2.2 ETUJÄRJESTÖT

Johdanto (Pasi Saukkonen)

Suomen työmarkkinamalli (Timo Kauppinen)

Johdanto (Pasi Saukkonen)

Mitä ovat etujärjestöt?

jarjestot2.pngPuolueiden lisäksi poliittisessa järjestelmässä vaikuttaa lukuisia muita kollektiivisen toiminnan muotoja. Ryhmäpluralismia voikin Jaakko Nousiaisen mukaan pitää länsimaisen kansanvallan erottamattomana osana. Siinä missä puolueiden pääasiallisena tai varsinaisena tarkoituksena on osallistua valtiolliseen toimintaan, useimpien muiden ryhmien, yhdistysten ja organisaatioiden alkuperäinen ja keskeinen toimintakenttä on muualla, taloudellisen tai sosiaalisen järjestelmän piirissä.Vastaavasti siinä missä puolueet pyrkivät osallistumaan julkisen vallan käyttöön yhteiskuntapolitiikan koko alueella ja tarjoamaan potentiaalisesti laajoja kansalaispiirejä puhuttelevan periaate- ja toimintaohjelman, muut ryhmät keskittyvät vaikuttamaan erityisesti omalla sektorillaan ja ajamaan erityisesti oman jäsenistönsä tai viiteryhmänsä etuja. Näitä ryhmiä voidaan kutsua eturyhmiksi , jos halutaan korostaa ryhmien etujen erilaisuutta yhteiskunnassa, tai painostusryhmiksi , jos halutaan korostaa niiden toimintaa, poliittiseen järjestelmään vaikuttamisen tapaa.

Tärkeitä poliittisessa järjestelmässä vaikuttavia ryhmiä ovat keskeiset taloudelliset järjestöt. Puhuttaessa etujärjestöistä sillä tarkoitetaankin yleensä nimenomaan taloudellisia etujärjestöjä, jotka neuvottelevat sekä keskenään että yhdessä valtiovallan edustajien kanssa intressiensä yhteensovittamisesta. Taloudellisista etujärjestöistä tärkeimpiä ovat perinteisesti olleet työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sekä eräiden tuotannonalojen järjestöt.

Näiden neuvottelu- ja sopimusjärjestelyjen institutionalisoitumista läntisissä teollisuusmaissa on kutsuttu korporatismin tai neokorporatismin nimellä, jälkimmäinen nykyjärjestelyjen erottamiseksi historiallisesta ammattikuntalaitoksesta ja fasistisen Italian korporatismista. Neokorporatististen mekanismien kautta valtio on voinut koordinoida ja suunnitella taloudellista tuotantoa ja kehitystä sekä luovuttaa osan tehtävistään etujärjestöille tiettyjä velvoitteita vastaan. Samalla poliittista valtaa on kuitenkin liukunut myös demokraattisen päätöksentekomenettelyn ulkopuolelle.

Etujärjestöjen asema ja rooli poliittisessa järjestelmässä vaihtelevat eri yhteiskunnissa. Yleisesti ottaen tähän vaikuttavat esimerkiksi hallituslaitosten ja puolueiden rakenne ja toimintatyyli, valtion tehtävärakenne ja yhteiskunnan taloudellis-sosiaaliset olot sekä vallitseva poliittinen kulttuuri. Keskeisiä suhtautumistapoja etujärjestöpolitiikkaan ovat puolestaan pluralistinen, korporatistinen ja uusoikeistolainen malli. Pluralistisen mallin lähtökohta on poliittisen vallan fragmentoituneisuus ja hajanaisuus. Päätöksiä tehdään monimutkaisessa sopimis- ja vuorovaikutusprosessissa, joka takaa lukuisten ryhmien näkemysten ja intressien huomioon ottamisen.

Korporatistisen mallin lähtökohta on sitä vastoin tiettyjen ryhmien tosiasiallisesti muita etuoikeutetumpi asema julkisessa päätöksentekoprosessissa, ennen muuta suhteessa valtiovaltaan. Erityisen merkittäviksi nousevat tällöin juuri taloudelliset työnantaja- ja työntekijäjärjestöt, jotka muodostavat kolmikantaisen neuvottelumekanismin yhdessä hallituksen kanssa. Etujärjestöpolitiikan uusoikeistolainen kritiikki lähtee puolestaan liikkeelle yhtäältä siitä, että yksilöillä on mahdollisuus saavuttaa julkisia etuja “vapaamatkustajana” eli osallistumatta itse järjestötoimintaan. Toisaalta korostetaan, että etujärjestöjen voimakas kytkeytyminen talouspoliittiseen päätöksentekoon johtaa lisääntyneeseen julkiseen kulutukseen ja heikentää taloudellista kasvua.

Suomalaisen etujärjestötoiminnan kehitys

Timo Kauppinen on jaksottanut suomalaisen työmarkkinahistorian kuuteen korporatismin kauteen sen mukaan, minkälaiseksi muodostuu korporatististen työmarkkinasuhteiden strateginen kolmio, jonka osapuolia ovat hallitus, työnantajajärjestöt ja työntekijäjärjestöt. Kolmio kertoo, millä tasolla neuvottelut käydään, minkälaisia ovat osapuolten keskinäiset voimasuhteet, suhteet hallitukseen ja neuvottelujen sisältö. Näiden kausien avulla voidaan samalla havainnollisesti tarkastella suomalaisen etujärjestökentän sisäistä kehitystä (ks. tästä enemmän Kauppisen artikkelista). Ammattikuntakorporatismin kaudella saman ammatin harjoittajat järjestäytyivät valvomaan jäsentensä ammatillisia ja yhteiskunnallisia etuja. Valtiovalta käytti puolestaan ammattikuntalaitosta hyväkseen omien intressiensä ajamiseksi. Vaikka ammattikuntalaitokset eivät kehittyneet Suomessa yhtä mahtaviksi painostusjärjestöiksi kuin Keski-Euroopassa, ne säätelivät käsityöammattien harjoittamista aina vuoteen 1868 asti, jolloin elinkeinovapautta laajennettiin lakkauttamalla ammattikunnat. Tämä johti puolestaan vuosisadan vaihteessa ammattiyhdistysliikkeen syntyyn eli työnantajapuolella elinkeinoyhdistysten perustamiseen ja työntekijäpuolella ammattiosastojen perustamiseen työväenyhdistysten yhteyteen. Poliittinen liike ja ammattiyhdistykset erkanivat toisistaan järjestöllisesti 1800-luvun lopulla. Suomen ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus solmittiin graafisella alalla vuonna 1905.

Ammattiosastokorporatismin kaudella (1905-1917) ammattiosastot vaativat aktiivisesti sortokauden lopettamista ja perusoikeuksien palauttamista sekä vaativat lakoilla painostaen työnantajia solmimaan työehtosopimuksia ja kohentamaan työoloja. Painostustoimien tulokset jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi ja vähäisiksi sortovuosien poliittisen tilanteen sekä työnantajien ja porvarillisen eduskunnan vastustuksen takia. Tällä kaudella järjestäytyminen kuitenkin eteni sekä työntekijä- että työnantajapuolella. Vuonna 1907 perustettiin Suomen Ammattijärjestö, jonka jäsenmäärä oli kuitenkin vuoteen 1916 asti vain puolet SDP:n jäsenmäärästä. Samana vuonna perustettiin myös työnantajapuolelle Suomen Yleinen Työnantajaliitto.

Sopimusmenettely elpyi ja työlainsäädännön uudistaminen edistyi ensimmäisen maailmansodan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen siirryttiin kuitenkin yrityskorporatismin kauteen (1918-1939), jolle oli ominaista hallituksen ja yritysten vaikutusvallan kasvu. Valtiovalta pyrki epävarmassa tilanteessa turvaamaan sekä yritysten toimintaedellytykset että yhteiskuntarauhan. Työnantajapuolella keskusjärjestön asemaa vahvistettiin jo vuonna 1917 uusilla säännöillä, joiden myötä myös nimi muuttui Suomen Työnantajain Keskusliitoksi. Sitä vastoin ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärä romahti, minkä johdosta luottamuksellisten yhteistyösuhteiden luominen työpaikoilla oli lähes mahdotonta. Sosiaalidemokraatit jättivät Suomen Ammattijärjestön sen ajauduttua 1920-luvulla kommunistien käsiin, ja järjestö lakkautettiin lopulta oikeuden päätöksella vuonna 1931. Uudeksi keskusjärjestöksi perustettiin jo hieman ennen lakkauttamispäätöstä lähinnä sosiaalidemokraattien toimesta Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, jonka jäsenmäärä kasvoi kolmeensataantuhanteen vuonna 1945.

Ensimmäinen talousneuvosto asetettiin vuonna 1920 harjoittamaan kokonaisvaltaista talouspoliittista toimintaa yhdessä valtion kanssa. Siihen kuuluivat pankkien, suurteollisuuden, maatalouden ja osuuskuntaliikkeiden edustajat. Talousneuvostojen välityksellä Suomeen tuotiin 1920-luvun lopulla myös taloudellisen suunnittelun ideologia, joka toisen maailmansodan aikana muuttui valtiokorporatistiseksi sääntelyksi. Vuosia 1940-1945 ja niitä seurannutta säännöstelypolitiikan kautta vuoteen 1955 saakka voidaankin pitää valtiokorporatismin kautena , jolloin hallitus määräsi yksipuolisesti hinnat ja palkat.

Talvisodan aikaisessa tammikuun julistuksessa tosin sekä tunnustettiin ammattiyhdistysliikkeen asema että otettiin huomioon työnantajien taktiset näkökohdat. Ammattiyhdistysliike osallistui talousneuvostoon vuodesta 1942 ja työnantajaorganisaatiot vuodesta 1946 lähtien. Hallitus käytti kuitenkin järjestöjä lähinnä oman politiikkansa välineinä ja järjestöt puolestaan vastasivat hallituksen ohjeiden toteutumisesta. 1950-luvulla järjestöt pääsivät mukaan itse päätöksentekoon, kun niin sanotun linnarauhan (1951) solmimisen jälkeen vakautusratkaisu valmisteltiin talouspoliittisessa suunnitteluneuvostossa kaikkien etujärjestöjen yhteistyönä. Hinta- ja palkkavaltuuslain päättymistä seuranneessa yleislakossa 1956 järjestelmä kuitenkin romuttui.

Tällä kaudella etujärjestökenttä myös laajeni etenkin työntekijäpuolella. Teknilliset toimihenkilöjärjestöt olivat perustaneet jo vuonna 1946 Suomen Teknillisten Toimihenkilöiden Keskusliiton huolehtimaan lähinnä teollisuuden ja liikenteen palveluksessa olevan teknisen työnjohdon edunvalvonnasta. Vuonna 1956 virkamiesten ja toimihenkilöiden järjestö Henkisen Työn Keskusliitto muutti nimensä Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitoksi, jonka jäsenluku ylitti samana vuonna sadantuhannen rajan. 1950-luvulla järjestäytyivät myös akateemisesti koulutetut, kun Akava perustettiin vuonna 1954. Myöhemmin yhteiskunnan rakennemuutosta heijastivat myös uusien työnantajajärjestöjen, Liiketyönantajain Keskusliiton ja Suomen Yrittäjäin Keskusliiton perustaminen.

Liittokorporatismin kaudella (1956-1967) työmarkkinapolitiittiset neuvottelut käytiin palkansaaja- ja työnantajaliittojen välillä. Maataloustuottajien MTK kävi puolestaan omat neuvottelunsa maataloustuloratkaisusta. Maatalouden hinnat sidottiin palkkakehitykseen maataloustulolailla. Muuten keskusjärjestöt olivat syrjässä keskeisestä päätöksenteosta ja hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa neuvotteluihin ja koordinoida niitä olivat vähäiset.

Ammattiyhdistysliikkeessä ristiriidat sosiaalidemokraattien ja kommunistien välillä saivat rinnalleen SDP:n sisäisen hajaannuksen. Puolueen oppositio, “skogilaiset”, perusti kilpailevaksi keskusjärjestöksi Suomen Ammattijärjestön, minkä lisäksi jäsenistöstä kamppailivat vielä keskusjärjestöjen ulkopuoliset liitot. Uusi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö perustettiin vuonna 1969 sen jälkeen kun kommunistit ja sosiaalidemokraatit olivat päässet sopimukseen SAK:n eheyttämisestä ja SAJ oli integroitunut takaisin SAK:hon. Tästä alkoi työmarkkinoiden järjestäytymisen raju nousuvaihe.

Etujärjestöpolitiikan muodot kiinteytyivät ja keskittyivät1960-luvulta alkaen niin sanotun tulopoliittisen päätöksentekomekanismin myötä. Tulopolitiikkaa voidaan Jaakko Nousiaisen mukaan määritellä “koordinoiduksi talouspoliittiseksi päätöksenteoksi, jossa ohjaillaan kokonaisvaltaisesti yhteiskunnallista tulonmuodostusta kytkemällä sopimusteitse yhteen vuosittaiset työmarkkinaratkaisut sekä julkisen vallan keskeiset talous- ja sosiaalipoliittiset toimet”. Poliittiset edellytykset tulopoliittisille kokonaisratkaisuille olivat kypsyneet vuoden 1966 vasemmiston vaalivoiton ja ammattiyhdistysliikkeen yhdentymisen jälkeen. Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu (Liinamaa I) syntyi maaliskuussa 1968.

Sopimukseen osallistui SAK:n ja STK:n lisäksi viranomaisia ja muita etujärjestöjä, ja se sulki normaalien työehtosopimusasioiden ohella piiriinsä myös maataloustulon sekä joukon lainsäädäntötoimin toteutettavia talous- ja sosiaalipoliittisia toimenpiteitä. Ratkaisu tarkoitti siirtymistä liittokorporatismista yhteiskuntakorporatismiin , jossa perusideologiana on hallituksen ja etujärjestöjen yhteisymmärrykseen perustuva pitkäjänteinen ja laaja-alaisen työ- ja sosiaalipoliittisen kehittämisen mahdollistava talous- ja tulopolitiikka. Tulopolitiikan keskeiset neuvottelut käydään hallituksen ja sekä työnantajien että työntekijöiden keskusjärjestöjen välillä.

Olavi Borg on kutsunut työmarkkinajärjestöissä toisen maailmansodan jälkeen yleisesti tapahtunutta kehitystä laajamittaisen kasvun ja voimistumisen ajaksi . Palkansaajien järjestäytymisaste samoin kuin korporatiivisten mekanismien institutionalisoitumisaste ovatkin olleet Suomessa maailman korkeimpia yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Vahvan organisoitumisen hyvinä puolina Olavi Borg on pitänyt esimerkiksi edunvalvonnan kiinteyttä ja neuvottelusuhteiden selkeyttä, järjestökäyttäytymisen ennustettavuutta, liittojen ja keskusjärjestöjen taloudellista vakautta sekä vakiintuneita poliittisia suhteita ja toimintatapoja.

Nämä seikat ovat osaltaan edistäneet työmarkkinajärjestelmän ja koko taloudellisen toiminnan vakautta ja siten koko yhteiskunnan tasapainoa ja kehitystä. Toisaalta kielteisinä puolina voidaan pitää vahvasti keskitettyä ja moniportaisesti edustuksellista vallankäyttöä, jonka ominaispiirteitä ovat byrokraattisuus, etääntyminen perusjäsenen toimintapiiristä, aloitteellisuudesta ja aktiivisuudesta sekä suurten etujärjestöjen kiinnittyminen valtiollisen vallankäyttökoneiston kiinteäksi osaksi.

Etujärjestökenttä on muuttunut huomattavasti viime vuosikymmeninä. Työnantajapuolen ensimmäinen merkittävä uudelleenjärjestely tehtiin vuonna 1976, kun Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto (sittemmin Metsäteollisuus ry.), Suomen Teollisuusliitto ja Teollisuudenharjoittajien Liitto perustivat Teollisuuden Keskusliiton. Se sulautettiin puolestaan vuonna 1992 Työnantajain Keskusliiton kanssa Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitoksi (TT). Pienten ja keskikokoisten yritysten voimia kokoaa Suomen Yrittäjät. Liikealan työnantajajärjestönä on puolestaan toiminut Palvelutyönantajat, joka yhtyi TT:n kanssa Elinkeinoelämän keskusliitoksi (EK). Ks. tärkeimpien etujärjestöjen kotisivut luvun linkkiosastosta.

Julkisella sektorilla on kolme työnantajaorganisaatiota: valtion työmarkkinalaitos, Liikelaitosten työnantajayhdistys sekä Kunnallinen työmarkkinalaitos. Lisäksi kirkolla on oma sopimusvaltuuskuntansa. Maaseudun Työnantajaliitolla ei maatalouden rakennemuutoksen jälkeen ole ollut kovin suurta merkitystä. Työntekijäpuolella TVK meni konkurssiin vuonna 1992, minkä jälkeen useimmat jäsenliitot liittyivät STTK:oon, joka organisoitiin uudelleen nimellä Toimihenkilökeskusjärjestö STTK. Maataloustulopolitiikka muuttui puolestaan ratkaisevasti Suomen EU-jäsenyyden myötä (ks. Hilkka Vihisen artikkeli aiheesta).

Suomen työmarkkinamalli (Timo Kauppinen)

Linkit

Tehtävät

Kirjallisuus