Meyer ja Günterode

Joachim Meyerin teos Gründtliche Beschreibung der freyen Ritterlichen und Adelichen kunst des Fechtens ilmestyi Strassburgissa vuonna 1570, uusintapainoksena Augsburgissa vuonna 1600. Teoksesta ottivat vaikutteita 1600-luvulla ainakin Jacob Sutor ja Theodor Ferolini. Kirja jakaantuu viiteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kahden käden miekkaa (Schwerdt), toinen dussack-sapelia (Dusack), kolmas rapiiria (Rappier), neljäs tikaria ja painia, ja viides sauvaa, hilparia ja piikkiä. Kirja on kuvitettu puupiirroksin.

Vanhin tunnettu maininta Meyerin teoksesta on Heinrich von Günteroden teoksesta De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, joka ilmestyi Wittembergissä 1579. Kerrottuaan miekkailutaidon nykyisestä alennustilasta Günterode viittaa muutamia vuosia aiemmin ilmestyneeseen aihetta käsittelevään teokseen ja toteaa, että vaikka sen tekijä näyttää ymmärtäneen jotakin, ei hän kuitenkaan osoita hallitsevansa miekkailun todellisia perusteita (sig. C3v):

Repertus est ante annos aliquot Argentinensis quidam Joachimus Meier, qui conatus est firmas regulas demonstrare, & volumen etiam magnum hac ipsa de arte edidit germanico Idiomate, & licet aliquid intellexisse videatur, vsum tamen istorum fundamentorum non commonstrauit.

Tätä seuraa usein siteerattu kohta, jossa Günterode kertoo päättäneensä kirjoittaa oman kirjansa ja olevansa kykenevä tähän erityisesti siksi, että on saanut haltuunsa käsikirjoituksen, jonka tunnemme nimellä I.33. Koska Günteroden painettu kirja on vain kuvittamaton lyhennelmä hänen käsikirjoituksestaan (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15), viittaan jatkossa vain jälkimmäiseen.

Günterode luettelee teoksessaan kaikki Meyerinkin käsittelemät aseet, mutta teknisiä yksityiskohtia hän ei käsittele muuten kuin yhden käden miekan osalta, josta hän käyttää latinan sanaa framea ja marginaalissa saksan sanaa Rappier. Tästä hän luettelee aseen osat ja varoasennot sekä käsittelee lyöntien ja pistojen väistöjä ja toimintaa sidonnasta (ks. foliot 41r–50r, 63r–67v). (Sivuhuomautuksena todettakoon, että I.33 ei käsittele rapiiria vaan miekkaa ja kupurakilpeä.)

Kiinnostava kysymys on, miltä osin Günteroden voidaan sanoa näkemyksiltään eroavan Meyerista, ja ovatko nämä seikat miltään osin johdettavissa I.33:sta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ensimmäistä kysymystä.

Asia, josta Günteroden mukaan voidaan johtaa ‘solidissimum fundamentum’, on aseen jako osiinsa. Tämä on aihe, jota myös Meyer käsittelee, joten tästä saadaan helppo vertailukohta näiden kahden auktorin välillä.

Joachim Meyer: Gründtliche Beschreibung (1570), sig. A3. (fig. A).

Meyer toteaa, että rapiiri jakaantuu samalla tavalla kuin miekka (‘Die Wehr aber wirt hie nich anders getheilt / dann hievor im Schwerdt auch beschehen / nemblich in vier glaiche theil’, fol. 3.52r). Miekan hän jakaa osiin nimeämällä ponnen, kärjen, väistimen, kahvan, kouraimen ja terän (fol. 1.4v):

Des Schwerdtes teil / was seine form und Firgur antrifft / sein Knopff / Ort / Creutz oder Gefeß / Hefft oder Bindt und die Klinge /

Terän hän jakaa kahteen puoliskoon, kahvaa lähellä olevaan vahvaan tyviosaan ja kärjenpuoleiseen heikkoon latvaosaan:

Die Sterck des Schwerdts nennet man den theil vom Kreutz oder hefft / biß mitten in die klinge / die Schweche von der mitten biß and das ort oder endt derselben /

Lisäksi Meyer selittää, mikä on etu- eli pitkä terä (Langeschneid) ja mikä on taka- eli lyhyt tai puoliterä (die Kurtze oder halbe schneide).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 30v (fig. o).

Günteroden jako on käytännössä sama, paitsi että se on latinaksi (fol. 30r):

Arma uero diuiduntur primo: in manubrium siue capulum, cuspidem, et verutum. Quod rursum in palmam siue superficiem et acies duas diuersas. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Tähän asti varsinaista eroa ei näy. Yllä sanotun jälkeen Meyer jakaa miekan vielä neljään osaan eli kahvaan, tyviosaan, keskiosaan ja latvaosaan (fol. 1.5r):

Der erst wirt genant / das Bindt oder Hefft begreifft in sich Knopff und Kreutz / […]

Der ander die Sterck […]

Der dritte theil ist das Mittel / wirt auß der sterck unnd schwech umb den halben theil zugleich genomen […]

Der vierte ist die Schweche […]

Tässä kohden Günteroden jako poikkeaa Meyerista, sillä hän jakaa terän neljään osaan sen keskikohdan sekä tyvi- ja latvaosien keskikohtien avulla (fol. 30 r-31r):

Quæ partes [firma et debilis] iterum subdistinguuntur suis medijs. Ex quo sequitur positis tribus medijs, necessario poni quatuor extrema. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Näistä neljästä “ääripäästä” ja kolmesta “keskikohdasta” Günterode johtaa ylempänä mainitun miekkailun perustan ja toteaa I.33:n langortia koskevaa sanamuotoa mukaillen, että ‘totus fere nucleus artis in hoc consistit’.

Vaikka miekan jako näyttää kuvissa samalta (kolme jakoviivaa terässä), on tekstissä selitettävä jako erilainen. Käsittelen toisella kertaa sitä, mikä käytännön merkitys tällä käsitteistön erolla on.

Ristinmerkkejä

I.33:n sisällön rakentuminen näyttäytyy täydellisimmillään ensimmäisessä vihkossa, minkä jälkeen se hajoaa jokseenkin kaoottiseksi sekamelskaksi. Ensimmäinen vihko on myös ilmeisesti ainoa kokonaisena säilynyt, siis olettaen, että kaikissa vihkoissa on ollut tarkoitus olla kahdeksan lehteä. Ensimmäisellä lehdellä luetellaan miekkailutaidon seitsemän osaa, ja toisella lehdellä (johon tekstissä viitataan ensimmäisenä lehtenä, ‘in primo folio’ fol. 3r) aloitetaan näistä ensimmäisen käsittely.

Yksittäiset kappaleet on merkitty ristinmerkeillä. Kappaleisiin (frustum) viitataan tekstissä kolme kertaa (foll. 3r, 7v, 23r), ristinmerkkeihin (signum crucis) neljä kertaa, joka kerta formulalla ‘usque ad proximum signum crucis’ (foll. 13v, 14v, 15r, 17r). Ristinmerkkien joukossa esiintyy vaihtelua, ja olisi houkuttavaa ajatella, että ne muodostavat jonkinlaisen johdonmukaisen hierarkian.

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r (ylh. vas.), 9r (ylh. oik.), 5r (alh. vas.), 20r (alh. oik.).

Monimutkaisin eli nyhäympyröity apilaristi löytyy ensimmäisen varoasennon (prima custodia, priimi) ensimmäisen kappaleen alusta (fol. 2r) ja toisen varoasennon (secunda custodia, sekondi) ensimmäisen kappaleen alusta toisen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 9r). Symmetriaa korostaa se, että molemmissa tapauksissa teksti alkaa sanalla notandum, ja molempien jatkotekniikoissa puhutaan kolmesta vaihtoehdosta, joista yksi on durchtrittKumpaakin asentoa vastaan hyökätään eri tavalla, ja sekondin yhteydessä otetaan myös lyhyesti kantaa siihen, mitä tapahtuu, jos priimiä vastaan opetetulla tekniikalla hyökättäisiinkin sekondia vastaan (foll. 10v – 11r), minkä jälkeen lisätään vielä priimin yhteydestä unohtunut huomio (fol. 11v), joka on juuri käsitelty sekondin yhteydessä (fol. 10rv).

Kolmas tapaus, joka muistuttaa edellisten jäljitelmää, löytyy kolmannen neljännen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 20r), joka sisällön puolesta osuu kuitenkin keskelle seitsemännen eli viimeisen varoasennon käsittelyä. Neljäs, vielä huonommin tehty risti löytyy keskeltä ensimmäisen varoasennon käsittelyä (fol. 5r). Puuttuvien lehtien ja jälkikäteen korjailtujen ristien vuoksi on vaikea sanoa, miten pitkälle rakenteellinen hierarkia on ollut ehkä tarkoitus viedä, jos sellaiseen on edes pyritty.

Yllä mainitun tyypin lisäksi esiintyy ympyröityä ja pelkkää apilaristiä, nyhäympyröityä tai pelkkää Mantovan ristiä, kuularistiä ja yksi mahdollinen Jerusalemin ristin hahmotelma (fol. 25r). Ensimmäisessä vihkossa ensimmäistä kappaletta seuraa kaksi nyhäympyröityä Mantovan ristiä (foll. 3r ja 4r), ylempänä mainittu ympyröity apilaristi (fol. 5r), himmeä vinoneliössä oleva apilaristi (fol. 5v), himmeä Mantovan risti (fol. 6v), himmeä vihkiristi (ympyröity Mantovan risti, fol. 7v) ja pelkkä apilaristi (fol. 8v).

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r, 3r, 3v (sisämarginaalissa, tarkoituksella poispyyhitty), 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v.

Kuten edellä sanotusta jo saattoi käydä ilmi, rakennetta on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti lähtien kirjan vihkorakenteesta initiaalien, ✠-, ✥-, ☩- ja ¶-merkkien kautta aina tekstissä esiintyviin eksplisiittisiin viittauksiin. J. P. Gumbertin kodikologista terminologiaa lainatakseni I.33 on ainakin sikäli nivelletty, että siinä on yksi selvä kesuura: ensimmäiseen vihkorajaan osuu myös sisällöllinen raja priimin ja sekondin välillä, joten ensimmäinen vihko muodostaa oman blokkinsa, johon myös viitataan kirjan viimeisellä foliolla: ‘ex ḥiis generantur omnia que habentur de prima custodia de quibus habetur in primo quaterno’ (fol. 32r).

Näissä merkeissä alkaa tämä työviikko ja paperi, joka käsittelee I.33:n “sisällönhallintaa” eli kaikkia niitä keinoja, joilla teoksen rakenne pyritään tekemään lukijalle näkyväksi. Olen käyttänyt dispositiossani otsikkoa “content management”, mutta se kuulostaa jotenkin liian tietotekniseltä. Vaikka aihetta on käsitelty useammassakin lukemassani artikkelissa tai kirjassa, en ole vielä törmännyt hyvään termiin, joka kattaisi sekä varsinaisen metatekstin että koodeksin fyysiset rakennepiirteet.

Dies Mediaevales (konferenssiraportti)

Saavuin viime torstaina Tampereelle osallistuakseni Tampereen yliopistolla järjestettävään Dies Mediaevales 2017 -konferenssiin. Torstaina olimme tosin yliopiston sijaan Vapriikissa, jossa tervetuliaissanojen jälkeen oli ensimmäinen sessio ja Visa Immosen keynote-luento.

Varsinaisen ohjelman jälkeen tutustuimme Birckala 1017 -näyttelyyn arkeologi Sami Ranisen johdolla. Olin vieraillut näyttelyssä jo aiemmin, joten oli mukava saada opastuksen kautta syventävää näkemystä. Näyttelyssä oli vapaasti käsiteltäviä jäljennöksiä, salkoaseiden ja panssarin ohella JT Pälikön tekemä viikinkiaikainen miekka sekä Joona Peltosen valmistama ristiretkiaikainen miekka. Olin taannoisen Ylen uutisessa olleen kuvan perusteella siinä käsityksessä, että viikinkimiekan on tarkoitus olla juuri Janakkalan miekan kopio, mutta se muistuttaa enemmän Vesilahdesta löytynyttä miekkaa KM2886:11, josta Pälikkö on aiemminkin tehnyt kopion. Raninen mainitsi, että viikinkimiekkoja pidettiin kättely- tai peukalo-ottteessa, kun taas ristiretkiajan miekkoja pidettiin vasaraotteessa. (Tätä oteaihetta on sivuttu aiemman kirjoitukseni kommenttikentässä.)

Vapriikista siirryimme Plevnaan illanviettoon. Ruoka oli hyvää, ja sitä oli riittävästi.

Esitelmä viritettynä valmiiksi.

Perjantaina aamupäivällä osallistuin kahdesta yhdenaikaisesta sessiosta (melko odotetusti) “kieli ja tekstit” -teemaisiin sessiohin. Päällimmäisenä mieleen jäi, mitä Mikko Kauko puhui keskiaikaisten ruotsinkielisten tekstien suomentamiseen liittyvistä haasteista ja Suomessa luettujen ruotsinkielisten tekstien tunnetuksi tekemisen tärkeydestä.

Iltapäivällä oli kolme yhdenaikaista sessiota, joten osallistujamäärä kussakin oli pienempi kuin aamupäiväisissä. Oma paperini käsitteli I.33:n didaktista runoutta tai tarkemmin siitä, miten säkeet eivät eivät vaikuta lainkaan olevan teoksen proosatekstin tekijän luomuksia. Tämän johtopäätöksen on esittänyt Heinrich Niewöhner jo vuonna 1910, mutta tietääkseni perustamatta ajatusta varsinaiseen tutkimukseen. Fechtbuch-tradition valossa asiassa ei luonnollisesti ole mitään odottamatonta.

Esitelmäni ei herättänyt suunnatonta keskustelua lukuun ottamatta puheenjohtajana toiminutta Susanna Niirasta, minkä ainakin toivon johtuneen vakuuttavasta argumentoinnista enkä siitä, että aihe on liian outo herättääkseen mitään ajatuksia. Kysymys siitä, miksi tekstissä tapahtuu koodinvaihtoa saksaksi, oli mielenkiintoinen, ja saatan palatakin tähän piakkoin. Jälkeeni esiintyivät Olli-Pekka Kasurinen, joka puhui Ruotsissa ja Suomessa säilyneistä käsikirjoitusfragmenteista, ja Reima Välimäki, jonka aiheena oli tietokoneavusteinen tekijäntunnistus.

Janakkalan miekkamiehen miekat Vapriikissa.

Tapio Salminen puhui keynote-luennossaan keskiajantutkumuksesta ennen ja nyt. Kaiken muun ohella hän mainitsi, että tutkimusta ei tapahtu pelkästään akateemisissa ympyröissä, ja että erilaisilta elävöitysryhmillä on myös tarjottavaa tutkimukselle. Myös Royal Armouries tuli mainituksi ja se, että Suomessakin on kansainvälisesti merkittäviä toimijoita. Lopuksi Salminen korosti, että keskiajan tutkimuksen monipuolisuutta on tuettava ja hiljaisen tiedon välittyminen on turvattava.

Paneelikeskustelu keskiajantutkimuksen nykytilasta innosti puheenvuoroja liittyen yliopistoissa tapahtuneiden muutosten ongelmiin, arkeologian huonoon rahoitukseen ja tulevien tutkijoiden kielitaidon puutteeseen.

Illalla jaettiin Valoisa keskiaika -kunniamaininta Ravattulan Ristimäki -hankkeelle. Kokonaisuudessaan ilta venähti melko myöhäiseksi, ja päädyinkin jättämään lauantaina aamiaisen väliin saapuen suoraan kuuntelemaan harvenevan mutta silti lukuisan yleisön joukossa Susanna Niirasen keynote-luennon edellistä jatkavasta keskiajan tutkimuksesta nyt ja tulevaisuudessa. Elävöitys tuli jälleen mainituksi, kuten myös Leedsin-tuttujeni esiintymistoiminta IMC:ssä. Viimeisenä ohjelmassa oli työpaperisessio, jonka jälkeen kävin kollegoiden kanssa syömässä ja jäin odottelemaan junaa.

Miekan ja kupuran englantilaisuudesta

Koska I.33:n nykyinen kotipaikka on Leedsissä, on toisinaan tarpeen jostain syystä erikseen muistuttaa, että kyseessä ei ole englantilainen vaan saksalainen käsikirjoitus. Joka tapauksessa käsikirjoituksen aiheella eli miekalla ja kupurakilvellä on ollut jonkinlainen kansallisaseen asema Englannissa vielä pitkälle 1500-luvulle.

George Silver muistetaan vihamielisestä suhtautumisestaan aikansa muodikkaita italialaisia miekkailuoppeja kohtaan. Tiettyä rapiiria edeltävän ajan nostaligisointia on havaittavissa seuraavassa sitaatissa hänen vuonna 1599 ilmestyneestä teoksestaan Paradoxes of Defence (sig. D):

[…] in old times, when blows only were vſed with ſhort Swords & Bucklers […] they thought him to be a coward, that wold make a thruſt or ſtrike a blow beneath the girdle.

William Camden kirjoittaa kuningatar Elisabethin ajan historiassaan Rerum Anglicarum et Hibernicarum Annales regnante Elisabetha seuraavasti (1616, s. 494):

[…] cum Angli hactenus peltis armati, gladijs latioribus cæſim depugnarent, & vel punctim, vel infra cingulum ferire minime virile exiſtimarēt.

On mahdollisuuksien rajoissa, että Camden poimi nämä huomiot Silveriltä, mutta pitäisin tätä jotenkin epätodennäköisenä. Vaikuttaisi siltä, että miekka ja kupurakilpi (Camdenilla pelta) koettiin tietyissä piireissä miehekkäämpänä aseena kuin ulkomainen rapiiri. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että espanjalaisten puolelle 1587 loikanneen Rowland Yorken (johon Camdenilta siteerattu ote liittyy) sanotaan ensimmäisenä tuoneen Englantiin tavan taistella rapiirilla pelkästään pistämällä.

Caspar Rutzin teoksessa Omne pene gentium imagines (1557) on alla näkyvä kuva ajalle tyypillisestä englantilaisnuorukaisesta, joka kantaa miekkaa ja kupurakilpeä (‘Plebii adolescentis in Anglia habitus’). Vielä tuolloin englantilaisnuorukaiset olivat “swashbucklereita” sanan perimmäisessä merkityksessä.

Egerton Castlen jäljennös Caspar Rutzin teoksesta.

(Egerton Castle siteeraa vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Schools and Masters of Fence: From the Middle Ages to the Eighteenth Century molempia yllä mainittuja tekstikohtia, muttei erityisesti kommentoi niiden yhtäläisyyksiä, ks. s. 21 ja 93.)

Rapiiria olivat saksankielisellä alueella ehtineet käsitellä Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä tuotetuissa käsikirjoituksissa, Joachim Meyer 1570 ilmestyneessä kirjassaan sekä Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mair ja Meyer käsittelevät myös saksalaisten “kansallisasetta” dussackia ja kahden käden miekkaa, jotka molemmat Günterode mainitsee ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, Günterode ei tunnu I.33:a lukiessaan nähneen mitään ongelmaa klassisen “keskiaikamiekan” periaatteiden siirtämisessä rapiiriin, vaikka eipä hän erityisen orjallisesti historiallista lähdettään seuraakaan.

Valitettavasti englanninkieliset, British Librarysta löytyvät käsikirjoituslähteet (Cotton Titus A XXV, Harley 3542 ja Add 39564) eivät käsittele miekan ja kupurakilven käyttöä. Myös ikonografista evidenssiä miekasta ja kupurakilvestä toki löytyy, ja Egerton Castle mainitseekin muutamia esimerkkejä miekkailuhistoriikissaan, joka nimestään huolimatta käsittelee muuten vain painettuja lähteitä. Hänen kuvaesimerkkinsä ovat miniatyyreja ranskankielisistä käsikirjoituksista Royal 14 E III (fol. 140r) ja Royal 20 D IV (fol. 1r, kuvatekstissä alla virheellisesti “20. D. vi”.)

I.33:sta tutut seksti ja priimi.

Englantilaisen ja saksalaisen miekka ja kupurakilpi -perinteen yhteys on oma, laaja ja kiinnostava aiheensa. I.33:n liittyen on kuitenkin mainittava vielä eräs kiinnostava yksityiskohta.

14.3.1950 päivätyssä kirjeessään valtionvarainministeriölle Royal Armouriesin johtaja James Gow Mann pyysi rahoitusapua hankkiakseen Armouriesin kokoelmiin tämän lajissaan harvinaisen käsikirjoituksen Sothebyn huutokaupasta. Kirjeessään hän perusteli käsikirjoituksen hankintaa paitsi sillä, että kyseessä on vanhin tunnettu kamppailuopas (‘treatise on the use of arms’), myös esittämällä hieman kyseenalaisen väitteen, että piirrokset ovat hyvin “englantilaisen näköisiä”. En osaa sanoa, oliko tämä ratkaiseva seikka, mutta joka tapauksessa Armouriesin puolesta toimivalla Henry Clifford Maggsilla oli maaliskuun lopulla ilo ilmoittaa hankkineensa kyseisen koodeksin – vieläpä reilusti alle alustavan hinta-arvion!

Pohdintaa ajoittamisesta

Tämä hieman sivupoluille hairahtava kirjoitus koskee liechtenaueriaanisen miekkailun varhaisimpana pidetyn kirjallisen lähteen eli käsikirjoituksen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a ajoitusta. Kyseinen koodeksi on sekalainen kokoelma kirjoituksia polttotaisteluaseista, astrologiasta, miekkailusta ja painista. Kyseessä on siis eräänlainen “leikekirja”, johon sen kirjoittaja on koonnut haluamiaan tekstejä vihkoihin, jotka on sitten sidottu kirjaksi. Kirjan lopussa on saman käden kirjoittama hakemisto (fol. 166r – 169v).

Kirjan sisältämät miekkailu- ja painitekstit ovat uniikkeja lukuun ottamatta Liechtenauerilta siteerattuja muistovärssyjä sekä tekstiä der andern meister gefechte (fol. 43r – 52v), joka tunnetaan myös käsikirjoituksesta Glasgow Museum E.1939.65.341. Yksi kamppailuun liittymättömiä aiheita käsittelevistä teksteistä on intervallitaulukko laskiaissunnuntain sijoittumisen määrittämiseksi vuosille 1390 – 1495 (fol. 83v).

Koska taulukko on mitä luultavimmin kopioitu teokseen tulevia käytännön tarpeita silmällä pitäen eli kalenterikäyttöön vuodesta 1390 alkaen, on koko koodeksi ajoitettu sen perusteella tarkalleen tai suunnilleen vuoteen 1389. Tämä ajoitus ei ole käsialan perusteella epäuskottava, mutta ajoituksen tarkkuus on sittemmin syystäkin haastettu. Ajoituksen haastamisen tulee kuitenkin olla perusteltavissa lähdeaineistolla eikä pelkästään “mutulla”. Christian Tobler käsittelee asiaa seuraavasti teoksessaan In Saint George’s Name: An Anthology of Medieval German Fighting Arts (2010), s. 6:

A number of writers (alas, including this one in several previous works) have confidently dated the manuscript to 1389, based on the multiple year calendar beginning with the year that appears in the housebook. That is not an entirely reliable way to date the work though, as the calendar may just be one that was available to the scribe that included the years of interest to him or his client. The manuscript could, therefore, be of earlier or later origin.

Jyrki Talonen antaa tuoreessa teoksessaan Eurooppalaiset historialliset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) koodeksin ajoitukseksi ehkä turhankin leveän “(noin) 1389 – 1494” (s. 13, 109 ja 186). Tässä rajat ovat taulukon ensimmäistä vuotta edeltävä vuosi ja etukannen sisäpuolelle merkitty exlibris ‘Nicolaus Pol doctor 1494’, joka tietysti on ehdoton terminus ante quem.

Tuorein aihetta käisttelevä tieteellinen artikkeli on Eric Burkartin ‘The Autograph of an Erudite Martial Artist: A Close Reading of Nuremberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a’ (2016). Burkart korostaa ajoituksen “noin 1389” epätarkkuutta ja mainitsee kiinnostavana tietona, että lehdellä 130 on vesileima (ks. s. 466, kuva 16.3 ja alaviite 47). Kyseisen vesileiman ominaisuuksien perusteella tietokannasta (Wasserzeichen-online.de) saadaan seuraavan näköinen jakauma, jonka huippu (240 kpl) on 1400-luvun puolivälissä, mutta esiintymiä löytyy 1300-luvun puolivälistä aina 1500-luvun alkupuoliskoon:

Lähde: Wasserzeichen-online.de

Vesileiman ajoitus ei siis sulje oikeastaan mitään vaihtoehtoa pois. Mikä siis on tietyn vuosivälin sisältävän laskiaistaulukon arvo? Otan seuraavaksi esille muutaman verrokkitapauksen, jotka tosin ovat kaikki painettuja eivätkä käsinkirjoitettuja kirjoja.

Vuonna 1536 ilmestynyt Wolfgang Capiton Precationes Christianae ad imitationem Psalmorum compositae sisältää taulukon, josta löytyy eri vuosien kultaiset luvut ja muuta hyödyllistä. Taulukko kattaa vuodet 1536 – 1545 (sig. C4r), eli teoksen ilmestymisvuoden ja yhdeksän seuraavaa vuotta.

Erasmus Reinholdin Calendarium novum continens motum Solis verum ex novis tabulis supputatum proprie ad annum XLIII ilmestyi vuonna 1543. Auringon liikkeet on ilmoitettu kalenteriosassa valmiiksi teoksen ilmestymisvuodelle, ja teoksesta löytyy taulukko (‘tabula annorum motus solis’, sig. ξ8r), josta sadaan vastaavat liikkeet vuosille 1544 – 1567 eli kahdellekymmenelleneljälle teoksen ilmestymistä seuraavalle vuodelle.

Suomalaisille tutuin historiallinen kalenteri löytyy Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneen Rucouskirian (Doria) alusta. (Sattumalta ylempänä siteeraamani teokset kuuluivat Argicolan lähdeaineistoon.) Koska kyseessä on suhteellisen merkittävä (enimmäkseen) suomenkielinen teos, on sen kalenterin lähempi kuvailu paikallaan. Kuten kalenterin alkusanoissa todetaan (sig. A4r), kalenteri sisältää kunkin kuukauden päiväluvut (peiue lughun eli päivämäärät), kultaiset luvut, roomalaisen kalenterin kalendaet, nonaet ja idukset, viikkokirjaimet, cisiojanus-muitovärssyn, pyhäpäivät ja kuunkirjaimet. Alla esimerkki tammikuusta, jonka ensimmäinen päivä eli kalendae on uudenvuodenpäivä (Wden wodē päiue):

Rucouskiria (1544), sig. A3v.

Kuten kuvasta näkyy, seitsemännen (7) päivän kultainen luku on 13 (xiij), se on roomalaisen kalenterin mukaan seitsemäs päivä ennen idusta (vijidus), viikkokirjain on g, cisiojanuksen tavu on ca, jonka merkitys on Canutus eli Nuutin päivä (Knwtin kunnigā ‘Knuut-kuninkaan’), ja kuun kirjain on f. (Nuutin päivästä ja roomalaisesta kalenterista voi lukea lisää Filologogrammatasta.)

Tällaista kestokalenteria käytettäessä on päivämäärän ja kiinteiden pyhäpäivien lisäksi oleellista tietää, mikä viikonpäivä kulloinkin on, ja liikkuvien pyhäpäivien määrittämiseksi on tiedettävä, milloin on pääsiäinen tai käytännössä vuoden ensimmäinen pääsiäisen päivämäärään sidottu pyhä eli laskiaissunnuntai (“estomihi“).

Kun tiedetään, mille viikkokirjaimelle (a – g) sunnuntai osuu, määrittyvät muut viikonpäivät tietysti sen ympärille. Kalenterilehtien jälkeen (sig. B8v) löytyykin ohje kunkin vuoden sunnuntaikirjaimen määrittämiseksi. Seuraavalla sivulla (C1r) neuvotaan, miten saadaan kunkin vuoden kultainen luku, eli milloin on uusikuu. Myös viikkokirjaimen astrologinen hyödyntäminen on selitetty taulukoin (sig. C4v-C5r).

Laskiaissunnuntain sijoittuminen annetaan viikkomääränä eli intervallina joulupäivästä lukien taulukossa, jota käyttääkseen on tiedettävä kyseisen vuoden kultainen luku ja sunnuntaikirjain (sig. D8v – E1v).

Edellä mainitun lisäksi teoksesta löytyy taulukko (sig. E2v – E3r), johon on valmiiksi merkitty mm. intervallit, sunnuntaikirjaimet ja kultaiset luvut vuosille 1531 – 1555. Koska teos ilmestyi 1544, on taulukossa siis kolmetoista mennyttä ja yksitoista tulevaa vuotta.

Tähän hätään siteeraamani esimerkit eivät tietenkään edusta kattavaa katsausta, mutta herättävät ehkä joitakin ajatuksia. Kahdessa tapauksessa taulukot jatkuvat ilmestymisvuodesta eteenpäin. Agricolan Rucouskiria poikkeaa tästä kaavasta, minkä syitä voin tältä istumalta vain arvailla: taulukko voi olla laiskasti kopioitu suoraan jostain 1530 ilmestyneestä lähteestä. 

Vaikka Agricola olisikin orjallisesti seurannut jotain lähteenään käyttämää teosta, ei saatavuusargumentti ole yleisesti erityisen vahva. Intervallien määrittäminen on kuitenkin lähinnä laskennallinen toimenpide eikä vaadi sellaista mielivaltaista tietoa (esim. kaunokirjallinen teksti tai resepti), jota ei voida kopioida, jos mallia ei ole saatavilla.

Käyttöargumentin osalta on mahdollisuuksien rajoissa, että Nürnbergin koodeksin taulukkoon on haluttu sisällyttää tuntematon määrä myös menneitä vuosia jonkinlaisten historiallisten intressien takia. Pelkästään edellä siteerattujen kolmen tapauksen perusteella ei voida vielä sanoa, kumpi on todennäköisempi vaihtoehto, mutta kieli poskessa voisi sanoa, että ajoitus “n. 1390” on tämän näytteen perusteella kaksi kertaa todennäköisempi kuin Agricolan logiikalla saatava “n. 1445”. Oikeasti pitäisi tietysti tehdä kokonaistutkimus päivätyistä käsikirjoituksista, jotka sisältävät vastaavia kalenteritaulukoita, ja miksei myös kaikista varhaisista painetuista teoksista, joiden painovuosi on tiedossa.

Edellä sanotun lisäksi on vielä selvitettävä, missä määrin kalenterin tai oikeastaan sen vihkon, joka sisältää kalenterin lisäksi kamppailutaitoihin liittyvät katkelmat (kupura)kilvestä (fol. 74r), sauvasta (fol. 78r) ja väkipuukosta (fol. 82rv), ajoitus suhteutuu saman koodeksin muiden vihkojen ajoitukseen. Mikäli oletetaan, että estomihi-taulukko on laadittu tulevaa käyttöä varten vuonna 1389, saadaan tästä koodeksin kokoamisen terminus post quem (siis jos kyseinen vihko on laadittu ensimmäisenä); terminus ante quem olisi vuosi, joka oletetaan kyseisen kopistin aktiivisen “työuran” ehdottomaksi päätepisteeksi.

Varoasentojen terminologiaa

I.33 esittelee seitsemän varoasentoa (septem custodiae) seuraavilla sanoilla (fol. 1r):

Septem c[ust]odie sunt sub brach incipiende
humero dextrali datur altera, terna sinistro
capiti da quartam, da dextro lateri qui[nta]m
pectori da sextam, postrema sit tibi la[ngort.]

Kuten alla olevasta kuvastakin näkyy, neljässä ensimmäisessä varoasennossa miekka on joko alhaalla vasemmalla, oikealla olkapäällä, vasemmalla olkapäällä tai pään yläpuolella. Käytän näistä mielelläni järjestyslukuihin perustuvia suomenkielisiä sanoja priimi, sekondi, terssi, kvartti, kvintti, seksti ja septimi. Nämä sanat ovat muodollisesti tuttuja niin musiikista kuin urheilumiekkailustakin, mutta selkeyden vuoksi annan yleensä myös latinankielisen termin sulkeissa (esim. prima custodia).

Neljä ensimmäistä varoasentoa (priimi, sekondi, terssi ja kvartti). Leeds, RA MS I.33 fol. 1r.

Näiden lukusanojen käyttöä ei siis tule ymmärtää niin, että kyse olisi samasta asiasta kuin nykymiekkailussa asentojen itsensä tai oikeastaan edes “varoasennon” käsitteen osalta. Tarkoittamani eron on muotoillut kelvollisesti jo Egerton Castle teoksessaan Schools and Masters of Fencing vuodelta 1885 (s. 9):

Being “on guard” is a notion which has greatly changed its meaning at various times. In our days a man is said to be on guard when, holding his drawn weapon in front of him, he is in such a position as to be able to deliver every possible attack and come to every possible parry with the least expenditure of energy. In olden times, as will be seen, the guard was far less comprehensive, for the simple reason that the idea of self-defence was entirely merged in that of offence to the enemy; and it is only about two centuries ago that parries began to be considered as essentially different from attacks. The word “guard”, therefore, only applied to the preliminary action of an attack – like a position of “assault” in sword exercise – and there were often as many set guards as there were known ways of delivering hits.

Vaikka Castle ei ilmeisesti tuntenut I.33:a (tuolloin Gotha, Membr. I 115), hänen toteamuksensa sopii siinä esitettyyn erinomaisen hyvin. I.33:ssa Castlen mainitsema asia ilmaistaan ylempänä siteerattujen säkeiden jälkeen seuraavasti: ‘Notandum quod ars dimicatoria sic describitur: Dimicatio est diuisarum plagarum ordinatio & diuiditur in septem partesm vt hic.’ Miekkailutaidon määritelmä on siis erilaisten lyöntien järjestely jaettuna seitsemään osaan.

Kun otetaan huomioon, että kaikki varoasentojen eli miekan liikkeet päättyvät septimiin eli langortiin (‘omnes actus custodiarum siue gladij determinantur in ea’), löytyy varoasennoista lähtöpisteet muista lähteistä tutuille alalyönneille vasemmalta ja oikealta (priimi ja kvintti), diagonaaleille ylälyönneille vasemmalta ja oikealta (terssi ja sekondi) sekä pystysuoralle ylälyönnille (kvartti). Jäljelle jäävä seksti, jossa ainoana kärki osoittaa eteenpäin, on lähtöasema pistolle. Hieman tulkiten (ja yksinkertaistaen) voidaan sanoa, että lyöntejä määrittää niiden alkuasento (custodia) ja päätepiste (langort). (Kirjoitin aiemmin hieman siitä, mitä näiden pisteiden välissä tapahtuu.)

Myös Heinrich von Günterode näyttää hämmennyksestään huolimatta jotenkin ymmärtäneen asian ytimen kirjoittaessaan lyöntien olevan yhtaikaa väistöjä (‘plagae vehementiores, quas etiam Monachi simul protectiones, siue ut isti uocant, custodias … esse volunt’, fol. 63v – 64r) ja – I.33:a siteeraten – kaikkien liikkeiden päättyvän asentoon, jossa kärki osoittaa eteenpäin (fol. 44r & 45r = fig. μ).

Matkakertomus

Vietin reilu viikko sitten pidennetyn viikonlopun Leedsissä. Tarkoitukseni oli olla perillä jo torstai-iltana, mutta koneen viivästymisen takia minulle varattiin uusi lento seuraavalle päivälle, ja saavuin perille vuorokausi alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin, mikä tietysti tuhosi suunnitellun ohjelman kahden ensimmäisen päivän osalta.

Lauantaina ja sunnuntaina osallistuin Royal Armouriesissä järjestettyyn historiallisten aseiden käyttöön keskittyvään JRL17-tapahtumaan. Ensimmäisen päivän aikana harjoittelin varsikirveellä (poleaxe), pitkällä miekalla (Langschwert) ja väkipuukolla (Messer). Pidin itse työpajan miekan ja kupuran käytöstä, johon osallistui myös tämän vuoden toukokuussa Royal Armouriesin kokoelmien johtajana aloittanut Stefan Mäder, johon tutustun jo kesällä IMC2017:n yhteydessä.

Työn touhussa.

Sunnuntaiaamuna pääsin jälleen käsittelemään kokoelmaan kuuluvaaa esineistöä. Paikalle tuoduista esineistä osa oli vanhoja tuttuja, osa uusia. Suojavarusteita edustivat goottilaiset käsineet ja rintapanssari 1400-luvulta (III.2563, III.2564 ja III.2565), espanjalainen kypärä 1400-luvun lopulta (IV.500) ja eteläsaksalainen kypärä 1400-luvun puolivälistä (IV.492). Näiden lisäksi paikalla oli vanha tuttu kupurakilpi 1600-luvulta (V.94).

Salkoaseita edustivat itävaltalainen piikki (VII.1490) ja saksalainen tai sveitsiläinen hilpari (VII.1497) 1400-luvun lopulta. Ainoa projektiili paikalla oli varsijousen vasama (kärki XI.41 ja varsi XI.265), sekin 1400-luvulta.

Muita teräaseita olivat pohjoisitalialainen miekka 1500-luvun alkupuolelta (IX.3479), eteläsaksalainen sapeli 1500-luvun lopulta (IX.161), italialainen schiavona (IX.934) 1700-luvun alkupuolelta, italialainen puolentoista käden miekka 1500-luvun alusta (IX.763a) ja saksalainen kahden käden miekka n. vuodelta 1400 (IX.1).

Kiinnostavin kolmikko muodostui kolmesta vanhimmasta esineestä, jotka olivat suomalaista puukonterää muistuttava pohjoiseurooppalainen saksi 900-1000 luvulta (X.1603), pohjoiseurooppalainen spatha 500-700-luvulta (IX.5646) ja Pompeiji-tyypin gladius ensimmäisen vuosisadan loppupuolelta (IX.5583). Paikalla oli myös viimeksi mainitun pohjalta tehty replika kahvoineen (XXI.104).

Gladiuksen kärki.

Edellisen jälkeen osallistuin kahteen työpajaan, joissa käsiteltiin pitkää miekkaa ensin aloitteen ylläpitämisen, sitten sidonnasta jatkamisen kannalta (binden & winden). Sunnuntain viimeisen työpajan jätin väliin ehtiäkseni katsomaan hieman museon omaa ohjelmaa.

Illanvietto jatkui omalta osaltani neljään asti aamuyöllä alettuani jälleen kerran keskustella jostain aivan muusta paikalla olleen “alan miehen” kanssa. Kirjallisuudesta ja tunnetuista harjoittajista käyty keskustelu sai käytännöllisemmän käänteen päädyttyämme takaisin hotellille ja kaivettuamme korttipakan esiin. Sain monia arvokkaita neuvoja myös tällä saralla.

Maanantaiaamuna suuntasin Royal Armouriesin kirjastoon, jossa uppouduin paitsi arkistomateriaaliin ja kirjallisuuteen, myös itse käsikirjoitukseen. Olin nimittäin huomannut edellisellä kerralla tekemissäni muistiinpanoissa (jälleen kerran) harmittavan puutteen. Laajojen muistiinpanojen tekeminen sai aivan uuden merkityksen, sillä keskittyneestä lukemisesta ei meinannut oikein tulla mitään johtuen paitsi yleisestä informaatioähkystä, myös vähäisistä yöunista.

Onko tekijä tekijä?

Fransiskaaniteologi ja skolastikko Bonaventura (1221 – 1274) kertoo ohimennen kirjan tekemisestä esipuheessaan Petrus Lombarduksen sentenssien kommentaariinsa (prooemium in primum librum sententiarum, quaestio IV; opera omnia 1, s. 14-15):

[N]otandum, quod quadruplex est modus faciendi librum. Aliquis enim scribit aliena, nihil addendo vel mutando; et iste mere dicitur scriptor. Aliquis scribit aliena addendo, sed non de suo; et iste compilator dicitur. Aliquis scribit et aliena et sua, sed aliena tamquam principalia, et sua tamquam annexa ad evidentiam; et iste dicitur commentator non auctor. Aliquis scribit et sua et aliena, sed sua tamquam principalia, aliena tamquam annexa ad confirmationem et debet dici auctor.

(Bonaventura tekee tämän pohjalta johtopäätöksen, että Petrus Lombardus todella on kyseisen opuksen tekijä, siis auktori.)

Miten lähestyä I.33:n tekijyyttä tästä tulokulmasta? Kuten totesin aiemmin, I.33 tuskin on kopioitu aiemmasta eksemplaarista, joten sen laatija ei ole ollut missään nimessä scriptor. Suunnilleen samoista syistä kyseessä ei ole kokoomateos useammasta lähteestä, joten sen laatija ei ollut myöskään compilator. Onko mahdollinen lainattu aines (aliena) ensisijaista vai toissijaista laatijan omiin sanoihin (sua) nähden, eli onko laatija ollut commentator vai auctor?

(Sivuutan tässä nyt kysymyksen eri käsialoista, mutta syytä marginis exiguitas non caperet.)

Quae sit causa efficiens sive auctor huius libri. (S. Bonaventurae opera omnia I, s. 14).

Ensiksi pitäisi tietysti todeta, mikä teoksessa on “lainattua”. Näkisin, että tällaista ovat ainakin kuvat tai oikeastaan se asia, jota kuvat on piirretty kuvaamaan. En viittaa tällä pelkästään siihen, että teksti kommentoi esimerkiksi kuvittajan erhettä (‘non est plus depictum de illo frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris’, fol. 23r), minkä perusteella kyseessä on eri henkilö, vaan siihen, että koko teksti on ikään kuin kuvien sarjan kommentaari: tekstit selostavat kuvasarjoja, joiden järjestys on toisinaan enemmän tai vähemmän kaoottinen. Toisaalta selitykset eivät tunnu noudattavan sen kummempaa järjestelmällisyyttä muuten kuin siltä osin, että niiden laatija huomauttaa virheestä kuvien järjestyksessä (sekondin yhteydessä palataan hetkeksi käsittelemään priimiä ‘obmissis quibusdam prius non positis’, fol. 11v).

Kuvien lisäksi lainattuja ovat nähdäkseni runosäkeet, jotka eivät ole laadittu tätä kyseistä teosta varten, eikä ole mielestäni syytä olettaa, että eri säkeiden välillä olisi merkittäviä eroja niiden alkuperässä. Käyn syitä järkeilyyni läpi myöhemmin (viimeistään marraskuussa Tampereella). Kuitenkin säkeitä tiputellaan tekstissä ikään kuin proosaselitysten tueksi tai tiivistelmäksi: teksti ei siis noudata säkeiden siteeraamisen osalta katekismuksesta tuttua “se on” -formaattia.

Onko siis laatija ollut commentator vai auctor? Voisi sanoa, että sekä-että tai jotain siltä väliltä. Varsinaista käsiteltävää materiaalia eli miekkailutaitoa edustavien kuvien suhteen hän on luultavasti kommentaattori, mutta toisaalta hänen kommenttinsa itsessään edustavat enemmän tai vähemmän itsenäistä tekijyyttä, ja tämän teoksensa tueksi ja vahvistukseksi hän siteeraa tuntemattomasta lähteestä peräisin olevia runosäkeitä. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, myös kuvien voidaan ajoittain ajatella selittävän runosäkeitä (etenkin fol. 1 varoasentoineen).

Esihistoriaa Kansallismuseossa

Olin viikko sitten torstaina laajentamassa näkökulmiani Kansallismuseon uudessa esihistorianäyttelyssä, jossa viime vuonna väitellyt tutkija Mikko Moilanen esitteli siellä näytteillä olevia rautakautisia miekkoja. Esitys oli äärimmäisen kiinnostava ja asiantunteva.

Mieleeni jäi, kun Moilanen mainitsi, että rautakautisten miekkojen väistimissä on havaittu kulumia, joiden perusteella voitaisiin olettaa miekkoja pidetyn ns. peukalo-otteessa. Tämä on kiehtova tieto sen osalta, miten pitkälle väkipuukko- eli messer-tekniikoiden esihistoriallinen traditio ulottuu.

Johannes-miekan kahva. KM 31691:1.

Hieman huonosti valaistussa asehuoneessa huomioni kiinnittyi ristiretkiaikaiseen Johannes-miekkaan (KM 31692:1), joka on kuulunut esittelytekstin mukaan Johanniittain veljeskunnalle. Säilän lappeella on hopealankaupotettu kirjoitus SIOHANNES eli S(anctus) Johannes, toisella puolella MAVRITIVS (vai S MAURITIIUS?) eli Mauritius. Assosioin asioita välillä melko vapaasti, joten mieleeni tuli kaksi pyhää miestä, jotka molemmat menettivät päänsä, Johannes Kastaja ja Pyhä Mauritius, sekä kaksi muuta miekkaa, Wienin Schatzkammerissa sijaitseva valtakunnanmiekka (WS XIII 17) ja Torinon Armeria Realessa sijaitseva Mauritius-miekka (AR G 25), jotka ovat (silmämääräisen arvioni perusteella) samaa tyyppiä ja jotka ovat tulleet viimeksi mainitun pyhimyksen kunniaksi tunnetuiksi “Pyhän Mauritiuksen miekkoina”.

En osaa sanoa, onko asialla merkitystä. Ehkä kyseessä on ollut johanniitta (mistä IOHANNES), joka on halunnut muistaa kotikaupunkinsa tai ammattikuntansa suojeluspyhimystä (mistä MAVRITIUS), tai sitten joku on vain halunnut assosioida miekkansa päiden katkomiseen.

Jossain vaiheesa puheeksi tuli ns. Constantinus Rex -miekka (KM 8911:91), jonka säilässä on kaiverrukset CONSTMIITNS ja REX, ja sen mahdollisuus, että se olisi kuulunut jollekulle Bysantissa töissä olleelle varangikaartin jäsenelle. Moilanen mainitsi, että sana rex on väärä, koska Bysantissa oli keisari eikä kuningas. (Katso myös väitöskirjan sivu 149). Ottamatta kantaa asiaan muuten, mielestäni tämä sanavalinta ei ole välttämättä oleellinen seikka miekan provenienssin osalta, sillä Bysantin keisarin omankielinen titteli oli βασιλεύς, jonka tavallinen latinankielinen käännösvastine rex on, ja muinaisskandinaavisia nimityksiäkin Konstantinopolin hallitsijalle ovat girkja-konungr ja garðs-konungr. Sattumalta muuten myös sanan schisma väärin taivuttanut keisari Sigismund Luxemburgilainen totesi olevansa “rex Romanus”.

Sivuhuomiona antiikin Roomassa titteli rex oli samanlainen tabu kuin τύραννος kreikkalaisille (mistä sana tyranni), mutta keisarivallan aikana ei oikeastaan ollut titteliä, jonka merkitys olisi ollut “keisari” nykymielessä, vaan käytössä oli (arvo)nimien Caesar ja Augustus sekä ylipäällikköä merkitsevän nimityksen imperator sekamelska. Muiden kielten keisaria merkitsevät sanat ovat tietenkin peräisin sanoista Caesar (→ sa. Kaiser, ru. kejsare, su. keisari, ve. царь) ja imperator (→ it. imperatore, ra. empereur, en. emperor), mutta nykyisiä käytäntöjä tulee varoa peilaamasta menneisyyteen.

Mitä tulee itse uuteen näyttelyyn, en voi sanoa olevani näkemäni valossa erityisen tyytyväinen. Alla Johannes-miekan selitysteksti:

Johannes-miekan esittelyteksti.

Kuva on hieman huonolaatuinen, mutta oikealla ylhäällä näkyvä kartta ilmaisee löytöpaikkaa, alla oleva aikajana (välillä 9000 eaa. – 1000 jaa.) nuolineen (joka näyttäisi osoittavan jonnekin ensimmäisen vuosituhannen jaa. puoliväliin) ajoitusta.

En välttämättä ymmärrä mitään sisustusarkkitehtuurista ja skandinaavisesta minimalismista, mutta mielestäni löytöpaikan nimeäminen ja ajoitus olisivat esineen luonteen lisäksi vähimmät tiedot, mitä toivon näytteillä olevista museoesineistä saavani joutumatta selaamaan katalogia.

Seminaariraportti

Osallistuin tiistaina Turussa Kertomusten keskiaika -seminaariin. Kiitokset järjestelyistä Miika Norrolle, Erika Pihlille ja Hanneli Seppäselle!

Esitelmäni otsikko oli “Liber vetustissimus: erään keskiaikaisen miekkailuoppaan reseptiohistoriasta”. Esitelmä syntyi ikään kuin sivutuotteena tehdessäni taustatyötä väitöskirjani kirjallisuuskatsausta varten. Keskeisenä mainitsemani seikka oli, että I.33 on jäänyt konkreettisesti Talhofferin varjoon, eikä siinä ole kiinnostanut ketään ennen vuotta 1997 juuri muu kuin se, että siinä käytetään saksankielisiä miekkailutermejä. (Tämä aihepiiri on tietysti kiinnostava oman tutkimukseni kannalta.) Walpurgiksen esiintyminen on aiemmin herättänyt omituisen vähän huomiota verrattuna Talhofferin kuvaukseen miehen ja naisen välisestä kaksintaistelusta, mikä saattaa johtua muun muassa siitä, että Ukert (1838) ei mainitse hahmoa lainkaan.

Mitä I.33:sta ajateltiin Kolmannessa valtakunnassa?

Oma esitelmäni oli seminaarin toiseksi viimeinen. Samassa työryhmässä Bo Pettersson kertoi, mitä voimme oppia Chaucerin teoksesta Parlement of Foules, Teemu Korpijärvi puhui menneisyyden käytöstä tulevaisuuden oikeutukseen Liivinmaan kristillistämisen aikana ja lopuksi Mikko Kauko käsitteli hiljattain suomeksi ilmestyneen Naantalin luostarin kirjan (Tukholma, Kungliga Biblioteket, A 49) antia. Muista työryhmistä mieleen jäivät erityisesti Stefan Schröderin esitelmä ensimmäisen ristiretken kronikan tulkinnoista myöhempinä aikoina sekä Kendra Willsonin kuvaus Sigurðr hringrin tarinan suomalaisesta sovituksesta Peking-oopperaksi, josta en ollut jostain syystä kuullut aikaisemmin yhtään mitään.