Ennen kuin aletaan tarkastella Suomen poliittista järjestelmää, on hyödyllistä pohtia hetki, mikä poliittinen järjestelmä oikein on. Poliittisen järjestelmän käsitteen itse kukin ymmärtänee vaistonvaraisesti kutakuinkin yhtenevällä tavalla. Tarkempi analyysi osoittaa kuitenkin, että poliittista järjestelmää määriteltäessä joudutaan tekemään valintoja ja rajauksia, joilla on paljon merkitystä itse asian luonteen ja sen ymmärtämisen kannalta.

Ei ole siis vain yhtä tapaa käsittää poliittinen järjestelmä. Erilaiset käsittämis- ja käsitteellistämistavat vastaavat eri tavoin kaikille poliittisille järjestelmille keskeisiin kysymyksiin vallasta, hallitsemisesta ja vallanpitäjien valinnasta kuten myös ristiriidoista, konflikteista ja niiden sovittelusta. Näitä tarkastelemalla voidaan samalla saada välineitä Suomen poliittisen järjestelmän analysointiin.

Jos politiikassa ja poliittisissa suhteissa katsotaan tavalla toisella olevan kysymys vallasta ja hallitsemisesta, poliittisena järjestelmänä voidaan periaatteessa Robert A. Dahlin tavoin pitää jokaista inhimillisten suhteiden pysyvää muodostelmaa, jossa vallalla, hallitsemisella tai auktoriteetilla on merkitsevä osuus.

Näin ollen poliittinen järjestelmänsä on myös esimerkiksi kerhoilla, yhdistyksillä ja järjestöillä, liikeyrityksillä ja miksei perheilläkin. Poliittisen järjestelmän lisäksi näillä yhteisöillä voi ajatella olevan materiaalisiin resursseihin ja erityisesti aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen liittyvä taloudellinen järjestelmä sekä ylipäätään ihmisten ja yhteisöjen välisestä vuorovaikutuksesta koostuva sosiaalinen järjestelmä.

Dahlin näkemystä voidaan kutsua poliittisen järjestelmän laajaksi määritelmäksi. Sen etu on siinä, että voimme valtio-oppineina tai politiikan tutkijoina käyttää teorioitamme ja käsitteitämme erilaisten ihmisyhteisöjen analysointiin. Toisinaan voi olla myös hyödyllistä soveltaa valtioiden tarkasteluun toisenlaisten yhteisöjen valtarakenteista saatuja havaintoja ja pohtia esimerkiksi yhteiskuntien patriarkaalisuutta tai valtiollisen johtajuuden karismaattisuutta.

Politiikan keskeisenä ilmenemisalueena ja siten myös politiikan tutkimuksen tärkeimpänä kohteena katsotaan kuitenkin usein olevan nimenomaan valtio. Tämän johdosta on ollut usein tapana erottaa toisistaan politiikka ja poliittinen järjestelmä suppeammassa ja laajemmassa merkityksessä. Suppeammassa merkityksessä poliittisesta järjestelmästä puhutaan siis esimerkiksi Maurice Duvergerin tavoin silloin, kun on kysymys kansakunnan poliittisesta organisaatiosta valtiossa.

Rajaaminen valtioon tuntuu itsestään selvältä ja se on tietenkin analyyttisesti erittäin hyödyllinen. Tässäkin tapauksessa todellisuus on kuitenkin hieman monimutkaisempi, mikä on hyvä pitää ainakin taustalla mielessä. Valtioiden poliittisiin järjestelmiin koostuu nykyään voimakkaita muutospaineita ja uudenlaisia odotuksia eikä valtion erityisasema kansalaisperspektiivistä katsottuna ole enää kiistaton.

Ensinnäkin on syytä muistaa, että moderni valtio on itse asiassa historiallisesti varsin myöhäinen ilmiö. Max Weberiä seuraten ja soveltaen se on yleensä määritelty kansainvälisessä järjestelmässä toimivaksi ihmisyhteisöksi, joka (onnistuneesti) vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön monopolia tunnustettujen rajojen määrittämällä alueellaan, jolla on vakiintuneet hallinnan ja hallitsemisen instituutiot ja jossa vallankäyttö perustuu lakiin. Sen kehittymisen alku on useimmiten ajoitettu 1500- ja 1600-luvulle ja sijoitettu ensiksi Länsi-Eurooppaan, mistä se on yhteiskuntien organisointimuotona levinnyt edelleen.

Toiseksi valtio on tänä päivänäkin varsin hankala inhimillisen elämän kollektiivisen organisoitumisen kategoria. Maailman liki 200 valtion kokonaisuus pitää sisällään maita valtavien ihmismäärien Kiinasta ja Intiasta muutaman kymmenentuhannen Liechtensteiniin ja Monacoon. Jotain valtioita voidaan luokitella laajaa alueellista tai jopa globaalia valtaa käyttäviksi suurvalloiksi, toisten suvereenisuus on taas perin rajallista tai vain näennäistä.

Maailmassa on myös paljon maita, joissa suuri osa väestöstä ei pidä hallitsijoiden valtaa oikeutettuna kykenemättä sitä kuitenkaan syrjäyttämään (esimerkiksi Algeria) sekä maita, joissa kenelläkään ei tunnu olevan hallussaan legitiimin väkivallan monopolia (kuten tällä hetkellä ainakin Kolumbiassa, Kongossa, Nepalissa ja Sri Lankassa). Valtion rajojen määrittelykin saattaa olla puutteellista kuten Israelin tapauksessa.

Niihin maihin, jotka ovat täyttäneet enemmän tai vähemmän täydellisesti modernin valtion tunnusmerkit, on erityisesti toisen maailmansodan jälkeisessä angloamerikkalaisessa tutkimuksessa sovellettu systeemiteoreettista lähestymistapaa. Yksinkertaisimmillaan poliittinen järjestelmä voidaan tällöin nähdä esimerkiksi Andrew Heywoodin tavoin sellaisena vastavuoroisten suhteiden verkostona, jossa hallitus luo tuotoksia (“outputs”) eli toimintapolitiikkoja (policies) vastauksena yleisöltä (general public) tuleviin odotuksiin, toiveisiin, vaatimuksiin ja kannatuksen ilmaisuihin (“inputs”) – ja toimintapolitiikat puolestaan synnyttävät uusia vaateita ja mielenilmaisuja. Ks. Tuomo Martikaisen kurssikotisivulta Garbriel Almondin ja David Eastonin poliittisen järjestelmän mallit.

Valtion tarkasteleminen tällaisena päätöksentekijöiden ja ympäristön rytmisen vuorovaikutuksen leimaamana “valtasäiliönä” on edelleen tiettyyn rajaan saakka mielekästä. Samalla on kuitenkin syytä ottaa vakavasti huomioon niitä muutoksia, joita viime vuosikymmeninä on tapahtunut kansainvälisessä järjestelmässä, talouden ja politiikan välisissä suhteissa, valtion asemassa ja roolissa yhteiskunnallisen kehityksen johtajana, poliittisten järjestelmien “systeemisten” keskinäiskytkentöjen asteessa sekä hallituksen ja kansalaisen välisessä suhteessa.

Ilkka Heiskasen mukaan esimerkiksi globalisaatio aiheuttaa monia poliittisen perusrakenteen muutoksia. Kansallisvaltioiden merkitys vähenee, kun taas ylikansallisten ja pienempien alueellisten yksiköiden merkitys kasvaa. Puhutaan valtion ja sen väliportaan joutumisesta niin sanottuun “glokaaliin” puristukseen. Kansainvälisen talouden signaalien asema on entistä määräävämpi suhteessa kansalliseen taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä koskevaan päätöksentekoon. Perinteiseen demokraattiseen järjestelmään sidotun ja sitä tukevan länsimaisen kansalaisyhteiskunnan merkitys heikkenee johtaen uusien poliittisen päätöksenteon ja kansalaisten välisten siteiden etsimiseen. Lisäksi kulttuuristen erojen poliittinen hyväksikäyttö niin rakentaviin kuin aggressiivisiinkin tarkoituksiin lisääntyy.

Poliittisia järjestelmiä on pyritty eri tavoin luokittelemaan jo vuosisatoja. Aristoteleen mukaan yhteisöjä voitiin jakaa sen mukaan, kuka tai ketkä niissä hallitsevat ja ketkä päätöksistä hyötyvät (Taulukko 1). Myöhemmin järjestelmiä on jaettu esimerkiksi sen mukaan, kuka niissä omistaa tuotantovälineet (Karl Marx), perustuuko johtajuus karismaan, traditioon vai rationaalis-legaalisiin järjestelyihin (Max Weber) sekä vaalijärjestelmän, puoluejärjestelmän ja valtiovallan laajuuden perusteella (Maurice Duverger).

Taulukko 1. Aristoteleen kuusi hallitsemisen muotoa.

Poliittisten järjestelmien vedenpitävä luokittelu osoittautui jo varhain vaikeaksi tehtäväksi eikä se varmastikaan ole muodostunut vähemmän haastavaksi viime vuosikymmenten aikana. Luokitteluyritysten takana olevat kysymykset ovat silti yhä hyödyllisiä analysoitaessa mitä tahansa poliittista järjestelmää ja arvioitaessa esimerkiksi sen avoimuutta, toimivuutta tai demokraattisuutta. Seuraavia Andrew Heywoodin hahmottamia kysymyksiä voi kohdistaa Suomen poliittiseen järjestelmään.

•  Kuka Suomessa hallitsee: pieni eliitti, etuoikeutettujen luokka vai koko väestö?
• Kuinka kuuliaisuus saavutetaan? Käyttävätkö vallanpitäjät uhkauksia ja voimaa   vai sopimuksia ja suostutteluja?
• Onko hallitusvalta keskitetty vai hajautettu? Kuinka eri  elimet ja instituutiot instituutiot  kontrolloivat toisiaan?
• Kuinka hallitusvalta saavutetaan ja siirretään edelleen? Onko järjestelmä avoin haastajille ja keskinäiselle kilpailulle vai onko se suljettu?
• Mikä on valtion ja yksilön välinen tasapaino? Kuinka oikeudet ja velvollisuudet ovat jakautuneet hallinnon ja kansalaisten välillä?
• Mikä on materiaalisen kehityksen taso? Onko yhteiskunta vauras? Kuinka eri- tai tasa-arvoisesti vaurautta on jaettu?
• Kuinka talouselämä on järjestetty? Onko se markkina- vai suunnitteluvetoinen?
• Mikä on hallituksen talouspoliittinen rooli?
• Kuinka vakaa järjestelmä on? Kuinka hyvin se on menestynyt kokemistaan haasteista? Mitkä ovat sen edellytykset menestyä tulevaisuudessa?  

Kirjallisuus

Berndtson, Erkki: Politiikka tieteenä. Johdatus valtio-opilliseen ajatteluun. Valtionhallinnon kehittämiskeskus 1995, Helsinki.
Dahl, Robert A.: Johdatus politiikan tutkimukseen. Tammi 1971, Helsinki.

Duverger Maurice: Poliittiset järjestelmät. WSOY 1965, Porvoo.

Giddens, Anthony: A Contemporary Critique of Historical Materialism II. The Nation-State and Violence. Polity Press 1985, Cambridge, 119-121.

Heiskanen, Ilkka: Globalisaatio länsimaisen kulttuurin oikeuttamisena ja todellisuuden kuvauksena. Teoksessa Kivikuru, Ullamaija & Kunelius, Risto (toim.) Viestinnän jäljellä. WSOY 1999, Helsinki.

Heywood, Andrew: Politics. MacMillan 1997, London.