Tutkiva työtapa ohjaa kohti mielenkiintoa vai mielenkiinto ohjaa kohti tutkivaa työtapaa

On tullut viimeisen blogipostauksen aika. Tutkijatentistä on nyt reilu viikko ja siitä jäi hyvät muistot. Olimme ehtineet jo aiemmassa tutkijatapaamisessa kysymään Anna Rainiolta lasten toimijuudesta, leikkipedagogiikasta ja hänen dialektisesta teoreettisesta lähtökohdastaan hyvin paljon kysymyksiä, mutta silti tuntuu, että pääsimme tentissä vielä hieman syvällisempään ymmärrykseen aiheesta. 

Kurssin alussa meillä oli jo vähän ajatuksia, miten tutkimusta tehdään. Ensimmäistä oppimistehtävää tehdessä ryhmämme törmäsi aika olennaisiin ongelmiin tutkimuksen rajaamisesta ja muuttujien minimoimisesta. Kävimme aiheesta laajaa keskustelua ja uskalsimme olla eri mieltä sekä tuoda esille, jos emme ymmärtäneet jotain. Nämä alun keskustelut loivat hyvän pohjan ryhmämme työskentelylle ja loivat meille sitä ymmärryksen ja tiedon perustaa, jota kurssilla tarvittiin. 

Lööppi oli hyvin monitulkintainen. Siitä sai irti olennaisen ilmiön, mutta se on vielä hyvin laaja rajaus. Meidän oli tarkoituskin törmätä ongelmiin ja kysymyksiä oli tarkoitus herätä enemmän kuin vastauksia. Tällä tavalla olisimme miettineet aihetta itse ja huomanneet, missä meidän tulisi laajentaa osaamistamme. Todella hyödyllisiä asioita, kun lähtee opiskelemaan uutta asiaa tai tutkimaan uutta. Täytyy osata esittää oikeita kysymyksiä. Opetukseen liittyen on puhuttu siitä, että kurssin tavoitteet ja tehtävien tarkoitus olisi hyvä avata opiskelijoille, sillä tällä kurssilla sitä ei tehty niin paljon. Se ei niin haitannut, mutta tässä voisi kuitenkin olla pieni kehityksen vara. 

Kun saimme tietää nimikkotutkijamme ja pääsimme hänen työnsä kimppuun, meistä tuntui kuin kurssi olisi vasta alkanut kunnolla. Nimikkotutkimuksemme oli todella kiinnostava. Tutkimuksen dialektinen viitekehys laittoi meidät katsomaan toimijuutta hieman toisesta näkökulmasta. Ristiriidat ja niiden kohtaaminen ja käsitteleminen voivat kehittää lasten toimijuutta. Leikkimaailmapedagogiikka tarjoaa hyvän ja turvallisen ympäristön ristiriitojen kohtaamiselle, sillä silloin ristiriitoja voi käsitellä leikkimaailmasta käsin ilman oppilaan ja opettajan välistä valtasuhdetta. Tosin toimijuuden havaitsemiseen tarvitaan opettajalta myös sensitiivisyyttä, jotta myös mielensisäinen ulospäin näkymätön toimijuus tulisi huomattua. Ristiriitojen käsittelyyn sinänsä ei tarvita leikkimaailmaa, vaan ennen kaikkea opettajan herkkyyttä huomata tilanteet ja tarttua niihin hetkessä sekä kykyä kuulla lasten aloitteita ja antaa niiden johdattaa toimintaa. 

Mielestämme oli tehokas tapa käydä tutkimuksen voimasanoja kappale kerrallaan ja soveltaa oppimaansa heti käytäntöön. Pääsi pureutumaan jokaiseen aiheeseen kunnolla ja rajatusti kokonaisuus kerrallaan. Tämän lisäksi ryhmämme laajat keskustelut auttoivat oppimaan. Keskusteluissakin joutuu soveltamaan, kun muotoilee asiat omin sanoin. Lopussa kaikki aiheet vielä koottiin yhteen tutkijatenttiä varten. 

Tutkijatentin jälkeen olisi voinut jatkaa keskustelua Annan kanssa. Tentissä ei ollut aikaa kysyä kaikkea mitä olimme koonneet, mutta saimme hyviä vastauksia kysymyksiimme. Jäimme miettimään yhtä kysymystämme siitä, kuinka paljon omaan intuitioon voi luottaa tutkimuksessa ja voiko tutkimusta tehdä ilman, että heijastaa omia kokemuksia tai ideologeja. Tentin tärkeimpänä antina jäi mieleen kysymys siitä, onko tällaisen kuvitteellisen maailman kautta käsitellyt vaikeat, mm. oikeudenmukaisuuteen tai eettisyyteen, liittyvät ongelmat, joita leikkimaailmassa asetetaan lasten ratkottavaksi, helpompi käsitellä nimenomaan kuvitteellisen juonen ja roolihahmojen kautta. Entä, jos puhuttaisiin todellisen maailman tapahtumista, olisiko ”oikeista asioista” keskustelu vaikeampaa? Anna Rainio piti mahdollisena myös todellisten ongelmien ratkomisen, mutta kuvitteellisen maailman kautta ja draaman keinoin kynnys tällaisten keskustelujen aloittamiseen voi olla matalampi.   

Myös etnografinen tutkimusmenetelmä, eli läheinen kanssakäyminen tutkittavan kohderyhmän kanssa ja heidän elämässään mukana oleminen tuli tämän kurssin ja nimikkotutkimuksemme kautta tutuksi. Se vaikuttaa erityisen hyvältä menetelmältä, kun halutaan ymmärtää tietyn ryhmän sisäistä kulttuuria ja heidän antamiaan merkityksiä asioille. Anna Rainio kertoi syttyvänsä tällaisen tutkimuksen tekemisestä, emmekä oikeastaan ihmettele, sillä se on varmasti kokonaisvaltaisempi ja vuorovaikutteisempi tutkimustapa, kuin vaikkapa vain asiakirjojen tutkiminen tai kyselylomakkeiden vastausten tilastollinen analyysi. Lisäksi tutkija pääsee hyödyntämään intuitiotaan, kun hänen on tehtävä valintoja elävässä tilanteessa, ja päätettävä, mikä tilanne on tutkittavan ilmiön kannalta olennaista kuvata tai kuvamateriaalin perusteella tutkia.  

Pohdimme tentissä niitä sosiaalisia taitoja, joita tällainen leikkimaailmapedagogiikka-kokeilu parhaassa tapauksessa lapsille voi kehittää. Tulimme yhdessä tutkijan kanssa tulokseen, että tilanteiden kautta, joissa lapset ovat voineet tehdä itsenäisiä päätöksiä ja kuljettaa leikin juonta ja astua ikään kuin opettajan auktoriteetin yli ja tulla itse vastuullisiksi toimijoiksi, he voivat saavuttaa sellaista itseluottamusta ja valmiutta aktiivisuuteen ryhmässä, joka kantaa myöhempiinkin elämänvaiheisiin. Tällainen draamakasvatus voi lisätä lapsilla kykyä ottaa tulevaisuudessa aktiivisempi rooli muissakin ryhmissä. Ja opettajille on aina terveellistä pystyä hieman luopumaan kontrolloinnin tarpeestaan.  

Ryhmätyöskentely oli antoisaa ja ryhmämme tuntui pelaavan hyvin yhteen. Se loi oppimiselle hyvät mahdollisuudet. Hiouduimme ryhmäksi, joka työskenteli tasapuolisesti, kaikki jäsenet huomioiden, kuunnellen ja omia mielipiteitä esiin tuoden. Ryhmässä uskalsi olla oma itsensä ja kysellä tyhmiäkin, kun itselleni tutkimuksen tekeminen oli melko lailla uutta asiaa. Kun asioita tuli käsiteltyä monelta eri kantilta, oma ajattelu myös kehittyi. Luulenpa, että ryhmällä oli suuresti merkitystä siihen, miten paljon tästä kurssista sai irti oman oppimisen kannalta. 

Oli hyvä, että saimme itse valita tutkimuslööppimme. Tämä varmisti sen, että aihe oli itseä kiinnostava ja lisäksi sen, että ryhmän muutkin jäsenet olivat kiinnostuneet siitä. Meillä oli siis alun alkaenkin jotain yhteistä, vaikka emme muuten toisiamme tunteneetkaan. Haastavan aiheen haltuun ottaminen tapahtui kuin vahingossa, kun työskentelimme ryhmässä. Oman tutkimussuunnitelman tekemisestä oppi paljon ja se antoi hyvän pohjan seuraaville tehtäville, jotka tuntuivat sujuvan jo helpommin, kun ensimmäisen tehtävän tieteelliset termit ja tutkimuksen tekemisen käsitteistö olivat alkaneet avautua.  

Kaiken kaikkiaan kurssin anti oli mielestäni oikein herkullinen ja kurssi mahdollisti asioiden hyvin syvän oppimisen. Tämän takasi soveltamisen suuri osuus ja nimikkotutkijan kanssa kommunikointi. 

Kiitos ryhmän jäsenille hyvistä keskusteluista ja jatkuvasta kannustuksesta. 

”Leikki on lasten työtä, ja työ on lastenleikkiä!” 

Lisäämme blogitekstiin vielä linkin Gunilla Linqvistin leikkimaailmapedagogiikkaan, jotta halukkaat voivat tutustua. 

https://www.researchgate.net/publication/233231560_Creative_Pedagogy_of_Play-The_Work_of_Gunilla_Lindqvist  

Terveisin: Pedagogiikan hukkaamat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.