Johdanto (Pasi Saukkonen)
Suomalainen kansalaisjärjestötoiminta – murroksia ja muutoksia (Tuija Lattunen)
Suomalainen kansalaisjärjestötoiminta – murroksia ja muutoksia
Johdanto
Puolueiden ja taloudellisten etujärjestöjen lisäksi politiikassa vaikuttaa joukko muita ryhmiä, yhdistyksiä ja liikkeitä, jotka pyrkivät omien intressiensä puitteissa vaikuttamaan yhteiskuntaan. Suomalaisen poliittisen järjestelmän kuvauksissa ne ovat silti usein jääneet varsin vähäiselle huomiolle, puolueiden ja talouden etujärjestöjen jalkoihin (esim. Nousianen 1992, Paloheimo & Wiberg 1997). Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat kuitenkin yhteiskunnan muutoksen korvaamattomia välineitä: ne haastavat poliittisen järjestelmän vaatimuksillaan ja uudistavat sitä innovaatioillaan. Järjestöillä on myös oma merkittävä tehtävänsä edustuksellisen demokratian täydentäjinä. Esimerkiksi vuonna 2003 julkaistussa EVAn suomalaisten asenteita luotaavassa raportissa lähes puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kansalaisjärjestöt onnistuvat puolueita paremmin mielipiteiden välittämisessä poliittiseen päätöksentekoon (ks. kuvio 1). Kansalaiset kokevat järjestöt tärkeiksi toimijoiksi, joiden nähdään osin jopa kilpailevan puolueiden kanssa poliittisen järjestelmän intressiedustus- ja -välitystehtävästä.
Kuvio 1. ”Nyky-Suomessa kansalaisten mielipiteet välittyvät päätöksentekoon paljon paremmin kansalaisliikkeiden kautta kuin puolueiden kautta” (EVA 2003, 24)
–
Yksi syy kansalaisjärjestöjen poissaololle poliittisen järjestelmän kuvauksista saattaa piillä kentän heterogeenisuudessa. Järjestöjen luonne ja asema poliittisessa päätöksenteossa vaihtelevat siinä määrin, että yhtenäisen kuvan antaminen kentästä on vaikeaa: Osa järjestöistä on julkilausutusti poliittisia yhteenliittymiä, jotka toimivat kiinteästi päämääriensä puolesta. Useimmat yhdistykset ovat kuitenkin luonteeltaan epäpoliittisia, esimerkiksi urheilujärjestöjä, kulttuuri- ja harrasteryhmiä, sosiaali- ja terveysalan yhdistyksiä, uskonnollisia ja vakaumuksellisia järjestöjä ja asukasyhdistyksiä, kuten katsaus suomalaiseen järjestökenttään paljastaa. Järjestöt voivat siis olla yhtä hyvin epäpoliittisia, etupoliittisia tai aatepoliittisia ryhmiä; ne voivat suhtautua vallitsevaan poliittiseen järjestelmään kriittisesti tai sitä tukien ja ne voivat olla muodollisesti organisoituneita yhdistyksiä tai epämuodollisia yhteenliittymiä. Niiden keinovalikoimat vaihtelevat konventionaalisista vaikutuskeinoista spontaaneihin tempauksiin. Osa järjestöistä ohittaa poliittisen järjestelmän kokonaan vaikutuspyrkimysten kohteena. Toisaalta joukossa on ryhmiä, joilla on tehokkaita vaikutuskanavia poliittisen järjestelmän sisällä, ja joillakin saattaa olla jopa lakisääteisiä asemia valtion elimissä.
Kansalaisjärjestöt demokratian ja poliittisen järjestelmän näkökulmasta
Järjestöjen kenties olennaisin funktio poliittisen järjestelmän näkökulmasta on niiden kyky yhdistää hajanaiset yksilötoimijat yhteen järjestäytyneeksi, kollektiiviseksi voimaksi. Suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä nimenomaan formaalit yhdistykset ovat olleet kollektiivisen toiminnan keskeisin ja legitimoiduin muoto. Ne sopivat suomalaiseen valtio-orientoituneeseen, sovittelevaan ja lainkuuliaiseen toimintaperinteeseen (ks. esim. Siisiäinen 1998, 223–227): yhdistysmuodon valitessaan toimija samalla viestittää, että se sitoutuu noudattamaan yhteiskunnan ja poliittisen areenan pelisääntöjä ja toimintakulttuuria.
Järjestöt ovat myös keskeisimpiä kollektiivisen kansalaistoiminnan kommunikaatiokanavia kansalaisyhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän välillä. Martti Siisiäinen (2000, 150) onkin kuvannut yhdistyksiä suodattimiksi, joiden ”välityksellä kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvasta kansalaisyhteiskunnan kuohunnasta – – jalostetaan kokonaissysteemin kanssa kommunikaatioon kykeneviä syötteitä”. Poliittisen järjestelmän kanssa käytävässä kommunikaatiossa on kyse erilaisten näkemysten välittämisestä poliittiseen päätöksentekoon. Järjestöt ja yhdistykset siis kanavoivat ja tuovat julki yhteiskunnassa vallitsevia intressejä ja ongelmia. Poliittisten järjestöjen lisäksi myös epäpoliittiset yhdistykset (esimerkiksi harrastusryhmät, potilasjärjestöt tai asukas- ja kyläyhdistykset) saattavat aktivoitua edunvalvojiksi sellaisissa tilanteissa, jossa poliittinen päätöksenteko koskettaa niiden jäsenten etuja. Järjestötoiminta onkin kiinteä osa edustuksellista demokratiaa: järjestöt ja yhdistykset tarjoavat väylän erilaisten yhteiskunnallisten näkemysten ja identiteettien ilmaisemiselle, synnyttävät ja ohjailevat julkista keskustelua, valvovat poliittisia instituutioita ja painostavat niitä toimimaan erilaisten intressien toteutumiseksi yhteiskunnassa. Järjestöt tukevat siis edustuksellisen demokratian toteutumista ja toimivuutta.
Järjestöjen merkitys poliittiselle järjestelmälle tulee kuitenkin esiin myös muualla kuin intressiedustuksen alueella. Etenkin sosiaalisen pääoman käsitteen myötä on kiinnitetty lisääntyvää huomiota järjestöosallistumisen ja toimivan demokratian välillä havaittuun yhteyteen. Robert Putnamin tunnetun teesin mukaan niin talouden kuin politiikan toimivuutta voidaan selittää yhteisöjen sosiaalisella pääomalla: erilaisia toimijoita toisiinsa sitovilla sosiaalisilla verkostoilla, vastavuoroisuudella ja ennen kaikkea kansalaisten keskinäisellä luottamuksella. Putnamin mukaan juuri järjestötoiminta synnyttää ja kerryttää sosiaalista pääomaa – ja siten toimivan demokratian edellytyksiä – yhteisölle.
Sosiaalisen pääoman näkökulmasta merkitystä on myös muilla kuin suoranaisesti poliittisilla järjestöillä: kaikenlainen yhteistoiminta tuottaa yhteisöllisyyttä, luottamusta, yhteistyöhenkeä ja sosiaalista integraatiota. Paikallisyhdistyskenttää tarkasteleva Kuntaliiton EKU 2002 -kysely kertookin, että yhteisöllisyyden muodostuminen nousee järjestöjen näkökulmasta niiden tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi (46% vastaajista), intressiedustuksen (38%) ja edunvalvonnan (19%) ohi (ks. kuvio 2). Myös järjestöjen kansalaiskasvatuksellinen puoli (38%) sekä vapaaehtoisuuden edistäminen (38%) koetaan kansalaisten mielipiteiden esilletuomisen rinnalla keskeisiksi tehtäviksi.
Poliittiset järjestöt eroavat painotuksiltaan koko yhdistyskentästä. Niiden osalta tärkeimmiksi tehtäviksi nousevat demokratian edistäminen (66%), edunvalvonta (56%), yhteiskunnallisten uudistusten esittäminen (45%) ja kansalaisten tarpeiden esilletuonti (43%). Yhteisöllisyyden ylläpidon toi esille vain neljännes (24 %) vastaajista. (Helander 2006, 96; Ruostetsaari 2005, 22.). Poliittiset järjestöt hahmottavatkin roolinsa tiukemmin edustuksellista demokratiaa täydentävänä toimijakenttänä, kun taas koko yhdistyskentällä tärkeiksi koetut yhteiskunnalliset tehtävät voidaan tulkita eräänlaisiksi poliittisen järjestelmän ja demokratian ”tukitoiminnoiksi”.
Kuvio 2. Kuntaliiton EKU 2002 -kyselyyn vastanneiden paikallisyhdistysten arviot erilaisten yhteiskunnallisten tehtävien tärkeydestä: tehtävää tärkeänä pitävien yhdistysvastaajien (puheenjohtajien) osuudet vuonna 2002 (%, N=2686). (Helander 2006, 96.)
Yhdistyksiä onkin Suomessa pidetty “demokraattisen kansalaisosallistumisen ja kansalaistaitojen hankinnan pohjakouluina” (Helander 2006, 95). Paitsi että “osallistumiseen opitaan osallistumalla”, yhdistystoiminnalla on ollut perinteisesti tärkeä rooli myös rekrytointikanavana yhteiskunnallisiin tehtäviin: ura politiikassa on usein käynnistynyt järjestötoiminnassa ansioitumisen myötä. Poliittisen järjestelmän kannalta yhdistystoiminnassa on olennaista myös se, että yhteistoiminnan myötä kansalaiset voivat huomata yhteiskunnan olevan tulosta omasta ja muiden toiminnasta, toisin sanoen yhteiskunnallisiin asioihin on mahdollista vaikuttaa. Yhdistysaktiivisten kansalaisten luottamus poliittisen järjestelmän instituutioita kohtaan onkin keskimääräistä korkeampi ja he myös ovat muita useammin poliittisesti aktiivisia (Bengtsson & Grönlund 2005, 157; Helander 2006, 97; Siisiäinen 2000, 163–164), joskin Ilmosen (2007, 12–15) tutkimustulokset viittaisivat siihen, että pelkän yhdistysaktiivisuuden sijaan nimenomaan useammat yhtäaikaiset yhdistysjäsenyydet vaikuttavat suotuisasti luottamukseen yhteiskunnan eri instituutioita kohtaan.
Suomalainen yhdistyslaitos tänään
Suomi on järjestötoiminnan ykkösmaita maailmassa. Syyskuussa 2007 yhdistysrekisterissä oli noin 127 000 yhdistystä. Toimivia järjestöjä näistä on Voitto Helanderin (2006, 100) arvion mukaan noin 70 000. Rekisteröimättömien yhdistysten määräksi on lisäksi arvioitu 20 000–30 000 (ma., 107). 1990-luku ja 2000-luvun alku ovat olleet yhdistysrekisteröintien kulta-aikaa. Siitä huolimatta suomalaisen järjestötoiminnan on nähty läpikäyvän muutoksia, jotka ovat herättäneet kysymyksiä siitä, miten tulevaisuudessa käy järjestöjen kyvylle kanavoida ja tuottaa kansalaisosallistumista. Jäätteenmäen/Vanhasen hallituksen Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma otti järjestöosallistumisen vahvistamisen yhdeksi päätavoitteistaan. Huolena oli, että järjestöille on käymässä samoin kuin puolueille, jotka ovat menettäneet jäseniä 1980-luvulta lähtien, sillä myös järjestökentällä nuorten ikäryhmien sitoutuminen on heikentynyt ja jäsenistö on ikääntyy (ks. esim. Siisiäinen 2000, 156–157; Helander 2006, 108).
Siisiäisen (2004, 113) mukaan 1960- ja 1970-luvulla nuoruutensa eläneet ikäluokat ovatkin jäämässä viimeiseksi vahvan sitoutumisen järjestösukupolveksi. Järjestösukupolven yhdistykset edellyttivät vahvaa henkilökohtaista sitoutumista ja Siisiäisen mukaan jäsenyys ennakoi myös ”tietynlaista toimintaa yhteiskunnassa laajemminkin ja kytki jäsenensä siteillään poliittisen järjestelmän kokonaisuuteen” (ma., 113). Siinä missä perinteiset yhdistykset olivat yhteistoimintaa, jolla pyrittiin laajempiin sosiaalisiin päämääriin, uudet yhdistykset palvelevat yksilöllisyyttä ja yksilöllistymistä. Ne eivät niinkään ”tuota” yhteistä hyvää, vaan niitä ”kulutetaan”. Uudet järjestöt syntyvätkin itsensä kehittämisen, elämäntapojen tai harrastusten ympärille. (Ma., 113.)
Taulukko 1. Suomessa vuosina 1919–1999 rekisteröidyt yhdistykset toimialoittain (Siisiäinen 2002, 88)
| 1919–1944% | 1945–1964% | 1965–1979% | 1980–1989% | 1990–1999% | 1919–1999(ka %) | |
| Poliittiset | 21 | 26 | 27 | 13 | 3 | 20 |
| Taloud., ammatilliset | 31 | 31 | 28 | 22 | 14 | 26 |
| Sos./terveysala | 5 | 5 | 6 | 7 | 8 | 6 |
| Kulttuuriala | 7 | 10 | 10 | 18 | 27 | 13 |
| Vapaa-aika | 10 | 10 | 12 | 14 | 17 | 12 |
| Urheilu/liikunta | 8 | 8 | 8 | 16 | 23 | 12 |
| Uskonto, vakaumus | 4 | 2 | 2 | 2 | 2 | 2 |
| Sota, rauha | 9 | 2 | 4 | 2 | 1 | 4 |
| Kansainvälisyys | 1 | 2 | 1 | 2 | 2 | 1 |
| Muut | 5 | 4 | 3 | 3 | 4 | 4 |
Yhdistysrekisteri todistaakin suomalaisen järjestökentän muutoksesta. Rekisteröintien toimialoittainen tarkastelu (taulukko 1 yllä) kertoo, että perinteisesti suosittujen (puolue)poliittisten järjestöjen ja jossain määrin myös ammatillisten ja talouden alan järjestöjen rekisteröinnit ovat laskussa, kun taas monenlaisten elämäntapa- ja elämäntyyliyhdistysten (kulttuuri, harrasteet, liikunta) osuus on huomattavasti noussut. Osittain kyse voi olla järjestökentän luonnollisesta täyttymisestä, mutta näyttää kuitenkin siltä, että järjestökentän painopiste on muuttumassa ja kansalaiset suosivat itsensä toteuttamista ja yksilöllistymistä palvelevia elämäntapa- ja elämäntyyliyhdistyksiä perinteisesti menestyneiden järjestötyyppien kustannuksella. Kokonaisvaltaisten, laajempaa yhteiskunnallista osallistumista edellyttävien jäsenyyksien sijaan 1990-luvulta lähtien ovat menestyneet kevyemmän sitoutumisen järjestöt, projektiluontoinen toiminta ja järjestöjen ympärillä tapahtuva vapaaehtoistoiminta ilman jäsensitoumuksia.
Järjestötoiminta ei sinällään ole menettänyt vetovoimaansa. Muutokset osallistumisessa ovatkin lähinnä laadullisia, toisin sanoen uudentyyppisiä järjestöjä ja jäsenyyksiä. Siisiäinen (2000, 148) onkin huomauttanut, ettei suomalainen yhdistyslaitos sinänsä ole kriisin kourissa, vaan ”on puhuttava yhdistyslaitoksen voimakkaasta eriytymisestä ja jakautumisesta uusiutumiskykyiseen ja pohjansa kadottaneeseen osaan”. Häviäjiä ovat puoluepoliittiset yhdistykset ja voittajia vapaa-ajan ja kulttuurin alueen toimijat.
Yhteisöllisyyden ja identiteettien tuottajina elämäntapa- ja elämäntyyliyhdistykset ovat omiaan: niihin mennään viihtymään, hakemaan yhteisiä elämyksiä, kokemaan yhteisöllisyyttä. ”Samanmielisten elämäntapayhteisöjen” kyky tuottaa sosiaalista pääomaa herättää kuitenkin kysymyksiä: Pekka Kaunismaa (2000, 137) muistuttaa, että [s]osiaalinen pääoma liittyy yhdistyksiin juuri sen vuoksi, että ne kiinnittävät kollektiiviseen toimintaa erilaisia toimijoita, joita kaikista status-, habitus- ja luokkaeroista huolimatta yhdistää järjestön toiminta”. Kykenevätkö nämä vahvasti eriytyneet elämäntapayhteisöt synnyttämään ”ristikkäisiä solidaarisuuksia” vai synnyttävätkö ne päinvastoin ”klaanityyppistä yhteiskuntaa” (Ilmonen 2007, 7), jossa eri ryhmien välisiä suhteita vaivaavat epäluottamus ja konfliktit? Entä pystyvätkö järjestöt, joissa yhteistoiminnan sijaan pääpaino on niiden yksilöllisessä ”kuluttamisessa”, synnyttämään keskinäistä luottamusta ja opettamaan vastavuoroisuutta sekä muita kansalaistaitoja?
Elävä järjestökenttä on toimivan demokratian tärkeä ja korvaamaton tukipilari: julkisilla instituutioilla ei voi korvata kansalaisyhteiskunnasta kumpuavien organisaatioiden yhteiskunnallisia funktioita (ks. Helander 2006, 95). Siksi kentällä tapahtuvat muutokset herättävät helposti huolta niin poliitikoissa kuin tutkijoissakin. Suomalaisen järjestöllisen pääoman tilannetta arvioinut Siisiäinen (2000, 165) suhtautuu kuitenkin yleisesti ottaen luottavaisesti järjestöjen kykyyn toteuttaa yhteiskunnallisia tehtäviään: ”Oikeampaa kuin yleisestä kriisistä puhuminen, lienee sen pohtiminen, elääkö suomalainen yhdistyssektori ja sitä täydentävä ei-muodollisten yhteenliittymien ja uusien heimojen alue jonkinlaista mutaation aikaa. Ja jos elää, millainen se on.”
Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet poliittisina vaikuttajina: järjestöosallistumisen haasteita ja haastajia
Edellä on käsitelty korostetusti järjestötoiminnan yhteiskuntaan ja poliittiseen järjestelmään integroivaa ja perinteistä edustuksellista demokratiaa tukevaa potentiaalia. Toisaalta järjestöt kollektiivisen toiminnan areenoina luovat toimintatilaa ja mahdollisuuksia myös yhteiskunnallisille vasta- ja muutosvoimille. Järjestötoiminnan muutos – jota Siisiäinen edellä kutsui ”mutaatioksi” – näkyy myös tällä alueella. Yhteiskunnallisiin liikkeisiin kytköksissä olevien kansalaistoimijoiden tarkastelu antaakin käynnissä olevasta murroksesta yhdistysrekisterin kvantitatiivisia vaihteluita monipuolisemman kuvan.
1. Puoluepoliittisten järjestöjen hiipuminen
Poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen näkökulmasta järjestökentän myllerryksessä 1990-luvun alun jälkeen huomiota herättävää on ollut puoluepoliittisen organisoitumisen voimakas kuihtuminen. Taulukko 1 paljastaa poliittisten järjestöjen osuuden jyrkän laskun 1980-luvulta lähtien verrattuna kaikkien rekisteröintien keskiarvoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita yksiselitteisesti vetäytymistä politiikasta tai poliittisten järjestöjen katoa yhdistyskartalta, vaan kyse on pikemminkin politiikan paikan muuttumisesta ja yhdistysluokkien päivittämisen tarpeesta, sillä yhdistysrekisterin käyttämä kategoria ’poliittiset yhdistykset’ kattaa ainoastaan puoluepoliittisen toiminnan (puolueosastot, puoluekytkentäiset nais-, nuoriso- ja eläkeläisjärjestöt jne.). Järjestökentällä vaikuttaa kuitenkin suuri joukko ryhmiä, jotka määrittelevät itsensä poliittisiksi toimijoiksi ja jotka pyrkivät yhteiskunnalliseen ja poliittiseen muutokseen, mutta joiden poliittisuus luokitteluperinteen vuoksi häviää näkyvistä.
Monet näistä järjestöistä toimivat kytköksissä yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Yhteiskunnalliset liikkeet voi määritellä yhteiskuntaa haastaviksi ajattelutavoiksi, jotka kiteyttävät ajatuksen yhteiskunnallisen ja poliittisen muutoksen toivotusta suunnasta ja haastavat yhteiskunnan päästäkseen tavoitteeseensa. Yhteiskunnallisen liikkeen käsite luotiin alun alkaen korostamaan eroa poliittisen ja muunlaisen kollektiivisen toiminnan välille. Tätä jakoa, samoin kuin muita perinteisiä poliittista koskevia kategoriointeja, haastaa politiikan käsitteen laajeneminen. Politiikan rajat ovat kaatuneet, ja poliittiseksi koetun alue on murtautunut enenevässä määrin perinteisten instituutioiden ulkopuolelle (esim. Beck 1995). Poliittista ja yhteiskunnallista valtaa omaavien piirin nähdään kasvaneen ja poliittisen toiminnan kenttä on saanut uusia toimijoita (Juppi et al. 2003).
Perinteinen poliittinen järjestötoiminta ei ole näyttäytynyt tässä uudessa tilanteessa yhtä vetovoimaisena kuin aikaisemmin. Syitä on lukuisia, mutta useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota esimerkiksi välttämättömyyspolitiikan ja -retoriikan vaikutuksiin puoluepoliittisen organisoitumisen houkuttelevuuden heikkenemisessä (Ruostetsaari 2005, 28; Siisiäinen 2002, 90; Rättilä 2004, 83). Kun poliittiset päätökset esittäytyvät taloudellisina välttämättömyyksinä ja pakkoina, poliittiselle visioinnille ja keskustelulle jää yhä vähemmän tilaa puoluepoliittisissa järjestöissä. Tästä ovat Ilkka Ruostetsaaren (2005) mukaan kärsineet etenkin puolueiden paikallisyhdistykset. Vaikkakaan talouden kaventama liikkumatila ei ole ainoa syy paikallisen puoluetoiminnan hiipumiselle, sillä on ollut oma roolinsa aatteellisen keskustelun ja “politiikan” katoamisessa puolueorganisaatioista (mt., 28). Ruohonjuuritason puolueaktivismin vähenemisen onkin nähty yhdeltä osin selittävän poliittisen aloitteellisuuden siirtymistä puolueiden ulkopuolelle eli erilaisten yhden asian liikkeiden ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tähtäävien järjestötoimijoiden suosion kasvua poliittisen keskustelun ja visioinnin sfäärinä.
2. Irti vaikuttamisen valtiokeskeisyydestä
Poliittisen vallan piirin laajeneminen ja fragmentoituminen näkyy järjestötoiminnan näkökulmasta myös vaikutuspyrkimysten uudenlaisena kohdistamisena. Suomalaisen järjestötoiminnan perinteistä valtiosuuntautuneisuutta ja valtiokeskeisyyttä ovat nousseet haastamaan niin markkinavoimat kuin ylikansalliset poliittiset rakenteet (Siisiäinen 1998, 223–224). Ylikansallisten toimijoiden (esim. ylikansalliset yhtiöt, IMF, Maailmanpankki, G8) päätökset vaikuttavat laajasti yhteiskuntien kehitykseen ja olosuhteisiin. Ne nähdään yhteiskunnallisen ja poliittisen vallan käyttäjinä, mutta vailla poliittista vastuuta tai vaikutuskanavia kansalaisten suuntaan. Siksi kansallisvaltiokehyksen ja perinteisen politiikan kanavien ei koeta riittävän, kun päämääränä on muuttaa olosuhteita, joissa nämä ylikansalliset vallankäyttäjät ovat keskeisiä vaikuttajia. Monet poliittista ratkaisua vaativat ongelmat ovat lisäksi yhä useammin valtioiden rajat ylittäviä (esim. ilmastokriisi, ihmisoikeudet, ympäristöongelmat) ja niihin vaikuttavia osapuolia on niin lukuisa joukko, että poliittisen järjestelmän kautta vaikuttaminen näyttäytyy muutokseen tähtääville toimijoille riittämättömänä. Lasse Peltonen (2002) puhuukin ”vallan lokuksen hämärtymisestä” tilanteessa, jossa ”limittäiset, päällekkäiset ja kilpailevat hallinnan piirit muodostavat toiminnalle uuden kehyksen”. Valtion rooli heikkenee sekä suhteessa ylikansalliseen että paikalliseen.
Kun toiminta ja vaikutuspyrkimykset suuntautuvat valtion ohi, muodollinen järjestöorganisoituminen ei näyttäydy yhtä tarpeellisena kuin aikaisemmin. Politiikkaan vaikuttamaan pyrkiviltä toimijoilta on perinteisesti Suomessa edellytetty formaalia yhdistysrakennetta ja sitä kautta myös institutionaalisten toimintanormien omaksumista (Rättilä 2001, 198–199). Ilman niitä ei legitiimin ja tunnustetun aseman saavuttaminen neuvotteluosapuolena ole ollut mahdollista. Yhdistysmuotoisuus on siis tehnyt toimijasta salonkikelpoisen osallistujan valtio-kontekstissa. Toiminta-alueen hajautuessa globaalille tasolle tai julkisuuden kautta vaikuttamiseen formaali järjestörakenne menettää merkitystään.
3. Medioiden kautta elävät toimijat
Osa uusista järjestöistä ja kansalaistoimijoista elää ja saa elinvoimansa median kautta. Julkisuuden onkin sanottu korvanneen puolueet kansalaisryhmien aloitteellisuuden ja protestien kanavoijana (Juppi 2003, 145). Päättäjiin ei siis pyritä vaikuttamaan puolue-elimiä pitkin, vaan julkisen huomion välityksellä. Muutosta ei myöskään välttämättä pyritä saamaan aikaan poliittisen järjestelmän päätöksillä, vaan julkisuuden kautta vedotaan suoraan kansalaisiin ja heidän toimintatapoihinsa. Medioita vaikutuskanavanaan käyttävien ryhmien toimintastrategiat ovat yleensä kahtalaiset. Perinteisempi tapa käyttää hyväkseen yhdistyksen tunnustettua ja legitimoitua asemaa ja pyrkii tekemään itsestään oman alansa asiantuntijan, jonka media nostaa virallisten tahojen rinnalla esiin aina, kun sen toiminta-alaan liittyvistä ongelmista keskustellaan julkisuudessa. 1990-luvulla syntyi kuitenkin myös sellaista julkisuuden kautta elävää toimintaa, joka eroaa radikaalisti perinteisestä järjestötoiminnasta. Siinä olennaisessa roolissa ovat pistemäiset, intensiiviset ja näyttävät provokaatiot, jotka takaavat julkisuuden toimijoiden tärkeinä pitämille asioille. Tässä strategiassa kansalaistoimijat eivät kuitenkaan itse useinkaan pääse määrittelemään ongelmakenttää: ne nostavat ongelman esiin näyttävän, korkean uutisarvon omaavan toiminnan kautta, mutta ovat harvemmin legitiimejä julkisuuden keskustelijoita. Tällaisille toimijoille järjestörakenne ei ole olennainen organisoitumisen muoto, vaan keskeistä on huomiota ja keskustelua herättävän toiminnan ja tempausten synnyttäminen. Yhteenliittymät ovatkin siis silloin usein epämuodollisia, aktio- ja tilannekohtaisia, lyhytaikaisia.
Julkisuuden kautta toimivat ryhmät pyrkivät siis eri strategioin saavuttamaan mediahuomiota ja käyttämään sitä omien päämääriensä hyväksi. Paitsi että julkisuus toimii kommunikaatiokanavana liikkeiden vaatimuksille, se on myös keino rekrytoida uusia jäseniä tai toimijoita, ja pitää yllä toiminnan jatkuvuutta etenkin silloin kun kyse ei ole formaalista yhdistyksestä vaan toiminnan takana on pikemminkin ”mielikuvayhteisö”, joka koostuu median/medioiden toisiinsa liittämistä yksilöistä tai pienistä toimijakollektiiveista.
4. Yhdistyksistä verkostoihin
Median kautta elävillä liikkeillä voidaankin julkisuusstrategioiden lisäksi viitata myös uusien viestintävälineiden (internetin, mobiiliteknologian) merkitykseen kollektiivisessa toiminnassa. Siisiäinen (2003, 56) pitää informaatioteknologian muodostamia verkostoja uudenlaisina, kolmannen vuosituhannen vaihteen liikkeinä. Uudet mediat mahdollistavat kansalaisten yhteenliittymät maantieteellisistä rajoi(tuksi)sta riippumatta. Niiden avulla on myös helppo pitää yhteyttä jäsenten välillä, tiedottaa ja pysyä selvillä tärkeistä tapahtumista ja tarvittaessa organisoida toimintaa nopeastikin.
Viimeaikaisten liikkeiden teemojen ajamisessa ominaista onkin ollut toiminnan verkostomaisuus. Paitsi että verkostot ovat tarkoittaneet kansainvälistä kansalaisliikkeiden yhteistoimintaa, myös ”kansallinen” toiminta on rakentunut järjestöjen, keskeisten hahmojen ja epävirallisten tilanne- ja asiakohtaisten kampanjojen ja yhteenliittymien ympärille. Siinä missä perinteiset kansalaisjärjestöt perustuvat jatkuvuudelle ja organisoituvat hierarkkisesti, uusilla toimintaryhmillä ei ole johtajaa ja kiinteää rakennetta. Verkostot avaavat uudenlaisia ylikansallisia ja perinteisen järjestötoiminnan repertuaarin ylittäviä mahdollisuuksia toiminnalle, mutta vaikeasti kontrolloitavina toimintaympäristöinä ne ovat myös haastavia järjestäytymisen (tai järjestäytymättömyyden) muotoja. Esimerkiksi EuroMayDay 2006 -mielenosoituksen päättyminen vappuaattona 2006 Makasiinien yhteenottoihin oli järjestäjien ennakoinnin ulottumattomissa, mitä viranomaisten ja median näytti kuitenkin olevan aluksi vaikea ymmärtää. Verkostomainen liikehdintä merkitsee kuitenkin juuri sitä, että toiminta leviää uusien toimijoiden pariin ja kehittyy ”omalakisesti”. Ei ole auktorisoituja ihmisiä, jotka olisivat vastuussa verkoston toiminnasta (Lindholm 2005, 196–197).
Verkostomaiselle liikehdinnälle on ominaista erilaisten projektien (yksittäisistä tapahtumista ja toimintapäivistä pidempikestoisiin protesteihin ja kampanjoihin) kudos ja toiminnan ja toimijaryhmien ”syttymisen ja sammumisen” aaltoliike. Arto Lindholm (2005, 198–199) on nimennyt Siisiäisen kuvaaman järjestösukupolven seuraajaksi ”projektisukupolven”. Sen sitoutuminen toimintaan on yhtä voimakasta kuin kokonaisvaltaiseen toimintaan keskittyneellä järjestösukupolvella, mutta se osallistuu mieluiten toimintaan, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Projektiluontoinen kansalaistoiminta – yksittäiset kampanjat, tempaukset, tapahtumat ja vapaaehtoinen tukitoiminta ilman jäsensitoumuksia – nousee siis haastamaan perinteistä poliittista järjestötoimintaa.
5. Osittainen yhdistysmuotoisuuden hylkääminen ja polarisaatio perinteisten järjestöjen/radikaalin aktivismin välillä
Tavallisesti suomalaiset kansalaistoimijat ovat mukauttaneet toimintansa vastaamaan suomalaisesta järjestöinstituutiota, jolle valtiokytkennän lisäksi ominaista on ollut myös vakavuus ja asiallisuus, lainkuuliaisuus ja sääntöjen noudattaminen, ennakoitavuus ja spontaaniuden tukahduttaminen (ks. lisää Siisiäinen 1998, 222–227). Poliittinen protesti on perinteisesti kanavoitu(nut) muodollisten yhdistysten kautta. Esimerkiksi 1980-luvulla jopa talonvaltaukset pääsääntöisesti johtivat rekisteröityjen yhdistysten perustamiseen (Siisiäinen 1998, 232–233). 1990-luvun puolivälistä lähtien radikaali toiminta niin eläinoikeusliikkeen kuin globalisaatiokriittisen liikkeen piirissä on rikkonut tätä suomalaisen aktivismin kaavaa. Viime vuosikymmenen radikaalien liikkeiden nousu, menestys ja leviäminen eivät näykään yhdistysrekisterissä, josta protestin vakiintuminen on perinteisesti ollut havaittavissa liikkeiden esiin nostamien kysymysten parissa toimivien yhdistysten tihentyminä (Siisiäinen 2003, 56; 2002, 82).
Yhdistysmuotoisen toiminnan hylkäämisen syitä onkin esitelty jo edellä, mutta eräs hylkäämisen peruste nousee lisäksi järjestöaktivismin ja radikaalin aktivismin vastakkainasettelusta: yhdistyksiä on pidetty jo lähtökohtaisesti eräänlaisina kompromisseina. Radikaali protesti vaatii ”revoluutiota”, poliittisen järjestelmän pelisäännöillä operoivat yhdistykset sen sijaan puuhaavat niiden näkökulmasta maltillista poliittista reformia. 1990-luvun poliittisen protestikentän onkin kuvattu jakautuneen kahtia epämuodolliseen, suoran toiminnan strategioita suosivaan verkostomaiseen aktivismiin ja perinteisten järjestöjen esittämään ”yhteiskuntakelpoiseen kritiikkiin”. Tällainen polarisoituminen näkyy esimerkiksi toiminnassa eläinten eettisen kohtelun puolesta, jossa jakolinja kulkee perinteisten, ”salonkikelpoisten” eläinsuojelujärjestöjen ja uuden radikaalin eläinoikeusliikkeen välillä (tästä lisää Siisiäinen 2003, 56; Konttinen & Peltokoski 2000, 118–119). Arto Lindholmin (2005, 67–68) mukaan myös vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittinen liike jaettiin samaan tapaan ”hyviin” ja ”pahoihin” – legitimoituun ja illegi(ti)imiin – osaan: toisaalla vaikuttivat yhteiskuntakelpoiset järjestöt (esim. Attac), toisaalla taas mielenosoituksia painottanut, julkisuudessa huliganismiksikin leimattu kollektiivinen toiminta (esim. Kuokkavieraat).
Liikkeiden kahtiajako ei ole pelkästään niiden ulkopuolelta annettu ”tuomio”, vaan se elää myös kansalaistoimijoiden näkökulmasta. Vuoden 2006 vappuyön Makasiinien tapahtumia purkavassa kirjoituskokoelmassa ”Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta” (Hoikkala & Salasuo 2006) äänessä on muiden muassa joukko kansalaistoimijoita ja aktivisteja, joiden teksteistä paistaa läpi jyrkkä vastakkainasettelu ”järjestöaktivismin” ja radikaalin toiminnan välillä (esim. Rautiainen 2006; Muurimäki 2006; Saarikoski 2006). Perinteisten järjestöjen rinnalla vaikuttaa tänä päivänä siis toimijoita, jotka lähtökohtaisesti vastustavat yhdistysmuotoisuutta. Yhdistysrakenteen nähdään suoraan merkitsevän järjestelmään integroitumista, institutionalisoitumista ja poliittista toimintaa järjestelmän ehdoilla. Järjestötoiminta on tästä näkökulmasta ”reformistista näpertelyä”, radikaali kansalaistoiminta ratkaisujen ottamista omiin käsiin (Saarikoski 2006, 84).
6. Poliittisen osallistumisen yksilöllistyminen
Ratkaisujen yksilö- ja omakohtaisuutta painottava vire ei ole ominaista vain radikaalille toiminnalle, vaan ajattelutapa on viime vuosina korostunut laajemminkin poliittisessa osallistumisessa. Politiikka on yhä useammin henkilökohtaista: vastuuta poliittisten kysymysten ratkaisemisesta ei voi delegoida toisille toimijoille, toisille elämänalueille tai edustuksellisille instituutioille, vaan se kuuluu jokaiselle yksilölle, joka valinnoillaan ja teoillaan vaikuttaa siihen, millainen yhteiskunta on (ks. lisää esim. Micheletti 2003). Henkilökohtaista poliittista vastuuta toteutetaan esimerkiksi kulutus-, ruoka- ja elämäntapavalintojen kautta.
Politiikan yksilökohtaisuus näkyy myös siinä, että kollektiivisten liikkeiden sijaan kansalaisia mobilisoivat kysymykset, joilla on välitöntä tai henkilökohtaista merkitystä osallistujille. Osallistumista on vaikeampi kanavoida järjestöjen perusrakenteen ylläpitämiseen ja yhdistysdemokratian vaatiman byrokratian pyörittämiseen, vaan toiminta perustuu kiinnostavien projektien toteuttamisen ympärille (Stranius 2006, 125). Kansalaistoiminta ei myöskään ole välttämättä perinteisille poliittisille järjestöille ominaista kollektiivisen identiteetin toteuttamista vaan yksilöllistä sukkulointia eri toimijoiden ja toimintamuotojen välillä, oman yksilöllisen identiteetin rakentamista. Tuomas Rantanen (2006, 64) huomauttaakin, kuinka ”uutta aktivismia arvioidaan usein vuosikymmenten takaisilla käsityksillä siitä, miten ihmiset osallistuvat järjestöihin tai vaikkapa puolueisiin. Elämme hyvin yksilökeskeistä aikaa. Osallistuminenkaan ei enää tarkoita samastumista yhteen organisaatioon vaan aiempaa varautuneempaa tukea erilaisille itse valikoiduille protesteille ja projekteille.” Michele Michelettin (2003, 28) mukaan tälle ajalle ominaisessa toiminnassa korostuukin itse rakennetun poliittisen identiteetin merkitys: se ei ole ”päälle puettu” valmis poliittinen aate vaan yksilön merkityksellisenä kokemien kysymysten ja tekojen muodostama kudos. Tällöin poliittinen toiminta irtautuu valmiista rakenteista ja löytää ilmaisunsa ja kanavansa itsenäisenä toimintana. Tämä näkyy esimerkiksi erilaisten väliaikaisten yhteenliittymien ja nopeasti reagoivien kampanjojen lisääntymisenä ja syntymisenä järjestökentän ulkopuolelta.
Lopuksi
Kansalaisjärjestökenttä on läpikäynyt 1990-luvulta lähtien murrosvaihetta, joka näkyy sekä koko yhdistyslaitoksen painopisteen muutoksena sekä erityisesti yhteiskunnallisiin liikkeisiin kytköksissä olevien järjestöjen ”olomuotojen” ja toimintatapojen muutoksina. Nämä murrokset ovat herättäneet epäilyjä siitä, miten fragmentoitunut ja muodonmuutosta läpikäyvä kansalaistoiminta kykenee toteuttamaan järjestöille perinteisesti annettuja yhteiskunnallisia rooleja ja tehtäviä.
Perinteisen järjestötoiminnan väheneminen ei kuitenkaan tarkoita
suoranaisesti sen paremmin heikkenevää sosiaalista verkostoitumista kuin
laskevaa yhteiskunnallista osallistumistakaan. Ihmiset liittyvät edelleen yhteen, vaikkakin sitten yksilöllisimmin motiivein. Kollektiivinen toiminta on usein yhdistysmallia kevyempää sitoutumista vaativaa, vapaamuotoista ja tilapäistä, mutta muutokset eivät silti merkitse kansalaistoiminnan hylkäämistä, vaan sen sopeuttamista uudenlaiseen poliittiseen toimintaympäristöön. Hallinnollinen vaikuttaminen ja poliittisen järjestelmän kautta toimiminen ovat saaneet viime vuosina kilpailijoita. Vaikuttamispyrkimykset kohdistuvat toisaalta kansallisvaltion ulkopuolelle globaaleihin toimijoihin, toisaalta taas julkisuudesta on tullut osalle toimijoista poliittista järjestelmää keskeisempi toiminta-areena. Medioiden ja uuden teknologian hyödyntäminen (internet, sähköpostilistat, mobiiliteknologia) mahdollistaa laajamittaisenkin toiminnan organisoimisen ad hoc -pohjalta. Verkostoja ja projekteja syntyy ja sammuu, mutta se ei silti välttämättä tarkoita toimijoiden ”irrallisuutta”, vaan osallisuudet ja jäsenyydet erilaisissa verkostoissa ovat usein päällekkäisiä ja limittäisiä. Horisontaaliset verkostot ovat myös luonteva tapa organisoida vaikuttamispyrkimyksiä, joiden piiri on laajentunut kasvavassa määrin kansallisvaltion ulkopuolelle (ylikansalliset rakenteet, markkinatoimijat, globaalit ongelmat). Yhdistysmuotoinen organisoituminen ei aina näyttäydykään entisessä määrin poliittisen vaikuttamisen edellytyksenä.
Kokonaisuudessaan järjestöt eivät silti ole katoamassa minnekään. Vaikka poliittisen vaikuttamisen alueella organisoitumisen muodonmuutokset suuntaavat aktivismin viimeaikaisten kehityskulkujen vuoksi huomiota uuteen toimintakenttään, kokonaisuudessaan yhdistyslaitos – tosin painottuneena eri toiminta-aloille kuin aiempina vuosikymmeninä – voi hyvin. Epävirallisen ja -muodollisen osallistumisen rinnalla monet perinteisen järjestökentän organisaatiot toimivatkin yhä ammattimaisemmin ja institutionaalisemmin vaikuttaen päätöksentekoon erilaisten suorien vaikutuskanavien kautta, esimerkiksi osallistumalla erilaisiin toimikuntiin, kuulemisiin ja antamalla asiantuntijalausuntoja oman alansa kysymyksissä. Jo pelkästään järjestömuotoisuuteen kytketty kansalaistoiminnan valtionapu merkitsee sitä, että myös lyhytkestoisemmat ja vapaamuotoisemmat projektit ja hankkeet monesti ovat ja myös pysyvät todennäköisesti tulevaisuudessa ainakin jonkinlaisella kytköksellä yhteydessä yhdistyskenttään.
Järjestötoiminnalla onkin syvälle ulottuvat juuret ja pitkät perinteet suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Suomalainen järjestökenttä ja -toiminta kohtaavat nyt ja tulevaisuudessa haasteita ja haastajia, mutta niiden ei pidä tulkita vain vähentävän kansalaistoiminnan elinvoimaisuutta – ne voivat myös lisätä sitä. Demokratian näkökulmasta järjestöt ovat kansalaistoiminnan laboratorioita, joiden ”suurin innovaatiovaikutus” on Siisiäisen (2004, 115–116) mukaan ”kymmenien tuhansien pienten käytäntöjen, toistojen ja muunnelmien tuottamisessa ja niiden yhteisvaikutuksissa kansalaisyhteiskunnan, poliittisen järjestelmän, kulttuurin ja talouden alueilla. Niiden sekä muiden kollektiivisen toiminnan muotojen yhteisvaikutuksesta (tarkoitetusta ja tarkoittamattomasta) poliittinen järjestelmämme, demokratiamme ja yhteiskuntamme on se mikä se on ja mikä siitä tulee.”
Lähteet
Beck, Ulrich. 1995. Politiikan uudelleenkeksiminen: kohti refleksiivisen modernisaation teoriaa. Teoksessa Ulrich Beck, Anthony Giddens & Scott Lash: Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Tampere: Vastapaino.
EVA. 2003. Vaatelias vaalikansa. Raportti suomalaisten asenteista 2003. Helsinki: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Taloustieto Oy.
Bengtsson, Åsa & Grönlund, Kimmo. 2005. Muu poliittinen osallistuminen. Teoksessa Heikko Paloheimo (toim.): Vaalit ja demokratia Suomessa. Porvoo: WSOY.
Helander, Voitto. 2006. Järjestödemokratian keskeiset mittarit. Teoksessa Sami Borg (toim.): Suomen demokratiaindikaattorit. Oikeusministeriön julkaisuja 2006:1.
Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko (toim.): Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Nuorisotutkimusverkoston ja nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisusarjan julkaisu.[http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf]
Ilmonen, Kaj. 2007. Suomalaiset yhdistykset ja luottamus vuosituhannen vaihteessa. Sosiologia 44:1, 3–18.
Juppi, Pirita. 2003. Eläinoikeusliike määrittelykamppailun ja marginalisoinnin kohteena. Teoksessa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi.
Juppi, Pirita, Peltokoski, Jukka & Pyykkönen, Miikka. 2003. Uutta Liikehdintää, uusia näkökulmia. Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi.
Lindholm, Arto. 2005. Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
Kaunismaa, Pekka. 2000. Yhdistyselämä ja sosiaalinen pääoma. Teoksessa Kaj Ilmonen (toim.): Sosiaalinen pääoma ja luottamus. Jyväskylä: SoPhi.
Konttinen, Esa & Peltokoski, Jukka. 2000. Ympäristöprotestin neljännen aallon sielunmaisema. Sosiologia 2/2000, 111–129.
Micheletti, Michele. 2003. Political Virtue and Shopping. Individuals, Consumerism, and Collective Action. NY: Palgrave Macmillan.
Muurimäki, Kristo. 2006. Paluun ruohonjuuritasolle. Teoksessa Tommi Hoikkala & Mikko Salasuo (toim.): Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Nuoristotutkimusverkoston ja nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisusarjan julkaisu.[http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf]
Nousiainen, Jaakko. 1992. Suomen poliittinen järjestelmä. Porvoo: WSOY.
Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti. 1997. Politiikan perusteet. Porvoo, WSOY.
Peltonen, Lasse. 2002. ‘Sotkuinen demokratia’ ja Tampere-foorumi. Talkootoimintaajulkisen tilan puolesta. Kunnallistieteellinen aikakauskirja 30:2, 168–183.
Rantanen, Tuomas. 2006. Makasiinien raunioilla kytee demokratian kriisi. Teoksessa Tommi Hoikkala & Mikko Salasuo (toim.): Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Nuoristotutkimusverkoston ja nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisusarjan julkaisu.[http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf]
Rautiainen, Antti. 2006. Broilerien renessanssi. Teoksessa Tommi Hoikkala & Mikko Salasuo (toim.): Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Nuoristotutkimusverkoston ja nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisusarjan julkaisu.[http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf]
Ruostetsaari, Ilkka. 2005. Toimenkuva katoamassa vai valoa ikkunassa? Paikallisen poliittisen järjestötoiminnan tila Suomessa. Oikeusministeriön julkaisuja 2005:10.
Rättilä, Tiina. 2001. Kansalaistuva politiikka? Huomioita kuntalaisaktiivisuudestapoliittisena toimijuutena. Politiikka 43:3, 190-207.
Rättilä, Tiina. 2004. Kuokkavieraat, aktivistit, kansalaiset: keitä ovat kansanvallan tulevaisuuden tekijät? Futura 23:2, 82–89.
Saarikoski, Akuliina. 2006. Irti kansalaisaktivismista – suora toiminta ja todellinen politiikka. Teoksessa Tommi Hoikkala & Mikko Salasuo (toim.): Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Nuoristotutkimusverkoston ja nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisusarjan julkaisu.[http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf]
Siisiäinen, Martti. 1998. Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat. Teoksessa Kaj Ilmonen & Martti Siisiäinen (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet. Tampere: Vastapaino.
Siisiäinen, Martti. 2000. Järjestöllinen pääoma Suomessa. Teoksessa Kaj Ilmonen (toim.): Sosiaalinen pääoma ja luottamus. Jyväskylä: SoPhi.
Siisiäinen, Martti. 2002. Yhteiskunnalliset liikkeet ja yhdistykset 1990-luvun Suomessa. Teoksessa Kaj Ilmonen, Anne Kovalainen & Martti Siisiäinen (toim.): Lama ja luottamus. Forskningsrapporter från Svenska Handelhögskolan. Helsinki: Yliopistopaino.
Siisiäinen, Martti. 2003. Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnalliset liikkeet Suomessa. Teoksessa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi.
Siisiäinen, Martti. 2004. Kansalais- ja järjestötoiminta. Teoksessa Sami Borg (toim.): Mahdollisuuksien maa. Kartoitusta ja puheenvuoroja suomalaisen kansalaisvaikuttamisen tutkimuksesta. Oikeusministeriön julkaisuja 2004:10.
Stranius, Leo. 2006. Ympäristöliikehdinnän aallot. Suomalaisen ympäristöprotestin tilanneanalyysi uudella vuosituhannella. Ympärisöpolitiikan pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntatieteiden laitos, Tampereen yliopisto. [http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01265.pdf]