The Helsinki Book by Marc Aulén

Teksti ja kuvat: Inka Järvikangas

bookKun edelliskerran kävin jokunen viikko sitten Qulmassa lounaalla, kuulin pian julkaistavasta The Helsinki Bookista, ja ajattelin että tässä on todella hauska idea. Marcilla oli ravintolassa kansio, johon oli kerätty kirjan perustiedot ja fun factsit. Nerokkaan yksinkertainen idea; normaalille ihmiselle Helsingin parhaat palat- tyyppinen matkaopas. Ei 300€:n lounaita, kuivaa historiafaktaa ja Louis Vuittonia, vaan Helsingin kivoimmat palat koottuna yksiin kansiin. Ehdotin Marcille, että voisin kirjoittaa Kaupunki- teeman lehteen pienen jutun, ja Marc oli heti mukana. Super!

Haastattelupäivä on viileä ja vähän tuulinen, mutta aurinko paistaa. Odottelen Marcia sovitusti kolmen aikaan Qulman edustalla. Marc perusti ystäviensä Antti Kahrin ja Julian Vermissenin kanssa aamiais- ja lounasravintola Qulman 2010 Mariankadun ja Rauhankadun kulmaan. Tavoitteena oli hyvän fiiliksen paikka, jossa tunnelma olisi niin kiva, että se houkuttelisi palaamaan. Ja tosiaan, Qulma on ihana, suosittelen varauksetta. N. 10 eurolla saa syödä niin paljon kuin jaksaa, ja ruoat ovat mielettömän hyviä. Kasvissyöjällekin on aina tarjolla hyvä vaihtoehto. Jos pyydät mua lounaalle, mä ehdotan todennäköisesti tätä paikkaa.

Marc moikkaa iloisesti ja päästää minut sisään lämpimään. Taustalla soi rento rokki ja istumme alas juttelemaan. Olemme sopineet, että Marc esittelee minulle pian ilmestyvää The Helsinki Book- kirjaansa.

Marc on aiemmin kirjoittanut keittokirjan Sopat!, joka julkaistiin keväällä 2014. Nyt sama Sopat!-kirjan kuvannut valokuvaaja Jaeseong Park on ottanut The Helsinki Bookin kuvat, ja olen innoissani tarjoutuneesta mahdollisuudesta pieneen sneak peekiin. Lisäksi mukana oli kolmen eteläkorealaisen opiskelijagraafikon työryhmä.

Keittokirjan jälkeen vuorossa on siis kepeä ja viihdyttävä ’what I would do if I were you’- tyyppinen englanninkielinen matkaopas Helsinkiin. Tavoite oli tehdä hauska kirja, jota olisi helppo lukea, ja joka toimisi sytykkeenä mielenkiinnolle Helsinkiä kohtaan. Ja sitä se on.

Kirjan kansi on valkoinen tyylitelty postimerkin kääntöpuoli vanhanaikaisine postileimoineen ja pienine postimerkkeineen. Marc halusi välttää perinteisiä metsämaisemia ja saunankuvia, vaan hän halusi kaukaa tunnistettavan kannen, joka huutaisi lukijalle ”pick me up”. Innoituksena valkoiselle kannelle oli Beatlesin The White Album. Kuvat ovat upeita ja lämminhenkisiä, ja teksti on ladottu nopealukuisiksi pieniksi tietoiskuiksi. Graafinen toteutus on moderni ja hauska, huumoria ja väriä kirjasta ei puutu.

Parasta kirjanteossa oli Marcin mukaan se, että yhteistyö oli tehokasta ja saumatonta, ja työryhmä tajusi toisiaan. Koko projektin ajan sai, ja sai antaa, rehellistä ja rakentavaa palautetta. Kirjasta hioutui vähitellen timantti, josta Marc on ylpeä: ”Tää on makein juttu, mitä mä oon ikinä tehnyt”.

kirjaMarc on perustanut The Helsinki Bookia varten yhdessä ystäviensä kanssa kirjakustantamon Nollasta Oy. Marcin edellinen kirja Sopat! on Gummeruksen kustantama. Marc halusi itse kontrolloida projektia ja omistaa kirjan oikeudet. Kun kaiken tekee itse, saa myös itse päättää kaikesta projektiin liittyvästä. Itse tekeminen paitsi antoi tsemppiä kirjan työstämiseen, se on ollut opettavaista. The Helsinki Book on Nollasta Oy:n ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa tuote, jonka markkinointiin he haluavat satsata kaikki paukkunsa. Marc pitääkin erityisesti tätä kirjaa näytön paikkanaan. Miksi tällainen kirja? Koska ”hyvää Hesa-kirjaa ei oo ollut”. Idea on kypsynyt mielessä jonkin aikaa, ja tämä on ollut jotakin, mitä Marc on halunnut tehdä.

Kenelle kirja sitten on suunnattu? ”Perustyypille jolla on perusrahaa”. Ei mitään hienosteluja, vaan rehellisen rouheaa meininkiä, paikkoja joissa normaalit ihmiset käyvät omalla rahalla syömässä, lasillisilla tai fiilistelemässä. Paljon opiskelijabudjettiin sopivaa, jotain ilmaista. Kirja on hauska ensikosketus Helsinkiin esimerkiksi vaihto-opiskelijalle tai kaupunkiin vastikään muuttaneelle, mutta toimii myös helsinkiläisen tutkimusmatkaoppaana kotikaupunkiinsa.

Kirja julkaistaan virallisesti Helsingin kirjamessuille, Marc on siellä signeeraamassa kirjojaan. The Helsinki Book pyritään saamaan myyntiin kirjakauppoihin, hotelleihin, laivoihin, lentokentille- sinne missä on turisteja, ja tottakai kirjaa saa ostaa myös Qulmasta.

Kirjassa on hauskoja tervehdyksiä julkisuuden henkilöiltä, esiteltynä muutamia perisuomalaisia kulttuuripiirteitä ja perusfraaseja sekä suomalaisia menestystarinoita. Vaikka kirjan ei ole tarkoitus olla missään nimessä uusi Sopat!, mahtuu mukaan muutamia ruokaohjeitakin, joista yhden löydät täst’ lehdestä! Omat osionsa löytyy myös gayskenelle, ravintoloille, pubeille, lenkkimaastoille, tapahtumille ja ostospaikkojen esittelylle.

bokenMarc esittelee suosikkikohteitaan innostuneesti: ”Ai tää on tosi makee”, ”Ootsä käynyt tuolla, siellä on tosi hyvää lohikeittoa” tai ”Onks tää tuttu, se on siis tosi kiva”. Kohteiden joukossa on Salven ja Juttutuvan kaltaisia klassikoita, mutta myös rouheita, tuntemattomampia paikkoja. Jos Marcilla olisi vain yksi päivä aikaa Helsingissä, hän ainakin laulaisi karaokea.

Projekti oli aikaavievä ja välillä raskaskin, mutta tavattoman antoisa. Kysyttäessä mitä uutta hän oppi Helsingistä kirjaa tekiessä Marc kertoo rakastuneensa Helsinkiin: ”Rakastuin kaupunkiin, siis ihan big time! Ennen mä pidin Helsinkiä vähän tylsänä, pikku kylänä. Mutta tää on oikeesti makee paikka, pitää vaan avata silmii ja kattoo ympärilleen.” Onko Marcilla oma lempipaikkaa Helsingissä? ”Kallio. Ja Suokki, siellä on aina tosi kiva käydä. Ja Hakaniemi on kans tosi kiva.”

Marcin mielestä Helsingin upea rantaviiva on yksi hienoimmista valteista, joita Helsingin kannattaisi hyödyntää tehokkaammin. Jos Marc voisi muuttaa Helsingissä jotakin, hän puuttuisi pääasiassa turhan byrokratian purkamiseen, ja jos ilmapiirin saisi vielä muutettua kansainvälisemmäksi ja yrittäjäystävällisemmäksi, ei paljon muuta vaadittaisi. ”Tää on nasta paikka.”

Kirjan promotointi on ollut työlästä. Marc on jutellut kirjastaan mm. useiden yritysten, suurlähetystöjen ja ministeriöiden kanssa, ja käännösoikeuksistakin kiinnostuneita on jo. The Helsinki Book on myös näkyvästi mukana mm. Suomi100- juhlallisuuksissa. Mikäli kirja menestyy toivotulla tavalla, on mahdollista, että jatkossa nähdään samanhenkisiä matkaoppaita muistakin kaupungeista.

N.250- sivuinen opas tulee myyntiin sekä kovakantisena että e-kirjana, ja esimerkiksi yritysten on mahdollista teettää itselleen erikoispainoksia kirjasta.

Maalta kaupunkiin

Teksti: Petra Vatanen

kaupunkiinLapsuuden kotini on maalla, järvenrannalla. Pihasta löytyy puuliiteri, aitta, kota, huvimaja, trampoliini ja paljon muuta. Lähimmät naapurit, jotka asuvat kilometrin päässä, eivät liiemmin elämää häiritse. Maalla ei tarvitse kuntosalijäsenyyttä, bussikorttia tai Uber – sovellusta. Kuntosalina toimii kodin eteinen peileineen; tarvitaan vain jumppapallo, käsipainot ja hiukan mielikuvitusta. Bussikortti ilman busseja on turha. Uber-kuskina toimii se, ken sattuu joutilaana autoilemaan. Kyytipalvelu toimii ”tarjoa sitten kahvi ensi kerralla” –periaatteella. On sanomattakin selvää, että elämäntyyli on hyvin erilainen maalla kuin kaupungissa.

Muutin itse lukiosta päästyäni Helsinkiin. Vaikka opiskelupaikka ei heti auennut, lähteminen tuntui järkevältä. Maaseudun syrjässä olo alkoi tuntumaan liian syrjäiseltä. Huolimatta siitä, että ensiasuntoni oli kaksoissiskoni kanssa jaettu 30 neliön yksiö, elämä tuntui kaupungin huminassa suorastaan elegantilta. Kun on asunut sekä maalla että kaupungissa, ymmärtää parhaiten elämäntyylien kirjon näiden välillä. Maaseudulla eläminen vaatii luovuutta. Siinä missä kaupungissa haetaan unohtunut maito vastapäätä olevasta Alepasta, maalla sitä pyydetään lainaan naapurilta. Kun kaupungin kouluissa tarvitaan sijainen, se hankitaan vuokratyöfirman kautta. Maalla sijaisuutta tulee hoitamaan joku oppilaiden vanhemmista. Kaupunkilaisen vaatteet korjaa ompelija, kodin korjaustyöt talonmies ja auto viedään pesulaan. Maaseutu-asuja on toisena päivänä talonmies ja toisena ompelija. Tai ainakin kuvittelee olevansa. Olipa hoidettava asia mikä tahansa, maaseudulla kukaan ei ainakaan epäröi selviytymästä tehtävästä kuin tehtävästä.

countryside

Kaupunki kasvattaa eri tavalla kuin maaseutu, niin hyvässä kuin pahassa. Väitän, että kaupungissa kouluttautumiseen kannustetaan eri tavalla kuin maaseudulla. Kaupungissa nuorille kerrotaan monipuolisemmin koulutusvaihtoehdoista. Koulut ovat henkilömäärältään suurempia kuin maalla ja tämä tarkoittaa usein kovempaa opiskeluntasoa. Uskon, että kaupungissa nuoret ymmärtävät aiemmin kouluttautumisen merkityksen. Annetaanpa esimerkiksi kieltenopiskelu. Kaupungissa on arkipäivää kuulla ja puhua vieraita kieliä. Lapsi saatetaan viedä pienestä pitäen kielikylpyyn, vieraskieliseen päiväkotiin ja kouluun. Toisin on maalla, missä kielitaidon tarvitseminen omassa arjessaan on hyvin harvinaista. Ja jos kieltä ei tarvitse, sitä ei välttämättä ymmärrä perin totisesti opiskella. On kuitenkin syytä muistaa, että heikosta kielitaidosta ei voi syyttää yksin asuinympäristöään. Oppiminen on kyllä mahdollista missä vain, mutta toisaalla se vaatii kovempaa tahtoa ja motivaatiota itseltään.

Kaupunkiasujan elämää on pyritty helpottamaan monin eritavoin. Älypuhelimet tarjoavat valtavan määrän erinäisiä applikaatioita, joiden avulla asioiden hoitaminen on helppoa ja nopeaa. Mietitään vaikka Reittiopas -sovellusta, joka on monen paikallisen (ja paikalle tulevan) raamattu. Oppaan avulla on helppo katsoa millä kulkuvälineellä pääsee paikasta A paikkaan B. Opas ehdottaa suorinta reittiä ja näyttää vielä kaupan päälle sen, kuinka kauan matkaan tulee varata aikaa. Ainoa sovelluksen miinuspuoli kaupunkia ei niin hyvin tuntevalle on, ettei se kerro kummalla puolella katua bussia on odotettava. Usein saman numeroiset bussit kulkevat kumpaankin suuntaan. Jos ei omista suuntavaistoa, vaarana on lähteä juuri päinvastaiseen suuntaan, minne oli tarkoitus. Kokemusta on.
Se kuka sanoikaan että opiskelu on ihmisen parasta aikaa, oli sata prosenttisesti oikeassa. Oma fuksivuoteni starttasi käyntiin reilu kuukausi sitten ja elämä onkin ollut alusta lähtien yhtä juhlaa; sanan varsinaisessa merkityksessä. Valtiotieteelliseen pääsy tuntui vielä viisi vuotta sitten maalla asuessa kaukaiselta haaveelta, mutta Helsinki uusine tuttavuuksineen on myötävaikuttanut omaan sisäänpääsyni pelkästään positiivisesti.

Kiitos Helsinki, että olet. Kiitos Valtiotieteellinen, että olet vihdoin totta.

Opintovastaavien palsta 3/2016

Inka Laisi (1)Heippa kaikki kontaktilaiset!

Työntäyteinen vuosi koposektorilla alkaa olla voiton puolella. Iso pyörä on täyttänyt opintovastaavien ja johtoryhmäedustajien aikatauluja helmikuusta asti, mutta nyt uudet koulutusohjelmat ovat kurssien nimiä ja vetäjiä vaille valmiita (sormet ristissä!). Sosiaalitieteiden kandiohjelma sai lopulta riemuvoiton opintosuuntakohtaisten opintojen määrän vakiintuessa kolmeenkymmeneen. Kokonaisuuteen kuuluu kolme viiden opintopisteen kurssia, kandityö ja seminaari, sekä tieteenalakohtainen laadullisten menetelmien harjoituskurssi. Vaikka määrä on alkuperäistä pienempi, oli sekin taistelun takana. Rehtorin linjaukset koulutusohjelmien opintopistemääristä ovat tiukat.

Hallitus leikkaa ja yliopisto muuttuu. Opiskelijan arjessa päätökset näkyvät totuttelua ja pitkää pinnaa vaativina uudistuksina. Kandidaateista ei haluta spesialisteja, vaan generalisteja, jotka ovat kolmen vuoden jälkeen valmiita valtaaman työelämän monet mahdollisuudet tai vaihtoehtoisesti siirtyvät sulavasti johonkin aivan toiseen maisteriohjelmaan. Koulutusohjelmien johtoryhmät syrjäyttävät nykyiset laitokset ja täten laitosneuvostot, jolloin opiskelijaedustajien määrä laskee viidestä varsinaisesta ja viidestä varajäsenestä kahteen varsinaiseen jäseneen, joille ei valita varajäseniä. Resurssien vähentyminen alkaa yliopistopalveluiden keskittämisen lisäksi näkyä myös ulkopuolisen opetuksen ja joidenkin erikoistumisalojen katoamisena. Ainakin vanhuudentutkimus katoaa vuodenvaihteessa eläköitymisen seurauksena, eikä vammaistutkimuksenkaan jatkosta olla varmoja. Helsingin yliopiston hallitus päätti kuitenkin (vielä) olla yhdistämättä tiedekuntia.

Kontaktilla menee kaikesta turbulenssista huolimatta edelleen hyvin, ja syksy onkin ollut tapahtumarikas. Fuksitapahtumien, Paskaviikon ja kulttuuriekskujen ohella on ollut muutama opintoaiheinenkin tapahtuma, kuten oppiainekahvit ja Tiedettä & Kaljaa. T&K keskittyi tällä kertaa vankiloihin Helena Huhdan kertoessa väitöstutkimuksestaan etnisyydestä vankilassa. Opiskelijat kysyivät paljon kysymyksiä ja Kuppalan ovet sulkeutuivat vasta kymmeneltä.

Tulevaisuus on ainejärjestönäkökulmasta vielä auki, mutta uutta sosiaalitieteiden järjestöä ollaan perustamassa. ”Sotku” saa seuraavaksi säännöt, minkä jälkeen on pidettävä vaalikokous ja valittava ensimmäiset toimijat neljän tieteenalan opiskelijoita yhdistävälle uudelle yhdistykselle. Toivottavasti Kontakti pitää pintansa edelleen tieteellisen kaljoittelun ja huonon musiikin mesenaattina sosiologian opiskelijoiden keskuudessa.

Jaksamista syksyyn ja vuoden 2016 viimeisille kuukausille!
Opinnoissanne tsempaten,
Inka

Pääkirjoitus 3/2016

päätoimitusMillaisessa naapurustossa haluaisit asua? Missä et mielelläsi liikkuisi pimeällä yksin? Miten päätetään, kuka tilaa saa käyttää? Pitäisikö Helsinkiin tulla Guggenheim-museo, ja millä tavoin se tulisi rahoittaa? Miksi kaupungin eri osat eriy- tyvät huono-osaisten ja hyväosaisten asuinalueiksi, ja mitä asialle on tehtävissä? Mitä mieltä meidän tulisi olla lähiöistä – millaisia ylipäätään ovat lähiöt? Kaupunki on välitön asuinympäristömme ja sen vuoksi sosiologille antoisa tutkimuskohde.

Kaupunkisosiologi Matti Kortteinen totesi syksyn kaupunkisosiologian johdantokurssilla, että tieteenalasta on ollut Suomessa tärkeämpää kuin koskaan. Kortteisen mukaan suomalainen yhteiskunta on kohtaamassa kaupunkirakenteessa kaksi merkittävää mullistusta, joihin muun muassa kaupunkisosiologit etsivät selityksiä. 1960- ja 1970-luvuilla tapahtuneen voimakkaan kaupungistumisen vuoksi Suomessa oli länsieurooppalaisittain poikkeuksellisen suuri piikki kerrostalorakentamisessa 1970-luvulla. Suuren muuton vuoksi rakennettu kyseinen kerrostalokanta on lähitulevaisuudessa tulossa teknisen käyttöikänsä päähän, ja Kortteisen mukaan tilanne on jälleenrakentamiseen rinnastettavissa oleva urakka. Hänen mukaansa kyseinen kerrostalokanta on taantunut lisäksi sosioekonomisesti, minkä vuoksi kehitys on entistä haastavampi.

Kortteinen totesi alueellisen segregaation olevan toinen suomalaisten kaupunkien merkittävä kehityssuunta. Kaupunkien sisäinen alueellinen eriytyminen kääntyi 1990-luvulla pit käaikaisen tasoittumisen jälkeen kasvuun. Nyt elämme tilanteessa, jossa alueet jakautuvat yhä syvemmin huono-osaisten ja hyväosaisten alueiksi. Kehitykselle ei Kortteisen mukaan ole ainakaan vielä löydettävissä täysin selittävää poliittista syytä, mutta erinäisiä syitä tapahtuvalle osataan kuitenkin kertoa. Vuonna 1987 lähti liikkeelle valtava rakenteellinen siirtymä työvoiman kysynnässä, seurauksena vain peruskoulutuksen vaativien töiden määrän romahdus. Maatalousväestön elinmahdollisuudet kapenivat maaseudulla, ja kyseinen väestönosa kärsi työttömyydestä myös muutettuaan kaupunkiin. Tämä kouluttamaton väestö keskittyikin asumaan samoille alueille, joille köyhyys sittemmin kasaantui.

Kortteinen totesi myös, että väestöryhmien asumismieltymykset ovat erittäin merkittäviä kaupunkirakenteen kehityksessä. Hyvätuloinen väestö äänestää jaloillaan ja hakeutuu omille alueilleen – samalla huono-osaisuus puolestaan kertyy toisaalle.

Kaupunkisosiologisen tutkimuksen vaikuttavuuden merkittävin este on Kortteisen mukaan tutkimustulosten poliittinen epäsopivuus. Kaupunkeja koskeva keskustelu ei olekaan koskaan neutraalia, minkä vuoksi se on myös journalistisesti hyvin kiinnostava aihepiiri.

Oskari, Inka ja Jenni

Kontaktin päätoimitus

Kontakti 2/2016 – Tasa-arvo

kansikuva numero 2

Numero 2/2016 – Tasa-Arvo
Pääkirjoitus
Hallitus esittäytyy
Tasa-arvovastaavan terveiset
Yhdenvertaisuusssuunnitelma 2016
Samat mahdollisuudet – sama lopputulos?
Avioliitto kuuluu kaikille
Opintotukileikkaukset uhkaavat meritokratiaa
Mistä apua opiskelijalle?
Gradupalsta – Liina Junna
Raportti Jyväskylän sosiologipäiviltä
Tieni kannunvalajien puheenjohtajaksi
Kontaktin excursio Suomen UNICEFille
Sosiaalitieteiden uusi koulutusohjelma – tieteenalojen uusi liitto?
Fuksisanasto
Helppoa ja nopeaa kasvissafkaa kahdelle
Cleaning Women live @ Juttutupa
Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parissa työskentelemisestä työelämässä
Kaksi syytä, miksi sosiologin pitäisi kiinnostua digitalisaatiosta
Elokuva-arvostelu: Jättiläinen
Puheenjohtajan PS

Puheenjohtajan PS 2/2016

Käsitys Suomen tasa-arvoisuudesta on virheellinen

Tuomas Hallamaa (1)

Teksti: Tuomas Hallamaa

Yleinen käsitys siitä, että suomalainen yhteiskunta olisi tasa-arvoinen, ei pidä paikkaansa. On totta, että viime aikoina suomessa on saavutettu suurta edistystä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen aseman parantamisessa, mutta työ on vasta alussa. On esimerkiksi kyseenalaista, helpottaako tasa-arvoinen avioliittolaki sateenkaariperheiden lasten asemaa. Esimerkiksi on hyvinkin mahdollista, että lapsen ei-biologinen vanhempi joutuu jatkossakin käymään läpi perheensisäisen adoptioprosessin. Suomalainen translainsäädäntö polkee yhä törkeällä tavalla ihmisoikeuksia vaatiessaan henkilön pakkosterilointia hänen oikean sukupuolensa tunnustamisen ehtona.

Samanaikaisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen aseman hienoisen kohenemisen kanssa on tasa-arvo rapautunut muilla alueilla. Suvi Vihavainen (2016) kirjoittaa maanantain 18.4. Helsingin Sanomissa pienten lasten äitien työllisyysasteen romahtamisesta vuoden 2008 54 prosentista 47 prosenttiin vuonna 2014. Tämän lisäksi pienten lasten äidit tekevät entistä enemmän osa-aikatyötä. Tämä kertoo karulla tavalla siitä, että naisten asema työelämässä on yhä vielä perustavalla tavalla huonompi kuin miesten. Työelämän syrjivät rakenteet työntävät nuoria äitejä joko kotiin hoitamaan lapsia tai osa-aikaisiin töihin ja pakottavat samalla miehet elättäjän rooliin. Vihavaisen haastattelema äiti kertoo, että hänen lapsensa isä ei kyennyt jäämään hoitovapaalle perheen taloudellisen tilanteen vuoksi, vaikka olisi halunnut. Työelämässä näyttää vallitsevan vastenmielinen noidankehä: käytännöt perustuvat totaalisen vanhentuneisiin ja epätasa-arvoisiin sukupuolirooleihin ja uusintavat jatkuvasti näitä rooleja. Tilannetta pahentaa suomalaisen ammattirakenteen hyvin voimakas sukupuolittuneisuus, ammatit ovat Suomessa segregoituneet hyvin voimakkaasti ”naisten ja miesten ammatteihin”.

Toinen valtava tasa-arvo ongelma nykysuomessa on syrjintä etnisiteetin perusteella. Suomessa romanien ja saamelaisten syrjimisellä on Suomessa pitkät perinteen. Nyt tämän rinnalle on noussut uussuomalaisten kohtaama avoin rasismi ja viha, sekä rakenteellinen syrjintä, jonka seurauksena Suomeen saattaa muodostua uusi perinnöllinen ”kantasuomalaisesta” poikkeavaan fenotyyppiin perustuva alaluokka. Vielä suurempi railo on aukeamassa kansalaisten ja ei-kansalaisten välille. Ajatus tasa-arvosta perustuu universalistiseen ihmiskäsitykseen, jossa jokaisella ihmisellä on hänen ihmisyytensä perusteella yhtäläinen luovuttamaton moraalinen arvo. Menossa oleva pakolaiskriisi on paljastanut eurooppalaisen ihmisoikeuspuheen onttouden. Ei-kansalaisilla ei ole oikeuksia, vaan heidän voi antaa hukkua Välimereen, tai lähettää diktaattorin kanssa tehdyn epämääräisen sopimuksen perusteella turkkilaiselle pakolaisleirille.

Tasa-arvo ei ole jatkumo, se joko on, tai ei ole. Niin kauan kuin kaikki eläimen ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, tasa-arvoa ei ole. Asioita on kuitenkin mahdollista muuttaa. Paras tapa ylläpitää epätasa-arvoista tilannetta on pitää yllä käsitystä jo saavutetusta tasa-arvosta. Suomessa monet asiat ovat toki paremmin kuin monessa muussa maassa, mutta tämä ei ole syy luopua kamppailusta tasa-arvon edistämiseksi.

Vihavainen, Suvi (2016) Pienten lasten äitien työllisyysaste laskee – monia kiinnostaa osa-aikatyö. Helsingin Sanomat 18.4.2016. http://www.hs.fi/paivanlehti/18042016/a1460862402543

 

Kulttuuriraportti: Jättiläinen

Jättiläinen (2016)

Teksti: Anna Raeste

Valtava, perisuomalaisen näköinen tehdasalue ja levottomuutta herättävä musiikki kertovat jo Jättiläisen alkumetreillä, ettei elokuvateatteriin olla tällä kertaa tultu nollaamaan aivoja. Hallitseva epävarmuuden tunne tarttuu katsojaan heti alkumetreillä ja roikkuu mukana koko puolitoistatuntisen ajan.

Aleksi Salmenperän ohjaama Jättiläinen käy läpi laajaa mediahuomiota keränneen Talvivaaran nikkelikaivoksen tarinaa. Siinä Jussi (Joonas Saartamo), kokematon virkamies, päätyy käsittelemään ympäristölupaa kyseiselle kaivokselle, joka on mullistamassa mineraalien keräämisen ja tuomassa pikkupaikkakunnalle paljon uusia työpaikkoja. Jussi alkaa kuitenkin epäillä hänelle annettujen tietojen todenperäisyyttä ja sotkeutuu nopeasti Talvivaaran johtajan Pekka Perän (Jani Volanen) ja esimiehensä (Peter Franzén) maailmaan, jossa kaikki ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin ulkoapäin näyttää.

Vallitsevaa epävarmuuden tunnetta lisää Salmenperän ratkaisu tehdä elokuvasta fiktiivinen, ripotellen kuitenkin samalla tarinaan todellisia henkilöitä, arkistopätkiä sekä valtavan määrän faktatietoa. Luotaantyöntävyyden sijaan juuri tämä asioiden epäselvyys kuitenkin imaisee mukaansa eikä päästä huomiota herpaantumaan. Salmenperä onnistuu erinomaisesti muuntamaan dokumentaarisen aiheen viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi elokuvaelämykseksi, joka ei todellakaan jätä kylmäksi. Näyttelijät tekevät loistosuorituksen – etenkin Pekka Perää esittävä Jani Volanen – ja jopa dialogi, tuo perinteinen suomalaisen elokuvan myötähäpeän väristyksiä aiheuttava kompastuskivi, tuntuu yllättävän luontevalta.

Kaikki tämä jää kuitenkin sivuosaan, sillä kiinnostavinta Jättiläisessä ovat sen esiin nostamat yhteiskunnalliset kysymykset. Elokuva käsittelee Talvivaaran ongelmien kautta Suomessa piilevää korruptiota, josta harvemmin puhutaan, mutta jota selvästi piilee rakenteissamme enemmän kuin uskallamme itsellemme edes myöntää. Vaikka elokuvan tapaus päästää katsojan vain raapaisemaan aiheesta jäävuoren huippua, Jättiläinen osallistuu kuitenkin taidemaailmassakin tällä hetkellä suosittuun korruptiokeskusteluun, jota myös mm. Eduskunta-näytelmät ovat nostaneet viime vuosina esille.

Elokuvan fiktiivisyys antaa toki puitteet epäillä esitettävien tapahtumien todenperäisyyttä, mutta jako aitoihin faktoihin ja taiteilijan ottamiin vapauksiin on lopulta varsin selkeä ja helposti seurattava. Jättiläistä ei ehkä kannata katsoa silloin, kun sosiologeille ominainen maailmantuska alkaa jo ennestään käydä liian ylivoimaiseksi, mutta tätä erittäin tärkeää ja todella vaikuttavaa teosta ei kuitenkaan kenenkään pidä jättää väliin. Salmenperän yhteiskunnallinen moraalitutkielma luo mukaansatempaavalla tavalla jatkuvan pudotusta odottavan tunteen, joka jää roikkumaan vielä lopputekstienkin päätyttyä.

Kaksi syytä, miksi sosiologin pitäisi kiinnostua digitalisaatiosta

Kaksi syytä, miksi sosiologin pitäisi kiinnostua digitalisaatiosta

Teksti: Iiris Herlin

Sosiologille tekee välillä hyvää astua ulos omalta mukavuusalueelta ja kurkata, mitä teknologian maailmassa tapahtuu. Esimerkiksi asioiden internet ei ole scifiä vaan todellisuutta. Sen tuomia mahdollisuuksia ja uhkia pitää tutkia jo nyt – muidenkin kuin insinöörien.

Digitalisaatio. Asioiden internet. Sensorivallankumous. Tämähän on nyt se juttu, että jääkaappi tekee ruokaostokset puolestani tai sähköhammasharja ilmoittaa puhelimelleni, milloin minun pitää varata seuraava hammaslääkäriaika, eikös? Asioiden internet voi toki tarkoittaa tätä, mutta se on paljon enemmän.

Taskussasi, pöydällä tai kädessäsi oleva älypuhelin pitää sisällään teknologioita, jotka ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana pienentyneet, halventuneet ja yhdistyneet. Kehitys jatkaa kulkuaan, ja seuraavaksi teknologiat siirtyvät tableteista ja tietokoneista kaikkeen ihmisen luomaan ympäristöön. Ne keräävät tarvitsemansa energian ja tallentavat toiminnastamme entistä enemmän tietoa.

Ajatus joka puolella leijuvasta teknologiasta tuntuu äkkiseltään ahdistavalta ajatukselta. Ensimmäinen reaktio onkin usein kuitata tällaiset ajatusleikit scifinä ja unohtaa koko asia. Kehotan kaikkia silti perehtymään aiheeseen, vaikka vain lukemalla tämän tekstin loppuun asti.

Kaksi asiaa, jotka sinun pitää ymmärtää digitalisaatiosta ovat:

1.  Digitalisaatio on täällä jo

2.  Se muuttaa sosiaalista kanssakäymistä ja yhteiskuntaa enemmän kuin mikään muu käynnissä oleva kehityskulku

Karkeasti yleistäen digitalisaatio tarkoittaa sitä, että digitaaliset teknologiat läpäisevät yhä suuremman osan arjestamme ja ympäröivästä maailmastamme. Se on muuttanut fyysistä ympäristöämme muun muassa siten, että yhä useampi käyttämistämme hyödykkeistä on muuttunut omistettavasta tavarasta tilattavaksi palveluksi. CD-levyjen sijaan kuuntelemme musiikkia suoratoistopalvelusta. Myös työ ja ansaitseminen on muuttunut sekä joustavammaksi että suojattomammaksi. Miten Uberin ja Airbnb:n kautta elantonsa saava pärjää eläkkeellä?

Tänä päivänä mietimme, miten jatkuva läsnäolo verkossa vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Pohdinnat loppuvat ennemmin kuin huomaammekaan. Millaista sosiaalisuus on sitten, kun puhumme puhelimien sijaan seinille? Entä kuka omistaa katulamppujen keräämän tiedon kaupunkilaisten elintavoista? Mitä tapahtuu, jos joku varastaa tiedot? Tiedon omistaminen ja valta ovat digitalisaation suurimpia kysymyksiä.

Se, millaiseksi tulevaisuuden hyperkonnektoitunut yhteiskunta muotoutuu, on käsissämme. Sosiologien ammattitauti on tunnetusti oman ajan erityisyyden etsiminen. Nyt yhteiskuntatieteilijöillä on loistava tilaisuus irrottautua kierteestä ja suunnata katse tulevaisuuteen.

Jos haluat ymmärtää digitalisaation yhteiskunnallisia uhkia mahdollisuuksia, yksi mahdollisuus on tutustu Naked Approach -hankkeeseen. Siinä Suomen yliopistoissa tutkitaan muun muassa sensoreita, tulostettavia teknologioita ja energian keräämistä kun taas ajatushautomo Demos Helsingissä pohditaan, mitä näiden tutkimusten tulokset merkitsevät tulevaisuudessa yksilöiden, yhteiskunnan ja yritysten kannalta.

Iiris Herlin

Kirjoittaja on sosiologi, joka vielä vähän aikaa sitten reagoi keskusteluyrityksiin asioiden internetistä ahdistumalla ja vaihtamalla nopeasti aihetta. Tämä kirjoitus on julkaistu 7.4.2016 Skolar-blogissa ja kirjoitettu syksyllä 2015, kun kirjoittaja työskenteli Demos Helsingissä.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parissa toimimisesta työelämässä

Alumnipalsta: Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parissa toimimisesta työelämässä.

Aija Salo

aija salo 2

VTM

Ylitarkastaja, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto

1. Mitä työ tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten parissa sinulle merkitsee?

– Olen arvojani, koulutustani ja kokemustani varsin hyvin vastaavassa työssä, jossa päätehtävät ovat yhdenvertaisuuden edistäminen ja syrjintään puuttuminen. Työni on mielekästä, koska saan edistää tärkeinä pitämiäni asioita ja koska työnantajani tavoitteet ovat pitkälti samansuuntaiset henkilökohtaisten tavoitteideni kanssa. Saan myös tehdä työtä samanhenkisten ihmisten kanssa sekä työyhteisössäni että työhön liittyvissä verkostoissa. Toisaalta tästä seuraa myös se, että työn ja vapaa-ajan raja on usein häilyvä, koska samat asiat ovat minulle tärkeitä myös vapaa-ajalla ja olen osin tekemisissä samojen ihmisten kanssa vapaa-ajallakin. Tämä voi stressata. Työ saattaa olla myös “liian” tärkeää: voi tulla myötätuntouupumusta ja riittämättämyyden tunteita.

2. Mikä asia Suomessa vaatisi tällä hetkellä mielestäsi eniten työtä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden saralla?

Omien etuoikeuksien tiedostaminen. Se koskee jokaista. Erityisesti valkoisuus on silmiinpistävän vahva normi. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoajattelu saadaan valtavirtaistettua palveluihin ja päätöksentekoon vain, jos ihmiset laajemmassa mitassa alkavat tunnistaa erilaisten lähtökohtien aiheuttaman eriarvoisuuden ja sitoutuvat toimintatapojen muutokseen. Se voi merkitä joistain etuoikeuksista luopumista, kuten että enemmistöön kuuluva luovuttaa oman puhetilansa vähemmistöön kuuluvalle tai että ei koko ajan itse ymmärrä kieltä, jota yhteisissä tilaisuuksissa käytetään.

3. Millaisia eväitä sosiologian opinnot antoivat sinulle tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin liittyvän työn näkökulmasta?

– Kyky havaita merkityksiä ja rakenteita ihmisten toiminnassa sekä organisaatioidenkin käytännöissä ja kielessä. Valmius tarkastella näitä kriittisesti.

– Herkkyys valtarakenteiden, normien ja eriarvoisuuden havaitsemiselle (myös sosiologien tai laajemman akateemisen yhteisön omassa keskuudessa). Tätä tukivat myös sukupuolentutkimuksen (silloin naistutkimus), kehitysmaatutkimuksen ja saamentutkimuksen opinnot.

– Perusymmärrys kvantitatiivisista ja kvalitatiivisista yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmistä. Taidot arvioida väitteiden todenperäisyyttä ja tutkimustiedon luotettavuutta kriittisesti.

– Reilusta yhteiskunnasta ja ihmisoikeuksista kiinnostunut feministinen kaveri- ja tuttavapiiri, joka monelta osin toimii verkostonani myös työelämässä.

– Valtio-opin sivuaineopinnoista sain lisäksi perusymmärrystä ja -tietoa poliittisesta järjestelmästä, mikä on tärkeää, jos haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan.

Veronika Honkasalo

veronika honkasalo 1 rajattu

VTT

Tutkijatohtori, Nuorisotutkimusseura Ry

Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja

Helsingin kaupunginhaltuuston jäsen

1. Mitä työ tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten parissa sinulle merkitsee?

Se on minulle peruslähtökohta kaikessa mitä teen, työssä, politiikassa ja henkilökohtaisessa elämässä. Olen saanut feministisen kasvatuksen jo pienestä pitäen, äitini oli aktiivinen tasa-arvoliikkeessä, kuten myös isänikin. 

2. Mikä asia Suomessa vaatisi tällä hetkellä mielestäsi eniten työtä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden saralla?

Maahanmuuttopolitiikassa tehdään jatkuvasti ihmisoikeussopimusten vastaisia kiristyksiä, räikein esimerkki tästä on esimerkiksi perheenyhdistäminen, joka koskee erityisen raa’alla tavalla yksin maahantulleita alaikäisiä lapsia. Suuri haaste meillä on intersektionaalisen politiikan tekemisessä, siis siinä että esimerkiksi rasisminvastaiset ja feministiset kysymykset yhdistetään samalle agendalle. 

3. Millaisia eväitä sosiologian opinnot antoivat sinulle tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin liittyvän työn näkökulmasta? 

Sosiologian opinnot Ranskassa saivat minut innostumaan erityisesti Chicagon koulukunnasta ja sellaisista sosiologeista kuin Howard Becker. Ranskassa seurasin myös aktiivisesti mielenosoituksia rasismiin ja paperittomien oikeuksiin liittyen. Jatkoin näiden kysymysten parissa, kun palasin Suomeen ja tein aiheesta gradun ja myöhemmin väitöskirjan. Sosiologian opinnot yhdistettynä kansalaistoimintaan loi hyvän pohjan sille, mitä nykyään teen. 

Kulttuuriraportti: Cleaning Women live @ Juttutupa

Cleaning Women Live @ Juttutupa

Teksti ja kuva: Oskari Lappalainen

Vaikka Cleaning Women oli nimeltä ja konseptiltaan tuttu en ollut kuunnellut heidän musiikkiaan aiemmin. Pääsin korjaamaan tämän tilanteen maaliskuun viides päivä heidän esiintyessään Juttutuvassa. Halusin pitää yllä mysteeriä enkä rynnännyt kuuntelemaan bändin musiikkia netistä. Leikin että elin 1980-luvulla ja että olin juuri kuullut huhuja jännästä bändistä. Aikamatkustuskuvitelmani varmaankin toimi koska keikka oli yksi säväyttävimmistä pitkään aikaan.

Saapuessani kämppikseni kanssa paikalle hyvissä ajoin noin puoli tuntia aikaisemmin Juttutupa oli jo ääriään myöten täynnä. En muista milloin viimeksi olisin ollut keikalla jossa olisi ollut näin paljon ihmisiä per neliömetri. Tilannetta selittänee osin se että Juttutupa on ensisijaisesti baari ja toissijaisesti keikkapaikka. Tungoksen takia jouduin tyytymään paikkaan, josta näkyvyyden lavalle peitti osittain massiivinen kivipilari. Lohduttauduin ajattelemalla että magia toimii parhaiten kun sitä ei näe.

Tungosärsytys haihtui kuitenkin varsin nopeasti kun itse keikka alkoi. Kolmen miehen bändi oli aikoinaan luonut mainetta esiintymällä…noh, siivoojanaisiksi pukeutuneiksi. Tällä kertaa lavalle kuitenkin noustiin mustiin kauluspaitoihin ja suoriin housuihin pukeutuneita. Katsellessani rumpujen virkaa toimittavaa romukokoelmaa sekä joukkoa vielä vähemmän tunnistettavia instrumentteja odotin saavani tuutin täydeltä kolinaa ja paukutusta.

Teolliset sävyt olivat vain kuitenkin yksi väri bändin paletissa. Tarjolla oli niin instrumentaalista musiikkia kuin yllättävänkin lähelle pop-musiikin kaavoja tulevia kappaleita, hitaita ja nopeita biisejä, tanssittavaa musiikkia ja fiilistelyä. Metalliromu taipui niin koneaikakauden ääniin kuin Indonesian ikivanhan gamelan-musiikin mieleen tuovaan melodiseen kilkutteluun. Monet sävellykset tuntuivat vievän kuuntelijoita jonnekkin itään: Arabiaan, Aasiaan ja rajan taakse slaavilaisiin sävyihin. Tai ehkäpä bändin, joka on tehnyt neuvostoscifin inspiroimaa musiikkia, inspiraation lähteet ovat hieman kosmisempien etäisyyksien päässä?

Kaikkein mieleenpainuvinta oli bändin ilmiselvä luovuus, musiikillisuus ja taito. Tämä yhtye olisi saanut kiinnostavaa musiikkia ulos normaalin pop-bändinkin varustuksella. Kuitenkin erikoiset instrumentit ja tutkimusmatkailun henki antoivat musiikkiin jotain aivan omaa fiilistä. Aloinkin sähköporakoneen soittoa kuunnellessani miettimään miksi monien on niin vaikea tehdä irtiottoja perinteisistä äänimaailmoista ilman että vajotaan täydelliseen erikoisuuden tavoitteluun. Ehkäpä tämän tehtävän hankaluus tekee Cleanin Womenin kaltaisista bändeistä niin säväyttäviä.

cleaning women kuvituskuvakokeilu