Helsingin yliopisto
Ainakin kolme päivää puhaltanut voimakas tuuli laantui yöllä. Pääsimme sen myötä toteuttamaan erästä varasuunnitelmistamme, eli Kapkaupungin tunnusomaiselle vartijalle, Pöytävuorelle, nousemista. Osa saattueesta kipusi laelle jalan, osa vaijerihissillä. Ei ole kahta samanlaista vuorta, ja Pöytävuorikin on omanlaisensa. Yllättävää kyllä, sen vaaleasta hiekkakivestä tuli mieleen läheisimmin Koli. Molempien hohtavilta kallioilta näkyy karuja kasveja ja sinistä vettä, tässä tapauksessa Intian valtameri sekä Atlantti. Hyväntoivonniemen suunnalla näytti olevan metsäpaloja. Se ei hämmästytä. Sateet ovat jääneet täällä vähäisiksi jo monen vuoden ajan, ja väki toivoisi matalapaineiden vihdoin osuvan myös tähän niemeen. Kuulemma ne kuitenkin kääntyvät aina viime kilometreillä pois. Kuten Suomen korkeapaineilla on tapana. Vedenkäyttäjien tulee tänä vuonna vähentää kulutustaan 20 prosenttia, tai he saavat sakkomaksuja.
Mutta Pöytävuori! Täytenä yllätyksenä minulle (tuskin monelle muulle matkakohteeseensa paremmin perehtyneelle) tuli se, että Kapkaupungilla on oma kasvimaantieteellinen alueensa, ja koko muu maailma saa tyytyä vain viiteen sellaiseen. Nämä kasvit ovat jäänteitä Etelämantereen muinaiskasvillisuudesta, ajalta kun myös se oli vielä kasveille suotuisaa. Pelargoniat, liljat ja kaikenlaiset oudot mehikasvit ovat täällä yleisiä.
Pöytävuoren hiekkakivet seisovat vaaleilla porfyyrisillä graniittikallioilla, joita kävimme tarkastelemassa viehättävän valkohiekkaisen rannan tuntumassa. Tuulieroosio, eli näissä oloissa jatkuva hiekkapuhallus, oli syönyt graniitin pintaan veikeitä kuoppia. Päivä oli kohtalaisen reipas, askelmittariin kertyi 21992 askelta.
