Category Archives: Codicologica

Miksi kaksintaistella

|

Tämä kirjoitus käsittelee oikeastaan enemmän tutkimus(lähi)historiaa kuin itse asiaa ja muistuttaa siitä, että käännökset ja edes editiot eivät aina korvaa alkuperäislähteitä.

Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoitus (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º) on luultavasti hänen henkilökohtaisessa käytössään ollut mallikirja. Kirjasta löytyy paitsi kamppailu- ja Bellifortis-kuvia, myös selostuksen kaksintaisteluista (kempfen, f. 8r–10v). Vaikuttaa siltä, että Talhoffer on miekkailuopettajan ominaisuudessa valmentanut aatelisia kaksintaisteluihin, minkä vuoksi hänen itsensä on tietysti täytynyt olla perehtynyt aiheeseen.

Item zu dem ersten maul daz Im nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainen der sin genoß ist Er wolte Ee lieber mit im kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wolte und darumb so ist kämpfen ain můtwill

‘Kukaan ei mielellään anna sellaisen, joka on hänen vertaisensa, riistää häneltä kunniaa sanoilla; hän haluaisi ennemmin taistella hänen kanssaan, vaikka voisi kyllä oikeutetusti poistua hänen luotaan, jos haluaisi, ja siksi taisteleminen on pahantahtoisuutta.’

(Ilmaisusta von jdm kommen vrt. Lutherin raamatunkäännöksen 1. Moos. 44:22.)

Kunnianloukkaukseen ei siis ole välttämätöntä vastata taistelulla. Edellisen jälkeen Talhoffer mainitsee seitsemän muuta syytä taistella:

Item der sachen und Ardickelen sind siben Darumb man noch pfligt zu kempfen
Item daz erst ist mortt
Daz ander verräterniß
Das dritt ketzerÿ
Daz vierd wölher an sinem herrn truloß wirt
Daz fünfft umb fanknuß in striten oder sunsst
Daz sechst um valsch
Daz sibent da ainer junckfrowen oder frowen benotzogt

‘On seitsemän asiaa ja artikkelia, joista on vielä tapana taistella: ensimmäinen on murha, toinen petos, kolmas harhaoppi, neljä uskottomuus herraansa kohtaan, viides vangitseminen kamppailussa tai muuten, kuudes valapatto, seitsemäs neidon tai rouvan hyväksikäyttö.’ En käsittele tätä listaa tässä enempää.

Kööpenhamina, Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º, f. 8r.

Edellä käsitelty kohta löytyy myös Johann Carl Heinrich Dreyerin Rostockissa vuonna 1754 ilmestyneen teoksen Sammlung vermischter Abhandlungen zur Erläuterung der deutschen Rechte und Altertümer ensimmäisestä niteestä (s. 165). Siteeraan alla hänen lukutapansa ylemmästä kohdista:

Item zu dem erstenmaal, das jm niemant gern sin Eer laat abschneiden mit worten ainem der sin genoß ist, Er wolte lieber mit Im kampfen, wiewol es doch mit recht wol von Im käm, ob er wolte und darum ist kampfen ein mutwil.

Dreyerin kuvaus kyseisestä käsikirjoituksesta, joka sisältää yllä siteeratun kohdan, löytyy Gustav Hergsellin Prahassa vuonna 1889 julkaisemasta teoksesta Talhoffers Fechtbuch (Ambraser Codex) aus dem Jahre 1459 (s. 21). (Kyseessä on faksimile käsikirjoituksesta Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5342, jota Hergsell erehtyy pitämään Dreyerin kuvaamana, nykyään Kööpenhaminassa olevana käsikirjoituksena vuodelta 1459.)

Ortografisten erojen lisäksi Dreyer lukee ainem eikä ainen ja es eikä er ja hyppää sanaa darum seuraavan sanan so yli. Ei käy ilmi, ymmärsikö hän tekstikohdan tästä johtuen merkittävästi eri tavalla kuin yllä oleva käännökseni.

Merkittävästi poikkeava lukutapa löytyy Jeffrey Hullin teoksesta Knightly Dueling vuodelta 2007 (joka sivumennen sanoen on muistaakseni viimeinen Akateemisesta kirjakaupasta löytämäni kirja aiheesta), joka sisältää myös englanninkielisen käännöksen:

Jtem zu dem ersten maul daz jm nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainem der sin genoß ist Er wolte Er hebet mit Jm kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wölte und Darumb so ist kämpfen ain muotwill

 

Yet firstly this – nobody is happy when one of his comrades cuts him up with loud words. He who would have at dueling with such a comrade, indeed he is within his rights and may well fight him if he would. Thus dueling is wantonness.

(Transkriptista ovat vastanneet nimiösivun mukaan Monika Maziarz ja Grzegorz Zabinski.) Jo ensimmäisen virkkeen käännös on hieman erikoinen. Ilmeisesti Hull on käsittänyt verbimuodon laut (lasst) adjektiiviksi laut, mikä selittäisi sanan loud. Verbin abschnieden objekti sin Eer ‘kunniaansa’ on käännöksessä him. Keskimmäisen virkkeen osalta en osaa sanoa, miten kyseiseen käännökseen on päädytty.

Edellä käsitelty teos kannattaa ehkä kokonaisuudessaan jättää omaan arvoonsa, mutta kyseisen kohdan hämmentävät lukutavat ovat harmillisesti löytäneet tiensä myös tutkimuskirjallisuuteen.

Daniel Jaquet käsittelee kyseistä kohtaa artikkelissaan “Personne ne laisse volontiers son honneur être tranche. Les combat singuliers ‘judiciaires’ d’après les livres de combat” (teoksessa Armes et jeux militaires dans l’imaginaire xiie-xve siècles 2016, s. 389–412). Transkriptio löytyy sivulta  406 alaviitteestä 5. Huomion kiinnittävät ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebat mit im kempfen’ ja ‘nit recht’ (joka tosin voi olla myös vain painovirhe). Ohessa samalta sivulta löytyvä ranksankielinen käännös:

En premier lieu, personne ne laisse volontiers son honneur être tranché tout haut par des mots de l’un de ses compagnons. S’il voulait le combattre à outrance, il le ferait en son plein droit et pourrait bien l’affronter s’il le souhaitait. Ainsi le combat à outrance est un acte de défi (můtwill).

Tässä on selvästi nähtävissä Hullin käännöksen vaikutus. Teoksessa Killing and Being Killed julkaistussa artikkelissa otsikolla “Six Weeks to Prepare for Combat” (2017, s. 131–163) on mukana käsitellyn kohdan osalta edellistä vastava lähde-editio Kööpenhaminan-käsikirjoituksen tekstistä (s. 155–159). Lähteeksi mainitaan [Dieter] Bachmannin verkosta löytyvä transkriptio, jonka tekijä on kuitenkin tarkistanut.

Viimeksi mainittu artikkeli on julkaistu uudestaan Michael Chidesterin toimittamassa, juuri ilmestyneessä oheisniteessä hänen tuottamaansa faksimileen käsitellystä Talhofferin käsikirjoituksesta (89–112).  Kyseinen nide on itsessään pienoinen pettymys, mutta tässä yhteydessä mainittakoon lievä toimitustyön kauneusvirhe, joka liittyy käsiteltyyn kohtaan. Jaquet’n lähde-edition lisäksi samassa niteessä on nimittäin transkriptio ja englanninkielinen käännös myös koko käsikirjoituksesta (s. 9–46). Transkription tekijäksi mainitaan edellä mainittu Dieter Bachmann. Transkription on tarkistanut ja tekstin kääntänyt Rebecca Garber. Transkriptio vastaa edellä siteerattua: ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’ ja ‘nit recht’. Käännös:

Item: Regarding the first point: that no one likes to have his honor loudly cut short with words by some-one who is his associate. He would rather fight with him, even though he could justifiably walk away from him if he wanted, and therefore fighting is [an act of] free will [that is legally unjustified].

Hieman yllättäen kohta ‘he would rather fight with him’ vastaa alkutekstin kohtaa ‘Er wolte Ee lieber mit im kempfen’, vaikka transkriptiossa lukee ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’. Käännöksessä kummittelee edelleen “loudly” (verbimuoto laut löytyy kyllä Grimmein sanakirjasta) ja turhan konkreettinen “cut short” (Grimmeiltä löytyy merkitys ‘ottaa pois’, esimerkkinä juuri kunnia). Tekijä ilmoittaa alussa, että käännös on ‘based on my extensive knowledge of [the] language’, mutta toteaa sen olevan vain ‘one interpretation’.

Lopussa olevan sanan muotwill käännöksessä viitataan Grimmein sanakirjasta löytyvään oikeushistorialliseen selitykseen. Ilmeisempi sanakirjalähde olisi varmaan erikoisalasanakirja Deutsches Rechstwörterbuch. Taivun tulkitsemaan sen tässä yhteydessä tarkemmin “pahantahtoisuudeksi” (DRW sv. Mutwille, III) omasta tahdosta tehdyn sijaan, mutta tästä voidaan tietysti keskustella.

Floriuksen vihkorakenne

|

Fioren säilyneistä käsikirjoituksista neljäs on latinankielinen BNF ms lat. 11269, joka on myöhemmin otsikoitu Florius de arte luctandi. Gallicasta ei löydy tarkempaa tietoa sen vihkorakenteesta, mutta päätykuvista ylhäältä ja alhaalta sekä yksittäisten sivujen kuvissa näkyvistä aukeamien keskikohdista voi päätellä kaikenlaista.

Kirjassa on 44 pergamenttilehteä. Vihkon keskikohta näkyy aukeamilla 5–6, 20–21, 35–36 ja (kuten recto-puolen kuvassa näkyy) 42–43. Näiden perusteella saadaan I10 + II20 + III10 + IV4 tai toisella (saksalaisesta sovelletulla) merkintätavalla V1–10 + X11–30 + V31–40 + II41–44. Vihkorajat olisivat siis kohdissa 10–11, 30–31, 40–41. Sivujen digikuvissa ei näy ainakaan mitään sellaista, mikä puhuisi näitä vastaan.

Sisältö ei kuitenkaan näytä olevan oikeassa järjestyksessä. Koska kyseessä on kuvakirja, jossa ei ole juoksevaa tekstiä, tämä ei ole niin ilmeistä kuin tavallisessa kirjassa. Samaa aselajia käsittelevät sivut kuuluvat kuitenkin yhteen kuten muissakin Fioren käsikirjoituksissa (Getty Museumin käsikirjoituksessa tikaria käsittelevä lehti 38 kuuluu tosin selvästi tikariosioiin lehtien 14 ja 15 väliin eikä yksinään varsikirves- ja keihäsosioiden väliin). Tärkein verrokki on sisällöllisesti ja runomuotoisuudessaan “Floriusta” vastaava Pisani-Dossi-käsikirjoitus (ed. Francesco Novati 1902).

Kahden käden miekkaa, “situs fenestre” ja “ferrea ianua”. Vasemman hahmon miekka on tosin piirretty puhtaaksi väärälle puolelle päätä, jolloin se onkin “situs muliebris”. BNF, lat. 11269, f. 12v.

Osioiden järjestys vaihtelee eri versioiden välillä jonkin verran. Varmoja osioiden järjestyksen osoittavia osiorajoja ovat sellaiset, joissa osio vaihtuu samalla sivulla tai lehdellä. Näitä ovat Floriuksessa f. 6 (jalan ratsukkoa vastaan – keihäs), f. 8 (keihäs ja tikari tai nuija – varsikirves), f. 10 (varsikirves – miekka yhdessä kädessä), f. 12 (miekka yhdessä kädessä – kahdessa kädessä) f. 38 (tikari–paini).

Luettelona sisältö näyttää seuraavalta:

  • 1r tyhjä
  • Kaavio lyönneistä ja varoasennoista miekalla 1v
  • Taistelu ratsain 2r–5v
  • Jalan ratsukkoa vastaan 6r–v
  • Keihäs 6v–7v
  • Keihäs ja tikari tai nuija 8r–8v
  • Varsikirves 8v–10r
  • Miekka yhdessä kädessä 10r–12r
  • Miekka kahdessa kädessä 12v–15v
  • Haarniskamiekkailu 16r–19v (19r tyhjä)
  • Tikari ja miekka 20r–20v
  • Tikari 21r – 25v
  • Miekka kahdessa kädessä 26r–30v
  • Tikari 31r–38r
  • Paini 38v–42v
  • Tikari 43r–44r
  • 44v tyhjä

Huomionarvoista on ehkä se, että sekä ensimmäinen että viimeinen sivu ovat tyhjiä.

Lehdet 26–30 ja 43–44 näyttäisivät olevan väärissä paikoissa. Jälkimmäistä käsittelen alempana. Ensiksi mainitut jatkavat siitä, mihin f. 15 jää. Näin ollen lehdet 16–25 voidaan ottaa pois keskeltä vihkoa ja siirtää sen perään uudeksi vihkoksi: tällöin miekan kahdessa kädessä jälkeen tulee haarniskamiekkailu, tikari ja miekka ja tikari, joka jatkuu lehdeltä 25 seuraavan vihkon lehdelle 31. Rakenne muuttuu siis astettä säännöllisemmäksi: I10 + II10 + III10 + III10 + V4 tai toisella merkintätavalla V1–10 + V11–15, 26–30 + V16–25 + V31–40 + II41–44.

Hahmoille ei ole tässä versiossa piirretty johdonmukaisesti haarniskoja, joten haarniskamiekkailu eroaa miekasta kahdessa kädessä lähinnä siten, että vasen käsi pitää kahvan sijasta terän puolivälistä. Kuvien asennot ovat kuitenkin samat kuin muissa versioissa.

Haarniskamiekkailua. BNF, lat. 11269, f. 17r.

Haarniskamiekkailuosiossa on sivuja väärässä järjestyksessä: f. 19r on tyhjä, ja f. 19v sisältää haarniskaosion alkuun kuuluvan varoasentoluettelon alun; varoasentoluettelon loppu on sivun 18r ylempi kuva, minkä jälkeen itse temput alkavat jatkuen lehdillä 16 ja 17. Oikea järjestys olisi siis 19v, 18r, 18v, 16, 17 (kaksi jälkimmäistä Pisani-Dossi-käsikirjoituksen perusteella, Gettyssä järjestys on eri, muttei suoraan vastaisi järjestystä, joka saataisiin sijoittamalla lehti 17 ensin).

Sidos nähtynä alta.

Näin ollen nykyisen ylisuuren vihkon keskeltä poistettu, uusi kolmas vihko voidaan palauttaa oikeaan järjestykseen kasaamalla kaksoislehdet järjestyksessä 19–22, 18–23 16–25 17–24 ja 20–21. Edellä perusteltua järjestystä 19, 18, 16 ja 17 seuraa tikaria ja miekkaa käsittelevä f. 20. Jälkimmäisten puoliskojen uusi järjestys 21, 24, 25, 23, 22 jatkuen aina uudeen neljänteen vihkoon (f. 31r–38r) vastaa täysin Pisani-Dossin järjestystä. Rakenne on siis lehtien tarkkuudella seuraava:

V1–10 + V11–15, 26–30 + V19, 18, 16, 17, 20, 21, 24, 25, 23, 22 + V31–40 + II41–44.

Alkuperäinen kolmas vihko on siis näemmä irronnut ja hajonnut, minkä jälkeen se on koottu väärässä järjestyksessä ja sidottu väärään paikkaan toisen vihkon sisään. Silmämääräisesti väriltään epäsymmetrisiä aukeamia näyttävät olevan 17–18, 19–20, 21–22 ja 23–24; bifoliumien uudelleen järjesteleminen poistaa tämänkin poikkeaman, ja aukeamilla näkyy vain joko karva- tai nahkapuolta..

Huipputekniikkaa edustava vihkorakennesimulaattori.

Käsittelemättä on vielä viimeisen vihkon väärässä paikassa oleva tikariosuus. Siirtymä tikarista painiin tapahtuu käännettäessä lehteä 38, eli verso-puolella oleva painiosion alku (varoasentoluettelo) ei voi fyysisesti olla väärässä paikassa suhteessa tikarin loppuun: sivun 43r ylempi kuva sopii kuitenkin sen jatkoksi, mihin tikari sivulla 38r jää. Vaikka painin intruusio tikarin väliin on ilmeinen, kyseessä ei voi olla sidonnasta syntynyt järjestyksen muuttuminen. Lisähämmennyksenä saman lehden loput kolme kuvaa ja viimeisen lehden ainoa kuva kuuluisivat vertailun perusteella aivan muualle kuin tikarin yhdeksännen mestarin perään: Gettyssä kaksi näistä on sijoitettu ensimmäisen mestarin (Floriuksen f. 21v, 24, 25, 23) alle, mutta Pisani-Dossissa ne ovat (viimeinen kuva tosin näyttää liikkeen eri vaiheessa kuin Pisani-Dossin vastaava eli kolmas kuva sivulla 8A) tikarin toisen mestarin alla (Floriuksen f. 23v, 22r).

(Kruunulla merkittyjen mestareiden järjestelystä voisi sanoa muutakin, mutta siitä toisella kertaa.)

Riippumatta siitä, kumpaa edellä sanotuista pitää oikeana sijoituspaikkana, kuvia ei voi fyysisesti siirtää sinne. Viimeisen vihkon osalta voidaan toki myös kysyä, puuttuuko siitä mahdollisesti kolme bifoliumia eli kuusi lehteä: vihkon keskikohta sattuu olemaan osioraja painin ja tikarilisäkkeen välillä. Pisani-Dossissa on painin päätteeksi kaksi, Gettyssä neljä kuvaa lyhyestä kepistä (bastoncello), mutta ne täyttäisivät Floriuksen formaatissa parhaimmillaankin vain yhden sivun. Todennäköisesti viimeinen vihko on muita lyhyempi kirjaan tarkoitetun aineiston määrän vuoksi; ehkä yksittäisen bifoliumin sijaan on haluttu tehdä kuitenkin binioni, ja “ylimääräiset” tikarikuvat on lisätty vihkon loppuun sen täyttämiseksi.

Kuten todettu, kaikki yllä sanottu perustuu käsikirjoituksen digitoituun versioon. Pyrin tarkistamaan asian oikean tolan sitten, kun matkustaminen Pariisiin on mahdollista.

Fioren malleista

|

Fiore dei Liberi (floruit n. 1410) kirjoittaa teoksensa esipuheessa osaavansa lukea, kirjoittaa ja piirtää, omistavansa kamppailukirjoja ja opiskelleensa kamppailuoppia yli neljäkymmentä vuotta (‘…ché io Fiore sapiando leçere e scrivere e disegnare e habiando libri in quest’ arte et in ley ó studiado ben XL anni o più’, Getty Museumin käsikirjoitus, ed. Malipiero 427, 76–78).

Tämän perusteella on helppo ajatella, että hänen kuvitetut miekkailukirjansa olisivat hänen tuotantoaan alusta loppuun: hän itse on opin lähde sekä kuvien ja niihin liittyvien selitysten laatija. Hän kuitenkin myös mainitsee omistaneensa kirjoja aiheesta, joita hän pitää välttämättöminä hyville oppilaille, opettajista puhumattakaan (Pisani-Dossi-käsikirjoitus, ed. Novati 194, 15–17): koska ars longa, vita brevis, ei ole mahdollista muistaa kaikkea oppiin liittyviä asioita ilman kirjoja (Malipiero 427, 73–75).

Kyseessä on toki hänen oman kirjansa “myyntipuhe”, mutta toisaalta hän myy myös itseään sillä, että hän omistaa kirjoja, joita hän on eittämättä hyödyntänyt. Onko siis mahdollista sanoa jotain Fioren käyttämistä kirjallista esikuvista tai suoranaisista malleista?

Kuvittaja työssään. Pal. lat. 1888, f. 2r.

Fiore viittaa Pisani-Dossi-käsikirjoituksen (ed. Novati) esipuheessa teokseensa “glossana” eli selityksenä , jonka hän on tehnyt kaiken tietämyksensä avulla (Novati 194, 5–6, 19–22). Hän sanoo saman vielä uudelleen mainiten kuvitetun kirjan, jonka kuvien yläpuolelle kyseiset glossat ja otsikot menevät (Novati 195, 19–22):

la qual supradita glosa è fata cum tuto lo nostro sauer sopra uno libro isturiado de figure depento sopra lo qualle andarano aqueste glose e rubriche de numero in numero.

Hän myös sanoo, että sekä glossa että kuvitettu kirja on tehty Niccolòn, Ferraran markiisin pyynnöstä (Novati 195, 26–30):

e sopra ogni çogho la sua glosa, la qual sopradicta glosa e anchora lo libro istoriado de figure dipento è fato a-ppeticione de lo Illustro et Excelso Meser Nicholò Signor Marchese de la cità de ferara e de la cità de modena e de parma e de reço citade. in la qual glosa parlaremo cum tuto nostro sauer.

Fiore näyttäisi siis selvästi pitävän erillään kuvat ja niiden selitykset. Tämä on luontevaa siinäkin mielessä, että samoille kuville on säilyneissäkin käsikirjoituksissa kahdet eri kuvatekstit: Pisani-Dossi- ja Pariisin-käsikirjoituksien toisiaan vastaavat italian- ja latinankieliset runosäkeet sekä Morgan Libraryn ja Getty Museumin käsikirjoitusten yksityiskohtaisemmat proosamuotoiset selitykset. Kuvien järjestys ja hahmojen roolien merkinnät kruunuin ja sukkanauhoin poikkeavat myös jonkin verran, mutta kuvia voidaan pitää selvästi tekstiä pysyvämpänä elementtinä.

New Yorkin Morgan Libraryn käsikirjoituksessa (f. 2r) Fiore erikseen hehkuttaa juuri selityksiään, jotka ovat tässä versiossa Pisani-Dossia laajemmassa ja hyödyllisemmässä muodossa:

E per questo modo porite vedere tuta l’arte de armizar in questo libro che non se pora falar niente tanto dirano bene le glose sopra le figure dipinte.

‘Ja tällä tavalla voitte nähdä koko asetaistelun opin tässä kirjassa, joka ei voi mitenkään mennä pieleen, niin hyvin puhuvat glossat kuvien yläpuolella.’ Fiore tuntuu korostavan enemmän omaa panostaan eli kuvien selityksiä ja niiden merkintätapaa ja järjestelyä kuin itse kuvia sinänsä.

‘cum lo bastone e cum la daga’, Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, f. 31r.

Malliolettaman puolesta puhuu myös esimerkiksi sauvan ja tikarin kanssa hyökkäykseen valmistautuva mestari (Malipiero §197, ks. kuva yllä), joka Fioren glossan mukaan siirtyy kuvassa näkyvästä asennosta oikealle (‘quasi in tutta porta di fero’) ottaakseen vastaan hyökkäyksen. Miksei mestari ole kuvassa siinä varoasennossa (tutta porta di fero), jossa hänen on tarkoitus ottaa hyökkäys vastaan? Ilmeisesti Fioren käytössä ollut kuva ei ole kuvannut hänen mielestään parasta mahdollista asentoa, ja hän on päätynyt ratkaisemaan asian tekstissä.

Toinen kiinnostava seikka on se, että Fiore ei käsittele miekkaa ja kupurakilpeä ja mainitsee tämän erikseen yhden käden miekan yhteydessä (Novati 195, 47–48):

Poy trouariti uno magistro contra iii scolari che fa el zogho de la spada d’una mane sença bucolero.

Sen mainitseminen, että kyseinen mestari käyttää yhden käden miekkaa (vai miekkaa yhdellä kädellä) ilman kupurakilpeä edellyttää tietysti ajatusta miekan käytöstä kupurakilven kanssa. Fiore voi toki erikseen alleviivata kilven puutetta siksi, että kyseessä on ollut suosittu harrastus ja siten odotettava aseyhdistelmä, mutta vähintään yhtä hyvin motivaatio mainita asiasta on voinut syntyä siitä, että hänen aineistossaan on ollut myös materiaalia “con bucolero”, jonka hän on jättänyt käyttämättä.

Fiore ei erikseen mainitse harrastaneensa kupurakilpimiekkailua, mutta toisaalta hän ei muutenkaan luettele kaikkia teoksesta löytyviä aseita (ks. Novati 193, 10). Toisessa kohdassa Fiore erikseen toteaa jättäneensä pois epäselvät jutut ja käsittelevänsä vain sellaisia, jotka hän on itse nähnyt ja kokeillut tai keksinyt (Novati 194, 27–30):

Nec quisquis in volumine presenti falssam rem aut errorem non permisctum credat opositum; quoniam ambigua resecando, sollummodo uisa et a me probata et inuenta describuntur.

Videre voi viitata todelliseen näkemiseen tai lukemiseen; vastaavasti invenire voi viitata siihen, että Fiore on itse keksinyt kyseisen tempun, tai lukenut siitä. Fiore kuitenkin viitannee tässä samaan kuin jälkimmäisessä esipuheessa puhuessaan keksimistään (‘cosse trouade da noy’, 194, 12, ks. alempana) erotuksena muilta oppimistaan tempuista. Probare on jotain, minkä Fiore mainitsee myös toisaalla, sekä välimiekanriistosta (‘che mille volte l’à fatto Fior Furlano’ (Malipiero §192 Cod. Mrg) että ylämiekanriistosta (‘Che mille uolte e più l’à fato Fior furlano’, Pisani-Dossi 25 A, ‘Quem multis uicibus ego Florius ipse probaui’, Pariisi BNF ms. lat. 11269, f. 29r). Se, että Fiore on itse kokeillut jotain on siis selvästi erikseen mainitsemisen arvoista eikä selviö puhuttaessa kamppailutempuista.

Muodoltaan Fioren teos on kuvakirja. Samalta ajalta on säilynyt muitakin kuva- eli mallikirjoja, jotka sisältävät sekalaisia kuva-aiheita. Yksi tällainen on New York, Pierpont Morgan Library, II 2-25, joka on ajoitettu vuoden 1370 tienoille:

New York, Pierpont Morgan Library, II 2-25, f. 3r.

Vaikka kirja sisältää myös kamppailullisia kuva-aiheita, kamppailullisesti ja erityisesti Fioren kannalta relevantimpi tapaus on Itävallan kansalliskirjaston koodeksi 5278, joka on ajoitettu 1420-luvulle. Kirja sisältää Konrad Kyeserin Bellifortis-teoksen (1r–173v), jota seuraa joukko kamppailukuvia ilman tekstiä (174r–203r). Rainer Leng (KdiH 38.9.12) katsoo jälkimmäisen osan perustuvan Fioren teokseen. Yhteys on ilmeinen, mistä esimerkkinä alla olevat kuvasarjat:

Francesco Novati (ed.), Flos Duellatorum (1902), 22 A.

ÖNB, cod. 5278, f. 198r.

(Fiorella alkuasetelman näyttävät hahmot on merkitty kruunulla, jatkoliikkeiden suorittajilla on kultaiset sukkanauhat. Tämä on hyvä lisä tuomaan järjestystä kuvamateriaaliin.)

Wienin-koodeksi sisältää kuitenkin paljon sellaista, mitä Fioren teoksesta ei löydy. On tietysti mahdollista, että se on koottu useammasta lähteestä, tai että osa kuvista on omaperäistä tuotantoa. Fioren kanssa yhteisten aiheiden osalta Fiorelta puuttuvat kuvat näyttävät ainakin satunnaisesti tarkasteltuina sellaisilta, jotka saattavat kuulua Fioren poisjättämään ambigua-tyyppiin, mutta kuvat olisi käytävä järjestelmällisesti läpi asian arvioimiseksi. Metodologisessa mielessä postuloituun arkkityyppiin voidaan tietysti palauttaa vain ne kuvat, jotka löytyvät sekä Fiorelta että Wienin-koodeksista, oli kyseessä todellisuudessa sitten Fioren teoksen tuntematon tai tunnettu laitos tai molempien (esikuvien) yhteinen lähde.

Edellä mainitulle Wienin-koodeksille sukua on myös Ludwig von Eyb Nuoremman kirja 1500-luvun alusta, joka löytyy Erlangenin yliopistonkirjastosta signumilla B 26 (KdiH 38.9.4). Kirja sisältää materiaalia, joka löytyy Wienin-koodeksista muttei Fiorelta ja toisinpäin, sekä sellaista materiaalia, jota ei löydy kummastakaan, muun muassa kupurakilpikuvia. Kiinnostavaa kyllä, kuviin liittyy omaperäisiä selitystekstejä, mikä vaikuttaisi olevan esimerkki vastaavasta käytännöstä kuin Fiorella. Kyeser-aiheet ovat sekaisin muun materiaalin kanssa. Mainittakoon myös toinen, Itävallan kansalliskirjastosta löytyvä kirja, koodeksi 10799 vuodelta 1623, joka sisältää samaa materiaalia kuin kaksi edellä mainittua sekä omaa uniikkia aineistoaan, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka löytyisi Fiorelta muttei Eybilta tai vanhemmasta Wienin-koodeksista.

Konrad Kyeserin Bellifortis, joka siis myös on kuvakirja, on päätynyt samoihin kansiin kamppailukirjallisen materiaalin kanssa myös toisaalla. Ilmeinen esimerkki on Talhofferin Kööpenhaminan-koodeksi (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º), mutta mainittakoon myös Itävallan kansalliskirjaston koodeksi 3062 (KdiH 39.4.19), jossa on muutama kamppailullinen kuva (f. 27r–28r), sekä Vatikaanin kirjaston pal. Lat. 1888 (KdiH 39.4.15), jonka alkupuolella oleva kuvakatalogi erilaisista ihmeellisistä asioista sisältää asetelmia lähes kaikista Fioren aselajeista ja vähän muutakin, muun muassa miehen ja naisen välisen kaksintaistelun (f. 77v–89v).

Kirjojen lisäksi Fiore viittaa esipuheessaan ihmisiin, joilta on saanut oppia. Hänen väittää selitystensä sisältävän kaiken, mitä hän on oppinut erinäisiltä tahoilta eri provinsseissa tai mitä hän on keksinyt itse (Novati 194, 9–12):

E questa presente glosa reciterà tuto nostro sauer e nostra intencione de tuto quello che noy auemo ueçudo de multi magistri e scholari e armeçaduri e duchi principi marchesi conti chaualieri e schuderi e de altri innumerabilli homeni de diuersse prouincie e anchora cosse trouade da noy

Hän viittaa ylhäisiin opettajiinsa myös latinankielisessä esipuheessa ja mainitsee yhden heistä nimeltä (193, 9–15):

huius artis ingenia […] quorum omnium deo dante plenariam notitiam sum adeptus expertorum magistrorum exemplis multifariis et doctrina ytalicorum ac alamanorum Et maxime a Magistro Johane dicto suueno, qui fuit scholaris magistri Nicholai de toblem mexinensis diocesis, ac etiam a pluribus principibus ducibus marchionibus et comitibus et ab aliis innumerabilibus et diuerssis locis et prouinciis. (193, 9–15)

‘Saavutin, Jumalan suodessa, kaikista tämän opin taidoista kokonaisvaltaisen käsityksen oppineiden mestareiden monenlaisista malleista sekä italialaisten ja saksalaisten opetuksesta, ja varsinkin mestari Johannes Swenukselta, joka oli M:n hiippakunnan mestari Nicholaus de Toblemin oppilas, sekä myös monilta ruhtinailta, herttuoilta, markiiseilta, kreiveiltä ja lukemattomilta muilta monissa eri paikoissa ja provinsseissa.’

Oleellista tässä kohden on, että Fiore mainitsee erikseen saamansa opetuksen (doctrina) ja mallit (exempla), mikä viitannee hänen omistamaansa kirjallisuuteen.

Lopuksi vielä muutama sana mainitusta Fioren opettajasta. Nimeltä mainitaan siis Johannes Swenus, jonka opettaja oli Nicholaus de Toblem. Francesco Novati lukee nämä italiaksi muodossa ‘ma[e]stro detto Suveno’ ja ‘maestro Niccolò di Toblem, della diocesi di Metz’ (s. 22). Jos Mexinensis viittaa Metziin, Toblem on eittämättä Tomblaine.

Sydney Anglo viittaa Nicolauksen oppilaaseen nimityksellä “Johann the Swabian”. Švaabilaistulkinta edellyttää lukutapaa suueuo tekstissä olevan suueno sijaan. Kirjaimet n ja u menevät helposti sekaisin, joten tämä ei olisi mitenkään mahdotonta. Poikkeaminen käsikirjoituksen lukutavasta vaatii kuitenkin aina perusteen. Yksi sellainen voisi olla se, että Swenus olisi vähintäänkin epätavallinen: se voisi olla vaihtoehtoinen kirjoitusasu skandinaaviselle nimelle Sven, joka esiintyy latinaksi lähinnä muodossa Suenus tai Sueno (Sweno), myös muodossa Sweynus. (Tanskalaista muotoa Svend muistuttava nimi Swendo pohjautunee paikannimeen Schwend(t).) Nimestä Sweuus löytyy lukuisia esimerkkejä, muun muassa Voraun priori Johannes Sweuus, joka löytyy dMGH:n hakutoiminnolla lausekkeella “Swenus” – hyvä esimerkki siitä, miten u ja n voivat sekoittua myös nykyaikaisessa tekstintunnistuksessa!

Bonus et verus modus dimicandi

|

Muun muassa lakiasioita sisältävän käsikirjoituksen Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a sivulta 123v löytyy runomuotoinen miekkailuoppi. Käsikirjoituksen kuvaus löytyy vuonna 2009 ilmestyneestä katalogista. Vesileimojen perusteella kirjan paperi voidaan ajoittaa 1400-luvun alkupuoliskolle.

Säeparit jakautuvat viiteen kappaleeseen. Ensimmäinen alkaa tutulla kehoituksella rakastaa Jumalaa ja kunnioittaa naisia: ‘Jung ritter lere / god lieb haben frauwen jo ere’. Toisen otsikko on ‘der krig’ (kamppailu teräkontaktissa), ja se alkaa raivolyönnin säkeillä ‘wer obir dich hawed / zcorn hawe ort deme drawed’. Kolmannen kappaleen otsikko on ‘hee sunt cautele’, ja se alkaa säkeillä ‘Erschrigkestu gern / kain fechten saltu nymmer ge lerne’. Neljäs kappale on otsikoitu ‘den hengen’ ja alkaa ‘Czwei hengen nyder / von beyden handen uf von der erdin’. Viides kappale alkaa ‘Nach reysen lere / trid vorbas vnd snid in dy were’.

Järjestys on erikoinen, mutta sisältö on tuttua Liechtenaueria. Irina Denissenko toteaa kyseessä olevan ‘eine unbekannte Bearbeitung von dessen Fechtbuch’ (ks. ‘A. 4. 10. Beschwörungen und Segen’, teoksessa Christoph Fasbender (toim.), bescheidenheit. Deutsche Literatur des Mittelalters in Eisenach und Erfurt. Katalog zur Ausstellung der Universitäts- und Forschungsbibliothek Erfurt/Gotha in der Universitätsbibliothek Erfurt vom 22. August bis 13. Oktober 2006, Gotha 2006, s. 72).

Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Varsinainen teksti on saksaa, mutta parateksteistä löytyy myös lisää latinaa. Explicit-lauseke on mitäänsanomaton ‘et sic est finis huius artis’. Incipit (ks. myös kuva yllä) on sen sijaan kiinnostavampi:

Sequitur bonus et verus modus dimicandi magistri h Beringois pie memorie

‘Seuraa hyvä ja oikea tapa miekkailla mestari H[ugo] B:n pyhäksi muistoksi’. Yhtä hyvä vaihtoehto olisi lukea sanalla magistri alkava genetiivilauseke koskemaan otsikkona olevaa ilmaisua modus dimicandi, jolloin lopussa oleva pie memorie olisi mestaria määrittävä genetiivi. Jälkimmäinen tapa yksiselitteisesti askriboisi tekstin mainitulle mestarille Liechtenauerin sijaan. Sinänsä tässä ei olisi mitään erityisen outoa: Lecküchner tarjoaa Liechtenauer-mukaelmansa puhtaasti omana tuotoksenaan, ja myös Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoituksessa Liechtenauerin säkeet laitetaan hänen nimiinsä.

Oma kysymyksensä on mainitun mestarin nimi. Lyhenne .h. tarkoittaa mitä todennäköisimmin nimeä Hugo. Beringois on välttämättä genetiivi kuten magistri, mutta mistä nimestä?

Joseph Theele antaa nimen vuonna 1920 ilmestyneessä katalogissaan ylikirjastonhoitaja Willkommin lukemassa muodossa Beringaris (ks. Die Handschriften des Benediktinerklosters S. Petri zu Erfurt, ein bibliotheksgeschichtlicher Rekonstruktionsversuch, s. 157). Jos kyseessä olisi nimen Berengar (DMNES) latinankielinen muoto, sen odottaisi olevan jotain sellaista kuin Berengarius tai Beringerus, joiden genetiivi olisi i-loppuinen. On tietysti mahdollista, että latinaksi ar-loppuisessa muodossa käytetty nimi taipuisi kolmannen deklinaation mukaan. Tekstissä ei kuitenkaan näytä lukevan näin.

Pääte –is olisi myös mahdollinen, jos nimen muoto olisi odottamaton Beringo, mutta tällöin genetiivi olisi Beringonis eikä Beringois. Vielä kauempaa haettu olisi Averroes-tyyppinen muoto Beringoes, jonka genetiivi olisi Beringois. Irina Denissenko (ibid.) epäilee nimen olevan mahdollisesti ranskalainen, mutta (muuten tuntematon?) ranskankielinen muoto olisi taas hieman odottamaton latinankielisen tekstin seassa. Epätodennäköinen kirjoitusvirheenä käsin kirjoitettaessa olisi myös se, että tarkoitus olisi ollut kirjoittaa Beringosi. Berengosus olisi ainakin Trierin Pyhän Maximinin luostarin apotin (1105–1125) Beringozin nimen latinankielinen muoto.

Joka tapauksessa Hugo B. on ollut kuollut tekstiä kirjoitettaessa. Miksi se on syytä mainita? Halutaanko incipitillä tuoda hänen muistonsa osaksi kollektiivista julkista muistia? Ehkä syy on käytännöllisempi: jos aihe kiinnostaa, lukija ei voi enää hakeutua hänen oppiinsa.

Kyseistä tekstiä edeltää välittömästi toinen teksti, joka käsittelee varsijousella ampumista: alussa on kaksi rukousta aseille, joiden perässä on latinankielinen incipit ‘modus verus et perfectus sagittandi cum balistis’ (‘oikea ja täydellinen tapa ampua varsijousilla’). Tätä seuraa yhdeksän (tai oikeastaan kahdeksan, sillä ‘den nachtschuß scal man an slan als den wildenschuß’) eri tapaa ampua varsijousella sekä joukko erinäisiä ohjeita otsikon ‘Nota’ alla. ‘Verus ja perfectus’ on melko voimakas ilmaisu, jolla yleensä viitataan lähinnä Jumalaan. Miekkailutekstin ‘bonus et verus’ on kuitenkin samantyylinen, vaikkakin vähemmän voimakas, joten on syytä olettaa, että sanamuodot ovat peräisin samalta henkilöltä. Askriptiota varsijousitekstillä ei ole.

‘Der krig.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Palatakseni miekkailutekstiin kiinnostava kysymys on, mistä välitotsikot ovat peräisin, ja mikä niiden funktio on. Latinankielinen väliotsikko eroaa kahdesta muusta sikäli, että siinä ei esiinny vernakulaarisia teknisiä termejä, mikä lienee juuri syy siihen, että se on kirjoitettu latinaksi eli paratekstien oletuskielellä. Ensimmäinen väliotsikko, ‘der krig’ on kirjoitettu erehdyksessä suoraan ensimmäisen kappaleen perään eikä keskelle palstaa sen jälkeen, mikä on korjattu neliöimällä se (ks. kuva yllä.). Tämä voisi viitata siihen, että otsikko on ollut eksemplaarissa, mutta se ei ole eronnut asettelultaan muusta tekstistä: kopisti on huomannut erehdyksensä lukiessaan sitä seuraavia sanoja ja tehnyt tarvittavat muutokset.

Otsikon ‘die krig’ alta löytyvät viisi mestarilyöntiä, mikä vastaa prologiosan päättävää luetteloa (‘zcorn hawe krump twer / had schiler mid schiteler’). Tämän jälkeen siirrytään yleiseen oppiin (‘hee sunt cautele’), joka tavallisesti tulee ennen mestarilyöntejä. Kolmannen otsikon (‘von hengen’) jälkeen tulevasta tekstistä vain kaksi ensimmäistä säettä koskevat suoranaisesti hengeniä; loppu on kokoelma säepareja, jotka myöhemmissä lähteissä löytyvät yleisestä opista sekä mestarilyöntien ja muiden temppujen alta.

‘von hengen.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Viimeisellä kappaleella ei ole otsikkoa, mutta kappalerajan kohdalla päätttyy verrattain kokonainen joukko versetzeniä koskevia säkeitä; vastaavasti rajan jälkeen alkaa kolmen nach reysenia koskevan säeparin ketju.

Voi olla, että otsikointi ja kappalejako edustavat kahta eri tason yritystä tehdä selkoa sisällön dispositiosta. Se, että liechtenaueriaanisten säkeiden järjestys ei ole pysyvä, ja että säeparit ikään kuin elävät omaa elämäänsä, näkyy myös siinä, miten niitä on kulkeutunut Paurnfeyndtin (ja Egenolffin) julkaisemaan kahteentoista sääntöön. Voi toki myös olla, että Liechtenauer on ammentanut itseään vanhemmasta materiaalista, jonka hän on Homeroksen hengessä toimittanut sittemmin hänelle attribuoidun Zettelin muotoon.

Talhofferin raivokärki

|

30-vuotisen sodan alusta toisen maailmansodan loppuun Gothan herttuallisessa kirjastossa I.33:n vieressä sijaitsi Hans Talhofferin käsikirjoitus vuodelta 1467, joka tunnetaan nykyään Baijerin valtionkirjaston tunnisteella cod. icon. 394a. Tämä on Talhoffer-käsikirjoituksista tunnetuin, ja olipa Kansallismuseon esihistorianäyttelyn alle jääneen asehuoneen opaslehtisessäkin kopio eräästä sen kuvasta (fol.  7v, kuva 12) esimerkkinä rikkaimpien saatavilla olleesta miekkailuoppaasta, “joka ei jättänyt neuvomatta epäritarillisia temppuja”.

Teoksen ensimmäiset kaksi kuvaa näyttävät neljä eri lyöntiä toisistaan irrallaan (Oberhöw, Underhow, Sturtzhow ja Wechselhow), mutta kolmas kuva esittää tilannetta, jossa hahmojen liikkeet liittyvät selvästi toisiinsa:

München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 3r.

Gustav Hergsell julkaisi käsikirjoituksen faksimilienä vuonna 1887. Kyseinen laitos sisältää myös transkription alkutekstistä sekä selittävän käännöksen. Yllä olevan kuvan tekstit Hergsell lukee seuraavasti (s. 21):

Zorn ortt Im dröw.
Aber oberhout.

…ja selittää ne näin:

Bedrohe mit Zornort (Stoss).
Führt wieder den Oberhieb.

Hän on siis ymmärtänyt ensimmäisen sanan vanhahtavana adverbinä aber, eli oikeanpuoleinen hahmo ‘tekee uudelleen ylälyönnin’ vasemmanpuoleisen hahmon raivokärkeä eli piston uhkaa vastaan.

Karl Wassmanssdorffin arvostelu Hergsellin teoksesta ilmestyi Monatschrift für das Turnwesen -lehdessä seuraavana vuonna (s. 121-138). Wassmannsdorff puuttuu muun muassa edellä mainittuun kohtaan huomauttaen, että tekijä ei ole lukenut alkutekstin sanaa Wer oikein, ja että sanan lukeminen muodossa aber on sitä paitsi saksankielisten miekkailukäsikirjoitusperinteen vastaista. Tässä kohden hän viittaa käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvään liechtenaueriaaniseen säkeeseen, jonka hän antaa seuraavassa muodossa: ‘VEr [d. h. Wer] dir oberhawet . czornhaw ort deme drewet’ (‘kuka sinua ylälyö, raivolyöntikärki häntä uhkaa’). Mainitussa käsikirjoituksessa tosin on pronomini ‘Der’ eikä ‘[V]Ver’ (ks. fol. 23r rivi 11), mutta itse asia ei tästä juurikaan muutu, ja Nürnbergin koodeksi on tässä suhteessa todellakin poikkeus (Wierschin ei mainitse tätä eroa Ringeck-editiossaan, mikä kuitenkin osoittaa korkeintaan sen, että hän ei ole pitänyt sitä Dresdenin käsikirjoitusta järkevämpänä lukutapana).

Säkeiden selitys on Wassmannsdorffin muotoilemana seuraava (s. 122):

“Wenn dir einer zuhaut mit einem Oberhau, so sollst du gegen ihn wiederhauen den Zornhau [den Hochkammhieb (Schulterhieb) der deutschen Turnfechtschule], also daß du mit deinem Orte [der Spitze des Schwertes] fast [sehr] gegen ihn schießest.”

(Saksalaisen liikuntakoulukunnan termit Hochkammhieb eli Schulterhieb edustavat 1800-luvulla vallalla olleita pyrkimyksiä korvata vieraskielinen terminologia saksalaisella.) Wassmannsdorff jatkaa toteamalla, että toisessa painoksessa ei tule säilyttää Hergsellin yllä mainittua selitystä, ja että oikea lukutapa olisi löytynyt myös Hergsellin itsekin mainitsemasta (s. 8) Andre Paurenfeindtin Wienissä vuonna 1516 ilmestyneestä kirjasta, jossa muotoilu on ‘wer dir ober haut zorñ ort dem droet’ (sig. A3r).

Hergsellin käännökset ilmestyivät kuitenkin muuttumattomina VS-Booksin vuonna 1998 ilmestyneessä laitoksessa, johon perustuu myös Mark Rectorin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt käännös Medieval Combat: A Fifteenth-Century Illustrated Manual of Swordfighting and Close-Quarter Combat. Tässä versiossa kuvateksti on vielä tulkitsevampi:

The swordsman on the left menaces his opponent with the thrust of wrath.5 The swordsman on the right counters the thrust with a cut from above.

Loppuviitteen 5 mukaan “[t]he thrust of wrath is a powerful downward diagonal thrust from the right”, vaikka kuvassa pisto tapahtuu vasemmalta.

VS-Booksin version vuonna 2016 ilmestyneessä kuudennessa painoksessa Dierk Hagedorn lukee tekstin kuten Hergsell:

Zorn ortt Im drow
Aber oberhout

…mutta kääntää sen nykysaksaksi hieman eri tavalla:

Der Zornort droht jenem, …
…wenn er den Oberhau schlägt.

Tässä aber on nähtävästi tulkittu ob er ja käännetty siis wenn er, “jos hän”. (Tämä on epätodennäköistä sen valossa, että ob er kyllä esiintyy tekstissä lukuisia kertoja, kirjoitettuna o:lla ja erikseen.) Käännöksen merkitys vastaa liechtenaueriaanista säettä siltä osin, että zornort on vastatekniikka ylälyöntiä vastaan eikä toisin päin kuten Hergsellillä ja Rectorilla.

Mutta kumpi lukutapa sitten on oikea? Asiaa voi lähestyä sekä kirjainmuotojen että sisällön näkökulmasta. Kiistanalainen kohta näyttää tältä:

‘Wer oberhout.’ (kuva 3, fol. 3r)

Ensimmäinen merkki näyttää kyllä ensisilmäyksellä w-kirjaimelta. Verrokkitapaus w-kirjaimesta löytyy edelliseltä sivulta sanassa Wechsselhow, joka kuitenkin näyttää tältä:

‘Wechsselhow’ (kuva 2, fol 2v).

Teoksesta löytyy lukuisia esimerkkejä merkkijonosta ⟨Aber⟩, jotka ovat alla olevien esimerkkien näköisiä:

‘Aber ain schwert niemen’ (kuva 62, fol. 32v).

‘Aber howt der von Tach’ (kuva 236, fol. 119v).

Vaikka loppuosa muistuttaa b:tä, alkuosa ei muistuta lainkaan a:ta. Loppuosa kuitenkin muistuttaa yllä olevan esimerkin sanassa von olevaa pitkävartista v:tä, joten w on sekä graafisesti että sisällöllisesti todennäköisesti oikea lukutapa, vaikka teoksesta löytyykin myös toisenlainen w-kirjain.

Sisällöllisesti Wassmannsdorffin tulkinnassa huomio saattaa kiinnittyä siihen, että vasemmanpuoleisen hahmon pisto ei näytä olevan oikean ylälyönnin (raivolyönnin) loppuasento, kuten alla olevassa verrokkikuvituksessa Paulus Kalilta, jonka kuvateksti siteeraa samaa Liechtenauerin säettä, ‘zorn hauwe ort yme dratt’:

München, BSB, cgm 1509, fol. 59r.

Välittömästi lyöntiä seuraava kahvan nostaminen pistossa löytyy kuitenkin myös Lecküchneriltä liikkeessä, jonka nimi on vastaavasti Zorenhaw ortt. Leckücherin runosäkeet ovat tosin myös hieman erilaisia: ‘Was auf dich wirt gericht / Zorenhaw ortt das gar pricht’. Selityksen mukaan kyseessä on ‘zorenhaw mit dem ortt’. Suorittaja on kuvassa oikealla:

München, BSB, cgm 582, fol. 3v.

Pisto tapahtuu kuvassa eri päin kuin Talhofferilla (oikealta), mutta teknisiin yksityiskohtiin ei ole tässä syytä sukeltaa syvemmin.

(On sinänsä hauska sattuma, että kaikki tässä kirjoituksessa siteeratut käsikirjoitukset löytyvät nykyään samasta kirjastosta.)

Kuvituksesta

|

I.33 koostuu ensisijaisesti miekkailijoiden kuvista (imagines), joiden yhdistelmät muodostavat esimerkkejä (exempla) eli meikäläisittäin “kuvia”, joiden sarjat muodostavat kappaleita (frusta). Kuvatekstit siis selittävät, mitä kuvissa tapahtuu, eikä kumpikaan riitä yksinään (tai välttämättä edes yhdessä) kuvaamaan kuvasarjojen esittämiä liikkeitä.

Taistelijoiden välissä kasvavat kukkaset eivät kuulu alkuperäiseen kuvitukseen. Leeds, RA MS I.33, fol. 25v.

Kuvat on piirretty ennen kuvatekstien lisäämistä, mikä käykin ilmi yllä olevasta kuvasta.

Kuvat ovat siis varsin oleellinen osa kirjaa, mutta miten hyvälaatuisia ne ovat? Alla kokoelma piirroksista eri yhteyksissä esitettyjä kommentteja, mukana myös pari kansallisia erityispiirteitä koskevaa huomiota:

  • ‘Die Figuren sind schlecht’ (Ukert 1838)
  • ‘the drawings have a markedly English look about them’, ‘drawn with great skill and spirit’ (James Gow Mann kirjeessään 1950)
  • ‘französisch beeinflußt’ (Leng 2008)
  • ‘Exquisitely illustrated with more than one hundred lively ink-and-watercolour drawings’ (Capwell 2012)
  • ‘The illustrations are handsome though not elaborate’ (Forgeng 2013)
  • ‘[T]he illustrations are handsome and appealing, albeit not lavish’ (Forgeng 2018)

Asia ei ole siinä mielessä pelkästään yhdentekevä makuasia, että kuvituksen laatu kertoo jotain siitä, miten paljon resursseja käsikirjoituksen tuottamiseen on käytetty ja siten ehkä jotain siitä, missä oloissa se on syntynyt. Yllä olevien lausuntojen valossa vaikuttaa hieman siltä, että arvion mairittelevuus on jokseenkin verrannollinen yleiseen kiinnostukseen käsikirjoitusta kohtaan. (Kansallisten piirteiden arviointiin vaikuttavat muut seikat.)

Kuvien laatuun liittyy myös piirtäjän taito kuvata asentoja, mikä auttaa piirrosten luotettavuuden arvioinnissa. Kuvituksia voi siis lähestyä käytännöllisestä näkökulmasta eli tarkastella, miten ne kuvaavat liikettä eli viestivät sitä oppia, jota teoksen on tarkoitus antaa. Sydney Anglo kirjoittaa teoksessaan The Martial Arts of Renaissance Europe (2000, s. 45) seuraavasti:

Yet, although the handling of the weapons, including the position of the fingers on the grip, is well indicated, leg and foot positions are wholly stylized: and this, together with the stereotyping of the postures, their ambiguity with regard to the direction of the blows, and the inadequacies of the verbal commentary, makes it difficult to reconstruct more than a general notion of the combat techniques depicted.

Tähän voisi lisätä vielä, että hahmojen etäisyys toisistaan ei vaikuta lainkaan relevantilta.

Viittasin kuvituksen ongelmiin erityisesti jalkatyön osalta jo aiemmin kirjoituksessa “Vasemmalla vai oikealla“.

Kollaatio

|

Jos jotakin asiaa on tutkittu ennestään, se ei tarkoita, etteikö sitä kannattaisi edelleen tutkia. Jos uudessa tutkimuksessa saatu tulos on sama kuin aiemmassa tutkimuksessa, sitä voidaan pitää jokseenkin vahvistettuna; jos tulos on eri, on jossakin ollut jotain vikaa. Se, että jostain aiheesta on kirjoitettu jotain jo ennestään, ei tiukan tieteellisessä mielessä oikeastaan merkitse mitään.

Olen juuri kirjoittamassa artikkelikäsikirjoitusta koskien I.33:n kollaatiota eli vihkorakennetta ja siitä puuttuvia lehtiä. Koodeksi koostuu nykytilassaan viidestä vihkosta, joista vain ensimmäisessö on kahdeksan lehteä eli neljä kaksoislehteä; toisessa vihkossa on kuusi lehteä, kolmannessa viisi, neljännessä kuusi ja viidennessä seitsemän. Parittomat määrät johtuvat kolmannen vihkon loppuun ja viidennen alkuun liitetyistä yksittäisistä lehdistä. Jos oletetaan, että kukin vihko on ollut kokonainen kvaternio, puuttuu koodeksista yhteensä kahdeksan lehteä.

I.33:n keskikohta lähikuvassa.

Aihetta on käsitelty ensimmäisen kerran Cinaton ja Forgengin editiossa (2009) ja James Hesterin artikkelissa Royal Armouriesin Arms & Armour -julkaisussa (2012). Molemmat esittävät toisistaan poikkeavia tuloksia, mikä johtuu ensisijaisesti siitä, että koodeksin tuolloisesta tiukasta sidoksesta (eri kuin yllä olevassa kuvassa) johtuen vihkorakenteen päätteleminen ei ollut mahdollista.

Koodeksi sidottiin uudelleen vuonna 2012, minkä yhteydessä oli mahdollista todeta, mitkä lehdet oikeastaan kuuluvat yhteen, ja vuoden 2013 faksimile-edition yhteydessä Jeffrey Forgeng ja James Hester käsittelevät aihetta kolmannen kerran ja esittävät, että yksinäiset lehdet (19 ja 26) ovat toistensa vastakappaleita.

Vuonna 2016 ilmestyi Franck Cinaton artikkeli ‘Development, Diffusion and Reception of the Buckler plays: A Fighting Art in the Making, a case study’ Brillin History of warfare -sarjaan kuuluvassa teoksessa Late Medieval and Early Modern Fight Books (toim. Daniel Jaquet, Timothy Dawson ja Karin Verelst), jossa esitetty on käytännössä sama kuin Forgengin ja Hesterin malli, paitsi että yksinäisille lehdille oletetaan vastakappaleet.

Samana vuonna ilmestyi myös Fanny Binardin ja Daniel Jaquetin artikkeli ‘Investigation on the collation of the first Fight book (Leeds, Royal Armouries, Ms I.33)‘. Artikkeli on siitä mukava, että sivulla 20 näkyy yhdellä silmäyksellä Hesterin (2012), Forgengin (2013), Cinaton (2016) ja Binardin oma näkemys. Jos unohdetaan Hesterin itsensäkin jo 2013 hylkäämä malli, eroaa Binardin näkemys muista lähinnä siinä, että hän liittää lehden 19 kolmanteen eikä neljänteen vihkoon. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että toisen vihkon ulkopuolelta puuttuu kaksoislehti, eli lehtien 8 ja 9 sekä 14 ja 15 välistä puuttuu kummastakin yksi lehti.

Huhtikuussa tulee ilmestymään uusi laitos vuoden 2013 faksimile-editiosta, jonka voi ennakkotilata Royal Armouriesin verkkokaupasta. Uusitussa kollaatiota koskevassa luvussa  (tai ainakin sen luonnoksessa) Forgeng pitää edelleen mahdollisena, että lehdet 19 ja 26 kuuluvat yhteen, ja että lehtien 25 ja 26 välistä ei puutu mitään. Binardin hypoteesiin hän viittaa toteamalla sen perustuvan väärinkäsitykseen.

Omien tutkimusteni pohjalta voin tuoda keskusteluun jotain paitsi koskien lehtiä 19 ja 26, myös liittyen erään puuttuvaksi oletetun kaksoislehden sijaintiin. Nähtäväksi jää, miten kollegat tulevat suhtautumaan näkemyksiini reilun parin viikon päästä.

Florius

|

Olen lukenut tällä viikolla Francesco Lodàn Florius-laitosta Florius: De arte luctandi (2014). Teos sisältää esipuheen sekä latinankielisen tekstin ja italiankielisen käännöksen käsikirjoituksesta Pariisi, BnF, ms. lat. 11269. Kyseessä on yksi neljästä 1400-luvun alkupuolella vaikuttaneen Fiore dei Liberin tuotannosta säilyneestä käsikirjoituksesta. Kolmesta muusta (italiankielisestä) käsikirjoituksesta kaksi ovat pitkälti proosamuotoisia, yksi runomuotoinen. Viimeksi mainittu on tai ainakin oli Pisani Dossi -suvun yksityiskokoelmassa ja ilmestyi Francesco Novatin toimittamana faksimilenä ja kommentoituna editiona jo vuonna 1902. Viittaan näihin neljään käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän vakiintuneilla nimillä “Florius” (Fioren latinankielisen nimen mukaan), “Pisani Dossi”, “Morgan” ja “Getty” (kaksi viimeistä niiden museoiden mukaan, joiden kokoelmiin ne kuuluvat).

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 8r (gallica.bnf.fr / BnF).

Esipuheessaan Lodà esittää, että Florius on käännös Pisani Dossista. Ensimmäinen perusteista on se, että Floriuksen materiaali vastaa enemmän Pisani Dossia kuin Morgania tai Gettyä. Toiseen perusteeseen liittyvät seuraavat käännöstieteelliset havainnot (s. 17-18):

È infatti lecito supporre che un original in rima possa essere tradotto in un’altra lingua in prosa senza grandi difficoltà, se non c’e bisogno di rispettare particolari restrizioni nella lingua di arrivo, come metrica e assonanza per esempio; e gli stessi termini specifici della disciplina trovano nella nuova lingua una traduzione più chiara, diretta, vicina all’originale, in assenza di vincoli specifici.

On eittämättä totta, että runo on helpompi kääntää toiselle kielelle proosa- kuin runomuotoon, koska tällöin ei tarvitse välittää runomitan asettamista rajoitteista. Lodà jatkaa (s. 18):

Così, non sorprende la constatazione che il Pisani Dossi possa essere l’originale in rima friulana, con la sua compiutessa formale e i suoi insegnamenti asciutti, e il Florius la traduzione in prosa latina.

Johtopäätös, että Florius olisi runomuotoisen Pisani Dossin proosamuotoinen käännös, olisi kuitenkin siinä mielessä yllättävä, että Florius ei ole proosa- vaan runomuotoinen.

Muutamat Lodàn lukutavat selittyvät sillä, että hän ei tunnista Floriuksen tekstiä heksametriksi. Esimerkiksi rohkeutta (audacia) symboloivan leijonan säkeet (fol. 1v) kuuluvat Lodàn mukaan seuraavasti:

Quadrupedum sum fortis apex, audacia
Nam mea queque polo subsunt, nec corde leonem vincu[nt]
[……]t, quemcumque ergo vocitamus ad arma.

Lukijalle, joka tuntee latinalaisen metriikan perusteet, lienee ilmeistä, että yllä olevassa on jotain pielessä: tekstissä on selvä daktyylinen poljento, mutta ensimmäisestä säkeestä puuttuu yksi runojalka, toisessa on yksi liikaa. (Kolmannen alusta on pyyhkiytynyt pois puolentoista jalan verran, mutta se ei ole oleellista tässä yhteydessä.)

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 1v (gallica.bnf.fr / BnF).

Alkuperäislähteessä ensimmäisen säkeen viimeinen sana vincit (lopputavu on digitoidussa versiossa tosin epäselvä) on kirjoitettu toisen säkeen perään erotettuna siitä kahdella pystyviivalla, koska se ei ole mahtunut ensimmäisen rivin loppuun. Lukemalla sana oikeassa kohdassa molemmat säkeet sopivat heksametrimittaan.

Toisaalla (fol. 18v) Lodà lukee käsikirjoituksen lyhenteen ‘qn̄’ sanana quin eikä quando (luettava tietenkin quandǒ), vaikka ensiksi mainittu ei sovi mittaan ( ¯ ˇ ) eikä oikein merkitykseenkään:

A tectura exit cuspis hęc ima magistri
Atque alios faciam ludos si quin libebit.

(Kyseistä selitystä lyhenteelle ei löydy Cappellilta eikä Abbreviationes-tietokannasta.)

Vaikka heksametrin tulkitseminen proosaksi on ehkä sellaisen mittaluokan kömmähdys, ettei sen mainitsemista tarvitse erikseen perustella, motivaationi tähän kirjoitukseen syntyi kuitenkin muusta syystä.

Teoksen esipuheessa (s. 8) Lodà mainitsee Wiktenauer-sivuston viitaten ohimennen sen puutteisiin erittelemättä niitä tarkemmin. Siinä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä, että Wiktenauerissa on omat wiki-formaattiin liittyvät hyvät ja huonot puolensa. Olen itse aiemmin nostanut esille erään toisen artikkelin ongelmia, mutta tässä yhteydessä relevanttia on, että sivustolta löytyvä Florius-teksti englanninkielisine käännöksineen on käyttökelvoton; vähemmän vakavaa mutta silti harmillista on, että samaan yhteyteen Francesco Novatin editiosta kopioidussa Pisani Dossin tekstissä ei ole huomioitu tekijän itse korjaamia painovirheitä.

Edellisen lisäksi Lodà viittaa Wiktenaueriin myös tekstin kommenteissa. Sivun 53 alaviitteessä 85 hän huomauttaa, että tekstissä mainittu “Posta del leopardo sereno” (latinaksi situs leopardi, ks. fol. 18r oik. ylh.) on ymmärrettävä samaksi kuin muiden käsikirjoitusten posta de crose bastarda (puuttuu Pisani Dossista, Getty fol. 33r & Morgan fol. 10v, oik. ylh.) eikä posta de vera crose (Pisani Dossi 25 A, ks. kuva alempana, Getty fol. 32v, & Morgan fol. 10r, oik. ylh.), johon se yhdistetään Wiktenauerissa.

‘Posta chiamata uera crose.’ Pisani Dossi MS, 25 A.

Hän perustelee näkemyksensä kuvissa näkyvällä kehon asennolla ja sillä, että Floriuksella esiintyy hieman myöhemmin (fol. 19v) varsinainen crux vera;  Floriuksen crux vera on siis sama kuin vera crose, ja muista koodekseista puuttuva “leopardi” voidaan yhdistää Floriuksesta vastaavasti puuttuvaan “bastardaan”.

(Lodà mainitsee, että posta de leopardo sereno tavataan Filippo Vadilla 1400-luvun lopulla, muttei huomioi käännöksessään tai kommenteissaan sitä, että Floriuksen säkeessä ‘inque situ aspecto leopardi nempe serenum’ sana serenum ei kuulu yhteen sanan leopardi kanssa.)

Perusteet ovat ainakin tältä istumalta järkeenkäypiä, vaikken itse välttämättä viittaisi painetussa kirjassa wiki-sivun sisältöön. Varsinainen ongelma on kuitenkin alaviitteen loppukaneetissa esitetty arvelu siitä, miksi “Wiktenauerin käyttäjät” eivät ole huomanneet tätä “ilmeistä” asiaa:

L’accostamento, quindi, ci sembra scontato e se finora non è stato notato dagli utori di Wiktenauer, crediamo sia probabilmente a causa della difficoltà di approcciare al friulano e al latino medievali da parte di ricercatori stranieri.

Aiemmin mainitsemani seikat huomioiden on mielestäni hieman erikoista vihjailla “ulkomaalaisten tutkijoiden” ongelmista lähestyä friulin kieltä saati keskiajan latinaa.

(Tosiasiallisesti muuta kuin historiallisen kielen nykyvastinetta äidinkielenään puhuvat tutkijat saattavat hyvinkin olla “äidinkielisiä” paremmassa asemassa, sillä he eivät kärsi samanlaisista tuttuusharhoista lukiessaan alkuperäislähteitä. Tähän liittyvänä kiinnostavana yksityiskohtana on vielä mainittava, että klassisinta eli “parasta” latinaa ei keskiajalla kirjoitettu suinkaan romaanisella vaan germaanisella kielialueella.)

Ristinmerkkejä

|

I.33:n sisällön rakentuminen näyttäytyy täydellisimmillään ensimmäisessä vihkossa, minkä jälkeen se hajoaa jokseenkin kaoottiseksi sekamelskaksi. Ensimmäinen vihko on myös ilmeisesti ainoa kokonaisena säilynyt, siis olettaen, että kaikissa vihkoissa on ollut tarkoitus olla kahdeksan lehteä. Ensimmäisellä lehdellä luetellaan miekkailutaidon seitsemän osaa, ja toisella lehdellä (johon tekstissä viitataan ensimmäisenä lehtenä, ‘in primo folio’ fol. 3r) aloitetaan näistä ensimmäisen käsittely.

Yksittäiset kappaleet on merkitty ristinmerkeillä. Kappaleisiin (frustum) viitataan tekstissä kolme kertaa (foll. 3r, 7v, 23r), ristinmerkkeihin (signum crucis) neljä kertaa, joka kerta formulalla ‘usque ad proximum signum crucis’ (foll. 13v, 14v, 15r, 17r). Ristinmerkkien joukossa esiintyy vaihtelua, ja olisi houkuttavaa ajatella, että ne muodostavat jonkinlaisen johdonmukaisen hierarkian.

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r (ylh. vas.), 9r (ylh. oik.), 5r (alh. vas.), 20r (alh. oik.).

Monimutkaisin eli nyhäympyröity apilaristi löytyy ensimmäisen varoasennon (prima custodia, priimi) ensimmäisen kappaleen alusta (fol. 2r) ja toisen varoasennon (secunda custodia, sekondi) ensimmäisen kappaleen alusta toisen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 9r). Symmetriaa korostaa se, että molemmissa tapauksissa teksti alkaa sanalla notandum, ja molempien jatkotekniikoissa puhutaan kolmesta vaihtoehdosta, joista yksi on durchtritt. Kumpaakin asentoa vastaan hyökätään eri tavalla, ja sekondin yhteydessä otetaan myös lyhyesti kantaa siihen, mitä tapahtuu, jos priimiä vastaan opetetulla tekniikalla hyökättäisiinkin sekondia vastaan (foll. 10v – 11r), minkä jälkeen lisätään vielä priimin yhteydestä unohtunut huomio (fol. 11v), joka on juuri käsitelty sekondin yhteydessä (fol. 10rv).

Kolmas tapaus, joka muistuttaa edellisten jäljitelmää, löytyy kolmannen neljännen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 20r), joka sisällön puolesta osuu kuitenkin keskelle seitsemännen eli viimeisen varoasennon käsittelyä. Neljäs, vielä huonommin tehty risti löytyy keskeltä ensimmäisen varoasennon käsittelyä (fol. 5r). Puuttuvien lehtien ja jälkikäteen korjailtujen ristien vuoksi on vaikea sanoa, miten pitkälle rakenteellinen hierarkia on ollut ehkä tarkoitus viedä, jos sellaiseen on edes pyritty.

Yllä mainitun tyypin lisäksi esiintyy ympyröityä ja pelkkää apilaristiä, nyhäympyröityä tai pelkkää Mantovan ristiä, kuularistiä ja yksi mahdollinen Jerusalemin ristin hahmotelma (fol. 25r). Ensimmäisessä vihkossa ensimmäistä kappaletta seuraa kaksi nyhäympyröityä Mantovan ristiä (foll. 3r ja 4r), ylempänä mainittu ympyröity apilaristi (fol. 5r), himmeä vinoneliössä oleva apilaristi (fol. 5v), himmeä Mantovan risti (fol. 6v), himmeä vihkiristi (ympyröity Mantovan risti, fol. 7v) ja pelkkä apilaristi (fol. 8v).

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r, 3r, 3v (sisämarginaalissa, tarkoituksella poispyyhitty), 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v.

Kuten edellä sanotusta jo saattoi käydä ilmi, rakennetta on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti lähtien kirjan vihkorakenteesta initiaalien, ✠-, ✥-, ☩- ja ¶-merkkien kautta aina tekstissä esiintyviin eksplisiittisiin viittauksiin. J. P. Gumbertin kodikologista terminologiaa lainatakseni I.33 on ainakin sikäli nivelletty, että siinä on yksi selvä kesuura: ensimmäiseen vihkorajaan osuu myös sisällöllinen raja priimin ja sekondin välillä, joten ensimmäinen vihko muodostaa oman blokkinsa, johon myös viitataan kirjan viimeisellä foliolla: ‘ex ḥiis generantur omnia que habentur de prima custodia de quibus habetur in primo quaterno’ (fol. 32r).

Näissä merkeissä alkaa tämä työviikko ja paperi, joka käsittelee I.33:n “sisällönhallintaa” eli kaikkia niitä keinoja, joilla teoksen rakenne pyritään tekemään lukijalle näkyväksi. Olen käyttänyt dispositiossani otsikkoa “content management”, mutta se kuulostaa jotenkin liian tietotekniseltä. Vaikka aihetta on käsitelty useammassakin lukemassani artikkelissa tai kirjassa, en ole vielä törmännyt hyvään termiin, joka kattaisi sekä varsinaisen metatekstin että koodeksin fyysiset rakennepiirteet.

Pohdintaa ajoittamisesta

|

Tämä hieman sivupoluille hairahtava kirjoitus koskee liechtenaueriaanisen miekkailun varhaisimpana pidetyn kirjallisen lähteen eli käsikirjoituksen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a ajoitusta. Kyseinen koodeksi on sekalainen kokoelma kirjoituksia polttotaisteluaseista, astrologiasta, miekkailusta ja painista. Kyseessä on siis eräänlainen “leikekirja”, johon sen kirjoittaja on koonnut haluamiaan tekstejä vihkoihin, jotka on sitten sidottu kirjaksi. Kirjan lopussa on saman käden kirjoittama hakemisto (fol. 166r – 169v).

Kirjan sisältämät miekkailu- ja painitekstit ovat uniikkeja lukuun ottamatta Liechtenauerilta siteerattuja muistovärssyjä sekä tekstiä der andern meister gefechte (fol. 43r – 52v), joka tunnetaan myös käsikirjoituksesta Glasgow Museum E.1939.65.341. Yksi kamppailuun liittymättömiä aiheita käsittelevistä teksteistä on intervallitaulukko laskiaissunnuntain sijoittumisen määrittämiseksi vuosille 1390 – 1495 (fol. 83v).

Koska taulukko on mitä luultavimmin kopioitu teokseen tulevia käytännön tarpeita silmällä pitäen eli kalenterikäyttöön vuodesta 1390 alkaen, on koko koodeksi ajoitettu sen perusteella tarkalleen tai suunnilleen vuoteen 1389. Tämä ajoitus ei ole käsialan perusteella epäuskottava, mutta ajoituksen tarkkuus on sittemmin syystäkin haastettu. Ajoituksen haastamisen tulee kuitenkin olla perusteltavissa lähdeaineistolla eikä pelkästään “mutulla”. Christian Tobler käsittelee asiaa seuraavasti teoksessaan In Saint George’s Name: An Anthology of Medieval German Fighting Arts (2010), s. 6:

A number of writers (alas, including this one in several previous works) have confidently dated the manuscript to 1389, based on the multiple year calendar beginning with the year that appears in the housebook. That is not an entirely reliable way to date the work though, as the calendar may just be one that was available to the scribe that included the years of interest to him or his client. The manuscript could, therefore, be of earlier or later origin.

Jyrki Talonen antaa tuoreessa teoksessaan Eurooppalaiset historialliset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) koodeksin ajoitukseksi ehkä turhankin leveän “(noin) 1389 – 1494” (s. 13, 109 ja 186). Tässä rajat ovat taulukon ensimmäistä vuotta edeltävä vuosi ja etukannen sisäpuolelle merkitty exlibris ‘Nicolaus Pol doctor 1494’ (‘Nicolaus Pol, tohtori [vuodesta] 1494’).

Tuorein aihetta käisttelevä tieteellinen artikkeli on Eric Burkartin ‘The Autograph of an Erudite Martial Artist: A Close Reading of Nuremberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a’ (2016). Burkart korostaa ajoituksen “noin 1389” epätarkkuutta ja mainitsee kiinnostavana tietona, että lehdellä 130 on vesileima (ks. s. 466, kuva 16.3 ja alaviite 47). Kyseisen vesileiman ominaisuuksien perusteella tietokannasta (Wasserzeichen-online.de) saadaan seuraavan näköinen jakauma, jonka huippu (240 kpl) on 1400-luvun puolivälissä, mutta esiintymiä löytyy 1300-luvun puolivälistä aina 1500-luvun alkupuoliskoon:

Lähde: Wasserzeichen-online.de

Vesileiman ajoitus ei siis sulje oikeastaan mitään vaihtoehtoa pois. Mikä siis on tietyn vuosivälin sisältävän laskiaistaulukon arvo? Otan seuraavaksi esille muutaman verrokkitapauksen, jotka tosin ovat kaikki painettuja eivätkä käsinkirjoitettuja kirjoja.

Vuonna 1536 ilmestynyt Wolfgang Capiton Precationes Christianae ad imitationem Psalmorum compositae sisältää taulukon, josta löytyy eri vuosien kultaiset luvut ja muuta hyödyllistä. Taulukko kattaa vuodet 1536 – 1545 (sig. C4r), eli teoksen ilmestymisvuoden ja yhdeksän seuraavaa vuotta.

Erasmus Reinholdin Calendarium novum continens motum Solis verum ex novis tabulis supputatum proprie ad annum XLIII ilmestyi vuonna 1543. Auringon liikkeet on ilmoitettu kalenteriosassa valmiiksi teoksen ilmestymisvuodelle, ja teoksesta löytyy taulukko (‘tabula annorum motus solis’, sig. ξ8r), josta sadaan vastaavat liikkeet vuosille 1544 – 1567 eli kahdellekymmenelleneljälle teoksen ilmestymistä seuraavalle vuodelle.

Suomalaisille tutuin historiallinen kalenteri löytyy Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneen Rucouskirian (Doria) alusta. (Sattumalta ylempänä siteeraamani teokset kuuluivat Argicolan lähdeaineistoon.) Koska kyseessä on suhteellisen merkittävä (enimmäkseen) suomenkielinen teos, on sen kalenterin lähempi kuvailu paikallaan. Kuten kalenterin alkusanoissa todetaan (sig. A4r), kalenteri sisältää kunkin kuukauden päiväluvut (peiue lughun eli päivämäärät), kultaiset luvut, roomalaisen kalenterin kalendaet, nonaet ja idukset, viikkokirjaimet, cisiojanus-muitovärssyn, pyhäpäivät ja kuunkirjaimet. Alla esimerkki tammikuusta, jonka ensimmäinen päivä eli kalendae on uudenvuodenpäivä (Wden wodē päiue):

Rucouskiria (1544), sig. A3v.

Kuten kuvasta näkyy, seitsemännen (7) päivän kultainen luku on 13 (xiij), se on roomalaisen kalenterin mukaan seitsemäs päivä ennen idusta (vij, idus), viikkokirjain on g, cisiojanuksen tavu on ca, jonka merkitys on Canutus eli Nuutin päivä (Knwtin kunnigā ‘Knuut-kuninkaan’), ja kuun kirjain on f. (Nuutin päivästä ja roomalaisesta kalenterista voi lukea lisää Filologogrammatasta.)

Tällaista kestokalenteria käytettäessä on päivämäärän ja kiinteiden pyhäpäivien lisäksi oleellista tietää, mikä viikonpäivä kulloinkin on, ja liikkuvien pyhäpäivien määrittämiseksi on tiedettävä, milloin on pääsiäinen tai käytännössä vuoden ensimmäinen pääsiäisen päivämäärään sidottu pyhä eli laskiaissunnuntai (“estomihi“).

Kun tiedetään, mille viikkokirjaimelle (a – g) sunnuntai osuu, määrittyvät muut viikonpäivät tietysti sen ympärille. Kalenterilehtien jälkeen (sig. B8v) löytyykin ohje kunkin vuoden sunnuntaikirjaimen määrittämiseksi. Seuraavalla sivulla (C1r) neuvotaan, miten saadaan kunkin vuoden kultainen luku, eli milloin on uusikuu. Myös viikkokirjaimen astrologinen hyödyntäminen on selitetty taulukoin (sig. C4v-C5r).

Laskiaissunnuntain sijoittuminen annetaan viikkomääränä eli intervallina joulupäivästä lukien taulukossa, jota käyttääkseen on tiedettävä kyseisen vuoden kultainen luku ja sunnuntaikirjain (sig. D8v – E1v).

Edellä mainitun lisäksi teoksesta löytyy taulukko (sig. E2v – E3r), johon on valmiiksi merkitty mm. intervallit, sunnuntaikirjaimet ja kultaiset luvut vuosille 1531 – 1555. Koska teos ilmestyi 1544, on taulukossa siis kolmetoista mennyttä ja yksitoista tulevaa vuotta.

Tähän hätään siteeraamani esimerkit eivät tietenkään edusta kattavaa katsausta, mutta herättävät ehkä joitakin ajatuksia. Kahdessa tapauksessa taulukot jatkuvat ilmestymisvuodesta eteenpäin. Agricolan Rucouskiria poikkeaa tästä kaavasta, minkä syitä voin tältä istumalta vain arvailla: taulukko voi olla laiskasti kopioitu suoraan jostain 1530 ilmestyneestä lähteestä. 

Vaikka Agricola olisikin orjallisesti seurannut jotain lähteenään käyttämää teosta, ei saatavuusargumentti ole yleisesti erityisen vahva. Intervallien määrittäminen on kuitenkin lähinnä laskennallinen toimenpide eikä vaadi sellaista mielivaltaista tietoa (esim. kaunokirjallinen teksti tai resepti), jota ei voida kopioida, jos mallia ei ole saatavilla.

Käyttöargumentin osalta on mahdollisuuksien rajoissa, että Nürnbergin koodeksin taulukkoon on haluttu sisällyttää tuntematon määrä myös menneitä vuosia jonkinlaisten historiallisten intressien takia. Pelkästään edellä siteerattujen kolmen tapauksen perusteella ei voida vielä sanoa, kumpi on todennäköisempi vaihtoehto, mutta kieli poskessa voisi sanoa, että ajoitus “n. 1390” on tämän näytteen perusteella kaksi kertaa todennäköisempi kuin Agricolan logiikalla saatava “n. 1445”. Oikeasti pitäisi tietysti tehdä kokonaistutkimus päivätyistä käsikirjoituksista, jotka sisältävät vastaavia kalenteritaulukoita, ja miksei myös kaikista varhaisista painetuista teoksista, joiden painovuosi on tiedossa.

Edellä sanotun lisäksi on vielä selvitettävä, missä määrin kalenterin tai oikeastaan sen vihkon, joka sisältää kalenterin lisäksi kamppailutaitoihin liittyvät katkelmat (kupura)kilvestä (fol. 74r), sauvasta (fol. 78r) ja messeristä (fol. 82rv), ajoitus suhteutuu saman koodeksin muiden vihkojen ajoitukseen. Mikäli oletetaan, että estomihi-taulukko on laadittu tulevaa käyttöä varten vuonna 1389, saadaan tästä koodeksin kokoamisen terminus post quem (siis jos kyseinen vihko on laadittu ensimmäisenä); terminus ante quem olisi vuosi, joka oletetaan kyseisen kopistin aktiivisen “työuran” ehdottomaksi päätepisteeksi.