Christine de Pisan ja pistäminen

Kirjaan tänne lyhyen huomion, jotta se ei huku Facebook-seinälleni. Tulin lukeneeksi William Caxtonin englanninkielistä käännöstä The Book of Fayttes of Armes and of Chyualrye (1489) Christine de Pisanin painamattomasta teoksesta Les Faits d’Armes et de Chevalerie, joka on suurimmaksi osaksi kompilaatio Vegetiuksen, Frontinuksen, Valerius Maximuksen ja Honoré Bonetin tuotannosta.

Christine de Pisan. (British Library, Harley 4431, fol. 259v.)

Mukana on luonnollisesti Vegetiuksen kuuluisa kohta pistämisen eduista lyömiseen nähden. EETS:n editiosta vuodelta 1932 (s. 31):

They [the romains] lerned theym also to stryke with a foyne whiche manere of foynyng was first brought in vse by the romains / for they scorned them that smote edgelyng / and sayd with peyne myght one slee another aftre that guyle / by cause the bones that be harde with holdeth dedely yf the hed or the body entre the depnes of two ynches / And for this reason also is the strok of a foyne bettre and surer by cause he that smyteth edgelyng in heuyng vp of bothe his armes sheweth him self naked and bare and discouered a long his right syde / and this doeth not he that smyteth with a foyne / but kepeth hym self clos as he striketh / and may hurt his enemy / er that other heue vp his armes forto smyte edgelyng

(Alleviivaukset minun.)

Kiinnostava yksityiskohta on, että (toisin kuin Vegetiuksella ja Rabanus Mauruksen parafraasissa) miekalla lyömiseen tarvittavien käsien lukumääräksi annetaan kaksi: muinaisilla roomalaisilla olisi tietysti ollut yhden käden miekka ja toisessa kädessä kilpi. Tarkistin asian myös ensimmäisenä vastaantulleesta alkutekstistä (Pariisi, BNF, Ms. fr. 23997, fol. 21v), jossa on yhtälailla monikko ‘les bras’.

Siteeraamani edition sanastossa annetaan sanalle foyne merkitys rapier, ja sanalle foyning merkitys fencing, mutta mitä luultavimmin foyne on ymmärrettävä merkityksessä ‘kärki, pisto’, ja sana foyning ‘pistäminen’ suorastaan adverbin edgelyng parina (= latinan punctim ja caesim). Alkutekstissä käytettävät ilmaisut ovat d’estoc ja de taille.

1400-luvun alussa kirjoittaneen Chistinen mielessä oletusarvoinen miekka näyttäisi olleen kahden käden miekka, mahdollisesti juuri panssaroitua vastustajaa vastaan käytettävä pistämiseen optimoitu “estoc”.

Aika, ajoitus ja Aristoteles

Luin tänä aamuna Ken Mondscheinin artikkelin ‘The Medieval Experience of Time: Aristotle, Universals, and Technologies’ (teoksessa “Can These Bones Come to Life?” Insights from Reconstruction, Reenactment and Recreation, 2014). Artikkelissaan Mondschein viittaa Aristoteleen Fysiikasta löytyvään määritelmään ajalle, jonka hän antaa englanniksi muodossa “the number of the motion with respect to the before and after”.

(Tuija Jatakarin ja Kati Näätsaaren käännöksessä ‘aika on  liikkeen luku aikaisemman ja myöhemmän mukaan’; kreikaksi kohta kuuluu ‘τοῦτο γάρ ἐστιν ὁ χρόνος, ἀριθμὸς κινήσεως κατὰ τὸ πρότερον καὶ ὕστερον’, 219b.)

Konkreettisena esimerkkinä aristoteelisesta aikakäsityksestä Mondschein mainitsee käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvän miekkailutekstin (s. 34):

Making explicit use of Aristotelian terminology, Liechtenauer tells us that, “Movement, that beautiful word, is a heart and a crown to fencing” (Motus das worte schone / ist des fechtens eyn hort und krone). He then speaks of the “before”, “after,” and “during” of an action (vor, nach, indes), following the Aristotelian dictum concerning the “number of the motion.”

Koodeksista löytyy kyllä eksplisiittinen viittaus Aristoteleeseen, vaikka kyseinen (asiayhteyteen huonosti sopiva sitaatti) onkin Retoriikasta eikä Tulkinnasta, kuten anonyymi auktori itse väittää. Mutta onko motus tarpeeksi eksplisiittisen aristoteelinen termi? Jacobus Veneticuksen ja Vilhelm Moerbekeläisen keskiaikaisissa käännöksissä kohta kuuluu seuraavasti: ‘hoc enim est tempus: numerus motus secundum prius et posterius.’

‘als aristotyles spricht in libro pyarmenias’ Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 22v.

On kieltämättä kiinnostavaa, että motus on annettu runosäkeessä latinaksi eikä saksaksi. Entä voidaanko vor, nach ja indes nostaa eksplisiittisesti Fysiikasta? Aristoteleen kyseisessä kohdassa pyörittelemät käsitteet ovat “aikaisempi”, “myöhempi” ja “nyt”, latinaksi prius, posterius ja nunc (kreikaksi τὸ πρότερον, τὸ ὕστερον ja τὸ νῦν; kreikaksi voi kätevästi mistä vaan tehdä substantiivin lisäämällä eteen artikkelin).

Jos liechtenaueriaaniset ajoituskäsitteet olisi nostettu suoraan aristoteliaanisesta aikakäsityksestä (tai siitä tekstistä ja kielestä, jolla sitä on opetettu), olisi outoa, että vain vähiten tärkeä sana motus olisi latinaksi, ja että indes ei vastaa latinan sanaa nuncFysiikasta löytyy kyllä in eodem tempore eli ‘samassa ajassa’, jolla viitataan “luvultaan samaan” liikkeeseen (erotuksena “lajiltaan” tai “suvultaan” samasta) eikä samanaikaisuuteen.

‘prius parata’. Leeds, RA, MS I.33, fol. 32v.

Mondschein viittaa myös I.33:een (s. 35):

The bulk of this 34-folio [sic] consists of exemplary “plays,” or sequences of actions, performed by a fencing master (the sacerdos, or priest) and his student (the scolaris). In other words, following the common medieval model of education, the reader is expected to follow a model. There is no theorization of time; the action-and-response format described in the manuscript could equally belong to a closed motor skill (such as a sword-dance) as an open motor skill (that is, actual fencing, with its tactical use and variation of time). Such information was probably transmitted in person.

Toisin kuin yllä sanotusta voisi ehkä ymmärtää, I.33:ssa on kuitenkin kohtia, joissa jompikumpi osapuoli päihittää toisen liikuttuaan ensin tai olemalla asemansa puolesta nopeampi (esim. ‘obsidentis prius est intrare’, fol. 6r; ‘scolaris […] cum esset in actu ducendi plagam […] sacerdos uero antequam scolaris ducat gladium suum ad terminum debitum recipit plagam’, fol. 31r; ‘Walpurgis recipit schiltslac quia erat superior et prius parata’, fol. 32v), vaikka käsitteitä vor, nach ja indes ei suoraan nimetäkään.

Kollaatio

Jos jotakin asiaa on tutkittu ennestään, se ei tarkoita, etteikö sitä kannattaisi edelleen tutkia. Jos uudessa tutkimuksessa saatu tulos on sama kuin aiemmassa tutkimuksessa, sitä voidaan pitää jokseenkin vahvistettuna; jos tulos on eri, on jossakin ollut jotain vikaa. Se, että jostain aiheesta on kirjoitettu jotain jo ennestään, ei tiukan tieteellisessä mielessä oikeastaan merkitse mitään.

Olen juuri kirjoittamassa artikkelikäsikirjoitusta koskien I.33:n kollaatiota eli vihkorakennetta ja siitä puuttuvia lehtiä. Koodeksi koostuu nykytilassaan viidestä vihkosta, joista vain ensimmäisessö on kahdeksan lehteä eli neljä kaksoislehteä; toisessa vihkossa on kuusi lehteä, kolmannessa viisi, neljännessä kuusi ja viidennessä seitsemän. Parittomat määrät johtuvat kolmannen vihkon loppuun ja viidennen alkuun liitetyistä yksittäisistä lehdistä. Jos oletetaan, että kukin vihko on ollut kokonainen kvaternio, puuttuu koodeksista yhteensä kahdeksan lehteä.

I.33:n keskikohta lähikuvassa.

Aihetta on käsitelty ensimmäisen kerran Cinaton ja Forgengin editiossa (2009) ja James Hesterin artikkelissa Royal Armouriesin Arms & Armour -julkaisussa (2012). Molemmat esittävät toisistaan poikkeavia tuloksia, mikä johtuu ensisijaisesti siitä, että koodeksin tuolloisesta tiukasta sidoksesta (eri kuin yllä olevassa kuvassa) johtuen vihkorakenteen päätteleminen ei ollut mahdollista.

Koodeksi sidottiin uudelleen vuonna 2012, minkä yhteydessä oli mahdollista todeta, mitkä lehdet oikeastaan kuuluvat yhteen, ja vuoden 2013 faksimile-edition yhteydessä Jeffrey Forgeng ja James Hester käsittelevät aihetta kolmannen kerran ja esittävät, että yksinäiset lehdet (19 ja 26) ovat toistensa vastakappaleita.

Vuonna 2016 ilmestyi Franck Cinaton artikkeli ‘Development, Diffusion and Reception of the Buckler plays: A Fighting Art in the Making, a case study’ Brillin History of warfare -sarjaan kuuluvassa teoksessa Late Medieval and Early Modern Fight Books (toim. Daniel Jaquet, Timothy Dawson ja Karin Verelst), jossa esitetty on käytännössä sama kuin Forgengin ja Hesterin malli, paitsi että yksinäisille lehdille oletetaan vastakappaleet.

Samana vuonna ilmestyi myös Fanny Binardin ja Daniel Jaquetin artikkeli ‘Investigation on the collation of the first Fight book (Leeds, Royal Armouries, Ms I.33)‘. Artikkeli on siitä mukava, että sivulla 20 näkyy yhdellä silmäyksellä Hesterin (2012), Forgengin (2013), Cinaton (2016) ja Binardin oma näkemys. Jos unohdetaan Hesterin itsensäkin jo 2013 hylkäämä malli, eroaa Binardin näkemys muista lähinnä siinä, että hän liittää lehden 19 kolmanteen eikä neljänteen vihkoon. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että toisen vihkon ulkopuolelta puuttuu kaksoislehti, eli lehtien 8 ja 9 sekä 14 ja 15 välistä puuttuu kummastakin yksi lehti.

Huhtikuussa tulee ilmestymään uusi laitos vuoden 2013 faksimile-editiosta, jonka voi ennakkotilata Royal Armouriesin verkkokaupasta. Uusitussa kollaatiota koskevassa luvussa  (tai ainakin sen luonnoksessa) Forgeng pitää edelleen mahdollisena, että lehdet 19 ja 26 kuuluvat yhteen, ja että lehtien 25 ja 26 välistä ei puutu mitään. Binardin hypoteesiin hän viittaa toteamalla sen perustuvan väärinkäsitykseen.

Omien tutkimusteni pohjalta voin tuoda keskusteluun jotain paitsi koskien lehtiä 19 ja 26, myös liittyen erään puuttuvaksi oletetun kaksoislehden sijaintiin. Nähtäväksi jää, miten kollegat tulevat suhtautumaan näkemyksiini reilun parin viikon päästä.

Florius

Olen lukenut tällä viikolla Francesco Lodàn Florius-laitosta Florius: De arte luctandi (2014). Teos sisältää esipuheen sekä latinankielisen tekstin ja italiankielisen käännöksen käsikirjoituksesta Pariisi, BnF, ms. lat. 11269. Kyseessä on yksi neljästä 1400-luvun alkupuolella vaikuttaneen Fiore dei Liberin tuotannosta säilyneestä käsikirjoituksesta. Kolmesta muusta (italiankielisestä) käsikirjoituksesta kaksi ovat proosamuotoisia, yksi runomuotoinen. Viimeksi mainittu on Pisani Dossi -suvun yksityiskokoelmassa ja ilmestyi Francesco Novatin toimittamana faksimilenä ja kommentoituna editiona jo vuonna 1902. Viittaan näihin neljään käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän vakiintuneilla nimillä “Florius” (Fioren latinankielisen nimen mukaan), “Pisani Dossi”, “Morgan” ja “Getty” (kaksi viimeistä niiden museoiden mukaan, joiden kokoelmiin ne kuuluvat).

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 8r (gallica.bnf.fr / BnF).

Esipuheessaan Lodà esittää, että Florius on käännös Pisani Dossista. Ensimmäinen perusteista on se, että Floriuksen materiaali vastaa enemmän Pisani Dossia kuin Morgania tai Gettyä. Toiseen perusteeseen liittyvät seuraavat käännöstieteelliset havainnot (s. 17-18):

È infatti lecito supporre che un original in rima possa essere tradotto in un’altra lingua in prosa senza grandi difficoltà, se non c’e bisogno di rispettare particolari restrizioni nella lingua di arrivo, come metrica e assonanza per esempio; e gli stessi termini specifici della disciplina trovano nella nuova lingua una traduzione più chiara, diretta, vicina all’originale, in assenza di vincoli specifici.

On eittämättä totta, että runo on helpompi kääntää toiselle kielelle proosa- kuin runomuotoon, koska tällöin ei tarvitse välittää runomitan asettamista rajoitteista. Lodà jatkaa (s. 18):

Così, non sorprende la constatazione che il Pisani Dossi possa essere l’originale in rima friulana, con la sua compiutessa formale e i suoi insegnamenti asciutti, e il Florius la traduzione in prosa latina.

Johtopäätös, että Florius olisi runomuotoisen Pisani Dossin proosamuotoinen käännös, olisi kuitenkin siinä mielessä yllättävä, että Florius ei ole proosa- vaan runomuotoinen.

Muutamat Lodàn lukutavat selittyvät sillä, että hän ei tunnista Floriuksen tekstiä heksametriksi. Esimerkiksi rohkeutta (audacia) symboloivan leijonan säkeet (fol. 1v) kuuluvat Lodàn mukaan seuraavasti:

Quadrupedum sum fortis apex, audacia
Nam mea queque polo subsunt, nec corde leonem vincu[nt]
[……]t, quemcumque ergo vocitamus ad arma.

Lukijalle, joka tuntee latinalaisen metriikan perusteet, lienee ilmeistä, että yllä olevassa on jotain pielessä: tekstissä on selvä daktyylinen poljento, mutta ensimmäisestä säkeestä puuttuu yksi runojalka, toisessa on yksi liikaa. (Kolmannen alusta on pyyhkiytynyt pois puolentoista jalan verran, mutta se ei ole oleellista tässä yhteydessä.)

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 1v (gallica.bnf.fr / BnF).

Alkuperäislähteessä ensimmäisen säkeen viimeinen sana vincit (lopputavu on digitoidussa versiossa tosin epäselvä) on kirjoitettu toisen säkeen perään erotettuna siitä kahdella pystyviivalla, koska se ei ole mahtunut ensimmäisen rivin loppuun. Lukemalla sana oikeassa kohdassa molemmat säkeet sopivat heksametrimittaan.

Toisaalla (fol. 18v) Lodà lukee käsikirjoituksen lyhenteen ‘qn̄’ sanana quin eikä quando (luettava tietenkin quandǒ)vaikka ensiksi mainittu ei sovi mittaan ( ¯ ˇ ) eikä oikein merkitykseenkään:

A tectura exit cuspis hęc ima magistri
Atque alios faciam ludos si quin libebit.

(Kyseistä selitystä lyhenteelle ei löydy Cappellilta eikä Abbreviationes-tietokannasta.)

Vaikka heksametrin tulkitseminen proosaksi on ehkä sellaisen mittaluokan kömmähdys, ettei sen mainitsemista tarvitse erikseen perustella, motivaationi tähän kirjoitukseen syntyi kuitenkin muusta syystä.

Teoksen esipuheessa (s. 8) Lodà mainitsee Wiktenauer-sivuston viitaten ohimennen sen puutteisiin erittelemättä niitä tarkemmin. Siinä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä, että Wiktenauerissa on omat wiki-formaattiin liittyvät hyvät ja huonot puolensa. Olen itse aiemmin nostanut esille erään toisen artikkelin ongelmia, mutta tässä yhteydessä relevanttia on, että sivustolta löytyvä Florius-teksti englanninkielisine käännöksineen on käyttökelvoton; vähemmän vakavaa mutta silti harmillista on, että samaan yhteyteen Francesco Novatin editiosta kopioidussa Pisani Dossin tekstissä ei ole huomioitu tekijän itse korjaamia painovirheitä.

Edellisen lisäksi Lodà viittaa Wiktenaueriin myös tekstin kommenteissa. Sivun 53 alaviitteessä 85 hän huomauttaa, että tekstissä mainittu “Posta del leopardo sereno” (latinaksi situs leopardi, ks. fol. 18r oik. ylh.) on ymmärrettävä samaksi kuin muiden käsikirjoitusten posta de crose bastarda (puuttuu Pisani Dossista, Getty fol. 33r & Morgan fol. 10v, oik. ylh.) eikä posta de vera crose (Pisani Dossi 25 A, ks. kuva alempana, Getty fol. 32v, & Morgan fol. 10r, oik. ylh.), johon se yhdistetään Wiktenauerissa.

‘Posta chiamata uera crose.’ Pisani Dossi MS, 25 A.

Hän perustelee näkemyksensä kuvissa näkyvällä kehon asennolla ja sillä, että Floriuksella esiintyy hieman myöhemmin (fol. 19v) varsinainen crux vera;  Floriuksen crux vera on siis sama kuin vera crose, ja muista koodekseista puuttuva “leopardi” voidaan yhdistää Floriuksesta vastaavasti puuttuvaan “bastardaan”.

(Lodà mainitsee, että posta de leopardo sereno tavataan Filippo di Vadilla 1400-luvun lopulla, muttei huomioi käännöksessään tai kommenteissaan sitä, että Floriuksen säkeessä ‘inque situ aspecto leopardi nempe serenum’ sana serenum ei kuulu yhteen sanan leopardi kanssa.)

Perusteet ovat ainakin tältä istumalta järkeenkäypiä, vaikken itse välttämättä viittaisi painetussa kirjassa wiki-sivun sisältöön. Varsinainen ongelma on kuitenkin alaviitteen loppukaneetissa esitetty arvelu siitä, miksi “Wiktenauerin käyttäjät” eivät ole huomanneet tätä “ilmeistä” asiaa:

L’accostamento, quindi, ci sembra scontato e se finora non è stato notato dagli utori di Wiktenauer, crediamo sia probabilmente a causa della difficoltà di approcciare al friulano e al latino medievali da parte di ricercatori stranieri.

Aiemmin mainitsemani seikat huomioiden on mielestäni hieman erikoista vihjailla “ulkomaalaisten tutkijoiden” ongelmista lähestyä friulin kieltä saati keskiajan latinaa.

(Tosiasiallisesti muuta kuin historiallisen kielen nykyvastinetta äidinkielenään puhuvat tutkijat saattavat hyvinkin olla “äidinkielisiä” paremmassa asemassa, sillä he eivät kärsi samanlaisista tuttuusharhoista lukiessaan alkuperäislähteitä. Tähän liittyvänä kiinnostavana yksityiskohtana on vielä mainittava, että klassisinta eli “parasta” latinaa ei keskiajalla kirjoitettu suinkaan romaanisella vaan germaanisella kielialueella.)

Kuvittamatonta

Viimeksi mainitsin, että kilvenriiston kuvitus puuttuu folion 16 jälkeen, vaikka “seuraavaan kuvaan” viitataan tekstissä. Kadonneiden lehtien lisäksi I.33:ssa on myös toisenlaisia puuttuvia kuvituksia eli liikkeitä, jotka mainitaan tekstissä mutta joita ei ole syystä tai toisesta kuvitettu. Mainitsin jo viimeksi yhden tällaisen tapauksen (fol. 4v puolustus painiotetta vastaan, kuvitettu fol. 18v eri otetta vastaan). Tässä kirjoituksessa käsittelen muita vastaavia tapauksia.

(Painiotteista on vielä sanottava, että kilpi- eli vasemman käden käyttö vastustajan käsien sitomiseen kuvataan seurauksena tilanteesta, jossa vastustaja on sitonut miekan [foll. 4v ja 12rv], mutta runosäkeen mukaan ote suoritettaisiin päinvastaisessa tilanteessa eli oman sidonnan jatkona [fol 2v]. Käsittelen tätä toisella kertaa.)

Ensimmäinen tapaus löytyy kirjan ainoasta alemman kuvan alle kirjoitetusta tekstikappaleesta (fol. 2r):

Nota quod prima custodia videlicet sub brach potest obsederi se ipsa, ita videlicet quod obsidens cum eadem custodia potest regentem primam custodiam obsidere. Nichilominus tamen regens custodiam primam e contrario possessorem obsidere potest obsessione quadam que quodammodo concordat cum possessione que vocatur halpshilt, differt tamen in eo quod gladius sub brach extenditur supra scutum taliter quod manus regens scutum includitur in manu regente gladium

Runosäkeissä mainittujen halbschiltin ja langortin sekä ensimmäisessä vihkossa käsitellyn krücken lisäksi priimiä vastaan voidaan siis toimia myös priimistä itsestään, mitä vastaan voidaan toimia “ojentamalla miekka käden alta kilven päälle niin, että kilpeä pitelevä käsi jää miekkaa pitelevään käden sisäpuolelle”. Priimi lienee ymmärrettävä metonyymisesti priimistä tehtäväksi lyönniksi, joka olisi siis oletettavasti vasen alalyönti, ja joka (halbschiltin tapaan) tukkisi vastustajan priimistä tekemän vastaavan lyönnin. Alkuperäiselle priimissä olijalle annetaan vielä toinen vaihtoehto edellistä vastaan eli käytännössä vielä yksi tapa toimia priimiä vastaan, eli edellä mainitun alalyönnin (?) sijaan tehdään jotain, joka vastaa halbschiltiä.

Minulle on epäselvää, mitä ‘manus regens scutum includitur in manu regente gladium’ oikeastaan tarkoittaa: ennemminkin miekkakäsi (joka on alla) jäisi jumiin (includitur ‘sisältyy, jää jumiin’ tms.) kilpikäteen (joka on päällä) kuin toisinpäin. Lausetta tuskin on ymmärrettävä niin, että kilpikättä jotenkin pidetään miekkakädessä, vaikka in manu includere sitäkin voisi sananmukaisesti tarkoittaa. Onko tekstissä virhe, vai viitataanko tässä kuitenkin myöhemmin (fol. 12rv) terssiä vastaan käytettävään alalyöntiin, joka katsoa alkavan priimiasemasta ja jossa miekkakäsi tosiaan on kilpikäden päällä?

Pappi (vas.) suorittaa priimistä (ylh.) vastatekniikan (alh.) oppilaan (oik.) halbschiltiä vastaan. Leeds, RA MS I.33, fol. 2r.

Seuraavat kaksi tapausta liittyvät molemmat tilanteisiin, joissa on kolme eri vaihtoehtoa.

Ensimmäinen tällainen tapaus edellä käsitellyn lehden kääntöpuolelta. Suoritettuaan yllä olevassa kuvassa näkyvän vastatekniikan (‘cade sub gladium quoque scutum’) ja päädyttyään oppilaan miekan ulkopuolelle papilla on kolme vaihtoehtoa, jotka ovat durchtrit, mutacio gladij tai ottaa kiinni oppilaan molemmista käsivarsista oikealla kädellään. Kaksi viimeksi mainittua tekniikkaa löytyvät teoksesta (foll. 3v ja 18v), mutta durchtrit nähdään kuvitettuna vain sisäpuolelta (fol. 9v), mitä olen jo käsitellyt aiemmin. Koska kaksi muuta esitettyä vaihtoehtoa edellyttävät jonkinlaista myötäämistä vasemmalle, tapahtunee durchtrit silloin, kun oppilaan ulkolinja ei ole suljettu.

Pappi (vas.) suorittaa sekondista (ylh.) vastatekniikan (alh.) oppilaan (oik.) tekniikkaa vastaan. Leeds, RA MS I.33, fol. 9r.

Sekondista suoritettu durchtit on sekin yksi kolmesta vaihtoehdosta, tällä kertaa yllä olevassa kuvassa näkyvästä tilanteesta. Kaksi muuta vaihtoehtoa kuvataan vain tekstissä (fol. 9v):

[Scolaris] posset tamen recepisse plagam tam sinistram, que ducitur ex parte dimicatorum generalium, quam dexteram, que consueuit duci ex parte sacerdotis & suorum iuuenum. Contrarium illarum duarum viarum erit sacerdotis euntis cum gladio sub brach, qui tunc attingit manus nudas ducentis plagas supradictas.

Jos oppilas ei vaan voi painaa papin miekkaa alas ja suorittaa durchtritiä, hän voi lyödä pappia joko vasemmalta tai oikealta puolelta. Vasen on se, mitä “tavalliset miekkailijat” tekevät, oikea taas on papin ja hänen oppilaidensa erikoisuus.

Vasen lyönti viittaa varmasti siihen, että oppilas kiertää papin miekan toiselle puolelle (vrt. Liechtenauerin abnehmen, eräänlainen kärjenheitto). Oikea lyönti tuskin tapahtuu papin miekan sisä- eli vasemmalta puolelta, eli samalta puolelta, missä oppilaan miekka jo on, sillä oletettavasti kyseinen linja on suljettu, kuten edellisessä tapauksessa.

Molempien lyöntien puolustus on se, että pappi siirtää miekkansa priimiä muistuttavaan asentoon viiltääkseen oppilaan käsiä (vrt. Liechtenauerin abschneiden tai unterschnitt vs. durchlaufen). Vasemman lyönnin osalta tämä on käytännössä mahdollista vain, jos sekin suoritetaan vaihtamalla puolta (ja nostamalla käsi lyöntiä varten sekondiin). Näin ollen sekä vasen että oikea lyönti näyttäisivät tapahtuvan papin oikean käden ulkopuolelta.

Edellisessä tapauksessa tekstissä viitattiin ainakin lyöntien puolustuksen osalta, että ‘istud non [est] depictum in exemplum ymaginum’. Kuvien puutteeseen viitataan myös seuraavassa tapauksessa (fol. 23r):

☩ NOta quod iterum hic resumitur vltima custodia videlicet Langort. Circa quod notandum est quod illa fixura ducetur hic mediante qua regens custodiam fingitur super ventrem siue penetratur gladio & nota quod non est plus depictum de illo frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris.

Kyseessä on siis eräänlainen liukupisto langortia vastaan (ks. kuva alla), eikä kappaleesta puutu oikeastaan muuta kuin alkuasetelma, jossa oppilas seisoisi septimissä (langort, ultima custodia), pappi mahdollisesti sekondissa tai jo sidonnan suorittaneena.

Leeds, RA MS I.33, fol. 23r.

Lopuksi mainittakoon rajatapaus eli kvintistä tehtävä halbschilt “erittäin hyvää ja harvinaista” asentoa vastaan, joka on käytännössä priimin variaatio (ks. kuva alla).

Leeds, RA MS I.33, fol. 29r.

Yllä näkyvää alkuasetelmaa seuraavassa kuvasarjassa näytetään pisto pistoa vastaan, jota käsittelin jo aikaisemmin, mutta tekstissä mainitaan myös, että oppilas voisi tehdä halbschiltin ja pappi vastata siihen putoamalla miekan ja kilven alle, kuten priimin tapauksessa. Tekniikat sinänsä on siis kuvitettu ja käsitelty jo priimin yhteydessä: ‘tunc superueniunt ea que prius visa sunt in custodia prima’.

Painiotteita

Mainitsin edellisessä kirjoituksessa, että I.33:ssa on nähtävissä painitekniikoita neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v). Näiden lisäksi kolmessa kuvassa tartutaan vastustajan miekkaan (foll. 4r, 16v ja 22r), minkä voitaneen katsoa kuuluvan painitekniikoiden piiriin. Lisäksi tekstissä viitataan puuttuvaan lehteen, jossa riistetään vastustajan kilpi (folion 16 jälkeen).

Otteiden vähäisestä määrästä huolimatta ne voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, jotka ovat aseellinen tekniikka (foll 4v, 12v ja 18v), aseeton tekniikka (fol. 18v) ja, kuten todettu, tarttuminen vastustajan aseeseen (foll. 4r, 16v ja 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 4v.

Aseellisia tekniikoita on kaksi erilaista, joissa ensimmäisessä sidotaan vastustajan käsivarret omalla kilpikädellä (foll. 4v ja 12v; kuvat ovat identtiset), toisessa omalla miekkakädellä kääntäen samalla selkä vastustajan suuntaan (foll. 18v, ks. alempana).

Tekstissä näistä tekniikoista käytetään nimitystä ‘recipere gladium et scutum’, kerran tarkennettuna ‘circumdatis brachijs aduersarij’ (fol. 4v). Runosäkeissä kilpikädellä tehtävään sidontaan viitataan muotoilulla ‘circumda[re] brachia’, miekkakädellä tehtävään ‘deprehendere gla[dium], scu[tum]’ (fol. 2v), mutta käsivarsien ja aseiden korostamiseen viittaavat sanamuodot ovat oletettavasti vain runomuodon motivoimia.

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Kumpaankin otteeseen näytetään puolustus, joista ensimmäinen on ennaltaehkäisevä lyönti kilvellä (fol. 5r ja tietysti myös 18r), jälkimmäinen on vapautuminen, joka luonnollisesti suoritetaan vasta vastustajan saatua otteen (fol. 18v).

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Viimeksi mainittu puolustus (‘derelinquere gladium & scutum’) johtaa ainoaan koodeksissa esiintyvään aseettomaan tekniikkaan: papin sidottua oppilaan kädet miekkakädellään oppilas pudottaa omat aseensa vapautuakseen otteesta, minkä jälkeen hän on vapaa tarttumaan pappiin takaapäin ‘volens luctare cum sacerdote’ (fol. 18v), jolloin pappi on ‘deprehensus … per scolarem in modum luctationis’ (fol. 19r). Liikkeen lienee tarkoitus jatkua maahanvientinä tai uhrautumisheittona. Samantyyppinen puolustus mainitaan tekstissä mahdollisena myös silloin, kun vastustaja on käyttänyt sitomiseen kilpikättään: ‘sacerdos non potest absolui a tali deprehensione sine amissione gladij & scuti’ (fol. 4v).

Miekkaan tarttumisista ensimmäisestä käytetään nimistystä luctatio (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r), jossa papin hidastelun vuoksi hänen miekkansa jää jumiin oppilaan käsivarsien väliin. Oletettavasti tämänkään liikkeen ei ole tarkoitus päättyä tähän vaan jatkua jonkinlaisena miekanriistona, jota ei kuitenkaan ole kuvattu sen tarkemmin tekstissä tai kuvissa.

Leeds, RA MS I.33, fol. 4r

Toisessa tapauksessa pappi siirtää miekkansa vasempaan käteen ja tarttuu oppilaan terään (‘deprehend[ere] gladium’), mistä oppilas vapautuu lyömällä pappia käteen kilvellään ja vetämällä miekkansa pois (fol. 16v). Tätä tilannetta seuraisi puuttuva kilvenryöstöä (‘frang[ere] scutum’) esittävä kuva.

Leeds, RA MS I.33, fol. 16v.

Kolmas tapaus on vidilpoge-asennosta tehtävä miekanryöstö (‘recip[ere] gladium’, fol. 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 22r.

Kielellisesti kiinnostavaa on, että tarttumiseen eli sitomiseen tai ryöstämiseen viitataan paitsi värittömällä verbillä deprehendere, myös sotilaallisemmalla termillä recipere ja värikkäämmällä ilmaisulla frangere. Suoraan painiin viittaava substantiivi luctatio esiintyy kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla se opetetaan ikään kuin erikoisalaterminä (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r). Syy tähän lienee se, että opettaja on halunnut jotenkin korostaa painin (ringen) roolia aseellisen kamppailutaidon osa-alueena, mikä on sitten välittynyt tekstiin hieman oudolla tavalla ikään kuin luctatio olisi jonkin yksittäisen liikkeen nimi.

Vastaavia otteita tavataan muissakin lähteissä. Esimerkiksi kuvittamaton kilvenryöstö löytyy Andre Liegnitzeriltä (esim.  Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487fol. 55v) ja Paulus Kalilta (München, Bayerische Staatsbibliothek, Cgm 1507, foll. 55v – 56r). Kilpikäden käyttö vastustajan miekkakäden sitomiseen löytyy myös Paulus Kalilta (id. fol. 56v) ja mm. Hans Talhofferilta (München, BSB, cod. icon. 394 a, fol. 118r), molempien vastustajan käsien sitomiseen (tosin ilman kilpiä) Fiore dei Liberiltä (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 29r). Uhrautumisheitto edestäpäin tehtynä aseetonta vastustajaa vastaan löytyy Wallerstein-koodeksista (fol. 41r, Albrecht Dürerin kopiossa nro 21). Edestäpäin olisi mahdollista myös potkaista vastustajan polvi rikki, mikäli vastustajan jalka on ojennettu suoraksi, kuten ohjeistetaan Fabian von Auerswaldin painetussa kirjassa (1539, sig. F3v).

I.33 suomenkielisessä kirjallisuudessa

Edellisessä kirjoituksessa mainitun kirjahyllyn järjestelyn seurauksena käsittelen tässä kirjoituksessa aikajärjestyksessä suomenkielisessä kirjallisuudessa vastaan tulleita mainintoja I.33:sta.

Ensimmäisenä mainittava teos on Turun museokeskuksen julkaisema ja Kari Hintsalan toimittama Miekka Suomessa (2010), joka käsittelee nimensä mukaisesti miekan historiaa Suomen alueella. Rautakauden miekkoja käsittelevän luvun on kirjoittanut jo tässäkin blogissa mainittu Mikko Moilanen. Tässä yhteydessä kiinnostava on kuitenkin teoksen viimeinen, Marko Saaren kirjoittama luku “Suomalaisten historianelävöittäjien replikamiekat”, jossa hän viittaa ohimennen myös historiallisiin lähteisiin:

Varhaisimmat lähteet löytyvät 1200-1300-luvuilta. Tower fechtbuch eli I.33 on 1200-luvun lopulta ja kuvaa kahta hengellisen säädyn edustajaa miekkailemassa miekkojen ja kupuroiden, pienien kilpien kanssa. Teksti on latinaa, miekkailutermit saksaa ja se kuvaa hyvin systemaattista ja kehittynyttä systeemiä.

Marko Saari liittyy tässä hauskasti historialliseen traditioon selittäessään kupuran merkityksen “pienenä kilpenä”. On tosin huomattava, että kaikki miekkailutermit I.33:ssa eivät ole saksaa, ja systeemin systemaattisuudesta ja kehittyneisyydestä voi olla myös eri mieltä, mutta näistä aiheista enemmän toisella kertaa.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Tampereella vaikuttavan Ivan Blagoevin kirjoittama ja Tuula Parkusjärven suomeksi kääntämä teos Attaque! Johdatus miekkailun jaloon taitoon (2011). Esipuheessa (s. 6) todetaan, että ranskan sana escremir juontaa juurensa latinan sanasta schermare sekä italian sanasta scherma ja että muinaiset skandinaavit käyttivät miekkailusta sanaa scrimen. Mainittu ranskan verbi ei oikeastaan tule italian substantiivista scherma eikä varsinaisesti periydy edes latinasta, vaan sekä ranskan että italian verbit ovat lainaa vanhoista germaanisista kielistä, eivätkä muinaisranskan escremir ja italian schermire oikein voisikaan olla peräisin a-vartaloisesta verbistä. (Voidaan tietysti ajatella, että ajoituksensa vuoksi laina on saatu myöhäislatinaan eikä muinaisranskaan tai -italiaan, mutta vertailun vuoksi olisi tuskin mielekästä sanoa, että suomen sana miekka on peräisin kantasuomesta.) Nykyranskan escrimer on sen sijaan johdettu suhteellisen myöhäisestä substantiivista escrime, joka lienee lainaa italiasta. Muinaisskandinaavinen miekkailua tai aseilla puolustautumista merkitsevä verbi on skylmask, mutta kirjoittaja lienee ajatellut muinaisyläsaksan sanaa scirmen, joka on samaa alkuperää kuin edellä mainitut lainasanat.

Varsinaiseen aiheeseen (joka siis ei ole etymologinen nysvääminen) liittyy kuitenkin seuraava kohta historiaa käsittelevässä luvussa (s. 9):

Yksi vanhimmista tunnetuista miekkailun ohjekirjoista on peräisin 1300-luvulta. Se on saksalaisen niin kutsutun Marxbrüder-veljeskunnan munkkien laatima 32-sivuinen kirjanen. Ohjekirja on latinankielinen ja kuvitettu piirroksin. Kirjasesta selviää, että miekkailussa käytettiin tuohon aikaan vielä paljon painista tuttuja otteita.

I.33:n tekijät ovat voineet olla tai olla olematta munkkeja, mutta Marxbrüder-järjestöön teosta ei ole tietääkseni mahdollista yhdistää. Kyseessä ei ole ylipäänsä sääntökunta vaan miekkailukilta, joka sai privilegionsa keisari Fredrik III:lta vuonna 1487, vaikka järjestön historia varmasti ylettyy pitemmällekin (vanhin asiakirja on vuodelta 1474). Arthur Wisen historiikki The History and Art of Personal Combat (1971) kyllä mainitsee järjestön perustetun jo 1300-luvulla mainitsematta mitään lähdettä tälle tiedolle.

Varsinaisia painista tuttuja otteita teoksessa näkyy neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v), ja vastustajan miekkaan tartutaan lisäksi kolmessa (foll. 4r, 16v ja 22r).

Mainittakoon vielä, että Attaque! liittyy historialliseen genrejatkumoon todetessaan, että “[m]iekkailua ei voi opiskella kirjoista” (s. 6).

Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliiton julkaisema Miekkailu Suomessa: En garde! Prêts? Allez! (2013) käsittelee odotetusti miekkailua Suomessa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana teos kertoo, että Vaasan Miekkailijoissa on vuodesta 2009 harrastettu myös historiallista miekkailua, “mistä käytetään nimitystä HEMA – Historical European Martial Arts” (s. 148). Historiaa käsittelevässä luvussa “Taistelutaidosta urheilumuodoksi” on kuva I.33:n foliosta 4v, jossa “yläkuvassa oppilas väistää aseellaan opettajan hyökkäyksen ja alakuvassa sitoo kilpikädellään opettajan kädet”. Teoksesta todetaan seuraavaa (s. 13):

Ensimmäinen tunnettu ja säilynyt kirjallinen tutkielma miekkailusta on Walpurgis Fechtbuch eli Ms. 1.33 Saksasta 1320-luvulta. Se käsittelee miekkailujärjestelmää aseina miekka ja pieni kilpi.

Tästä minulla ei ole oikeastaan mitään sen kummempaa sanottavaa kuin se, että koodeksin ajoitus on tässä tarkentunut 1200-luvun lopusta 1320-luvulle.

Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisema Jyrki Talosen Historialliset eurooppalaiset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) eroaa edellisistä sikäli, että se käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti historiallisia miekkailua. Teoksen pääpaino ei ole alkuperäislähteiden eikä varsinkaan tutkimuskirjallisuuden käsittelyssä vaan suomalaisen harrastustoiminnan historiassa. I.33:sta sanotaan kuitenkin seuraavaa:

[V]anhin säilynyt keskiajan kamppailuopas on Leedsin Royal Armoriesissa säilytettävä ns. Tower Fechtbuch tai Walpurgis Fechtbuch eli MS I.33. Se on kirjoitettu latinaksi ja ajoitettu 1320-luvulle. Teoksessa kuvataan kupurakilven ja miekan käyttöä kaksintaistelun omaisessa tilanteessa, ehkä silti enemmän vapaa-ajan miekkailuna. Piirroksissa esiintyy ottelijoina muun muassa munkki ja nainen.

Yllä olevan lisäksi I.33 mainitaan niiden seurojen yhteydessä, joissa sen oppeja harrastetaan. Kuvituksena on kuva folion 5r ylemmästä esimerkistä, joka siis seuraa välittömästi edellä käsitellyn teoksen kuvituskuvaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Huomion kiinnittää maininta vapaa-ajan miekkailusta. Tätä näkemystä ovat kannattaneet ainakin Timothy Dawson (2009: 70) ja Heidemarie Bodemer (2008: 101), mutta Rachel Kellett (2012: 54) katsoo teoksessa kuvatun harjoittelun valmentaneen oikeudellista kaksintaistelua varten.

Takaisin sorvin ääressä

Vietin joulun ja uudenvuoden Itävallassa, minkä yhteydessä onnistuin tekemään muutamia antikvaarisia kirjallisuushankintoja. Tämä johti kotona lievään kirjahyllyn uudelleenjärjestelyyn, sillä esim. Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses (nide 27, 1907 – 1909) on yllättävän suuri.

Kirjakaupassa.

Koska tavoitteiden asettaminen on psykologisesti huono tapa, en asettanut itselleni sellaisia vaan laadin sen sijaan “lukujärjestyksen”, jonka sivutuotteena asioita alkaa (toivottavasti) tapahtua ikään kuin luonnostaan. Kirjoittaminen sujuu parhaiten siinä vaiheessa, kun juttu tarvitsee enää kirjoittaa (‘rem tene, verba sequentur!’).

Syksyllä esittelemieni papereiden saamat kommentit tulisi jossain välissä huomioida väitöskirjakäsikirjoituksen asianmukaisissa luvuissa. Vanhojen juttujen työstämistä haittaa tietysti palava halu valmistautua seuraavan työpaperin esittelyyn. Muuten keväällä on ainakin kaksi abstraktikalmalinjaa, ja pari artikkelikäsikirjoitustakin pitäisi saada valmiiksi ennen uusien aloittamista.

Mitä tulee varsinaiseen lukemiseen, edellisvuosina on ilmestynyt yhteensä kolme historiallisen miekkailun tutkimusta käsittelevää kokoomateosta, jotka aion nyt järjestelmällisesti lukea läpi. Muuten perehdyn genreteoriaan, koska en osannut syksyllä vastata järkevästi erääseen aihepiiriin liittyvään kysymykseen. Puhdetöiksi riittää tammikuun ajan papyrologiaa, mihin valmistauduin henkisesti vierailemalla Itävallan kansalliskirjaston papyrusmuseossa.

Kaamosseminaariraportti

Osallistuin tänään kielentutkimuksen tohtoriohjelman Kaamosseminaarin. Oman työpaperini vuoro oli ensimmäisenä, ja oma kommentointivuoroni toisena, mikä sopi minulle hyvin. Ennen työpajoja Arto Mustajoki puhui plenaarissaan ilmiölähtöisyydestä (erotuksena metodilähtöisyydestä) kielentutkimuksessa. Lounaan jälkeen loppuiltapäivä menikin iltapäiväväsymyksen tai oikeastaan -uupumuksen kanssa taistellessa.

Paperini syntyi viime viikon puolivälissä kasatessani tekstimuotoon ajatuksiani aiheesta, jota pohtimaan ryhtyessäni valitin, etten ole keksinyt tai kohdannut hyvää termiä sille.

Internetissä kysymykseensä saa parhaiten oikean vastauksen esittämällä kysymyksen sijaan väärän vastauksen. Hieman sama logiikka pätee tutkimustyöhön liittyvien ongelmien ratkaisuun: työpaperiseminaareissa parasta on juuri se, että kynnys koetella oman varmuusalueen rajoja on melko matala. Kiitän nöyrimmästi Edyta Jurkiewicz-Rohrbacherilta, Mervi Helkkulalta ja muilta osallistuneilta saamastani palautteesta!

Oli mielenkiintoista huomata, miten erilaisiin asioihin lähinnä nykykieliä tutkivat kielentutkijat kiinnittävät huomionsa verrattuna “perinteisiin” filologeihin ja historiantutkijoihin. Mukavaa oli tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä vanhoja tuttuja pitkästä aikaa.

Meyer ja Günterode

Joachim Meyerin teos Gründtliche Beschreibung der freyen Ritterlichen und Adelichen kunst des Fechtens ilmestyi Strassburgissa vuonna 1570, uusintapainoksena Augsburgissa vuonna 1600. Teoksesta ottivat vaikutteita 1600-luvulla ainakin Jacob Sutor ja Theodor Ferolini. Kirja jakaantuu viiteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kahden käden miekkaa (Schwerdt), toinen dussack-sapelia (Dusack), kolmas rapiiria (Rappier), neljäs tikaria ja painia, ja viides sauvaa, hilparia ja piikkiä. Kirja on kuvitettu puupiirroksin.

Vanhin tunnettu maininta Meyerin teoksesta on Heinrich von Günteroden teoksesta De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, joka ilmestyi Wittembergissä 1579. Kerrottuaan miekkailutaidon nykyisestä alennustilasta Günterode viittaa muutamia vuosia aiemmin ilmestyneeseen aihetta käsittelevään teokseen ja toteaa, että vaikka sen tekijä näyttää ymmärtäneen jotakin, ei hän kuitenkaan osoita hallitsevansa miekkailun todellisia perusteita (sig. C3v):

Repertus est ante annos aliquot Argentinensis quidam Joachimus Meier, qui conatus est firmas regulas demonstrare, & volumen etiam magnum hac ipsa de arte edidit germanico Idiomate, & licet aliquid intellexisse videatur, vsum tamen istorum fundamentorum non commonstrauit.

Tätä seuraa usein siteerattu kohta, jossa Günterode kertoo päättäneensä kirjoittaa oman kirjansa ja olevansa kykenevä tähän erityisesti siksi, että on saanut haltuunsa käsikirjoituksen, jonka tunnemme nimellä I.33. Koska Günteroden painettu kirja on vain kuvittamaton lyhennelmä hänen käsikirjoituksestaan (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15), viittaan jatkossa vain jälkimmäiseen.

Günterode luettelee teoksessaan kaikki Meyerinkin käsittelemät aseet, mutta teknisiä yksityiskohtia hän ei käsittele muuten kuin yhden käden miekan osalta, josta hän käyttää latinan sanaa framea ja marginaalissa saksan sanaa Rappier. Tästä hän luettelee aseen osat ja varoasennot sekä käsittelee lyöntien ja pistojen väistöjä ja toimintaa sidonnasta (ks. foliot 41r–50r, 63r–67v). (Sivuhuomautuksena todettakoon, että I.33 ei käsittele rapiiria vaan miekkaa ja kupurakilpeä.)

Kiinnostava kysymys on, miltä osin Günteroden voidaan sanoa näkemyksiltään eroavan Meyerista, ja ovatko nämä seikat miltään osin johdettavissa I.33:sta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ensimmäistä kysymystä.

Asia, josta Günteroden mukaan voidaan johtaa ‘solidissimum fundamentum’, on aseen jako osiinsa. Tämä on aihe, jota myös Meyer käsittelee, joten tästä saadaan helppo vertailukohta näiden kahden auktorin välillä.

Joachim Meyer: Gründtliche Beschreibung (1570), sig. A3. (fig. A).

Meyer toteaa, että rapiiri jakaantuu samalla tavalla kuin miekka (‘Die Wehr aber wirt hie nich anders getheilt / dann hievor im Schwerdt auch beschehen / nemblich in vier glaiche theil’, fol. 3.52r). Miekan hän jakaa osiin nimeämällä ponnen, kärjen, väistimen, kahvan, kouraimen ja terän (fol. 1.4v):

Des Schwerdtes teil / was seine form und Firgur antrifft / sein Knopff / Ort / Creutz oder Gefeß / Hefft oder Bindt und die Klinge /

Terän hän jakaa kahteen puoliskoon, kahvaa lähellä olevaan vahvaan tyviosaan ja kärjenpuoleiseen heikkoon latvaosaan:

Die Sterck des Schwerdts nennet man den theil vom Kreutz oder hefft / biß mitten in die klinge / die Schweche von der mitten biß and das ort oder endt derselben /

Lisäksi Meyer selittää, mikä on etu- eli pitkä terä (Langeschneid) ja mikä on taka- eli lyhyt tai puoliterä (die Kurtze oder halbe schneide).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 30v (fig. o).

Günteroden jako on käytännössä sama, paitsi että se on latinaksi (fol. 30r):

Arma uero diuiduntur primo: in manubrium siue capulum, cuspidem, et verutum. Quod rursum in palmam siue superficiem et acies duas diuersas. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Tähän asti varsinaista eroa ei näy, paitsi että Günterode mainitsee myös lappeen.

Meyer jatkaa omaa jakoaan jakamalla miekan vielä neljään osaan eli kahvaan, tyviosaan, keskiosaan ja latvaosaan (fol. 1.5r):

Der erst wirt genant / das Bindt oder Hefft begreifft in sich Knopff und Kreutz / […]

Der ander die Sterck […]

Der dritte theil ist das Mittel / wirt auß der sterck unnd schwech umb den halben theil zugleich genomen […]

Der vierte ist die Schweche […]

Tässä kohden Günteroden jako poikkeaa Meyerista, sillä hän jakaa terän neljään osaan (italialaiseen tapaan) sen keskikohdan sekä tyvi- ja latvaosien keskikohtien avulla (fol. 30 r-31r):

Quæ partes [firma et debilis] iterum subdistinguuntur suis medijs. Ex quo sequitur positis tribus medijs, necessario poni quatuor extrema. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Näistä neljästä “ääripäästä” ja kolmesta “keskikohdasta” Günterode johtaa ylempänä mainitun miekkailun perustan ja toteaa I.33:n langortia koskevaa sanamuotoa mukaillen, että ‘totus fere nucleus artis in hoc consistit’.

Vaikka miekan jako näyttää kuvissa samalta (kolme jakoviivaa terässä), on tekstissä selitettävä jako erilainen. Käsittelen toisella kertaa sitä, mikä käytännön merkitys tällä käsitteistön erolla on.