Luennot ovat ehkä vanhentunut oppimisen muoto, mutta mikä luento oikeastaan on?


Hävitetään kaikki luentosalit. Tällainen ehdotus esitettiin tämän vuoden Peda-forum -päivien loppupaneelissa, jossa keskusteltiin korkeakoulujen opetuksen tulevaisuudesta.

Radikaalin ehdotuksen tekijä halusi todennäköisesti painottaa sitä, että perinteiset luennot ovat vanhentunut oppimisen metodi ja niiden tilalle pitää etsiä jotain muuta. Luento-opetus on ehkä joskus menneisyydessä ollut tehokas tiedon jakamisen menetelmä, mutta se ei enää vastaa tämän päivän yhteiskunnan tarpeita.

Luento-opetuksen kritiikki sai minut miettimään sitä, mikä luento oikeastaan on. Yliopiston opettajille luennointi on yksi keskeisistä työtehtävistä. Leijonanosa ajastamme kuluu luentoihin, niihin valmistautumiseen, luentotehtävien arviointiin ja seuraavan vuoden opetusohjelman suunnitteluun. Muutettavat muuttaen sama koskee myös opiskelijoita.

Harvoin kuitenkin mietimme sitä, mikä luentojen olemus on. Miten ”luento” tulisi määritellä? Jos kaikki luennot poistettaisiin, mitä jäisi jäljelle?

Kysymys on liian haastava vastattavaksi yhdessä blogipäivityksessä. Tehtävässä voi kuitenkin päästä alkuun kuvaamalla erilaisia luentotyylejä. Kokemukseni mukaan yliopistojen opettajien pitämät luennot voidaan karkeasti yleistäen jakaa kolmeen luokkaan. Kutsun näitä nimillä äänikirja, performanssi ja työpaja.

Äänikirja viittaa vuosisatoja vanhaan tapaan jakaa informaatiota ja synnyttää oppimista niin, että opettaja lukee käsikirjoitusta, ja opiskelun tavoitteena on painaa mieleen tekstin sisältöä. Keskiajan yliopistoisssa muistamista tuettiin mm. resitoimalla ja lausumalla yhdessä keskeisiä kohtia. Koska kirjat olivat harvassa ja kalliita, tällainen luennointi oli pitkään mielekäs tapa välittää eteenpäin kulttuurista tietoa.

Äänikirjan tyylinen luennointi on jatkunut pitkään yliopistoissa ja jatkuu edelleen. Professorien luennot ovat saattaneet perustua tekeillä olevan uuden tutkimuksen käsikirjoitukseen, joka sitten luetaan ääneen opiskelijoille tai jaetaan jollakin muulla tavoin. Opiskelijoille avautuu mahdollisuus tutustua kaikkein uusimpaan tutkimukseen, kenties jopa osallistua tutkimusprosessiin kyselemällä ja kommentoimalla. Tämä ei välttämättä ole huono opetusmetodi – ei ainakaan silloin jos opiskelijoilla on jo opetettavasta aineesta kohtuullisesti tietoa ja osaamista.

Luento on performanssi silloin, kun sen keskiössä on opettajan esitys. Opettajalla on vuosien kokemus opetettavasta aiheesta, ja hän osaa tulkita tutkimusperäistä tietoa ja tiivistää sitä niin, että tieto välittyy opiskelijoille. Performanssi on tyyli, jonka useimmiten miellämme luento-opetuksen prototyypiksi. Luennoitsija seisoo kateederilla auditoriumin muotoisen tilan edessä, selittää keskeisiä asioita opetettavasta aiheesta ja havainnollistaa puhettaan taulun tai nykyisin usein power point -kalvojen avulla. Esitykseen voi sisältyä vuorovaikutusta, mutta opettajan esitys, luennointi, on pääosassa.

Monilla meistä on kokemuksia karismaattisista luennoitsijoista, joilla on saattanut olla suuri vaikutus siihen mitä valintoja olemme opinnoissamme tehneet ja mihin suuntaan olemme lähteneet kehittämään asiantuntemustamme.

Tänä päivänä yliopiston opettajia ohjataan kuitenkin pois pelkästä esittämisestä kohti vuorovaikutteisempaa opetusta. Luentotoiminnassa päähuomio on oppimisessa, ei esittävässä opetuksessa. Kun performanssi jää taka-alalla ja luentoihin sisältyy entistä enemmän opiskelijoiden omaa tiedonhankintaa, soveltamista ja ongelman ratkaisua, luennon sijaan olisi ehkä oikeampaa puhua työpajasta. Uskon, että suuri osa luentokursseista maamme korkeakouluissa on nykyisin enemmän työpajoja kuin perinteisiä luentoja.

Edellä kuvatulla tyypittelyllä en tahdo sanoa sitä, että luentojen evoluutio olisi kulkenut suoraviivaisesti äänikirjasta performanssin kautta työpajoihin. Myös nykyaikaiseen luento-opetukseen sisältyy elementtejä kaikista kolmesta tyypistä.

Perinteisen luennon prototyyppi elää kuitenkin meissä syvällä. Me opettajat saatamme kiinnittää tarpeettoman paljon huomiota siihen, miten taitavasti kulloinkin onnistumme esittämään omat tietoiskumme. Suurin osa oppimisesta tapahtuu joka tapauksessa muualla kuin juuri siinä hetkessä.

Myös opiskelijoiden on syytä karistaa mielestään menneen maailman kuva luennoinnista. Luennot eivät ole esityksiä, joita mennään katsomaan ja kuuntelemaan. Opettajiin syytä suhtautua oppimisen organisoijina, ei karttakeppi kädessä heiluvina estraditaiteilijoina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *