Sivuraidejengi polkaisi blogaamisen käyntiin raflaavasti ensimmäisessä postauksessaan. Luettuani ensin muutaman muun ryhmän melko geneerisiä, mutta sitäkin polveilevampia kuvauksia ruokalan jonoista ja luennoitsijoiden svengaavasta retoriikasta, Sivuraide sivalsi raikkaalla avokämmenellä saaden minut esittämään mielessäni ajallemme varsin tyypillisen kysymyksen: ”MITÄ MÄ JUST LUIN?” Järkytystäni syvensi parilla asteella tieto siitä, että olin kuin olinkin tuon ryhmän tasa-arvoinen tutkijajäsen.
Ensimmäinen ajatukseni oli antaa näppäimistöni laulaa välittömästi: MITEN kukaan voi väittää, että paitsi vanhan, myös hiljattain uudistetun varhaiskasvatuslain (75. pykälä) mukaan täysin pätevä, korkeakoulutettu opettaja (joskin sosionomi) olisi vähemmän, kuin varhaiskasvatuksen asiakas ansaitsee? KUINKA ammattiryhmän, jota julkisessa keskustelussa pidetään arvoasteikolla kutakuinkin metron siivoajista seuraavana, SISÄLLÄ lähdetään arvottamaan tulevan kollegan osaamista koulutustaustan perusteella? MIKSI tällaista on julkaistu MEIDÄN ryhmämme nimellä? ENTÄ KUN MÄ OLEN ERI MIELTÄ?!?
Vaikka purinkin kynteni lähes niveleen asti ja teepaitani tuntui kaulan kohdalta vähintään kaksi kokoa liian pieneltä, hillitsin itseni ja lähestyin ensin tutkijatovereitani whatsappissa ryhmäkurin nimissä: vaikka pyytämättä ja yllättäen, olin joka tapauksessa ainakin teoreettisessa vastuussa julkaisun sisällöstä itsekin. Nostin tietysti käteni virheen merkiksi: en ollut paikalla tapaamisessa, jossa teksti oli ammuttu eetteriin. Postauksessa hyvän maun raja silti mielestäni rikottiin, enkä voinut vaieta!
Kaikki ryhmän jäsenet eivät kuitenkaan suhtautuneet pyrkimyksiini suopeasti, ja lukijoilta saadut kommentit tukivat näiden tovereiden linjaa: kukaan ei ollut noussut puolustamaan mielestäni vääryydellä poljettua sosionomipohjaisen varhaiskasvatuksen opettajan ammattikuntaa, vaan postausta kiiteltiin värikkäänä keskustelunavauksena. Sitä se toki olikin, enhän voinut itsekään olla purkautumatta tutkijaryhmälleni edes lauantai-iltana, vaikka julkisesti jouduinkin suuni suitsimaan. Istahdin siis käsieni päälle ja toivoin, että joku raivoisan oikeamielinen opiskelijatoveri vielä lukisi tekstin minun silmälaseillani ja antaisi kommenttikentän sauhuta häshtägillä someraivo.
Ajalla on kuitenkin helpotuksekseni loppumattomasti dimensioita: samalla, kun se asettaa paineita muun muassa tiettyjen annettujen tehtävien täyttämiseen, voi sen kuluminen suojella tehokkaasti niinkutsutulta ”kärpäsestä härkänen” -ilmiöltä. Kun koitti ryhmämme seuraavan tapaamisen aika, löytyi yhteinen nuotti tekemiseen kaikesta huolimatta nopeasti, teepaitani istui jälleen kaulankin kohdalta ja viikonlopun wapissa käydyt keskustelut nostivat ryhmämme tärkeiden aiheiden ääreen: miten julkaisut allekirjoitetaan, kuka ne hyväksyy vai hyväksyykö? Kuka saa julkaista ja kenen nimissä? Ollaan Hilpön & Lipposen (2019) päämäärien ytimessä; ryhmämme on ajautunut tutkimaan tutkijaryhmän etiikkaan menetelmistä perinteisimmällä, yrityksen ja erehdyksen kautta. Tavoite siis saavutettiin, juuri niin kuin pitikin. Osa ryhmästämme oppi ehkä hillitsemään itseään julkisessa ilmaisussa, osa taas tarkistamaan faktoja ja arvioimaan konteksteja. Nämä taidot ovat akateemisessa maailmassa olennaisia, eikä tutkijan etiikasta voida puhua, ennen kuin ne ovat räpylässä.
Jalkoihin jäivät sosionomit, mutta joskus olen kuullut ilmauksen ”to take one for the team”. Ryhmässämme virinnyt keskustelu varmasti muistutti jokaista työtoverin ammatillisesta arvostamisesta koulutustaustasta huolimatta. Arvokkaana voidaan pitää tätä opetusta myös muiden kuin sen saaneiden tulevaisuuden vakaopejen näkökulmasta: opettaja johtaa tiimiään, eikä itsensä nostaminen sen yläpuolelle ole kestävä tie hedelmälliseen yhteistyöhön. Pedagogiikka, sivuraiteilla tai ei, on opettajan vastuulla, mutta sen jalkauttamiseen kokopäiväiseksi tarvitaan koko yhteen hiileen puhaltavan tiimin ponnistus.
Analyyttista alkavaa työviikkoa toivottaen,
Mirva/ Sivuraiteilla