Monthly Archives: March 2020

Kuukauden kirja: Ritterliche Waffenspiele (1935)

|

Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.

Corona

|

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).

Vastatempuista

|

Otsikossa oleva sana “temppu” viittaa liikkeeseen tai liikkeiden yhdistelmään ekplisiittisen kamppailutiedon kohteena, jollaisena se voidaan saattaa kielellis-kuvalliseen muotoon kamppailukirjassa. Historiallisessa kamppailukirjallisuudessa temput eli kappaleet tyypillisesti erotetaan niitä vastaan tehtävistä asioista. Saksankielisissä lähteissä temppu tai kappale on Stück, ja sen vastatemppu eli “murto” on Bruch, jota vastaava verbi on brechen. Vastustajan suorittamaa murtoa voi seurata vastamurto, ja tällaisia pitempiä polymorfisia liikesarjoja (jopa neljänteen vastamurtoon asti) löytyy erityisesti Baumannin painikirjasta (KdiH 38.9.1).

“Murtaminen” viittaa myös vastustajan varoasennon murtamiseen tähän tarkoitukseen sopivalla mestarilyönnillä. Liechtenauerin miekkailussa varoasentojen murtamista käsittelevän pääkappaleen nimi on Versetzen. Verbiä versetzen ja substantiivia Versatzung käytetään tämän lisäksi myös suunnilleen väistön merkityksessä, ja esimerkiksi Ringeckin kommentaarissa Versetzen-kappaleessa käsitellään niin varoasentojen murtaminen kuin toiminta vastustajan saatua työnnettyä ase sivuun. Lisäksi sanoilla viitataan myös aivan konkreettisesti painiotteella tapahtuvaan käden rikkomiseen (Armbruch).

‘anchora è meglor da disferar una lanza.’ Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 38v.

Fiore dei Liberin voidaan katsoa käyttävän saksan sanojen brechen ja Bruch vastineina verbiä rompere ja siitä johdettua substantiivia rotura. Murtaa voidaan ainakin pisto tai painiote (‘romper di punta’, Getty 26v-c–27r-a; ‘romper la tua presa’, Getty 6r-b), ja varoasentoja murtavat muun muassa ylälyönnit (‘rompemo le guardie’, Getty 23r-a) ja posta de donna destreza (‘rompe le altre guardie per grandi colpi’, Getty 23v-b). Lisäksi painissa on osattava “tehdä murrot eli murtaa (vääntää sijoiltaan) kädet ja jalat” (‘savere far roture çoè romper braçi e gambe’, Getty 2r).

Saksan brechen ja Bruch eivät viittaa mihinkään tiettyyn tapaan torjua vastustajan aikeita, vaan torjumiseen ylipäänsä; yllä mainittu romper de punta ‘piston murtaminen’ voidaan kuitenkin hyvällä syyllä tulkita niin, että se viittaa tapaan torjua pisto lyömällä (rebater) se maahan erotuksena tempusta nimeltä scambiar de punta ‘piston vaihto’, jossa vastustajan pisto torjutaan omalla pistolla.

Edellä mainittujen murtamisten lisäksi Fioren runollisemmassa Pisani-Dossi-versiossa murretaan eli rikotaan (tai ainakin taivutetaan) vastustajan miekka astumalla sen päälle, mutta tämä vaikuttaa olevan oleellisempaa runokielen kuin tekniikan kannalta, sillä asiaan ei viitata vastaavien kohtien proosamuotoisissa selityksissä, ja muotoilu on molemmissa tapauksissa kaavamainen (Pisani-Dossi 14b-d ja 21a-c vrt. Getty 21v-b ja 27r-a). (Lennokkaalla ilmaisulla selittynee myös Pisani-Dossissa esiintyvä vastustajan pään murtaminen maata vasten, ‘farò che la testa in terra te serà rota’, Pisani-Dossi 4b-e, vrt. Getty 7r-a.) Puolustauduttaessa kauluksesta tarttunutta tikarimiestä vastaan mainitaan kuitenkin Getty-versiossakin, että sama liike toimii myös keihään terän irrottamiseen (ks. kuva ylempänä, Getty 38v-b, vrt. Pisani-Dossi 16b-c).

Fiore ei kuitenkaan käytä näitä sanoja samalla tavalla tekstin jakamisen välineinä kuten vaikkapa Juutalais-Ott, sillä hän järjestelee temppunsa ja niiden vastatemput visuaalisen mallin mukaan käyttäen funktionaalisia hahmoja. Näitä ovat varoasentoja esittävät ensimmäiset mestarit (magistri), tilanteiden lähtökohtia markeeraavat toiset mestarit (rimedi), varsinaiset liikkeet suorittavat oppilaat (scolari) ja näiden vastatemput suorittavat kolmannet mestarit (contrari).  (Viimeksi mainitun saattaa vielä päihittää neljäs mestari, contra contrario.) Hahmot erottuvat toisistaan kruunuilla ja sukkanauhoilla. Yksittäisistä liikkeistä (käytännössä kuvasta teksteineen) käytetään nimitystä zogho, joka tosin jaollisessa tai ei-laskettavassa mielessä viittaa myös miekkailutoimintaan sinänsä (zogho largo ja stretto). Muutaman kerran esiintyy myös partido (Malipieron sanastossa ‘soluzione, tecnica’), joka on tietyllä tapaa lähellä saksan sanaa Stück, vaikka sen voi tulkita ainakin joissain tapauksissa toisinkin.

Kahden käden miekan zogho largo -osion explicitissä Fiore käyttää sekaisin sekä kirjan jakoon että varsinaiseen tekniseen sisältöön viittaavaa kieltä (Getty 27v):

Qui finisse zogho largo de la spada a ·doy mani che sono zoghi vinti, gli quali ano zoghi zoè rimedi e ·contrari da parte dritta e de parte riversa e contra ·punte e contra ·tagli de zaschuna rasone, cum roture, coverte, ferite e ligature chè tutte queste chose liçerissimamente se pono intendere.

‘Tässä päättyi kahden käden miekan zogho largo, jossa on kaksikymmentä temppua, joissa on sellaisia temppuja kuin ratkaisuja (rimedi) ja vastaliikkeitä (contrari) oikealta ja vasemmalta puolelta kaikenlaisia pistoja ja lyöntejä vastaan, murtojen, suojausten, iskujen ja sidontojen kanssa, jotka kaikki ovat tässä mitä helpoimmiten ymmärrettävissä.’ (Fioren sidonta eli ligadura viittaa painiotteeseen.)

I.33 ei asetu selvästi myöhempiin muotteihin. Sisältö jakaantuu seitsemään osaan varoasentojen kautta, jotka esitellään ensimmäisellä lehdellä. Nämä seitsemän osaa ovat partes, ja ne käsitellään suunnilleen järjestyksessä. Suhteellisen selkeä vastakkainasettelu on käsitteillä custodia eli varoasento ja obsessio eli piiritys, joka viittaa varoasentoa vastaan tehtävään hyökkäykseen: varoasentoa ei siis “murreta”, vaan se “piiritetään”. Latinan verbin obsidere voisi nähdä liittyvän funktion kannalta sopivaan saksan verbiin versetzen ainakin siltä osin, että latinan johdoksen pohjalla on verbi sedere ‘istua’, ja saksan johdoksen pohjalla on saksan vastaavan verbin sitzen kausatiivijohdos setzen. Preverbien ob- ja ver- yhteys ei ole niin ilmeinen.

‘sacerdos hic defendit quia ducit contrarium’. Leeds, RA I.33 fol. 19v.

Obsession tilalla käytetään myös substantiivia contrarium (28r), mutta tätä ei pidä mieltää välttämättä sen synonyymiksi. Contrarium esiintyy myös yleisemmässä merkityksessä alaviillosta ylälyöntiä vastaan (9v), vastustajan terän sidonnasta (12r, 14r, 19r) ja vastustajan lyönnin terällä torjumisesta (19v). Viimeksi mainitussa tapauksessa käytetään myös verbiä defendere. Kyseistä verbiä käytetään myös mitä teknisesti mitä erilaisimmista suorituksista: sidonnan kiertämistä seuraavasta pistosta (20r), lyönnin terällä torjumisesta (9v, 17v, 21r, 25v, 28v), kilpilyönnistä (5r, 29r), vastalyönnistä (31r) ja jonkinlaisesta puolustuksesta kaatoa vastaan (19r). Verbin lisäksi esiintyy pari kertaa vastaava substantiivi defensio (11v, 28v). Tarkemmin määrittelemättömään tekniikkaan viittaa sanapari ‘defendendo schutzet’ (28r).

Edellisestä päästäänkin kiinnostavampaan tapaukseen, joka on saksankielinen termi schutzen (schützen), jonka esiintyy ensimmäistä kertaa alla olevassa kohdassa, jossa piiritetään toista varoasento (oikealla olkapäällä, 9r):

obsessessor ducit obsessionem que uocatur schutzen quia quelibet custodia tenet unam proteccionem id est schutzen

‘Piirittäjä suorittaa piirityksen, jota kutsutaan schutzeniksi, koska jokaisella varoasennolla on suojaus eli schutzen.’

Alkuosa näyttää tarkoittavan, että kyseessä on eräs piiritys, jonka nimitys on schutzen (erotuksena piirityksestä, jolla on kummallinen nimi halbschilt). Toisaalla samanlainen muotoilu viittaa tietyn liikkeen tai ehkä liiketyypin eli piston nimitykseen (‘per illum actum qui vocatur sthich’, 20r), toisaalla selvästi yleisemmällä tasolla painiin tarkoittamatta erityisesti kuvassa näkyvää otetta (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, 4r).

Loppuosa kuitenkin selvästi viestii, että protectio merkitsee samaa kuin schutzen, ja että kyseessä on yleinen asia: varoasentoa vastaan hyökätessä on samalla suojattava itseään kyseisen varoasennon edellyttämällä tavalla, joka on jokin tietty protectio. Tätä tukisi sekin, että kirjasta löytyy esimerkkejä väärästä suojauksesta (eli piirityksestä) ratkaisuehdotuksineen (11r ja 28r).

Protectio voidaan suorittaa myös vasemmassa kädessä olevalla miekalla ja kilvellä lyöntiä vastaan (16v) tai nostamalla kahvaa ja kilpeä vastustajan yläsidontaa vastaan (18r), missä merkityksessä esiintyy myös schutzen (26v, ilmeisesti myös 3v).

Yleisinä sääntöinä todetaan, että varoasentoa vastaan hyökkäävän piirittäjän on suojattava (schutzen) ennen omaa hyökkäystään (‘sacerdos defendendo schutzet et recipit plagam, hec est generalis regula in arte sacerdotis’ 28r, ‘unde [obsessor] ducat primo schuzin demum fixuram non obmittat’ 30r; ‘obsessessor ducit quod suum est, videlicet primo schuzin, ut hic, et infra exemplo fixuram’ 31v). Viimeisellä lehdellä viimeisessä kuvasarjassa molemmat osapuolet aloittavat varoasennosta, Walpurgis toisesta, pappi ensimmäisestä; papin tulee nulla mora interposita suorittaa schuzin ennen kuin Walpurgis ehtii aloittaa oman liikkeensä (ks. kuva alla).

Vasemmalla alkuasetelma, jossa molemmat ovat varoasennossa; oikealla ylhäällä pappi aloittaa liikkeen, alhaalla hänen vastustajansa. RA I.33, fol. 32r & 8v.

Edellä sanotun perusteella protectio eli schutzen eli suojaus näyttäisi olevan oleellinen osa piiritystä eli varoasennossa olevaa vastustajaa vastaan hyökkäämistä: suojauksen tekniikka määräytyy ensisijaisesti sen perusteella, missä varoasennossa vastustaja on.

Suomenkielisiä sapelisanoja

|

Oskari Väänänen kertoo vuonna 1923 ilmestyneen lyömämiekkailukirjansa esipuheessa joutuneensa luomaan paljon uutta suomalaista miekkailusanastoa saksankielisen sanaston pohjalta. Sotilassapelista oli kirjoitettu suomeksi ennen Väänästä venäjän kielestä käännetyissä ohjesäännöissä. Koska tämä vanhempi suomenkielinen sanasto saattaa kiinnostaa muitakin, käyn tässä sunnuntaikirjoituksessa läpi autonomian aikana käytössä ollutta suomenkielisiä sotilassapelimiekkailun (sapelitaistelu, miekkailu) sanastoa käsittelemättä lähtökohtaisesti varsinaista tekniikkaa tai sen eroja Henry Angelon tai John Taylorin opetuksiin. Nykyaikaisemmat vastineet seuraavat epäsäännöllisesti sulkeissa merkityksen selventämiseksi.

Hyökkäys (1881).

Mitä tulee itse lyömämiekan nimitykseen, on syytä huomata, että itsenäisessä Suomessa on johdonmukaisesti vierastettu sanaa sapeli. Tämä näkyy siinä, että Suomen armeijassa ratsuväen käyriä aseitakin on kutsuttu yksinkertaisesti “miekoiksi”, ja urheilumiekkailussa lyömämiekkailun aselajista käytetään kansanrunoudesta kirjakieleen siirtynyttä, miekkaa tai sen terää tarkoittanutta (ja arkeologiassa edelleen tarkoittavaa) sanaa säilä. Väänänen puhuu kirjassaan vain “miekasta” tai “aseesta”. Asiantila liittyy eittämättä “sapelin” koettuun itämaisuuteen ja sen vastakkainasetteluun länsimaisen “miekan” kanssa, mikä ilmenee myös Karjalan ja Suomen vaakunoissa.

Ohjesääntöjen kuvissa esiintyvät sekä sapeli vuosimallia 1881 että miekkailuharjoituksissa käytettävä suojakopalla varustettu miekkailusapeli. Komennoissa (esim. шашки – КЪ БОЮ) esiintyvä ensisijainen venäjänkielinen nimitys on шашка eli šaška, joka ainakin nykyään yhdistetään ensisijaisesti tietynlaiseen väistimettömään kasakkasapeliin. Tämän nimityksen rinnalla esiintyvät сабля eli sablja eli rautatuppinen sapeli ja палаш eli palaš eli suora “palassi”.

Perinteiseen tapaan aloitan aseen osista. Sapeli eli iskumiekka koostuu kahvasta ja säilästä. Kahva jakautuu kädensijaan ja (suoja)kaareen; kädensijalla on lisäksi selkä ja sille vastakkainen sisäpuoli. Selkää ja sisäpuolta vastaavat säilän osat ovat hamara ja terä (ts. leikkaava terä); säilän päässä on puolestaan kärki. Säilän iskupiste jakaa säilän kärjen puoleiseen taistelupäähän ja kahvan puoleiseen keskusosaan; vaihtoehtoisesti säilä voidaan jakaa suunnilleen keskeltä säilän heikompaan ja vahvempaan osaan.

Miekkailua varten asetutaan puolustus– eli taisteluasentoon (varoasentoon). Taisteluasennosta iskun (lyönnin) tai piston suorittamiseksi on tehtävä hyökkäys (syöksy). Hyökkäysasennosta palataan välittömästi taisteluasentoon. Likentymiseksi ja taantumiseksi voidaan suorittaa askel tai kaksois-askel eteen tai taakse (kaksoisaskel on kävelyaskel, jossa tulosuunnan puoleinen jalka astuu ensin menosuuntaan toisen jalan ohi). Taaksepäin voidaan tehdä myös hyppäys.

Puollustus (1886).

Vastustajan iskua tai pistoa vastaan tehdään puollustus [sic] eli torjunta (väistö). Torjunnasta tehtään vastaisku tai –pisto (riposti). Vastustajan hyökkäystä vastaan tehtävät hyökkäykset ovat ennakko-isku ja -pisto. Omaa hyökkäystä voidaan jatkaa toistamisiskulla tai -pistolla. Vastustajan hämäämiseksi tehtävä liike on petos (valehyökkäys). Vapaamiekkailu on vapaataistelua eli vapaata taistelua.

Tähän sanastoon on tietysti kiinnostava verrata Väänäsen sanastoa. Hänen käsitteistönsä on hienojakoisempi kuin edellinen, mutta käyn seuraavassa lyhyesti läpi vain edellä käsiteltyjen nimitysten vastineet.

Väänänen jakaa aseen kahvaan ja terään. Kahvan muodostavat kädensija ja kädensuojus. Terässä on hamara ja teränsuu sekä kärki. Muuten terä jakautuu tyveen, keskiosaan ja latvaan. Miekkailija on varoasennossa, josta hän voi suorittaa lyönnin tai piston, joiden kanssa tehtävä askel on syöksy. Muuta liikkumista Väänänen kutsuu tasoittamiseksi, joka suoritetaan tasoitusmarssin, marssin tai hypyn avulla. Tasoitusmarssi vastaa yksinkertaisia askelia eteen ja taakse, marssi on puolestaan vanha kaksoisaskel. Miekalla tehtävä torjumisliike on väistö. Väistön jälkeen tehtävä riposti on vastahyökkäys; vastustajan hyökkäystä vastaan tehtäviä hyökkäyksiä ovat katkaisupisto ja välilyönti. Jatkettu hyökkäys on jälkihyökkäys, hämäyksiä ovat valelyönti ja -pisto.