Helsingin yliopisto
Se syksy oli töissä erityisen raskas. Huomasin kehossani ja mielessäni monia uupumisen merkkejä. Kärsin unettomuudesta, tutut työtehtävät maistuivat puulta, aika ei tuntunut riittävän mihinkään, sain muistikatkoksia, joille ei löytynyt syytä.
Oudointa kaikessa oli, ettei työkuorma ollut yhtään sen suurempi kuin aiempinakaan vuosina. Itse asiassa olin aloittanut syksyn varsin tyytyväisenä ja toiveikkain mielin. Takana oli vuoden tutkimusvapaa. Olin saanut pitkään työn alla olleen kirjan valmiiksi. Johtamani tutkimushanke alkoi olla loppusuoralla, ja sekin oli edennyt varsin mukavasti.
Mistä siis kiikasti?
Jälkikäteen arvioiden kärsin näköalattomuudesta. Työuran alkaessa lähestyä vääjäämättä loppuaan, ajatuksiin hiipi turhauttavia kysymyksiä. Tässäkö tämä kaikki oli? Ei enää uusia tutkimushankkeita, jotka olivat antaneet mahdollisuuksia kehittää ideoita yhdessä toisten kanssa. Kannattaako pedagogisia taitojakaan enää kehittää ja kursseja sorvata uuteen uskoon, kun opettajan ura on kohta ohi? ”Tiedekunta 2020” -strategiakokoukset eivät tuntuneet koskettavan minua.
Ihmisille on ominaista kyky katsoa elämäänsä toisaalta taaksepäin ja toisaalta suunnitella ja kuvitella tulevaisuutta. Minun katseeni oli suuntautumassa enemmän taakse kuin eteenpäin.
Opettajan työ suuntautuu tulevaisuuteen. Jokainen kurssi ja ohjaustilanne, joissa opetus toteutuu ja jokainen kokous, jossa opetusta kehitetään, tähtäävät tulevaisuuteen. Onnistunut oppimistilanne, tapahtui se sitten luentosalissa, seminaarihuoneessa, verkossa tai kahvipöydässä, vaikuttaa oppijan tulevaisuuteen, joskus loppuelämäksi. Kun puhutaan yliopistossa tehdyn tutkimuksen vaikutuksesta yhteiskuntaan, unohdetaan usein se kanava, jonka kautta ylivoimaisesti suurin osa tästä vaikuttamisesta tapahtuu. Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kirjautuu vuosittain lähes kaksisataa opinhaluista ihmistä, jotka ovat tehneet tietoisen ratkaisun tavoitella osaamistaan ja ymmärrystään tiedekunnan koulutusohjelmien asettamien tavoitteiden mukaisesti.
Siksi otsikon väite ei ole perusteeton. Jos haluaa muuttaa maailmaa, on satsattava opetukseen. Opetuksen voi myös korvata sanoilla koulutus, kasvatus, valmennus jne.
Tietysti tarvitaan myös arvot, joihin koulutus perustuu. Maailmaa voi muuttaa parempaan tai huonompaan suuntaan.
Minua kiehtoo professori Kirsi Tirrin kuvaus kasvatuksesta. Hän määrittelee kasvatuksen toiminnaksi, jossa koulutettavaa autetaan löytämään pitkäjänteinen tavoite, johon voi hän antaa oman panoksensa. Tavoite on jotain häntä itseään suurempaa, sellainen, jonka eteen työskentely palvelee myös muita. Tirri viittaa kasvatustieteilijä William Damonin tutkimukseen.
Ilman tällaista näköalaa myös meidän oma toimintamme opettajina ja tutkijoina jää oman brändin kehittämisen ja kiillottamisen asteelle.
Miten onnistuin pääsemään ulos näköalattomuuden umpikujasta? Minulle kävi hyvä tuuri. Sain viimeisiksi työvuosiksi tehtävän, jonka keskiössä oli uuden koulutusohjelman suunnittelu ja toteutus. Muistin yhtäkkiä mitä varten olin yliopistolle tullut: osallistumaan prosessiin, joka muuttaa maailmaa.
—
Kirsi Tirrin haastattelun Ylen Aamu tv:ssä 19.8.19 voit katsoa täältä