Pubielämyksiä on taas kertynyt ja onkin korkea aika jakaa ne kanssanne. Ensimmäisenä mainittakoon Sheep Heid Inn, joka on Edinburghin ja mahdollisesti koko Skotlannin vanhimpia pubeja. Pubi itse väittää juuriensa juurtavan jopa vuoteen 1360(!??!) ja että Skotlannin (myöhemmin myös Englannin) kuningas James VI lahjoitti pubille lampaan pään pelattuaan skittleä (keilapeli) pubin pihamaalla. Niin tai näin, pubi on erittäin viihtyisä ja vanhoja seiniä koristavat nostalgiset valokuvat ja 1800-luvun esineet. Pubista löytyy myös pieni Beer Garden, sekin Edinburghin vanhin. Pubi sijaitsee Dunningstonin kylässä (nykyään kaupunginosa) aivan 1300-luvun kivikirkon kupeessa. Aivan pubin takana kohoaa Arthur’s Seat, Edinburghin mahtava kallioinen kukkula ja suosittu ulkoilukohde (aivan meren rannalla ja korkeutta silti yli 200m.) Pubin väki oli vanhemmanpuoleista kuten tämän tyyppisessä paikoissa yleensäkin, mutta tunnella oli oikein leppoisa. Olutvalikoima oli myös hyvä, perusskottioluiden lisäksi löytyi vierailevia oluita. Tällä kertaa kokeilen Islayn Angus Og Alea (4,5%, premium bitter). Maku on yhdistelmä humalaisuutta ja hedelmäisyyttä. Erityisen erikoiseksi Islay-panimon tekee se, että Islayn saari on erityisen tunnettu viskitislaamoista (niitähän on kahdeksan samalla saarella), mutta 2004 perustettu Islay panimo kasvattaa suosiotaan jatkuvasti. Panimo tuottaa tällä hetkellä kahdeksaa eri olutta. Maistelin myös Tadcasterin Caffreysiä (bitter, 4,2%) mutta tämä oli taas niin tyypillinen brittibitteri että sanottavaa ei yksinkertaisesti löydy.

Toinenkin pubi jonka tahdon mainita sijaitsee kaukana keskustasta, rauhallisella Cramondin asuma-alueella meren rannalla. Kyseessä on jälleen entinen erillinen kylä, jonka Edinburgh on kasvaessaan ympäröinyt. Alueella sijaitsee roomalaisen linnoituksen rauniot (siitä kelttiläinen nimikin caer-linnoitus, Amond-joen nimi). Aivan meren rannassa kylän päässä sijaitsee Cramond Inn, erittäin viihtyisä pubi jossa takassa palavat hiilet lämmittävät mukavasti. Asiakaskunta on paikallista, ja tuntuu viettävän pubissa aikaa reilumminkin sanomalehtiä lukien. Sisään poikkeaa myös väkeä sunnuntaikävelyltä, meren rannalla kulkee mukava rantatie joka on kävelijöiden suosioissa. Turisteja on turha bongailla, onneksi. Hanasta löytyvät perusskottioluet sekä lisäksi pubi tuntuu keskittyvän hieman yllättäen englantilaisen Samuel Smith’s panimon tuotteisiin. Panimo on kotoisin Yorkshiresta. Maistelin Old Brewery Bitteriä (4%) sekä Sovereign Best Bitteriä (4,1%). Näistä ensimmäinen oli perinteinen bitteri, toinen taas hieman metallinen, eikä kovin maltainen.

Näin siis rauhallisissa ”kylissä” keskustan ulkopuolella. Lisää muistoja luvassa myöhemmin…

Skotlannin ruokakauppojen pullovalikoima alkaa olla jo aika koluttu ja varsinkaan mitään mainitsemisen arvoista on vaikea löytää; brittibitterit kun tuppaavat olla kohtalaisen samanlaisia. Tässä nyt kuitenkin muutama olut joita bongasin kaupasta ja jotka kiinnittivät huomioni:

Kaukainen ja syrjäinen Orkney Brewery (osa Sinclair Breweries Ltd. ryhmää) tarjosi kolme olutelämystä. Ensimmäinen näistä oli Northern Light (4%, Blond Ale). Tämä oli kohtalaisen humalainen, mutta ei kuitenkaan kovin kitkerä, hieman savuinen. Toinen oli Black Island (4,6%, Old Ale, vaikka jo aika lähellä stouttia maltaiden tummuuden osalta), joka on voittanut monia palkintojakin Briteissä. Paahteisen maltainen, pitkä jälkimaku joka on hieman kitkerä. Kolmas saman panimon tuote oli Raven Ale (3,8%, Bitter) joka oli jälleen kerran erittäin tyypillinen brittiläinen bitteri, maltaisen hedelmäinen pitkällä kitkerällä jälkimaulla.

Belhavenin panimosta olen puhunut aikaisemminkin, mutta pakko mainita vielä yksi kyseisen lafkan tuote, nimittäin Twisted Thistle IPA (5,3%, varsin tyypillinen IPA). Olut sinänsä ei ansaitse erityismainintaa paitsi tyypillisenä IPAna, mutta etiketissä komeilee kuuluisa thistle elikkäs ohdake joka on siis Skotlannin kansalliskukka. Tätä kukkaa viliseekin sitten joka paikassa, varsinkin Edinburghin turistikaduilla (löytyy esim. turistikrääsäliike Thistle Do Nicely, hahaha olipa hauska sanaleikki) ja jos katsotte joskus erittäin historiallista Braveheartia niin katsokaapa minkä kukan tyttö antaa nuorelle Wallacelle… No niin, takaisin asiaan.

Yksi englantilainenkin olut on nyt mainittava kun se kerran osui käteeni, nimittäin Hall&Woodhousen Stinger (4,5%, Bitter). Olut sinänsä ei ole kummoinen, erittäin tyypillinen brittibitteri, mutta panimo on perustettu jo 1777 ja tällä hetkellä sitä johtaa Woodhousen perhe jo viidennessä polvessa. Taitaa Sinebrykoffi kalveta tämän rinnalla…

Esitän pahoitteluni palstani tyhjyydestä viime aikoina, ja onkin jo korkea aika korjata tilanne. Pyrin myös ”ottamaan kiinni” ja kirjottamaan palstaani aktiivisesti kiihtyen kesää kohti.

Ensimmäisenä mainittakoon The Southsider (3-7 West Richmond St). Kyseessä on varsin tyypillinen brittipubi, jossa aikaa viettää niin nuorempi kuin vanhempikin polvi. Televisio näyttää jalkapalloa, biljardipöytäkin löytyy. Olutvalikoima on kohtalainen, tavallisten (Caledonian 80, Deuchars IPA, Tennents jne.) lisäksi vierailevia oluita.

Toisena The Last Drop (74-78 Grassmarket), joka sijaitsee vanhan teloituspaikan vieressä, siitäpä siis tuo ratkiriemukas nimikin on peräisin. Tässä pubissa vierailin jäsenveli Nilssonin kanssa. Kohtalaisen pieni paikka, ja valikoima on erittäin rajoittunut (Caledonian 80, Deuchars IPA, lagereita) mutta baarimikko puhui ruotsia ja toinen oli suomalainen. Pubi on eräänlaisessa kulttimaineessa nimensä ja sijaintinsa takia, mutta oluen kannalta pettymys.

Suuntasimme seuraavaksi Bow Bariin (80 West Bow), jota myös Good Bear Guide 2008 suosittelee. Paikka on erittäin pieni, tilaan on ehkä kahdellekymmenelle, mutta tila on kodikas: takkatuli lämmittää ja seiniä koristavat viskipeilit. Olutvalikoima on ihan kelvollinen, Belhavenin ja Caledonianin lisäksi myös Orkney-panimon tuotteita. Panimo on perustettu 1988 syrjäiseen Quayloon kylään. Panimo mainostaa tuotteittensa puhtautta ja ekologisuutta ja valmistaa tällä hetkellä kymmenkuntaa eri tuotetta, joista osa on kausituotteita. Maistelimme Nilssonin kanssa panimon omaa IPAa, joka varsin tyypilliseen skottilaiseen tapaan on kuitenkin maultaan jopa tavallista perusbitteriä vaatimattomampi. Toinen hanasta tarjoiltu saman panimon tuote oli Raven Ale (3,8%). Tämä oli jälleen tyypillinen brittibitteri, joskin maltaisuudeltaan ehkä aavistuksen hedelmäinen. Paikka valittiin Edinburghin vuoden pubiksi 2006.

Seuraavassa numerossa (jonka pyrin kirjoittamaan pian) on luvassa lisää pullo-olutarvosteluja.

Kuukauden hiljaiselon jälkeen palaan jälleen oluiden ääreen. Toivottavasti olette sillä aikaa nauttineet joulusta ja etenkin jouluoluista. Vuosi Edinburghissa alkaa seuraavilla pullo-oluilla, jotka ehdin ensi hätään kiikuttamaan kaupasta:

Morland Old Speckled Hen, Englantilaisen Greene King -panimon olut, on Premium Bitter, 5,2%. Maku on maltainen mutta jälkimaku bitteriksi yllättävän lyhyt ja mieto. Olut on ehkä koko Britannian tunnetuin pullotetun alen brandi, varsinkin Lontoon seudulla, joten tätä oli pakko maistaa ihan vaan britti-imperiumin nimissä. Samainen panimo omistaa myös skottilaisen Belhavenin panimon, jonka oluita olen maininnut aiemmin.

McEwans Champion on tyypiltään Scotch Ale, vaikka ironisesti tätä termiä ei yleensä käytetä Skotlannissa, vaan enemmänkin Jenkkilän puolella. Olut on vahva, 7,3% ja maultaan kylläkin maltainen, mutta mielestäni jopa ällön makea. Itse en pitänyt tästä. Panimo on Scottish & Newcastle, tuo kaikkien rakastama jättiyhtiö, joka hallitsee lähes kolmasosaa Britannian markkinoista.

Harviestoun Bitter & Twisted, Golden ale/Blond ale, 4,2%. Kohtalaisesti humaloitu, kitkerä ja pitkä jälkimaku. Erehdyin jopa luulemaan aivan perusbitteriksi. Suosittelen. Panimo aloitti toimintansa ladossa Skotlannin Clackmannanshiren alueella, Dollarin kylässä vuonna 1985 (joka on muuten aivan erityisen hyvä vuosi!) Nykyään panimo on Caledonianin omistuksessa, josta myös olen maininnut aiemmin.

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisenä mainittakoon olut nimeltä Fraoch. Olut saa nimensä gaelin kielen kanervaa tarkoittavasta sanasta, ja etiketti jopa väittää sen edustavan vanhinta edelleen tuotannossa olevaa oluttyyppiä. Niin tai näin, olut on joka tapauksessa virkistävä kokemus. Maussa voi huomata kanervan maun, mutta toisaalta koska en ole ennen kanervaa pureskellut, en analysoi sitä sen tarkemmin. Olut on maultaan mieto, erittäin helposti juotava eikä myöskään vaahtoa juuri ollenkaan. Panimo, Williams (tunnetaan myös nimellä Heather Ales, edelleen kanerva-aiheeseen tarttuen), on kahden ylämaalaisen veljeksen 1993 perustama yritys joka keskittyy historiallisiin perinneoluisiin. Yritän metsästää lisää näitä tulevaisuudessa.

Koska minua on aikaisemmin selkeästi johdettu harhaan ja houkuteltu juomaan erehdyksessä englantilaisia (siis lähes ulkomaalaisia) oluita, päätin olla jonkin aikaa tarkkana ja perehtyä ainoastaan skotlantilaisiin tuotteisiin. Tätä tehtävää suoritin antaumuksella sekä lasien että pullojen ääressä ja tutustuin seuraaviin oluisiin:

Arran Sunset, blond ale, 4,4%. Olut on Skottilaisen Arran -panimon tuote ja kotoisin, yllättäen, Arran saarelta, joka on eteläisin Skotlannin länsirannikon suurista saarista. Loppumaultaan kitkerä, ehkä jopa hieman metallinen. Voimakkaan humaloitu. Suosittelen lajityyppinsä edustajana. Tämän oluen nautin pullosta, mutta olisi ehkä parempi hanasta.

Stewart 80 /-, bitter, 4,4%. Tämäkin olut edusti hyvin tyypillistä perus brittibitteriä, mutta on Edinburghilaisen Stewart -panimon tuote. Panimo aloitti toimintansa vasta 2004 ja valmistaa tällä hetkellä kuutta eri olutta, joita toivottavasti ehdin maistamaan myöhemmin. Tämä olut on panimon perustuote, eikä siis kovin erikoinen verrattuna vastaaviin skottibittereihin, mutta hyvä perusolut mikäli pitää bittereistä ja ainakin hanasta nautittuna.

Calders 70 /-, bitter, 3,6%. Tässä oli toinen hyvin tyypillinen bitteri, kotoisin Belhavenin panimosta Dunbarista, 50 kilometriä Edinburghista itään. Tämä bitter oli edelliseen verrattuna melko mitäänsanomaton, ja suosittelen ainoastaan niille jotka rakastavat perusbrittibittereitä henkeen ja vereen. Jättäisin muuten mainitsematta, mutta nautin tämän Glasgow’ssa Queen Streetin metroasemalla pitkän päivän päätteeksi, joka nosti oluen pisteitä, vaikkei se niitä ansainnutkaan.

Black Isle Organic Wheat Beer, Belgian White (vehnäolut), 4,5%. Tässä tulikin kaksi baarikärpästä yhdellä iskulla: ensimmäinen maistamani skottilainen vehnä- ja luomuolut. Vehnäoluena ei kovin erikoinen, maultaan mieto, vaikkakin hieman hapan. Ihan kelpo vehnäolut, ja hyväkin hanasta nautittuna, mutta ei vedä vertoja vastaaville saksalaisille. Panimo, Black Isle, on pienehkö, 1998 perustettu ja kotoisin Pohjois-Skotlannista läheltä Invernessiä. Laajentaa kovaa vauhtia ja panostaa erikoistuotteisiin, tällä hetkellä 15 tuotetta, joista 10 luomuoluita.

Red Mountain Porter, 4,5% on ensimmäinen maistamani skotlantilainen
porter. Panimo on Cairngorm läheltä Loch Nessiä, jonka muutamaan tuotteeseen olen tutustunut aikaisemmin blogissani. Oikein mukava porter, vaikka ei maultaan kovin voimakas. Nautin tämän hanasta pubissa nimeltä The Blue Blazer, joka valittiin Edinburghin parhaaksi pubiksi viime vuonna. Takassa palavat hiilenpalaset lämmittivät mukavasti samalla kun pieni pubi täyttyi räntäkuuroa pakenevasta kansasta ja märkien villakangastakkien ”tuoksu” täytti ilman. Kulttuurielämys, suosittelen.