Monthly Archives: October 2018

Talhofferin raivokärki

|

30-vuotisen sodan alusta toisen maailmansodan loppuun Gothan herttuallisessa kirjastossa I.33:n vieressä sijaitsi Hans Talhofferin käsikirjoitus vuodelta 1467, joka tunnetaan nykyään Baijerin valtionkirjaston tunnisteella cod. icon. 394a. Tämä on Talhoffer-käsikirjoituksista tunnetuin, ja olipa Kansallismuseon esihistorianäyttelyn alle jääneen asehuoneen opaslehtisessäkin kopio eräästä sen kuvasta (fol.  7v, kuva 12) esimerkkinä rikkaimpien saatavilla olleesta miekkailuoppaasta, “joka ei jättänyt neuvomatta epäritarillisia temppuja”.

Teoksen ensimmäiset kaksi kuvaa näyttävät neljä eri lyöntiä toisistaan irrallaan (Oberhöw, Underhow, Sturtzhow ja Wechselhow), mutta kolmas kuva esittää tilannetta, jossa hahmojen liikkeet liittyvät selvästi toisiinsa:

München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 3r.

Gustav Hergsell julkaisi käsikirjoituksen faksimilienä vuonna 1887. Kyseinen laitos sisältää myös transkription alkutekstistä sekä selittävän käännöksen. Yllä olevan kuvan tekstit Hergsell lukee seuraavasti (s. 21):

Zorn ortt Im dröw.
Aber oberhout.

…ja selittää ne näin:

Bedrohe mit Zornort (Stoss).
Führt wieder den Oberhieb.

Hän on siis ymmärtänyt ensimmäisen sanan vanhahtavana adverbinä aber, eli oikeanpuoleinen hahmo ‘tekee uudelleen ylälyönnin’ vasemmanpuoleisen hahmon raivokärkeä eli piston uhkaa vastaan.

Karl Wassmanssdorffin arvostelu Hergsellin teoksesta ilmestyi Monatschrift für das Turnwesen -lehdessä seuraavana vuonna (s. 121-138). Wassmannsdorff puuttuu muun muassa edellä mainittuun kohtaan huomauttaen, että tekijä ei ole lukenut alkutekstin sanaa Wer oikein, ja että sanan lukeminen muodossa aber on sitä paitsi saksankielisten miekkailukäsikirjoitusperinteen vastaista. Tässä kohden hän viittaa käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvään liechtenaueriaaniseen säkeeseen, jonka hän antaa seuraavassa muodossa: ‘VEr [d. h. Wer] dir oberhawet . czornhaw ort deme drewet’ (‘kuka sinua ylälyö, raivolyöntikärki häntä uhkaa’). Mainitussa käsikirjoituksessa tosin on pronomini ‘Der’ eikä ‘[V]Ver’ (ks. fol. 23r rivi 11), mutta itse asia ei tästä juurikaan muutu, ja Nürnbergin koodeksi on tässä suhteessa todellakin poikkeus (Wierschin ei mainitse tätä eroa Ringeck-editiossaan, mikä kuitenkin osoittaa korkeintaan sen, että hän ei ole pitänyt sitä Dresdenin käsikirjoitusta järkevämpänä lukutapana).

Säkeiden selitys on Wassmannsdorffin muotoilemana seuraava (s. 122):

“Wenn dir einer zuhaut mit einem Oberhau, so sollst du gegen ihn wiederhauen den Zornhau [den Hochkammhieb (Schulterhieb) der deutschen Turnfechtschule], also daß du mit deinem Orte [der Spitze des Schwertes] fast [sehr] gegen ihn schießest.”

(Saksalaisen liikuntakoulukunnan termit Hochkammhieb eli Schulterhieb edustavat 1800-luvulla vallalla olleita pyrkimyksiä korvata vieraskielinen terminologia saksalaisella.) Wassmannsdorff jatkaa toteamalla, että toisessa painoksessa ei tule säilyttää Hergsellin yllä mainittua selitystä, ja että oikea lukutapa olisi löytynyt myös Hergsellin itsekin mainitsemasta (s. 8) Andre Paurenfeindtin Wienissä vuonna 1516 ilmestyneestä kirjasta, jossa muotoilu on ‘wer dir ober haut zorñ ort dem droet’ (sig. A3r).

Hergsellin käännökset ilmestyivät kuitenkin muuttumattomina VS-Booksin vuonna 1998 ilmestyneessä laitoksessa, johon perustuu myös Mark Rectorin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt käännös Medieval Combat: A Fifteenth-Century Illustrated Manual of Swordfighting and Close-Quarter Combat. Tässä versiossa kuvateksti on vielä tulkitsevampi:

The swordsman on the left menaces his opponent with the thrust of wrath.5 The swordsman on the right counters the thrust with a cut from above.

Loppuviitteen 5 mukaan “[t]he thrust of wrath is a powerful downward diagonal thrust from the right”, vaikka kuvassa pisto tapahtuu vasemmalta.

VS-Booksin version vuonna 2016 ilmestyneessä kuudennessa painoksessa Dierk Hagedorn lukee tekstin kuten Hergsell:

Zorn ortt Im drow
Aber oberhout

…mutta kääntää sen nykysaksaksi hieman eri tavalla:

Der Zornort droht jenem, …
…wenn er den Oberhau schlägt.

Tässä aber on nähtävästi tulkittu ob er ja käännetty siis wenn er, “jos hän”. (Tämä on epätodennäköistä sen valossa, että ob er kyllä esiintyy tekstissä lukuisia kertoja, kirjoitettuna o:lla ja erikseen.) Käännöksen merkitys vastaa liechtenaueriaanista säettä siltä osin, että zornort on vastatekniikka ylälyöntiä vastaan eikä toisin päin kuten Hergsellillä ja Rectorilla.

Mutta kumpi lukutapa sitten on oikea? Asiaa voi lähestyä sekä kirjainmuotojen että sisällön näkökulmasta. Kiistanalainen kohta näyttää tältä:

‘Wer oberhout.’ (kuva 3, fol. 3r)

Ensimmäinen merkki näyttää kyllä ensisilmäyksellä w-kirjaimelta. Verrokkitapaus w-kirjaimesta löytyy edelliseltä sivulta sanassa Wechsselhow, joka kuitenkin näyttää tältä:

‘Wechsselhow’ (kuva 2, fol 2v).

Teoksesta löytyy lukuisia esimerkkejä merkkijonosta ⟨Aber⟩, jotka ovat alla olevien esimerkkien näköisiä:

‘Aber ain schwert niemen’ (kuva 62, fol. 32v).

‘Aber howt der von Tach’ (kuva 236, fol. 119v).

Vaikka loppuosa muistuttaa b:tä, alkuosa ei muistuta lainkaan a:ta. Loppuosa kuitenkin muistuttaa yllä olevan esimerkin sanassa von olevaa pitkävartista v:tä, joten w on sekä graafisesti että sisällöllisesti todennäköisesti oikea lukutapa, vaikka teoksesta löytyykin myös toisenlainen w-kirjain.

Sisällöllisesti Wassmannsdorffin tulkinnassa huomio saattaa kiinnittyä siihen, että vasemmanpuoleisen hahmon pisto ei näytä olevan oikean ylälyönnin (raivolyönnin) loppuasento, kuten alla olevassa verrokkikuvituksessa Paulus Kalilta, jonka kuvateksti siteeraa samaa Liechtenauerin säettä, ‘zorn hauwe ort yme dratt’:

München, BSB, cgm 1509, fol. 59r.

Välittömästi lyöntiä seuraava kahvan nostaminen pistossa löytyy kuitenkin myös Lecküchneriltä liikkeessä, jonka nimi on vastaavasti Zorenhaw ortt. Leckücherin runosäkeet ovat tosin myös hieman erilaisia: ‘Was auf dich wirt gericht / Zorenhaw ortt das gar pricht’. Selityksen mukaan kyseessä on ‘zorenhaw mit dem ortt’. Suorittaja on kuvassa oikealla:

München, BSB, cgm 582, fol. 3v.

Pisto tapahtuu kuvassa eri päin kuin Talhofferilla (oikealta), mutta teknisiin yksityiskohtiin ei ole tässä syytä sukeltaa syvemmin.

(On sinänsä hauska sattuma, että kaikki tässä kirjoituksessa siteeratut käsikirjoitukset löytyvät nykyään samasta kirjastosta.)

Opettavainen miekkailusatu

|

1530-luvulla kuolleen fransiskaanimunkki Johannes Paulin tunnetuin teos on hänen kansanomainen juttukokoelmansa Schimpf und Ernst (1519). Teoksesta löytyy kaksi miekkailumestareita käsittelevää tarinaa, joista olen tätä kirjoitusta varten jäljentänyt ja suomentanut ensimmäisen.

‘Zwen fechten umbs leben.’ Egenolffin kuvitusta tarinaan, vrt. Der Allten Fechter gründtliche Kunst, s. 36.

Alkuteksti löytyy vanhimman tunnetun painoksen (Strasbourg 1522) faksimilena täältä (sig. L3). Moderni uusintapainos ilmestyi vuonna 1865 Stutgartissa Hermann Österleyn toimittamana. Tästä laitoksesta tarina löytyy sivuilta 198 – 199:

Es war ein schirmeister der het in vil stetten schůl gehalten, vnd gůte schůler gemacht, schirmeister, ab einer was vberusz gůt, vnd erhůb sich mit Lucifer, er wolt seinem meister nichtz entfor geben, ie das sie einander vszbutten, vmb das leben zůfechten, vnd solt ieglicher bruchen was er künt, vnd alle seine kunst. Sie kamen vff dem blatz zůsamen, vnd machten ir spiegelfechten, wie man dan thůt, da sie schier zůsamen kamen, da hielt der meister sein schwert stil, vnd sprach zů seinem schůler. Es ist nit geret worden das ich mit zweien sol fechten. Dieser lůgt hindersich wer im helffen wolt, vnd dieweil er hindersich lůgt, da sprang der meister herzů, vnd schlůg im den kopff ab, vnd sprach, den streich hab ich dich noch nit gelert. Dieser meister hat gethon wie der in dem nechsten gesagten exempel, das ein meister im alwegen sol etwas behalten das er seine schůler nit leren sol.

Suomennettuna (tukeutuen hieman Egenolffin vuoden 1544 painokseen, josta löytyy myös yllä oleva kuvituskuva):

“Olipa kerran miekkailumestari, joka oli opettanut monessa kaupungissa ja jolla oli paljon hyviä oppilaita. Yksi heistä oli aivan erityisen taitava, mutta hän korotti itsensä kuin Lucifer eikä halunnut maksaa opettajalleen mitään, ennen kuin he sopisivat taistelevansa elämästä ja kuolemasta; kummankin tulisi käyttää kaikkea osaamaansa taitoa. He saapuivat sovittuun paikkaan ja miekkailivat ensin ilmaan, kuten on tapana. Juuri kun he olivat iskemässä yhteen, mestari pysähtyi ja sanoi oppilaalleen:
– Ei ollut puhetta, että minun on oteltava kahta vastaan!
Oppilas katsoi taakseen nähdäkseen, kuka häntä oli auttamassa, jolloin mestari syöksyi hänen kimppuunsa, löi hänen päänsä poikki ja sanoi:
– Tätä temppua en ollutkaan vielä opettanut sinulle!
Tämä mestari teki kuten edellisessä esimerkissä, sillä mestarin tulee aina jättää itselleen jotain sellaista, mitä hän ei opeta oppilailleen.”

Lopussa viitatussa “edellisessä esimerkissä” kerrotaan mestarista, joka ei koskaan tehnyt mitään niin hyvin, etteikö olisi voinut tehdä sitä vielä paremmin, eikä koskaan opettanut oppilailleen aivan kaikkea.

‘Ich balge mich nicht mit jhr zweyen’ / ‘Non pugno cum duobus’. Michael Hundtin temppu nro 95.

Eräs versio kyseisestä tempusta löytyy myös Michael Hundtin 1611 ilmestyneestä teoksesta Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum fechten vnd Balgen (ks. kuva ylempänä). Sivuhuomiona Hundtin ‘fechten und balgen’ (latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’) viittaa samaan kontekstieroon kuin vanhemmasta kirjallisuudesta tuttu ‘czu schimpfe ader czu ernste’.

Kuukauden kirja: Die altdeutschen Fechter und Spielleute (1901)

|

Lokakuun kirja on Die altdeutschen Fechter und Spielleute: ein Beitrag zur deutschen Kulturgeschichte (1901). Kyseessä on sveitsiläissyntyisen Alfred Schaerin tohtorinväitöskirja saksalaisen kulttuurihistorian alalta, jossa hän jatkaa opettajansa Ernst Martinin ajatusta pelimannien ja miekkamiesten historiallis-kielellisistä kytköksistä (Die Meistersänger von Strassburg, Strassburg 1882, s. 9 – 10). Väitöskirja hyväksyttiin silloisen Kaiser-Wilhelms-Universitätin eli nykyisen Strasbourgin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maaliskuussa 1900, ja se ilmestyi painettuna seuraavana vuonna.

Väitoskirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee kemppejä ja miekkailijoita (Kämpen und Fechter), toinen pelimanneja ja kiertolaisia (Spielleute und das fahrende Volk), kolmas näiden kahden ryhmän historiallisia yhtäläisyyksiä oikeudenkäytössä, sosiaalisissa suhteissa, kirjallisuudessa ja kielessä. Viimeinen osa on kokoelma aiemmin painettuja alkuperäislähteitä.

Kirjassa ei ole mitään kuvattavaa, joten tässä kuva pelimanneista Jakob Sutorin vuoden 1849 uusintapainoksesta.

Ensimmäinen osa on laajin (s. 13 – 86). Kemppien eli esitaistelijoiden osalta tekjiä käsittelee germaanien oikeudellisia kaksintaisteluita Tacituksesta alkaen mainiten myös naisten ja miesten väliset kaksintaistelut. (Mitä tulee tällaisten taisteluiden järjestelyihin, hän viitttaa Majeriin, joka puolestaan viittaa Thomasiukseen ja Efraimiin, joiden alkuperäislähteet ovat – kuinkas muuten – Talhofferin Wolfenbüttelin– ja tuolloinen Gothan-, nykyinen Münchenin-käsikirjoitus.)

Miekkailijoiden eli ylimystön kamppailuopettajien käsittelyssä tekijä siteeraa lukuisia kaunokirjallisia lähteitä, joissa luetellaan ritarillisia taitoja ja niistä käytettyjä nimityksiä. Tekijä myös esittää Wassmannsdorffista poikkeavan näkemyksensä Federfechter-nimityksen etymologiasta.

Ensimmäisestä osasta löytyy myös luettelo keisareiden miekkailijakilloille myöntämistä privilegioista, miekkailutapahtumia koskevista asiakirjoista (s. 68 – 73) ja miekkailukilpailuja (Fechtschulen) koskevia kuvauksia sisältävistä teoksista (s. 77 – 79).

Oppihistoriallisen bibliografian osalta huomionarvoinen on luettelo miekkailua koskevista teoksista (s. 76 – 77). Käsin kirjoitetuista lähteistä Schaer mainitsee Liechtenauerin miekkailuohjeet (ainoa, josta hän antaa tarkan tunnisteen: Nürnberg, GNM, Hs. 3227a), Lecküchnerin kirjan molemmat versiot (Heidelberg & München), Talhofferin teoksen vuodelta 1467 (eli Gustav Hergsellin 1887 ilmestyneen faksimilepainoksen edellä mainitusta Münchenin-käsikirjoituksesta; varsinaisesta kirjallisuusluettelosta löytyy Wassmannsdorffin murska-arvostelu Hergsellin laitoksesta), Paulus Hector Mairin Dresdenin-koodeksit (1542) sekä Paulus Kalin Münchenin ja Wienin kirjastoista löytyvät oppaat. Painetuista lähteistä hän luettelee tunnetut 1500-luvun teokset (Paurnfeindt, Auerswald, Egenolff, Meyer, Günterode) sekä muita teoksia 1700-luvun alkuun asti (Fabris, Hundt, Sutor, Heussler, Paschen, Schmidt, Doyle).

Tekijä ilmoittaa tutunstuneena edellä mainituista vain Hergsellin Talhoffer-editioon, Elzevierin Fabris-käännökseen, Sutorin Meyer-plagiaatin vuoden 1849 uusintapainokseen sekä Heussleriin ja Hundtiin. Vanhemmasta ei-miekkailuteknisestä kirjallisuudesta mainitaan August Vischerin Tractatus duo juris duellici universi (Jena 1617) ja G. Gumpelzhaimerin Gymnasma (Strasbourg 1652).

Pelimanneja ja kiertolaisia käsittelevä toinen osa on edelliseen verrattuna hyvin lyhyt (s. 86 – 97) ja toimiikin lähinnä siirtymänä kolmanteen osaan (s. 97 – 142), jossa tekijä muun muassa vertaa pelimanneja ja miekkamiehiä toisiinsa oikeudenkäytön kohteina, löytää mestarilaulajien värssyistä miekkailuhenkisiä sanankäänteitä sekä luettelee saksankielisiä idiomeja, jotka ovat peräisin soittoniekkojen ja miekkamiesten kielenkäytöstä (muun muassa einen Vorschlag machen).

Neljäs osa (142 – 199) koostuu, kuten jo todettu, muualla painetuista alkuperäislähteistä. Huomionarvoisimmat tässä yhteydessä ovat Wassmannsdorffin teoksesta Sechs Fechtschulen der Marxbrüder und Federfechter (Heidelberg 1870) kopioidut Nürnbergin miekkailukilpailulaulut (s. 156 – 170), Hans Sachsin miekkailuruno (s. 178 – 184) ja Paulus Rothin laulu miekkailutaidosta (s. 193 – 196), Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinista (Leipzig 1894) kopioitu Joachim Meyerin Zedel vuodelta 1570 (s. 170 – 172) ja vuoden 1849 uusintapainoksesta otetut Jakob Sutorin lorut vuodelta 1612 (173 – 174).