Ensimmäisestä periodista on selvitty, joulutuotteet ovat täyttäneet kauppojen hyllyjä ja ensilumikin on jo saatu – tosin hyvin vähäisessä ja märässä muodossa. Digittäjät eivät kuitenkaan kylmästä kelistä ja pimenevistä päivistä ole moksiskaan; meneehän kaikki aika sinisen valon pauloissa – monilukutaitotutkimuksia lukiessa tietenkin! Ei suinkaan Suomen Ladun (tai muiden palveluiden) seuranhakuilmoituksia lukiessa!
Nimikkotutkimuksemme toteutettiin Helsingin esikaupunkialueella sijaitsevassa päiväkodissa vuonna 2017. Kyseinen päiväkoti valikoitui tutkimuskohteeksi maantieteellisen sijaintinsa takia; tutkimus nimittäin haluttiin toteuttaa kulttuurisesti ja kielellisesti moninaisella sekä matalan sosioekonomisen aseman omaavalla alueella. Tutkimusalueella perheiden riippuvuus sosiaaliturvasta ja sosiaalinen vähäosaisuus ovat suuremmat kuin missään muualla Helsingissä. Päiväkodin lapsista monilla oli myös erityistarpeita. Taka-ajatuksena haastavan ryhmän valitsemisessa oli se, että jos tutkimuksen työpajat on toteutettavissa erityistarpeisen lasten kanssa, onnistuvat pajat myös muissa ryhmissä.
Kuten ehdimme jo nopeasti mainita, tutkimuksen toteutus koostui työpajoista, joita oli yhteensä kuusi kappaletta. Pajakokonaisuuden ideaan pääsee halutessaan tutustumaan tarkemmin täältä ja tuokiosuunnitelmat löytyvät täältä. Pajat toteutettiin pienryhmille aamupäivisin kuuden viikon aikana; jotta kaikki pajat saatiin tehtyä kaikkien lasten kanssa, toteutettiin jokainen paja useita kertoja mukauttaen paja jokaisella kerralla lasten erityistarpeille. Työpajojen kulku nauhoitettiin äänitteenä puhelimelle, sekä ryhmän varhaiskasvattajat haastateltiin tutkimuksen rajaamista varten. Haastattelut myös nauhoitettiin. Haastattelutyyppejä on monia erilaisia, mutta artikkelista itsestään ei käy tarkemmin ilmi käytetty haastattelutekniikka (Ronkainen, S. Pehkonen, L. Lindblom-Ylänne, S. & Paavilainen, E., 2014, Tutkimuksen voimasanat, s.116).
Vaikka aineistoa kerättiin useammasta lapsesta, rajattiin tutkimus käsittelemään seitsemäätoista 4-5-vuotiaasta lasta. Tähän rajaukseen päädyttiin, koska kyseinen lapsiryhmä oli ainoa, jonka kanssa tehtiin kaikki kuusi eri pajakokonaisuutta. Tutkimuksessa on siis kyseessä tyypillisestä tapaustutkimuksesta, jossa osallistujien havainnot, haastattelut ja erilaiset asiakirjat ja arkistoasiakirjat ovat käytetty yhdessä. Asiakirjoilla tarkoitetaan tutkimuksen taustateoriaa. Tapaus- eli case-tutkimuksissa keskitytään hyvin pieneen kohderyhmään, mutta kyseiseen otantaan paneudutaan syvällisesti eri näkökulmista. Kyse on siis laadullisesti tutkimusmenetelmästä.
Tutkimuksessa selvitettiin, miten uusi teknologia toimii välittäjänä ja mahdollistaa sosiaalista kanssakäymistä. Samalla selvitettiin, mikä johtaa lapset tekemään yhteistyötä tai työskentelemään itsenäisesti luodessaan digitaalista materiaalia. Kaikki pajat eivät sisältäneet digitaalista tekemistä, joka kuitenkin oli tutkimuksessa keskiössä; onhan tutkimusongelmana digitaalisen tekemisen käyttö sosiaalisen vuorovaikutuksen luomisessa. Ei-digitaaliset pajat olivat kuitenkin hyödyllisiä lapsiin tutustumisessa ja sitä kautta erityistarpeiden huomioon ottamisessa. Jos lapsi esimerkiksi käyttäytyy samalla tavalla ei-digitaalisessa ja digitaalisessa tekemisessä, voidaan päätellä, ettei syynä tietynlaiselle käytökselle välttämättä ole tietynlainen laite.
Mielestämme valitulla tutkimusmenetelmällä päästiin hyvin konkreettisesti kiinni digitaalisen sisällön tuottamisen haasteisiin. Materiaalista nousi hyvin esille ryhmän haasteet, mutta myös tekemisen tuoma oppimisen ilo. Meitä on kuitenkin jäänyt mietityttämään, minkälaista materiaalia olisi tullut jonkin toisen päiväkodin tai maantieteellisen alueen kohdalla. Valittu päiväkoti saattoi ainakin osittain olla jopa liian haastava. Kriittisesti ajatellen vaarana on se, että tulokset ovat liian heikot ja tämän vuoksi tulokset eivät anna todellista kuvaa (Ronkainen, ym., 2014, Tutkimuksen voimasanat, s. 117). Olisi mielenkiintoista nähdä millaisia tuloksia olisi saatu erityyppisen ryhmän kanssa; aineiston alkuperällä on kuitenkin väliä (Ronkainen, ym., 2014, Tutkimuksen voimasanat, s. 111). Toinen kiinnostava seikka on, miten dokumentointivalinta vaikuttaa lopputulokseen? Mitä, jos pelkän ääninauhoituksen sijaan tuokiot olisi videoitu? Tutkimusen voimasanat (2014, s. 119) huomioi, että litteroinnin tarkkuus on tärkeä ottaa huomioon. Artikkelista ei kuitenkaan käy ilmi, miten tämä on huomioitu. Tunteita ei aina välttämättä ilmaista verbaalisesti; varsinkin kun kyse on erityistarpeisista lapsista, joista osalla on kielellisen kehityksen viivästymistä.
Sydämellisin terkuin,
Digittäjät/Ryhmä 5