27. Miten voimme vaikuttaa opiskelijoiden yksinäisyyteen? Annina Lindberg

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 11. jakson vieraana on Annina Lindberg.

Puhumme jaksossa opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä. Miten yksinäisyydestä pitäisi puhua yhteiskunnassa tai korkeakouluissa? Mitä tiedämme opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä? Millaisia myyttejä opiskelijan yksinäisyyteen liittyy? Mikä auttaisi yksinäisyyteen? Mitä yksinäisyyttä kokeva opiskelija itse voi tehdä tilanteelleen? Mitä korkeakouluissa tulisi tehdä opiskelijoiden yksinäisyyden vähentämiseksi?

Annina Lindberg työskentelee Nyyti ry:ssä Yksinäisyystyö korkeakouluissa –hankkeen hankepäällikkönä. Nyyti ry on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys, joka on perustettu vuonna 1984.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 27. ja toisen tuotantokauden 11. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden yksinäisyys.  Vieraana Yksinäisyystyö korkeakouluissa –hankkeen hankepäällikkö Annina Lindberg Nyyti ry:stä.

Jakso julkaistu 23.3. ja tekstivastine 28.3.2023. Jakson pituus 47 minuuttia.

 

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Anniina:	Vierailija, Anniina Lindberg
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 11:nnen jakson vieraana on Anniina Lindberg. Lindberg työskentelee Nyyti Ry:ssä Yksinäisyystyö korkeakouluissa -hankkeen hankepäällikkönä. Nyyti Ry on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys, joka on perustettu jo vuonna 1924. Tervetuloa mukaan Anniina.

 

Anniina: Kiitos paljon.

 

Eric: Puhutaan tänään opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä. Miten yksinäisyydestä pitäisi puhua yhteiskunnassa tai korkeakouluissa, miten tiedämme opiskelijan kokemasta yksinäisyydestä, millaisia myyttejä opiskelijoiden yksinäisyyteen liittyy, mikä auttaisi yksinäisyyteen, mitä yksinäisyyttä kokeva opiskelija voi itse tehdä tilanteelleen ja mitä korkeakoulussa tulisi tehdä opiskelijoiden yksinäisyyden vähentämiseksi. Mut alotetaan ihan peruskysymyksellä, eli miksi Nyyti Ry:llä on tämmönen Yksinäisyystyö korkeakouluissa -hanke ja miks tää teidän mielestä on tärkeä aihe ja mitä te hankkeessa aiotte tehä tai ootte tehny?

 

Anniina: Joo, siinä oli jo paljon asiaa. Toivottavasti muistan kaikkiin vastata. Meillä on tosiaan yhteistyössä HelsinkiMission kanssa tämä meidän Yksinäisyystyö korkeakoulussa -hanke ja tämä on älyttömän tärkeä aihe meidän yhteiskunnassa. Tämä oli ajankohtainen aihe jo ennen korona-aikaa. Korkeakouluissa koetaan todella paljon yksinäisyyttä ja sitä koettiin jo paljon ennen korona-aikaa. Toki me kaikki varmasti tiedetään, että koronasulkujen vaikutukset oli aika dramaattiset. Ne oli dramaattisia opiskelijoilla varsinkin ja nyt ollaan saatu paljon huolestuttavaa tietoa siitä, että suinkaan tämä paluu niin sanottuun normaaliaikaan ei oo vähentäny yksinäisyyttä Suomessa. Nimenomaan nuoret ja nuoret aikuiset, eli tällänen opiskelijaikäinen väestönosa, kärsii yksinäisyydestä Suomessa tällä hetkellä eniten. Tämä on todella ajankohtainen ja tärkeä aihe, koska me tiedetään, että yksinäisyys vaikuttaa ihan fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Se on suurempi riskitekijä sun terveydelle ja hyvinvoinnille kuin esimerkiksi ylipaino tai tupakointi, joista me kuitenkin tosi paljon tiedetään, niistä haitoista ja niistä paljon puhutaan. Yksinäisyys vaikuttaa, jos mietitään ihan opiskelijankin elämää, niin se vaikuttaa opinnoissa jaksamiseen, opintomotivaatioon. Me tiedetään, että opintojen keskeyttämisriski on suurempi opiskelijoille, jotka kokee yksinäisyyttä. Eli tavallaan siinä ihan opiskelijaelämässäkin tiedetään, että on kyse todella ratkaisevista asioista. Siitä, et pystytkö sä ylipäätänsä jatkamaan sun opintoa. Voidaan ajatella, että puhumattakaan siitä inhimillisestä kärsimyksestä, mitä me tiedetään, että yksinäisyyden kokemus meille aiheuttaa ihmisinä. Kukaan ei valitse olevansa yksinäinen. Eli tiedetään, että jos sä koet yksinäisyyttä, niin silloin siitä todennäköisesti sulle seuraa monennäköstä kuormaa ja rasitusta tunne-elämässä ja monessa muussa arjen jaksamisessa. Ja se, mitä me nyt tosiaan hankkeena tälle asialle tehdään. Meillä on hyvin monennäköstä toimintaa. Meillä on suoraan yksinäisyyttä kokeville opiskelijoille erilaista apua ja tukea tarjolla. Eli meillä on tällaista ihan kahdenkeskistä keskustelutukea tarjolla koulutetun ammattilaisen kanssa. Siinä sä pääset viiden tapaamiskerran mallilla tapaamaan sitä samaa asiantuntijaa ja keskustelemaan nimenomaan siitä sun omasta arjesta, niistä sun tilanteista, joihin sä kaipaisit vähän muutosta ja siinä voi yhdessä sitten ammattilaisen kanssa pohdiskella, et mitkä ois just ne asiat, mistä sä voisit hyötyä. Sen lisäks meillä on vertaisryhmiä. Meidän vertaisryhmät on meidän koulutettujen ohjaajien ohjaamia, mutta niissä keskiössä on nimenomaan se vertaisuus, eli koolla on muita yksinäisyyttä sillä hetkellä kokevia opiskelijoita ihan ympäri maata. Meidän palvelut on valtakunnallisii, niihin voi osallistua mistä päin tahansa Suomea. Siinä on tavallaan ne keskeiset palvelut, mitä meillä on opiskelijoille, mut sen lisäks me pyritään todella vahvasti vaikuttamaan korkeakoulukulttuuriin, korkeakoulujen sisäisiin rakenteisiin, asenneilmapiiriin, mitä tulee tähän teemaan. Meillä on esimerkiks paljon koulutuksia korkeakoulujen henkilökunnalle, opiskelija- ja ainejärjestöille, tuutoreille ja pyritään tavallaan sen koulutuksellisen toiminnan kautta vahvistamaan osaamista ja uskallusta toisaalta, et on olemassa asioita, mitä mäkin voin toimijana tehdä, vaikka mä en ois mikään yksinäisyyden asiantuntija varsinaisesti. Mut ihan tosi pienilläkin teoilla ja asioilla voi olla tosi isoja vaikutuksia.

 

Eric: Niin eli tää yksilön tuki on tää vertaistuki ja sit on näihin rakenteisiin ja toimintatapoihin vaikuttaminen.

 

Anniina: Nimenomaan.

 

Eric: Kuinka pitkään tämä hanke on kestäny ja kestää?

 

Anniina: Tämä on kolmivuotinen Stea-rahoitteinen hanke ja ensimmäinen vuosi on nyt paketissa, toinen vuosi on parhaillaan käynnissä ja vielä tosiaan sen päälle kolmas vuosi tulossa. Eli suunnilleen puolivälissä nyt ollaan.

 

Eric: Miten meidän pitäs puhua yksinäisyydestä yhteiskunnassa laajemmin tai sit spesifisti korkeakouluissa? Miten me vältetään se, että yksinäisyyttä kokevat ahdistuu tästä aiheen käsittelystä vaikka julkisuudessa tai siellä omassa korkeakoulussa, että heille ei tuu semmonen olo, et heitä leimataan tai stigmatisoidaan? Harva varmaan haluaa identifioitua käsi pystyyn luokassa, että oletko yksinäinen. Se on varmaan se viimeinen asia, mitä haluaa tehdä. Miten tätä keskustelua pitäis rakentaa, jotta tämä ei lisäisi sitä yksinäisyyden tunnetta yksinäisille ihmisille?

 

Anniina: No tähän on montaa eri näkökulmaa, eli ei oo ehkä yksiselitteistä vastausta olemassakaan. Mut ehkä ylipäätänsä on tärkeetä, et me tietyllä tapaa normalisoidaan yksinäisyyden kokemusta. Eli se, että jos sä olet opiskelija ja koet yksinäisyyttä, se ei tarkota, että se on sun loppuelämän leima, semmonen asia, joka määrittää sinua ihmisenä, sellainen asia, joka koskee vain ja ainoastaan sinua tai se ois merkki siitä, et sä oot jotenkin viallinen tai poikkeava. Mehän tiedetään, et yksinäisyys on asia, joka koskettaa meitä ihan kaikkia jossain kohtaa elämää. Me ei voida ajatella, että minä olen tämän yksinäisyyden yläpuolella vaan on erittäin todennäköistä, että jos et oo tähän elämänvaiheeseen vielä kokenut yksinäisyyttä, niin kyllä varmasti jossain kohtaa elämää niitäkin kokemuksia ja tunteita tulee. Eli tietyllä tapaa keskustelussa olis tärkeä just muistaa se, että tää on tietyllä tapaa normaali, inhimillinen asia, mikä kuuluu ihmisyyteen, mut se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asialle voisi ja kannattaisi tehdä jotakin. Sitä vois vaikka verrata esimerkiksi nälän tunteeseen. Me tiedetään, et nälkä viestii meille siitä, että hetkonen, mun pitäs ehkä tehdä jotakin. Mun pitäis varmaan syödä, jotta mä jaksasin ja voisin paremmin. Ihan yhtä lailla se yksinäisyyden kokemus viestii meille siitä, et nyt mulla on semmosia tarpeita, mihin mä en tällä hetkellä saa niitä toteutumaan mun arjessa ja jokainen voi miettiä, et esimerkiksi kun sä koet nälkää, niin sä jätät sen huomioimatta, oot vaikka useammankin päivän syömättä, niin sä voit miettiä, millä tavalla se lähtee vaikuttaa sun fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin, jaksamiseen. Onko sulla opiskeluintoa ja kykyä enää siinä kohtaa hirveän paljon. Ihan samalla tavalla se yksinäisyyden kokemuskin lähtee pikkuhiljaa vaikuttamaan meidän kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme. Se on tosiaan yleinen ja inhimillinen asia, mut sille voi ja kannattaakin tehdä jotakin. Nää ois ehkä sellasii näkökulmii, mitä mä mielelläni soisin näkeväni enemmän, eli ei puhuttais, että ne yksinäiset siellä tai ne yksinäiset opiskelijat, vaan puhuttas nimenomaan niistä kokemuksista. Sullakin voi opiskelijana tällä hetkellä olla yksinäisyyden kokemuksia ja jos sulla on, niin itse asiassa sä et oo ainoa, niitä muuten on tosi paljon. Jos sä katsot ympärilles, niin enemmistöllä niistä opiskelijoista, joita sä näet siinä sun ympärillä, on jonkunlaisia kokemuksia kuitenkin siitä, mitä se yksinäisyys on. Eli se ei oo mikään semmonen asia, joka teitä opiskelijoina erottais, vaan itse asiassa se on enemmän semmonen asia, joka kokemuksellisesti yhdistää, vaikka tietenkin asiana yksinäisyys on helposti semmonen ulkopuolisuutta ja erillisyyttä aiheuttava. Nää on ehkä sitä ja sitten toisaalta kyllä mä kaipaisin sitä keskustelua just, että ei syyllistettäs yksilöitä siitä, että sinun pitäisi nyt jotenkin toimia eri tavalla tai olla ihmisenä erilaisempi, niin sit sinä et kokisi yksinäisyyttä. Ehkä just tavallaan, jos mietitään yhteiskuntaa laajemmin, korkeakouluja, mediaa, niin siinä ois iso vaikuttamisen paikka, et voitas puhuu just siitä, että miten me maailmassa voidaan tehdä asioita paremmin, miten me yhteiskunnassa voidaan tehdä asioita paremmin, että ei syntyis tälläsiä yksinäisyyden polkuja. Meilläkin paljon hankkeen toiminnoissa kuullaan, että se yksinäisyyden kokemus on ollu siinä rinnalla kulkijana vuosikausia vaikkapa ja on erilaisia syitä toki siihen, että mikä kenelläkin yksinäisyyttä aiheuttaa. Mut on paljon asioita, mitä me voitas yhteiskunnassa ja rakenteellisesti tehdä eri tavalla, jos me vaan halutaan kiinnittää näihin asioihin huomiota. Se vois ehkä viestiä siitä, että kyse ei tosiaan oo yksilön vastuusta tai yksilön valinnasta siinä, et minä päätän kokea yksinäisyyttä, vaan me tunnistetaan ja tiedostetaan, et se on se ympäröivä maailma, se ympäröivä yhteiskunta, joka myös vaikuttaa monellakin tapaa yksinäisyyden kokemuksen syntymiseen ja sen ylläpitämiseen. Mutta sen lisäksi tunnistetaan myös, että on asioita siinä yksilön elämässä, mihin sä pystyt ehkä yksittäisenä henkilönä helpommin vaikuttamaan kuin tavallaan siihen laajempaa yhteiskunnalliseen kontekstiin. Et tavallaan tunnistetaan ne erilaiset tasot tässä keskustelussa ja ei puhuta nimenomaan, et ne yksinäiset siellä jossakin.

 

Eric: Joo. Tää on tärkeä havainto ja tää tietysti liittyy, vaikka kun tässäkin podcastissa on keskusteltu hyvinvoinnista tai opiskelukyvystä, niin on aika haitallisia tämmöset binääriset kyllä ei, ihminen on joko tai, tai hän ois pysyvästi jossain opiskelukyvyssä tai kyvyttömyydessä tai hyvinvoinnissa tai sen puutteessa, vaan tilanteet elää ja sen kokemuksellisuuden ja muutoksen ymmärtäminen on myös hyvin tärkeetä. No mitä me tiedetään opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä ja millaisia myyttejä opiskelijan yksinäisyyteen liittyy?

 

Anniina: No me tiedetään opiskelijoiden yksinäisyydestä, että noin joka neljäs opiskelija kokee pitkittynyttä, haitallista yksinäisyyttä. Siinä kohtaa, kun yksinäisyyden kokemus tosiaan pitkittyy, niin me tiedetään, että se alkaa vaikuttaa aika haitallisella tavalla hyvinkin moneen asiaan siinä omassa arjessa. Ihan niihin omiin ajattelu- ja toimintamalleihin. Se muutos on tosi hienovarainen ja hidas, et siin voi olla vaikea itse tunnistaa sitä, et okei tämä lähtikin nyt vaikuttamaan minussa tällä tavalla. Sit vaan ehkä jossain kohtaa havahtuu siihen, et okei mä oon aika syvässä umpikujassa nyt tässä, et mitenhän mä täältä pääsisin pois. Mut sen lisäksi yksinäisyyttä koetaan paljon myös satunnaisemmin. Tiedetään, että esimerkiksi korona-aikana yli 60 % opiskelijoista kertoi, että ovat kokeneet satunnaisesti yksinäisyyden kokemuksia ja ne on nimenomaan lisääntyneet. Ja niin kuin totesin, niin me myös nyt tiedetään ihan vastajulkaistun yksinäisyysbarometrin perusteella, että tosiaan se koronarajoitusten poistaminen ei ole millään tavalla maagisesti poistanut koettua yksinäisyyttä Suomessa, vaan Suomessa koetaan edelleenkin ihan yhtä lailla sitä yksinäisyyttä. Niinku tossa aiemmin jo totesinkin, niin ne on ne nuoret ja nuoret aikuiset, jotka kärsii siitä kaikista eniten. Eli vois ajatella näin, että tosiaan yksinäisyys on kokemuksena sellanen, mikä hyvin monia opiskelijoita yhdistää, vaikka se niin hassulta ja nurinkuriselta tuntuukin. Paljonhan tosiaan näissä meidänkin hankkeen toiminnoissa opiskelijat kuvaa sitä, että kun hän on ainoa, joka kokee yksinäisyyttä ja tää on niin kauheeta, kun kaikilla muilla opiskelijoilla näyttäs menevän niin hyvin, mä en voi mennä tonne kampukselle nyt enää, kun se tekee vaan enemmän kipeetä, kun mä näen siellä niitä hyvinvoivia muita opiskelijoita ja mä oon tosiaan se ainoa, joka jää ulkopuolelle. Tää on musta semmonen yksi myyteistä myös, mikä paljon on vallalla. Helposti just tosiaan ajatellaan, että olen ainoa, joka kokee yksinäisyyttä ja olen jollain lailla viallinen sen takia, kun koen yksinäisyyttä. Tietyllä tapaa se lähtee ehkä vaikuttamaan koko minäkäsitykseen, et se yksinäisyys valtaa koko sun identiteetin, et minä en ihmisenä ole mitään muuta kuin tämä yksinäisyys. Tämä on tietenkin se haaste, mitä mekin yritetään ikään kuin päästä siitä eteenpäin. Mut sitten näitä muita myyttejä, mitä tähän opiskelijoiden keskuudessa liittyy. Ehkä helposti ajatellaan, että yksinäisyys on sama asia kuin yksinolo. Tämähän me sit taas tiedetään, et nää on kaksi täysin erillistä asiaa. Me kaikki tarvitaan yksinoloa. Jokainen meistä on vähän erilainen siinä, et kuinka paljon me tarvitaan ja yksinolohan voi parhaimmillaan voimaannuttaa ja antaa meille voimavaroja arkeen. Mutta pelkästään yksin oleminen ja silloin, kun yksin oleminen ei ole tavallaan itse valittua, se ei ole enää voimaannuttavaa, niin siinä kohtaa se alkaa olla haitallista. Mutta yksinäisyyttä voi kokea myös vaikka porukan keskelläkin tai parisuhteessa tai niissä opiskelijatapahtumissa vaikka. Eli yksinäisyys ei näy päällepäin, se on sisäinen kokemus. Tää on semmonen asia, mikä monet yllättää, et enhän minä nyt voi kokea yksinäisyyttä, onhan minulla sentään joku ihminen elämässä tai onhan minulla tuo parisuhde tossa ja näin pois päin. Mut sitten paljon just käydään niitä keskusteluja. Se on oikeestaan kiinni siitä, että mitkä ne on sun tarpeet. Me olemme ihmisinä niin erilaisia, et joku voi elää hyvinkin paljon tavallaan yksin eläen ilman, että hän kokee yksinäisyyttä, koska hän ei välttämättä tarvitse niin paljon sitä sosiaalista vuorovaikutusta, niitä yhteyksiä kanssaihmisiin. Mut sitten voi olla, että sul on niitä kanssaihmisiä, sulla on niitä kontakteja siinä sun elämässä, mut silti susta tuntuu, et jotain puuttuu, mä en ehkä tule nähdyksi just semmosena kuin mä oon tai ei tuu ehkä kokemusta siitä, että mut hyväksytään tämmösenä kuin olen tai kiinnostaako ketään, et mä oon täällä. Huomaisko edes kukaan, jos mä katoaisin pois. Näitä on hyvin monenlaisia, mut kun näitä myyttejäkin tunnistetaan, et näitä on näin monta, niin ei se oo mikään ihmekään, että tähän liittyy paljon sitä stigmaa, leimautumisen pelkoa. On paljon tekemistä siinä, et saadaan sitä ikään kuin oikeaa tietoa myös yksinäisyydestä esille monellakin eri tapaa.

 

Eric: Kun puhutaan tämmösestä kokemuksellisesta määreestä, jonka oikeestaan ainoa mittari on henkilö itse, niin se on tietysti varmaan… Vai onko se haaste tän ilmiön tunnistamiseen ja toimenpiteiden tekemiseen?

 

Anniina: Se on juurikin näin, että tietenkin ihmisen pitää tunnistaa itsessään, että oisko tää mun olotila tai tää mun arjessa haastava asia yksinäisyys, jotta sä tavallaan lähtisit hakemaan tukea nimenomaan yksinäisyyden kysymyksiin. Eli siinä mielessä sä tavallaan oot jo aika pitkällä siinä prosessissa. Sä oot tunnistanu, sä oot ehkä käynyt sellaista sisäistä kamppailua siinä, et pystynkö mä hyväksymään mun kohalla nyt tän ja sit vielä uutta kamppailua sen kanssa, että pystynkö mä ylittään vielä sen seuraavan askeleen ja voinko mä sanoa jollekin toiselle ihmiselle, vaikka se ois sitten se apua tarjoava taho, et hei tää on oikeasti nyt tää yksinäisyys, mihin mä tarvitsen apua. Eli siinä on todella monta ikään kuin askelta ylitettävänä. Monestihan se näyttäytyykin sitten sillä tavalla, että lähdetään hakemaan tukea johonkin vähän helpompaan asiaan, vaikka siellä taustalla oiskin se yksinäisyys. Eli lähdetään hakemaan tukea vaikka opiskelumotivaatioon tai jaksamiskysymyksiin tai vähän on nyt ollu huonompi olo viime aikoina tai on ollu univaikeuksia tai muuta. On paljon helpompi sun hakea, on se sitten opiskeluterveydenhuollosta tai sitten korkeakoulun sisältä lähtee hakemaan tukea tämän tyyppisiin kysymyksiin kuin se, että sä ottaisit sen puhelimen käteen vaikka ja soittaisit, et hei mä oon yksinäinen, mites apua ois tarjolla. Tämä myös tarkoittaa sit totta kai meille ihan kaikille opiskelijoiden parissa toimiville sitä tiettyy haastetta, et meillä pitäs olla sopivasti ne tuntosarvet pystyssä silloin, kun opiskelija tulee vaikka opiskelumotivaatiohaasteiden kanssa tapaamaan sua. Vähän kartoitettas, et itse asiassa onko se juurisyy vai mikä siellä mahdollisesti vois olla. Ja jos me osataan ehkä siinä kohtaa kysyä oikeanlaisia kysymyksiä ja osoittaa sitä, että me ollaan aidosti kiinnostuneet siitä, et miten sulla menee ja tää on ihan turvallinen paikka, missä uskaltaa puhua, niin ehkä me sit jossain kohtaa päästään siihen ihan juurisyyhynkin, joka voi tosiaan se yksinäisyys siellä olla.

 

Eric: Onko täs käyny vähän niin, että on ehkä hyvinvoinnin ja mielenterveydenkin asioista hiljalleen, ehkä liian hiljalleen mut kuitenkin, opittu puhumaan ja se stigma ja leima on ehkä vähän vähentyny. Mut onko yksinäisyys vielä semmonen alue, missä se leima ja stigma on olemassa?

 

Anniina: Se on edelleen hyvin vahvasti kyllä olemassa. Se on nimenomaan ehkä niitä asioita, mihin mä just toivoisin niitä leveämpiä hartioita, kun ne on kuitenkin niitä asioita, mihin se yksilö tai yksittäinen taho ei niinkään voi vaikuttaa. Me tarvitaan tosi laaja-alasta ja moninaista keskustelua just siitä, että mitä on se yksinäisyys asiana ja miten se koskettaa meitä kaikkia ja se ei tarkota sitä viallisuutta. Niin sit ehkä pikkuhiljaa me päästäis sellaseen oikeanlaiseen normalisoinnin tasoon myös tän yksinäisyyden osalta, mitä on just ehkä nähty viime vuosina tapahtuneen mielenterveyden kysymyksessä. Mut siinä on vielä paljon tehtävää.

 

Eric: Millaisia haasteita, tavallaan oot tästä puhunutkin jo vähän, mut jos vähän summataan, et millasii haasteita yksinäinen opiskelija voi kohdata ja pitäskö meidän nyt määritellä tämä yksinäisyys pitkittyneeksi, mitä mainitsit, vai millä tavalla? Miten yksinäisyyden tuottamia ongelmia ja haasteita pitäisi summata?

 

Anniina: Taas hyvin moninainen kysymys, johon voi vastata monellakin eri tapaa. Tietenkin näkisin, että myös ne satunnaiset yksinäisyyden kokemukset on sellasii tärkeitä pysähtymisen paikkoja. Meidän viesti on se, että ei kannata jäädä odottamaan sitä, että se oma tilanne siitä menee pahempaan suuntaan ja pitkittyy, vaan meidän viesti on se, että jos sä tunnistat, että koet satunnaisesti yksinäisyyttä tai ylipäätänsä tunnistat, et jotain on siinä omassa arjessa liittyen ihmissuhteisiin, liittyen muihin ihmisiin, jossa on jotain haastetta, et nyt en ihan saa tästä sitä, mitä mä tarvitsisin ja kaipaisin, niin jo siinä kohtaa on hyvä vähän pysähtyy siihen, et okei, mistä tässä on kyse, mikä tätä tunnetta tai olotilaa vai- mikä siihen oikeestaan vaikuttaa. Koska kyllähän me tiedetään, että yksinäisyyttä aiheuttavat kokemukset tai tilanteet voi olla myös hyvin sellasia aikaan tai paikkaan sidottuja. Jos sä esimerkiks uutena opiskelijana muutat uudelle paikkakunnalle ja lähdet ikään kuin tutustumaan, et okei uusi elämä kaikkinensa, mistähän mä löydän ihmissuhteita ja omanlaisia ihmisiä omaan elämääni, niin se on ehkä semmonen asia, että se saattaa ratketa siinä ajan kuluessa, kun alkaa tulla niitä mahdollisuuksia ja muita. Eli se ei välttämättä oo semmonen, mikä vaatiskaan mitään sellasta pidempää, mut se on hyvä tunnistaa, et okei nyt on opintoja takana jo vaikka kuukausi, miten mulla on vaikka mennyt tässä suhteessa. Oonko mä onnistunut löytämään niitä omanlaisia ihmisiä tai sitä omaa paikkaa korkeakoulussa. Jos tuntuu, et vielä siinä on jotain, niin siinä on hyvä ehkä just lähtee miettimään sitä, et voiko tässä olla nyt se mahdollisuus, että mä jäänkin ihan täysin ulkopuolelle. Tässä on monenlaisia tasoja, mut just se meidän viesti on se, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa odottamaan, et ne asiat vaan itsestään siitä menis ohi. Joissain tilanteissa se voi olla, mutta enimmäkseen varsinkin just, mitä pidemmälle se tilanne pääsee kehittymään, niin sen vaikeempi niihin on itse enää lähtee vaikuttamaan. Mut se, että miten se yksinäisyys sitten lähtee vaikuttamaan siinä opiskelijan elämässä, niin se saattaa näkyä esimerkiks ihan tälläsillä arkisina käytännön asioina. Ei oo ketään, kenen kanssa syödä vaikka lounasta. Ei oo ketään, kenen viereen istua luennolla, oppitunneilla. Ei oo ketään, keneltä pyytää apua. Alkaa ehkä jännittää todella paljon sosiaaliset tilanteet ja esimerkiks kampukselle meneminen ylipäätänsä alkaa tuntuu tosi semmoselta ahdistavalta ja jännittävältä asialta. Jos on tällasia etäopintoja, voi tuntuu täysin ylivoimaiselta, että avaisin mikrofonia missään kohtaa, vaikka mahdollisuuksia tuliskin. Ryhmätyöt voi alkaa tuntuu todella haastavilta. Ne saattaa olla tän tyylisiä ihan käytännön asioita, joihin se lähtee vaikuttamaan. Mut niinku puhuttiin tossa aikasemmin, niin syvällä tasollahan me tiedetään just se, että se lähtee vaikuttamaan esimerkiks sun terveyskäyttäytymiseen. Jos yksinäisyys pitkittyy, niin se lähtee ihan siihen sun fyysiseen hyvinvointiin, psyykkiseen hyvinvointiin. Siihen, miten paljon stressiä koet, miten pystyt käsitellä stressiä, ihan näihin sun havaintoihin, ympäristön tarkkailu, kognitiivisiin prosesseihin, toimintamalleihin. Lähdetään ehkä helpommin hakemaan sitä sellaista nopeaa lohdutusta, on se sitten vaikka vetäytymällä omaan rauhaan ja omiin vaikka pelimaailmoihin tai sitten ei piitata terveellisistä elämäntavoista. Koetaan, että siitäkään ei oo mitään hyötyä. Tavallaan se saattaa lähteä vaikuttamaan ihan kokonaisvaltaisesti tosi moniin asioihin siinä sun arjessa ja sit voi olla tosi vaikea myös itsekään tunnistaa, et mistä tämä kaikki lähti. Mulla on vaan tosi huono ja paha olla, mut mistä se kaikki oikeestaan lähtikään alun perin.

 

Eric: Ja onko tässä vähän se tavallaan tietysti yksilölle ja  yhteiskunnallisesti ilmiö on hyvin negatiivinen, mutta siin on myös semmonen tietty traaginen elementti, et sitten kun se yksinäisen kokemus syvenee, niin ihminen rupeaa entistä enemmän vetäytymään.

 

Anniina: Kyllä. Se on just, se on ehkä se, mikä hetkellisesti sua helpottaa, mut pidemmän päälle, jos sä toimit aina niin, ja siitä tulee just hyvin helposti vakiintunut toimintamalli, että vaikka niitä tilaisuuksia ja mahdollisuuksia tulisi eteen, niin sä et oikeestaan osaa enää toimii muulla tavalla kuin sillä tavalla, että sä suojaat itseäsi ja vetäydyt sinne omaan oloon. Se on juurikin näin, että se, mikä hetkellisesti tuntuu auttavan, niin se ei sit kuitenkaan pidemmällä aikavälillä vie sitä sun asiaa eteenpäin.

 

Eric: Mietitäänpäs niitä ratkaisuja sitten. Mikä auttaa yksinäisyyteen ja mitä yksinäisyyttä kokeva opiskelija voi itse tehdä?

 

Anniina: Tää on just se asia, että tavallaan jos puhutaan nimenomaan tästä pitkittyneestä, haitallisesta yksinäisyydestä, niin oikeestaan se, mitä me tiedetään tutkimuksellisen tiedonkin valossa, et mitkä ovat ne toimivimmat tavat päästä sieltä yksinäisyyden kierteestä pois, niin ne toimivimmat tavat yksilötasolla on just se, että pysähtyy niiden omien vakiintuneiden ajatus- ja toimintamallien äärelle ja pyrkii sen tunnistamisen jälkeen löytämään niitä mahdollisia pieniä steppejä, millä niitä pystyis tietyllä tapaa vähän joustavoittamaan ja sellaisilla pienillä askelilla, pienillä tavoitteilla myös ikään kuin haastamaan itseään vähän toiseen suuntaan. Tää ei oo mikään iisi fiks -ratkaisu, siis tämähän on mielettömän vaikeeta. Jos ois kauheen helppoa, niin kaikkihan varmaan tekis sitä jatkuvasti tuossa, eikä tätä ongelmaa ois. Mut tää on siis se ratkaisu siihen, et jos me halutaan sellaista aitoa, pysyvää muutosta, niin se vaatii tietyllä tapaa sitä, et sun pitää olla valmis astumaan kohti niitä vaikeita asioita sun elämässä, jotta se todellinen muutos mahdollistuu. Monesti meidänkin näihin vertaisryhmiin tai muihinkin toimintoihin opiskelijat tulee kovasti janoten sellasta nopeaa ja helppoa ratkaisua, et kerro mulle nyt vaan, mitä mun pitäis tehdä ja sit mä vaan teen sen ja sit tää asia ois jotenki hoidossa. Sit voi tulla monille ehkä pettymyksenäkin siinä kohtaa, et itse asiassa tähän ei oo välttämättä ihan nopeeta ja helppoa keinoa, vaan tämä voi vaatii todella pitkäaikaistakin työstöä, mut kyl se muuttuu helpommaksi. Omien vakiintuneiden ajatusmallien ja toimintamallien kanssa työskentelyhän on taito. Se on taito, jota sä voit harjoitella. Jos sä oot joskus elämäs aikana vaikka ottanu tälläsen kuntokuurin, kesäksi fyysiseen hyvään kuntoon -tyyppisen, tai oot yrittäny opetella vaikka jotain vaikeeta kieltä tai mikä se onkaan, niin sulla on varmasti se kokemus siitä, että sä lähet jostain pisteestä ja sit toteet, että okei, ei muuten yhden päivän lenkillä vielä päästy siihen kunnon kesäkuntoon.

 

Eric: Se on muuten pirullista, pitäs kyllä pystyy yhellä lenkillä pääsemään kesäkuntoon, mut joo jatketaan.

 

Anniina: Se on just näin, et se vaatii sitten sitä pitkällistä työtä ja toistoa ja sitä, että siinä välissä tapahtuu niitä epäonnistumisia, niitä lipsahduksia, sä jäätkin sinne sohvan nurkkaan lötköttelemään ja ei kiinnostaisi yhtään ja se motivaatio hukkuu ja muuta, mutta jos sä saat kuitenkin itses siinä pitkässä juoksussa kannustettua jatkamaan eteenpäin, et täs on jotain järkeä, tämä on jotain sellaista, mikä mua vois hyödyttää ja oikeestaan tää on mulle se vaihtoehto, jos mä haluun sellaista aitoa muutosta mun elämään, niin sit sä todennäkösesti tuut huomaamaan sen, et aha, tää itse asiassa muuttu vähän helpommaksi. Nyt mä en välttämättä enää puhukaan itselleni ihan samalla tavalla kuin mistä tämä lähti, tai mä en ehkä ajattele kanssaopiskelijoista tai muista ihmisistä niin jyrkästi tai samalla tavalla ehkä tuomitsevasti kuin ihan alkutilanteessa. Eli huomaakin sit jossain kohtaa, et okei, ku mä jatkoin tätä riittävän pitkälle, niin nyt se on muuttunut helpommaksi, koska se on taito. Ja mitä enemmän me sitä harjoitellaan, sen paremmiks me siinä tullaan. Näähän on siis taitoja, mitä meistä ihmisenä meidän kaikkien pitää koko loppuelämäämme asti harjotella. Meillähän on kaikilla työstettävää varmasti itsemme kanssa ja erinäköisten asioiden kanssa. Eli se on oikeestaan se sinnikäs harjoittelu ja se tietty lempeys ja kannustus ja jos niitä lipsahduksia ja epäonnistumisii tulee, niin ei tavallaan anna sen myöskään tuomita tätä, että nyt turha enää siis yrittää, kun en nyt kahden viikon jälkeen, nyt huomasinkin, et palasin takaisin siihen entiseen, vaan kun tiedostaa jo etukäteen, et niit muuten tulee. Epäonnistumisia tulee, mut tärkeetä on se, et mitä sä päätät siinä kohtaa tehdä. Eli tavallaan tämä on nyt ehkä vähän semmonen, että me helposti annetaan yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle sellasia hyvää tarkoittavia neuvoja. Ne on usein tän tyylisiä, että no niin, nyt vähän reipastut ja menet vaan sinne ja kappas, onhan täällä näitä opiskelijatapahtumia jos jonkun näköistä, niin menet sinne ja kyllä se sieltä jotenkin automaattisesti tämä homma lähtee pyörimään. Tai sitten me sanotaan, että ku sä oot vähän hiljanen ja vähän ujo, että sun pitäs kyl puhuu vaan enemmän, meet vaan kyselemään ihmisiltä asioita. Meillä on varmastikin todella hyvä tarkoitusperä siellä, että me haluttais, että se kanssaihminen toimis tällä tavalla, et se helpottais sun elämää. Mut siinä kohtaa, kun me annetaan tän tyylisiä neuvoja, niin me ollaan tietyllä tapaa jo vähän menetetty se yhteys tähän ihmiseen, kenen kanssa me keskustellaan, koska hän varmasti kyllä menisi ja tekisi, jos hän pystyisi.

 

Eric: Niin, tämähän on tämmönen sosiaali- ja erilaisten auttamiseen pyrkivien töiden iso keskustelu, et miten henkilö kohdataan siellä, missä hän on eikä siellä, mihin me hänet haluttaisiin. Silloin siinä on iso riski, että ei henkilö tule kohdatuksi, jos hänelle annetaan niitä kikkakolmosia siinä hetkessä ja ehkä omaa epämukavuuttakin yritetään hoitaa sillä tsemppipuheella.

 

Anniina: Se on juurikin näin. Ja enemmän se voi olla sitten myös haitallista, koska siinä voi tosiaan tulla opiskelijalle se tunne, että okei toi ei nyt ainakaan ymmärrä yhtään, mistä on kyse ja miten tämä muhun vaikuttaa, niin en varmasti tolle nyt enempää puhu. Ja siitä voi tulla tosiaan sit semmonen, että jos on yksikin tällänen huono kokemus, missä sä oot mahollisesti pyrkinyt puhumaan tästä sun kokemasta yksinäisyydestä ja sit tuleekin tällänen, et mua ei ymmärretty tai kohdattu oikein tai mut sivuutettiin tai ohitettiin, niin kyllä siit nousee se kynnys, että uskallatko enää toiste kenenkään kanssa tästä puhua. Ja se on iso haaste.

 

Eric: Kyllä, sen haavoittuvuuden ja tarvitsevuuden näyttäminen ei oo helppoa ja sit jos toinen vähän sen ohi pyyhältää, niin sitten voi jäädä tekemättä toiste.

 

Anniina: Kyllä.

 

Eric: No tota, vähän ehkä konkreettisemmin. Kun työskennellään yksilön kanssa, jolla on tämä yksinäisyyden kokemus, niin onko siinä ajattelutavat, mihin pyritään vaikuttaa, toimintatavat… Vähän niitä, mitä ne keskustelun kohteet tommosessa kohtaamisessa on?

 

Anniina: No nimenomaan just se, että jos on mahdollisuuksia tälläseen syvälliseen kohtaamiseen tän yksinäisyysteeman äärellä, niin kyllä siinä lähdetään ylipäätänsä kartottamaan tietenkin sitä, että mitä opiskelija itse kokee, että on haastavaa siinä omassa arjessa. Minkälaiset tilanteet ja minkälaista mahdollista menneisyyttä löytyy sieltä taustalta, joka on saattanu lähtee muovaamaan monellakin tapaa sitä omaa toimintaa ja omaa ajattelua. Sitten tavallaan, kun päästään siihen, että tunnistetaan paremmin ehkä niitä asioita siinä omassa arjessa, mihin kaipaa sitä muutosta, et erityisesti tietyt tilanteet vaikka haastaa tai erityisesti on joku toive tai tarve omassa arjessa, mihin kaipais muutosta, niin sit lähdetään ihan erilaisten harjoitteiden avulla esimerkiks pohtimaan sitä, että minkälaisia eteenpäinvieviä mahdollisuuksia ois vaikka just nimenomaan joustavoittaa niitä omii ajatuksii, joustavoittaa niit omii toimintatapoja. Monesti opiskelijoilla on ehkä semmoinen ajatus, että tavoite on vaikka se, että mun pitäis saada ystävä ja mikä muu ei kelpaa. Nyt tässä heti lähdetään miettimään, että mistä mä hankin itselleni ystävän tähän mun elämään. Mut me joudutaan monesti lähtee sitten hyvinkin paljon pienemmistä askelmerkeistä, eli ihan vaikka semmosista asioista, et miltä susta tuntuu, jos sä vaikka seuraavalla tälläsellä kasvokkaisella luennolla istuisit jonkun kanssa opiskelijan läheisyyteen. Sun ei tarvitse puhua hänelle mitään, mut et ylipäätänsä menekään sinne ihan viimeisimpään nurkkaan, mihin normaalisti oot menny, mut istutkin jonkun opiskelijan lähellä ja katot miltä se tuntuu, mikä fiilis siitä tulee. Sitten voidaan tavallaan ens kerralla vähän palailla niihin, et mites tää meni ja minkälaisii havaintoja nousi ja sitten lähdetään miettimään, et mikä vois olla seuraava steppi siitä eteenpäin, joka ois sun tilanteessa nimenomaan ehkä eteenpäinvievä. Mut nimenomaan on just tärkeetä, et ne on riittävän pieniä ja riittävän semmosia, jotka tavottaa just tän kyseisen opiskelijan, koska niinku ollaan tässä aikasemminkin puhuttu, niin yksinäisyyden kokemukset ja polut siihen senhetkiseen yksinäisyyteen on tosi vaihtelevia ja erilaisia. Ei kaikille yksinäisyyttä kokeville opiskelijoille oo ollenkaan haastavaa mennä juttelemaan kanssaopiskelijoille, mut sit täytyy tunnistaa se, et mikä sun arjessa on sit se asia, mikä haastaa ja mikä siihen vois auttaa.

 

Eric: Aivan. Oot tässä tuonut sen tärkeän näkökulman esiin aikasemminkin, että vaikka on asioita, mitä yksilö voi tehdä, niin tässä on kyse kuitenkin yhteisöjen ongelmasta. Eli sitä yksinäisyyttä koetaan siellä jossain paikassa, jossa on muita ihmisiä.

 

Anniina: Kyllä.

 

Eric: Mitä nyt sitten korkeakouluissa tulisi tehdä opiskelijoiden yksinäisyyden vähentämiseksi?

 

Anniina: No hyvin monenlaisia tapoja ja keinoja on ja oikeastaan me tarvitaankin ihan kaikkia korkeakoulussa toimivia. Tärkeetä on, että yksinäisyysteemaan tarttumista ei ulkoisteta jollekin tietylle, et no meillä on nämä hyvinvointipalvelut vaikka, että ne hoitaa, vaan on tärkeää tunnistaa se, et miten opiskelijoiden kokema yksinäisyys vaikka näkyy mun omassa työssä, jos mä oon vaikka opettaja tai opintotoimiston henkilökuntaa tai sit mahdollisesti olen opiskelijajärjestössä tai muuta. Miten se vois olla, että se opiskelijoiden kokema yksinäisyys itse asiassa näkyy tälläkin hetkellä siinä mun tontilla. Ja sehän saattaa näkyä esimerkiks just siinä, että opiskelija jättää vaikka jonkun kurssin kesken, ei kykene tulemaan, osallistumaan ryhmätöihin. Tulee vaikka opiskelumotivaation haasteita. Ne voi olla tän tyylisiä problematiikkaa, joka tällä hetkellä siellä näkyy, mut sitä ei vaan välttämättä osaa tunnistaa, et itse asiassa voisko siellä taustalla olla tämä asia. Eli se kaikki tavallaan lähtee siitä, että yhä useampi toimija ja taho korkeakoulussakin tunnistaa sen, että tämä on jo tälläkin hetkellä läsnä siellä ja tunnistaa sen oman roolinsa. Mikä on se mun tapa toimijana toimia tässä asiassa. Mitä mä voisin esimerkiksi vaikkapa opettajana edistää vertaisuuden kokemuksen syntymistä opintojen aikana. Nää voi olla siis todella pieniä juttuja, mitkä on todella ratkaisevia. Se voi olla se, että otetaan joku kuulumiskierros jonkun kurssin alussa tai se voi olla se, että hyödynnetään sopivalla tavalla ryhmätöitä tai luodaan jotkut yhteiset pelisäännöt. Se voi olla monennäköistä, mut se kaikki lähtee siitä, et sä oot toimijana tunnistanu, et mulla on tässä jotain vaikutusmahdollisuuksii ja sä oot toisaalta motivoitunu siitä, et miks mun kannattaa toimii tällä tavalla. Ehkä sanosin, että yksi suurimpia asioita, mitä oikeestaan ihan kuka vaan toimija voi tehdä on se, että sä valjastaisit kaikki ne kanssaopiskelijat siitä jotenkin huomaamaan ja tunnistamaan sen, että minkälainen on se asenneilmapiiri, se kulttuuri, opiskelukulttuuri, missä me halutaan opiskella ja miten mä voin ihan yksittäisenä, tavallisena opiskelijana vaikuttaa vaikka siihen, minkälainen opiskelupäivä tolla kanssaopiskelijalla tossa on. Ne voi olla ihan vaan sitä, että kannustetaan kysymään mitä kuuluu, kannustetaan kattomaan toisiin ihmisiin silmiin. Kannustetaan hymyilemään, kannustetaan pyytämään vaikka, et hei tuutko sä meiän kaa lounaalle, vaikka ei välttämättä niin paljon toisiamme tunnettaisikaan ennalta. Eli ne voi olla hyvin tällaisia pieniä asioita, mut nää oon tosi ratkasevia ja vaikuttavia. Mut sen lisäks me totta kai tarvitaan siis sitä, et jotta henkilökunnalla olis myös itsellään voimavaroja toimia tällä tavalla, niin me tarvitaan sitä, et meil on myös sitä hyvinvoivaa henkilökuntaa siellä korkeakouluissa. Se tavallaan lähtee ihan sieltä johtamisesta ja siitä ympäröivästä yhteiskunnastakin, et minkälaisii asioita me arvostetaan ja mihin me kannustetaan ja mitä me pidetään tärkeinä. Tavallaan nääkään ei välttämättä oo mitään ihan sellasia helppoja, pieniä asioita, mutta näihin on tärkeä, et näitä kohti pyritään menemään, et näitä pidettäs tärkeänä ja näissäkin asioissa just ne aika pienet stepit voi kuitenkin vaikuttaa aika merkittävällä tavalla ja saada ehkä sellasen hyvän kierteen päälle.

 

Eric: Tässä on varmaan just keskeistä se, että kun lähetään rakenteeseen tai kulttuuriin vaikuttamaan, niin se on nimenomaan tämmöstä holistista, eikä lähetä silleen, niinku muistan joskus kouluajalta, että tuolla on nönnönöö, kukaan ei leiki sen kanssa. Opettaja sanoi, että leikkikää sen kans välitunnilla. Harva asia tuntuu niin kamalalta kuin toi.

 

Anniina: Siis kyllä, siis juuri näin. Missään nimessä ei oo sillä tavalla hyvin organisoitu, et no niin käsi ylös, kuka täällä kokee yksinäisyyttä ja mitäs me kanssaopiskelijat, miten te voisitte nyt tässä vähän auttaa.

 

Eric: Tukea tätä yhtä henkilöä täällä.

 

Anniina: Niin, ei, vaan et puhuu tavallaan ihan siitä, että miten se hyödyttää meitä kaikkia, et me kohdattais toisiamme ystävällisesti, arvostavasti ja otettais toisiamme mukaan. Toimittas yhdenvertaisesti ja oltais kiinnostuneita siitä, että miten moninaisii tarpeita ja miten moninaisii ihmisii meitä täällä on. Pitää aidosti kyetä kohtaamaan muita ihmisii ja erilaisuutta ja miten se toisaalta voi mua ihmisenä edesauttaakin, sitä mun hyvinvointi se, et mä kohtelen itse asiassa näitä mun kanssaihmisii hyvin ja pyrin luomaan yhteisöllisempää opiskelukulttuuria ihan niillä omilla pikkusilla teoilla.

 

Eric: Paljon mietittävää ja paljon pohdittavaa tässä ja ehkä, jos yksinäisyys on meillä iso yhteiskunnallinen ongelma, niin se ei oo ehkä ihan päivässä syntynyt. Ehkä se ei ihan päivässä katoakaan. Tää on pitkää peliä, jos tähän haluaa vaikuttaa, vai?

 

Anniina: Se on juurikin näin. Meillä on tämä hyvä hanke nyt käynnissä, mut ei uskota myöskään siihen, et meidän hanke yksistään pystyy ratkaisemaan korkeakouluissa koettua yksinäisyyttä, vaan me tarvitaan just nimenomaan kaikkia laajoja hartioita siihen, että mahdollisimman moni korkeakoulussa toimiva tosiaan tunnistais sen oman vaikutusmahdollisuuden. Tunnistais, miten tärkeestä asiasta on kyse. Ja toisaalta tarvitaan just sitä, että saadaan opiskelijoiden pariin sitä tietoisuutta siitä, et sussa ei oo mitään vikaa, jos sä koet yksinäisyyttä ja myös jos tunnistat, että koet yksinäisyyttä, niin ei kannata jäädä vaan odottelemaan, että se itestään siitä lähtee pois ja tilanne helpottuu, vaan tukea on saatavilla ja tukeen kannattaa tarttua.

 

Eric: Kyllä. Ois paljon varmaan vielä keskusteltavaa, mutta ehkä jätetään toiselle kerralle ja muihin pöytiin mietittävää tästä jaksosta. Mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille sama. Lukuvinkki kuulijoille aiheesta tai sen vierestä. Mitäs sulle tulis mieleen?

 

Anniina: Hmm. No mä ajattelin päätyä ihan tähän aiheeseen liittyvään kirjavinkkiin. Elikkä ihan tällänen suht. ajankohtainen ja tuore julkaisu viime syksyltä. Meillä on Suomen maassa tällänen hyvä ja erittäin paljon näkyvillä oleva yksinäisyystutkija, Niina Junttila, joka tekee kovasti töitä monella tapaa sen eteen, että saatais nimenomaan tätä yksinäisyysteemaa Suomessa vahvemmin esiin ja nimenomaan sellaisista oikeista näkökulmista ja vinkkeleistä. Hänellä on siis viime syksynä tosiaan tullut tällänen tuore julkaisu Yksinäisyyden monet kasvot. Se ois ehkä se mun lukuvinkki nyt tässä kohtaa.

 

Eric: Kiitos paljon Anniina, kun tulit vieraaksi.

 

Anniina: Kiitos paljon, että sain tulla.