Uudet teknologiset viestintävälineet ja nopeassa tahdissa muuttuva tekstimaisema vaikuttavat myös lukemisen tapoihin. 2010-luvun kirjoittamis- ja lukemiskäytänteisiin kuuluu perinteisten kirjojen, paperilehtien ja kirjeiden lukemisen lisäksi monenlaista pikaviestimistä, sosiaalisen median eri muotoja sekä esimerkiksi kommentoinnin muodossa toteutuvaa vuorovaikutteisuutta perinteisen median kentällä.
Lukemisen muutosta teknologian mukana voidaan pohtia monesta näkökulmasta. Koska Lukuklaanin keskiössä ovat kirjat, nostan tässä esiin kirjan tulevaisuuden muuttuvassa teknologisessa ympäristössä.
Harri Heikkilän teos Tämä ei ole kirja – sähkökirjan valtavirtaistumisen haasteet (Aalto-yliopisto 2017) tarkastelee sähkökirjaa ja sen ominaisuuksia. Sähkökirjan käsitteen ja käytön pohtiminen avaa näköalan laajemminkin kirjan ja lukemisen olemukseen. Esittelen tässä joitakin kirjan ajatuksia.
Ensinnäkin sähkökirjan ja sen myötä kirjan määritteleminen on yllättävän kinkkinen kysymys. Kirjasta on moneksi eri ympäristöissä ja muodoissa, ja jotkin julkaisut liikkuvatkin kirjuuden rajamailla: paperikirja, sähkökirja, äänikirja, online-kirja, rikastettu kirja, tietokanta, verkko-oppimateriaali. Missä kulkee raja, jolla sähköinen teksti lakkaa olemasta kirja?
Kirjaa on perinteisesti määritelty ainakin pituuden, tallennettavuuden ja viitattavuuden kautta. Kirja on laaja kokonaisesitys, ja sen ilmestyttyä siihen tulee voida viitata tietäen, että teksti pysyy samanlaisena. Uudistetut painokset luetteloidaan eri kirjoiksi. Unescon mukaan kirjassa on vähintään 49 sivua. Yläräjaa ei ole määritelty, ehkä käytännön syistä: miljoonasivuisen paperikirjan käsittely on sen verran hankalaa, että moni kustantaja ei välttämättä moiseen suostu. Sähköisessä maailmassa käytännön esteitä ylärajalle ei kuitenkaan ole. Kirjan on joka tapauksessa oltava rajallinen kokonaisuus ollakseen kirja – vai onko?
Toisaalta lukeminen on sekin käsitteenä moninainen: puhutaanko ainoastaan teknisestä merkkien ”koodinpurkamisesta”, vai otetaanko huomioon ymmärtävä, tulkitseva, kriittinen ja luova lukeminen? Lukemista voidaan erotella yhtäältä viihdelukemiseen ja toisaalta opiskelu- tai työlukemiseen. Lisäksi selaileva tai silmäilevä lukeminen poikkeaa Lukuklaanissakin peräänkuulutetusta paneutuvasta ja syventyvästä, elämyksellisestä kirjallisuuden lukemisesta aika lailla.
Sähköisen tekstin tiedetään edellyttävän lukijaltaan erityistä lukemisen ohjausta, ja sen tiedetään lisäksi olevan paperilta lukemista tehottomampaa oppimisen kannalta, raskaampaakin.
Paperikirjassa kokonaisuus on selkeästi nähtävissä – ja kosketeltavissa! – koko ajan. Luetun ja lukemattoman osuuden paksuus sekä sivun kääntäminen ovat kouriintuntuvia. Lisäksi kirja on informaatiotulvan aikana rauhallinen ja suljettu ympäristö, josta lukija ei lipsahda linkkien tai ilmoitusten kautta kyberavaruuden syövereihin. Silmä myös lepää paperilla mukavammin kuin näytöllä.
Tässä lopuksi pari asiaan liittyvää käsitehirviötä, joilla voi briljeerata kahvilakeskustelussa:
spatiaalinen affordanssi = paikan taju: hahmotamme kokonaisuuden ja tekstin fyysiset mitat
haptinen dissonanssi = kosketeltavuuden puute: emme tunne sähköistä tekstiä paperina kädessämme
Sähkökirjan huonot puolet ovat kuitenkin teknologisen kehityksen myötä lieventyneet: sähkömustenäyttö on silmille ystävällisempi kuin led-näyttö, laitteiden käytettävyys paranee koko ajan ja teksti piirtyy näytölle alati terävämmin. Voisiko samanlainen kehitys siirtyä myös muuhun sähköiseen lukemiseen?
Odottelemme mielenkiinnolla, millaiseksi sähköiset lukukokemukset tulevaisuudessa muuttuvat.
Tässä kirjoituksessa on hyödynnetty Heikkilän kirjan lisäksi Sara Routarinteen ja Kaisa Leinon esitelmiä ja kirjoituksia. Tutkijamme Sara Routarinne kirjoittaa aiheesta Kielikukko-lehden viimeisimmässä numerossa 4/2018 otsikolla Digi vastaan paperi lukemisen ja kirjoittamisen käytänteissä.
Katso lisäksi lukutaitotutkija Kaisa Leinon tuore haastattelu aiheesta Helsingin Sanomissa.
Henri Satokangas