Rabanus Maurus ja pistäminen

Rabanus Maurus (784 – 856), benediktiinimunkki ja Mainzin arkkipiispa, kirjoitti (= kokosi ja  mukaili) kaiken muun ohella kuningas Lothar II:lle osoitetun lyhyen tutkielman de anima, jonka liitteeksi hän kokosi otteita Vegetiuksen tunnetusta sotilasasioiden kokoomateoksesta.

Rabanus Maurus on mielenkiintoinen aivan erityisestä syystä, mutta ensin muutama havainto tekstitraditiosta. Mainitut kaksi osaa, de anima (Cassiodorus- ja Prosperus-mukaelma) ja Vegetius-lyhennelmä, joutuivat syystä tai toisesta jossakin vaiheessa erilleen. Jälkimmäinen osa, joka tunnetaan yleensä nimellä de procinctu Romanae miliciae (jota nimeä Rabanus Maurus itse asiassa käyttää Vegetiuksen teoksesta), on suhteellisen yksinkertainen tapaus: Jakob Marx ilmoitti 1856 löytäneensä tekstin koodeksista Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, ja teksti ilmestyi 1871 Ernst Dümmlerin editoimana (Zeitschrift für deutsches Altertum 15, s. 443 – 450).

Koska yli sata vuotta vanhoissa lähteissä on omat ongelmansa, katsoin varmuuden vuoksi Raymund Kottjen ja Thomas Zieglerin toimittamasta luettelosta (Verzeichnis der Handschriften mit den Werken des Hrabanus Maurus, 2012; MGH Hilfsmittel 27), tunnetaanko de procinctu nykyään jostain toisestakin käsikirjoituksesta. Kyseistä teoksenpuolikasta ei löytynyt luettelosta suoraan lainkaan, mutta sen sijaan de animan (ja de procinctun) annetaan ymmärtävää löytyvän ainoastaan mainitusta Trierin käsikirjoituksesta. Ilmeisesti siis de procinctu ei ole tupsahtanut esille muualta, mutta varsinaisen de animan käsikirjoituslähde ei käy ilmi.

Myös Max Manitius jättää kertomatta de animan (ja sen liitteen de procinctun) käsikirjoituslähteen siitäkin huolimatta, että ‘[w]eiteres Licht auf Hrabans schriftstellerische Tätigkeit wirft ein kleines Werk über die Seele’, kun taas Rabanuksen runot eli ‘seine zahlreichen, aber meist inhaltlosen Gedichte’ käsitellän erikseen lähteineen (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters osa 1, 1911; s. 293, 300-301). Syy näille omissioille näyttäisi paljastuvan Monumenta Germaniae Historican sivuilta: ‘Codd. prioris huius epistolae partis latent, posterior extat in codice Trevirensis cathedral. 133c S. XII., de quo cf. Zeitschr. für Deutsches Altert. XV, 450′ (MGH 5,IX,57). En tiedä, onko näitä piileskeleviä koodekseja yritetty sittemmin aktiivisesti löytää.

Suhteellisen tuoreen katalogin Catalogus translationum et commentariorum: Medieval and Renaissance Latin Translations and Commentaries Josette A. Wismanin kirjoittamassa Vegetius-artikkelissa (osa 6, 1986, s. 176) sanotaan hieman harhaanjohtavasti, että käsikirjoituksessa Paris, BN, ms. lat. 7383 olisi Rabanus Mauruksen kirje, jossa hän lupaa toimittaa Vegetius-edition, mutta kyseinen kirje (MGH 5,XII,4) on Frechulph Lisieuxlaisen käsialaa, kuten käy ilmi myös kyseisessä artikkelissa viitatusta, Manitiuksen jo mainitun kirjallisuushistoriikin Frechulphia (!) koskevasta kohdasta (s. 667). Kuitenkin heti seuraavassa kappaleessa Wisman viittaa Frechulphin editioon ja kirjeeseen, joten kyseessä on ilmeisesti pelkkä kömmähdys.

Joka tapauksessa edellä viitatusta MGH:n kohdasta löytyvät vain Rabanuksen kirjeet eli “teosten” alkusanat, joten de anima/procinctu puuttuvat. Varsinainen de anima löytyy tuoreimpana “editiona” Patrologia Latinasta (nide 110, s. 1109 – 1120), johon teksti on kopioitu Georges Colvenerin editiosta (1626, 6. nide, s. 173 – 177). Molemmista laitoksista löytyy huomautus esipuheesta löytyvään kohtaan, jossa Rabanus Maurus viittaa Vegetius-lyhennelmäänsä: ‘Hoc opusculum nondum invenimus; alioqui adjunxissemus.’ Huomattavaa on, että edes Colvenerin teksti ei kuitenkaan ole ‘ex manu scriptis nunc primum in lucem editus’ vaan ‘ex impresso Coloniensi’. Tämä on sikäli hyvä asia, että hän ei nimeä käsikirjoituslähteitään lainkaan, mutta huono sikäli, että minulla ei ole toistaiseksi käsitystä, mikä tämä “impressum Coloniense” voisi olla. Jäljet katkeavat siis toistaiseksi tähän.

‘Non cesim sed punctim.’ Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, fol. 27v.

Tässä kohden on hyvä siirtyä itse varsinaiseen asiaan. De anima -tutkielman alkusanoissa Rabanus Maurus kertoo liittäneensä yhteen hyödyllisiä kohtia Vegetiukselta ja pyrkineensä kommentoimaan niitä lyhyesti (‘excerpsi atque compegi breviusque annotare studui’). Tässä yhteydessä kiinnostava kohta koskee pistämistä ja lyömistä. Vegetiuksen versio (1,12):

Praeterea non caesim sed punctim ferire discebant. Nam caesim pugnantes non solum facile uicere sed etiam derisere Romani. Caesa enim, quouis impetu ueniat, non frequenter interficit, cum et armis uitalia defendantur et ossibus; at contra puncta duas uncias adacta mortalis est; necesse est enim, ut uitalia penetret quicquid inmergitur. Deinde, dum caesa infertur, brachium dextrum latusque nudatur; puncta autem tecto corpore infertur et aduersarium sauciat, antequam uideat.

Vastaava kohta Rabanus Mauruksen mukailemana (7):

Docebantur etiam non cęsim sed punctim ferire: quodque ideo faciebant, quia periculosiorem infert plagam punctio quam cęsio. Simulque qui cęsim ferit non adeo ossuum duritiam uel loricę soliditatem penetrat, at uero punctio duabus untiis adacta sepe mortalis efficitur. Punctio etiam toto nisu corporis infertur, caesio uero elaeuatione solius dexterae fit et latus ferientis denudat inimicoque ad perfodiendum patescit.

Päällisin puolin tekstistä on tehty helpompi ymmärtää, luultavasti kuninkaan tarpeita silmällä pitäen. Huomio kiinnittyy kuitenkin Vegetiukselta puuttuvaan mainintaan piston voimantuotosta ja siitä, että lyönti muka saa voimansa vain oikean käden nostosta. Tämä interpolaatio voi olla peräisin Rabanuksen käytössä olleen Vegetius-käsikirjoituksen marginaalista, tai sitten kyseessä on hänen oma lisäyksensä. Tällä hetkellä vanhemmista marginaalihuomautuksista tiedossani on vain Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. Dc. 182, jossa sana caesa selitetään seuraavasti: ‘caesa est ictus caesim feriens cui contraria est puncta hoc est ictus punctim videlicet perforatim feriens’ (‘Aus dresdener Hanschriften: Scholien zu Vegetius’, Rheinisches Museum für Philologie 1902, s. 394).

Eräissä tapauksissa Rabanus Mauruksen lisäykset ovat melko selkeitä, esimerkiksi kohdissa, jotka koskevat harjoittelun aloittamisikää (‘Vnde et uulgaricum prouerbium ac nostris familiare est quod dicitur: in pube posse fieri equitem, maioris uero aetatis aut uix aut numquam.’ 3) ja vikellystä (‘quod uidelicet exercitium saliendi in Francorum populis optime uiget.’ 12), mutta toisaalta hän saattaa lisätä tekstin sekaan yksittäisiä asioita kuten karhunkaatajan Vegetiuksen mainitsemien metsästäjien jatkeeksi (4: ‘uenatores uero ceruorum aprorumque et ursorum’, vrt. Veg. 1,7: ‘ceruorum aprorumque uenatores’). Ei sinänsä olisi ihme, että Rabanuksen oma voimantuottokommentti sulautuisi saumattomasti Vegetius-parafraasiin (‘… et latus ferientis denudat’ jne.). Manitius noteeraa Rabanus mauruksen “modernisoivat laajennukset” mainitsemissani kohdissa 3, 4 ja 12 muttei piston yhteydessä (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters, s. 293).

Kiinnostavaa on se, kertooko tämä jotain Rabanuksen omista tai papiston harrastuksista yleensä, ja kertooko edellä mainittu jotain erityistä lyönnin avaavan vaikutuksen tiedostamisen levinneisyydestä Frankkien valtakunnassa. Huomio siitä, että lyönti paljastaa lähtöalueensa, löytyy myöhemmin mm. Liechtenauerin glossista (‘wann er sich vor dir verhawet, so rayse im nach mitt ainem hawe zů der obern blöß’, Wierschinin editio, rivit 662-663) ja Joachim Meyeriltä (‘dann fleissig zumercken / das allwegen das theil am Blosesten ist / von welchem theil er seine streich herführet’, Gründtliche Beschreibung, 1600, 2.15r).

Ristiretkistä ja I.33:sta

Työskentelen tällä hetkellä erään ristiretkikäsikirjoituksen parissa. Mieleeni jäi aikaisemmin kytemään kysymys siitä, miten I.33 liittyy ristiretkiin, jos liittyy. On helppo heittää ilmoille spekulaatioita siitä, miten I.33:n sacerdos on saattanut olla vaikkapa viimeisten ristiretkien veteraani, mutta oleellista ei ole se, mikä on mahdollista, vaan se, mikä on lähteiden valossa perusteltua.

Jos meille olisi säilynyt ristiretkeläisten käytössä olleita miekkailuoppaita, olisi suhteellisen suoraviivaista verrata sellaisen sisältöä I.33:een. Melko läheltä liippaa Marino Sanudon (n. 1260-1338) suunnitelma Pyhän maan takaisin valtaamiseksi, Liber secretorum fidelium crucis. Teos tunnetaan kokonaisuudessaan seitsemästätoista käsikirjoituksesta, jotka edustavat kolmea eri laitosta: ensimmäinen (kirjoitettu 1319-1321) löytyy kuutena, toinen (n. 1323) neljänä ja kolmas seitsemästä käsikirjoituksena. Jacques Bongarsin editio princeps vuodelta 1611 perustuu yhteen toisen laitoksen käsikirjoituksista ja on toistaiseksi ainoa (!) editio. Teos on ilmestynyt Peter Lockin englanniksi kääntämänä nimellä Marino Sanudo Torsello, The Book of the Secrets of the Faithful to the Cross (2011).

Vaikka teos on enemmän strategista laatua, yksi luku (3,15,1) käsittelee sitä, että käytännön asetaitojen harjoittelun pitäisi olla jatkuvaa. Sanudo mainitsee, että Vegetiusta ja vastaavia auktoreita tulisi lukea kouluissa ja että Pyhän maan ja Jerusalemin kuningaskunnan asukkaiden pitäisi olla velvollisia harjoittelemaan yhdessä katapulttien käyttöä ja jousella ampumista viikoittain; on myös sopivaa, että osa harjoittelee keihäiden käyttöä. Teoksen ensimmäistä laitosta edustavan Vatikaanin kirjaston käsikirjoituksen Vat. lat. 2972 folioilla 93v-94r on tähän kohtaan liittyen kuvattuna ritareita harjoittelemassa peitsen käyttöä ratsain ja jalkaväkeä harjoittelemassa varsijousen, jousipyssyn, heittokeihään, keihään sekä miekan ja kilven (ks. kuva alla) käyttöä.

Käsikirjoituksen muut kuva-aiheet (laivoja, ritareita ym.) liittyvät graafisessa mielessä kiinteästi sivujen koristeisiin ja ovat luonteeltaan melko ikonisia (ks. foliot 7v, 11v, 14r, 15v ja 68r). Näiden ja käsikirjoituksen lopussa olevien karttojen (foliot 107r-113r) lisäksi nämä harjoituskuvat ovat käsikirjoituksen kontekstissa ainutlaatuisia. Syitä tähän voi vain arvailla: Onko aihe sattumalta kiinnostanut kirjuri-kuvittajaa, vai onko käytännön harjoituksien kuvittaminen koettu erityisen oleelliseksi? Näihin kysymyksiin vastatakseen pitäisi tarkastella kaikkia saatavilla olevia käsikirjoituksia, mutta keskityn tässä yhteydessä vain kommentoimaan tätä yhtä kuvaa:

Rooma, BAV, Vat. lat. 2972, fol. 93v.

Aiemmin mainitsemassani Konungsskuggsjássa 1200-luvun puolivälistä annetaan ohjeita samoihin aktiviteetteihin, joita on kuvattuna käsittelemilläni lehdillä. Miekan ja kilven osalta Konungsskuggsjá antaa ymmärtää, että kilvellä tehdään “vastaiskuja” ja miekalla lyödään; I.33:ssa puolestaan vastustajan miekkaa vastaan puolustaudutaan lähinnä omalla miekalla. Jonkinlainen kysymys voisikin olla, liittyykö yllä oleva kuva enemmän I.33:n edustamaan traditioon vai samaan kuin Konungsskuggsjá.

Oikeanpuoleisen hahmon asento muistuttaa I.33:sta tuttua kvarttiasemaa, mutta miekan kärki osoittaa alaviistoon. Onko kyse taiteellisesta vapaudesta vai realistisesta kuvauksesta? 1300-luvun alusta peräisin olevassa Manessen koodeksissa on myös esimerkkejä alas ja taaksepäin osoittavasta miekasta, jalan folioilla 204r ja 321v (ks. kuva alla) ja ratsain foliolla 253v. (Selän takana alaspäin osoittavaa miekkaa tavataan muuallakin, esim. Joachim Meyerin zornhut.)

Heidelberg, UB, Cod. Pal. germ. 848, fol. 321v.

Kaikki Manessen käsikirjoituksen miekat eivät ole selän takana. Hillitympiä, I.33:n kvarttiasennon kaltaisia asemia nähdään ratsain edellä mainitulla foliolla 253v sekä folioilla 17r, 18r ja 197v, jalan foliolla 188r. Koska miekka ylittää joskus kuvan kehyksen, ei vaihtelu ole kiinni siitä, mihin asentoon tila kuvassa riittää. Tämän perusteella voisi aivan varovasti olettaa, että Sanudo-käsikirjoituksessakin kuva vastaa taiteilijan käsitystä miekan todellisesta asennosta.

Vaikka oikeanpuoleinen hahmo vastaa I.33:sta tuttua asemaa, on kyseessä varsin geneerinen asento (miekka kohotettuna valmiina lyömään), eikä siitä siis voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Vasemmanpuoleisen hahmon asento puolestaan ei vastaa mitään I.33:ssa nähtävää. Kilpi näyttää olevan hieman erikoisessa asennossa sisäänpäin kohti omaa miekkakättä. (Vähemmän erikoista olisi, jos kilpi osoittaisi ulospäin tai olisi miekkakäden ulkopuolella). Kuvasta ei käy ilmi, suorittaako hahmo miekallaan piston vai lyönnin.

Tärkein seikka on se, miten hahmojen suorittamat liikkeet liittyvät toisiinsa, eli mitä kuvassa oikeastaan tapahtuu. Riippumatta siitä, pistääkö vai lyökö vasemmanpuoleinen hahmo, torjuu oikeanpuoleinen hahmo sen kilvellään. Vasemmanpuoleisen hahmon kilven asento voi selittyä sillä, että hän on aikeissa sitoa vastustajansa kilven sisäpuolelta jatkaakseen hyökkäystään. Koska kyse on harjoittelusta eikä taistelusta, voi selitys olla sekin, että hahmot on kuvattu tekemässä jonkinlaista harjoitusta, jossa vuorotellen avataan kilpikäden ulkolinja, torjutaan vastustajan kyseiseen linjaan kohdistama lyönti kilvellä ja lyödään itse. Niin tai näin, kilven käyttö miekkaa vastaan toisi kuvan lähemmäs Konungsskuggsjáa. Vielä on sekin mahdollisuus on, että kuvan on tarkoitus havainnollistaa piston ylivertaisuutta lyöntiin verrattuna, mikä seikka löytyy Sanudon viittaamasta Vegetiuksesta. Koska Konungsskuggsjássa ei ainakaan suoraan puhuta pistämisestä miekalla, sopisi tämä ajatus paremmin yhteen I.33:n kanssa.

(Pienenä verrokkina Petrus Tudeboduksen versiossa ensimmäisen ristiretken kronikasta miekan käyttöön viittaavia verbejä ovat decollare, detruncare ja percutire. Kaksi ensimmäistä viittaavat selvästi lyömiseen ja viimeksi mainittuakin käytetään ratsastajan halkaisemisesta päälaesta satulaan, mutta kerran sanaa percutire käytetään yhteisesti miekoista ja keihäistä, mikä viittaisi mahdollisesti pistämiseen myös miekkojen osalta).

Paljon spekulaatiota pitemmälle ei tässä yhteydessä varmaankaan päästä. Pitäisi myös arvioida kuvan laatijan asiantuntijuutta kuvaamansa asian suhteen: voihan olla, että hahmot on piirretty vain johonkin teemaan sopivaan asentoon ilman sen kummempaa ajatusta. Mitä tulee perspektiiviin, vasemmanpuoleisen kilven asennon ei välttämättä ole tarkoitus olla sisäänpäin vaan eteenpäin.

Lukutavoista

Pahoihin tapoihini kuuluu yhtäältä kirjoittaa pöytälaatikkoon, toisaalta menettää mielenkiinto siinä vaiheessa, kun artikkeli tai vastaava on “valmis”, mutta se pitäisi vielä kirjoittaa. Olen hyvää vauhtia pääsemässä molemmista tavoista eroon. SoCA:lle lupaamani artikkeli Konungs skuggsjásta (lat. Speculum regale) on ollut tuotantolimbossa jo pari vuotta, ja työn alla on myös erästä jälkiklassisen latinankielisen kirjallisuuden toposta käsittelevä, astetta kunnianhimoisempi artikkeli, mutta asioita on priorisoitava: seuraavaksi tähtäimessä on saada julkaisukuntoon paperi työotsikolla “New Readings and Interpretations in Royal Armouries MS I.33”.

Tällä hetkellä minulla on tarjota yksi uusi lukutapa (sana, joka on luettu aiemmissa editioissa vääräksi sanaksi), yksi (mielestäni kiinnostava) emendaatio ja muutama uusi tulkinta (kohtia, jotka aiemmissa käännöksissä on käännetty väärin). En käsittele nyt näitä asioita – niistä voi lukea sitten viimeistään siitä artikkelista, kunhan se valmistuu – vaan muutamia muita yksityiskohtia, jotka liittyvät samaan teemaan ja joiden yhteydessä minulla on mahdollisuus tehdä tikusta asiaa.

Jeffrey Forgengin vuoden 2003 editiossa yksi I.33:n säkeistä annetaan muodossa ‘humero dextrali datur alter, terna sinistro’. Koska kyseessä on custodia-luettelo, on terna oikeassa suvussa, mutta alter ei. Mitallisesti asialla ei ole merkitystä, sillä alter muodostaa tässä asemassa spondeen, altera daktyylin.

Asiasta tekee erikoisen se, että käsikirjoituksessa selvästi lukee altera (tai oikeastaan alt’a, ks. kuva)Forgeng on siis korvannut alkuperäistekstin kieliopillisesti oikean muodon väärällä muodolla, mikä on juuri päinvastoin kuin mitä voisi odottaa.

alt'a

Leeds, RA MS I.33 fol. 1r

Kummallisen asiasta tekee se, että sekä aatelisherra Heinrich von Günterode että Gothan kirjastosetä Friedrich August Ukert olivat molemmat lukeneet sanan muodossa altera julkaistuissa teoksissaan (1579 ja 1838), jotka Forgengillä tiettävästi olivat saatavillaan. Franck Cinaton ja André Surprenantin editiossa (2009) sana on luettu oikein muodossa altera, mutta Forgengin vuoden 2013 tarkistettu editio ei jostain syystä huomioi tätä.

Eriskummalliset aikamuodot eivät sinänsä ole odottamattomia keskiaikaisessa latinassa, mutta Forgengin (2003) lukutapa ‘si hoc non fiet, scolaris ipsum invaderit cum fixura’ (fol. 30r, koodeksissa ‘si … fieret … invaderet’) on mielestäni riittävän nurinkurinen, että tarkistus olisi ollut paikallaan. Futuuri konjunktiivin preesensin sijaan, kuten lauseessa ‘caveat ne … ducet plagam’ (fol. 16v), olisi sekin ihan mahdollinen, mutta tässäkin tapauksessa käsikirjoituksessa lukee odotettu muoto ducat. Molemmat tapaukset on korjattu vuoden 2013 versiossa.

hnt2

Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Outo ratkaisu sen sijaan on jättää korjaamatta kahta habere-verbin muotoa, joissa kyse ei ole väärästä muodosta kuten edellisissä, vaan suorastaan olemattomasta muodosta: vuoden 2003 editiossa Forgeng lukee habuntur kahdessa kohdassa (foll. 13v ja 32r) ilman mitään kommenttia. Vuoden 2013 editioon hän on lisännyt molempiin kohtiin huomautuksen “this would be habentur in classical Latin”. Huomautus pitää toki paikkansa, mutta miksi avata lyhenne hn̄t2 kolmannen konjugaation näköiseen muotoon habuntur oikean muodon habentur sijaan, etenkin kun käsikirjoituksessa noin puolessa tapauksista toisen konjugaation tunnus on selvästi kirjoitettu auki?

Rakkaalla Fechtbuchilla monta nimeä

Beowulfista puhutaan perinteisesti tarinan päähenkilön mukaan Beowulfina eikä viittaamalla siihen sen sisältävän käsikirjoituksen signumilla Cotton MS Vitellius A XV (foll. 132r-201v). Myös I.33 tunnetaan vain yhdestä käsikirjoituksesta, mutta toisin kuin Beowulfilla ja monilla muilla keskiaikaisilla teksteillä, sillä ei tunnu olevan mitään yleisesti hyväksyttyä järkevää nimeä.

Tavallisesti on aivan eri asia puhua fyysisestä koodeksista kuin jostain tekstistä tai teoksesta. (Nähdäkseni Fechtbuch on muuten ensisijaisesti genre eli tekstin luokittelun käsite eikä niinkään kodikologisen yksikön kategoria kuten Hausbuch. Raja on kuitenkin sumea.) I.33:n tapauksessa ei koodeksilla ja varsinaisella teoksella tietenkään ole käytännössä sellaista eroa kuin Beowulfin ja Cotton MS Vitellius A XV:n tapauksessa, koska viimeksi mainittu sisältää muitakin tekstejä.

Tekstieditioissa saman tekstin sisältäviin eri käsikirjoituksiin viitataan usein niiden sijaintipaikan perusteella, jotka apparaatissa lyhennetään alkukirjaimiksi. Tähän traditioon liittyen Wierschinin editio käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 on otsikoitu “Kommentierter Text der Handschrift D”. Samassa yhteydessä käsikirjoitukseen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a viitataan N-kirjaimella. (Dresdenin käsikirjoituksen otsikko on sen omistavan kirjaston sivulla geneerinen “Fechtlehre”, ja koodeksin kannesta löytyy fragmentaarinen otsikko “Johan Liechtnawers Fechtbuch geschriebenn”.) Kirjaimet ja muut lyhenteet ovat kuitenkin tilapäisiä nimityksiä, ja johtuen I.33:n ainutlaatuisuudesta siitä ei ole erityistä syytä puhua missään yhteydessä “Leedsin-käsikirjoituksena” muuta kuin vaihtelun vuoksi.

Inhalt: Vier und sechszig Seiten, jede mit zwei fechtfällen. Pergament.

I.33:een on viitattu erinäisissä artikkeleissa ja monografioissa nimillä Tower Fechtbuch ja Walpurgis Fechtbuch. Ensiksi mainittu oli järkevä silloin, kun se vielä sijaitsi Lontoon Towerissa, vaikka se edellyttääkin, että kyseessä on kokoelman ainoa Fechtbuch. Jälkimmäinen taas ei ole mielestäni oikein millään tavalla perusteltu, sillä Walpurgis-hahmo esiintyy vain yhdellä lehdellä (fol. 32), eikä hänen esiintymiselleen ja merkitykselleen anneta säilyneessä tekstissä mitään syytä tai selitystä. Yleisellä tasolla parasta tietysti olisi, että vakiintunut nimi ei muuttuisi jatkuvasti riippumatta siitä, kuinka pseudoksi tai muuten vääräksi se milloinkin todetaan.

Cinaton ja Surprenantin editiossa on päädytty nimeen Liber de arte dimicatoria. Tämä on sikäli “paras” nimi, että sanaa liber käyttävät niin teksti itse (foll. 3v & 24r) kuin von Günterodekin (‘liber vetustissimus’), ja teoksen aihe on tosiaankin ars dimicatoria (fol. 1r). Nimen ongelma on, että se ei varsinaisesti yksilöi teosta: kaikenlaiset de aliqua re -otsikot vaativat lähtökohtaisesti teoksen aiheen (1) ja muodon (2) lisäksi tekijänsä nimen (3), esim. Flavi Vegetii Renati3 epitoma2 rei militaris1 ja Henrici a Gunterrodt3 de veris principiis artis dimicatoriae1 liber unus2.

Cyprianuksen katalogissa (1714, Membranacei in folio, LXXVI) käsikirjoituksen kuvaus on ‘ars dimicatoria cum figuris’, jossa siis ars dimicatoria (‘miekkailutaito- t. oppi’) voidaan ymmärtää joko sisällön kuvaukseksi tai teoksen genreksi, kuten sana kielioppi voidaan ymmärtää itse asiaksi (“latinan kielioppi on helppo oppia”) tai asiaa käsitteleväksi teokseksi (“Linkomiehen kielioppi on suppeampi kuin Strengin”). Käsikirjoituksen vanhoista kansista löytyy lappu, jossa lukee sisällönkuvauksena ‘Fechtbuch – Kunst mit dem Degen zu fechten’.

Royal Armouriesin katalogissa otsikoksi annetaan “Fencing manual known as the ‘Tower Fechtbuch'”. Nykyinen virallinen tunnus on RAR.0033, mutta käytän itse nimitystä “I.33”. Kirjastonhoitajan sanoja lainatakseni kyseinen käsikirjoitus tultaneen tuntemaan tällä nimellä “for the foreseeable future”.