Kun Lipponen ja Hilppö avasivat kurssin ensimmäisellä luennolla tsempaten ”Tehdään tästä syksyn paras kurssi!”, maistui suussa kutakuinkin aaltopahvi. Vaan kuinka ollakaan, tutkijatentti on ohi, tunnelmat mahtavat ja tilanne vaatii kakkua! Takana on valtavan antoisa kurssi niin sisältöjen kuin ryhmäprosessinkin puolesta, ja nöyrin kiitos siitä kuuluu Sinulle, kurssitoveri. Opimme paljon, ja tätä kurssia jäämme kaipaamaan.
-Sivuraiteilla
Miten ja miksi on päädytty tilanteeseen, jossa lastentarhanopettajan tehtävissä toimivista vähemmistöllä on lastentarhanopettajan koulutus ja enemmistöllä sosiaalialan koulutus? Tätä pohtivat Eeva-Leena Onnismaa, Marjatta Kalliala ja Leena Tahkokallio artikkelissaan Koulutuspoliittisen paradoksin jäljillä -Miten varhaiskasvatus muotoutui sosiaalialan koulutuksia suosivaksi. Artikkelissa keskitytään tutkimaan henkilöstörakenteen muotoutumista peilaten sitä lainsäädännön muutoksiin, hallinnollisiin ratkaisuihin ja kehittämishankkeisiin, joiden avulla tutkijat ovat hakeneet vastaksia tähän tutkimuskysymykseen.
Tutkimuskysymys on ohjannut sekä lähteiden valintaa että tutkijoiden käyttämää analyysitapaa. Heidän käyttämänsä aineisto koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen muodostuu päiväkodin henkilöstörakenteeseen vaikuttaneista säädöksistä ja asiakirjoista sekä varhaiskasvatuksen ja sosiaalialan arviointia ja kehittämistä koskevista raporteista ja lehtikirjoituksista, merkittävimpänä Eeva Hujalan, Elise Lujalan, Johanna Heikan ja Riitta-Liisa Korkeamäen Varhaiskasvatuksen ydinosaaminen -Opetussuunnitelmien sisältöalueiden analyysi kasvatustieteen kandidaattien ja sosionomien koulutuksista (OAJ, 2003). Toinen aineistokokonaisuus muodostuu kehittämishankkeiden raporteista, jotka aikaisemman tutkimuksen (esim. Pirkko Niiranen ja Jarmo Kinos, Suomalaisen lastentarha- ja päiväkotipedagogiikan jäljillä (2001)) mukaan ovat merkittävällä tavalla muokanneet suomalaista varhaiskasvatusta.
Artikkelissa on analyysimenetelmänä käytetty laadullista tekstianalyysia, jolla on haettu aineistona käytetyistä teksteistä lausumia, joissa perustellaan sosiaalialan koulutuksen soveltuvuutta lastentarhanopettajan tehtäviin. Tutkijat ovat myös haastatellet Opetusalan ammattijärjestön edustajana erityisasiantuntija Auli Setälää ja Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan edustajana koulutussuunnittelija Tanja Steineria. Haastattelut on saatu vuonna 2017, joten näkökulma on edelleen ollut tuore ja relevantti.
Pidämme tutkimustavan valintaa erinomaisena, koska tutkimus on kattava, eikä objektiivisen tai arvottamattoman aineiston kerääminen varhaiskasvatuksen kenttätyön tekijöiltä itseltään olisi ollut mahdollista. Tutkijat ovat löytäneet samansuuntaista sisältöä useista eri lähteistä ja aineistoista, joka lisää tutkimuksen luotettavuutta ja vahvistaa tutkimushypoteesia. Tavattuamme nimikkotutkijamme Eeva-Leena Onnismaan saimme tietää, että lakimuutosta suunniteltaessa artikkelin kirjoittamiseen oli varhaiskasvatuksen tiedeyhteisössä sisäsyntyinen motivaatio, ja hän henkilökohtaisesti luonnehtiikin kysymystä sosiaalialan koulutusten suosimisesta lähes puhtaasti järjestöpoliittiseksi.
Sivuraidejengi polkaisi blogaamisen käyntiin raflaavasti ensimmäisessä postauksessaan. Luettuani ensin muutaman muun ryhmän melko geneerisiä, mutta sitäkin polveilevampia kuvauksia ruokalan jonoista ja luennoitsijoiden svengaavasta retoriikasta, Sivuraide sivalsi raikkaalla avokämmenellä saaden minut esittämään mielessäni ajallemme varsin tyypillisen kysymyksen: ”MITÄ MÄ JUST LUIN?” Järkytystäni syvensi parilla asteella tieto siitä, että olin kuin olinkin tuon ryhmän tasa-arvoinen tutkijajäsen.
Ensimmäinen ajatukseni oli antaa näppäimistöni laulaa välittömästi: MITEN kukaan voi väittää, että paitsi vanhan, myös hiljattain uudistetun varhaiskasvatuslain (75. pykälä) mukaan täysin pätevä, korkeakoulutettu opettaja (joskin sosionomi) olisi vähemmän, kuin varhaiskasvatuksen asiakas ansaitsee? KUINKA ammattiryhmän, jota julkisessa keskustelussa pidetään arvoasteikolla kutakuinkin metron siivoajista seuraavana, SISÄLLÄ lähdetään arvottamaan tulevan kollegan osaamista koulutustaustan perusteella? MIKSI tällaista on julkaistu MEIDÄN ryhmämme nimellä? ENTÄ KUN MÄ OLEN ERI MIELTÄ?!?
Vaikka purinkin kynteni lähes niveleen asti ja teepaitani tuntui kaulan kohdalta vähintään kaksi kokoa liian pieneltä, hillitsin itseni ja lähestyin ensin tutkijatovereitani whatsappissa ryhmäkurin nimissä: vaikka pyytämättä ja yllättäen, olin joka tapauksessa ainakin teoreettisessa vastuussa julkaisun sisällöstä itsekin. Nostin tietysti käteni virheen merkiksi: en ollut paikalla tapaamisessa, jossa teksti oli ammuttu eetteriin. Postauksessa hyvän maun raja silti mielestäni rikottiin, enkä voinut vaieta!
Kaikki ryhmän jäsenet eivät kuitenkaan suhtautuneet pyrkimyksiini suopeasti, ja lukijoilta saadut kommentit tukivat näiden tovereiden linjaa: kukaan ei ollut noussut puolustamaan mielestäni vääryydellä poljettua sosionomipohjaisen varhaiskasvatuksen opettajan ammattikuntaa, vaan postausta kiiteltiin värikkäänä keskustelunavauksena. Sitä se toki olikin, enhän voinut itsekään olla purkautumatta tutkijaryhmälleni edes lauantai-iltana, vaikka julkisesti jouduinkin suuni suitsimaan. Istahdin siis käsieni päälle ja toivoin, että joku raivoisan oikeamielinen opiskelijatoveri vielä lukisi tekstin minun silmälaseillani ja antaisi kommenttikentän sauhuta häshtägillä someraivo.
Ajalla on kuitenkin helpotuksekseni loppumattomasti dimensioita: samalla, kun se asettaa paineita muun muassa tiettyjen annettujen tehtävien täyttämiseen, voi sen kuluminen suojella tehokkaasti niinkutsutulta ”kärpäsestä härkänen” -ilmiöltä. Kun koitti ryhmämme seuraavan tapaamisen aika, löytyi yhteinen nuotti tekemiseen kaikesta huolimatta nopeasti, teepaitani istui jälleen kaulankin kohdalta ja viikonlopun wapissa käydyt keskustelut nostivat ryhmämme tärkeiden aiheiden ääreen: miten julkaisut allekirjoitetaan, kuka ne hyväksyy vai hyväksyykö? Kuka saa julkaista ja kenen nimissä? Ollaan Hilpön & Lipposen (2019) päämäärien ytimessä; ryhmämme on ajautunut tutkimaan tutkijaryhmän etiikkaan menetelmistä perinteisimmällä, yrityksen ja erehdyksen kautta. Tavoite siis saavutettiin, juuri niin kuin pitikin. Osa ryhmästämme oppi ehkä hillitsemään itseään julkisessa ilmaisussa, osa taas tarkistamaan faktoja ja arvioimaan konteksteja. Nämä taidot ovat akateemisessa maailmassa olennaisia, eikä tutkijan etiikasta voida puhua, ennen kuin ne ovat räpylässä.
Jalkoihin jäivät sosionomit, mutta joskus olen kuullut ilmauksen ”to take one for the team”. Ryhmässämme virinnyt keskustelu varmasti muistutti jokaista työtoverin ammatillisesta arvostamisesta koulutustaustasta huolimatta. Arvokkaana voidaan pitää tätä opetusta myös muiden kuin sen saaneiden tulevaisuuden vakaopejen näkökulmasta: opettaja johtaa tiimiään, eikä itsensä nostaminen sen yläpuolelle ole kestävä tie hedelmälliseen yhteistyöhön. Pedagogiikka, sivuraiteilla tai ei, on opettajan vastuulla, mutta sen jalkauttamiseen kokopäiväiseksi tarvitaan koko yhteen hiileen puhaltavan tiimin ponnistus.
Analyyttista alkavaa työviikkoa toivottaen,
Mirva/ Sivuraiteilla