottu tarkastella todella monesta eri näkökulmasta, eri ikäluokkien kautta sekä usein puhtaan mielenkiinnon ja ihmettelyn kautta. Oma tutkijammekin oli lähtenyt tutkimaan aihetta juuri oman henkilökohtaisen kiinnostuksen kautta.

Kirjallisuuskatsauksen eri tutkimuksissa musiikin vaikutusta oppimiseen oli tutkittu esimerkiksi sekä neurologisilla (EEG) että kvantitatiivisilla menetelmillä (kyselyt, toiminnan seuraaminen). Jäimme miettimään sitä, ovatko nämä parhaita tapoja tutkia aihetta ja olisiko jokin toinen tapa ollut mahdollisesti parempi? Nämä menetelmät yhdistettyinä toisiinsa antavat sinänsä jo hyvin kattavia ja luotettavia tuloksia, mutta menetelmien kriittinen arviointi on silti tärkeää. Huotilainen käykin näitä tutkimustuloksiin mahdollisesti vaikuttavia muita tekijöitä läpi tutkimuksessaan. Esimerkkinä kyselyihin voidaan vastata hyvin eri tavoilla riippuen ihmisestä ja lasten  oppimista voi edistää muutkin asiat kuin musiikki. 

Artikkelin lisäksi saimme myös vihdoin mahdollisuuden haastatella nimikkotutkijaamme Minna Huotilaista, ja hankkimaan häneltä selvennyksiä ja vastauksia pohdintoihin, joita meillä on syntynyt ryhmätyöprosessin aikana. Miksi hän päätyi tutkimaan aihetta? Miten tutkimuksen tulokset olisivat sovellettavissa käytännön kouluarjessa? Kuinka monta kuutiometriä Juhla Mokkaa kului kirjallisuuskatsauksen kasaamisessa? Juhla Mokka -mysteeri jäi selvittämättä – ja kysymättä – mutta muuten saimme hyvin asiallisen ja laajan kattauksen monien vuosien tutkijakokemuksen pönkittämää tietoa niin käsittelemästämme tutkimuksesta, kuin paljon muustakin musiikin ja kasvatustieteen parissa tehdystä tutkimustyöstä.

Halusimme tietää onko tutkimustietoa jota meillä jo on, mahdollista hyödyntää konkreettisesti kouluarjessa tai vaikka uuden OPS:n laatimisessa. Huotilaisen mukaan kattavaa ja pätevää tutkimustietoa on vaikka muille jakaa, mutta sitä ei ole vielä hyödynnetty. Syitä tähän on monia. Päällimmäisenä esiin tuli kuitenkin taito- ja taideaineiden asema koulumaailmassa: monet opettajat ja muut ammattilaiset näkevät musiikin ja muut luovemmat oppiaineet vähemmän arvostettavina kuin esim. luonnontieteet. Lisäksi opetusalalla – ja etenkin uuden OPS:n laadinnassa – vallitsee ‘’väärinkäsitys siitä, että oppiaineet taistelevat toisiaan vastaan’’, tarkoittaen sitä että eri aineiden opettajat kokevat helposti, että mikäli jollekin toiselle aineelle annetaan lisää resursseja ja painoarvoa, se on heidän aineensa opetuksesta pois. Huotilainen kuitenkin esitti mahdollisen ratkaisun tähän ristiriitaan. Esimerkiksi, mikäli musiikkia halutaan lisätä päivittäiseen opetukseen, se voidaan integroida jonkin muun aineen oppitunteihin uhraamatta kummankaan aineen ‘’luokka-aikaa’’. Nykyinen ja tuleva OPS antaakin opettajalle vapaat kädet integroida halutessaan musiikkia opetukseen, mutta myös konkreettisempaa koulutusta asian suhteen toivotaan. Monet tutkijat – Huotilainen mukaan lukien – ovat herättäneet asiasta julkisuudessa keskustelua, jotta musiikin asemaa opetuksessa saataisiin parannettua niin virallisesti kuin yleisestikin ihmisten keskuudessa.

(c) Noora

Tutkimuksessaan Huotilainen mainitsi että tieteelliset julkaisut kallistuvat useimmiten sellaisten tutkimusten julkaisemiseen joissa musiikilla on todettu olevan positiivinen vaikutus oppimiseen, ja vastavuoroisesti negatiivisia tai neutraaleja tuloksia raportoivat tutkimukset jäävät helposti julkaisematta. Kysyimme tästä Huotilaiselta, ja hänen vastauksensa avarsi ymmärrystämme yleisesti ottaen kaiken tieteellisen tutkimuksen tekemisestä. Negatiivisia tuloksia raportoivan tutkimuksen julkaisussa on se ongelma, että kyseinen tutkimustulos voi olla yksinkertaisesti virheellisesti toteutetun tutkimustavan syytä. Vaikutuksettomuus taas on usein hyvin hankalaa todistaa, ja julkaisevan tahon näkökulmasta tällaiset tutkimukset eivät ole välttämättä tarpeeksi kiinnostavia tai huomiota herättäviä. Huotilaisen tutkimuksessa riski tällaisista tuloksista on minimoitu: kun musiikki-interventioita toteutetaan eri aineiden oppitunneilla ja eri-ikäisille oppilaille, saadaan paljon keskenään vertailukelpoista dataa. Voimme esimerkiksi vertailla kahta oppiainetta keskenään – jos oppiaine A:n kohdalla musiikilla todetaan positiivinen vaikutus oppilaiden omaksumistaitoihin ja oppiaine B:ssä taas vaikutus on neutraali, saadaan paljon pätevämpää näyttöä musiikin vaikutuksesta kuin jos olisimme raportoineet vain sen, että oppiaine B:ssä vaikutusta ei löydetty.

Mutta millaista tutkimusta alalla kaivataan tulevaisuudessa? Minkälaista tutkimusta me voisimme itse tulevaisuudessa tehdä? Huotilaisen mukaan seuraava ‘’suuri tuntematon’’ jota voisimme lähteä tutkimaan on erilaisten musiikillisten opetusmenetelmien konkreettinen toteutus luokkahuoneessa, ja näiden menetelmien ‘’juurruttaminen opettajien työkalupakkiin’’. Tällaisia menetelmiä ovat esimerkiksi ‘’Musatorni’’ – työasema jonka äärellä oppilaat pääsevät yhdessä soittamaan, säveltämään ja äänittämään, opettaen ryhmätyötaitoja ja kommunikaatiota musiikillisten valmiuksien ohella. 

Tapaamisemme Huotilaisen kanssa oli monella tapaa avartava. Emme pelkästään saaneet lisätietoa interventiotutkimuksesta, vaan saimme myösarvokkaita työtapoja, käytäntöjä ja – mikä tärkeintä – kysymyksiä tulevaisuuden tutkimustyötä varten. Kuka olisikaan voinut uskoa että vuosikymmenien kokemuksella varustetun tutkijan kanssa keskustelu voisi olla hedelmällistä? Emme ainakaan me. 

Arttu Brax, Noora Suomalainen, Mika Kuokkanen, Sini Kangas, Aleksi Suomilammi, Tiia Tukiainen, Elias Sarkkinen, Henna Suuronen, Matias Junttila, Joona Vuorinen

 

Lähteet:

Tervaniemi, M., Tao, S. & Huotilainen M. (2018). Promises of Music in Education?

Huotilainen Minna,  Kasvatustieteiden professori, Helsingin yliopisto. Haastateltu 30.9.2019 Helsingissä

https://pixabay.com/illustrations/galaxy-head-man-eyes-glow-nature-3696060/

https://www.flickr.com/photos/wackyvorlon/8761925883

https://www.flickr.com/photos/oakleyoriginals/29136094366

RYHMÄ 15: Ällikällä lyödyt

 

Maailmankuvamme on järkkynyt.

Luulimme valinneemme lööpin perusteella tutkimuksen, joka koskisi opettajan fyysisen kosketuksen vaikutuksia oppilaisiin ja sitä, millainen kosketus on hyväksyttävää ja millainen ei. Sukellettuamme Liisa Tainion tutkimusartikkeliin ‘’Opettajan kosketus oppilaiden koulumuistoissa: Opettajan toimintaa selittämässä” ajauduimme umpikujaan kuin kala katiskaan. Näkökulma ja tutkimustapa yllättivätkin meidät täysin. 

Valitsemamme lööppi “Professorin kommentit kuohuttavat vanhempia: Opettajan fyysinen kosketus on hyväksi oppilaalle” toimi harhaanjohtavana syöttinä – tai ainakin niin ajattelimme aluksi. Meille kaikille heräsi samankaltaisia ajatuksia tutkimuksen mahdollisesta sisällöstä. Ajattelimme kosketuksen olevan lähtökohtaisesti positiivinen asia ja luontainen osa luokkahuoneen vuorovaikutusta. Koemme sen myös lähentävän opettajan ja luokan suhdetta. “Siin varmaan niiku raja ylitty” -artikkelissa Tainio ja kumppanit toteavatkin: “Myönteisen koskettamisen on monissa tutkimuksissa havaittu lisäävän koskettajan ja kosketettavan välistä luottamusta ja rakentavan vuorovaikutussuhteeseen läheisyyttä.” 

 

Koulussa koskettaminen on viime vuosina esitetty mediassa melko negatiivisessa valossa keskittyen sen varjopuoliin, jopa hyväksikäyttötapauksiin. Meille fyysinen kosketus ei ole kurinpitoväline, sillä emme ole eläneet aikana, jolloin koulussa ja kotona oli sallittua rankaista lasta fyysisesti. Esiin nousseet voimakkaat ajatukset ja pohdinnat aiheuttivat meille syntyneet suuret odotukset tutkimuksesta – toivoimme myös saavamme konkretiaa siihen, millainen kosketus luokkahuoneessa on hyväksyttävää.  

 

Syvissä vesissä 

Kokoontuessamme yhteen kaikista huokui esiin hämmennys ja ilmaan lensi paljon kysymyksiä. Miksi juuri kyseinen näkökulma? Mikä merkitys tutkimuksella on tänä päivänä? Tutkimuksessa tarkasteltiin fyysistä kosketusta osana kansakoulumuistoja. Tutkimuksen tarkoituksena ei ollut siis tutkia, millaista kosketus on ollut 1900-luvulla ja miksi sitä on tapahtunut, vaan selvittää siihen suhtautumista ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Siinä analysoitiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sekä Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran järjestämään kirjoituskilpailuun lähetettyjä muistelmia. Muistelmissa kerrottiin kokemuksia ja tapahtumia opettajan fyysisestä koskettamisesta kansakouluajoilta. Lisäksi kirjoittajat pohtivat selityksiä opettajan toiminnalle. Menetelmänä tutkimuksessa toimi meille vieraampi diskurssianalyysi, jossa analysoidaan kirjoitettua tai puhuttua materiaalia. Menetelmävalinnan takia meistä tuntui, että aihe jäi vain pintaraapaisuksi. Tutkimuksen perimmäinen tarkoitus ja merkitys jäivät meille epäselviksi. 

 

Valaistuminen 

Nimikkotutkijamme tapaaminen jännitti meitä kaikkia, mutta tunnelma tuntui kuitenkin alusta asti rennolta ja positiiviselta.

Aiemmin pohtimamme kysymykset avautuivat hyvin keskustellessamme Tainion kanssa. Oli inspiroivaa kuunnella hänen puheitaan, sillä hän oli itsekin todella kiinnostunut aiheestaan ja kertoi siitä mielellään – hänen innostuksensa tarttui meihin. Kysymys kysymykseltä ymmärryksemme tutkimusta kohtaan lisääntyi, ja kokonaiskuva selkeytyi. Oivalsimme vihdoin tutkimuksen merkityksen; sen kautta voidaan käsittää, miten suuri vaikutus koskettamisella voi olla oppilaan elämään. Artikkeli on osa Tainion johtamaa Koskettava koulu –hanketta, ja se toimii pohjana muille hankkeen artikkeleille.  

 

Yllätyimme siitä, miten pitkä prosessi tutkimuksen tekeminen todellisuudessa oli – se olikin monimutkaisempi kuin mitä olimme kuvitelleet. Tainion mukaan tutkimusprosessi vei yhteensä noin 1,5 vuotta aina tutkimusaineiston keruusta julkaisemiseen asti. Tutkijoiden piti etsiä laajasta aineistosta juuri ne episodit eli kosketusta sisältävät kohdat, joita he tarvitsivat vastatakseen tutkimuskysymyksiinsä. Koodatessaan aineistoa esiin nousi jatkuvasti uusia kiinnostavia näkökulmia ja aiheita, joita tutkijat olisivat halunneet sisällyttää tutkimukseen, mutta heidän tuli pysyä määrätietoisesti rajatussa näkökulmassaan.  

 

Missä nyt mennään? 

Nyt fiiliksemme on valaistunut. Alussa olimme kuin kalat kuivalla maalla, mutta Tainion tapaamisen ansiosta olemme taas back in the water. Meille annetun tutkimuksen pohjalta on ollut hyvä ponnistaa muiden samanaiheisten tutkimusten pariin. Odotamme kuin kuuta nousevaa tekeillään olevaa tutkimusta nykyajan koulumaailmassa tapahtuvasta koskettamisesta, josta Tainio meille vinkkasi. Se saattaisi nimittäin vastata paremmin alkuperäisiä odotuksiamme tältä tutkimukselta, kansakouluaikaisia kosketusmuistoja vähättelemättä. Vaikka tutkimus ei olekaan aiempien tutkimuskäsitystemme mukainen, on ollut erittäin avartavaa tutustua meille uudenlaiseen tutkimukseen.  

Lopuksi toivotamme jokaiselle teille blogitekstiämme lukevalle ja omia blogitekstejä vääntäville lippujen pitämistä korkealla! 😀

 

Terkuin

Nette, Petra, Elina, Essi, Vilma, Laura, Jasmin, Jade, Senja ja Maini

 

LÄHTEET:

https://blogs.helsinki.fi/koskettavakoulu/

https://moodle.helsinki.fi/pluginfile.php/2652370/mod_folder/content/0/Tainio%20ym.%202018.%20Opettajien%20kosketus.pdf?forcedownload=1

https://www.google.com/search?q=confused+meme&client=firefox-b-d&tbm=isch&source=iu&ictx=1&fir=LqElIbFzsLILQM%253A%252CzsEMVtzhXANDdM%252C_&vet=1&usg=AI4_-kTvzWgkdzmpTM25GjrYbpyv5gemdw&sa=X&ved=2ahUKEwiZvcTXiaPlAhVjwosKHZ3VDNEQ9QEwAXoECAYQBg#imgrc=LqElIbFzsLILQM:&vet=1

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&tbm=isch&sa=1&ei=FUGoXbb-FfKIk74PrK6piA8&q=under+water&oq=under+water&gs_l=img.3..0i10l10.82003.87752..87958…0.0..1.214.2055.19j3j1……0….1..gws-wiz-img…..0..0i67j0j0i30.Gu9HCYWColU&ved=0ahUKEwj23ODYiaPlAhVyxMQBHSxXCvEQ4dUDCAY&uact=5#imgrc=1XETtqUVwZajRM:

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&tbm=isch&sa=1&ei=s0GoXfaJOO2lmwX324mIAw&q=bulb&oq=bulb&gs_l=img.3..0i67j0l2j0i67j0l6.3553.5216..5369…0.0..0.90.501.7……0….1..gws-wiz-img…..0.ZQ_BXuIyX3s&ved=0ahUKEwi2r66kiqPlAhXt0qYKHfdtAjEQ4dUDCAY&uact=5#imgrc=j_w4cfU2SikJkM:

 

Ryhmä 6: Populismin jäljillä

Hei taas! 

Nimikkotutkijamme on nyt tavattu ja käsityksemme artikkelista ovat täydentyneet sekä kehittyneet. Odotimme innolla tilaisuutta päästä keskustelemaan asiasta itse asiantuntijan kanssa. Tapasimme tutkija Anniina Leiviskän Helsingin Yliopiston Athena-kampuksen taukohuoneessa haastattelun merkeissä. Hän on tutkinut monta vuotta poliittista kasvatusta, sananvapautta sekä populismia. Puhelias nainen kertoikin meille intohimoisesti kiinnostuksestaan kasvatuspolitiikkaan ja vastaili kärsivällisesti kasvatustieteilijöiden alkujen tiukkoihin kysymyksiin. Keskustelu kulki tutkijan omista taustoista kotimaan politiikan kautta sosiologisfilosofiseen pohdintaan. Tapaaminen oli kaikin puolin silmiä avaava kokemus ja helpotti ymmärrystämme artikkelin termeistä sekä rakenteesta. 

Muutaman viikon takainen tutkimussuunnitelmamme keskittyi vahvasti koulumaailmaan, mutta meidän yllätykseksemme ensimmäinen artikkeli avautui meille enemmän filosofis-yhteiskunnallisen pohdinnan muodossa, jossa koulutus ja pedagogiikka tuntui esittäytyvän vain sivuteemana. Jälkeenpäin pohdimmekin, että jos koulumaailmaan keskittymisen sijaan olisimme käsitelleet tarkemmin lööpin väitettä “demokratiassa ei ole tilaa kaikille poliittisille näkemyksille”, olisimme voineet päästä lähemmäksi tutkijan artikkelin yhteiskunnallista näkökulmaa.  

Artikkelin myötä on myös selvinnyt, ettei kasvatustieteellisen tutkimuksen tarvitse rajoittua vain luokkahuoneen seinien sisälle, vaan siinä voi hyödyntää muiden tieteenalojen termejä taitavasti. Tutkijan tapaaminen on saanut siis pohtimaan sitä, millaista filosofisyhteiskunnallisen tutkijan työ on käytännössä: mielikuva on ainakin se, että tässä tapauksessa tutkija käyttää huomattavasti enemmän aikaa jo olemassa olevien artikkeleiden ja teorioiden analysointiin, kuin uuden aineiston luomiseen ja keräämiseen. Vastaavasti meidän omaa tutkimussuunnitelmaamme olisi lähes mahdotonta toteuttaa missään muualla kuin luokkahuoneympäristössä, mikä todistaa sen, että kasvatustieteen tutkimusta on mahdollista toteuttaa usealla eri tavalla. 

Erityisen tärkeää tutkimuksen ymmärtämisen kannalta on ollut käsitteiden määrittelyn merkitys (tutkimuksen voimasanat 3), sillä haasteita ovat aiheuttaneet vieraskielisyyden lisäksi ennalta tuntemattomat avainkäsitteet. Poliittisten näkemysten polarisoitumiseen liittyvät termit, kuten radical otherness ja burdens of judgement osoittautuivat olennaisiksi artikkelin ymmärtämiselle kokonaisuudessaan. Näistä ensimmäinen viittaa sellaisiin etnisiin, poliittisiin tai uskonnollisiin ideologioihin, jotka ovat yhteensopimattomia länsimaisen demokratian perusperiaatteiden kanssa sekä uhkaavat näitä. Burdens of judgment vastaavasti tarkoittaa sitä, että eettisesti sekä poliittisesti latautuneisiin kysymyksiin voi olla useita toisistaan eriäviä vastauksia, jotka ovat yhtä arvokkaita. Ensimmäinen artikkeli on pitkälti rakennettu juuri näiden kahden käsitteen ympärille, sillä pähkinänkuoressa tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten hyvinkin polarisoituneiden mielipiteiden dialogia voidaan edistää kansalaiskasvatuksen keinoin. 

 

Aiheeseen tutustuminen on ollut sikäli mielenkiintoista, sillä se on tarjonnut uusia työkaluja yhteiskunnan havainnointiin. Erilaisten erilaisuuksien tiedostaminen on mahdollistanut sen, että voimme reflektoida omiakin käsityksiämme erilaisista mielipiteistä. Ovatko kanssamme eri mieltä olevat mielestämme yksinkertaisesti “väärässä” vai ymmärrämmekö todella mistä heidän näkemyksensä johtuu? Kutsumme populisteiksi herkästi muita, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Saatamme myös sanoa heidän olevan absoluuttisesti väärässä ja siksi rajoittaa heidän sananvapauttaan, vaikka emme edes yrittäisi ymmärtää heitä. Meidän on kuitenkin ymmärrettävä kritisoimamme näkemyksen taustat, jotta voimme arvioida onko se todella radikaalia erilaisuutta ja siten uhaksi demokratialle. Jo kouluissa keskustelun ja dialogin merkitystä on korostettava. Tämä varmasti myös ehkäisisi näkemysten radikalisoitumista, kun keskusteluyhteys pyrittäisiin pitämään koko ajan auki.  

 

Vaikka tutkimus syntyi tutkijan mielenkiinnosta tarkastella sitä, mitä maailmassa on poliittisesti meneillään ja miten se vaikuttaa koulutukseen, mielestämme pohdinta vaikutuksista koulumaailmaan jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi. Kysymykseksi jää siis lähinnä se, miten paljon tutkimus ja artikkelit keskittyvät itse kasvatustieteen ongelmiin ja kuinka suuri osa siitä on puhdasta valtiotiedettä tai politiikan oppia. Artikkelin lopussa esiteltiin kasvatustieteen professori Claudia Ruitenberg, johon kohdistuva kritiikki tuntui olevan ainoa kasvatustieteellinen sisältö, mitä tutkija tekstissä käsittelee. Meiltä heräsikin monia kysymyksiä sekä pohdintojen liittyen siihen, miten artikkelissa käsiteltyjä asioita voitaisiin linkittää opetukseen. Muun muassa tätä aihetta olemmekin kiinnostuneita käsittelemään tutkijan tentissä.

Ryhmän jäsenet: Sara Oubajja, Eveliina Rautio, Ida-Maria Sarakorpi, Ellamari Perttu, Sara Sonninen, Ville LäätiPenna Kukkonen, Atte Moisio, Maija Parlov & Iida Yliannala 

Ryhmä 5: Sambian lukutaito-ohjelmien käyttö ja toimivuus

white isolated line letter alphabet colourful square stack colorful toy baby childhood circle education block font art background text wooden kindergarten school letters learn blocks cube learning colored shape development abc elementary spell preschool free image free art baby blocks

A-i, ai, k-a, ka, ai-ka, aika. Miten sinut on opetettu lukemaan? Äänteiden perusteella tavuttaen vaiko sana kerrallaan ulkoa pänttäämällä? Jälkimmäinen voi monelle suomalaiselle kuulostaa vieraalta, mutta muun muassa Sambiassa tätä sanojen merkitykseen ja ulkoa opetteluun pohjautuvaa opetustyyliä (PRP) on käytetty pitkään. Ensimmäinen vaihtoehto, äännepohjainen opetus (PLP) on siellä otettu käyttöön vasta vuonna 2014.  

Äännepohjainen opetus on suomalaisille tutumpaa, sillä se soveltuukin parhaiten transparenttien (kirjaimet vastaavat sanan ääntämistä) kielten, kuten suomen opetukseen. Merkityspohjaista taas käytetään paljon esimerkiksi englanninkielisissä maissa ja englannin opetuksessa, kun kirjaimet voivatkin muodostaa useampia äänteitä. Sambian paikalliskielet ovat suomen kielen kaltaisia, transparentteja kieliä, kun taas usein opetuskielenä käytetty englanti ei ole. 

Nimikkotutkijamme Ritva Ketonen toimi Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaohjaajana Sambialaiselle Francis Sampalle. Meille valikoituneessa tutkimuksessa Sampa tutkii näiden kahden eri opetustyylin vaikutusta lukutaitoon 2. luokan loppuun mennessä Sambiassa. 

Tässä blogitekstissä pohdimmekin vähän omia mielipiteitämmeeri opetustapojen hyviä ja huonoja puolia tutkimuksen sekä muiden lähteiden, kuten Sampan väitöskirjan perusteella. 

Kuvahaun tulos haulle reading in africa

Luku- ja kirjoitustaidon määrittäminen nykypäivänä ilman asiayhteyttä voi olla vaikeaa, koska se vaihtelee eri aloista riippuen. Tässä blogitekstissä lukutaidolla tarkoitetaan lukemisen ja kirjoittamisen teknisiä taitoja, jotka yhdistetään Sambian lasten alkuopetukseen. National Literacy Framework sijoitti lukutaidon teknilliset taidot osaksi ThePrimaryLiteracyProgram:ia, jonka mukaan lukutaito on ”kyky lukea ja kirjoittaa”.  

Tässä asiayhteydessä ThePrimary Reading Program (PRP) on lukutaito-ohjelma, jonka tarkoituksena oli parantaa Sambian lasten lukutaitoa. Ohjelma oli käytössä vuodesta 1999 vuoteen 2014. ThePrimaryLiteracy Program (PLP) on taas toinen lukutaito-ohjelma, joka korvasi PRP:n, ja se otettiin käyttöön vuonna 2014. Vaikka lukutaito-ohjelmien nimet poikkeavat toisistaan, palvelivat ne samaa tarkoitusta. PRP:n ja PLP:n käyttöönoton tarkoitus oli parantaa Sambian alkuopetuksessa olevien oppilaiden lukutaitoa. 

Kuvahaun tulos haulle school in zambia

Suurin osa Afrikassa asuvista lapsista opiskelee ja tekee kokeet vieraalla kielellä, mikä voi viivästyttää lukutaidon oppimisprosessia. Tämän takia Sambiassa on alkuopetuksessa otettu käyttöön Primary Reading Program (PRP) ja PrimaryLiteracy Program (PLP).PRP on kokemukseen perustuva lukutaito-ohjelma, jossa opitaan luku -ja kirjoitustaito omalla kotikielellä. Ohjelmassa opitaan lukemaan kokosanavaltaisesti. 

PLP on äänteisiin perustuva lukutaito-ohjelma, jossa tarkoituksena on oppia lukemaan yhdistämällä kirjain äänteeseen. Oppilaat oppivat aluksi viisi vokaalia ja yhdistävät oppimansa vokaalit konsonantteihin luoden tavuja ja sanoja. Ohjelmassa oppilaat opetetaan rikkomaan sanoja pienempiin yksiköihin, kirjaimiin ja kokoamaan sana kirjaimen äänteen perusteella. 

Tutkimuksen mukaan PRP-opetusohjelma on tulosten mukaan kelvottomampi menetelmä lukemaan oppimista varten ja yhdymme samaan mielipiteeseen asiasta. Alkuopetus toteutetaan paikallisilla kielillä. Lapsien on kuitenkin vaikeampaa oppia lukemaan ja kirjoittamaan englannin kielellä, jos he eivät opi lukemaan omalla äidinkielellään. Tämä on ongelma siinä suhteessa, ettei paikallinen opetuskieli ole välttämättä jokaisen oppilaan kotikieli. Aika, joka on varattu oman äidinkielen opiskeluun ennen englannin kielen opetuksen alkua ei ole riittävän pitkä. Englannin opetus alkaa jo toisella luokalla ja siihen mennessä olisi tarkoitus osata lukea sujuvasti omaa äidinkieltä.  

Tutkimuksen mukaan hyvin harva oppi lukemaan tämän yhden vuoden aikana. Lisäksi PRP-ohjelman avulla toteutettu opetus ei ole ollut tehokasta. Lapsille nimittäin opetetaan tiettyjä sanoja ja lauseita ulkoa, mikä ei luonnollisesti edesauta ymmärtämään sitämitä luetaan. Siltikin PRP on jo kehitystä aiempiin opetusmetodeihin. Ennen tätä ohjelmaa, vuonna 1999, lapset opettelivat Sambiassa vain ja ainoastaan englannin kieltä. Kehitystä on siis tapahtunut. Tulevaisuuteen suunnatut suunnitelmat ovat edelleen melko positiivisia ja toiveena onkin luoda aina vain paremmat lähtökohdat lapsien lukutaidon kehitykseen. 

Kuvahaun tulos haulle school abc 

PLP-opetusohjelma on erilainenmetodi ja se osoittautuu tehokkaammaksi kuin PRP. Sambiassa paikalliskieliä on niin monia, että on täysin mahdotonta opettaa kaikkia. Ymmärsimme, että jokainen opettaja opettaa usein omalla kotikielelläänSambiassa opettajan ammattia ei pidetä korkeassa arvossa ja se vaikuttaa myös opettajien koulutustasoon, mikä ei yllä riittäviin valmiuksiin opettaa lukutaitoaTämän tueksi PLP-ohjelmassa opettajille on annettu opetuskirja, josta löytyy ohjeet ja vastaukset seitsemällä eri kielellä. Oppilailla taas on oma tehtäväkirja omalla kotikielellään.  

PLP-ohjelmaan saatiin mukaan paljon enemmän oppilaita (n= 1593), kuin PRP-ohjelmaan (n=393). Ihmettelimme kuitenkin, näin isoa eroa osallistujamäärissä. Ilmeisesti kyse oli osittain siitä, että PLP-ohjelmaa toteuttavat koulut olivat saaneet käyttöönsä uuden opetusohjelman. Suullinen englanti tuli opetukseen mukaan jo toisella luokalla ja englannin oppiminen helpottui, kun äänne-kirjainvastaavuutta oli harjoiteltu jo kotikielillä. Englannin kieli ei siis samalla tavalla sekoittanut oman kielen oppimista.  

Mielenkiintoisia tuloksia saatiin myös eroista kotikielissä. PLP-opetuksessa esimerkiksi. Cinyan kieltä puhuvat saivat parempia tuloksia äänteiden ja oikeiden sanojen tunnistamisessa. 

Kuvahaun tulos haulle primary reading program

Nimikkotutkijamme Ritva Ketonen on myös PrimaryLiteracy Programin (PLP) kannalla. Hänelle oli jo valmiiksi tiedossa, että tehokkaampi tapa kielen oppimiseen oli äänteiden kautta, kuin sanojen merkityksen avulla oppiminen. Ketonen on lukemisentutkija ja häntä kiinnostaa oppimisvaikeudet erityisesti alkuopetuksessa. Kaiken kaikkiaan tutkija on perehtynyt aihealueeseen ja hänen preferenssiinsä on luottaminen. Toki on mielenkiintoista huomata ryhmämme pohdinnan pohjalta, kuinka moni merkittävä tekijä esimerkiksi opettajien sitoutuminen, koulutustaso ja oppilaiden eri kotikielet verrattuna opetuskieleen jne., on rajautunut tutkimuksen teoreettisen näkökulman ulkopuolelle. Innolla odotamme perusteluita näille valinnoille.   

 On ollut mielenkiintoista perehtyä tämän tutkimuksen lukemaan oppimisen ohjelmiin ja verrata niitä siihen tietoon, mikä meillä on suomen kielen opettelusta. Ennen kaikkea lukutaidon merkityksen pohtiminen tämän tutkimuksen myötä on ollut tähän mennessä todella antoisaa – miten helppoa se meillä Suomessa onkaan, kun sanojen opettelun sijasta voimme opetella niiden valmiit rakenteet ja niiden avulla muodostaa rajattoman määrän sanoja!Suomessa lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan suurin piirtein samaan aikaan koulupolun alkuvaiheessa, opetuksen ollessa Suomen korkeakoulutettujen opettajien ansiosta laadukasta ja tasaista. Olemme siis erittäin onnekkaita, sillä se avaa mahdollisuuksia oppia paljon muitakin tietoja ja taitoja peruskoulun aikana. Tutkimuksen tuloksissa korostuu, miten tärkeää on äänne-kirjainvastaavuuden oppiminen kielen rakenteen ymmärtämisen kannalta.  Se on mielestämme huomionarvoinen näkökulma. On silmiä avaavaa tutustua erilaisiin tapoihin oppia ja opettaa “itsestään selvältä” vaikuttavaa asiaa: tämä tutkimus herättää ainakin ajatuksia ja kysymyksiä ja juuri se onkin tieteellisessä tutkimuksessa hienointa.  

 

Milena Niemivirta, Amanda Rantanen, Katri Veinola, Ella Saunders, Oona Kettunen, Amanda Vauramo, Samuel Kontoniemi, Jere Sivonen, Sini Rautiainen, Mariam Guled 

 

Francis K. Sampa, Emma Ojanen, Jari Westerholm, Ritva Ketonen & Heikki Lyytinen (2018) Literacyprogramsefficacy for developingchildren’searlyreadingskills in familiarlanguage in Zambia, Journal of Psychology in Africa, 28:2, 128-135, DOI: 10.1080/14330237.2018.1435050 

 Chibamba, Agnes & MkandawireSitwe & TambulukaniGeoffrey. (2018). Primary Reading Programme versus Primary Literacy Programme in Zambia: Exploring their Similarities and Differences. DOI: 10.13140/RG.2.2.12486.52800/1. 2. 77-102. 

Ryhmä 4: Koululiikunnan haasteet politiikassa ja käytännössä

Odotimme artikkelia ja tutkijatapaamista innokkain mielin. Olimme ehtineet pohtia tutkimuksen tulokulmaa monelta kantilta – olihan lööppiotsikkomme melko hankalasti ymmärrettävä jättäen meidät moninaisten kysymysten äärelle. Mitä tutkimuksessa mahdetaan käsitellä? Uskoimme tämän liittyvän julkisuudessa paljon esillä olevaan terveyspuheeseen ja sitä kautta siihen, että liikunnan lajimäärä vähenee kouluissa, kun keskitytään vain terveyttä edistäviin lajeihin. Terveyspuheella tarkoitetaan sitä, että terveys nähdään tärkeänä liikuntaan kiinnittyvänä merkityksenä (Kujala 2013). Toisaalta pohdimme myös terveyspuheen aiheuttavan polarisaatiota lasten liikunnassa: osa liikkuu mahdollisesti paljon ja osa todella vähän. Liikkumattomien lasten tulisi varmaankin ennemmin keskittyä terveysvaikutteiden sijaan liikunnan ilon löytämiseen.

Kun viimein saimme tutkijamme Liisa Hakalan artikkelin käsiimme, huomasimme pian, että artikkeli tutkii asiaa eri tulokulmasta kuin olimme ajatelleet. Tämä Kujalan, Hakalan ja Asantin (2012) koululiikuntaan liittyvä ´Tämä hetki vai tulevaisuus -koululiikunta murroksessa´ -artikkeli nivoutuu vahvasti koulutuspolitiikkaan ja se onkin kirjoitettu juuri ennen viimeisimmän Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden valmistumista (myöh. POPS 2014). POPS 2014:a edelsi poliittinen kädenvääntö siitä, mikä koululiikunnan asema on jatkossa. Onko tärkeämpää tavoitteellinen kunnon kohottaminen vai hyvän olon tavoite?

Tutkijatapaamisessamme pääsimme yhä enemmän sisään aiheeseen ja meille valkeni, kuinka haastavasta aiheesta onkaan kyse. Nimikkotutkijallamme on laaja oma kokemuspohja liikunnan opettamisesta helsinkiläisessä peruskoulussa, ja hän osasi avata koululiikunnan haasteita meille. Lapset ovat liikunnasta usein innostuneita ja sitä kohtaan on erilaisia odotuksia kuin muiden oppiaineiden tunteihin. Liikuntatilanteessa on täten hankalampaa kontrolloida tunteita. Niin iloa, surua kuin pettymystäkin koetaan usein ja vahvasti. Sosiaalisuus, fyysisyys ja kilpailu ovat myös suuressa roolissa. Osaanko tehdä opettajan osoittamia tehtäviä? Nauravatko muut minulle? Saanko varmasti parin? Epäonnistuminen matematiikan tehtävässä on pienempi paha, eikä niin näkyvä asia kuin osaamattomuus esimerkiksi kuperkeikan teossa sitä harjoiteltaessa. Ollaanko liikuntatunnilla opettamassa liikuntaa vai kasvattamassa lapsia?

Lienee syytä ottaa pari askelta taaksepäin. Mitä koululiikunta oikeastaan on? Hakala ja Kujala (2015) kuvaavat, että koulun alkuperäinen tarkoitus on kansallisvaltioiden yhtenäisyyteen perustuva kansalaiskoulutus ja yhteiskunnan yksilöiden tuottaminen, missä liikuntakasvatuksella on keskeinen rooli. Tutkijamme toi monta kertaa esille, miten liikunta oppiaineena heijastelee aina sen hetkistä yhteiskuntaa ja kulttuuria. 1800- ja 1900-luvun taitteessa liikunnalla haluttiin vaikuttaa suomalaisten saamaan leimaan ”laiskana kansana”, ja sotien aikana koulun liikuntatunneilla saatettiin tehdä jopa rintamalle valmistavia harjoituksia.

Urheilun eetos on kuitenkin elänyt kauan osana koululiikuntaa ja uusien kansalaisten kasvatusta, mikä opettajien tulisi tiedostaa, sillä maailma on muuttunut monessa suhteessa (Hakala & Kujala, 2015). Urheilun eetokseen lukeutuvat ne historiasta kumpuavat tavat, asenteet ja uskomukset, jotka sitten kumpuavat nykyhetkeen. Urheilun eetosta ovat esimerkiksi kilpailu, kamppailu ja voittaminen. Urheileminen kuului kauan vain pojille ja miehille, ja vielä tämän päivän Suomessa koululiikunta on usein erillistä tytöillä ja pojilla, vaikka tälle ei ole lainsäädännöllistä perustaa (Hakala & Kujala, 2015)

Koululiikuntaan liittyvä historia vaikuttaa edellä kuvatusti sen nykyhetkeen, mutta myös opetussuunnitelmien perusteita on syytä tutkia lähemmin. Vaikka koululiikunta mielletään helposti pallopeleinä liikuntasalissa tai hiihtotunneilla lähimetsässä, vaikuttavat sen taustalla aina jotkin tavoitteet. Tavoitteet tuodaan ilmi opetussuunnitelmassa, mutta jokainen koulu ja opettaja tuo ne käytäntöön omalla tavallaan. Valtakunnallisten tavoitteiden laatiminen koululiikuntaan on haastava kokonaisuus, jossa vaikuttavat monet tahot. On myös hyvä huomioida, että tämän hetken yhteiskunnassa sosiaalisella medialla on suuri rooli, mikä voi vaikuttaa jopa poliittisiin päätöksiin. Koululaisten vanhemmilla on aina jokin mielipide lastensa koulutuksesta, ja sosiaalinen media on helppo väylä tuoda esille epäkohtia sekä asettaa painetta päättäjiä kohtaan.

Koululiikunnan sisältöinä on vielä POPS 2004:ssä ollut lajitaitojen opetusta ja opetettava lajit vuosiluokittain on erikseen mainittu (Opetushallitus 2004). Muun muassa suunnistus ja välinevoimistelu kuuluivat 5-9 luokkalaisten liikunnan keskeisiin sisältöihin aiemman POPS 2004 mukaan (Opetushallitus, 2004 ss. 249-250). Liikunnanopetus etenikin käytännössä monesti näitä lajitaitoraameja hyödyntäen.

Kujalan, Hakalan ja Asantin (2012) artikkeli ‘Tämä hetki vai tulevaisuus -koululiikunta murroksessa´ on julkaistu kaksi vuotta ennen uuden POPS 2014 julkistamista ja siinä pohditaan liikuntaoppiaineen asemaa tulevaisuudessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö (myöh. OKM) 2010 suunnittelivat liikuntaa osaksi Terveys ja toimintakyky –oppiainekokonaisuutta (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2010). Tällöin kyseisestä oppiainekokonaisuudesta olisi mahdollisesti tullut ympäristöopin kaltainen monen oppiaineen yhdistävä kokonaisuus. OKM:n mietinnössä liikunnan rooli nähtiin enemmän elämäntapakasvatuksena, jossa oppilaille pyritään opettamaan liikunnallista ja terveyttä edistävää toimintatapaa taitojen, tietojen ja kokemusten pohjalta (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2010). Tutkijamme kanssa keskustellessa tuli ilmi huoli siitä, että Terveys- ja toimintakyky -oppiainekokonaisuus olisi mahdollisesti ajanut koululiikuntaa vahvasti terveyspuheen mukaiseen suuntaan, jolloin koululiikunta voisi suoraviivaistua ja yksipuolistua liikaa. Kujalan, Hakalan ja Asantin (2012) artikkelissa sekä tutkimustapaamisessamme oli esillä suorituskeskeisyyden ihannointi, joka heijastelee myös terveyspuheeseen. Liika terveyspuhe voisi johtaa siihen, että lapsia kasvatetaan tiettyyn muottiin ja koko ajan pitäisi kehittyä kohti ”ideaalia”. Kujalan, Hakalan ja Asantin artikkelissa (2012) todetaan päämäärärationaalisen terveyden tavoittelun olevan ”väärä vastaus” liikkumattomuuden haasteisiin.

Liikunta ei päätynyt uusimmassa OPS:ssa osaksi em. oppiainekokonaisuutta vaan säilytti itsenäisen asemansa. POPS 2014 tekee kuitenkin muutoksen verrattuna edeltäjäänsä: se unohtaa lajitaitojen listauksen ja nostaa tärkeiksi elementeiksi positiiviset kokemukset liikunnassa sekä myönteisen kehosuhteen muodostumisen (Opetushallitus 2014). Uusin POPS 2014 mahdollistaa opettajien keskittymiseen liikunnan iloon ja lapsien kasvattamiseen, mutta liikuntatuntien haasteita se ei tietenkään poista.

Koululiikunnan tavoitteiden asettaminen on haastava tehtävä, ja on mahdotonta sanoa, mikä on oikea tie. Pitäisikö koululiikunnan päämääränä olla terveys, jotta tulevaisuuden aikuiset olisivat mahdollisimman tuottavia kansalaisia? Vai olisiko tärkeintä kuitenkin kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka tuntuisi ja näkyisi jo tässä hetkessä?

Ryhmä 4: Pauliina Varjonen, Tiina Kantanen, Heli Nurminen, Marika Saarelma ja Anna Rönn

Lähteet:

Hakala, L., & Kujala, T. (2015). The ethos of sport as a silent partner in PE curricula. World Studies in Education, 16(2), 69-80.
Kujala, T. (2013). Kertomuksia koululiikunnasta – suorittamisesta yhdenvertaisuuteen. Liikunta & Tiede 50 (1), 45–51.
Kujala, T., Hakala, L. ja Asanti R. (2012). Tämä hetki vai tulevaisuus -koululiikunta murroksessa. Kasvatus 43 (2), 171-181.
Opetushallitus (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Helsinki: Opetushallitus.
Opetushallitus (2004). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Helsinki: Opetushallitus.
Opetus- ja kulttuuriministeriö 2010. Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset taivoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:1

Kuvat:

https://pixabay.com/

Ryhmä 11: Taaperoita, laventelia ja tutkimuskärpäsiä

Nykyisellään kulttuurissamme varhaiskasvatusta arvostetaan korkealle, joten on syytä tutkia ja punnita sen todenmukaisia vaikutuksia lapsiin. Päiväkodissa oloa on yleisesti pidetty lasta sosiaalisesti kehittävänä ja akateemisesti kouluun valmistavana. Aihe jakaa toisinaan kuitenkin mielipiteitä rankastikin. Toisten mielestä kotikasvatus perheen kesken luo lapselle turvallisimman sekä rakastavimman ympäristön, jossa lapselle muodostuu voimakas ja terve kiintymyssuhde vanhempiinsa. Koti saattaa olla kuitenkin loppujen lopuksi melko suppea kasvuympäristö lapselle, ja sitä kautta lasten voi olla vaikeampaa sopeutua sosiaalisesti koulumaailmaan vanhempana, jos heillä ei ole varhaiskasvatuksen antamaa pohjaa sosiaalisten tilanteiden hallinnassa.

Tässä pieni humoristinen esimerkki aiheesta käydystä tunteita herättävästä keskustelusta vuodelta 2009. Uskomme kuitenkin vahvasti, että nykytutkimuksella on jo hieman enemmän painoarvoa, kuin ruotsalaisella “höpöhöpö-tutkimuksella”.

Varhaiskasvatuksesta on käyty viime vuosina paljon keskustelua mediassa sekä asiantuntijoiden keskuudessa. Erityisesti ryhmäkoot, suhdeluvut ja varhaiskasvatuksen työntekijöiden palkat sekä kaikkien näiden tuomat resurssihaasteet ovat olleet suuresti otsikoissa. Aihe jakoi mielipiteitä vahvasti myös oman ryhmämme keskuudessa, mikä olikin erittäin mielenkiintoinen lähtökohta lähteä tutkimaan erästä aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Yliopistomme kasvatustieteiden lehtori, Eira Suhonen, on tutkinut päiväkodin aiheuttamaa stressiä taaperoilla ja leikki-ikäisillä lapsilla. Meillä oli etuoikeus tavata hänet, ja saada kasvot lukemamme tutkimuksen tekijälle. Oli erittäin mielenkiintoista tavata tutkija ja kuulla, mistä kaikki mielenkiinto tutkimusta kohtaan on lähtöisin. Hänellä on ollut aina tarve tutkia asioita, jotka kaipaavat hänestä muutosta ja selvittää asioista se, miksi toimitaan näin ja voidaanko mahdollisesti toimia toisin, entistä paremmalla tavalla. Tutkijoilla ei ole aiemmin ollut suurta kiinnostusta alle kolmevuotiaiden kehitystä kohtaan, joten tutkimuskenttä oli ajankohtainen ja maittavan herkullinen!

Tämä tutkimus lähti alun alkaen Suhosen havaitsemasta ilmiöstä päiväkotiryhmiä seuratessa. Hän havaitsi, etteivät aikuiset osanneet tulkita lasten aloitteita oikein. Päiväkodin aikuiset eivät tunnistaneet lasten tunnetiloja, eivätkä näin ollen osanneet lukea lapsia oikein, ja tästä johtuen ohjasivat lasta väärin. Aikuinen ei esimerkiksi tunnistanut, että lapsi halusi mukaan leikkiin, vaan tulkitsi, että lapsi menee sekoittamaan muilla käynnissä olevan leikin. Tämänkaltainen väärin ymmärretyksi tuleminen on ennen kaikkea aikuisten ongelma, jonka takia tutkijaryhmä kohdistikin interventionsa, eli toimenpiteensä, nimenomaan päivähoidon henkilökunnalle ja vanhemmille. Tutkijaryhmä kehitteli siis työohjelman, jonka avulla aikuiset oppisivat lukemaan ja tunnistamaan lasten tunteita paremmin, ja sitä kautta pystyisivät vastaamaan lasten todellisiin tarpeisiin. Tätä tutkimusta tehdessä tutkimusryhmällä heräsi entisestään kiinnostus sitä kohtaan, millainen sisäinen olo lapsella oikeastaan on näissä tilanteissa, jolloin hänen tunteensa eivät tule ymmärretyiksi oikein. Tätä kautta heräsi myös kysymys, aiheutuuko lapselle tarpeetonta stressiä koetuista väärinymmärretyksi tulemisen tunteista.

Sivistä itseäsi, käy näillä sivuilla:
https://lassotaaperot.com/pedasens-kehittamistyo/ https://lassotaaperot.com/pieni-oppiva-mieli-pom/ 

 

Tutkimus toteutettiin 7- 23 kuukauden ikäisten lasten taaperoryhmissä 29 eri päiväkodissa. Siinä tutkittiin ryhmiä, joissa hoitohenkilökunta ja vanhemmat olivat mukana  kyseisessä interventiossa (tutkimusryhmä), ja ryhmiä joissa aikuisille ei toteutettu interventiota (verrokkiryhmä). Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, missä määrin lasten taustaominaisuudet (esim. temperamentti, sosioekonominen tausta, kielelliset ja kognitiiviset kyvyt sekä stressivasteen säätely) liittyvät lapsia tutkimalla saatuihin tuloksiin. Tutkimuksen osallistujat kuitenkin edustivat jokseenkin suppeaa otosta, sillä kaikki lapset olivat taloudellisesti keskiluokkaisista perheistä. Tämä voi aiheuttaa mahdollisia vääristymiä tuloksissa, koska taustaominaisuuksien kirjo ei ollut niin kattava. 

Tutkimuksessa hyödynnettiin monitieteisiä menetelmiä; lapsen stressitasoa mitattiin sylkinäytteistä nähtävillä kortisoli- ja amylaasimuutoksilla. Näin saatiin tieteellisesti varmempaa tietoa lapsen sisäisestä olosta ulkoisten merkkien rinnalla. Lisäksi lasten sosioekonomista taustaa, temperamenttipiirteitä, sekä kielellistä ja kognitiivista osaamista mitattiin kyselyillä, joihin lasten vanhemmat vastasivat tutkimuksen eri vaiheissa.

Suhonen suositteli meitä lukemaan tutkimusryhmänsä kirjoittamaa kirjaa Stressin säätely, jotta pääsemme syventämään aiheeseen liittyvää tietämystämme. Kirjaan tutustuessa huomasimme, että siitä on myös hurjan paljon hyötyä oman ja lähipiirin stressin tunnistamisen sekä hallinnan opettelussa. (huom! toi oli just sulle lukuvinkki!) Suhonen myös kertoi, ettei kasvatustieteessä oltu ikinä ennen tehty mitään tällaista (sylkitutkimukset), ja sille jopa naureskeltiin (tirsk). Hän ei myöskään omien sanojensa mukaan ikinä kuvitellut lähtevänsä tutkijan polulle. Siispä – tartutaan kamuset tähän ajatukseen; pidetään mielemme avoinna sille, että tutkimuskärpänen saattaa yllättää nurkan takaa ja puraista sekä uskotaan itseemme ja siihen, että maailma on auki ja voimme tehdä myös ennennäkemättömiä valintoja ja sitä kautta löytää vaikka ja mitä!

Vastoin osan meidänkin odotuksia, tutkimuksen tuloksena selvisi, etteivät lapset olleet lainkaan stressaantuneita! Joten huoletta vaan kaikki lapset sinne päivähoitoon. Tässä vieressä havainnollistava kuva, kun beibit juoksee vapauteen. Muista sulkea portti lähtiessäsi (myös hakanen)!!

 

Terkuin,

Iina Hyyppä, Salla Laine, Satu Rajalakso, Eerika Hammar, Laura Madetoja, Juulia Nivala, Sara Karjalainen, Elina Kervinen ja Iida Österberg

Lähteet:

Sajaniemi, N., Suhonen, E., Nislin, M., & Mäkelä, J. E. (2015). Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. [Stress regulation. The core of development, interaction and learning] Jyväskylä: PS-kustannus.

Suhonen, Eira. 2019, kasvatustieteen lehtori. Helsingin yliopisto, Helsinki. Haastattelu 27.09.2019.

Kuvat:

https://imgflip.com/i/2xmbx3 7.10.2019

https://ahseeit.com/?qa=14059/maybe-a-little-lavender-would-help-reduce-your-stress-meme 7.10.2019

https://makeameme.org/meme/maybe-if-people-jgh4ip 7.10.2019

https://giphy.com/gifs/noiseytv-viceland-noisey-l0NwFlAqByzLxYnLO 7.10.2019

 

Ryhmä 13: Tutkitut ovat herran tiet

Yliopistolain 2 §:n mukaan: “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Tieteellinen tutkimus on edellytys yliopiston olemassaololle ja tutkimuksen tärkeys painottuu etenkin Helsingin yliopistossa. Mutta mihin kasvatustieteellistä tutkimusta tarvitaan? 

Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa tutkitaan kasvatusta, yhteiskuntaa sekä kulttuuria. Näihin sisältyy mm. tasa-arvo, koulutuspolitiikka sekä globaali vastuu. Kohtaamme näitä asioita päivittäin. Jotta voisimme jatkuvasti parantaa yhteiskuntaamme, sekä antaa jokaiselle yhtäläiset eväät elämään, on meidän tutkittava, mitkä valloillaan olevista systeemeistä toimii ja mitä on uudistettava.

Kasvatustieteellinen tutkimus liittyy meihin jokaiseen. Jokaisella meistä on jonkinlainen omakohtainen käsitys mm. koulutuksesta ja eettisestä kasvatuksesta. Näihin on kuitenkin vaikea liittää yhtä oikeaa tapaa ajatella asia, ja usein meillä onkin erilaisia käsityksiä esimerkiksi juuri kasvatuksesta. Kasvatustieteellinen tutkimus kuitenkin luo pohjan, jonka päälle voimme lisätä omat kasvatuskäsityksemme. Jos kasvatustieteellistä tutkimusta ei olisi, olisi hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, perustella omia valintojaan kasvatuksen saralla. Miksi juuri minun käsitys on itselleni sekä kasvatuksen kohteelle eettisin vaihtoehto, eikä esimerkiksi lastansa kaltoin kohtelevan käsitys.

Hyvä kasvatustieteellinen tutkimus on ajankohtaista, ja sen tavoitteena on lisätä ymmärrystä kasvatuksesta ja että saatua tietoa voidaan soveltaa käytännössä. Tutkimussuunnitelman luominen on myös tärkeää, jotta tutkimus olisi johdonmukaista ja järkevää. Lisäksi täytyy noudattaa eettisiä periaatteita, sillä tutkimuksessa työskennellään paljon lasten kanssa. Tutkimusmenetelmät täytyy siis valita tarkasti. Tutkijan täytyy pysyä riippumattomana ja puolueettomana eikä tutkimuksen rahoittaja saa vaikuttaa tutkimuksen tekoon tai tutkimustulosten julkaisemiseen. Hyvässä tutkimuksessa on perehdytty huolella aiemmin tehtiin tutkimuksiin ja tutkimuskysymykset ja on määritelty sen mukaan. 

Ajatuksemme kohti tutkivaa työtapaa -opintojakson aloittamisesta olivat ristiriitaiset. Meillä oli jonkin verran ennakkokäsityksiä tulevasta, mutta todellisuus paljastui vasta ensimmäisessä tapaamisessa. Tutkimus on yksi yliopiston suurimmista tehtävistä, joten aiheen käsitteleminen jo näin opintojen alussa on todella tärkeää. Olemme ymmärtäneet, että laadukas tieteellinen tutkimus on syynä siihen, että saamme hyvää opetusta ja ylipäänsä opiskella yliopistossa. On siis hienoa, että Helsingin yliopisto panostaa niin näkyvästi tieteelliseen tutkimukseen.

Yhdeksän hengen ryhmään jakaantuminen luo mielestämme mukavasti haastetta kurssityöskentelyyn. Voimme ajatella olevamme tutkimusryhmä, joka on uuden ongelman edessä. Osalla ryhmäläisistä on toisia enemmän kokemusta yliopistomaailmasta ja osalla taas ei ollenkaan. On mielenkiintoista kuulla erilaisia ajatuksia tutkimuksesta ja huomata, millä tavalla ryhmämme käsittelee aihetta. Tieteellistä tutkimusta tehdään usein yhteistyössä muiden ihmisten kanssa, joten saamme nyt hienon mahdollisuuden harjoitella ryhmätyöskentelyä ja liittää sen tutkimukseen. Mielestämme on hyvä, että opettajat eivät ohjaa kaikkea toimintaa, vaan saamme olla itse vastuussa omasta oppimisestamme.

Ryhmätyöskentely liittyy vahvasti kurssin pedagogiseen lähestymistapaan. Mielestämme työskentelytapa on todella hyvä, koska tällaiseen aiheeseen olisi hankalaa tutustua vain luentoja kuuntelemalla. Saamme itse käsitellä erilaisia ongelmia ja ratkoa niitä, jolloin oppiminen on toivottavasti monille helpompaa. Ennakkoon odotimme yliopisto-opiskelulta enemmän itsenäistä työtä, mutta kasvatustieteellisellä alalla on tietysti tärkeää harjoitella mahdollisimman paljon vuorovaikutustaitoja. Tietysti on myös tärkeää pitää huolta omasta, yksilöllisestä työskentelystä ja olla aktiivinen tietoa hakiessa. Yhdeksällä toisilleen melko tuntemattomalla henkilöllä on varmasti eriäviä mielipiteitä, joten argumentaatio nousee suureen rooliin tällaisessa oppimisessa.

Yliopistossa tulee eteen erilaisia tehtäviä, jotka voivat aiheuttaa aluksi harmaita hiuksia. On kuitenkin tärkeää asennoitua tehtäviin positiivisesti, koska yleensä ei ole olemassa tehtävää, jota ei kykenisi tekemään. Pauliina Haasjoen runon puhuja sanookin runossaan osuvasti: “Kun minä tästä rentoudun, asiat ratkeavat.” Tämä pätee myös yliopistomaailmaan, Rentoutuminen on yksi tärkeimmistä ryhmän työskentelyyn vaikuttavista tekijöistä. Se on tärkeää myös esiintymisessä, jota tämä kurssi meiltä vaatii. Tavallinen luentokurssi ei vaadi samalla tavalla rentoutumista kuin tällainen opiskelijoita todella paljon osallistava kurssi.

Ryhmä 14: Me, Pekka ja kasvatustiede

Mitä on kasvatustiede?

Kasvatustiede on iloa, tunteiden vuoristorataa, teoriakäytäntöä, tutkimusta, ihmisläheisyyttä, vuorovaikutusta, tulevaisuuteen tähtäämistäTällaisia asioita ryhmällemme tuli mieleen, kun aloimme pohtimaan kasvatustieteen merkitystä ja olemusta. Nyt kun viimein olemme aloittelevia yliopisto-opiskelijoita haluamme kuitenkin antaa hieman korrektimman määritelmän kasvatustieteelle 

Kasvatustiede on tieteenala, jonka avulla tutkitaan kasvatukseen liittyviä ilmiöitä, kuten oppimista ja oppijuutta. Oppiminen on koko elämän läpi jatkuva kasvuprosessi, joka koskettaa jokaista meistä. Kasvatustieteet voidaan jakaa muun muassa varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, aikuiskasvatukseen sekä erityispedagogiikkaan, joten tutkimusalueita on laaja valikoima. Tieteenä kasvatustiede on luonteeltaan relativistista ja nopeasti muuttuvaa verrattuna esimerkiksi luonnontieteisiin. Kasvatustieteellisen tutkimuksen tekeminen on tärkeää, jotta pysyisimme mukana muuttuvassa yhteiskunnassa 

Minkälaista on hyvä kasvatustieteellinen tutkimus?

Pekka teki kasvatustieteellistä tutkimusta lasten lempikarkeista. Hypoteesina oli, että kaikki lapset pitävät karkista. Otannaksi hän valitsi neljä saman ikäistä lasta samasta koulusta. Pekka käytti tutkimuksen tekoon yhden päivän. Yksikään lapsista ei pitänyt suklaasta. Tästä Pekka päätteli, etteivät lapset enää syö suklaata. Mikä meni väärin? 

Ensinnäkään tutkimus ei ole kasvatustieteellinen ja hypoteesissa on vajavaisuuksia. Kvantitatiivisen tutkimuksen otannaksi neljä lasta on aivan liian vähän. Otannan tulisi olla hieman monipuolisempi kaikin puolin. Tutkimuksen teko on monivaiheinen prosessi, joten Pekan käyttämä aika tutkimukseen (taustatutkimus, toteutuksen suunnittelu, aineiston keruu, tulosten analysointi…) ei ole riittävä. Olisi ollut syytä myös miettiä, onko tutkimus tarpeellinen ja ajankohtainen. Pekan tutkimus on esimerkki erittäin huonosta tutkimuksesta. 

Hyvät tieteelliset tutkimukset ovat reliaabeleja ja valideja. Tällä tarkoitetaan, että tutkimusten tulee olla toistettavissa ja niiden tulee olla luotettavia. Tähän vaaditaan muun muassa hyvän taustatyön tekemistä sekä aikaisempien tutkimusten tuntemista, että hyödyntämistä. Kvantitatiivisissa tutkimuksissa suuri otanta parantaa tutkimusten validiteettia. Parhaimmissa tapauksissa tutkimukset ovat ajankohtaisia ja hyödynnettävissä myös käytännössä. 

Pekka ei ollut ikinä kuullutkaan tutkimuksen eettisistä periaatteista. Hän ei tiennyt, että lasten vanhemmilta täytyisi olla suostumus tutkimukseen osallistumiseen. Myös tutkittavien henkilöllisyyttä täytyisi suojella, mitä Pekka ei tietenkään ajatellut kirjoittaessaan lasten nimet tutkimukseen. Onneksi tutkimus ei kuitenkaan saanut hirveästi näkyvyyttä. 

Mihin tarvitaan hyvää kasvatustieteellistä tutkimusta?

Kasvatustieteellisten tutkimusten jatkuva tekeminen on tärkeää, jotta tulevien sukupolvien kasvatus pysyisi mukana muuttuvassa yhteiskunnassa. Tulevina luokanopettajina pystymme hyödyntämään hyviä kasvatustieteellisiä tutkimuksia oman osaamisemme kehittämiseen ja käytännön työhön. Kun saamme lisää kasvatustieteellistä tutkimustietoa, tunnistamme ongelmakohtia ja pystymme tarttumaan niihin mahdollisimman rakentavalla otteella. Tällä tavalla luomme mahdollisuuksia paremman tulevaisuuden kehittämiseksi. 

Kuten tässä huomasimme, tutkimuksen tekeminen on siis aikaa vievää ja haasteellistaEnnen kuin  olemme valmiita tekemään tutkimusta, tarvitsemme vielämuutamiatunteja Rajalan ja Honkasillan kurssilla, ollaksemme parempia kuin Pekka. 

 Anniina Pitkäranta
Anni Suhonen
Susanna Heinonen
Sallamari Horttanainen
Ida Mikkonen
Kaisa Laaksonen

Pekan on piirtänyt Kaisa Laaksonen