Blogissamme on viime aikoina kirjoitettu etnisyydestä. Teema on tärkeä myös minulle, olenhan tehnyt tutkimusta karjalaisista – tarkemmin siirtokarjalaisista – ortodoksinaisista. Termi viittaa siis talvi- ja jatkosodan yhteydessä kotinsa menettäneisiin suomenkarjalaisiin. Heitä oli yhteensä yli 400 000, joista ortodokseja noin 55 000.
Siirtolaisten kollektiivisen karjalaisen identiteetin rakentuminen alkoi vasta sotien jälkeen, kontaktissa ei-karjalaisten kanssa. Kuten salmilaisia siirtolaisia tutkinut etnologi Kaija Heikkinen on osoittanut, aikuisiällä evakkoon joutuneet yhdistivät ”karjalaisuuden” ensisijaisesti oman kylän tapoihin ja perinteisiin. Sen sijaan nuorempien ja toisen sukupolven siirtolaisten tulkinnoissa ”karjalaisuus” yhdistyi enenevässä määrin erilaisiin etnistettyihin, geneeristä karjalaisuutta määrittäviin symboleihin, kuten karjalanpiirakat tai karjalanpaisti.
Karjalaisen identiteetin rakentumisen prosessia tukivat sotienjälkeisessä Suomessa esimerkiksi erilaiset karjalaisjärjestöt, joita evakot ahkerasti perustivat. Ortodoksisiirtolaisten kohdalla prosessia edesauttoi myös se, että Suomen ortodoksinen kirkko korosti ”karjalaisen ortodoksisuuden” pitkiä perinteitä ja omaleimaisuutta – osittain vastavetona sotienjälkeisessä Suomessa yleiselle näkemykselle ortodokseista lojaliteetiltaan epäilyttävinä ”ryssänuskoisina”. Vuosisadan viimeiselle neljännekselle tultaessa tilanne oli kuitenkin jo huomattavan erilainen. Ortodoksisen kirkon aseman ja julkisuuskuvan kohentuessa ja ortodoksiväestön monimuotoistuessa ortodoksisuuden yhteys karjalaisuuteen menetti merkitystään. Samanaikaisesti Suomessa herännyt kiinnostus kansanperinteeseen ja paikalliskulttuureihin nosti valokeilaan myös erilaisia rajakarjalaisia tapoja, joita ryhdyttiin vaalimaan ja elvyttämään ”autenttisen” karjalais-ortodoksisen kulttuurin edustajina.
Tutkimani naiset pohtivat haastatteluissa paljon erilaisia karjalaisuuden ja karjalaisen ortodoksisuuden representaatioita, verraten näitä omiin kokemuksiinsa. Neuvottelua karjalaisten, ortodoksisten ja ”meidän” tapojen välillä käytiin muun muassa pääsiäisperinteiden kohdalla. Naiset saattoivat tarkastella lapsuudenkotinsa tapojen suhdetta esimerkiksi median kautta välittyvään näkemykseen ortodoksisista ja karjalaisista pääsiäisperinteistä, kuten ruoista. Yksi esille noussut ruokalaji oli pasha, joka ei kuulunut monen naisen lapsuuskodin pääsiäispöytään, niin perinteinen ortodoksinen pääsiäisruoka kuin onkin.
Ja, no pääsiäisruoat ol sitte semmoset just lihapotti (nyk. karjalanpaisti) aina tehtiin, mutta esimerkiks niinkun pashaa ja sellasia ei tehty. Ja nykysin kun tehään sitä pashaa, mieki oon tehny sitä jo monta kymmentä vuotta, mutta Karjalan puolella se ei ollu ihan tavallisten ihmisten, että pappilassa tehtii ja sellasissa. Et se on sitte vasta nyt oikeastaan yleistynyt. Eikä meillä monet ortodoksit tee semmoset nyt vieläkään.
Nyky-Suomessa pääsiäinen on verrattain ortodoksissävytteinen juhla. Monet ortodoksiset pääsiäistavat ovat levinneet myös valtaväestön pariin, tai vähintään niitä esitellään pääsiäisen aikaan mediassa myönteisessä sävyssä. Haastateltavani suhtautuivat tähän kehityskulkuun ristiriitaisesti. Yhtäältä kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan on positiivinen ilmiö, mutta toisaalta siitä aiheutuu myös harmia: naiset saattoivat esimerkiksi todeta, että pääsiäisyön jumalanpalvelukseen ei ollut enää menemistä, koska sinne ”tulee muuta yleisöä niin paljon että siitä menee se oma, meiän henki kokonaan häipyy”. Monet naisista myös mainitsivat virpomisen esimerkkinä tavasta, jonka leviäminen valtaväestön pariin ja sekoittuminen länsisuomalaiseen trulliperinteeseen on muuttanut heille vieraaseen muotoon.
Siis mä oon surullinen siitä, että virpominenkin on menettänyt, ihan saanut uudet… Kun siinä on sekaantunut tää pohjalainen perinne niin. Kun me tosissaan niin aikasin aamulla lähdettiin ja juostiin tota hankiaisia pitkin. Se oli siihen aikaan oli hanget hirveen hyvät ni juostiin pitkin hankia ja tuota käytiin virpomassa sitten. Mutta ei siitä palkkaa saanu niinku tänä päivänä että. Se että pääsiäisenä kuka anto mitäkin sitten vasta.
Monen haastateltavan lapsuudenkodissa värjättiin pääsiäisenä kananmunia. Niitä syötiin ja saatiin virpomispalkaksi. Niillä myös leikittiin iskemällä munien päitä yhteen; se kumman muna säilyi ehjänä, voitti.
Haastateltaville itselleen oma isoäiti edusti usein karjalaista ortodoksisuutta aidoimmillaan. Isoäiti kuvattiin erityisen hartaaksi, uskonsa syvästi eläneeksi ihmiseksi, jonka tapoihin liittyi myös jonkun verran vierautta, eksotiikkaakin. Kaija Heikkinen mainitsee saman ilmiön tutkimuksessaan, joka perustuu 1970-luvulla kerätylle haastatteluaineistolle; hyvin todennäköisesi myös haastateltavani näyttäytyvät lastenlastensa silmissä karjalaisen ortodoksisuuden perikuvina.
Mummo eli sen, ortodoksisen kirkon, oppien mukaan, hän aloitti jokaisen työn tekemällä ristinmerkin. Jos meidän talossa leivottiin, ikonin edessä paloi lampukka… ja leipätaikinankin hän siunasi ristinmerkillä ennen kuin alotti sitä alustamaan. Ja mikä minusta oli kanssa, että kun nykysin on tuo tekniikka ihmeellistä kun lehmät lypsetään koneella, niin niihin ei paljon taputella eikä niitä siunata, mutta minun kodissani ristinmerkillä siunattiin, lehmän selkään ristinmerkki joko ennen lypsämistä tai lypsämisen jälkeen.
Etnisyys on mielestäni latautuneisuudessaan kiehtova tutkimusteema. Siihen linkittyy vahvoja mielikuvia alkuperäisyydestä, kotiseudusta, juurista, perheistä, heimoista, verenperinnöstäkin. Samanaikaisesti kyse on pitkälti konstruktioista, Benedict Andersonin sanoin ”kuvitelluista yhteisöistä”. Eikä tämä monitulkintaisuus ja rakentuneisuus toki liity vain karjalaisuuteen; itse olen ajautunut aiheen pariin kipuiltuani koko ikäni oman ”sudeettipohjalaisen” identiteettini kanssa. Nyky-Suomessa ehdottomasti merkittävin ja samalla tulenarin keskustelu etnisyydestä ei kuitenkaan liity ”Suomen heimoihin” vaan suomalaisuuteen. Kysymykset siirtolaisista, heidän lapsistaan, uskonnosta ja suomalaisuudesta – sekä perinteistä, kuten virpomisesta – ovat jälleen mitä ajankohtaisimpia.
Sotien jälkeen ortodoksievakot joutuivat vakuuttamaan valtaväestön suomalaisuudestaan. Vieras uskonto asetti heidät epäilyksenalaiseksi aikana, jolloin luterilaisuus tulkittiin herkästi suomalaisuuden ehdoksi. Tänä päivänä ortodoksit ovat arvostettu uskonnollinen vähemmistö Suomessa, olennainen osa Suomen uskonnollista kenttää. Vanhimmat ortodoksisukupolvet kantavat kuitenkin mukanaan muistoja ajalta, jolloin heidät nähtiin muukalaisina, ”ryssinä”. Ortodoksievakoiden historiassa ja kokemuksissa on paljon ajattelemisen aihetta myös, mitä tulee tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.
Kirjallisuutta:
Anderson, Benedict. 2007. Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.
Heikkinen, Kaija. 1989. Karjalaisuus ja etninen itsetajunta: Salmin siirtokarjalaisia koskeva tutkimus. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Kananen, Heli Kaarina. 2010. Kontrolloitu sopeutuminen: Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Kupari, Helena. 2015. “Sense of Religion: The Lifelong Religious Practice of the Evacuee Karelian Orthodox Women in Finland.” Väitöskirja, Helsingin yliopisto.
Martikainen, Tuomas, ja Teuvo Laitila. 2014. “Population Movements and Orthodox Christianity in Finland: Dislocations, Resettlements, Migrations and Identities.” Orthodox Identities in Western Europe: Migration, Settlement and Innovation, toimittaneet Maria Hämmerli ja Jean-François Mayer, 151–178. Farnham: Ashgate