Johdanto (Pasi Saukkonen)
Keskeistä tietoa presidentistä (Tasavallan presidentin kotisivu)
Tasavallan presidentin valinta
Suomen tasavallan presidentit kautta aikojen
Presidentin tehtävät
Muut tehtävät
Presidentin puheet ja julkiset esiintymiset
Presidentin päätöksenteko
Presidentti perustuslain ja poliittisten käytäntöjen ristitulessa (Niilo Kauppi)
Johdanto (Pasi Saukkonen)
Mikä on valtionpäämies?
Kaikissa maissa on jonkinlainen valtionpäämies, maansa johtava edustaja, johon valtion valta ja auktoriteetti ikään kuin henkilöityy. Valtionpäämiehen asema ja valtaoikeudet saattavat kuitenkin vaihdella suuresti. Lukuisissa tapauksissa valtionpäämiehen merkitys on lähinnä symbolinen tai muodollinen rajoittuen erilaisiin seremoniallisiin tehtäviin vailla todellista poliittista vaikutusvaltaa. Toisaalta valtionpäämiehillä saattaa olla hyvinkin paljon valtaa. Näin on etenkin itsevaltaisissa järjestelmissä, mutta myös monissa demokratioissa on erityisesti toimeen-panovaltaa jaettu hallituksen ja valtionpää- Copyright©Tasavallan presidentin kanslia miehen kesken.
Valtionpäämiehet ovat yleensä joko monarkkeja (kuningaskunnissa) tai presidenttejä (tasavalloissa). Pääsääntöisesti monarkkien tosiasiallinen vaikutusvalta on presidenttejä alhaisempi, mutta myös presidentti-instituutioiden välillä on suuria eroja. Esimerkiksi Intian, Israelin ja Saksan presidenttien toiminta koostuu lähinnä seremoniallisista velvollisuuksista. Toisaalta presidentin vaikutusvalta saattaa olla miltei rajoittamaton, jolloin poliittinen järjestelmä lähestyy diktatuuria.
Myös demokratioissa presidentti-instituutio saattaa olla huomattavan vahva, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, Ranskassa sekä Suomessa ennen perustuslain uudistusta. Näiden maiden poliittisia järjestelmiä on ollut tapana kutsua presidentiaalisiksi tai semi-presidentiaalisiksi. Vahvan presidentin mallia on sovellettu myös monissa entisen Itä-Euroopan maissa vuoden 1989 jälkeen.
Suomen presidentti-instituution kehitys
Autonomian ajan loppupuolella Suomen suuriruhtinaskunnan poliittiset instituutiot olivat kehittyneet jo varsin pitkälle. Hallintokoneisto, hallitus, demokraattisesti valittu eduskunta ja puoluelaitos olivat jo valmiina. Ilkka Heiskanen onkin huomauttanut, että ainoa puuttuva rengas oli oma itsenäisesti toimiva valtion päämies. Luonnollisesti juuri valtionpäämiehen asemasta ja valtaoikeuksista tulikin valtiomuototaistelun keskeinen kysymys.Millään puolueella ei kuitenkaan ollut aluksi kovin selkeätä näkemystä siitä, kuinka itsenäistä Suomea pitäisi hallita. Itsenäistymisen jälkeen kolme hallitsemismallia erottui selvemmin toisistaan. Oikeisto halusi Suomeen vahvan valtionpäämiehen ja toimeenpanovallan. Edistyspuolue ja Maalaisliitto tukivat montesquieuläiseen kolmijako-oppiin perustuvaa mallia. Vasemmisto kannatti puolestaan mallia, joka perustuisi kansansuvereniteettiajatteluun ja antaisi eduskunnalle keskeisen aseman toimeenpanovallan käyttäjiin nähden.
Lähinnä vallanjako-oppiin perustuva malli oli pääsemässä voitolle sekä loppuvuodesta 1917 annetussa hallituksen esityksessä Suomen hallitusmuodoksi että esityksen eduskuntakäsittelyssä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun maan sisäiset poliittiset konfliktit kärjistyivät sisällissodaksi. Sodan päätyttyä mutta ensimmäisen maailmansodan vielä jatkuessa hallitus antoi eduskunnalle uuden esityksen. Sen mukaan Suomesta piti tulla perinnöllinen monarkia , jonka valtionpäämiehellä tuli olla myös vahvat valtaoikeudet. Kuninkaanvaalissa lokakuussa 1918 Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi.
Kun Saksa oli hävinnyt sodassa, Hessenin prinssi luopui kruunusta. Talven 1919 eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset saivat merkittävän voiton. Toukokuussa annettiin uusi tasavaltalainen hallitusmuotoesitys, jossa kuitenkin heijastui oikeiston vaatimus lujasta hallitusvallasta tasavallan presidentille annettavissa laajoissa valtaoikeuksissa. Hallitusmuoto hyväksyttiin eduskunnassa kesäkuussa 1919 ja valtionhoitaja Mannerheim vahvisti sen heinäkuussa. Eduskunta valitsi K.J. Ståhlbergin tasavallan presidentiksi vielä samassa kuussa.
Presidentistä tuli keskeisin valtiollinen toimija , jolla oli laajat valtuudet paitsi toimeenpanovallan myös lainsäädäntövallan käyttäjänä. Hän johti ulkopolitiikkaa (lakitekstin mukaan presidentti määräsi Suomen ulkosuhteista), toimi sotavoimien ylipäällikkönä sekä saattoi hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit. Lisäksi hän sekä asetti että erotti hallituksen, mikä rajoitti parlamentarismin toteutumista puhtaassa muodossa. Presidentti antoi lakiesitykset eduskunnalle, minkä lisäksi hänellä oli oikeus antaa asetuksia ja nimittää ylimmät virkamiehet. Myös presidentin vaalitapa, valitsijamiesvaali, merkitsi oikeiston voittoa. Vasemmisto olisi halunnut presidentin vaalin eduskunnassa suoritettavaksi.
Voi sanoa, että tasavallan presidentin laajat valtaoikeudet periytyivät Suomen suuriruhtinaan valtaoikeuksista. Olisi kuitenkin virhe ajatella, että kaikki Suomen presidentit olisivat käyttäneet valtaoikeuksiaan täysimääräisesti. Ensimmäisenä presidenttinä uudelle hallitusmuodolle käytännön sisältöä antanutta Ståhlbergia (1919-1925) on kuvattu majesteetillisesti eristäytyneeksi ihmiseksi, joka otti etäisyyttä päivänpolitiikkaan, suhtautui toimeensa muotorationaalisesti sekä viileän asiallisesti ja realistisesti. Hän ei puuttunut hallituksen juokseviin asioihin, vaan toimi taustalla eräänlaisena neutraalina ylivalvojana. Ståhlberg ei myöskään periaatteesta asettunut ehdolle toiselle presidenttikaudelle. (Ks. lisää Ståhlbergistä Kansallisbiografia/Markku Tyynilä)
Myös hänen seuraajansa Lauri Kristian Relander (1925-1931) hoiti tehtäväänsä lähinnä virkamiesmäisesti, vaikka hän hajottikin eduskunnan kaksi kertaa. Vahvaa laillisuusperinnettä noudattanut Pehr Evind Svinhufvud (1931-1937) nousi kuitenkin ehdottomaksi auktoriteetiksi ja kriisijohtajaksi viimeistään lapuanliikkeen kapinayrityksen kukistamisen jälkeen. Hänen tuellaan T.M. Kivimäen vähemmistöhallitus pystyi myös istumaan miltei koko vaalikauden, mutta toimeenpanovallan johtoon Svinhufvudkaan ei ratkaisevasti puuttunut. (Ks. lisää Relanderista Kansallisbiografia/Jukka-Pekka Pietiäinen ja Svinhufvudista Kansallisbiografia/Markku Häikiö)
Jo Kyösti Kallion (1937-1940) valinta presidentiksi oli osoitus Maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteistyösuhteen alkamisesta. Kallion hallitsemismalli olikin edeltäjiään eduskuntakeskeisempi. Sisäpolitiikassa hän jätti päävastuun pääministerille ja ulkopolitiikassa ulkoministerille. Sota-aikana hän olikin lähinnä taustavaikuttajana sekä johtohahmona ulospäin. Sitä vastoin jo pääministerinä vahvan johtajan roolin ottaneen Risto Rytin (1940-1944) asema säilyi koko presidenttikauden ajan voimakkaana erityisesti ulkopolitiikassa, jossa Suomen linja henkilöityi presidenttiin. (Ks. lisää Kalliosta Kansallisbiografia/Kari Hokkanen ja Rytistä Kansallisbiografia/Martti Turtola)
Carl Gustaf Mannerheim (1944-1946) taivutettiin presidentiksi, kun ulkopoliittista linjaa täytyi muuttaa Suomen irrottamiseksi sodasta. Erityisesti sisäpolitiikkaan kuuluvia tehtäviä Mannerheim luovutti kuitenkin pääministeri Paasikivelle, jonka johdolla palautettiin äärivasemmiston toimintaoikeudet, ryhdyttiin noudattamaan valtiosäännön kansanvaltaisuutta kirjaimellisesti sekä harjoittamaan myöntyväisyyspolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon. (Ks. lisää Mannerheimista, Kansallisbiografia/Matti Klinge)
Mannerheimin erottua sairastumisensa jälkeen Juho Kusti Paasikivi (1946-1956) valittiin eduskunnassa poikkeuslailla uudeksi presidentiksi. Paasikiven presidenttikaudella alettiin ottaa kirjaimellisesti myös perustuslain pykälä, joka takasi presidentille vahvan johtajuuden ulkopolitiikassa. Samanaikaisesti hän pystyi säilyttämään voimakkaan aseman myös sisäpolitiikassa, jossa presidentti joutui tosin sopeutumaan aikaisempaa monimuotoisempaan toimintakenttään puolueorganisaatioiden ja ammattiyhdistysliikkeen kasvaessa ja kehittyessä. Varsinkin kautensa lopussa hän siirtyi yhä selvemmin “päivänpoliittisten kysymysten ulkokohtaiseksi seuraajaksi” (Seppo Tiihonen), joka keskittyi pitämään ulkopolitiikan langat käsissään. (Ks. lisää Paasikivestä , Kansallisbiografia/Tuomo Polvinen)
Vuonna 1956 presidentiksi valittu Urho Kaleva Kekkonen (1956-1981) oli toiminut pääministerinä jo Paasikiven aikaisissa hallituksissa, ja hänen voidaan sanoa jatkaneen Paasikiven luomaa hallitsemistapaa. Kekkosen pitkällä presidenttikaudella ulko- ja sisäpolitiikka kytkeytyivät toisiinsa vieläkin selvemmin, kun esimerkiksi Neuvostoliiton kanta vaikutti Suomen hallituksen muodostamiseen ja jopa yksittäisiin ministerivalintoihin. Erityisesti hänen kaudellaan presidentin valta-asema muodostui ajan mittaan myös käytännössä puolipresidentiaaliseksi, kun Kekkonen toimi aktiivisesti monilla politiikan ja yhteiskunnan sektoreilla ja sekä muodollisena että mielipidevaikuttajana. Jaakko Nousiaisen mukaan asema oli jopa valtiosääntöistä normitustaan korostuneempi. Esimerkiksi ulkosuhteita, hallituksen muodostamista sekä ennenaikaisista vaaleista päättämistä alettiin pitää valtionpäämiehen henkilökohtaiseen valtapiiriin kuuluvina oikeuksina. (Ks. lisää Kekkosesta, Kansallisbiografia/Martti Häikiö)
Kekkosen erottua tehtävistään terveydellisistä syistä vuonna 1981 hänen sijaisenaan toimi Mauno Koivisto , joka myös valittiin uudeksi presidentiksi vuoden 1982 presidentinvaalissa. Koiviston kaudella Suomen poliittinen järjestelmä parlamentarisoitui jälleen sekä Koiviston oman toiminnan että valtiosääntöön tehtyjen osittaismuutosten kautta, vaikka presidentti säilyttikin itselleen ylimmän vastuun ulkosuhteista. Presidentin aseman voi sanoa lähestyneen jälleen ståhlbergiläistä lähtökohtamallia, jossa korostuu etenkin ristiriitojen sovittelijan rooli (pouvoir modérateur). Vuoden 1988 presidentivaalissa Koivistolla oli mahdollisuus tulla valituksi suorassa kansanvaalissa, mutta enemmistöstä jäi puuttumaan 65 000 ääntä. Toisella kierroksella valitsijamiesten enemmistö antoi kuitenkin äänensä Koivistolle. Koiviston toisen kauden aikana Suomen ulkopoliittinen tilanne muuttui merkittävästi Neuvostoliiton muutettua politiikkaansa ja lopulta hajottua. Koiviston kaudella myös rajoitettiin presidentin toimintakausien määrä kahteen ja muutettiin presidentin vaalitapaa.
Vuoden 1994 presidentin vaali oli ensimmäinen suora kaksivaiheinen kansanvaali, jonka toisella kierroksella Martti Ahtisaari (1994-2000) voitti Elisabeth Rehnin. Ahtisaaren kaudella poliittisen järjestelmän voi sanoa parlamentarisoituneen edelleen. Selvästi suomalaisen päivänpolitiikan ulkopuolelta tulleen presidentin toiminta painottui vahvasti yhtäältä suoraan keskusteluun kansalaisten kanssa ja toisaalta kansainvälisten suhteiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen tilanteessa, jossa idänsuhteilla ei ollut enää entisen kaltaista merkitystä ja jossa Suomesta oli tullut Euroopan unionin jäsenvaltio. Tarja Halosen (2000-) aloittaessa virkakautensa astui voimaan myös Suomen uusi perustuslaki, jonka mukana Suomen voi sanoa siirtyneen myös muodollisesti parlamentaaristen järjestelmien luokkaan.