Johdanto (Pasi Saukkonen)
Suomen ulkopolitiikan eurooppalaistuminen (Tuomas Forsberg/Henri Vogt)
Johdanto (Pasi Saukkonen)
Mitä ovat kansainväliset suhteet ja ulkopolitiikka?
Niin kauan kuin on ollut olemassa kansoja, on ollut myös kansainvälisiä suhteita. Aina on ollut niin rauhanomaista kun väkivaltaistakin kanssakäymistä, kun yhteisöt ja valtiot ovat olleet tekemisissä keskenään kulttuurisesti ja taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Kansainvälisiä suhteita suunnittelemaan, organisoimaan, koordinoimaan ja valvomaan syntyi ajan mittaan myös erityinen politiikan ala, ulkopolitiikka, jota on kuvattu myös valtioiden käyttäytymisenä kansainvälisessä järjestelmässä. Kuva: Valtioneuvoston kanslia/Lehtikuva
Monimuotoisena toimintana ulkopolitiikka ulottuu ajatuksista ja sanoista tekoihin, rauhantahtoisista suunnitelmista diplomaattiseen kommunikointiin ja sotilaallisiin toimenpiteisiin. Varhemmassa tutkimuksessa on korostettu sisä- ja ulkopolitiikan erillisyyttä toisistaan sekä niiden erilaisuutta politiikan sektoreina käytännön toiminnan kannalta. Viime aikoina niitä on kuitenkin alettu Tuomas Forsbergin ja Tapani Vaahtorannan tavoin enenevissä määrin pitää limittäisinä ja yhteenkietoutuvina politiikan lohkoina. Selvän erottelun sijaan on korostettu erilaisten toimenpiteiden ulko- ja sisäpoliittisia aspekteja.
Ulkopolitiikan ytimessä on perinteisesti nähty olevan valtion olemassaolon, koskemattomuuden ja itsenäisyyden säilyttäminen, jota on kutsuttu myös turvallisuuspolitiikaksi. Ulkopolitiikan piiriin on kuitenkin laskettu myös muita kansainvälisen kanssakäymisen alueita kuten talous-, sosiaali-, ympäristö- ja kulttuuripolitiikkaa. Näiden suhde turvallisuuspolitiikkaan on vaihdellut eri aikakausina ja erilaisissa poliittisissa tilanteissa.
Suomen kansainvälisten suhteiden ja ulkopolitiikan kehitys
Suomen ulkopolitiikasta voidaan varsinaisesti puhua vasta Suomen itsenäistyttyä, koska autonomian kaudella suhteet ulkovaltoihin ja puolustus kuuluivat Venäjän keisarikunnalle. Koska omaa ulkoasiainhallintoa ei ollut, asioita hoidettiin keisarikunnan lähetystöissä ja konsulaateissa. Jo Venäjän vallan aikana kehittyi kuitenkin eri aloilla ja alueilla kansainvälisen kanssakäymisen oraita, joista monilla tuli olemaan merkitystä itsenäisen Suomen ulkosuhteiden kehityksen kannalta.Yhtäältä autonomian aikana rakentuivat institutionaaliset suhteet suuriruhtinaskunnan ja keisarin hallinnon välille. Ministerivaltiosihteerin virastosta Pietarissa olikin tarkoitus tulla Suomen ensimmäinen edustusto ulkomailla. Toisaalta teollistuvasta ja modernisoituvasta Suomesta luotiin taloudellisia ja kulttuurisuhteita Euroopan eri maihin. Näitä suhteita pyrittiinkin käyttämään hyväksi esimerkiksi kerättäessä tukea Suomelle itsenäistymistä edeltäneiden sortokausien aikana.
Itsenäistymisvaiheessa hallituksella oli kolme ensisijaista ulkopoliittista tehtävää: ulkovaltojen tunnustuksen saaminen Suomen valtiolliselle suvereenisuudelle, venäläisten joukkojen taivuttaminen poistumaan maasta sekä elintarvikkeiden hankkiminen nälänhädän torjumiseksi. Neljäntenä tavoitteena ilmeni pyrkimys puolueettomuuteen.
Ulkopoliittisten toimenpiteiden toteuttamisen sai tehtäväkseen Carl Enckell, jota Jukka Nevakivi kuvaa käytännöllisesti katsoen maan ainoaksi diplomaatiksi. Tammikuussa 1918 senaatin talousosaston kanslian yhteyteen perustettiin erityinen Ulkoasiain kanslia. Pian asetettiin myös väliaikaiset asiainhoitajat Tukholmaan ja Pietariin, joista kehkeytyivät ensimmäisen varsinaiset Suomen edustustot ulkomailla.
Sisällissota keskeytti Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustamisprosessin ja ulkomaiden edustustojen perustamisen. Sodan aikana ulkoasiain hoito oli varsin koordinoimatonta jakautuen jopa kahtia taistelevien osapuolten kesken. Punaisten perustama Suomen Kansanvaltuuskunta ehti solmia ystävyyssopimuksen neuvostohallituksen kanssa, kun taas valkoiset etsivät tukea maailmansodassa tappiolle joutuvasta Saksasta. Käytännössä eri poliittiset toimijat Suomessa sekä ulkoasiain hoidosta eri maissa vastanneet virkamiehet saattoivat toimia varsin itsenäisesti ja erillisesti.
Sodan päätyttyä Paasikiven senaatti antoi eduskunnalle Suomen ulkomaanedustuksen järjestämistä koskevan esityksen, jota selosti Suomen ensimmäinen ulkoasiainministeri Otto Stenroth. Saksan hävittyä maailmansodassa Suomi haki tukea länsivalloilta, joista Yhdysvallat ja Englanti tunnustivat Suomen keväällä 1919. Länsivaltojen pyrkimykset puuttua Venäjän sisällissotaan ja käyttää tässä hyväksi myös Suomen aluetta ja voimavaroja kiristivät puolestaan Suomen ja neuvostohallituksen välisiä suhteita. Interventiopolitiikalla ei kuitenkaan ollut enää aktiivista kannatusta ulkopoliittisessa johdossa Mannerheimin valtionhoitajakauden päätyttyä.
Sisällissodan vaikutus ilmeni tasavallan presidentin aseman korostumisena. Ulkopolitiikassa tämä näkyi erityisen selvästi hallitusmuodon 33 §:ssä. Sen mukaan “Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti, kuitenkin niin, että sopimukset ulkovaltojen kanssa ovat eduskunnan hyväksyttävät, mikäli ne sisältävät säännöksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaa tai valtiosäännön mukaan muuten vaativat eduskunnan suostumusta. Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella.”
Käytännössä itsenäisyyden ensi vuosikymmenten aikana presidentit käyttivät ulkopoliittisia valtaoikeuksiaan varsin vaihtelevasti ja monin osin säästeliäästi. Tämän johdosta erityisesti ulkoministereille jäi suhteellisen paljon valtaa ulkopolitiikan muotoilussa. Esimerkiksi vaikka K.J. Ståhlberg teki toisinaan itsenäisiä ulkopoliittisia ratkaisuja valtioneuvoston kannan vastaisesti, hän parlamentaarisen hallitusjärjestelmän kannattajana jättäytyi paljolti taustalle vaikutettuaan kuitenkin ulkoministerin valintaan hallitusten muodostamisen yhteydessä. Myös eduskunnassa käsiteltiin aluksi ulkopoliittisia asioita, mutta suurten kysymysten tultua ratkaistuksi se jäi syrjään päätöksenteosta toiseen maailmansotaan saakka.
Olojen vakiintuminen antoi mahdollisuuden järjestää Suomen ulkopolitiikkaa pysyvämmälle pohjalle. Ulkopolitiikan suuntaa ja kestäviä toimivia suhteita naapurimaiden kanssa oli kuitenkin pitkään vaikea löytää. Suomen ja Ruotsin välisiä suhteita kiristi Ahvenanmaan kysymys, joka ratkesi Suomen eduksi Kansainliiton päätöksellä kesäkuussa 1921. Tarton rauhansopimus vuonna 1920 loi puolestaan muodollisen perustan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisille suhteille, mutta molemminpuolinen epäluulo sävytti pitkään suhteiden kehittymistä. Suomen hallitus etsi yhteistyömahdollisuuksia myös muista niin sanotuista reunavaltioista. Ulkoministeri allekirjoitti jopa puolustusliittoa koskevan sopimuksen, jonka ratifiointi kuitenkin pysähtyi Holstin saamaan epäluottamuslauseeseen eduskunnassa.
Seppo Hentilän mukaan Suomen ulkopolitiikan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi “loistavaksi eristäytymiseksikin” kutsuttu liittoutumattomuus ja kansainvälisen yhteistyön niveltyminen Kansainliittoon. Suhteet muihin Pohjoismaihin paranivat kotimaisen kieliriidan laannuttua ja punamultayhteistyön myötä 1930-luvun lopulla. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen aiheutti kuitenkin välittömiä paineita myös Suomen suuntaan, ennen muuta Neuvostoliiton Suomen sotilaalliseen puolustukseen ja alueeseen kohdistuvien ehdotusten ja vaatimusten muodossa.
Vaatimukset kovenivat Saksan ja Neuvostoliiton solmittua elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen sisältämän salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Saksan hyökättyä Puolaan Suomi julistautui muiden Pohjoismaiden tavoin puolueettomaksi, mutta Neuvostoliitto hyökkäsi katkenneiden neuvottelujen ja Mainilan laukausten aiheuttaman kriisin jälkeen Suomeen 30. marraskuuta. Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivänä Suomen suostuttua rauhanehtoihin, jotka sisälsivät aluevaatimuksina Hankoniemen vuokraamisen kolmeksikymmeneksi vuodeksi sekä koko Karjalan kannaksen sekä Laatokan länsi- ja pohjoispuolen luovuttamisen.
Loppukeväällä 1941 Suomen korkein johto päätti osallistua Saksan operaatioon Neuvostoliittoa vastaan, joka alkoi 22. kesäkuuta. Hitler ilmaisi tunnetussa radiopuheessaan saksalaisten ja suomalaisten taistelevan liitossa (im Bunde), mistä Suomi kuitenkin sanoutui irti julistautumalla puolueettomaksi. Kun Neuvostoliiton sotavoimat pommittivat Suomea 25. päivänä, Suomen pääministeri Rangell totesi maan olevan jälleen sotatilassa. Suomen hallitus korosti kuitenkin koko jatkosodan ajan niin sanottua erillissotateesiä, jonka mukaan Suomi oli Saksan aseveli tai “kanssasotija”, mutta ei liittolainen.
Jatkosodan jo joulukuussa 1941 alkaneen asemasotavaiheen päätti lopullisesti Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Saksan pyrkimykset estää Suomea tekemästä erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa johtivat presidentti Rytin henkilökohtaisesti tekemään lupaukseen. Tästä lupauksesta päästiin eroon Rytin eron avulla ja Mannerheimin tultua poikkeuslain nojalla presidentiksi heinäkuun lopussa.
Neuvostoliitto vastaanotti Suomen valtuuskunnan sillä ehdolla, että maa katkaisee julkisesti suhteensa Saksaan. Tämä menettely hyväksyttiin eduskunnassa syyskuun alussa. Aselepo rintamalla alkoi 4. syyskuuta. Saksalaisten joukkojen poistuminen Suomesta aiheutti vielä niin sanotun Lapin sodan talvella 1944-1945, kun vetäytymisessä ajauduttiin Neuvostoliiton painostuksesta aseellisiin konfikteihin.
Syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen mukaisesti Suomi joutui Moskovan rauhan alueluovutusten ja Petsamon luovuttamisen lisäksi vuokraamaan Neuvostoliitolle Porkkalan alueen, palauttamaan armeijansa nopeasti rauhanaikaiselle kannalle, lakkauttamaan lukuisia fasisminluontoisiksi katsottuja järjestöjä, tuomitsemaan sotarikolliset ja maksamaan 300 miljoonan dollarin arvosta sotakorvauksia.
Välirauhansopimuksen toimeenpanoa valvoi syyskuuhun 1947 saakka Andrei Zhdanovin johtama sotilaskomissio. Sen tulkinnat välirauhansopimuksen sotakorvauksia koskevista kohdista sekä muut Venäjän esittämät taloudelliset vaatimukset rasittivat suuresti Suomen taloutta tänä aikana. Valvontakomissio ei kuitenkaan puuttunut merkittävästi Suomen sisäiseen järjestykseen, viestintävapauksiin tai julkisen hallinnon toimintaan.
Sotaa käyvän Suomen poliittinen järjestelmä poikkesi selvästi rauhanaikaisesta. Talvisodan alettua presidentti Kallio luovutti sotavoimien ylipäällikkyyden marsalkka Mannerheimille, joka piti sen itsellään maailmansodan päättymiseen saakka. Eduskunta siirtyi talvisodan sytyttyä Kauhajoelle. Jatkosodan aikana se toimi suhteellisen normaalisti, mutta jäi kuitenkin sivuun monista tärkeistä päätöksistä ja niihin liittyvästä informaatiosta. Käytännössä ylin päätöksenteko keskittyi hallituksen ja sotilasjohdon pienen sisäpiirin käsiin.
Sota-ajan hallituksia on niiden laajapohjaisuuden johdosta kutsuttu myös kansallisen yksimielisyyden yhteishallituksiksi (Seppo Tiihonen). Kansallinen yksimielisyys oli tosin paljon laajempaa talvisodan kuin jatkosodan aikana. Erityisen kriittisesti osa vasemmistoa suhtautui vuoden 1939 rajan ylittämiseen ja Itä-Karjalan valtaamiseen vuonna 1941 sekä tähän liittyneeseen vetoamiseen vuoden 1918 lupauksiin ja heimoaatteisiin. Varsinainen sodanvastainen ryhmä oli kuitenkin hyvin pieni.
Toisen maailmansodan päättyminen ei merkinnyt Suomen tapauksessa poliittisen järjestelmän muodollisten perusrakenteiden syvällistä muutosta. Sitä vastoin poliittiset voimasuhteet muuttuivat merkittävästi. Osa oikeistosta joutui välirauhansopimuksen nojalla lakkautetuksi, osa muuten poliittisesti paitsioon. Äärivasemmisto puolestaan rehabilitoitiin, ja SKDL sai huomattavan määrän kansanedustajan paikkoja heti ensimmäisissä vaaleissa.
Maalaisliiton, sosialidemokraattien ja kansandemokraatien pohjalle muodostettujen kansanrintamahallitusten aikana alettiin rakentaa uutta ulkopoliittista suuntausta. Sen muotoilu oli kuitenkin ennen muuta J. K. Paasikiven käsissä. Keskeisiä tavoitteita oli kaksi. Yhtäältä piti pyrkiä saamaan aikaan lopullinen rauhansopimus, jonka avulla paluu säännöllisiin valtiollisiin oloihin ja irtautuminen välirauhansopimuksen sisältämistä suvereenisuuden rajoituksista oli mahdollista. Toisaalta tuli pyrkiä saavuttamaan hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton kanssa vastaisten konfliktien ehkäisemiseksi.
Pariisissa 1947 solmitun rauhansopimuksen jälkeen tämä suuntaus kulminoitui 6. huhtikuuta 1948 allekirjoitettuun ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Tätä ennen Suomen hallitus oli kansainvälisen asemansa epävakauteen vedoten kieltäytynyt osallistumasta voittajavaltioiden suhteita kiristäneeseen läntiseen taloudelliseen avustus- ja jälleenrakennusohjelmaan (Marshall-suunnitelma). Hallitus oli kuitenkin ilmaissut halunsa myötävaikuttaa puhtaasti taloudelliseen yhteistoimintaan valtioiden välillä.
YYA-sopimuksen tärkeimmät artiklat koskivat sotilaallista asemaa ja yhteistyötä. Muista Itä-Euroopan maiden kanssa tehdyistä vastaavankaltaisista sopimuksista poiketen Suomi onnistui tekemään eräitä rajauksia, jotka koskivat toimenpiteitä Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseksi. Alueellisesti sopimus rajattiin tarkoittamaan aseellista hyökkäystä Suomen aluetta tai sen kautta Neuvostoliittoa vastaan. Hyökkääjä määriteltiin puolestaan Saksaksi tai sen kanssa liitossa olevaksi valtioksi. Lisäksi Neuvostoliitolta saatava sotilaallinen apu sidottiin yhteisiin neuvotteluihin pohjautuvaan keskinäiseen yhteisymmärrykseen avun tarpeesta.
YYA-sopimuksen johdantoon kirjattiin myös Suomen pyrkimys pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, mikä pyrkimys oli ilmennyt jo Suomen suhtautumisessa Marshall-suunnitelmaan. Kylmän sodan asetelmien vakiintuessa esimerkiksi läntisen (Nato) ja itäisen (Varsovan liitto) sotilasliiton perustamisen myötä tämä näkyi konkreettisimmin Suomen sotilaallisena puolueettomuutena. YYA-sopimus yhdessä Porkkalan luovuttamisen ja Neuvostoliiton kauttakulkuoikeuksien vuoksi toi kuitenkin Suomen puolueettomuuteen “oman värinsä”.
Neuvostoliiton ja Suomen väliset suhteet viilenivät kansandemokraattien jouduttua oppositioon. Epäluulo ja painostus Suomen hallitusratkaisuja kohtaan oli voimakasta K.A. Fagerholmin hallitusten aikana 50-luvun lopulla. Tilanne oli kuitenkin kriittisin vuonna 1961, jolloin Neuvostoliitto kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen vedoten ja keskellä Suomen presidentinvaalikamppailua vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Vaatimuksesta kuitenkin luovuttiin presidentti Kekkosen ja neuvostojohdon välisten keskinäisten neuvottelujen jälkeen.
Vuonna 1956 presidentiksi tullut Kekkonen oli jo pääministerinä ollessaan alkanut vaikuttaa aktiivisesti ulkopoliittisiin ratkaisuihin Paasikiven määrittämien perusperiaatteiden mukaisesti. Toisen maailmansodan jälkeistä Suomen ulkopoliittista linjaa onkin kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Verrattuna maailmansotaa edeltäneeseen tilanteeseen ulkopolitiikan johto oli tänä aikana tiukasti presidentin käsissä. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet henkilöityivät voimakkaasti Kekkoseen, joka keskusteli tärkeimmistä kysymyksistä suoraan neuvostojohdon kanssa informoimatta kaikista asioista sen kummemmin hallitusta kuin eduskuntaakaan.
Suomi palasi asteittain kansainvälisen yhteistyön ja järjestötoiminnan aktiiviseksi jäseneksi, jonka erityispiirteenä oli osallistuminen moniin sekä läntisiin että itäisiin yhteistyörakenteisiin. Jo Pariisin rauhansopimus oli edellyttänyt Suomen liittymistä Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi, mutta jäsenyyden toteutuminen oli lykkääntynyt suurvaltojen välisten erimielisyyksien vuoksi. Se toteutui kuitenkin vuonna 1955, jolloin Suomesta tuli myös Pohjoismaiden Neuvoston jäsen. Samana vuonna maa jatkoi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimusta kahdellakymmenellä vuodella sekä sai Porkkalan alueen takaisin Neuvostoliitolta. Erityisesti viimeksi mainittua seikkaa voidaan Osmo Apusen mukaan pitää merkkinä Suomen ulkopolitiikan astumisesta uuden vaiheen kynnykselle.
Suurta kansainvälistä huomiota Suomi sai osakseen isännöidessään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia (ETYK) vuonna 1975. Toisaalta erityisesti 1970-luvulla käytettiin kansainvälisessä keskustelussa myös termiä suomettuminen, jolla viitattiin yleisesti pienen valtion poliittisen toimintavapauden rajoittuneisuuteen suuren ja mahdollisesti ideologisesti vihamielisen (naapuri)valtion vaikutuksesta. Esimerkkinä tästä pidettiin Neuvostoliiton suoraa ja epäsuoraa vaikutusta Suomen niin ulko- kuin sisäpolitiikkaan, jälkimmäisessä tapauksessa erityisesti hallituksen muodostamiseen ja tasavallan presidentin valintaan.
Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tavaranvaihdosta huolimatta Suomen tärkeimmät taloudelliset intressit pysyivät kylmän sodan aikana länsimaisilla markkinoilla, joille Suomi pyrki integroitumaan mahdollisimman tiiviisti ulkopoliittisen liikkumavaransa puitteissa. Marshall-avun hylkäämisestä huolimatta maa hakeutui hiljalleen tiiviimpään yhteistyöhön sen pohjalta perustetun taloudellisen yhteistyön järjestön (OEEC) kanssa päästen ajan mittaan eräänlaiseksi ulkojäseneksi. Lopulta Suomesta tuli vuonna 1968 sen seuraajan OECD:n täysjäsen. Suomi liittyi myös tulliliitto GATT:iin sekä Kansainväliseen valuuttarahastoon ja Maailmanpankkiin.
Pohjoismainen taloudellinen yhteistyöhanke (NORDEK) kariutui puolestaan keskinäisiin erimielisyyksiin sekä Neuvostoliiton epäluuloon yhteistyön mahdollisia poliittisia ulottuvuuksia kohtaan. Sen sijaan Suomesta tuli vapaakauppajärjestö Eftan liitännäisjäsen vuonna 1961 ja täysjäsen vuonna 1986. Kulttuurisesti ja tieteellisesti suurta merkitystä oli pian sodan päättymisen jälkeen käynnistetyillä ASLA- ja Fulbright-ohjelmilla, jotka välittivät suomalaisia opiskelemaan ja tekemään tutkimustyötä Yhdysvalloissa ja amerikkalaisia stipendiaatteja Suomeen ennen muuta yliopistollisiin opetustehtäviin.
Täysjäsenyys Euroopan talousyhteisössä (EEC) ei myöskään ollut sovitettavissa puolueettomuuspolitiikkaan. Erillinen vapaakauppasopimus saatiin kuitenkin aikaan vuonna 1974. Samalla Suomi tiivisti yhteistyösuhteitaan myös sosialistiseen leiriin tekemällä sopimuksen yhteistyöjärjestö SEV:n kanssa, jonka rinnalla tehtiin useita kahdenkeskisiä niin sanottuja KEVSOS-sopimuksia. Kulttuurisuhteiden alalla jo YYA-sopimukseen liittyneitä ilmaisuja konkretisoimaan allekirjoitettiin sopimus tieteellis-teknillisestä yhteistoiminnasta Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä vuonna 1960 sopimus sivistyksellisestä yhteistyöstä. Neuvostoliittoinstituutti oli perustettu kulttuuriyhteistyön kehittämiseksi jo vuonna 1948.
Kekkonen oli muotoillut jo vuonna 1961 suomalaisen paradoksin, jonka mukaan maan edellytykset kasvavalle yhteistyölle lännen kanssa kasvoivat samassa suhteessa Suomen kyvyn kanssa ylläpitää Neuvostoliiton luottamusta Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan. Taloudellinen ja kulttuurinen yhteistyö täytyi sen mukaisesti pitää selvästi erillään poliittisesta yhteistyöstä. Ulkopoliittisen aktiivisuuden lisääminen oli mahdollista lähinnä alueilla, joilla ei esiintynyt suurvaltojen välisiä eturistiriitoja.
Tilanne muuttui kuitenkin selvästi ja nopeasti 1980-luvun jälkipuoliskolla Mihail Gorbatshovin tultua Neuvostoliiton johtoon, ja tämän vakuutettua valtiovierailun yhteydessä Suomen voivan päättää suhtautumisestaan EY-jäsenyyteen itsenäisesti. Euroopan Neuvoston jäsen Suomesta tuli vuonna 1989. YYA-sopimus purettiin puolestaan Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen vuonna 1992. Pyrkimys seurata Euroopan yhteisön yhteistoiminnan tiivistymistä johti muiden Efta-maiden tavoin ensiksi sopimukseen Euroopan talousalueesta (EEA), mutta jo ennen sopimuksen virallista voimaantuloa maat Islantia lukuun ottamatta hakivat EY:n täysjäsenyyttä. Kansanäänestyksen jälkeen Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen vuonna 1995.
Ulkopoliittisen päätöksenteon perusta
Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain perustuslain 1 §:n mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Perustuslain 93 §:n mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Sodasta ja rauhasta päättää presidentti eduskunnan suostumuksella. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta. Eduskunnan osallistumista Euroopan unionin asioiden kansalliseen valmisteluun ja sen tietojensaantioikeutta käsittelee erikseen perustuslain 96 ja 97 §.
Tasavallan presidentin tehtävät kansainvälisissä asioissa (luku 4) (Tasavallan presidentin kotisivu)
Eduskunnan rooli muissa kansainvälisissä asioissa (Eduskunnan kotisivu)
Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (Valtioneuvoston kotisivu)