Helsingin yliopisto
Aamu oli kirkas, aurinkoinen ja tuuleton. Aukaisin joulukalenterista aamulla 13. luukun ja aamiaispöydässä keskusteltiin Luciasta. Etelä-Afrikan asukkaat ja venäläiset eivät tienneet perinteestä, mutta espanjalaiselle se oli tuttu. Päivä osoittautui lopulta todella valontuojaksi, sillä heti aamiaisen jälkeen Sergei sai puhelun ja ilmoitti, että meille olisi tarjolla kyyti nunatakin länsipäähän Patrick-leiriin. Tuohon leiriin pääsy pudottaisi pois kolme viidesosaa siitä matkasta, joka meidän ja kaikkein lupaavimmalta vaikuttavan pikriittijuonen välillä oli. Matkaa ei voi taittaa millään ajoneuvolla, ei edes helikopterilla, perällä sijaitsevien suojelualueiden vuoksi, joten kaikki autolla päästävä matka on pois raskaasta kävelystä louhikossa kivireppu selässä.
Äkillistä onnenpotkua ei ehditty edes ihmetellä. Pakattiin ja lähdettiin. Sergei ajoi ja Patrick oli mukana, kun nousimme märälle jäätikölle Arctic Truckilla. Jäimme kiinni ensimmäiseen yön aikana laajentuneeseen vesirailoon. Auto nousi sieltä lumiankkurin ja vinssin kokeilun jälkeen metallisilla ralleilla. Sitten matka jatkui sujuvasti ylös jäätikölle ja lännempänä takaisin nunatakille White Desert –yhtiön leiriin. Vastaanotto siellä oli ystävällinen ja innostunut.
Ystävämme lähtivät omille teilleen, ja me aloitimme vaelluksen kohti aikaisemmassa artikkelissa mainittua pikriittijuonta. Matkaa oli GPS:n mukaan noin 5,06 km linnuntietä. Topografia on kuitenkin vaihteleva ja kuten totuttua, pinnat luultavasti pääosin haastavia. Alku oli leppoisaa ja helppoa moreenia. Saavuimme alle tunnissa Schirmacher Oasiksen suojelualueen järvelle, jossa ylitimme korkean jääseinän alla kalliokannaksen länsipuolelle. Siitä eteenpäin maasto nousi paikoin silokallioisena, paikoin louhikkoisena. Kallio oli aivan upean näköistä: se oli yleensä migmatiittiraitaista ja hyvin usein täynnä suuria, kirkkaita granaattirakeita. Jäätikkö hohteli sivulla. Ensimmäinen evästauko pidettiin länsiylängön päällä sijaitsevan järven rannalla.
Maasto laski järveltä jälleen loivasti. Rinteen lopusta aukesi valtava maisema. Vasemmalla oli korkea mannerjäätikkö sekä hylkeen päätä muistuttava vuori, oikealla ryttyyn kuroutunut matala shelfjää. Keskellä oli syvä laakso, jonka läpi virtasi jäätikköpuro. Tästä kivuttiin alas ja takaisin ylös toisella puolella. Nousimme kohti vuorta, jossa vanhoista artikkeleista hankitun koordinaattipisteen oli määrä sijaita. Hirvitti, mahtaisiko paikasta löytyä mitään. Meillä oli nyt historiaa sekä oikeista juonista että haamupisteistä. Tämä oli erityisen tärkeä paikka, sillä täältä otetussa näytteessä oli ollut korkean Mg-pitoisuuden oliviinia.
Jo ennen kohteeseen saapumista alkoi tulla vastaan suuria aivan selviä pikriittilohkareita. Niissä oli valtavasti hyväkuntoista oliviinia. Lohkareita seuratessa päädyttiin vuorten välissä olevaan solaan, jossa itse juoni makasi paikalleen rapautuneena. Materiaalia oli aivan valtavasti, ja se oli erittäin hyväkuntoista. Juoni oli leveä, ehkä 5-8 metriä. Kun tulin sen luokse ensi kerran tyhjään maisemaan, se näytti epätodelliselta. Tästä juonesta olin lukenut ensi kerran vuosia sitten, kun etsin artikkelihaulla satunnaisesti korkean suhteellisen Nb-pitoisuuden vulkaanisia kiviä Mosambikia vastaavalta Antarktiksen rannikolta(*1). Tämä juoni oli ainoa selkeä tulos, ja kaikki nämä vuodet tähän saakka oli ollut epäselvää, ovatko nämä juonet jurakautisia, ja miten samankaltaisia ne olisivat muihin Karoosta kuvattuihin. Nyt se kuitenkin oli siinä aivan samannäköisenä kuin Vestfjellan ferropikriitit. Toki menee vielä kauan, ennen kuin juonen geokemia on analysoitu samoissa laboratorioissa kuin aikaisemmin tutkittujen näytteiden, ja ennen kuin ryhmittelyyn päästään kunnolla.
Paikka oli hyvin kaunis ja tyhjä. Aurinko paistoi lämpimästi. Olin melkein koko päivän ilman takkia, sillä kävellessä tuli muutenkin kuuma.
Näytteet saatiin otettua ja lähdettiin paluumatkalle. Patikoimme noin 10 kg kivikuorman kanssa kumpikin. Sama reitti tuntui takaisin päin hieman raskaammalta, vaikka se oli edelleen hyvin kaunis. Joimme vettä jäätikköpurosta.
Kun olin jo mennyt yli kalliokannaksesta, joka erotti jäätikkölammen suuresta järvestä, ryhdyin katselemaan jalansijoja nousevasta moreenirinteestä. Arto oli mennyt edeltä ja oli katoamassa kukkulan huipun taakse. Silloin kuulin takaoikealta äänen, joka sanoi KRAK. Se oli kummallista ja merkittävää, koska Etelämantereella on aina hiljaista. Ainoa tuulesta ja kivien kolinasta poikkeava luontoääni tähän mennessä on ollut kihun tuottamaa. Jäätikkölammessa ei kuitenkaan ollut kihua, vaan jääpingviini. Se toisti vielä sanansa, ja ryhtyi sitten huolehtimaan höyhenistään perusteellisesti. Sitä toimitusta se jatkoi tyynesti koko tapaamisemme ajan.
Pingviiniraukka on täällä ilmeisesti tuomittu (*2). Merelle on yli 100 kilometriä kävelymatkaa, eikä lähempää ole saatavissa kalaa. Ei liene selvää, miksi se on tullut tänne. Siinä se kuitenkin oli, ja teki olemassaolollaan ainakin yhden ihmisen iloiseksi. Ystävällistä, että se vielä ilmoitti olevansa paikalla.
Loppumatka meni kevyesti. Kun tulimme takaisin lähtöpaikkaan, olimme olleet liikkeellä noin 9 tuntia ja taittaneet luultavasti noin 12 kilometrin matkan. Paluumatkalla Sergei filmasi vesirailoissa ajamista tikun päässä olevalla GoPro-kameralla.
*1. Myöh. huom. Etelämanner oli tiiviisti yhteydessä Afrikkaan vielä Gondwana-supermantereen aikana, jolloin tutkimamme laakiobasaltit purkautuivat.
*2. Myöh. huom. Selvisi myöhemmin, etteivät nuorten pingviinien tutkimusmatkat syvällekin sisämaahan ole aivan tavattomia. Ne ovat niin sitkeitä ja maastokelpoisia, että ne ilmeisesti yleensä jaksavat kävellä takaisin merelle, jos eivät löydä matkaltaan pesimäpaikkaa ja puolisoa.