Kari Paakkunaisen pedagoginen artikkeli Suomen kilpailuvaltiosta 1980-

Ja PERUSTEKSTINÄ Pasi Saukkosen oivallinen historiallinen jäsennys (alla):

Pasi Saukkonen:

SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN HISTORIA, RAKENNE JA POLIITTINEN KULTTURI

Johdanto

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda katsaus suomalaisen yhteiskunnan historiaan, rakenteisiin ja poliittiseen kulttuuriin. Aiheen käsittelyä ohjaamaan on valittu näkökulma, jota kutsutaan erilaisuuden poliittiseksi organisoinniksi. Erilaisuuden poliittisen organisoinnin perustana voidaan pitää sitä seikkaa, että kaikki nykyaikaiset valtiot ja yhteiskunnat sisältävät väistämättä poliittista, taloudellista ja kulttuurista erilaisuutta. Ihmiset ja ihmisryhmät ovat erilaisia ja eriarvoisiakin suhteessa poliittiseen valtaan, suhteessa taloudellisiin resursseihin ja suhteessa kulttuuri-identiteettiä määrittäviin tekijöihin.
Säilyttääkseen olemassaolonsa, toimintakykynsä ja vakautensa jokaisen yhteiskunnan on organisoitava tämä sisäinen erilaisuutensa sekä sisäisten että ulkoisten paineiden alaisena. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan siis sitä, kuinka erilaisuutta on Suomessa organisoitu ja kuinka siinä on onnistuttu.

Modernien valtioiden ja yhteiskuntien puitteissa erilaisuuden poliittista organisaatiota tapahtuu neljällä eri osa-alueella (Taulukko 1). Ensinnäkin valtiollisten instituutioiden puitteissa vaikutetaan yhteiskunnan sisältämiin erilaisuusrakenteisiin ja niiden välisiin suhteisiin erilaisilla lainsäädännöllisillä ratkaisuilla, yhteiskunnan yleisen ohjauksen superideologioiden kautta sekä erilaisilla toimintapolitiikoilla (policies). Toiseksi kansalaisyhteiskunnassa ilmenevät kollektiiviset poliittiset voimat yhtäältä heijastavat yhteiskunnan erilaisuusrakenteita ja toisaalta pyrkivät vaikuttamaan niihin ja niiden organisointiin. Kolmanneksi voidaan puhua yksilötasolla erilaisuuden poliittisen organisoinnin kulttuurista eli erilaisuusrakenteisiin ja niiden organisointiin koskevista tiedoista, uskomuksista, arvoista, asenteista ja ideaaleista.

Neljänneksi kansallinen tai kansallisvaltioidentiteetti heijastelee myös sekä yhteiskunnan todellisuutta että siihen kohdistuvia toiveita ja odotuksia. Kansallisvaltion identiteetti pitää itsessään sisällään sekä systeemisen tason (valtion identiteetti ja sen institutionaalinen tuottaminen), kollektiivisen tason (kansan identiteetti ja sitä koskevat käsitykset) että yksilöllisen tason (yksilön kansallinen identiteetti samastumissuhteena kansaan ja valtioon). Kansallisvaltion identiteettiä voidaankin pitää kaikkien muiden organisointitasojen symbolisena tai diskursiivisena kääntöpuolena.

Taulukko 1. Erilaisuuden poliittisen organisoinnin osa-alueet
 

Valtiolliset instituutiot luovat, ylläpitävät ja muuttavat yhteiskunnan erilaisuusrakenteita sekä niiden välisiä suhteita lainsäädännöllisillä perusratkaisuilla, poliittiset ideologiat ylittävillä “superideologioilla”, konkreettisilla toimintapolitiikoilla ja resurssoinneilla	Kansalaisyhteiskunnan poliittiset voimat heijastavat yhteiskunnan erilaisuusrakenteita, pyrkivät vaikuttamaan niihin ja reagoivat sekä erilaisuuden poliittiseen organisointiin systeemitasolta käsin että yksilötasolta tuleviin toiveisiin, odotuksiin ja vaatimuksiin
Kansallisvaltioidentiteetti heijastaa yhteiskunnan erilaisuusrakenteita sekä erilaisuusrakenteita koskevia arvoja, asenteita ja ideaaleja systeemitasolla, kollektiivisella tasolla ja yksilötasolla	Poliittinen kulttuuri sisältää erilaisuusrakenteisiin ja erilaisuuden poliittiseen organisaatioon kohdistuvia tietoja, uskomuksia, tuntemuksia sekä arvoja, asenteita ja ideaaleja

Käytännössä erilaisuuden poliittisessa organisoinnissa on tietenkin kyse erilaisten tekojen, tapahtumien ja toimenpiteiden ketjusta, jossa yksilölliset ja kollektiiviset toimijat reagoivat sekä vallitseviin olosuhteisiin että niissä tapahtuviin muutoksiin. Valtiollisten instituutioiden voidaan ajatella organisoivan erilaisuutta sekä konkreettisesti että symbolisesti “ylhäältä alas”, kun taas poliittinen kulttuuri tuottaa organisointia koskevia toiveita “alhaalta ylös”. Kansalaisyhteiskunta erilaisine kollektiivisen toiminnan muotoineen on siten monella tapaa erilaisuuden poliittisen organisoinnin keskiössä yhtäältä välittämässä valtiotason ratkaisuja ja niiden tulkintoja ruohonjuuritasolle, toisaalta vastaanottamassa, järjestämässä ja edelleen välittämässä yksilö- ja ryhmätason toiveita, vaatimuksia ja odotuksia.

Tarkastelen ensiksi Suomea 1980-luvun puolivälissä eräänlaisena kansallisvaltion erilaisuuden poliittisen organisoinnin “täydellistymänä”, toiseksi tuohon tilanteeseen johtanutta historiallista kehitystä ja kolmanneksi muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa kahden viime vuosikymmenen aikana. Kirjoituksen päätteeksi arvioin lyhyesti suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa ja potentiaalisia kehityssuuntia.

Konsensus-Suomi

1980-luvun loppupuoliskon Suomea kutsutaan tässä yhteydessä konsensus-Suomeksi. Konsensus-termiä on yleisesti käytetty viittamaan ennen muuta poliittisten päätöksentekijöiden, elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöjen piirissä vallinneeseen talous- ja tulopoliittiseen yhteisymmärrykseen keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen kaudella ja etenkin 1970-luvun loppupuoliskon neuvottelujen ja ratkaisujen jälkeen. Tässä yhteydessä konsensuksella tarkoitetaan laajemmassa merkityksessä maassa vallinnutta suhteellisen yhtenäistä käsitysten kokonaisuutta siitä, mitkä olivat yhteiskunnan poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia erilaisuusrakenteita ja mitkä olivat niiden hallinnointiin ja kontrollointiin tähtääviä tärkeimpiä poliittisia toimenpiteitä.Yleisin termein lausuttuna tämän konsensus-Suomen perusperiaatteita olivat edustuksellinen demokratia ja kunnallinen itsehallinto yhdistettynä pyrkimykseen kansanvallan edistämiseen poliittisen erilaisuuden organisointina, markkinatalousjärjestelmä yhdistettynä hyvinvointivaltion rakenteisiin, arvoihin ja tavoitteisiin taloudellisen erilaisuuden organisointina, sekä suomenkielisyyteen nojaavan kansallisen kulttuurin ja suomenruotsalaisen kansanosan vahvan juridisen suojan yhdistelmä kulttuurisen erilaisuuden organisointina. Tätä käsityskokonaisuutta voidaan analysoida tarkemmin erittelemällä erilaisuuden poliittista organisaatiota valtiollisten instituutioiden puitteissa, kansalaisyhteiskunnassa sekä poliittisessa kulttuurissa ja kansallisvaltioidentiteetissä.

Suomalainen valtio ja yhteiskunta

Yleisimmällä tasolla puitteet erilaisuuden poliittiselle organisoinnille määrittyvät perustuslaista ja muista keskeisistä lainsäädännöllisistä ratkaisuista käsin. Näistä ratkaisuista useimmat olivat pysyneet Suomessa suhteellisen muuttumattomina jo vuosikymmeniä ja kaikkineen Suomen valtiosääntö oli osoittautunut pitkäikäisimmäksi niiden joukossa, jotka oli säädetty ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuoden 1919 Hallitusmuotoon oli kirjattu niin edustuksellisen demokratian, parlamentarismin ja paikallisen itsehallinnon kuin kansalaisten yhdenvertaisuuden periaatteetkin sekä tärkeimmät poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vapaudet ja oikeudet. Poliittisesti kansalaiset olivat pohjimmiltaan keskenään tasa-arvoisia, taloudellisessa mielessä yksityinen omaisuus oli puolestaan perustuslaissa suojattu, tosin myös työvoima oli valtakunnan erikoisessa suojeluksessa.Kulttuurisesti suomi ja ruotsi oli määritelty Suomen kansalliskieliksi ja samoin perustuslakiin sisältyi kyseisten kieliryhmien tasavertaisen kohtelun periaate. Yhdenvertaisuutta, syrjinnän kieltoa ja kieliryhmien välisiä suhteita oli edelleen täsmennetty 1900-luvun kuluessa tavallisissa laeissa. Hallitusmuoto rakentui myös valtion tunnustuksellisen puolueettomuuden varaan, mikä takasi kansalaisille uskonnonvapauden, jota täsmensi edelleen vuonna 1922 annettu uskonnonvapauslaki. Ortodoksisella kirkkokunnalla katsottiin olevan jäsenmäärään ja historialliseen perinteeseen perustuva kansankirkon asema evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla. Molemmilla kirkkokunnilla oli niinikään perustuslaissa määritelty julkisoikeudellinen asema ja varsinaisen valtiokirkkojärjestelmän purkamisesta huolimatta monet sen tunnuspiirteet olivat säilyneet ennallaan.

Yleiset normatiiviset ratkaisut tarjoavat pääpiirteiset puitteet erilaisuuden poliittisille organisoinnille, mutta kertovat varsin vähän sen konkreettisesta toteutumisesta erilaisissa historiallisissa tilanteissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissa. Tämä on erityisen selvää Suomen tapauksessa, jossa perustuslaillinen jatkuvuus kattaa varsin pitkän ajanjakson ja voimakkaan sosiaalisen ja taloudellisen muutoksen sekä niin sodan kuin rauhankin ajanjaksoja. Laillisuuden rajoissa erilaisuutta on Suomessa organisoitu hyvin monin eri tavoin eri aikoina ja suhtautuminen erilaisuusrakenteisiin on vaihdellut suuresti kansalaisyhteiskunnan sisällä.

Tätä tosiasiallista erilaisuuden poliittista organisointia voidaan tarkastella ensinnäkin analysoimalla kunkin aikakauden yleisempää aatteellista ilmapiiriä, tai “superideologioita”. “Superideologiat” voidaan tässä ajatella sellaisiksi arvojen ja tavoitteiden kokonaisuuksiksi, jotka ohjaavat poliittista ongelmanasettelua, suunnittelua, päätöksentekoa, toimeenpanoa ja vaikutusten arviointia pitkälti erilaisista poliittisista toimijoista ja ideologioista riippumatta ja joilla on vankka jalansija myös muissa keskeisissä sosiaalisissa instituutioissa kuten hallinnossa, yliopistossa ja joukkotiedotusvälineissä. Myös oletusarvoisesti pluralistisessa yhteiskunnassa voidaan todennäköisesti aina havaita suppeampi tai laajempi joukko tällaisia yhteiskunnan yleisen ohjauksen “superideologioita”, jotka käsittelevät yhteiskunnan sisältämiä erilaisuusrakenteita sekä niihin kohdistuvia julkisen päätöksenteon alaisia toimia.

Nämä “superideologiat” eivät suinkaan ole olleet samanlaisia itsenäisyyden koko aikana. Tarkasteltaessa 1980-luvun Suomea voidaan huomata, että tuon ajan “superideologiat” korostivat voimakkaasti pyrkimystä erilaisuuden vähentämiseen erityisesti tasa-arvopolitiikan merkityksessä. Puitteet eriarvoisuuden vähentämiselle loi puolestaan taloudellisen kasvun tuloksilla rahoitettava hyvinvointivaltio. Ilkka Heiskasen mukaan 1960- ja 1970-luvulla esille nousseita ja voimistuneita yhteiskunnan yleisen ohjauksen “superideologioita” olivat taloudellisen kasvun ideologia, julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamisen ja kehittämisen ideologia, alueellisen tasaisen sosiaalisen ja taloudellisen kehittämisen ideologia sekä edustuksellisen ja osallistuvan demokratian kehittämisen ideologia (Heiskanen 1977, 46), joskin hyvinvointivaltion laajentumiskehitystä voi pitää 1980-luvulle tultaessa jo päättyneenä.

Toisaalta suomalaisessa 1980-luvun poliittisessa järjestelmässä voidaan havaita myös varsin voimakasta kulttuurisen yhtenäisyyden korostamista, vähäistä mielenkiintoa kulttuurivähemmistöjen aseman parantamiseen ja jopa alhaista kulttuurisen erilaisuuden sietoa sekä kielteistä suhtautumista maahanmuuttoa kohtaan. Tämä näkyy esimerkiksi poliittisessa ja yhteiskuntatieteellisessä retoriikassa, jossa mielellään korostettiin Suomea kulttuurisesti homogeenisena maana sekä tämän seikan myönteistä merkitystä poliittisen vakauden kannalta. Lisäksi suomenruotsalaiseen kansanosaan verrattuna esimerkiksi saamelaisten ja romanien oikeudellinen ja institutionaalinen asema oli paljon heikompi.

Konkreettisimmin yhtenäisyysajattelu ja Suomen säilyttäminen kulttuurisesti ennallaan näkyy kuitenkin erityisesti useimpiin muihin länsimaihin verrattuna erittäin restriktiivisessä ulkomaalaispolitiikassa, joka myös nautti kohtalaisen suurta yksimielisyyttä poliittisten päätöksentekijöiden piirissä. Pohjoismaiden kansalaiset eivät tarvinneet passia toiseen Pohjoismaahan matkustaessaan ja vuonna 1983 heidät oli vapautettu myös työluvasta. Muiden ulkomaalaisten asema ja oikeusturva oli kuitenkin monella tapaa rajoitettu, joskin vuoden 1983 ulkomaalaislaki paransi ulkomaalaisten oikeusturvaa. Martin Scheininin mukaan Suomessa myös monet keskeiset toimintaoikeudet ja muut oikeudet rajattiin kuitenkin1990-luvulle saakka vain Suomen kansalaisten oikeuksiksi (Scheinin 1997). Lisäksi turvapaikan hakijoiden määrä oli Suomessa varsin pieni, ja myönnettyjen turvapaikkojen määrä alhainen esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Vielä 1980-luvun lopussa ulkomaalaisia oli Suomessa vain alle kaksikymmentä tuhatta, ja heistä vajaan kolmanneksen syntymämaa oli Ruotsi eli merkittävä osa ulkomaalaisista oli itse asiassa suomalaisten paluumuuttajien lapsia.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta

Näitä erilaisuuden poliittisen organisoinnin tasa-arvoa ja yhtenäisyyttä korostavia peruslinjauksia ei myöskään haastettu merkittävästi suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Varsin kattava konsensus vallitsi esimerkiksi suomalaisessa puoluejärjestelmässä. Ristiriitaulottuvuuksien lukuisuus oli aikanaan tuottanut Suomeen hajanaisen ja konfliktiherkän monipuoluejärjestelmän, joka oli kuitenkin osoittautunut historiallisesti hyvin vakaaksi. Kaikkien 1980-luvun puolivälin pääpuolueiden eli kansandemokraattien (SKDL), sosialidemokraattien (SDP), keskustapuolueen (KESK), kokoomuksen (KOK) ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) perusta oli jo vuosisadan vaihteen ristiriidoissa ja niiden ratkaisemista koskevissa ideologioissa. Aatteelliset profiilit olivat kuitenkin vuosikymmenten kuluessa hämärtyneet ja johtaneet ideologiseen hakeutumiseen poliittiseen keskustaan. Yksikään näistä puolueista ei enää esittänyt radikaaleja muutoksia sen kummemmin poliittisiin, taloudellisiin kuin kulttuurisiinkaan perusrakenteisiin tai -järjestelyihin. Uudempia tulokkaita puolueiden joukossa olivat vuonna 1958 perustettu uskonnollinen, mutta ei kirkollinen Suomen Kristillinen Liitto (SKL), agraaripopulistinen Suomen Maaseudun Puolue (SMP), joka saavutti suurehkon vaalivoiton vuosina 1970 ja 1983, sekä vihreät, jotka saivat valitsijayhdistyksillä kaksi kansanedustajapaikkaa vuoden 1983 vaaleissa.Puoluepoliittista kenttää luonnehti siis pitkälle status quon hyväksyminen suurissa asiakysymyksissä kuten edustuksellisen demokratian periaatteiden, kapitalistisen tuotantomuodon, markkinatalouden ja hyvinvointivaltion sekä kulttuuristen enemmistö-vähemmistösuhteiden hyväksymisessä. Sama ilmapiiri vallitsi 1980-luvun puolivälissä myös muualla kansalaisyhteiskunnassa. 1960- ja 1970-luvulla oli syntynyt runsaasti niin sanottuja uusia yhteiskunnallisia liikkeitä. Yhteiskunnallisten liikkeiden tutkijoiden mukaan näistä monet heijastivat yksilöllistymisen, elämäntapojen moninaistumisen ja yleisen moniarvoistumisen aikaansaamaa tai sallimaa kulttuurista diversiteettiä, joka puolestaan liittyi tasa-arvon toteuttamispyrkimyksiin yhteiskuntaelämän eri alueilla. Hyvin harvat niistä kuitenkaan esittivät enää 1980-luvulla radikaaleja muutoksia vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle. Verrattuna moniin muihin Euroopan maihin poliittinen radikalismi oli Suomessa huomattavan vähäistä: maassa oli muutamia marginaalisia anarkistiryhmiä, vähäinen määrä vallankumouksellista äärivasemmistoa sekä joitain uuden äärioikeiston sirpaleita.

Suomalainen poliittinen kulttuuri

Merkittävää poikkeusta yllä luonnosteltuun käsitykseen 1980-luvun puolivälin Suomesta konsensus-Suomena ei tee myöskään tuon ajan poliittinen kulttuuri, tässä yhteydessä siis ymmärrettynä erilaisuuden poliittiseen organisointiin kohdistuvina käsityksinä, arvoina, asenteina ja ideaaleina. Pääsääntöisesti poliittisen kulttuurin voi näin ymmärrettynä ajatella ilmenevän kansalaisyhteiskunnassa sen konventionaalisia kollektiivisen toiminnan muotoja noudattaen. Tämän lisäksi on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota yhtäältä siihen “poliittiseen ilmastoon”, joka yhdistää laajoja väestönosia tai miltei koko väestön konkreettisia ratkaisuja koskevista erimielisyyksistä huolimatta. Toisaalta voidaan tarkastella niitä poliittisen kulttuurin piirteitä ja osa-alueita, joiden voi esimerkiksi kysely- ja haastattelututkimusten perusteella olettaa olevan olemassa ihmisten mielissä ja ilmenevän arjen sosiaalisessa kanssakäymisessä ilman suoraa kanavoitumista poliittiseksi toiminnaksi.Poliittisen ilmaston suhteen Jaakko Nousiainen on nostanut esille eräitä erilaisuuden poliittisen organisoinnin ja 1980-luvun konsensus-Suomen perspektiivistä katsottuna olennaisia seikkoja (Nousiainen 1983;1985). Hänen mukaansa suomalainen poliittinen järjestelmä oli kansanvaltaistunut myös yksilöiden arvojen ja asenteiden tasolla eli poliittisen kansanvallan ja perusoikeuksien monet piirteet oli yhä yleisemmin tunnustettu pysyviksi edistyksellisiksi saavutuksiksi, vaikka poliittisten ääriryhmien käsitykset ihannevaltiosta saattoivatkin erota toisistaan olennaisesti. Lisäksi joukkojen orientoituminen auktoriteettirakenteisiin oli hänen mukaansa muuttunut 1960-luvulta lähtien kun ihmiset olivat alkaneet nähdä itsensä “vähemmän alamaisina ja enemmän kansalaisina sekä valtion vähemmän esivaltana ja enemmän yhteiskunnallisena palvelulaitoksena”.

Poliittisesti vakauttavana tekijänä Nousiainen pitää myös suomalaisen väestön valtaenemmistön jakamaa luterilaisuutta, tosin ennemmin syvälle juurtuneena ja yksilötasolla ihmisten poliittisia valintoja säätelevänä taustaideologiana kuin avoimesti ja välittömästi vaikuttavana uskontona. Talouden alalla klassisen liberalismin valtiovihamielisyys oli hänen mukaansa muuntunut Suomessa vuosikymmenten kuluessa asetelmaksi, jossa julkista valtaa käytettiin yksityisyrittäjien tuotantoedellytysten parantamiseen rakentamalla infrastruktuuria ja antamalla välittömämpääkin tukea. Lisäksi Nousiainen kuvaa Suomea intensiivisten kansallisten tunteiden leimaamaksi poliittiseksi yhteisöksi, joskin kansallisuusajatus on hänen mukaansa muuntunut ekspressiivisestä isänmaallisuudesta välineellisemmäksi kansallisen solidaarisuuden ideologiaksi, joka korostaa yksimielisyyttä perustavissa kansallis-valtiollista olemassaoloa koskevissa kysymyksissä sekä muutoin edellyttää pluralistisella pohjalla tehtävää yhteistyötä kansainvälisen kilpailukyvyn ja poliittisen aseman vahvistamiseksi.

Näitä yleisiä huomiota tukevat pääsääntöisesti myös eräiden mielipidemittausten tulokset. Vuonna 1984 tehdyn kyselyn perusteella vain 2 prosenttia vastanneista toivoi muutosta Suomen poliittiseen tai taloudelliseen järjestelmään (Suhonen 1988, 48-49). Samoin oli pystytty rekisteröimään kansalaisten laaja tuki sekä tulopoliittista päätöksentekomenettelyä että suomalaisen hyvinvointivaltion keskeisiä piirteitä kohtaan. Toisaalta kansalaisten suhteessa poliittiseen järjestelmään oli 1970-luvun lopulta lähtien jo siirrytty selvästi kasvavan passiivisuuden kauteen, mikä näkyi alenevassa äänestysaktiviteetissa ja puoluejäsenyyden suosion vähenemisessä.

Kulttuurisen erilaisuuden suhteen väestön enemmistö näytti hyväksyvän kansallisten vähemmistöjen ja maassa olevien ulkomaalaisten läsnäolon. Henkilökohtaisemmassa suhtautumisessa suomalaisten kesken oli kuitenkin suurehkoja eroja, jotka kertovat monien varauksellisesta suhteesta kulttuurisesti poikkeaviksi arvioituja ihmisiä ja ryhmiä kohtaan. Toisaalta alle puolet vastanneista piti vuonna 1987 Suomessa vallinneita ulkomaalaisten maahanmuuttoa koskevia määräyksiä sekä maahanmuuttoviranomaisten toimintaa sopivana ja suurin piirtein saman verran joko aivan liian tai jonkin verran liian rajoittavina ja ankarana. Ennen muuta pakolaisten maahanmuuttoon suhtauduttiin väestön keskuudessa myönteisesti. (Jaakkola 1989.)

Suomalainen kansallisvaltioidentiteetti

Lopuksi tarkastellaan suomalaista kansallisvaltioidentiteettiä eli käsityksiä Suomesta kansakuntana 1980-luvun puolivälissä. Tuon identiteetin kulmakivinä voidaan pitää käsitystä Suomesta idän ja lännen välisenä puolueettomana maana, länsimaisena demokratiana, pohjoismaisena hyvinvointivaltiona sekä suomen kieleen ja historialliseen perinteeseen nojaavana ja osittain idän ja lännen traditioita yhdistelevänä, osittain omaleimaisen kansallinen kulttuurin pönkittämänä kansakuntana. Kaikkineen kansallisvaltion identiteetissä ilmenee tällöin voimakas yhtenäisyyskäsitys niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin sekä maan, kansan, kulttuurin ja valtion yhteenkietoutuminen (Saukkonen 1999).Myös julkisessa keskustelussa nostettiin esille Suomen kulttuurista homogeenisuutta. Esimerkiksi Matti Virtasen mukaan Suomi on etnisessä mielessä ollut pitkään sanan varsinaisessa mielessä kansallisvaltio. “Lähes kaikki suomalaiset kuuluvat samaan rotuun, puhuvat samaa kieltä ja tunnustavat samaa uskontoa. Lähes kaikki suomalaiset asuvat valtiossa nimeltä Suomi. Suomalaiset ovat yksi kansa yhdessä valtiossa.” (Virtanen 1988, 1-2.) Klaus Mäkelän mukaan suomalaisesta kieliyhteisöstä oli tullut sekä historiallisesta että vertailevasta näkökulmasta katsoen sosiaalisesti poikkeuksellisen homogeeninen, eikä muutenkaan Suomessa katsottu olevan selvärajaista ja sosiaalisesti jäsentynyttä makujen hierarkiaa. (Mäkelä 1985).

1980-luvulla suomalaiset myös identifioivat itsensä vahvasti omaan maahansa ja kokivat suomalaisuuden myönteisenä. Vuonna 1985 yhdeksän kymmenestä suomalaisesta yhtyi väitteeseen, jonka mukaan “on onni ja etuoikeus saada olla suomalainen”. Muihin alueellisiin kokonaisuuksiin kuten paikkakuntaan tai maakuntaan ei identifioiduttu yhtä selvästi kuin suomalaisuuteen. Myöskään kansallisten vähemmistöjen parissa ei ilmennyt sanottavaa samastumista muihin valtiollisiin yksiköihin kuin Suomeen. (Ks. Anttila 1996a; Puohiniemi 1993; Rautio 1989).

Yhteenveto

Suomea 1980-luvun puolivälissä voidaan siis hyvällä syyllä pitää yhteiskuntana ja poliittisena järjestelmänä, joka oli sisäisesti integroitunut, tasapainoinen ja vakaa niin rakenteiden, ideologioiden kuin toiminnankin puolesta. Erilaisuuden poliittisen organisoinnin eri osa-alueilla vallitsi huomattavan kattava joskaan ei tietenkään täydellinen yhteisymmärrys, vaikka itse konsensuksen sisällä saatettiin olla keskenään hyvinkin riitaisia. Suomi hyväksyttiin kuitenkin yleisesti arvomaailmaltaan pluralistiseksi, mutta kulttuurisesti pohjimmiltaan yhtenäiseksi ja suurissa asiakysymyksissä yksimieliseksi yhteiskunnaksi. Enemmistön mielivaltaa rajoittivat puolestaan vähemmistöä suojaavat mekanismit kuten lakien lepäämäänjättämismenettely, ruotsinkielisen kansanosan perustuslaillisesti turvattu asema ja yksityisomaisuuden suoja. Etenkin poliittista ja taloudellista eriarvoisuutta pyrittiin näiden perustavanlaatuisten käsitysten puitteissa vähentämään keinoilla, jotka eivät vaarantaneet olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä ja sen perusteita, yhteiskunnallisen kehityksen moottoriksi katsottua taloudellista kasvua eivätkä ulkopolitiikan perustana olleita hyviä ja luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Seuraavaksi tarkastellaan, millaisen historiallisen kehityksen tuloksena konsensus-Suomi on rakentunut sellaiseksi kuin se 1980-luvun puolivälissä oli.

Suomen historia

Tiettyyn rajaan asti suomalaisen yhteiskunnan kehityshistoria istuu varsin selväpiirteisesti siihen yleisempään länsimaiseen ilmiöön, jota on ollut tapana kutsua yhteiskunnallisen modernisaation tai uudenaikaistumisen nimellä. Tarkasteltaessa muita maita voidaankin todeta, että sama yhteisymmärrys erilaisuuden poliittisesta organisaatiosta oli varsin yleinen 1980-luvun puolivälissä, vaikka eri kansallisissa konteksteissa sekä tavoitteet että keinot ja konsensuksen laajuus poikkesivatkin toisistaan huomattavasti. Suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen kulttuurin kehitystä voidaankin hyvin tarkastella tämän modernisaation kautta.Tämä modernisaatio voidaan jakaa tarkempaa analysointia varten kolmeen osa-alueeseen: (nykyaikaisen) valtion rakentumiseen, (teollisen) yhteiskunnan rakentumiseen ja (kulttuurisesti yhtenäisen) kansakunnan rakentumiseen. Näistä valtion rakentuminen liittyy luonnollisesti selvimmin poliittisten, yhteiskunnan rakentuminen taloudellisten ja kansakunnan rakentuminen kulttuuristen erilaisuusrakenteiden muodostumiseen ja organisointiin. Kukin näistä sisältää puolestaan kaikki erilaisuuden organisoinnin tasot ja muodot eli valtiotason instituutiot, kansalaisyhteiskunnan kollektiivisen toiminnan, yksilötason arvot, asenteet ja ideaalit sekä yksilöllisten, yhteisöllisten ja kansallisten identiteettien muodostumisen.

Valtion rakentuminen

Moderni valtio on yhteiskuntatieteissä määritelty useimmiten Max Weberiä seuraten ihmisyhteisöksi, joka (onnistuneesti) vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön monopolia tietyllä alueella. Alueellisesti rajatun, keskitetysti ja tehokkaasti johdetun sekä hallintoideologialtaan maallistuneen valtion alku voidaan ajoittaa 1500-luvun Länsi-Eurooppaan. Laadullisesti sen rakentuminen kiihtyi 1800-luvulla etenkin uusien tiedonhankinta- ja liikennevälineiden kehittymisen myötä. Valtio tunkeutui lainsäädännön ja julkisten velvollisuuksien välityksellä koko alueensa väestön arkeen ja vastavuoroisesti yksilöiden ja ryhmien poliittiset oikeudet lisääntyivät ja paranivat demokraattisten menettelytapojen alan laajenemisen myötä. Valtion tehtäväpiiri laajeni sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden ydintehtävistä infrastruktuuri-, opetus- ja sosiaalitehtäviin, mikä vaati puolestaan julkisen hallinnon laajenemista ja rationaalistumista, virkamieskunnan pätevyysvaatimusten uudistumista, uusia suunnittelu- ja tiedonhallintajärjestelmiä sekä välineitä valtiontalouden rahoittamiseen. Moderni käsitys kansalaisuudesta ja samastuminen valtioon syrjäytti oikeuksia ja erityisiä tunnesidoksia vailla olleen alamaisuuden ja perinteisen agraarisen yhteisöllisyyden.Kaikilla mailla on tässä kehityksessä omat erityispiirteensä. Suomen tapauksessa tärkeä seikka oli esimerkiksi se, että moderni valtiokoneisto rakentui suurelta osaltaan jo autonomian aikana Suomen ollessa suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikunnassa. On sanottu, että itsenäistymisen koittaessa Suomen valtion keskeisistä poliittisista instituutioista puuttui ainoastaan itsenäisesti toimiva kotimainen valtionpäämies. Tasavallan presidentin asema muodostui puolestaan historiallisten tekijöiden ja itsenäistymisen yhteydessä käydyn sisällissodan yhteisvaikutuksesta huomattavan vahvaksi, joten valtiosääntöön jäi sekä parlamentaarisia että vallanjakoon viittaavia dualistisia piirteitä. Täysimääräisesti presidenttien voi kuitenkin katsoa hyödyntäneen valtiosäännön antamia mahdollisuuksiaan vasta J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen presidenttikausien aikana erityisesti ulkopoliittisen johtajuuden alalla. Tällöin suomalainen poliittinen järjestelmä poikkesi myös käytännössä useimmista muista länsieurooppalaisista niin sanotuista normaaliparlamentaristisista maista ja Suomi luokiteltiin mm. Ranskan ohella puolittain presidentinvaltaiseksi tai semipresidentiaaliseksi maaksi.

Myös demokratisoitumisprosessi sisältää eräitä erikoisia piirteitä. Eduskuntauudistus vuonna 1906 merkitsi laadullisesti erittäin suurta hyppäystä poliittisen vallan käyttäjien valintaperusteissa. Yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen siirryttiin kertaheitolla sääty-edustukseen perustuvasta järjestelmästä, jossa yhdeksän kymmenesosaa aikuisväestöstä oli vailla poliittisia oikeuksia valtiollisella tasolla. Säätyprivilegiot oli tosin purettu kunnallishallinnossa jo 1860-luvulla, jolloin äänioikeus oli siirretty varallisuusperusteiseksi, mutta varsinainen demokratisointi paikallishallinnossa lykkääntyi itsenäistymisen jälkeiseen aikaan. Muutaman vuoden ajan suurella osalla väestöä oli siten äänioikeus valtiollisissa, mutta ei kunnallisissa vaaleissa. Lisäksi keisari kieltäytyi hyväksymästä useita päätöksiä hajottaen eduskunnan ja määräten uudet vaalit. Demokratiaa kavensivat myös 1930-luvulla niin äärivasemmiston kuin äärioikeistonkin sulkeminen pois poliittisesta järjestelmästä tosin nimenomaan demokratian puolustamisen nimissä. Suomi olikin yksi harvoista vastikään itsenäistyneistä Euroopan maista, jotka säilyivät maailmansotien välisenä aikana demokratioina.

Suomalaisen poliittisen järjestelmän historiallisiin erityispiirteisiin kuuluu myös vahvan valtion ja legalistisen hallintokulttuurin perinne. Vahvan valtion tausta on osittain suuriruhtinaskunnan hallitsemistraditioissa, mutta osittain myös suomalaisen puoluelaitoksen ideologioissa. Itsenäistymisen alkuvaiheissa vahva valtio sai kannatusta kaikista poliittisista suuntauksista, joskin hieman eri muotoisena. Oikeisto pyrki sisällissodan jälkeen ja epävakaassa kansainvälisessä tilanteessa turvaamaan vahvan ydinvaltion sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä maanpuolustuksen alueilla. Keskustaryhmistä etenkin maalaisliitto korosti valtion velvollisuutta tukea ja kehittää julkista koulutusjärjestelmää ja kansallista kulttuuria. Vasemmisto puolestaan näki valtiolla keskeisen roolin sosiaaliturvajärjestelmien luomisessa sekä niiden toiminnan takaavien instituutioiden perustamisessa ja rahoittamisessa. (Tiihonen 1999.) Toisen maailmansodan jälkeen nämä pyrkimykset yhtyivät ulkopoliittisessa peruslinjauksessa, kansallisessa teollistamispolitiikassa ja hyvinvointivaltiota rakentavassa sosiaali- ja aluepolitiikassa.

Toisaalta suomalaisen puoluelaitoksen syntyyn vaikuttivat kansainvälisesti vertaillen huomattavat monet ristiriitaulottuvuudet, jotka heijastelevat suomalaisen nationalismin erikoisluonnetta, Suomen kansainvälistä asemaa ja maan taloudellista ja sosiaalista rakennetta. Suomen ensimmäisenä puolueena voi pitää kansallisen fennomaani-ideologian varaan rakentuvaa suomalaista puoluetta, joka sai vastapoolikseen ruotsalaisen puolueen. Vuonna 1903 perustettua sosialidemokraattista puoluetta voidaan pitää ensimmäisenä luokkataustaisena modernina joukkopuolueena kehittyneine puolueorganisaatioineen. Kotimaista politiikkaa hallitsi vuosisadan vaihteessa kuitenkin erityisen voimakkaana suhde Venäjään, joka johti myös suomalaisen puolueen jakautumiseen kahtia vanha- ja nuorsuomalaisten aikaisemman jakolinjan mukaisesti sekä lopulta hallitusmuotokysymyksen ratkettua tasavaltalaisten hyväksi Kansalliseen Kokoomukseen ja Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Lisäksi maaseudun erikoislaatuiset olosuhteet, itsenäisen talonpoikaiston suuruus ja taloudellinen merkitys johtivat äänioikeusuudistuksen jälkeen länsieurooppalaisittain vahvan agraaripuolueen, Maalaisliiton, syntyyn. Vasemmiston kahtiajakautuminen oli tosiasia Suomen Kommunistisen Puolueen perustamisen jälkeen Moskovassa vuonna 1918. Kentän toiselle laidalle syntyi osana eurooppalaista oikeistoradikalismia lapuanliikkeen kieltämisen jälkeen parlamentaariseksi toimijaksi Isänmaallinen Kansanliike vuonna 1932, joka kiellettiin välirauhansopimuksen nojalla vuonna 1944.

Hajanaisuudesta huolimatta kehityksessä on myös yhtenäisyyttä edesauttavia piirteitä. Eurooppalaisista aatteista konservatismi ja sosialismi jakautuivat Suomessa useiksi puolueiksi. Sitä vastoin liberalismi ei koskaan onnistunut organisoitumaan pysyvästi voimakkaaksi poliittiseksi liikkeeksi, vaikka liberalistisia pyrkimyksiä ja painotuksia onkin aina löytynyt puolueiden sisältä. Myöskään oikeisto-vasemmisto-jako ei Suomessa asettunut samaan paikkaan kirkollisen ja antiklerikaalisen asennoitumisen kanssa, kuten tapahtui monissa Euroopan maissa. Kirkosta eroaminen oli tehty Suomessa mahdolliseksi vuonna 1922, mutta se ei saavuttanut missään vaiheessa suurta suosiota. Näin ollen myös suuri osa vasemmistonkin kannattajista on ollut evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, ja vasemmistopuolueissakin on ollut omia kristillisiä tai kristinuskon motivoimia ryhmittymiään. Lisäksi vaikka Ruotsalainen Kansanpuolue onkin kerännyt suurimman osan suomen ruotsinkielisten äänistä, myös muissa puolueissa on aina vaikuttanut sekä ruotsinkielisiä yksilöitä että ryhmiä.

Kaikesta hajanaisuudesta, polarisaatiosta ja päällekkäisyyksistä ja sen jyrkkiin ristiriitoihin perustuvasta historiallisesta taustasta huolimatta suomalainen puoluejärjestelmä on osoittautunut hyvin vakaaksi. Yhteiskunnan muutos, radikalisoimispyrkimykset, poliittisen ilmapiirin kiristyminen ja tulehtuneet henkilösuhteet ovat ajoittain näkyneet suurten puolueiden hajoamisina tai uusien yrittäjien esiintulona samoille äänestäjämarkkinoille, kuten SDP:n hajaannuksen aikakautena 1950-luvulla, Maalaisliiton modernisoituessa keskustapuolueeksi 1960-luvulla ja kommunistisen puolueen hajotessa lopullisesti 1980-luvulla, mutta kertaakaan nämä eivät ole johtanut pääpuolueen romahtamiseen. Vahvan polarisaation sijaan niin puolueet kuin äänestäjien kannatus ovat liukuneet kohti poliittista keskustaa.

Kaikkineen suomalainen poliittisen eliitin ja suurimman osan kansalaisistakin voi sanoa asteittain sisäistäneen huomattavan kokonaisvaltaisesti tietyt kansallisen olemassaolon säilyttämisen ja etujen ajamisen keskeiset periaatteet. Eturistiriitojen sovittamattomuuden sijaan kasvoi käsitys yhteisestä suomalaisesta edusta, jonka useimmat poliittiset toimijat saattoivat kuvitella hyödyttävän myös omaa asiaa enemmän kuin pelkästään omien intressien ajaminen. Toisaalta maassa, jossa usean puolueen koalitiohallitukset ovat normaalioloissa väistämättömiä, omia intressejä saattoi päästä tehokkaasti ajamaan hallituksesta käsin vain tekemällä myönnytyksiä muiden toimijoiden suuntaan. 1930-luvun lopulta 1980-luvun lopulle tämän yhteistyön pääakselin muodosti eräitä välivaiheita lukuun ottamatta sosialidemokraattien ja maalaisliiton välinen punamultayhteistyö.

Erityisen merkityksellinen oli luonnollisesti käsitys itsenäisyyden turvaamisen ensisijaisuudesta, joka heijastui ulkopolitiikkaan ja sitä koskeviin poliittisiin käsityksiin. Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausilla hallitukseen pyrkivällä puolueella ei voinut olla presidentin linjasta selvästi poikkeavia käsityksiä etenkään Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Kuten Risto Alapuro on (1999, 103) huomauttanut, ulkoisella vaaralla on ollut poliittisen kulttuurin kehittymisen kannalta kaksoismerkitys. Yhtäältä se johti voimakkaaseen yksimielisyyden paineeseen, koska ulkopoliittista toisinajattelua ei siedetty. Toisaalta se pakotti myös tiettyyn erilaisuuden sietoon, koska järjestelmän vakautta ei saanut uhata sisäisten jännitteiden jousta liian kireälle vetämällä.

Ulkopoliittiselle konsensukselle rinnakkaisena ilmiönä kehittyi ajan mittaan kansallista etua koskeva yhteisymmärrys myös talous- ja sosiaalipolitiikasta. Kauempana taustalla oli jo sisällissodasta kumpuava pyrkimys eheyttää kansaa jakavat ristiriidat ja ylittää yhteiskuntaluokkien ja ryhmien väliset kuilut. 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa suurin osa radikaalista vasemmistostakin hyväksyi vallitsevan kapitalistisen talous- ja tuotantojärjestelmän ja asettui tukemaan vientiteollisuudesta riippuvaista taloudellista kasvua, jonka hedelmien voitiin puolestaan olettaa koituvan myös työntekijöiden hyödyksi sekä tulonsiirtoina että julkisina palveluina. Toisaalta oikeisto luopui selvästi poikkeavista vaihtoehdoistaan maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteistyön perustalle rakennetuille laajamittaisille sosiaaliturvajärjestelyille sekä vastustuksestaan valtion vahvalle asemalle suomalaisessa talouselämässä. Aluksi sosiaalisen markkinatalouden ja myöhemmin sosiaalisen valintatalouden nimissä kokoomus siirtyi kannattamaan hyvinvointivaltion rakentamisen perusperiaatteita. (Ks. Smolander 2000.)

Tiivistäen suomalaisen poliittisen eliitin toimintaperiaatteisiin ovat jo pitkään kuuluneet yhtäältä keskipakoisten voimien marginalisointi poliittisesta vallankäytöstä ja toisaalta keskihakuisten voimien integrointi poliittiseen päätöksentekoon, mikä näkyy nimenomaan konsensus- ja kompromissihakuisena politiikkana sekä radikaalien vaihtoehtojen eristymisenä ja kutistumisena. Tämä yleinen periaate näkyy korostuneena kahdella yleiseurooppalaisen radikalisoitumisen ja polarisaation aikakaudella. Maailmansotien välisenä aikana onnistuttiin puolustautumaan niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisiakin epädemokraattisia pyrkimyksiä vastaan ja aloittamaan maalaisliiton ja sosialidemokraattien punamultayhteistyö. 1960-luvulla puolestaan integroitiin äärivasemmisto poliittiseen järjestelmään ottamalla SKDL mukaan hallitusvastuuseen ja hillittiin nuorisoradikalismia suhtautumalla siihen ymmärtäväisesti. Risto Alapuron mukaan 1930-luvun kansalliset eheytyspyrkimykset lujittivat omalaatuista yksimielisyyden vaatimisen ja erimielisyyden sietämisen yhdistelmää, jossa erilaisuuden sallimisen motiivina oli kansallisen konsensuksen vahvistaminen. 1960-luvulla puolestaan vapautumisen ja moniarvoistumisen sisään rakentui hänen mukaansa edelleen vahva ulkosuhteisiin perustuva kansallinen motiivi, eräänlainen pakotettu pluralismi. (Alapuro 1997; ks. myös Heiskanen 1982.)

Poliittisen järjestelmän jatkuvuus onkin Suomen tapauksessa silmiinpistävää, erityisesti ottaen huomioon ristiriitojen voimakkuuden itsenäistymisen alkuvuosina niin sisällissodan voittaneen ja hävinneen osapuolen kuin yhteiskuntaelämän täydellistä suomenkielistämistä vaatineiden jyrkän kansallismielisten liikkeiden ja ruotsinkielisen väestönosan välillä. Tšekkoslovakian ohella ainoana ensimmäisen maailmansodan yhteydessä itsenäistyneenä keskieurooppalaisena maana Suomi säilytti valtiojärjestyksensä, ja kaikkineen Suomen valtiosääntöön tehtiin ennen Kekkosen presidenttikauden päättymistä vain pienehköjä muutoksia. Tältä osin Suomen itsenäisyyden ajan usein esitettyä jakoa ensimmäiseen ja toiseen tasavaltaan voidaankin pitää liioitteluna. Merkittävänä jatkuvuuden ilmentäjänä voidaan pitää myös sitä, että julkisessa hallinnossa virkamiehet ovat pääsääntöisesti pysyneet paikoillaan institutionaalisista ja ideologisista katkoksista huolimatta. Toisen maailmansodan jälkeiset yritykset “puhdistaa” virkakoneistoa eivät johtaneet merkittäviin lopputuloksiin (Selovuori 1993).

Jos kehitystä katsoo kansalaisperspektiivistä, niin muiden Pohjoismaiden tavoin äänestysaktiivisuus kohosi toisen maailmansodan jälkeen verrattain korkeaksi, joskin jääden jonkin verran esimerkiksi Ruotsin ja Tanskan alapuolelle. Samoin kuin yleisemmin Euroopassa, äänestysaktiivisuus on puolestaan 1970-luvun jälkeen laskenut Suomessakin ja jopa nopeammin kuin muissa Pohjoismaissa. Jaakko Nousiaisen mukaan yhteiskunnallisten eliittien parissa vahvistunut pyrkimys rakentaa konsensuksen, yhteistyön ja kompromissien siltaa on johtanut eliitin ja massan poliittisen orientoitumisen irtaantumiseen toisistaan sekä politiikan muuttumiseen hahmottomaksi ja päätöksenteon loitontumiseen kansalaisista (Nousiainen 1985, 28). Tämä ei ole kuitenkaan näkynyt monissa muissa maissa ilmenneenä ulkoparlamentaarisen radikaalin ja muun epätavallisen poliittisen toiminnan merkittävänä yleistymisenä. Suomessa poliittinen radikalismi on ylipäätään ollut hyvin vähäistä ja suomalaisia mielenosoituksia on kautta aikojen luonnehdittu järjestyksen sekä virkavallan kanssa tehtävän yhteistyön leimaamiksi. Martti Siisiäisen mukaan niin vanhoille kuin uusillekin poliittisille liikkeille on ollut tyypillistä pyrkimys välttää konflikteja viranomaisten kanssa sekä torjua aktionistisia ja terroristisia keinoja. (Siisiäinen 1998, 238; Alapuro 1997, 25-54). Yhtenä merkkinä poliittisen kulttuurin vakaudesta voinee pitää myös sitä, ettei yhtään poliittista murhaa ole tapahtunut sitten sisäministeri Heikki Ritavuoren surmaamista 1920-luvulla.

Yhteiskunnan rakentuminen

Yleisenä eurooppalaisena kehityskulkuna voidaan pitää myös modernin teollisen ja sittemmin jälkiteollisen yhteiskunnan tai tietoyhteiskunnan rakentumista, vaikka kehitys onkin hyvin eriaikaista ja kullakin maalla on omat erityispiirteensä. Yleisesti ottaen on kysymys ensinnäkin maatalousvaltaisten ja suhteellisen omavaraisista paikallisyhteisöistä koostuvien yhteiskuntien muuttumisesta pääasiassa teolliseen tuotantoon perustuviksi, urbanisoituviksi ja kansainväliseen talouteen liittyviksi yhteiskunniksi. Nykyaikaiset liikenne- ja viestintävälineet sekä sosiaalistavat instituutiot rautateistä, sanomalehdistöstä ja televisiosta yhdistys- ja järjestötoimintaan, koululaitokseen ja armeijaan ovat laajentaneet ihmisten elinpiiriä ja tuottaneet samastumista ja lojaalisuutta valtiota, yhteiskuntaa ja kansakuntaa kohtaan. Sääty-yhteiskunnista tuli tuotantoon ja omistukseen pohjautuvia luokkayhteiskuntia. Myöhemmin keskiluokan asema on useimmissa maissa kasvanut dominoivaksi samalla kun sen sisäiset erot ovat kasvaneet ja ihmisten käsitys omasta yksilöllisyydestä on voimistunut. 1900-luvulla on tapahtunut edelleen siirtymä jälkiteolliseen tai tietoyhteiskuntaan, joissa palvelujen tuottamisen kansantaloudellinen merkitys on kasvanut, varsinaisen teollisen tuotannon työvoimavaltaisuus on vähentynyt, tiedon merkitys tuotannontekijänä on voimistunut ja tuotteiden markkina-alueet ovat laajentuneet miltei maailmanlaajuisiksi.Modernin suomalaisen yhteiskunnan rakentuminen seuraa pitkälle eurooppalaista mallia, tosin aluksi monella tapaa viivästyneenä, mutta sittemmin toisen maailmansodan jälkeen erittäin nopeassa tahdissa. Varsinaisesti talouden vapautumisesta ja teollistumisesta voidaan puhua vasta 1800-luvun loppupuoliskolta lähtien, mutta kehitys oli sittenkin aluksi hyvin hidasta. Risto Alapuro on korostanut, että autonomian ajan loppupuoliskolla Suomella oli kansainvälisesti katsottuna ristiriitainen rooli, sillä maa oli sosioekonomisessa modernisaatiossa läntisiä vertailukohteitaan jäljessä, mutta toisaalta taloudellisesti “ylikehittynyt” alue Venäjän keisarikunnassa (Alapuro 1999, 17-19). Teollistumista edesauttoivat 1900-luvun puolivälissä sotien vaatima teollinen tuotanto, sotakorvausten maksaminen Neuvostoliitolle ja aktiivinen julkinen teollistamispolitiikka. Vielä 1950-luvulla Suomi oli kuitenkin varsin maatalousvaltainen yhteiskunta sekä tuotannon arvolla että työvoimakriteereillä mitaten.

Koko 1900-lukua on kutsuttu “kasvun vuosisadaksi” ja erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla kehitys oli hyvin nopeata. Tyypillistä Suomelle onkin varsinaisen teollisen kauden jääminen varsin lyhyeksi, kun julkinen ja palvelusektori kasvoivat voimakkaasti ja kun koneistuminen ja tuotannon automaatio vähensivät samanaikaisesti työvoiman tarvetta erityisesti perinteisessä puunjalostusteollisuudessa. Tämän seurauksena virkamiehistä, pienyrittäjistä ja toimihenkilöistä koostuva yhteiskunnan keskikerrostuma kasvoi hyvin nopeasti viljelijäväestön ja teollisuustyöväestön kustannuksella. Poliittista merkitystä on myös sillä, että Suomi oli pitkään huomattavan suljettu kansainvälisiltä pääomaliikkeiltä. Esimerkiksi metsien omistaminen ja metsäteollisuuden perustaminen oli ulkomaalaisille hyvin rajoitettua ja kytkökset suomalaisten teollisuusyritysten ja rahoituslaitosten välillä olivat vahvoja. Toisaalta myös suomalaisten yritysten oma kansainvälistyminen alkoi sekin vauhdittua vasta 1980-luvulla.

Myös kaupungistumiskehityksessä Suomella on jossain määrin omaleimainen rooli. Raaka-aineen ja energian saannin keskeisyyden vuoksi monet varhaisista teollisista paikkakunnista syntyivät jokivarsiin paikkakunnille, joilla ei välttämättä aikaisemmin ollut paljon asutusta, mikä myös ylläpiti varhaisen teollisuustyöväestön agraarista elämäntapaa. Alueellinen hajasijoittaminen oli myös yksi valtiojohtoisen teollistamispolitiikan perusperiaatteista toisen maailmansodan jälkeen. Tämän johdosta Suomeen syntyi lukuisia pienehköjä teollisuuspaikkakuntia sen sijaan että väestö olisi keskittynyt jo olemassa oleviin poliittisiin, teollisiin ja kaupallisiin keskuksiin yhtä voimakkaasti kuten monissa muissa maissa. Lisäksi maaltamuutto ja rakennemuutos hidastuivat tai suorastaan pysähtyivät pariin otteeseen 1900-luvulla. Sisällissodan jälkeisessä torpparivapautuksessa luotiin runsaasti uusia itsenäisiä pientiloja ja toisen maailmansodan jälkeen noin 400 000 karjalaisevakkoa asutettiin pääsääntöisesti maaseudulle. Kaupungistuminen sekä muutto Itä- ja Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen kiihtyivät voimakkaasti erityisesti 1960-luvun jälkipuoliskolla, minkä lisäksi suomalaisia muutti joukoittain työvoimapulasta kärsineeseen Ruotsiin.

Sosiaalinen integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan tapahtui paitsi koululaitoksen myös ennen muuta laajasti ja nopeasti leviävän yhdistyslaitoksen kautta. Onkin sanottu että Suomessa kansanliikkeet loivat kansakunnan (Alapuro ym. 1987). Suomalaisen yhdistyslaitoksen omaleimainen piirre oli osittain kansallisesta ideologiasta, osittain modernin puoluelaitoksen myöhäisestä syntymisestä johtuen vahva kansallisen tason organisatorinen yhtenäisyys, joka alkoi hajautua aatteellisten ja puoluepoliittisten linjojen mukaisesti vasta sisällissodan jälkeen. Kaikkiaan yhdistyslaitos kasvoi varsin lähelle valtiota, joka tuki monia yhdistyksiä ja järjestöjä taloudellisesti, mutta antoi niille samalla hoidettavaksi julkisia tehtäviä. Henrik Stenius on esittänyt, että suomalainen kansallista yhtenäisyyttä korostava järjestäytyminen on tuottanut Suomeen valtion roolia korostavan ja ristiriitoja välttelevän poliittisen kulttuurin.

1960-luvun kiihkeän politisoitumisen kautta seurasi puolestaan varsin nopeasti depolitisaatio, jonka aikana monet järjestöt luopuivat poliittisista tunnuksistaan. Vastaavasti puolueet, kuten monet muutkin järjestöt, menettivät jäseniään. Suomi oli yhä “yhdistysten luvattu maa” organisaatiotoiminnan laajuuden perusteella, mutta yhä suurempi osa väestöstä alkoi jättäytyä yhdistystoiminnan ulkopuolelle. Itse asiassa monet joukkotiedotusvälineet olivat irtautuneet levikkinsä laajentamiseksi puolueista jo pian toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen julkisuus olikin erityisesti radio- ja televisiokanavien harvalukuisuuden sekä alueellisen ja sosiaalisen kattavuuden johdosta pitkään poikkeuksellisen yhtenäinen, kunnes paikallisradiotoiminta, kaapelitelevisio ja kanavauudistukset lisäsivät julkisuuden kenttien määrää 1980-luvun jälkipuoliskolla ja 1990-luvulla.

Toisaalta suomalainen poliittinen järjestelmä perustui itsenäisyyden alusta lähtien perinteiseksi katsotun vahvan paikallisen itsehallinnon varaan. Sitä vastoin aluehallinnon asema jäi monista yrityksistä huolimatta vähämerkitykselliseksi ja vaille kansanvaltaisia instituutioita. Tämä on puolestaan helpottanut suomalaisten samastumista paikalliselta tasolta suoraan yhteiskunnan tasolle, kun valtio on voitu kokea sekä poliittisesti että kulttuurisesti yhteisenä instituutiona. Historiallisella heimoajattelulla on tietenkin ollut oma merkityksensä erityisesti suomalaisuuden kulttuurisessa hahmottamisessa, mutta alueelliset erot eivät kuitenkaan eurooppalaisessa vertailussa ole olleet kovin suuria sen kummemmin taloudellisesti kuin kulttuurisestikaan. Harvoilla alueilla on ollut koko yhteiskunnan kehityksen kannalta selvästi vastakkaisia intressejä.

Kansakunnan rakentuminen

Kun tässä puhutaan kansakunnan rakentumisesta (nation-building), sillä tarkoitetaan tietyn valtion väestön kulttuurista yhdenmukaistumista sekä kielellisten ja uskonnollisten vähemmistöjen integroimista kansalliseen kokonaisuuteen. Tällä tarkoitetaan ensinnäkin sitä kulttuurista yhdenmukaistumista, joka syntyy teollistuvan yhteiskunnan tarpeesta nostaa työvoiman koulutustasoa ja lisätä tiettyjen kulttuuristen välineiden yhteistä hallintaa. Näistä välineistä keskeisiä ovat lukutaito ja alueen valtakielen hallinta. Samalla yleisemmässä sivilisaatioprosessissa tietyt tavat, normit ja käyttäytymissäännöt ovat levinneet sekä sosiaalisesti että alueellisesti keskustasta periferiaan syrjäyttäen aikaisempia toiminta- ja ajattelumalleja sekä -tapoja.Toiseksi kansakunnan rakentumisella tarkoitetaan kansallisen kulttuurin symbolisen kokonaisuuden luomista, rajaamista, jäsentämistä ja levittämistä sosiaalisesti ja alueellisesti. Kansallisella kulttuurilla viitataan tässä ennen muuta taiteellisiin saavutuksiin niin sanotun korkeakulttuurin alalla esimerkiksi kirjallisuudessa, kuvataiteissa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Kansallisen kulttuurin luominen tarkoittaa yhtäältä olemassa olevien perinteiden ja kulttuurituotteiden kansallistamista, so. niiden ymmärtämistä kansalliseksi omaisuudeksi sekä toisaalta uusien kulttuurituotteiden luomista kansallisen ideologian ja liikkeen tarpeisiin osoittamaan kansakunnan etevyyttä ja itsenäisen olemassaolon oikeutta.

Kolmanneksi sillä tarkoitetaan valtiollisen symboliikan luomista kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunteen kiinnekohdiksi ja lujittajiksi. Tällä tarkoitetaan etenkin valtion lippua ja vaakunaa, kansallislaulua, rahayksikön ja muiden sosiaalisen vaihdon välineiden sisältämää symboliikkaa sekä esimerkiksi kansallispukua ja kansakunnan henkilöitymää (esim. Suomi-neito). Lisäksi tähän voidaan laskea ne kulttuurituotteet, joiden tarkoituksena on kuvata kansallista kokonaisuutta nimenomaan kulttuurisena yhteisönä. Näistä tärkeimpiä ovat kansanluonnetta tai nykyaikaisin termein ylipäätään kansallista identiteettiä luovat ja ylläpitävät visuaaliset ja verbaaliset esitykset.

Omaleimaisena piirteenä suomalaisen kansakunnan rakentamisessa voi jälleen pitää ensinnäkin sitä, että se eteni pitkälle jo autonomian aikana suppeahkon, mutta tehokkaasti uusia käsityksiä ja esityksiä tuottavan nationalistisesti orientoituneiden intellektuellien joukon toimesta. Itse asiassa Venäjän keisarikunnan edustajat pitkään suosivat suomalaisen kulttuurin ja kansallisen itsetietoisuuden kehittämistä erottaakseen suuriruhtinaskuntaa vanhasta emämaasta Ruotsista. Pietarin hovin perspektiivistä vaarallinen ajatus itsenäisen poliittisen valtion luomisesta kehittyikin erityisesti suomen kieleen ja sen aseman parantamiseen ja kansallisen tietoisuuden edistämiseen keskittyneiden suomalaisten kulttuurinationalistien piirissä varsin myöhään.

Fennomaniaa voidaan pitää poliittisesti maltillisena myös sen Snellmanin ohjelman perusteella, jonka mukaan suomalainen sivistyneistö oli kansallistettava ja kansa sivistettävä, sen sijaan että aikaisempi eliitti olisi korvattu uudella eliitillä. Itse asiassa suomalaisen nationalismin erikoisuuksiin kuuluu johtavien nationalistien kuuluminen ruotsinkieliseen säätyläistöön ja sivistyneistöön, kun taas heidän ihannoimansa suomalainen kansa oli nimenomaan maaseudun talonpoikainen suomenkielinen rahvas. Kansainvälisesti perin harvinaislaatuinen seuraus tästä oli se, että lukuisat sivistyneistön jäsenet suomalaistivat kielensä ja sukunimensä.

Vaikka suomalainen kansakunnan rakentaminen eteni varsin nopeasti ja sen keskeiset välineet ja tuotokset levisivät varsin tehokkaasti kansainvälisessä vertailussa varsin lukutaitoisen väestön keskuuteen erityisesti koulu- ja yhdistyslaitoksen välityksellä, erot poliittis-sosiaalisissa arvoissa ja asenteissa jakoivat kansaa ja hidastivat kansakokonaisuuteen samastumista. Fennomaanien jyrkän kansallisen yksi kansa – yksi kieli -ideologian vastapainoksi ruotsinmieliset kehittivät oman näkemyksensä, jonka mukaan Suomessa asui kaksi, kahta eri kieltä puhuvaa kansaa. Zachris Topeliuksen sovittelevan ja vaikutusvaltaisen kannan mukaisesti: “Kaikki sen (Suomen, P.S.) pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhuivat he mitä kieltä hyvänsä.” Erityisesti Topeliuksen tuotannon kautta leviääkin käsitys Suomesta, jossa vapaamieliseen ja sisään sulkevaan valtiokäsitykseen liittyy samanaikaisesti yhtenäiskulttuuria ja historiallisia juuria korostava romanttinen kansakäsitys.

Ristiriitoja ilmeni myöhemminkin, mutta missään vaiheessa eri osapuolet eivät kuitenkaan onnistuneet luomaan tai eivät edes halunneet luoda menestyksellistä kilpailevaa järjestelmää fennomaanien luomalle kansallisen kulttuurin mallille. Ruotsinkielinen kansanosa mukautui olosuhteisiin vallankumouksen yhdistettyä yhteiskunnan porvarillisesti ajattelevia ja hallitusmuodossa määriteltyjen kielellisten oikeuksien saamisen jälkeen. Sosialidemokraatit hyväksyivät aluksi vain valkoisen Suomen symboleina pitämänsä itsenäisen Suomen valtiolliset tunnukset maailmansotien välisenä aikana ja kommunistit mukautuivat puolestaan vallitsevaan tilanteeseen toisen maailmansodan jälkeen. Sotien aikana saavutetun yksimielisyyden, “talvisodan hengen”, suojissa vasemmisto saattoi myöhemmin käyttää kansallisen ja kansainvälisen työväenliikkeen tunnuksia ja ilmaisuja ilman, että niitä pidettiin epäisänmaallisina. Kansankuvan ankkuroituminen maaseudun viljelijäväestöön 1800-luvulla oli epäilemättä myös tekijä, joka edesauttoi kansallisen symboliikan hyväksymistä enemmistöltään pitkään maataloustaustaisen vasemmiston taholta.

Poliittis-taloudellis-kulttuurinen kerrostuneisuus

Yhteiskunnan yleisen modernisoitumisen yhtenä piirteenä voi pitää vähenevää poliittis-taloudellis-kulttuurista kerrostuneisuutta ja lisääntyvää niin horisontaalista kuin vertikaalistakin liikkuvuutta. Erilaisuuden poliittisen organisaation perspektiivistä kerrostuneessa yhteiskunnassa poliittiset valta-asemat, taloudellinen vauraus ja kulttuuriset piirteet liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Sääty-yhteiskunnassa poliittinen ja taloudellinenkin valta keskittyi usein aatelille, joka lisäksi monissa tapauksissa poikkesi kulttuurisesti muusta väestöstä. Siirtyminen säädystä toiseen oli myös hyvin poikkeuksellista. Tätä valta-asemaa alkoi ensiksi haastaa voimistuva ja taloudellisesti vaurastuva kaupunkilaisporvaristo ja myöhemmin talonpoikaisto ja työväestö, jotka vuorollaan vaativat itselleen oikeutta osallistua julkiseen päätöksentekoon. Samalla kulttuuriset rajalinjat eri poliittisten ja taloudellisten yhteiskuntaryhmien välillä heikkenivät.Poliittisten ja taloudellisten uudistusten myöhäisen toteuttamisen johdosta Suomi oli esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna pidempään suhteellisen staattinen, sosiaalisesti selvärajainen ja monella tapaa kerrostunut sääty-yhteiskunta. Vielä 1800-luvun puolivälissä kotimainen valtaeliitti oli pieni mutta hyvin yhtenäinen. Sen ytimessä poliittisen vallan huipulla oli korkein virkamiehistö, jonka jäsenistä huomattava osa kuului suurmaanomistajiin ja aatelissäätyyn ja monet olivat sukua keskenään. Hallinnon virkakieli samoin kuin pääsääntöisesti korkeimpien virkamiesten äidinkieli oli ruotsi aikana, jolloin ruotsinkielisten osuus koko väestöstä oli noin 15 prosenttia. Vielä säätyedustuksen loppuaikoina ruotsinkielisillä oli valta aatelis- ja porvarissäädyssä.

Sääty-yhteiskunta alkoi kuitenkin nopeasti rapautua ja liikkuvuus lisääntyä 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Suomen kielestä tuli samanarvoinen ruotsin kielen rinnalla ja suomenkielisten osuus eliitistä alkoi nopeasti kasvaa kielenvaihdoksen, sosiaalisen nousun ja eliittiasemien määrän kasvun myötä. Elinkeinovapauden toteuttamisen myötä taloudellinen toiminta vapautui ja laajeni ja taloudellinen eliitti eriytyi poliittisesta eliitistä. Eduskuntauudistuksen jälkeen Suomi oli poliittisesti Euroopan demokraattisin maa valtiollisen äänioikeuden laajuudella mitattuna ja kaikkineen Suomesta tuli 1900-luvun jälkipuoliskolla yksi Euroopan tasa-arvoisimmista maista. Ruotsinkielinen väestö on pienentynyt huomattavasti eikä sen sosiaalinen rakenne enää poikkea merkittävästi koko väestöstä. Tämä ei tietenkään tarkoita täydellistä tasa-arvoisuutta eikä kaikkien eliittien välisten keskinäiskytkentöjen puuttumista, mutta suhteessa lähihistoriaan muutos on todella huomattava.

Yhteenveto

Yllä esiteltyä historiallista ja rakenteellista kehitystä taustaa vasten voidaan tehdä seuraavat johtopäätökset. Ensinnäkin, ennen teollistumista suomalaisen yhteiskunnan sisältämät poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset erot olivat kansainvälisesti vertaillen suhteellisen pieniä, vaikka eriarvoisuutta luonnollisesti ilmenikin monella tasolla ja tavalla. Itsenäisten talonpoikien osuus koko maatalousväestöstä oli kuitenkin suhteellisen suuri, kun taas varakkaita maanomistajia oli suhteellisen vähän eivätkä hekään olleet varallisuudeltaan kansainvälisesti vertaillen kovin rikkaita. Talonpojilla oli lisäksi mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon paikallisella tasolla ja säätyvaltiopäivien alettua kokoontua myös valtiollisella tasolla, kun taas kotimaisen poliittisen eliitin valtaa rajoitti riippuvuus keisarillisen hallinnon ja sen edustajan (kenraalikuvernöörin) myötävaikutuksesta. Suomi oli myös kulttuurisessa mielessä varsin yhtenäinen maa suomenkielisten muodostaessa selvän enemmistön ja kielivähemmistöjen sekä ortodoksien sijoittuessa kohtalaisen rajatuille maantieteellisille alueille.Toiseksi, osittain jo autonomian aikana, mutta varsinaisesti itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan jälkeen sekä erityisesti maalaisliiton ja sosialidemokraattien hallitusyhteistyön alettua suomalaista erilaisuuden poliittista organisointia on sävyttänyt voimakas pyrkimys poliittis-taloudellis-sosiaaliseen tasa-arvoon ja kansalliseen yhtenäisyyteen, jonka puitteissa vähemmistöille on kuitenkin taattu kohtalaisen vahva suoja. Tätä yhdenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan ideologiaa ovat edesauttaneet Venäjän/Neuvostoliiton muodostaman ulkoisen uhan osittain synnyttämä pyrkimys sisäpoliittiseen kansalliseen eheyttämiseen sekä kasvava yhteisymmärrys hyvinvointivaltion rakentamisesta ja sen vaatimasta taloudellisesta kasvusta. Suomalaista kansallisvaltioidentiteettiä rakentaneet esitykset Suomesta ja suomalaisuudesta ovat edelleen symbolisella tasolla korostaneet suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan yhtenäisyyttä ja tasa-arvoisuutta vähättelemällä sisäisiä eroja ja ristiriitoja sekä korostamalla eroja muihin maihin verrattuna.

Hieman kärjistäen voidaan ajatella, että Suomi muistutti 1980-luvun puolivälissä melko pitkälle eräänlaista ideaalia suvereenista kansallisvaltiosta. Erilaisuuden poliittisessa organisaatiossa oli kehittynyt varsin toimiva malli, jonka puitteissa Suomea saattoi pitää poliittisesti huomattavan demokraattisena, sosiaalisesti varsin oikeudenmukaisena ja kulttuurisesti kohtalaisen suvaitsevaisena maana, jossa konflikti- ja ristiriitatilanteissa suosittiin sovittelumekanismeja ja kompromissiratkaisuja. Tuolloisen Suomen poliittista järjestelmää laajasti ymmärrettynä voi pitää varsin onnistuneena etenkin asetettaessa maa yhtäältä kansainväliseen vertailuun ja toisaalta otettaessa tarkasteluun yhteiskunnan rakenteiden sisältämät potentiaaliset jännitteet ja niiden aiheuttamat konfliktit historiassa.

Suomen “täydellisyys” edellä mainitussa merkityksessä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö 1980-luvun puolivälissä maasta olisi löytynyt sekä aikalais- että jälkikäteisperspektiivistä monenlaista arvostelun aihetta. Menemättä niihin tässä yhteydessä sen perusteellisemmin voidaan merkittävimpinä ongelma-alueina pitää ensinnäkin tiettyä sulkeutuneisuutta kansainväliseltä vuorovaikutukselta, toiseksi talouselämän voimakasta säätelyä ja keskittyneisyyttä sekä kietoutumista poliittiseen päätöksentekoon, kolmanneksi byrokraattista ja suunnitteluvaltaista julkista sektoria sekä kunnallisen itsehallinnon rajautumista lakisääteisten julkisten palvelujen tuottajaksi, neljänneksi tasavallan presidentin korostunutta roolia etenkin Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausilla sekä viidenneksi ylipäätään Neuvostoliiton vaikutusta Suomen sisäpolitiikkaan ja julkiseen keskusteluun ja kuudenneksi etnis-kulttuurisesti määritellyn ydinsuomalaisuuden muodostumista suomalaisen kansalaisuuskonseption sisään.

Viimeaikaisia muutoksia

Suomi on muuttunut merkittävästi viimeksi kuluneiden puolentoista vuosikymmenen aikana. Ajanjaksoa voi kaikkineen pitää jopa yhtenä Suomen rauhanajan historian mielenkiintoisimmista. Osa muutoksen lähteistä on sisäsyntyisiä ja osa ulkosyntyisiä. Osittain ne ovat pidemmän historiallisen kehityksen aikana kypsyneitä lopputuloksia, osittain taas yllättäviin ongelmiin ja uusiin tilanteisiin liittyviä nopeita ratkaisuja. (Ks. taulukko 2 alla).Monet yleiset kehityskulut näyttävät jälleen konkretisoituvan todellisiksi muutoksiksi Suomessa suhteellisen lyhyen ajan kuluessa samoin kuin edellisessä vuosisadan vaihteessa. Joillain alueilla Suomi vastaanottaa tai toteuttaa jossain määrin viiveellä muualla Länsi-Euroopassa aikaisemmin toteutuneita muutoksia tai uudistuksia, kuten kaupungistumiskehityksessä, siirtolaisten ja pakolaisten maahanmuutossa, raha- ja pääomaliikkeiden vapauttamisessa ja julkisen hallinnon uudistamisessa. Toisten asioiden suhteen Suomi näyttää puolestaan kulkeneen ja yhä kulkevan eurooppalaisen ja jopa globaalin kehityksen kärjen tuntumassa, kuten tieto- ja viestintäteknologisen tuotannon osuudessa bruttokansantuotteesta ja kansalaisten tieto- ja viestintäteknologian käytössä. Jossain mielessä Suomi on jälleen ollut “idän ja lännen välissä” kokien vähemmän dramaattisen muutoksen kuin entiset sosialistiset maat, mutta suuremman murroksen kuin useimmat Länsi-Euroopan valtiot.

Taulukko 2. Keskeiset muutosalueet 1980- ja 1990-luvulla
 

Yleiset kehityskulut ja tapahtumat	Muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa
Neuvostoliiton uudistamisprosessi ja hajoaminen sekä laajemmin sosialistisen järjestelmän kaatuminen Euroopassa	Suomen kansainvälisen aseman ja ulkopolitiikan perustan muutos idänkaupan tyrehtyminen ja muuttuminen markkinatalouspohjaiseksi järjestelyksi  Suomen sisäpolitiikan ulkopoliittisten reunaehtojen poistuminen lisääntyvä maahanmuutto entisen Neuvostoliiton alueelta
Kansainvälisen talouden kasvava keskinäisriippuvuus sekä globaalien markkinoiden ja suuryritysten kehittyminen	Suomen taloudellisen kasvun voimistuva riippuvuus kansainvälisistä markkinoista kansainvälisten suuryritysten tulo Suomen markkinoille ja eräiden suomalaisten yritysten vahva kasvu ja kansainvälistyminen
Länsi-Euroopan kulttuurisen (Euroopan neuvosto) sekä taloudellisen ja poliittisen (Euroopan yhteisöt) integraation syveneminen	Suomen jäsenyys Euroopan neuvostossa (1989) Suomen jäsenyys Euroopan talousalueessa (1992) ja lopulta Euroopan unionissa (1995)
Informaatioteknologisen kehityksen kiihtyminen ja tiedon merkityksen kasvu tuotannontekijänä	informaatioteknologisen tuotannon kasvu metsäsektorin ohella merkittäväksi vientiteollisuuden haaraksi
Uusliberalistisen ideologian voimistuminen vastauksena taloudellisen kasvun ylläpitämisen ja hyvinvointivaltion rahoitusvaikeuksien ongelmiin	rahamarkkinoiden vapauttaminen osana laajempaa taloudellisen säätelyn purkamista julkisen hallinnon supistaminen ja uudistaminen sekä siirtyminen yhtenäisvaltiomallista valtion, markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan yhteistoimintaa korostavaan hallinta-ajatteluun
Länsi-Euroopan taloudellisen kasvun hiipuminen 1990-luvun alussa	taloudellinen lama 1990-luvun alussa työttömyyden jyrkkä kasvu valtion ulkomaisen velan voimakas kasvu
Globaalien ekologisten, humanitaaristen, taloudellisten ym. ongelmien nousu kansainväliseen tietoisuuteen ja niiden ylikansalliset ja globaalit hallinnointipyrkimykset	Suomen aikaisempaa syvempi ja laajempi osallistuminen globaaliin politiikkaan sekä suoraan että Euroopan unionin instituutioiden kautta

Muutoksia valtion ja yhteiskunnan suhteissa

Merkittävimpiä uudistuksia Suomen poliittisessa järjestelmässä 1980- ja 1990-luvulla ovat tietenkin olleet valtiosäännön osittaisuudistukset ja lopulta kokonaan uuden perustuslain voimaantulo keväällä 2000. Muutosten ytimessä oli ennen muuta suomalaisen parlamentarismin vahvistaminen korostamalla eduskunnan ja sille vastuullisen hallituksen roolia suhteessa tasavallan presidenttiin, mutta muutoksiin sisältyy myös laajemmin erilaisuuden organisointiin liittyviä osa-alueita. Esimerkiksi kansalaisten perusoikeudet ulotettiin jo vuonna 1995 tehdyllä uudistuksella klassisten vapausoikeuksien lisäksi taloudellisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin.Uudistuksissa näkyy kuitenkin myös tiettyä avautumista yhteiskunnan sisäisen erilaisuuden hyväksymiselle. Perusoikeuksien soveltaminen ulotettiin vuonna 1995 koskemaan kansalaisten lisäksi kaikkia Suomen oikeusjärjestelmän piirissä olevia ihmisiä. Samana vuonna tunnustettiin myös saamelaisten asema alkuperäiskansansa sekä romanien ja muiden ryhmien oikeudet ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan, minkä lisäksi näiden kulttuurivähemmistöjen asemaa on parannettu erilaisilla lainmuutoksilla.

Myös ulkomaalais- ja maahanmuuttokysymyksissä on tapahtunut tiettyä avautumista ja ulkomaalaisten määrä Suomessa on kasvanut huomattavasti, vaikka onkin yhtä kansainvälisesti vertaillen yksi alhaisimpia Euroopassa. Vuonna 1998 Suomessa asui hieman yli 85 000 ulkomaan kansalaista eli noin 1,6 prosenttia koko väestöstä. Suurimmat kansallisuusryhmät olivat Venäjä, Viro, Ruotsi ja Somalia. Kokonaan oman lukunsa muodostaa suhtautuminen inkeriläisiin paluumuuttajina, minkä johdosta vuosina 1990-1997 Suomeen muutti entisen Neuvostoliiton alueelta yhteensä noin 20 000 inkerinsuomalaista. Ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiittista keskustelua ovat 1980-luvun lopulla ja jälleen viime vuosina sävyttäneet huoli väestön ikääntymisestä ja työvoimapulasta erityisesti eräillä tuotannonaloilla ja sektoreilla.

Aikaisempaa myönteisempi suhtautuminen ylipäätään sosiaalisen erilaisuuden hyväksymiseen näkyy myös eräillä muilla sektoreilla, vaikka sitä ei niin selvästi ääneen mainita. 1900-luvun lopulla voidaan taloudellisen kasvun ideologian todeta vahvistuneen entisestään ja muodostuneen eräänlaiseksi “metasuperideologiaksi”, jonka alle muiden “superideologioiden” on asetuttava tai jonka kanssa ne eivät missään tapauksessa saa olla ristiriidassa. Pyrkimystä suotuisan taloudellisen kehityksen edellytysten varmistamiseen voidaan pitää myös keskeisenä argumenttina 1990-luvun uuden “superideologian” eli suomalaisen integraatiopolitiikan taustalla. Vaikka kansalaisten keskuudessa näkemykset Suomen EU-jäsenyydestä jakautuivat, poliittisen johdon keskuudessa yksimielisyys tästäkin asiasta oli varsin suurta.

Myös käsitys valtion roolista ja julkisen sektorin rakenteesta ja tehtävistä on muuttunut suhteellisen johdonmukaisesti, vaikka Suomessa on ollut 1980-luvun puolivälin jälkeen toisistaan selvästi poikkeavia hallituskoalitioita. Yhtenäisvaltiomallista on siirrytty eriytyneeseen hallintomalliin niin sanotun hallinta- tai governance-ajattelun mukaisesti. Yhteiskunnan sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen keskitetyn ohjaamisen ja johtamisen sijasta korostetaan nyt valtion vastuuta ylläpitää talouden ja yhteiskunnan toimintajärjestelmiä yhteistoiminnassa markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Valtion sisäisissä toiminnoissa tämä tarkoittaa erilaisten arvojen ja toimintalogiikkojen hyödyntämistä julkisen sektorin eri osa-alueilla: hallinnon arvoja ja toimintalogiikkoja valtion ydintehtävien hoitamisessa; talouden arvoja ja toimintalogiikkoja valtion markkinaehtoisten tehtävien hoitamisessa sekä palvelutoiminnan arvoja ja toimintalogiikkoja valtion palvelutehtävien hoitamisessa.

Toisaalta sosiaalisten oikeuksien saamasta perustuslaillisesta statuksesta huolimatta suhtautuminen hyvinvointitehtävien laajentamiseen ja kehittämiseen on muuttunut, mikä näkyy myös terminologisena muutoksena hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan. Yksilöistä huolenpitämisen ja heidän elämänkaariensa ohjaamisen sijaan korostetaan yksilöiden omia mahdollisuuksia elämänsä hallintaan ja aktiiviseen osallistumiseen. Myös alueellisen kehittämisen lähtökohta on erityisesti Paavo Lipposen niin sanottujen sateenkaarihallitusten aikana ollut ennemmin alueiden omaehtoinen kehittyminen ja kasvupotentiaalia omaaviin alueisiin panostaminen kuin yleisen tasaisen kehityksen ideaali.

Muutoksia kansalaisyhteiskunnassa

Erilaisuuden poliittisen organisoinnin systeemitason peruskäsitykset ja konkreettisia toimintapolitiikkoja rajaavat ja ohjaavat “superideologiat” ovat siis viime vuosina muuttuneet erityisesti taloudellista ja kulttuurista erilaisuutta aikaisempaa paremmin sietäviksi, joiltain osin jopa niitä suosiviksi. Osittain tästä syystä myös erilaisuusrakenteet ovat muuttuneet. Taloudellinen kehitys on sosiaalisesti ja alueellisesti aikaisempaa epätasaisempaa ja sisäisesti ristiriitaistakin. Kulttuurisesti Suomi on maahanmuuton, perinteisten vähemmistöjen aseman parantumisen ja yleisen elämäntapojen rikastumisen ja yksilöllistymisen johdosta paljon aikaisempaa monimuotoisempi. Suomi on yhä esimerkiksi Euroopan unionissa selvästi keskimääräistä yhtenäisempi useimmilla kriteereillä mitaten, mutta toisaalta muutosta korostaa aikaisempi varsin vahva yhtenäisyys, jota tasa-arvoideologia ja yhtenäisyyttä painottava kansallinen identiteetti edelleen vahvistivat.Periaatteessa sekä erilaisuusrakenteiden että erilaisuuden organisointi-ideologioiden muutosten tulisi avoimessa ja pluralistisessa poliittisessa järjestelmässä tuottaa ajan mittaan muutoksia myös kansalaisyhteiskunnassa esimerkiksi uusina intressi- ja painostusryhminä, uusina poliittisina puolueina sekä uusina poliittista elämää koskevina julkisina vaatimuksina. Toistaiseksi suomalainen kansalaisyhteiskunta on kuitenkin pysynyt hyvin vakaana. Puoluekentän muutokset ovat olleet erittäin vähäisiä esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna, jotka nekin ovat laajemmassa eurooppalaisessa vertailussa olleet hyvin stabiileja ainakin 1970-luvulle asti.

Uudemmista puolueista vihreät ovat onnistuneet vakiinnuttamaan asemansa kaupungeissa jopa suurehkona puolueena ja pääsemään hallitukseen. Nuorsuomalaisten esiintyminen kansanedustuslaitoksessa jäi kuitenkin perin lyhyeksi ja SMP:n perinnönjatkajan perussuomalaisten kannatus on ollut toistaiseksi alhaisella tasolla vuoden 2003 eduskuntavaalien paikkalisäyksestä huolimatta. Vaikka suurimpien puolueiden kannatus on vaihdellut vaalista toiseen sisältäen jopa “veretseisauttavia” vaalivoittoja, pitkän linjan kehitys osoittaa kannatusvaihteluiden pysyneen jo pitkään varsin suppealla alueella.

Merkittävämpää muutosta on havaittavissa puoluejärjestelmän pinnan alla. Äänestysaktiivisuus laski vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaalien välillä peräti 8,3 prosenttiyksikköä ja viimeisimmissä kunnallisvaaleissa äänestysprosentti oli vain 55,9 prosenttia. Tuomo Martikaisen ja Hanna Wassin mukaan alhainen äänestysprosentti kertoo joidenkin suomalaisten osalta pysyväisluonteisesti muuttuneesta suhtautumisesta poliittiseen järjestelmään tai siihen kokonaan sosiaalistumattomuudesta (Martikainen & Wass 2001). Lisäksi puolueiden jäsenmäärät ovat entisestään pienentyneet, ja kaikista äänioikeutetuista enää noin joka kymmenes kuuluu puolueisiin.

Toisaalta puolueiden sisäiset jännitteet ovat kasvaneet. Kansallinen-kansainvälinen-ulottuvuuden sekä joidenkin muiden ulottuvuuksien voimistuminen perinteisen oikeisto-vasemmisto-akselin rinnalla on sekoittanut puolueiden välisiä yhteistyö- ja kilpailukuvioita sekä kasvattanut eroja puolueiden sisällä. Saman puolueen sisällä voi olla jyrkkiäkin periaatteellisia näkemyseroja esimerkiksi tärkeistä ulko- turvallisuuspoliittisista ratkaisuista, suomalaisen pääoman avaamisesta kansainvälisille markkinoille tai ulkomaalais- ja pakolaispolitiikasta.

Myöskään muualla kansalaisyhteiskunnassa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia siitä huolimatta että yleisesti ottaen jäsenmäärien laskusta huolimatta kansalaisjärjestöjen asema poliittisessa julkisuudessa lienee vahvistunut. Aikaisemmin vahvahko puoluepoliittinen järjestötoiminta on monissa puolueissa kutakuinkin romahtanut jäsenmäärien laskun myötä. Kansalaisjärjestökenttä on sikäli avautunut, että yhtäältä Suomessa toimii joitain kansainvälisesti organisoituneita järjestöjä, joista tunnetuimpia lienevät ympäristöliikkeet. Toisaalta osa suomalaisista järjestöistä harrastaa kansainvälistä toimintaa. Uusien maahanmuuttajaryhmien organisaatioiden osallistuminen julkiseen elämään on vielä varsin vähäistä.

Muutoksia poliittisessa kulttuurissa

Sitä vastoin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittavissa selviä muutoksia, joista monien tausta löytyy tosin jo 1960- ja 1970-luvulta osana yhteiskuntien rakennemuutosta, vaurauden kasvua ja demografista kehitystä. Niin sanotun jälkiteollisen yhteiskunnan arvomaailman ja asenneilmaston muutoksina on pidetty ennen muuta irtautumista auktoriteeteista, perinteisten sosiaalisten sidonnaisuuksien rapautumista, lisääntyvää mentaalista liikkuvuutta ja kokeilunhalua, henkisten arvojen korostumista sekä laajempaa sosiaalisen ja kulttuurisen erilaisuuden hyväksyntää.Suomalaisessa poliittisessa elämässä tämä ilmeni ensin kasvaneena omaehtoisena kiinnostuksena politiikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan. Innostus kuitenkin myös loppui varsin nopeasti. Jaakko Nousiainen on kuvannut ajanjaksoa seuraavasti:

“Tämän asenteellisen kumouksen huumaavassa ensi vaiheessa 1960-luvun jälkipuoliskolla monet tempautuivat mukaan tukemaan demagogisia johtajia, jotka haastoivat kaikki vanhat auktoriteetit ja uudistivat yhteiskuntaa uskoen politiikan kaikkivoipuuteen. Sittemmin osa jäi syrjään yhteiskunnan ylipolitisointiin tuskastuneina, osa linnoittautui puolueyhteisöt särkien vanhoihin asemiin, osa rauhoittui tarkkailemaan politiikkaa ja määräämään suhteensa siihen entistä yksilöllisemmän ja kriittisemmän tilannearvostelun pohjalta.” (Nousiainen 1983, 13.)

Kansalaisten ja poliittisten instituutioiden ja poliittisen toiminnan välinen suhde ei kuitenkaan näytä asettuneen vielä vuosisadan lopullakaan. Esimerkiksi eräs aihetta koskeva artikkeli on otsikoitu muotoon “kansalaisten suhde politiikkaan murroksessa”, vaikka kirjoittajan mukaan muutokset eivät olekaan olleet kovin dramaattisia sitten 1970-luvun (Borg 1997, 34). Toisaalta yleisesti asenteiden tasolla on nimenomaan 1980-luvun puoliväliä korostettu dramaattisena käännekohtana, jolloin modernit, kokeilevat ja uusia elämäntapoja etsivät asenteet ja yksilöllisyyden korostus yleistyivät (Puohiniemi 1993, 34).

Viime vuosien kehitystä on useiden tutkimusten mukaan leimannut heikentynyt usko poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiin sekä lisääntynyt politiikan ja poliitikkojen arvostelu. Luottamus eduskuntaa kohtaan on suorastaan romahtanut vuosien 1981 ja 1996 välillä ja luottamus valtion virkamieskuntaa kohtaan selvästi vähentynyt. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksessa 73 prosenttia vastaajista koki vuonna 2001 voimakkaan ristiriidan poliitikkojen ja kansan välillä. Puolueita pidettiin yleisesti tavallisen ihmisen arjesta ja ongelmista vieraantuneina. Yli puolet suomalaisista osoitti jonkinasteista vahvan johtajan kaipuuta, mutta vain pieni vähemmistö suhtautui myönteisesti uusoikeistolaisiin tai äärikansallisiin liikkeisiin. (EVA 2001.)

Itse asiassa kriittinen suhtautuminen politiikkaan ja poliitikkoihin näyttää hieman laantuneen 1990-luvun alkuvuosista, kun taas taloudellisten erojen ja ristiriitojen suhteen jännitteet ovat voimistuneet. EVA:n raportin mukaan rikkaiden ja köyhien, kasvukeskusten ja syrjäseutujen sekä hyvin koulutettujen ja huonosti koulutettujen väliset ristiriidat koetaan voimakkaina. Selvä enemmistö vastaajista katsoi näiden ristiriitojen voimistuvan edelleen tulevaisuudessa, ja myös ylipitkän aikavälin näkymät ovat pessimistiset.

Saman raportin mukaan selvä enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että maamme väestö koostuu vuonna 2025 monista kansallisuuksista maahanmuuton seurauksena. Magdaleena Jaakkolan mukaan suhtautuminen maahanmuuttajiin muuttui ensin 1990-luvun lamavuosina kielteisemmäksi, mutta laman jälkeen jälleen myönteisemmäksi. Myönteisimmin suhtaudutaan Suomelle “hyödyllisiin” maahanmuuttajiin kuten turisteihin, tiedemiehiin, asiantuntijoihin, opiskelijoihin yms. Sen sijaan pakolaisiin ja ulkomaalaisiin työnhakijoihin tai muuten taloudellisista syistä muuttaviin suhtaudutaan kielteisemmin. Samoin Pohjois- ja Länsi-Euroopasta muuttaviin suhtaudutaan selvästi myönteisemmin kuin esimerkiksi Venäjältä tai Afrikasta tuleviin. Noin kolmannes suomalaisista allekirjoittaisi yhä väitteen, jonka mukaan “ulkomaalaisten lisääntyvä maahanmuutto johtaisi epäedulliseen rotujen sekoittumiseen ja heikentäisi kansakuntamme elinvoimaa”. Merkittävin ulkomaalaisasenteita määrittävä tekijä on koulutus, minkä lisäksi pääkaupunkiseudulla asuvat ovat suvaitsevaisempia kuin maaseudun väestö. (Jaakkola 1999.)

Muutoksia kansallisvaltioidentiteetissä

Ehkä kaikkein näkyvimmin on erityisesti aivan viime vuosina muuttunut suomalainen kansallisvaltioidentiteetti. Käsityksessä suomalaisesta kansasta, kansakunnasta ja kansallisesta kulttuurista on havaittavissa selviä repeämiä ja irtiottoja perinteisestä yhtenäisyys-, omaleimaisuus- ja perinteisyyskorostuksesta. Jo Suomen EU-jäsenyyden hakemisen ja toteutumisen aikoihin oli alettu puhua “paluusta Eurooppaan” ja korostaa suomalaisia länsimaihin yhdistäviä tekijöitä. Muutos on hyvin selvä myös esimerkiksi ulkomaalaisille suunnatun Facts about Finland -teoksen vuoden 1999 painoksessa, jossa kansallisen kulttuurin ja sukujuurien esittely on saanut antaa tilaa suomalaisen yhteiskunnan eurooppalaisuudelle ja nykyaikaisuudelle. Joidenkin käsitysten mukaan tietoyhteiskunnasta on tullut Suomen uusi kansainvälinen identiteetti.Aikalaiskeskustelusta voi löytää myös runsaasti esimerkkejä Suomen oman monikulttuurisuuden uudelleenlöytämisestä ja rikkautena näkemisestä. Esimerkiksi erään teoksen nimi on “Suomi – Maa, kansa, kulttuurit”. Teoksen esipuheessa kerrotaan, kuinka “kansallinen omakuva rakentuu tänään monivivahteisemmasta aineksesta. Kulttuurit kohtaavat kaupungeissa ja monietnisyys johtaa identiteetin sirpaloitumiseen. Myytit ja kollektiiviset kipupisteet kohtaavat.” (Löytönen & Kolbe 1999, 8.)

Täysin uusia nämä käsitykset eivät tietenkään ole. Suomen eurooppalaisuutta ja sisäistä heterogeenisuutta korostava kirjallinen traditio on aina elänyt nationalistissävytteisen puheenparren ohella, joskin useimmiten marginaalissa. Lisäksi intellektuellien perinteisesti ambivalentti suhtautuminen suomalaisuuteen on tuottanut ristiriitaisia tuntemuksia suhteessa omaan maahan ja sen erityispiirteisiin sivistyneistön parissa. Kenties selvemmin kuin koskaan ennen suomalaisessa julkisuudessa vaikuttaa kuitenkin nyt kaksi varsin vahvasti toisensa haastavaa ja pitkälti toisensa poissulkevaa kansallisvaltioidentiteettiä. Ne tuottavat myös selvästi erilaisia poliittisia johtopäätöksiä esimerkiksi kulttuuripolitiikassa, ulkomaalaispolitiikassa ja yleisessä kansainvälistymisessä.

Varsinaisesta Suomen valtioon, suomalaiseen kansakuntaan ja suomalaiseen kulttuuriin samastumisen kehityksestä on olemassa heikosti empiiristä aineistoa. Eurobarometrin (1997) mukaan yli puolet suomalaisista samasti itsensä Suomeen vailla eurooppalaista identiteettiä kun taas puhtaasti eurooppalaisena itseään piti vain 2 prosenttia. Suomen EU-kansanäänestyksen yhteydessä tehdyn tutkimuksen mukaan 68 prosenttia vastanneista identifioi itsensä ensi- tai toissijaisesti Suomeen, 65 prosenttia vastaajista kotikuntaansa tai -kaupunkiinsa. (Sänkiaho & Säynässalo 1994, 13).

Jotain muutosta tälläkin rintamalla on silti havaittavissa. Jorma Anttila on esimerkiksi todennut, että erilaiset yhteiskunnalliset ryhmät identifioituvat Suomeen eri tavoin. Vanhan maatalous-Suomen ihmiset samastuvat Suomeen voimakkaasti, kun taas uutta ja kansainvälisesti suuntautunutta kaupunkikulttuuria edustavat pitävät itseään ennemmin eurooppalaisina kuin esimerkiksi kotiseutuyhteisönsä jäseninä. Hänen mukaansa vanhemman sukupolven suhdetta suomalaisuuteen voidaan myös luonnehtia perinteitä, yhdessäoloa ja keskinäistä ymmärrystä korostavaksi, kun taas nuoremmat suomalaiset muodostavat sosiaalisen identiteettinsä vertailussa ulkomaailman kanssa ilman vahvaa käsitystä omasta ominaislaadusta. (Anttila 1993.)

Johtopäätökset

Suomalainen yhteiskunta sisältää nyt kiistatta huomattavasti enemmän erilaisuutta ja jopa eriarvoisuutta kuin parikymmentä vuotta sitten. Myös erilaisuuden poliittinen organisaatio suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut. Vertailtaessa Suomea muihin Euroopan maihin suomalainen yhteiskunta on kuitenkin varsin vakaa ja syntyneistä eroista huolimatta yhä varsin yhtenäinen. Muutos onkin suuri erityisesti aikaisempaan tilanteeseen ja Suomi-käsitykseen verrattuna, monissa muissa maissa esimerkiksi taloudellisen eriarvoisuuden ja monikulttuurisuuden kasvu on ollut paljon suurempaa kuin Suomessa. Myös erilaisuuden poliittisen organisoinnin muutokset ovat olleet kohtalaisen varovaisia ja asteittaisia, vaikka laadullisesti ne ovatkin merkittäviä.Kaiken tapahtuneen jälkeen voidaan kuitenkin kysyä, mihin Suomi on menossa? Tätä varten voidaan aluksi kiteyttää erilaisuuden poliittisen organisoinnin tilanne Suomessa 2000-luvun alussa seuraavan taulukon muotoon (Taulukko 3).

Taulukko 3. Muutoksia erilaisuuden poliittisessa organisoinnissa Suomessa 1980- ja 1990-luvulla
 
 

Valtiolliset instituutiot Superideologioiden hidas muuntuminen entistä voimakkaammin taloudellisen kasvun ensisijaisuutta korostavaksi. Sosiaaliset ja taloudelliset erot siedetään, kulttuurisia eroja suvaitaan ja tiettyyn “kansallisen edun” määrittämään rajaan asti suositaan.	Kansalaisyhteiskunta Institutionaalisten rakenteiden säilyminen ennallaan. Sisäisten jännitteiden monimuotoistuminen ja voimistuminen. Suuren osan väestöstä vieraantuminen aktiivisesta osallistumisesta organisoituun julkiseen elämään.
Kansallisvaltioidentiteetti Kansallisvaltioidentiteetin voimakas muutos joillain sen tuottamisen osa-alueilla. Ainakin osittain kahden kansallisvaltioidentiteetin samanaikainen läsnäolo. Uusi korostaa eurooppalaisuutta, nykyaikaisuutta ja monikulttuurisuutta, vanha puolestaan kansallista ominaislaatua ja yhtenäisyyttä sekä perinteitä.	Poliittinen kulttuuri Pääasiassa 1960-luvulla alkaneen muutoksen jatkuminen. Väestön keskuudessa tapahtuvaa jakaantumista, jonka toisessa ääripäässä erityisesti taloudellisen ja kulttuurisen erilaisuuden lisääntymisen hyväksyminen ja toisessa voimakas vastustaminen yhdistettynä yleiseen puolue- ja politiikanvastaisuuteen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa näyttäisi taulukon perusteella vallitsevan varsin selkeä jännite. Jännitteen perusrunko on siinä, että sekä kansallisvaltioidentiteetissä että poliittisessa kulttuurissa voidaan havaita tiettyä kahtiajakautumista, ja toinen, “protestihenkisempi”, ääripää voidaan tulkita vastakkaisena erilaisuuden poliittisen organisaation systeemitason “superideologioille” ja toimenpiteille. Nämä kansallisessa itseymmärryksessä ja poliittisessa asenneilmastossa ilmenevät toiveet, odotukset, käsitykset ja vaatimukset eivät kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ilmene kollektiivisissa rakenteissa ja toiminnassa mitenkään merkittävällä tavalla.

Kansalaisyhteiskunnassa olisi näin ajateltuna tilaa ja kenties tiettyä tilaustakin erilaisille poliittisen tyytymättömyyden muodoille. Purkautumismuodot voisivat olla esimerkiksi “populistisia” (reaktiona poliittisten erojen muuttumiseen ja kasvuun), “vasemmistolaisia” (reaktiona taloudellisten erojen lisääntymisen) sekä “nationalistisia” (reaktiona kulttuuristen erojen lisääntymiseen ja vanhan kansallisen kulttuurisen identiteetin osittaiseen syrjäytymiseen) – ja luonnollisesti näiden erilaisia yhdistelmiä. Mutta mitenkään väistämätöntä tällaisen liikkeen synty ei kuitenkaan ole.

Tehtävät

Kirjallisuus

Alapuro, Risto: Kansalaisjärjestöt ja valtio. Teoksessa Kantola, Mika, Lehtonen, Juha-Pekka & Liuskari, Markku (toim.): Murroksia. Historian ja yhteiskuntaopin opettajien vuosikirja XXIII. Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liitto 1995, Pieksämäki.

Alapuro, Risto: Suomen älymystö Venäjän varjossa. Tammi 1997, Helsinki.

Alapuro, Risto: Sivistyneistön ambivalentti suomalaisuus. Teoksessa Alasuutari, Pertti & Ruuska, Petri (toim.): Elävänä Euroopassa. Muuttuva suomalainen identiteetti. Vastapaino 1998, Tampere.

Alapuro, Risto: Kertomus suomalaisista idän ja lännen välissä. Teoksessa Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.): Suomi – maa, kansa, kulttuurit. SKS 1999, Helsinki.

Alapuro, Risto ym. (toim.): Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä 1987, Helsinki.

Alestalo, Matti: Luokkarakenteen muutokset. Teoksessa Riihinen, Olavi (toim.): Suomi 2017. Gummerus 1990, Jyväskylä.

Anttila, Jorma: Käsitykset suomalaisuudesta – traditionaalisuus ja modernisuus. Teoksessa Korhonen, Teppo (toim.): Mitä on suomalaisuus. Suomen antropologinen seura 1993, Jyväskylä.

Anttila, Jorma (1996a): Mihin pyhtääläiset samastuvat? Teoksessa Helkama, Klaus ja Pirttilä-Backman, Anna-Maija (toim.): Pyhtääläiset. Sosiaalipsykologinen seurantatutkimus 1975-1993. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologisen laitoksen tutkimuksia 1/1996.

Anttila, Jorma (1996b): Onko suomalaisuudessa samastumiskohteena mitään erityistä? Teoksessa Laaksonen, Pekka & Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.): Olkaamme siis suomalaisia. SKS 1996, Helsinki.

Apo, Satu: Suomalaisuuden stigmatisoinnin traditio. Teoksessa Alasuutari, Pertti & Ruuska, Petri (toim.): Elävänä Euroopassa. Muuttuva suomalainen identiteetti. Vastapaino 1998, Tampere.

Borg, Olavi: Suomen puolueet ja puolueohjelmat. WSOY 1965, Porvoo.

Borg, Sami: Kansalaisten suhde politiikkaan murroksessa. Teoksessa Suhonen, Pertti (koonnut): Yleinen mielipide 1997. Tammi 1997, Helsinki.

EVA: Erilaisuuksien Suomi. Raportti suomalaisten asenteista 2001. EVA 2001, Helsinki.

Gronow, Jukka, Klemola, Pertti & Partanen, Juha: Demokratian rajat ja rakenteet. Tutkimus suomalaisesta hallitsemistavasta ja sen taloudellisesta perustasta. WSOY 1977, Helsinki.

Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Edita 1997, Helsinki.

Heiskanen, Ilkka: Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen. Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Deta 31. 1977, Helsinki.

Heiskanen, Ilkka. Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkimuksia A 59. 1982, Helsinki.

Hjerppe, Riitta: Kasvun vuosisata. VAPK-kustannus 1990, Helsinki.

Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Martti (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino 1998, Tampere.

Jaakkola, Magdaleena: Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ulkomaalaispolitiikkaan. Siirtolaisuustutkimuksia 21. Työvoimaministeriö. Valtion painatuskeskus 1989, Helsinki.

Jaakkola, Magdaleena: Maahanmuutto ja etniset asenteet. Suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttajiin 1987-1999. Työministeriö 1999, Helsinki.

Jansson, Jan-Magnus: Hajaannuksesta yhteistoimintaan. Suomalaisen parlamentarismin vaiheita. Gaudeamus 1993, Tampere.

Jussila, Osmo, Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809-1995. WSOY 1995, Juva.

Järvinen, Timo A. & Kortelainen, Antti (toim.): Muukalaiset. Juridiikasta ja asenteista kansojen kohdatessa. Edita 1997, Helsinki.

Kantola, Anu: Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. PALLAS 2002, Helsinki.

Keränen, Marja (toim.): Finnish “Undemocracy”. Essays on Gender and Politics. Finnish Political Science Association 1990, Helsinki.

Kiviniemi, Markku & Temmes, Markku: Suomen hallinnon muuttuminen. Valtiovarainministeriö/Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos 1997, Helsinki.

Konttinen, Esa: Uusien liikkeiden tuleminen subjektiviteetin puolustamisen kulttuuri-ilmastossa. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Martti (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino 1998, Tampere.

Lepola, Outi: Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi. Monikulttuurisuus, kansalaisuus ja suomalaisuus 1990-luvun maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. SKS 2000, Helsinki.

Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.): Suomi – maa, kansa, kulttuurit. SKS 1999, Helsinki.

Martikainen, Tuomo: Puuttuva punainen viiva. Tilastokeskus 1988, Helsinki.

Martikainen, Tuomo & Yrjönen, Risto: Vaalit, puolueet ja yhteiskunnan muutos. Tutkimuksia 178. Tilastokeskus 1991, Helsinki.

Martikainen, Tuomo & Wass, Hanna: Vaienneet äänet. Äänestäminen vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleissa. Tilastokeskus 2001, Helsinki.

McRae, Kenneth D.: Conflict and Compromise in Multilingual Societies. Finland. The Finnish Academy of Science and Letters 1999, Helsinki.

Mäkelä, Klaus: Kulttuurisen muuntelun yhteisöllinen rakenne Suomessa. Sosiologia 4/1985.

Nordenstreng, Kaarlo & Wiio, Osmo A. (toim.): Joukkoviestintä Suomessa. WSOY 1994, Porvoo.

Nousiainen, Jaakko: Suomen poliittinen kulttuuri. Politiikka 1/1983.

Nousiainen, Jaakko (1985a): Suomen poliittinen järjestelmä. WSOY 1985, Porvoo.

Nousiainen, Jaakko (1985b): Suomen presidentit valtiollisina johtajina K. J. Ståhlbergista Mauno Koivistoon. Werner Söderström 1985, Porvoo.

Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti: Politiikan perusteet. WSOY 1997, Helsinki.

Pekonen, Kyösti: Puoluevastainen mieliala Suomessa. Politiikka 1/1997.

Pekonen, Kyösti (toim.): The New Radical Right in Finland. The Finnish Political Science Association 1999, Helsinki.

Pentikäinen, Juha & Anttonen, Veikko (toim.): Cultural Minorities in Finland. An Overview towards Cultural Policy. Publications of the Finnish National Commission for Unesco No. 32. 1985, Helsinki.

Pentikäinen, Juha & Hiltunen, Marja (toim.): Suomen kulttuurivähemmistöt. Suomen Unesco-toimikunnan julkaisuja No 72. 1997, Helsinki.

Pesonen, Pertti (toim.): Suomen EU-kansanäänestys. Raportti äänestäjien kannanotoista. Ulkoministeriö 1994, Helsinki.

Puohiniemi, Martti: Suomalaisten arvot ja tulevaisuus. Analyysi väestön ja vaikuttajien näkemyksistä. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/1993, Tilastokeskus tutkimuksia 202. 1993, Helsinki.

Rantala, Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Gaudeamus 1982, Helsinki.

Rautio, Pertti: “Keitä me oikein olemme?” Suomalaisen identiteetin muutoksista. Teoksessa Suhonen, Pertti (toim.): Suomi – muutoksen yhteiskunta. WSOY 1989, Juva.

Ruostetsaari, Ilkka: Vallan ytimessä. Tutkimus suomalaisesta valtaeliitistä. Gaudeamus 1992, Helsinki.

Salminen, Esko: Vaikeneva valtiomahti? Neuvostoliitto/Venäjä Suomen lehdistössä 1968-1991. Edita 1996, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: The Fortress Syndrome. Teoksessa Baumgartl, Bernd & Favell, Adrian (toim.): New Xenophobia in Europe. Kluwer 1995, London.

Saukkonen, Pasi: Kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta. Empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. SKS 1999, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: The Political Organization of Difference. Finnish Yearbook of Political Thought 2003. SoPhi 2003, Jyväskylä.

Savolainen, Raimo: Suosikkisenaattorit. Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809-1892. Painatuskeskus 1994, Helsinki.

Scheinin, Martin: Kansalaisoikeudet, ihmisoikeudet ja oikeustiede. Teoksessa Järvinen, Timo A. & Kortelainen, Antti (toim.): Muukalaiset. Juridiikasta ja asenteista kansojen kohdatessa. Edita 1997, Helsinki.

Selovuori, Jorma (toim.): Valta ja byrokratia Suomessa 1809-1998. Valtioneuvoston kanslia & Edita 1999, Helsinki.

Selovuori, Jorma: Muuttuiko hallinto, vaihtuivatko virkamiehet? Virkamiehistö ja hallinto vuosina 1944-1948. Teoksessa Virkaan, virassa, viratta. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 7. Hallintohistoriakomitea 1993, Helsinki.

Siisiäinen, Martti: Yhteiskunnalliset liikkeet ja massayhteiskunnan uhka. Tiedepolitiikka 4/1992.

Siisiäinen, Martti: Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoima. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Martti (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino 1998, Tampere.

Smolander, Jyrki: Suomalainen oikeisto ja “kansankoti”. Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. SKS 2000, Helsinki.

Soikkanen, Hannu: Social Preconditions of the Modernisation of Finnish Society. Teoksessa Mauranen, Tapani (toim.): Economic Development in Hungary and in Finland. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen tiedonantoja 18. 1985, Helsinki.

Soikkanen, Timo: The Structure and Development of Finnish Political Parties. Finnish Features 3/1995.

Stenius, Henrik: Folkrörelserna skapade olikartade politiska kulturer. Käsikirjoitus.

Suhonen, Pertti: Suomalaisten arvot ja politiikka. WSOY 1988, Helsinki.

Sundberg, Jan: Partier och partisystem i Finland. Schildts 1996, Saarijärvi.

Suomen keskushallinnon historia 1809-1996. Valtioneuvoston kanslia ja Edita 1996, Helsinki.

Sänkiaho, Risto: Puolue, valtio, kansalainen. Teoksessa Matilainen, Jouko (toim.): Puolue, valtio ja edustuksellinen demokratia. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 56. 1986, Jyväskylä.

Sänkiaho, Risto & Säynässalo, Erika: Finnish Identity, International Orientation and Membership in the EU. Teoksessa Pesonen, Pertti (toim.): Suomen EU-kansanäänestys. Raportti äänestäjien kannanotoista. Ulkoasiainministeriö, Eurooppatiedotus 1994, Helsinki.

Teljo, Jussi: Suomen valtioelämän murros. WSOY 1949, Porvoo.

Tiihonen, Paula & Tiihonen, Seppo: Keskitetyn suunnittelun nousu ja tuho. Jäähyväiset alistavalle, pysähtyneisyyden ajan suunnittelulle. Valtion painatuskeskus 1990, Helsinki.

Tiihonen, Seppo: Suomen hallitusvallan kehitys. Teoksessa Selovuori, Jorma (toim.): Valta ja byrokratia Suomessa 1809-1998. Edita & Valtioneuvoston kanslia 1999, Helsinki.

Tiihonen, Seppo: From uniform administration to governance and management of diversity: reforming state functions and public administration in Finland. Ministry of Finance, Public Management Dept. 2000, Helsinki.

Tommila, Päiviö (toim.): Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila 1989, Kuopio.

Uusitalo, Hannu: Suomalaisten sosiaaliturvaa koskevat mielipiteet 1975-1985. Sosiaalinen aikakauskirja 4/1987.

Valkonen, Tapani ym.: Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana. WSOY 1980, Porvoo.

Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Otava 1991, Helsinki.

Virtanen, Matti: Mitä suomalaisuus on? Teoksessa Alho, Olli ym.: Ihminen ja kulttuuri. Suomalainen kansainvälistyvässä maailmassa. Vientikoulutussäätiö 1998, Helsinki.

Väyrynen, Raimo: Globalisaatio ja Suomen poliittinen järjestelmä. Taloustieto 1999, Helsinki.

Waris, Heikki: Muuttuva suomalainen yhteiskunta. WSOY 1974, Helsinki.

Ylikangas, Heikki: Autonomisen Suomen virkamieseliitti. Teoksessa Suomen keskushallinnon historia. Edita 1996, Helsinki.