Kirjoittajan arkistot:Sari E Heinonen

Sienestämään vai terapiaan?

Kiitos kaikille kirjoittajille kiinnostavista postauksista! Ensimmäisen Sivuraiteilla-ryhmän blogipostauksen jälkeen pohdimme, onko lukijan mahdollisuus tulkita tekstiämme niin, että meillä varhaiskasvatuksen opettajaopiskelijoilla on noussut hattuun ja arvostelemme päiväkodeissa työskenteleviä sosionomeja. Tekstin kirjoittajilla oli tarkoitus korostaa opettajien pedagogista osaamista, ei missään nimessä aliarvioida muiden ammattiryhmien työtä varhaiskasvatuksen työkentällä. Toki tähän koulutukseen hakeneina olemme opiskelupaikoistamme kovin ylpeitä ja sitä on saatava näin meidän kesken vähän tuulettaakin!

Jäin miettimään vielä asiaa harjoitustutkijakollegani Ainun heijastellessa ajatuksia laadukkaasta pedagogiasta. Minkä tahansa ammatin edustajat varhaiskasvatuksessa ovatkaan kyseessä, koulutus ei takaa sitä, toimiiko tiimi hyvin ja miten eri työntekijät tulevat kuulluksi ja ottavat vastaan pedagogisesti perusteltuja tai ei niin perusteltuja viestejä toisiltaan.

Didaktiikan luennolla on mainittu luokanopettajan autonominen työnkuva koululuokassa. No, päiväkodissa lapsiryhmien kanssa työskentelevä henkilöstö taitaa olla autonomisen työskentelytavan vastakohta? Toiminnan suunnitteluvaiheessa monesti jo keskustellaan tiimin kanssa vaihtoehdoista ja etenkin toteutusta mietitään yhdessä. Toiminnan ohjaus tapahtuu toisinaan yksin, joskus yhdessä ja arjen yllätyksellisyyden vuoksi limittäin ja lomittain. Tämän lisäksi lapsiryhmän ohjaamisen lisäksi tapahtuu esimerkiksi toiminnan suullista arviointia ja reflektointia tiimissä, uudempien kollegoiden, sijaisten ja opiskelijoiden perehdyttämistä, vanhempien kohtaamista pitkin päivää, yhteyden pitoa muihin, talon ulkopuolisiin tahoihin puhelimitse, sähköpostilla tai tapaamisilla.

Kaikki tämän tyyppiset tekijät muodostavat aikamoisen hämähäkinseitin ja reunaehdot työn toteuttamiseen ja vaatii aimo annoksen tilannetajua ja roppakaupalla sressinsietokykyä. Kahta samanlaista päivää ei ole ja se on myös työmme parhaitakin puolia mielestäni!

Tiimin tuki ja osaaminen on parhaimmillaan vahvuus, mutta hyvässäkin tunnelmassa tällainen vuorovaikutustykitys voi olla pitkässä juoksussa monelle uuvuttavaa. Siksi otankin uudeksi aiheeksi jokaista meitä ehkä jo aiemmissa tehtävissä koskettaneen ja varmasti jokaiselle eteen tulevan asian; voinko tehdä laadukasta pedagogista opetusta niin ettei tee parastaan huomaamattaan oman hyvinvoinnin kustannuksella?

Tällä kysymystä en lähesty närkästyneenä valittamismielessä. Haluaisin kuulla ihan neutraalisti ja konkreettisesti, miten opiskeluaikana voisi valmistautua huolehtimaan tästä supertärkeästä osaamisalueesta, eli hyvinvoinnista huolehtimisesta. Se lienee valtavan paljon monimutkaisempi asia oppia kuin vaikkapa tekninen lähdeviittaus tai tutkimussuunnitelman teko. Millaisia kokemuksia tai ajatuksia blogin lukijoilla on siitä, miten voi rajata ja hallita omia työtehtäviä ja omaa työaikaa niin, ettei se uuvuta opettajaa? Millaisella asenteella voisi lähteä työpäivään niin ettei antaisi itseään 100% likoon vaan oppisimme kehittämään työroolin joka suojaisi meitä niin kutsutulta vuorovaikutustykitykseltä?

Luokanopettajan työssä on ehkäpä mahdollista ohjata esim yksi oppitunti ilman muiden aikuisten kanssa saman aikaista kommunikointia mutta päiväkodissa tilanne on monesti hieman sekava. Aamulla voi yrittää hahmottaa tulevaa työpäivää mutta tilanteet elää ja muuttuu niin että ei voi kuin todeta että tavallinen työpäivä on sellainen, että parasta on hymyillen ja luottavaisesti ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Pieni mind fullness harjoitus työmatkalla esimerkiksi voisi rauhoittaa mieltä. Päivän päätteeksi saattaa silti olla takki tyhjä. Herättääkö tämä ajatuksia? Onko työssä jaksamiseen mahdollisuutta valmentautua tai opiskella, vai onko kaikkien haettava oma tapansa ”selviytyä” haastavassa työssä itse.

Heitin kerran ihan vain puoliksi vitsinä idean työnantajalleni, että voisiko jokaiselle työntekijälle kustantaa jumppalippujen lisäksi psykoterapialiput? No eipä nyt sentään, tietenkin tulevissa työpaikoissamme on hyvää työnohjausta. Silti on tärkeää olla tietoinen omista kipukohdistaan ja olla tietoinen siitä millaiset asiat pitkässä juoksussa saattavat väsyttää työssä. Olemme aika kovassa myllyssä, kun teemme työtä oma persoonamme tärkeimpänä työkaluna. Jari Salminen kertoi luennolla, että on ohjeistanut päiväkotien henkilöstöä menemään silloin tällöin sienimetsään esimerkiksi iltakoulutuksen sijasta. Muita ideoita?

Pidetään huoli itsestämme, kanssasisaret- ja veljet. Iloista viikonloppua!

Sivuraide/ Sari Heinonen